Part 6

Pohjoissaksalainen sellonsoittaja nauroi piirustusta, jonka nimenä oli »Bach-intoilu» ja jossa rivi töllisteleviä herrasmiehiä taputti käsiään herra Borwickille, joka soitti niin taivaallisesti, etteivät hänen sormensa kajonneetkaan koskettimiin.

Mutta Jean Roy sanoi:

»Itse asiassa minä ihailen saksalaisia.»

»Mutta ette sokeasti», sanoi ministeri ja hymyili.

»On niin helppoa olla näkevä», sanoi Jean Roy; »ainakin jossain määrin näkevä, kun kerran kaikkea katselee hotellinikkunasta».

»Eikö totta, Ujházy», jatkoi hän ja käänsi kasvonsa Joánia päin: »Me, jotka aina kiertelemme maailmaa, näemme aina naurettavuudet, senvuoksi ettemme koskaan täysin ymmärrä toisten tunteiden laatua.»

Joán taivutti päätään, ja rouva Benckendorf sanoi Jean Roylle:

»Aivan niin se on, luulen.»

»Herra ministeri», sanoi Jean Roy, ja hänen voimakkaat ja iloiset kasvonsa näyttivät äkkiä väsyneiltä, samalla kuin hän viittasi kädellään luonnoskirjoihin, jotka olivat levällään. »Juuri se, että voi nähdä kaiken tuon, tekee ihmisestä kodittoman maan päällä.»

»Jokaisella on isänmaansa», sanoi ministeri, »jonne hän palaa».

Joán painoi tietämättään kiinni luonnoskirjan, joka oli hänen edessään, ja kaikki kävivät äkkiä hyvin äänettömiksi — kunnes Jean Roy sanoi:

»Niin, madame de Stein on syntynyt Rue de l'Abbé de l'Epée'n varrella, ja hän sanoo ostavansa talon samalta kadulta ennen kuolemaansa.»

»Rakas ystävä», vastasi madame de Stein, »se ei ensinkään ole naurettavaa. Rue de l'Abbé de l'Epée on aivan Luxembourgin puiston vieressä, ja siellä minä leikin pikku tyttönä.»

Joán oli nojannut päätään seinään ja sulkenut silmänsä. Pitkät silmäripset vaikeitten luomien alla muodostivat kuin leveän mustan reunan.

»No niin, madame de Stein», sanoi Jean Roy, »tulettehan sitten joskus tervehtimään minua Marseilleen. Sieltä minä ostan talon — satamasta oikeanpuoliselta rinteeltä, tiedän aivan mistä...»

Hänen äänensävynsä vaihtui:

»Olen kotoisin Marseillesta, prinsessa», sanoi hän ja kumartui eteenpäin, »ja tiedättekö, aina kun laulan kaikkein parhaiten, on aivan kuin kuulisin jonkin vanhan eteläranskalaisen laulelman... joku kuiskaa sitä rinnassani...»

»Myöskin 'Lohengrinissa'», sanoi prinsessa nauraen.

»Kunniani kautta, siinäkin», sanoi Jean Roy, »ja juuri siksi pidänkin kaikkein enimmän Don Josésta».

Ministeri ja rouva olivat nousseet pöydästä, ja herra von Benckendorf ojensi Jean Roylle kätensä.

»Näkemiin», sanoi herra Benckendorf ja hymyili Joánille, joka hätkähti aivan kuin hänet olisi herätetty.

Ja herra ja rouva von Benckendorf menivät.

»Hän on itse asiassa varsin miellyttävä», sanoi rouva Jean Roysta, kun he kulkivat pitkin käytävää.

»Mutta kreivi Ujházya», sanoi hän jälleen, »minä säälin. Sellaisessa seurassa täytyy ihmisen lopulta käydä vallan kaistapäiseksi.»

Prinsessa oli noussut ja kumarteli joka taholle, yht'äkkiä (nyt kun tämä ateria rautatievaunussa oli ohi) aivan vieraana, ikäänkuin ei olisi vaihtanut viittä sanaa näiden naisten ja herrojen kanssa. Mutta siinä samassa hän kääntyi, ehdittyään jo ovelle, ja sanoi toiselle seuranaiselleen:

»Oh, tästä saisi hauskan levyn.»

Ja samalla reippaalla, suorasukaisella äänellä kuin päivällisen aikana hän sanoi:

»Hyvät herrat ja naiset, saanko tuoda kamerani?» Joán oli hätkähtänyt.

»Harvoin sattuu», jatkoi ruhtinatar, »yhteen niin monen eurooppalaisen kuuluisuuden kanssa samalla kertaa...»

Kaikki vastasivat yht'aikaa, ja kun toinen seuranaisista kävi hakemassa valokuvauskonetta, sanoi prinsessa viinatehtailijan pojalle, puhutellen tätä kohteliaasti kuin kantajaa asemasillalla:

»Herra Brazzi, kun te pysyttelette oikein hiljaa, voin asettaa koneen selkänne varaan.»

Valokuvauskone tuotiin, ja kaikkien kasvot kääntyivät romaanialaista päin, jota prinsessa siirsi ja asetteli ikäänkuin tämä olisi ollut rautajalus. Herra ja rouva Bizot'n täytyi muuttaa paikkaa ja istua pöytään, josta prinsessa oli noussut, ja rouva Bizot asettui aivan mestarin viereen molemmat kädet miehen olkapäillä.

»Siitä tulee mainio, mainio — varsin mielenkiintoinen», sanoi ruhtinatar, katsoen koneen pieneen peiliin, ja virkkoi toiselle smoking-pukuiselle: »pidättehän te huolta valaistuksesta — olette kai ennenkin sitä tehnyt?»

Nuoren miehen oli pidettävä huoli magnesiumvalosta, ja hänen sormensa vapisivat.

»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa jälleen.

Naiset ja herrat olivat kukin asettuneet asentoon.

Etumaisen pöydän ääressä istui nuori sellonsoittoja, joka oli kumartanut jakaukselle kammatun päänsä kuin Magdaleena, ja madame de Steinin suu ylöspäinkohotetuissa ja täyteläisissä kasvoissa oli avoin kuin traagillisen naamarin, samalla kuin hän kohotti vasenta kättään olkapäälle, ikäänkuin olisi työntänyt luotaan jotakin näkymätöntä huntua.

Mutta Jens Lund, jonka ateria vielä oli kesken, oli joutunut kuin sattumalta keskelle kuvaa, kädet pullollaan olevissa taskuissa, ikäänkuin niissä molemmissa olisi ollut pommi.

»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa ja kumartui jälleen, nähdäkseen peilistä.

Austraalialainen, jonka heikkouksiin kuului saada säärensä valokuvatuiksi (reklaamilehdet puhuivat aina hänen urheiluharrastuksistaan), oli vihdoinkin saanut ne asetetuiksi tuolin selkämykselle.

»Mutta te, kreivi Ujházy», sanoi prinsessa innokkaasti — ja vaikeni äkkiä.

Joánia ei näkynyt. Vain hänen hartiansa. Ehkä hän ei tietänyt, että austraalialainen urheilija peitti hänet.

»No nyt», huusi prinsessa.

Kaikki hätkähtivät, kun valo leimahti, ja madame de Stein kirkaisi.

Paksu savu pöllähti vaunun täydeltä, ja prinsessa riensi pois huudahtaen: »kiitos, hyvät herrat», joka aivan kuin sulki oven hänen jälkeensä — ikäänkuin hän ei olisi aavistanutkaan, minkä kiusan oli aiheuttanut.

»Kas noin», sanoi Jean Roy ja suojeli tenoriaan kamaripalttinaisella nenäliinallaan, »se oli siis kärsittävä, jotta Bukarestiin olisi avoin pääsy».

Ja äkkiä raivostuneina (ja hermostuneina savusta ja vedosta) salaisesta nöyryytyksestä, jonka he vaistomaisesti tunsivat ja johon he olivat alistuneet sen vuoksi, että olivat ammattilaisia, he puhuivat kaikki yhteen ääneen, romaanialaisen seisoessa mustuneet sormet harallaan.

Madame de Stein sanoi niin ääneen, että prinsessan seuranaiset, jotka kantoivat »laatikkoa», saattoivat sen kuulla: »Kunpa oppisi tulemaan puoliksikaan niin hävyttömäksi kuin nuo ihmiset.»

Mutta kun Jean Roy kulki herra Haagemesterin ohitse, sanoi hän hollantilaiselle:

»Mutta te, herra, olette kai siihen tottunut — tulemaan valokuvatuksi... hoveissa.»

Kun Joán ja austraalialainen palasivat omaan osastoonsa käytävää pitkin, törmäsi impresaario Ledock heitä vastaan. Hän oli puettuna turkkiin ja villaröijyyn. Hänellä ei koskaan ollut aikaa syödä. Matkoilla ollessaan hän hoiti lehtileikelmänsä ja kirjeenvaihtonsa.

»Voiko tässä viheliäisessä junassa saada wieniläisleikkelettä?» huusi hän ja ryntäsi eteenpäin.

Herra ja rouva Bizot riitelivät kovalla äänellä puoleksi suljetun oven takana järjestäessään matkatavaroitaan, jotka tuntuivat pääasiallisesti käsittävän lukemattomia raitaisia villahuiveja, jotka muistuttivat vatsavöitä.

»Enkö ole oikeassa», huusi herra Bizot, »minäkö tunkeuduin hänen suosioonsa? Joko ihmisellä on itsekunnioitusta taikka ei ole. Tuollaiset henkilöt kohtelevat toista ikäänkuin tämä olisi krokotiili 'Jardin des Plantes’issa.»

»Rakas Bizot — matkustammeko siis huvin vuoksi?... Hänen setänsä on 'Soitannollisen seuran' presidentti.»

»Pötyä. Mistä sen tiedät?»

»Adolphe, sinä tiedät, että minulla on hyvä muisti... kuulin hänen nimensä, ja olimmehan viime vuonna kirjeenvaihdossa noiden henkilöiden kanssa.»

Australialainen alkoi nauraa, mutta Joán kulki edelleen. Prinsessa istui ovi avoinna, tummasti sinipunervien silkkityynyjen keskessä. Koko vaunuosasto tuoksui verveine-hajuvedeltä, jossa hän oli peseytynyt vapautuakseen savun hajusta.

Hän kohotti kasvonsa kirjasta ja sanoi, katsoessaan Joániin:

»Ette tehnyt kauniisti, kreivi Ujházy, kun ette tahtonut olla mukana kuvassani.»

Joán vastasi:

»Minä en kuulu Euroopan kuuluisuuksiin, prinsessa.»

Prinsessa hymyili ja sanoi — ja tahtoi olla kohtelias:

»Mihinkä te sitten kuuluisitte?»

Yhtäkkiä Joánin kasvot värähtivät ja hän sanoi:

»Olette aivan oikeassa, prinsessa, en mihinkään.»

Ruhtinatar Stourdza tahtoi pidättää häntä, pyytää hänet takaisin — jokin Joánin äänessä oli yllättänyt häntä. Mutta Joán oli poissa.

Hän istui kirja kädessä, kun Henry Collyett astui sisään. Australialainen istuutui, ojensi urheilijansäärensä ja pani ne ristiin.

»Luetteko?» sanoi hän ja ojensihe.

»En.»

»Sielläkös puhuttiin pötyä!»

»Niin kyllä.»

»Mutta Roy on mainio piirustaja.»

»Niin on.»

»Hän voisi elää piirustuksella.»

»Aivan varmasti.»

Australialainen sujutti yhä sääriään.

»Tiedättekö mitä ajattelin syödessämme?»

»En.»

»Että teidän oikeastaan pitäisi istua noiden toisten pöydässä.»

»Kuinka niin?»

»Niin», sanoi australialainen, »olettehan sentään kreivi — vaikka soitattekin».

Joán vain tuijotti eteensä.

Sitten hän sanoi:

»Ei kai siellä olisi enää sijaa.»

Kaikki päivällispöydän keskustelukatkelmat sekautuivat toisiinsa Henry Collyettin vilkkaissa aivoissa. Ja jälleen ajatellen Jean Royta ja sitä mitä tämä oli sanonut eteläranskalaisista lauluista, jotka soivat hänen sisässään, hän sanoi:

»Mutta kerran saa Austraaliakin oman musiikkinsa... musiikki kasvaa maasta — maasta ihmisiin, eikö totta? Mutta siihen tarvitaan aikaa, sillä ihmisten täytyy asua kauan siellä.»

Henry Collyett katseli saappaitaan.

»Mutta», sanoi hän, »ennenkuin australialaiset sävelet kasvavat maasta, eivät australialaiset voi tulla oikeiksi musiikkitaiteilijoiksi — vai miten? Taikka ehkä ette ymmärrä mitä tarkoitan?»

Joán tuijotti ilmaan:

»Ymmärrän, Henry», sanoi hän liikahtamatta.

Australialainen löi kantansa yhteen.

»Mutta siitä huolimatta saattaa sentään tulla kuuluisaksi pianonsoittajaksi», sanoi hän.

Hän istui tuokion ja — päivällispöydän keskustelut yhä mielessä — sanoi:

»Mutta ehkä pitäisi ajatella Kööpenhaminaa...»

»Tanskassa en ole koskaan soittanut», sanoi Joán, joka istui äskeisessä asennossaan.

»Hm, sepä merkillistä, kun kerran olette puolittain tanskalainen.»

Tuokio kului. Sitten Joán sanoi:

»Siellä olen aina ajatellut soittaa — viimeksi.»

Henry Collyett sujutti yhä urheilijansääriään, ja ajatukset harhaillen hän sanoi — nyt ne olivat valokuvaamisessa:

»Mutta olemmehan kerta kaikkiaan ilveilijöitä.»

Äkkiä Joán hymyili:

»Niin olemme, Collyett», sanoi hän ja nousi.

»Mutta niin ovat nuo toisetkin», sanoi Henry, hiukan kiihkeästi.

»Ehkäpä kyllä», sanoi Joán, »mutta he näyttelevät osiaan paremmin ja pitävät vähemmän melua».

Australialainen istui tuokion.

»Niin», sanoi hän, »se voi kyllä olla totta. — Mutta ihmisestä tulee kai se, miksi hän on syntynyt.»

Joán nojasi tuokion kyynärpäätään hänen olkaansa:

»Te olette viisas tänään, Collyett... Mutta niitäkin on, Henry, jotka syntymästään ovat viallisia. Niiden ei olisi pitänyt syntyä.»

Räikeä ja valkea valo lankesi heidän kasvoilleen. Se tuli Wienin asemasillan lyhdyistä, korkealta. Junankuljettajat juoksivat edestakaisin ja painoivat alas ikkunaruutuja, samalla kuin kantajat heittivät huopapeitteitä ja laukkuja ja matka-arkkuja ja turkkeja sisään ikkunoista. Matkustajat juoksivat vaununaskelmia alas, saadakseen jaloitella kiinteällä maaperällä, ja kaiken maailman kielet tulvailivat katkonaisina lauseina ovista, joista veti ja jotka olivat avoinna. Jean Roy seisoi, nenäliina kaulan ympäri kiedottuna ja liehuvin takinhelmoin, paljain päin pahimmassa tungoksessa, kuorien appelsiinia ja huutaen yhtä kovalla äänellä kuin lastinpurkaja hänen rakkaan Marseillensa satamassa, kun taas madame de Stein (nyökäyttäen päätään Joánille ja sanoen: _oh, monsieur, on se promène_) painoi parisilaiskenkiensä messinkikannat kevyesti asfaltille ja antoi silkkipukeisten sääriensä sukeltaa melko ylhäällä hameittensa häilyviin helmoihin.

Rouva Bizot, kalosseissa, haki lakkaamatta hymyillen, mutta levottomin silmin johtokunnan herroja.

»Sillä tietysti he ovat meitä vastassa», sanoi hän, »he ovat täällä, rakas Adolphe, voit olla varma, että he ovat täällä». Mutta herra Bizot, jonka turkki oli sidottu kiinni harmaalla villahuivilla, sanoi:

»Se on minusta aivan yhdentekevää. Kunhan vain pääsemme lähtemään — mikä se olikaan majapaikkamme nimi?» niin vihaisena, että silmät pullistuivat päästä.

»Kultainen Karitsa, Adolphe, Kultainen Karitsa. Mutta he ovat täällä, ystäväni, he ovat täällä.»

Impresaario juoksi heidän ohitseen, seitsemäntoista sähkösanomaa kädessään: »Vanha herra», sanoi hän herra Bizot’lle, »tuolla on pari henkilöä, jotka etsivät teitä»; ja hän juoksi edelleen, pudottaen reklaameja ja sanomalehtiä täyteensullotuista taskuistaan niinkuin papanoiva lammas.

»Takki kiinni!» huusi hän Jean Roylle, samalla kuin herra Bizot jäi paikoilleen, käsi puristettuna villaliinan ympäri, sotaisena ja hampaattomana, muistuttaen jotakuta vahakuvanäyttelyn kääpiöeverstiä.

»Adolphe, Adolphe», huudahti rouva Bizot miltei laulaen; hän oli tuntenut nuo 'pari henkilöä', joiden läheisyydessä herra Haagemester, punoksilla koristetussa metsästysturkissaan, vaihtoi tervehdyksiä erään vastaantulleen lähetystövirkamiehen kanssa, joka sanoi:

»Niin, hänen kuninkaallinen korkeutensa kirjoitti kohta arkkiherttuatar Valérielle...»

Impresaario juoksi takaisin kädet tyhjinä, ja pahimmassa tungoksessa, jossa surupukuinen perhe — seitsemän suruharsoista — ympäröi vaaleaveristä miehenpuolta, joka hukkui tuliaissuudelmiin aivan kuin myllyn viemänä, huomasi hän kynsiensä olevan puhdistamisen tarpeessa ja alkoi raaputtaa niitä kääntöveitsellä. Sittenhän riensi jälleen eteenpäin, nyökäytellen päätään, tuntien jokaisen, huutaen, aivan kuin olisi ollut asemapäällikkö, joka jakeli ohjeita yhteentörmäyksen sattuessa, samalla kuin molemmat romaanialaiset, mistään huolimatta, käsikoukkua keinuskelivat, ilman päällystakkia, amerikkalaisilla matka-arkuillaan, ja madame de Stein, päätyneenä Jean Royn käsipuoleen, tuuditteli naisellisia sulojaan kuin jokin rappeutumiskauden Venus-kuva.

»Eihän toki, hyvät herrat, eihän herra Bizot ole väsynyt. Saapuessaan Wieniin ei ihminen voi olla muuta kuin onnellinen», lauloi rouva Bizot ja nuori baijerilainen lähetystövirkamies kuului sanovan:

»Mikään ei ole niin mieluista kuin voida tehdä ystävilleen jokin palvelus. Arkkiherttuatar Valérie ottaa teidät kohta vastaan.»

Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut. Nojaten päätään vaunun ovenpieleen hän seisoi liikahtamatta, tuijottaen asemasillalle.

Ja äkkiä hän kuuli jälleen impresaarion äänen, joka kaikui yli kaikkien muiden:

»Hyvät herrat, minulla on kunnia, matkustan Budapestiin, herra Jean Roy. Mutta ainahan sitä pitää olla toimessa. Hyvät herrat, kaikki riippuu siitä, että osaa käyttää hyväkseen tulevaisuutta. Olen saanut hänet pyydyksiin! junassa, hyvät herrat, _junassa_. Uuden ilmiön, herra, sanon ilmiön, sillä taiteilijoita on yllinkyllin... voitaisiin pian ruokkia sikoja monellakin herrasta käyvällä, joka muka tahtoo esiintyä. Mutta herra Jens Lund, hyvät herrat, tahdotteko nähdä hänet? Kun olen jättänyt herra Royn, uhraan itseni kolmeksi vuodeksi herra Lundille. Mutta, hyvät herrat, hän on kallis, hän on sangen kallis. Elämme aikaa, jossa nerot ovat muuttuneet liikemiehiksi. He kahlaavat, hyvät herrat, aina kaulaansa myöten pörssilistoissa...»

»Hän on _tuolla_, hyvät herrat... tuolla vaunussa... hän ei teitä näe» (herra Jens Lund istui ikkunansa ääressä, jonka uutimet oli vedetty syrjään, syventyneenä _Courrier universel'iin_, joka oli hänen elämänsä ainoa luettava), »hän on niitä, jotka lukevat, hän on älyniekka, hyvät herrat, omaperäinen älyniekka; häntä odottamassa on kirjapakkoja, kirjarykelmiä kaikissa Euroopan pääkaupungeissa.»

Herrasmiehet, jotka kuuluivat sanomalehdistöön, katsahtivat äkkiä Joániin ja tervehtivät.

»Niin», sanoi impresaario yhtä kovalla äänellä kuin äsken, »se on _hän_»; ja kulki edelleen luomatta Joániin edes puolta katsetta.

Joán oli käynyt tulipunaiseksi _hän_-sanan äänenpainosta, aivan kuin olisi saanut nyrkiniskun päin kasvojaan.

Hän ei ollut huomannut, että juna oli lähtenyt liikkeelle.

»Vedämmekö ikkunaruudun ylös?» sanoi austraalialainen hänen takanaan.

Ja Henry Collyett veti ruudun paikoilleen, kun Joán istuutui.

»Te ette puhu mitään tänään», sanoi austraalialainen, jonka aina oli oltava äänessä.

»Olen kuullut niin paljon ja ajatellut niin paljon viime tunteina», sanoi Joán.

»_Mitä?_» kysyi austraalialainen ja oikoi sääriään. »Paljon», sanoi Joán ja ummisti silmänsä.

Ovi riuhtaistiin auki. Tulija oli Jens Lund. Joán hätkähti. Sitten hän ajatteli, toisen viipyessä siinä ovella: kuinka lyhyt hän oikeastaan on...

»Te olette Ujházy», sanoi Jens Lund ja nyökäytti päätään. »Saanee kai tähän istuutua?»

Kättään hän ei ojentanut.

Joán sanoi:

»Tässä on herra Henry Collyett.»

Jens Lund nyökäytti jälleen päätään.

»Piano», sanoi hän, »on maailman viheliäisin soitin. Olen melkoisen haluton uskomaan, että nerokaan voisi päästä oikeuksiinsa pianoa soittamalla. Minulla on täysi syy olla iloinen siitä, että olen laivassa syntynyt. _Siellä_ ei ollut sijaa pianolle.»

»Te luette siis?» sanoi hän ja antoi katseensa vaeltaa Joánin kirjoja pitkin, joita oli kaikkialla.

»Niin, täytyyhän ihmisen jollakin askarruttaa aivojaan», sanoi Joán.

Jens Lund oli pannut käsivartensa ristiin.

»Aivoja on ani harvalla», sanoi hän, joko tahtoen aina olla hävytön taikka tietämättään ollen hävytön. »Minä puolestani en lue milloinkaan. Kun ihmiset lukevat, todistaa se, että he tuntevat itsensä tyhjiksi. Minä en kaipaa kirjoja. Riitän itse itselleni. — Sitäpaitsi en edes puhu kenenkään kanssa.»

Herra Jens Lund puhui omituisen katkonaisesti, aivan kuin olisi hakannut jokaisen lauseen erikseen ja asettanut sen eteensä:

»Suoraan sanoen en tiedä, kenenkä kanssa voisi puhua. Useimmat elossa olevat ihmisethän lakkasivat elämästä miespolvi sitten.»

»Minne matkustatte?» kysyi hän sitten äkkiä ja katsahti Joániin.

»Bukarestiin», vastasi Joán.

»Te myös?» sanoi Jens Lund ja kääntyi Collyettiin.

»Niin.»

»No niin», sanoi Jens Lund, joka yhä istui käsivarret ristissä, »en ole koskaan kuullut teidän soittavan enkä siis voi lausua teille kohteliaisuuksia».

»Ei ole tarpeenkaan», sanoi Joán ja tiesi, että Lund valehteli.

Ja yhä katsoen Jens Lundin kasvoihin hän tunsi — ja niin voimakkaasti, että häntä melkein pyörrytti — uudelleen, kuin kylmänä virtana, sen puuduttavan tuskan, jota hän oli tuntenut tuona iltana Lontoossa, kun hänen impresaarionsa oli sanonut:

»Tiedättekö, kuka täällä on? Jens Lund on piiloutunut erääseen aitioon.»

Hänen mielestään olivat hänen sormensa silloin juuttuneet kiinni toisiinsa, aivan kuin liimattuina, ja hänen sielunsa oli voimattomana kiilautunut kurkkuun...

Kuuntelematta katseli hän yhä Lundin kasvoja, joissa hampaat loistivat, aivan kuin ne olisivat ahnaasti pureutuneet jokaiseen lausuttuun sanaan.

Joán ajatteli erästä toista iltaa, erästä iltaa Brüsselissä. Kun hän, purren rystysiään niin että veri valui, ajoi kotiin Jens Lundin konsertista. Hän oli maannut polvillaan vaunuissa ja tietänyt — että nyt hänet oli voitettu. Hän oli nyyhkyttänyt ja lyönyt nyrkeillä niskaansa. Ja suunniltaan, miltei tiedottomana hän oli sanonut:

»Ja nyt en koskaan enää soita.»

Ja kolme vuorokautta hän oli ollut kuin juopunut — nöyryytyksestä juopunut...

Juopunut siitä tietoisuudesta, ettei ollut suurin. Ettei hänestä koskaan tulisi suurinta.

Kuinka omituista, että taide, joka milloinkaan ei ollut tuottanut hänelle iloa... saattoi tuottaa hänelle niin paljon tuskaa.

Ja kuitenkin hän oli jatkanut soittamistaan...

Joán kuuli Jens Lundin puhuvan Collyettille, ja Jens Lund sanoi:

»Melbourne, Melbourne, isänmaa — isänmaa, minua kiukuttaa, kun kuulen puhuttavan isänmaasta. Minkä vuoksi minä olen suurin? Sen vuoksi ettei minulla ole isänmaata. Niin, suokaa anteeksi, herra pianonsoittaja, että puhun itsestäni, mutta olen niin rehellinen, että myönnän sen olevan ainoan, mikä minua huvittaa. Mikä teitä huvittaa? Naiset? No niin, yöllä. Mutta mitä ihminen soittaa? _Itseään_.»

Ja palautuen aikaisempaan ajatuksenjuoksuunsa hän sanoi ja nauroi lyhyeen:

»Isänmaa? Minun vanhempani olivat miellyttävämmät. He eivät antaneet minulle mitään isänmaata. Isänmaaton on vapaa, ja minä synnyin merellä, joka yhdistää kaikki maailmat. Isänmaa — mitä se on? Pyörimistä yhden ja saman pöydän ympärillä, jossa me pyöritämme peukaloamme samassa vaossa, minkä isiemme peukalot kerran piirsivät. Yksi isänmaa minulla _on_. Sen nimenä, herra, on _minä_. Ja siinä maassa olen sekä kuningas että kansa ja neuvosto ja lainsäätäjä. _Minä_ olen isänmaani, ja siinä olen itse hallitsija.»

Jens Lund käänsi äkkiä kasvonsa Joánia päin:

»Te olette kuin minä — ette koskaan kuuntele.»

»Kuuntelen», sanoi Joán, »minä kuuntelen».

»Ette siltä näytä», sanoi Jens Lund ja nauroi taas. »En pidä Euroopasta. Kuinka moneen pitäjään se on jaettu? Yhtykäämme roduittain. Minä soitan valkoisille. Sen otan minä tehdäkseni. Kiinassa on ehkä minun veroiseni, joka soittaa keltaisille ja huutaa _niille_: Kuunnelkaa, piru vie, tässä soitan minä, oma kuninkaani ja oma jumalani, oma valtakuntani ja itse oma elämäni — _minä_. — Kas niin, piru vie — ette puhu mitään...»

»En, sillä kuuntelen», sanoi Joán ja ajatteli taukoamatta sitä samaa: »Nyt en enää soita»... ja oli kuitenkin jatkanut soittamistaan.

Jens Lund oli ollut tuokion vaiti. Sitten hän sanoi:

»Olen muutoin hämmästynyt. Pöydässä istuessamme. En luullut ammattiveljissäni olevan niin viisaita, että saattoivat pelätä tulevansa hulluiksi.»

Joán ei vastannut. Hän näki vielä kerran edessään ruokasalin ja ammattiveljet, joita prinsessa Stourdza valokuvasi, ja asemasillan, jonka he juuri olivat jättäneet ja jolla nuo naiset ja herrat olivat avoimesti näytelleet itseään permantoyleisölle, jona oli kaksi sanomalehtimiestä.

»Nyt en enää tahdo soittaa...»

Mutta Jens Lund, joka lakkaamatta kertasi samoja asioita, sanoi Collyettille:

»Isänmaa, herra... mikä nimenne olikaan? Isänmaa — minun minäni on viirini ja päämaalini — ja jos ihmiset ovat naurettavia, niin se on minusta yhdentekevää...»

Ja ensimmäistä kertaa hän nauroi pitkään ja sydämellisesti:

»Sillä ehkä he eivät ole sen naurettavampia kuin minäkään.»

»Mutta isänmaa? Äitini synnytti minut päiväntasaajan kohdalla, ja isäni oli kätilönä. Isänmaa» — Jens Lund nousi seisomaan, ja oli kuin naamari yht'äkkiä olisi liukunut hänen kasvoiltaan ja suonet paisuneet hänen elävällä otsallaan, samalla kuin hänen suunsa vääntyi ja tuli leveäksi hänen ivaillessaan —: »Isänmaa? Se on kymmenkertainen kahle, jonka esi-isämme ovat kietoneet kaulaamme ja jalkojemme ympäri. Isänmaa — se on säännöksiä, jotka repivät polvemme verille ja sokaisevat silmämme. Isänmaa — isänmaa on vankila ja kaivo. Isänmaa — niin, se on maneesi, jossa me juoksemme kujanjuoksua, kepiniskujen jäljet ajettuneessa selässämme. Isän maa, hyi saatana, isänmaa on paikka, jossa me kaikki olemme spitaalisia ja kyttyräselkäisiä. — Ujházy, nouskaa vuorille. Kiivetkää ylös, niin rajoja ei näy, ne ovat hävinneet, ja valtakunnat ovat lakanneet olemasta. Eikä ole olemassa lakikirjoja, eikä rikos ole rikos, eikä häpeä ole häpeä, ei ole lakikirjoja eikä pykäliä. Mutta _minä_ olen — eikä ketään muuta...»

Jens Lund oli tuokion vaiti:

»_Minä_ olen, ja tähdet ovat.»

»Soittakaa niille, herra, mikä nimenne olikaan, sillä jumaliste ne kuuntelevat yhtä hyvin kuin ihmiset. Meidän yllämme ovat tähdet, ja kuolema. Mutta nyt minä _elän_ ja olen vapaa, ja soitan elämääni sekä tähdille että kuolemalle päin naamaa...»

»Mutta te, kreivi Ujházy» — ja Jens Lund oli pyörähtänyt ympäri kannoillaan — »te olette jumaliste menneeltä vuosisadalta».

»Niin», sanoi Joán, jonka ohimoissa veri takoi.

Jens Lund nauroi jälleen:

»Kaikki mitä minä puhun on pelkkää pötyä, mutta mitä minä ajattelen on totta.»

»Niin», sanoi Joán ja puhui hiljaa: »Totta sille, joka _voi_ niin ajatella.»

Jens Lund seisoi tuokion. Sitten hän sanoi äkkiä Joánille:

»Tiedättekö mitä te itsestänne luulette? Että olette tuskan ylimys. — Mutta, hyvä herra, tuska ei ketään aateloi. _Uskaltaminen_ aateloi... meidän vuosisadallamme...»

»Milloin soitatte Bukarestissa?» kysyi hän yht'äkkiä.

»Maanantaina», sanoi Joán eteensä tuijottaen.

»Hm, minä taas tarjoilen sieluani Pestissä.»

»Uutta sieluanneko?» sanoi Joán.

»En» — ja Jens Lund löi yhteen ylöspäin kohotetut kätensä — »iankaikkisen sieluni minä tarjoilen pankinjohtajien rouville Pestissä».

Tuokion oli hiljaista. Sitten Joán sanoi:

»Mutta teillä oli kuitenkin äiti, joka synnytti teidät päiväntasaajan kohdalla.»

»Ja isä, joka hedelmöitti hänet Arkangelissa. Mutta parahin Ujházy, eikö se ole tuiki yhdentekevää? Kysynpä, kuka muistelee herra Bonaparte vanhempaa? Historia alkaa herra Napoleonista. Isäni oli kotoisin Lögstöristä ja meni naimisiin rudköbingiläisen purjelaivan kanssa. Laivaväkeen kuului Jensine Jensen, joka tuli raskaaksi Jäämerellä ja synnytti minut maailmaan päiväntasaajan kohdalla.»

»Rudköbing?» sanoi Joán.

»Niin. Sitä ette tunne.»

»Ettenkö tuntisi», sanoi Joán ja puhui hiljaa kuin ennen. »Se on Tanskassa».

»Sekin Tanskassa?» sanoi austraalialainen ja katseli vuorotellen molempia, aivan kuin olisi tahtonut ottaa heistä mittaa.

»Niin, sitä sanotaan Tanskaksi», sanoi Jens Lund. »Rudköbing on Langelantia, ja Langelanti on viiru meressä. Sähkö ja minä, me tulimme Langelannista. [Hans Kristian _Örsted_, kuuluisa tanskalainen fyysikko ja sähköopin tutkija, synt. 1777 Rudköbingissä. _Suom._] Ujházy, ihmisellä ei ole mitään alkuperää. _Minä synnyin ja olen_. Kenellä olisi oikeutta kutsua meitä? En tottele ketään. _Olen mikä olen_. Ja minä synnyin aamupäivällä onneatuottavien tähtien merkeissä...»

»Uskotteko tähtiin?» hymyili Joán.

»Kuka osaa sanoa mihinkä uskoo? Sille, joka elää, ei kuolemaa ole olemassa. Mutta mitä sille on olemassa, joka on kuollut, voitteko sen sanoa, herra Ujházy, anteeksi, kreivi Ujházy? Olen lukenut, että maapallo on pienin maailmojen joukossa ja että jokainen tähti on maailma. _Siellä_ on tilaa monille kuolleille, jotka tulevat pienestä maasta...»

»Ja kun _te_ kerran olette kuollut», sanoi Joán ja puhui puolittain laulavin äänenpainoin, »annatteko silloin laivan lähteä päiväntasaajalle, jossa tuhkanne levitetään kuten pöly valtameren pinnalle?»

»En», sanoi Lund.

»Ettekö?»

»En» — ja Jens Lund punastui tahtomattaan sen merkillisen ristiriitaisuuden johdosta, jota hän vaistomaisesti, sielunsa pohjalla tunsi. »En, tahdon levätä äitini vieressä, ja hän lepää Langelannissa.»

Hymy oli häivähtänyt Joánin kasvoille.

»Tanskassa», sanoi hän.

Ja ehkäpä vapautuakseen omista ajatuksistaan hän sanoi vähän ajan kuluttua:

»Budapestin naiset ovat kauniita, herra Jens Lund.»

»Naiset», sanoi tämä ja potkaisi jalallaan lattiaa, aivan samoin kuin australialainen. »En tunne heitä. Kun tulen tuntemaan heitä, niin nähtävästi rakastun heihin. — Sitten tahdon rakastaa monta, jotta _yksi_ ei pääsisi minua lannistamaan.»

Joán nauroi:

»Saman, mitä juuri sanoitte, sanoi minulle kerran eräs intialainen.»

»Siis on totta, että intialaiset ovat viisaita», sanoi Jens Lund.

»Hän oli viisas. Hän puhui päivästä, jolloin keltaihoiset tulvivat ylitsemme kuin hyökyaalto ja peittävät meidät kuin santa.»

Jens Lund nousi:

»Niin, siitähän kirjoitetaan sanomalehdissä. Muuten en koskaan lue sanomalehtiä. Keltaihoiset? Ne tulevat ja peittävät ne, jotka silloin elävät. Ja nyt elämme me. — Hyvää yötä, kreivi Ujházy. Hyvää yötä, herra... jonka nimeä en muista.»

»Collyett», sanoi Henry.

»Collyett, aivan niin. Nukutteko hansikkaat kädessä?»

»Hansikkaat kädessä?»

»Niin öisin. Minä ainakin. Hieron käsiäni ihovoiteella ja maatessani käytän hansikkaita. Niin pitäisi teidänkin tehdä — sormienne takia. — Hyvästi, Ujházy. Tiedättekö mitä luulen — te kuulutte niihin, jotka muistavat liian hyvin, ja liian paljon. Ei pidä muistaa — on vain mentävä eteenpäin. Nyt minä menen Budapestiin. — Hyvää yötä.»

Jens Lund nyökäytti päätään ja lähti.

Tuokion verran istuivat molemmat vaiti. Sitten Collyett sanoi:

»Hän oli merkillinen.»

»Niin oli.»

He olivat jälleen vaiti, kunnes austraalialainen virkkoi:

»Hän puhui niin paljon. Mutta en voi muistaa, mitä hän sanoi.»

Taas oli hiljaista.

»Mutta kenties», sanoi Henry, »muistan sen vuoden kuluttua».

»Kenties.»

Austraalialainen sytytti savukkeen.

»Mutta mitenkä hän siis soittaa?» sanoi hän ja katseli Joánia.

Joán, joka istui silmät ummessa, ei vastannut kohta.

»Soittaa?» sanoi hän sitten. — »Hän soittaa vuorelta, jonka huipulla hän seisoo ja josta on näköala yli maan.»

Kohta sen jälkeen hän nousi:

»Nyt minä annan heidän laittaa kuntoon yötä varten.»

Kun konduktööri astui sisään, seisoivat he käytävässä ja katselivat ulos pimeään.

»Nyt kai olemme Unkarissa», sanoi Henry.

»Niin», sanoi Joán, »nyt olemme Unkarissa».

Heidän tupakkansa savu muodosti kehiä, jotka haihtuivat jälleen.

»Kuinka merkillisesti ne haihtuvat», sanoi austraalialainen ja seurasi kehiä silmillään.

»Niin.»

»Olen usein koettanut», sanoi Henry, »muodostaa ne sellaisiksi kuin tahdon. Mutta siihen en kuitenkaan pysty.»

Joánin silmät seurasivat savua.

»Ehkä herra Jens Lund pystyy», sanoi hän.

Mutta Henry Collyett nauroi ja sanoi.

»Ei kai hän sentään osaa mitä hyvänsä, piru vie.»

He erosivat, ja Joán meni omaan osastoonsa. Hän sytytti molemmat vahakynttilät, jotka hänellä aina oli matkoillaan mukana, ja asetti ne pöydälle kahteen pieneen jalustaan. Sitten hän sammutti sähkölampun ja meni levolle.

Hän oli maannut kauan, enemmän kuin kaksi tuntia, kun oveen koputettiin.

Tulija oli austraalialainen.

»Nukutteko?» sanoi hän. »En tiedä miksi en saa unesta kiinni. Saanko istua tuokion täällä?»

»Kernaasti», vastasi Joán.

He eivät kuulleet mitään muuta kuin junan jyminää — nyt se kulki sillan yli, nyt yli lakeuden, nyt jonkin tuntemattoman kaupungin ohitse.

Joán ei liikahtanut. Keltaisen kynttilänvalon kajo lankesi hänen hiljaisille kasvoilleen.

»Minusta tuntuu», sanoi austraalialainen hiljaa, tuijottaen punaiseen kattoon, »että tämä päivä on ollut ihmeellinen. Eikä sentään ole mitään tapahtunut.»

Joán sanoi avaamatta silmiään:

»Mitä te sanotte tapahtumiseksi, Henry? Että uppoamme juninamme päivinemme virtaan taikka että joku rosvo ryöstää meiltä pankkiosoituksemme?»

Hän makasi hiljaa. Sitten hän sanoi ja avasi silmänsä:

»Nyt minä lähden Tanskaan.»

»Tanskaan?» sanoi Henry ja hätkähti.

»Niin. _Sinne_, jossa tahdon soittaa — viimeksi.»

»Joán», sanoi Henry, eikä hän koskaan ennen ollut käyttänyt Joánin etunimeä.