Part 9

Mutta siinä samassa he seisoivat salin kynnyksellä ja näkivät Gerda-neidin keskellä näyttämöä.

»Tekö täällä, neiti?» sanoi Joán äänellä, joka kajahti läpi koko huoneen.

»Vain pikimmältään», sanoi Gerda-neiti. »Nyt minä lähden.»

Joán kulki nopeasti salin poikki ja avasi näyttämön pikku oven.

»Voi, miten täällä on somaa», sanoi hän.

Kulissien takainen huone oli sisustettu kamariksi, jossa oli isot nojatuolit ja pronssinen lamppu ja kukkia.

»Vain muutamia huonekaluja minun kamaristani», sanoi Gerda-neiti. »Pitäähän täällä olla hiukan kodikasta.»

»Ja 'Hämärän' te olette ripustanut tänne», sanoi Joán, joka äkkiä näki Corot’n kuvan edessään seinällä.

»Niin, ajattelin, että...» mumisi Gerda.

Hän keskeytti puheensa, ja hämmentyneinä taikka liikutettuina he vaikenivat tuokioksi Erik Holsteinin ilmestyessä ovelle.

»Hyvää iltaa, neiti.»

»Niin, olen sanonut Joánille», jatkoi hän, »että minäkin tulen teille».

»Kreivi on tervetullut», sanoi Gerda-neiti ja hymyili, vaikka hän siinä samassa ajatteli, että jo ilman häntäkin oli ruokapöydässä hyvin ahdasta.

»Mutta tulen vasta sitten kun on syöty», sanoi Holstein.

»Miten kreivi vain tahtoo», sanoi Gerda-neiti ja hymyili jälleen vasten tahtoaan. »Hyvästi.»

Ja hän juoksi näyttämölle. Mutta sieltä hän sanoi Joánille:

»Kohta me syömme», ja poistui.

Erik Holstein seisoi ja alkoi keinuttaa päätään, yht'äkkiä, kuten ennen muinoin.

»Enpä jumaliste ole ennen huomannut, että hän on niin soma», sanoi hän.

Mutta samassa Joán tuli ajatelleeksi, ettei hän ollut puhunut Haacken kanssa. Ja huutaen »suo anteeksi» hän riensi salin poikki ja ylös portaat kuudella askelella, laulaen säveltä »Kisten paa hans Bag», ikäänkuin se olisi ollut jostakin operetista.

Hän riuhtaisi auki huoneen oven ja näki Haacken, joka kirjoitti postikortteja.

»Minä soitan Mendelssohnia», sanoi Joán.

»Mitä?»

»Me soitamme Mendelssohnia illalla», sanoi Joán. »'Konsertin'. — Hyvästi.»

Ja hän paiskasi oven kiinni aivan Haacken nenän edessä.

Kun Joán tuli takaisin, istui kreivi Erik ja tuijotti Corot’n »Hämärään».

»Muistatko», sanoi hän, »tuota sinä niin usein katselit Parisissa taidekauppojen ikkunoissa?»

»Niin katsoin», sanoi Joán.

Erik ei siirtänyt silmiään kuvasta.

»Nyt ymmärrän sen paljon paremmin», sanoi hän hitaalla äänellään (mutta hänen otsalleen nousivat samat varjot kuin äsken). »Se on hiivatin kaunis.»

Joán hymyili:

»Neiti Johansen on sen ripustanut tänne», sanoi hän.

»Kuinka hitossa nuo ihmiset tulevat ripustaneeksi tämäntapaista seinilleen», sanoi Erik. »Myrkynsekoittaja ei totisesti ymmärrä siitä mitään.»

»Myrkynsekoittaja?»

»Niin, sen nimen ovat hänelle antaneet.»

»Mutta miksi?»

»No niin», sanoi Erik, »sitä en tiedä. Meillähän, Herra paratkoon, käytetään niin paljon haukkumanimiä tässä maassa, ja hänhän on varakas — täkäläisten mittasuhteiden mukaan.»

Kreivi Erik ripusti »Hämärän» entiselle paikalleen.

»Jumaliste kuinka sieväksi se neiti on tullut», pääsi häneltä äkkiä.

»Mutta nyt minun pitää mennä», sanoi Joán. »Näkemiin siis, ja kiitos, että tulit.»

Hän kietoi molemmat käsivartensa Erikin hartioitten ympäri ja meni.

Erik jäi seisomaan pieneen oviaukkoon ja huusi hänen jälkeensä:

»Minä en totisesti ole koskaan nähnyt sinua näin elävänä.»

»Se johtuu siitä, että olen tullut Tanskaan», vastasi Joán salista. »Mutta sinnekö sinä jäät istumaan?»

»Tänne», sanoi Erik, »täällä voin rauhassa tyhjentää lasin whiskyä».

Joán oli poissa. Erik meni pilarin luo, joka oli näyttämön vieressä, ja painoi sitä soittokelloa, jolla yleisö kutsuttiin sisään — ja koko rakennus raikui.

»Lasi whiskyä», huusi hän herra Jensenille, joka tupsahti sisään.

Erik Holstein istui yksinään puolihämärässä ja joi, tuijottaen omiin sääriinsä.

* * * * *

Johansenilla odotti kaupanhoitaja portaitten alapäässä.

»Suvaitseeko kreivi nousta portaita», sanoi hän ja seurasi Joánia.

Arkihuoneen ovi oli avoin, ja äänten sorina kaikui porraskäytävään asti.

»Täällä on paljon vieraita», sanoi Joán.

»Niin, onhan niitä tullut koko joukko», vastasi kaupanhoitaja ja taivutti jälleen päätään.

Kauppias Johansen tuli kynnyksen yli vastaan.

»Hauska että tulitte», sanoi hän puristaen Joánin kättä. »Niin, täällä on vain muutamia ystäviä» (koko huone oli täynnä), »mutta nimiä kannattaa tuskin mainita».

Kaikki olivat kääntyneet oveen päin, mutta vain tuokioksi. Sitten he alkoivat jälleen puhella, samalla kuin herra Johansen esitteli lähinnä seisovat ja sanoi viimein, tehden aivan pienen liikkeen vasemmalla kädellään, jonka hän kohta sen jälkeen pisti jälleen taskuun:

»Ja tämä on kaupanhoitajani.»

Pari vierasta saapui, joiden kättä Johansen puristi, samalla kuin leveäharteinen mies, jolla oli täysiparta ja jolla vitjat riippuivat rinnoilla, sanoi Joánille:

»Niin, tehän matkustatte paljon — nimeni on Laarentzen ja olen kutomon omistaja», mainitsi hän ikäänkuin ohimennen — »mutta meille on tietysti merkkitapaus nähdä sellainen mies kuin te. Tämä on vaimoni», jatkoi hän samaan hengenvetoon ja osoitti vierellään olevaa naista, jonka kasvot olivat pyöreät kuin täysikuu ja jonka hiukset olivat kireällä sykkyrällä niskassa.

»Niin, illaksi tulee paljon väkeä», sanoi rouva Laarentzen.

Samassa Joán huomasi Gerda-neidin — nurkassa, sinipukuisen naisen seurassa. Hän oli kumartanut kahteen erään sinnepäin, ennenkuin sanoi, ja melko kovalla äänellä:

»Hyvää iltaa, neiti.»

Ja Gerda-neiti vastasi — keikauttaen päätään veikeän nokkelasti, sillä hän joutui hämilleen:

»Hyvää iltaa.»

Joánin aikoessa mennä edelleen pysähdytti hänet pienikasvuinen, smoking-pukuinen herra jolla oli punareunaiset silmät lasien takana ja joka sanoi:

»Minä olen lääkäri — niin, toivottavasti ette tule minua tarvitsemaan.»

Ja jatkoi samaa kyytiä:

»Niin, tämä paikkakunta on vallan kauhea. Mutta missäpä ei olisi kauheata, kun ei saa olla Kööpenhaminassa? Mutta tätä rakasta paikkakuntaa ei kreivi onneksi joudu näkemään.»

»Minä olen jo ollut vuorella», sanoi Joán.

»Tosiaanko, onko herra kreivi», puuttui puheeseen pieni laiha naishenkilö, jolla oli kukkastupsu korvallisellaan ja jolle tohtori teki nopean kumarruksen.

»Saanko esitellä: Madame», sanoi hän Joánille.

»Vuori on tämän paikkakunnan paras sukkeluus», sanoi Madame, samalla kuin rouva Laarentzen tuntui imevän hiukan hölliä suupielihän ja neiti Gerda lähestyi.

»Iltaa, neiti», sanoi Joán jälleen, ja heidän kätensä yhtyivät tohtorin ohi.

»Meilläpä on kaunis näköala kutomostamme», sanoi rouva Laarentzen. »Voimme nähdä aina Riben kirkolle saakka. Me kutomolaiset panemme niin suuren arvon sille näköalalle.»

»Niin», sanoi tohtori ja nauroi. »Riben luona kuningas Valdemar vastaanotti kuningatar Dagmarin.»

Gerda-neiti sanoi, puhuen hitaammin kuin toiset:

»Riben tornista näkee niin kauas.»

Sisimmässä huoneessa soi puhelin lakkaamatta.

»Kysyivät pääsylippuja», sanoi kaupanhoitaja, joka oli käynyt vastaamassa.

»Ne ovat loppuneet», sanoi Gerda.

»Niin, pääsyliput ovat todellakin loppuunmyydyt», huusi eräs naishenkilö, se sinipukuinen.

He nauroivat kaikki, hilpeinä ihmistulvasta, iloisina siitä, että huone oli täysi, aivan kuin se olisi ollut heidän kaikkien ja jokaisen yksityinen ansio, ja eräs nurkassa seisova möhömaha taputti Johansenia olalle sanoen:

»Niin, sanoinhan sen, pitää tulla liikepaikoille, sanoinhan sen, _siellä_ asiat järjestetään, jumal'avita, vai mitä, Johansen, eikö niin että liikepaikoille — niissä on pontta ja puhtia ihmisissä.»

Ja samalla kuin Gerda-neiti meni puhelimeen, puhuivat kaikki äänekkäämmin, iloisesti: ihmisten pitäisi vähitellen oppia ostamaan pääsylippunsa ajoissa — aina vain lykätään kaikki viime hetkeen.

»Kun me vain olisimme osanneet arvata, että tämä paikkakunta kerrankin on herätettävissä», sanoi tohtorin rouva Joánille, »kun me sen olisimme arvanneet, niin tietysti Musiikkiyhdistys... mutta sen kassa on laiha. Minun mieheni on puheenjohtaja, ja minä itse olen rahastonhoitaja.»

»Gerda se vasta on oikea aarre», huusi möhömaha, niin että hänen äänensä kaikui yli kaikkien muiden, ja lääkärinrouva sanoi Joánille: »Soitattehan tietysti painetun ohjelman mukaan?»

Joán nauroi, samalla kuin Gerda-neiti jälleen tuli näkyviin oviaukossa.

»En, rouva», sanoi hän, »olen muuttanut koko ohjelman».

»Ettehän toki?» sanoi rouva. »Ja me musiikki-ihmiset, jotka niin olimme iloinneet Bachista.»

»Olen, olen muuttanut», nauroi Joán, samalla kuin sinipuseroinen nainen sanoi paksulle Larsenille:

»Minusta hän on suurenmoinen.»

»Isä, isä», kuului Gerda Johansenin ääni hälinän keskeltä. »Siellä ovat Fiskedammenin Holckit. Mutta eiväthän he enää voi saada paikkaa.»

»Eivät, eivät he voi saada», huusi sinipuseroinen nainen.

»Eivät, eivät, nyt se on jo jumaliste liian myöhäistä», huusi Larsen.

Ja he nauroivat jälleen, mutta Joán sanoi äkkiä Gerda-neidille — aivan kuin naurun ja melun huumaamana:

»Voivat, voivat, neiti, antakaa minun tulla puhelimeen.»

»Mitä te aiotte?»

»Mennä puhelimeen. Noiden ihmisten on päästävä mukaan», sanoi Joán.

Kaikki lakkasivat nauramasta, mutta jäivät seisomaan ja hymyilivät, kun Joán kulki lattian poikki toiseen huoneeseen. Sitten kaikki alkoivat jälleen puhella, Joánista, melkein kilpaa.

»Hän on vasta suurenmoinen», sanoi sinipuseroinen nainen ja vei kädet lanteilleen, samalla kuin lääkärinrouva tunkeutui kandidaatti Ussingin luo ja sanoi, suoraan päin tämän parrattomia kasvoja:

»_Minä_ tahdoin koko ajan, että Musiikkiyhdistys olisi järjestänyt konsertin. Rakas kandidaatti, hänen kasvonsahan ovat musiikkia täynnä.»

Kansanopistonjohtaja, joka seisoi kahden kookkaan miehen välissä, joiden mustat verkakaulukset olivat napitetut leukaa myöten, sanoi:

»Hän ääntää todellakin hyvin kauniisti äidinkieltään.»

Mutta Larsen, joka hikisenä juoksi ympäri, miehestä toiseen, sanoi kaupanhoitajalle:

»Hän on jumaliste verraton, vai kuinka, Petersen?»

Kaupanhoitaja Petersen ei vastannut (hän seisoi niin, että saattoi silmillään seurata Joánia ja Gerda-neitiä, jotka kulkivat huoneitten läpi), mutta eräs pieni nainen hänen vieressään painoi yhteenpuristetut kätensä poskilleen ja sanoi:

»Ah niin, tänään on niin ihanaa... on kuin ilmassa olisi juhlaa.» Ja kun kauppias Johansen kulki hänen ohitseen, tarttui hän tätä käsivarteen ja sanoi puoliääneen ja hyvin nopeasti:

»Kiitos, että sain tulla mukaan.» —

Joán seisahtui sisällä, ruokapöydän ääressä.

»Täällä on paikkoja monelle.»

»Uh niin», sanoi Gerda ja kohotti hartioitaan ja hytisteli kuin se, jonka on mentävä veteen, »kunpa he kaikki jo istuisivat paikoillaan».

»Pelkäättekö?» hymyili Joán.

»Oh en», sanoi Gerda, ja he saapuivat puhelimen luo.

He sulkivat oven puolittain, niin että muitten äänet tuskin kuuluivat.

»Mikä numero se on?» kysyi Joán.

»Ensin keskukseen», sanoi Gerda, ja Joán soitti.

»Minä olen niin taitamaton puhelimessa», sanoi Joán.

»Oletteko?»

Ja he hymyilivät kaiken aikaa.

»Keskus», huusi Joán puhetorveen, ja pääsi sinne.

»Mikä heidän nimensä olikaan?» sanoi Joán seisten kuulotorvi kädessään.

»Holck, Fiskedammenista», sanoi Gerda, aivan kuin olisi ollut kuiskaaja teatterissa.

Mutta »Fiskedammenia» Joán ei osannut ääntää.

»Fiskedammen», kertasi Gerda ja alkoi nauraa, hyvin hiljaa.

»Fiskedam», sanoi Joán torveen.

Hän sai »Dammenin».

»Kuka puhuu?» kuiskasi Gerda ja kohotti pikku päätään.

»Eräs naisääni», kuiskasi Joán hänelle.

»Mitä hän kysyy?»

»Kenen kanssa hän puhuu», kuiskasi Joán, ja heidän kasvonsa olivat hyvin lähekkäin.

»Joán Ujházyn», sanoi Joán puhetorveen.

»Mitä ne sanovat?» kuiskasi Gerda, ja hänen silmänsä loistivat.

»Niin, Joán Ujházyn», kertasi Joán puhetorveen.

»Mitä ne sanovat?» kysyi Gerda jälleen ja hyppeli kuin lapsi.

»Mutta teidän täytyy istua aivan lavan vieressä», sanoi Joán torveen.

»Mitä ne sanovat?» kuiskasi Gerda jälleen.

»Hyvästi», sanoi Joán puhetorveen.

Joán soitti loppusoiton, ja pienen kellon kilahdus häipyi.

»Miten he mahtoivatkaan hämmästyä», sanoi Gerda-neiti katsoen eteensä.

»Hämmästyivät kyllä», sanoi Joán, jonka käsi yhä vielä lepäsi puhelimella.

Sitten Gerda-neiti sanoi, siirtämättä silmiään:

»Te mahdatte olla hyvin hyvä.»

»Kuinka niin?»

»Niin», sanoi Gerda ja nyökäytti päätään — hänen nyökkäyksensä oli aina niin hidas ja vakava. »Minusta tuntuu siltä.»

»Tänään minä olen hyvä», sanoi Joán ja puhui hiljaa, hänkin.

Hiljaisuutta kesti tuokion verran.

»Tämä on Isänne huone», sanoi Joán ja antoi katseensa vaeltaa vanhasta sohvasta — isoon rahakaappiin.

»Niin, tämä on isän huone», sanoi Gerda-neiti.

»Nyt me rupeamme syömään», keskeytti hän itsensä ja juoksi ruokasaliin.

»Emmekö kohta rupea syömään?» sanoi hän tädille.

»Aivan heti», sanoi täti.

Ja Gerda meni sinisen naisen luo.

»Voi kun he vain istuisivat», sanoi hän ja työnsi käsivartensa toisen kainaloon.

»Hui hai», sanoi sininen rouva, »eivät he huomaa, vaikka saisivatkin polviaan vastaan pari pöydänjalkaa». Ja Joánin kulkiessa ohi kääntyi hän tämän puoleen.

»Te ette voi aavistaakaan, miten me kaksi olemme iloinneet», sanoi hän, ja lisäsi, huokaisten syvään:

»Nyt on vain kysymys siitä, voivatko he istua hiljaa.»

»Mutta Ida...», sanoi Gerda.

»Niin, siitä on kysymys», sanoi rouva, »sillä eiväthän he ole tottuneet kuulemaan soittoa».

Mutta kansanopistonjohtaja sanoi, seisoen parin askelen päässä:

»He ovat kuitenkin tottuneet lauluun.»

Ja sininen rouva esitteli kansanopistonjohtajan, samalla kuin hilpeä, hiukan ruostunut ääni sanoi ovelta:

»Mutta tämäpä on kitsasta tilansäästämistä Johansen, onpa jumaliste.»

Tulija oli toinen Larsen, kaksoinen, pyöreäpäinen, jonka tukka oli koneella leikattu ja joka oli vartaloltaan yhtä pyöreä kuin veljensäkin.

»Vai niin, hän on täällä», sanoi hän, nähdessään kaksoisveljensä, »hän se täyttää paikat».

Kaikki nauroivat, ja kaksoisveli kiilautui esiin toisien välitse.

»Kas noin, siinähän on konsertinantaja», sanoi hän Joánille. »Niin, niin, terve tuloa. Tunnemme teidät jo etukäteen — sillä tällaisilla paikkakunnilla ihmiset ovat aina nenä ruudussa... Nimeni on kelloseppä Larsen, käsityöläisyhdistyksen puheenjohtaja. Mutta Herra nähköön, emmehän me uskaltaneet pyytää teitä tulemaan! Ja niin saimme pitkän nenän — eikö niin, Gerda?... sillä te tuotatte, jukoliste, ylijäämää, herra konsertinantaja —»

Kelloseppä pyyhki koko päätään, kuten kaksoisvelikin.

»Nyt on vain kysymys siitä, ymmärrämmekö me teidän soittoanne», sanoi hän ja nauroi, »sillä mehän olemme vain talonpoikia, vaikkakin Musiikkiyhdistys pitää huolta kasvatuksestamme — mikäli varat riittävät», lisäsi Larsen.

Pari herraa rupesi nauramaan, mutta herra Johansen sanoi hiukan äänekkäästi:

»Niin, nyt kai me sitten käymme pöytään.»

»Sehän oli oivallista», sanoi tupakkakauppias, ja kun kaikki alkoivat, hiukan nuhjustellen lähteä liikkeelle, tarjosi Joán Gerda-neidille käsivartensa.

»Ei», sanoi Gerda, »täällä ei ole tapana mennä pöytään parittain».

»Nyt me, jumaliste, kuljemme parittain», sanoi kelloseppä. »Puheenjohtajan täytyy istua konsertinantajan vieressä, jumaliste...»

Ja nauraen lyhyttä nauruaan, joka kuulosti siltä, kuin hän olisi ähkäissyt, työnsi hän Gerdan käsivarren Joánin kainaloon.

»Hän on kummityttöni», sanoi hän, »ja hyvä onkin».

He tulivat kaikki ruokasaliin, jossa heidän täytyi painautua pitkin seiniä, ja kolistelivat tuoleja. Oven suussa seisottiin rykelmässä.

»Älkää ollenkaan hätäilkö», sanoi kauppias tyynellä äänellään, »niin saamme kaikki tilaa».

Muutamat istuutuivat.

»Ei ei, rouva Laarentzen», huusi toinen kaksoisista, »tänne. Meidän täytyy istua kuin _char-à-bancissa_, niin, että molemmat puolet painavat yhtä paljon.»

Naurettiin, ja tuolit raappivat lattiaa.

Kansanopistonjohtaja, joka pysytteli Joánin läheisyydessä, sanoi:

»Niin, tilat ovat ahtaat, se on tuttua kansanopistosta, jossa mielellään otamme vastaan ystävämme.»

»No, nyt se onnistui», sanoi tupakkakauppias, joka sai ahdetuksi paksut pylväänsä rouva Raabelin kuihtuneen alaosan viereen, niin että puolet pöytää tärisi.

»Tehän pelkäätte», kuiskasi Joán, joka äkkiä oli tuntenut Gerda-neidin käsivarren vapisevan kainalossaan.

»Niin pelkäänkin», sanoi Gerda melkein hengästyneenä ja käänsi kasvonsa Joánia päin. Hänen silmissään kuvastui suoranainen kauhu.

»Kun he vain istuisivat», sanoi hän jälleen.

»Mutta hehän istuvat», sanoi Joán yhtä hiljaa kuin äsken. (Kuinka Gerda muistuttikaan linnunpoikaa!)

»Ettehän te», sanoi Gerda ja käänsi silmänsä pois, »voi tuntea... meidän maalaistapojamme».

Joán tuskin tiesi ottaneensa Gerda-neidin käden omaansa.

»Ja nyt me istumme», sanoi hän.

»Ei, ei, kaupanhoitaja», huusi kelloseppä pöydän toisesta päästä. »Konsertinantajan on jumaliste istuttava molempien puheenjohtajien välissä».

Ja kaupanhoitaja poistui Gerda-neidin toisella puolella olevan tyhjän tuolin äärestä, jonne sinipukuinen nainen siirtyi.

»Nythän me istumme vallan suurenmoisesta, sanoi hän ja riisui hansikkaana.

Gerda seurasi silmänräpäyksen verran kaupanhoitajaa katseellaan.

»Niin rouva Suurenmoinen», sanoi hän äkkiä ja alkoi nauraa unohtaen kaiken pelkonsa.

»Gerda nimittää minua niin», sanoi sininen rouva.

»Niin», sanoi Gerda, »sillä hän sanoo aina 'suurenmoista'».

Rouva nauroi, niin että kaksikymmentä valkeata hammasta näkyi.

»Mutta eikö täällä Tanskassa olekin suurenmoista?»

»On kyllä», sanoi Joán.

»Mutta nyt meidän pitää syödä», sanoi Gerda.

Kaikki söivät, ylt'ympäri pöytää; puhuttiin vähän, ja haarukat kilisivät hiljaa.

»Antakaa pullojen kiertää», sanoi herra Johansen, joka muutoin ei siirtänyt silmiään naapureistaan tai lautasestaan — aivan kuin isäntä, joka hyvin tietää, että kun asiat ensin on saatu alkuun, niin ne sujuvat itsestään.

Kaksi mustapäähineistä palvelustyttöä kantoi vateja, ja täti, ohuena ja heiveröisenä, kulki edestakaisin.

»Istuisit nyt, täti», kuiskasi Gerda.

»Muutoin on minun nimeni rouva Jespersen», sanoi sinipukuinen nainen, »pastorinrouva Jespersen. Mieheni on kappalainen täällä.»

»Kappalainen?» sanoi Joán.

»Niin, luterilaisen kirkon kappalainen», sanoi rouva Jespersen.

»Mutta pastori ei ole läsnä?»

»Ei», sanoi rouva Jespersen, »juuri kun meidän piti lähteä tänne, käytiin häntä hakemassa ripittämään —»

»Ripittämään?» Joán ei ymmärtänyt sanaa.

Mutta Gerda sanoi:

»Niin, ajatelkaahan. Vanhaa neiti Luckowia. Juuri hän tuli ensimmäisenä ostamaan pääsylippua: 'Sitä viuluniekkaa tahdon minä vanha kuulla', sanoi hän. Ja hän on sentään niin köyhä...»

Gerda-neiti aukaisi silmänsä, niin että ne näyttivät vieläkin suuremmilta.

»Ja nyt hän kuolee tänään.»

Joán katseli hänen kasvojaan: kuinka nopeasti niiden väri vaihtelikaan, hän saattoi tulla aivan valkeaksi — otsaa myöten.

»Kuinka ihmeellistä», sanoi Joán.

Ylt'ympäri alettiin puhua äänekkäämmin, samalla kuin rouva Jespersen sanoi, pitäen päätään hiukan kallellaan:

»Ja nyt ei ehkä miehenikään saa teitä kuulla. Sillä hän tahtoo kernaasti jäädä heidän luokseen, kunnes kaikki on ohitse. 'Voihan sitä ainakin istua ja pitää heidän kättään', on hänen tapansa sanoa.»

»Niin», sanoi Gerda, ja vain Joán kuuli sen, mutta rouva Jespersen sanoi toisella äänellä, miltei kuin huokaisemalla:

»Eikä täällä olekaan monta, jotka kutsuvat häntä luokseen.»

Hän oli vaiti tuokion verran ja sanoi jälleen:

»Mutta tällä paikkakunnalla ihmiset kuolevat yleensä niin rauhallisesti.»

»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja, joka istui vinottain vastapäätä häntä. »Ihmiset elävät täällä enimmäkseen vanhoiksi. Ja kun heidät sitten kirvoitetaan, on kuin Hän tuolla ylhäällä sallisi sen tapahtua oikeaan aikaan.»

Tuli tuokion hiljaisuus, ja he kuulivat, kuinka rouva Raabel, joka istui kandidaatti Ussingin vieressä (he istuivat hyvin lähekkäin), puhui Mendelssohnista.

»Niin», sanoi tohtori, joka käytti tilaisuutta hyväkseen. »Mehän soitamme usein häntä yhdistyksessämme. Meidän on, herra kreivi, sen pahempi viljeltävä helppotajuisempaa musiikkia näillä mailla.»

»Ja oma maku sentään on lähinnä César Franck», sanoi rouva Raabel, joka lakkaamatta leyhytteli käsinmaalattua viuhkaansa, »mutta kaikki se saa jäädä omaksi huviksi».

»Emmehän me _kaikki_ voi olla musikaalisesti sivistyneitä, rouva Raabel», sanoi rouva Laarentzen pöydän yli.

Molemmat naiset hymyilivät toisilleen, kunnes rouva Raabel hiukan odottamatta palasi taas Mendelssohniin ja alkoi puhua kapellimestari Greenistä ja konsertin finaalista, jonka kapellimestari viime vuonna oli soittanut yhdistyksessä.

»Se oli ihanaa musikaalista nautintoa», sanoi hän.

Joán kumartui hiukan eteenpäin ja sanoi:

»Sen minä soitan tänä iltana, rouva.»

Gerda oli painanut päänsä:

»Soitatteko sen?»

»Soitan», sanoi Joán, eikä Gerda tietänyt, miksi Joán nauroi ja näpäytti sormiaan. »Sen minä soitan.»

»Ylimääräisestikö?»

»Niin, Gerda-neiti, ylimääräisesti.»

Lääkärinrouva sanoi:

»Niin, se on riemun musiikkia.»

»Taikka odotuksen», sanoi rouva Jespersen.

Mutta Joán ei ymmärtänyt sanaa, ja Gerda neidin täytyi se tulkita.

»Sanokaa se uudelleen», pyysi Joán.

»Odotuksen», kertasi Gerda-neiti hitaasti.

»Odotuksen», toisti jälleen Joán.

Mutta sitten hänen äänensävynsä vaihtui.

»Voi, minä puhun niin huonosti», sanoi hän.

»Te puhutte erinomaisesti», vastasi rouva Jespersen, ja kansanopistonjohtaja, joka aina oli tarpeettoman monisanainen, lisäsi:

»Minusta tuntuu päinvastoin, että on ihailtava, kuinka kauniisti te olette säilyttänyt äidinkielenne.»

Joán sanoi katsoen eteensä:

»Äiti kai puhui sitä kauniisti, olen tullut ajatelleeksi sitä tänään. Mutta minä osaan puhua vain aivan ulkopuolisista asioista...»

»Ulkopuolisista asioista», sanoi rouva Jespersen ja nauroi.

»Niin», jatkoi Joán loisella äänensävyllä, »minä en osaa sanoa sellaista mitä ajattelen».

Gerda virkkoi — ja sanat tulivat hiukan äkisti —:

»Minä ymmärrän niin hyvin» (ja äkkiä hän painoi päänsä lautasen yli) »mitä... mitä te sanotte...»

Mutta rouva Jespersen taukosi syömästä ja sanoi:

»Oi, voiko kukaan milloinkaan sanoa mitä ajattelee? Minä en ainakaan koskaan ole voinut sanoa miehelleni, kuinka paljon hänestä pidän.»

»No niin», sanoi tupakkakauppias Larsen, »me naimattomat, pikku Gerda, emme ymmärrä sitä rakkautta».

Mutta tohtorinrouva, joka jätti musiikkikeskustelun ja kandidaatin, sanoi hymyillen:

»Te, herra Larsen, ette sentään koskaan muusta puhu.»

»Vain totiveden ääressä, pikku rouva... Mutta mitäpä meillä miesväellä olisi muutakaan puhumista — vai kuinka, Laarentzen —, ja naisväki on jumaliste mielellään ovenraossa kuuntelemassa.»

Gerdan silmät hakivat isää. Mutta Johansen hoiteli, katsomatta tyttäreensä, pöydänpäässä tottuneesti ja varmasti isännyyttään, aivan kuin konttorityötä pulpettinsa takana.

Kansanopistonjohtaja oli ryhtynyt keskustelemaan noiden kahden mustakauluksisen miehen kanssa jostakin karkoituksesta, mutta kelloseppä kohotti lasinsa — sillä hänen läheisyydessään oli alettu puhua musiikista, jota hän ei ymmärtänyt — ja sanoi:

»No, terve tuloa siis, herra konsertinantaja...»

»Niin, Larsen», keskeytti Johansen ja kohotti päänsä.

»Ei», jatkoi kelloseppä, »sinun ei tarvitse pelätä, Johansen... en aio pitää puhetta. Sillä sen on Gerda kieltänyt.»

Rouva Jespersen alkoi nauraa, mutta Gerda istui nieleskellen, veripunaisena kasvoiltaan.

»Niin, hän on kieltänyt», sanoi kelloseppä.

»Mutta tahdoin vain sanoa» — jatkoi Larsen — »tervetuloa, konsertinantaja. Te olette tullut köyhään maahan... mutta pieneen kelpo maahan, jossa sydän on hyvä ja jossa päätäkään ei mikään vaivaa. Ja me olemme tyytyväisiä oloomme ja suomme muillekin hyvää. Maljanne, konsertinantaja.»

He kohottivat kaikki lasinsa, ja samassa eräs iso pää yht'äkkiä kurkottautui esiin pöydän toiselta puolen, ja ääni, joka oli hiukan kurnuttava, sanoi Joánille:

»Terve tuloa Euroopasta, kreivi Ujházy.»

»Kuka hän on?» sanoi Joán hätkähtäen. Ääni oli lausunut Ujházyn aivan virheettömästi.

»Mefisto», sanoi rouva Jespersen.

Mutta Joán sanoi puoliääneen —ja hänen silmänsä ilkamoivat:

»Gerda-neiti, miksi herra Larsen ei saanut puhua?»

Gerda-neiti painoi kättään pöydän reunaan.

»Voi, se nyt ei ollut ollenkaan totta», sanoi hän, »Larsen on niin, kiltti... mutta tänään...»

Hän pysähtyi, mutta Joán, arvaten Gerdan ajatukset, sanoi:

»Mutta minunhan mielestäni täällä on niin ihanaa.»

»Todellako?» Gerdan kasvoille levisi niin valoisa hymy, että Joánista tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt hänen hymyilevän — koko päivänä.

Ja vähän ajan kuluttua Joán lisäsi:

»Juuri täällähän on Tanska, sen ymmärrän.»

Hänen silmänsä suuntautuivat äkkiä toisaanne ja kohtasivat kaupanhoitajan katseen.

»Mikä kaupanhoitajanne nimi olikaan?»

»Hänen nimensä on Petersen», sanoi Gerda niinkuin ihminen, jonka ajatukset ovat harhailleet kaukana.

»Hänellä on niin terävä katse», sanoi Joán, ja rouva Jespersen lisäsi:

»Ja hiljainen tahto.»

Mutta Gerda-neiti ei vastannut... hän istui pää painuksissa. Mutta palaten yhtäkkiä kielikysymykseen Joán lausui:

»Mitä merkitsee sana 'suloinen'?»

Hän oli kohdistanut kysymyksensä rouva Jespersenille, joka jälleen alkoi nauraa.

»Suloinen?» sanoi hän. »Hyväinen aika, kuinka tulitte ajatelleeksi sitä? Suloinen?» jatkoi hän... se on kai kaunis, vai mitä sinä sanot, Gerda?»

Myöskin Joán käänsi katseensa Gerda-neitiin, tai ehkäpä hän olikin katsonut kaiken aikaa häneen. Mutta Gerda ei sanonut muuta kuin (ja oli kuin hänen silmänsä äkkiä olisivat seuranneet vain suurta, vihreillä herneillä täytettyä vatia, joka huojui hiukan merkillisesti kellosepän käsissä):

»En tiedä» — ja hän oli vaiti tuokion verran — »niin, eiköhän se ole 'kaunis'».

»Ei, ei 'kaunis'», sanoi Joán siirtämättä katsettaan, »se merkitsee jotakin enempää».

»Mutta sen tietää kansanopistonjohtaja», sanoi rouva Jespersen ja kysyi. Kansanopistonjohtaja sanoi, että sanaa oikeastaan on vaikea kääntää...

Samassa rouva Laarentzen yhtyi keskusteluun. Hän sanoi, että »suloinen» merkitsi samaa kuin »sievä».

»Mutta mistä te oikeastaan johduitte siihen?» kysyi rouva Jespersen nauraen.

»Eräästä laulusta», sanoi Joán kääntämättä katsettaan.

»Ei se ole 'sievä'», sanoi kandidaatti, jonka silmät hipaisivat rouva Raabelin poskea, »'sievä' ei riitä. Paremminkin 'viehkeä'.»

»Tunnen niin monta vanhaa laulua», sanoi Joán, »joita äitini lauloi — ja Ane».

Yht'äkkiä Gerda hymyili:

»Josse», sanoi hän ja aikoi kohottaa katseensa, mutta ei kohottanutkaan, »miten sievältä se kuuluu...»

Kansanopistonjohtaja esitti niin monta säettä, joissa 'sulo'-sana esiintyi, että ne aivan kuin kietoivat koko seuran, kunnes yht'äkkiä vinoharteinen mies pisti esiin' päänsä ja sanoi:

»Ranskankielessä, kreivi Ujházy, on aivan vastaava sana: _C’est charmant_.»

Oli kuin tuo ranskalainen sana olisi vain odottanut Joánia.

»_Oui, monsieur_», sanoi hän ja hymyili jälleen: _La charmante — charmante, C'est ça_.

Mutta kelloseppä, joka ei ollut niin kielitaitoinen, kohotti lasinsa:

»Mitä te arvelette, Petersen? — Puhu sinä, Laarentzen», sanoi hän, »tässä alkaa vähän kihota päähän».

»Puhu sinäkin, kaksoisveli, ja sinä, tohtori Knaabel...»

»Niin», jatkoi hän kääntyen Joániin puoleen, »täällä me olemme veljiä kaikki, konsertinantaja, kuin samaa perhettä. Sillä mehän olemme nähneet, useimmat meistä, tämän paikkakunnan aivan autiomaana.»

»Täällä ei jumaliste ollut paljoakaan yhdeksäntoista vuotta sitten — vai kuinka, Johanson, ei paljon muuta kuin sinun puotipahasesi, ja pieni se oli. — Mutta me olemmekin tehneet työtä olan takaa. Maljanne, rouva Laarentzen...»

»Niin», sanoi herra Laarentzen, »miten vanha kutomo oikeastaan on?»

»Viisitoista vuotta, vai kuinka, Laarentzen?» sanoi rouva.

»Niin», sanoi tupakkakauppias, »sen perustamisesta on nyt viisitoista vuotta — sillä se tapahtui samana vuonna, jolloin vaimosi kuoli, Johansen... mutta silloin täällä oli vain yhdeksän rakennusta, lukuunottamatta majataloa ja meijeriä...»

»Kuoliko äitinne niin varhain?» sanoi Joán.

»Kuoli, niin varhain.»

»Kun olitte seitsemänvuotias?»

»Niin, vain seitsemänvuotias.»

»Mutta jumaliste, sitten kun oli päästy vauhtiin — rakennuksia syntyi kuin ne olisivat hujahtaneet maasta... ei, kaupanhoitaja, te ette voi sitä muistaa, sillä tehän olette vain uusi tulokas näillä mailla...»

Tohtori sanoi olleensa täällä yhdeksän vuotta, mutta silloin oli jo ollut yksi katu...

»Kansanopisto oli siis täällä aikaisemmin», sanoi rouva Raabel taivuttaen käsinmaalattua viuhkaansa johtajaan päin.

»Niin, olihan opisto täällä jo olemassa», sanoi johtaja, »nykyisellä paikallaan, Söndenaassa».

»Kuinka kauan on kaupanhoitaja ollut täällä?» kysyi Joán.

»Kaksi vuotta, muistaakseni», sanoi Gerda.

»Niin», sanoi kelloseppä, »katu täällä kyllä oli» — ja hän nauroi — »mutta muistatko, Laarentzen, miltä se näytti?»

Kaikki nauroivat ajatellessaan katua.

»Kauhea se oli», sanoi Laarentzen.

»Kauhea se on vieläkin», sanoi Johansen pöydän päästä.

»On kuin onkin, jumaliste», sanoi tupakkakauppias, »ja sinä tässä olet kunnanvaltuuston esimies».

Kaikki puhuivat — taloista, joita oli rakennettu, tonteista, joita oli laajennettu, ja ihmisistä joita tänne oli muuttanut.

»Niin», sanoi rouva Laarentzen Joánille, »meillä oli alussa vain seitsemän työmiestä».

»Ja nyt on kaikkiaan puolitoista sataa», sanoi hänen miehensä.

Ja puhe jatkui — kuitenkin tyynesti — apteekista ja puhelinkeskuksesta ja teknillisestä koulusta.

»No, kylläpäs nyt juttu käy», sanoi tupakkakauppias hykerrellen käsiään.

»Hautuumaa sen sijaan on ihana», sanoi kelloseppä, »mutta kun sitä ruvettiin laittamaan, niin minäpä käytin puheenvuoroa kunnanvaltuustossa...»

»Niin käytit», sanoi Johansen ja kohotti katseensa, »sinähän vasta käytit».

»Mutta teknillinen koulu on meidän valitimme», sanoi tupakkakauppias, »maljanne, kaupanhoitaja. Tehän istutte vallan tuppisuuna.»

Ja puhelu jatkui. Mutta rouva Jespersen kääntyi Joániin päin:

»Voi, mutta ihanaa on ollut — me muutimme tänne vastanaineina — elää täällä silloin, kun vasarat kalkkoivat ja kun muurattiin ja kaivettiin perustuksia ja rakennettiin. Herättiin aamulla ja nähtiin kattojen kohoavan... tiilikivi tiilikiven vieressä, punaisina riveinä. Ja joka ikinen aamu, kun avasi ikkunan, kuului muurauslastan laulu... Tiedättekö, minusta ei mikään maailmassa ole niin ihanaa kuin muurauslastan pieni kilkatus... se on minusta, ja eikö teistäkin, ikäänkuin luomisen riemulaulu...»

Hän oli vaiti tuokion verran, ja hänen äänensä sävy oli muuttunut.

»Henrik... mieheni... ja minä olemme usein aamuisin seisoneet päätyikkunassamme... se on ihana, vaikkakin se on pohjoiseen päin... ja katselleet, kuinka työmiehet siellä alhaalla naulasivat, muurasivat ja Jakoivat auringon paisteessa. Ja kaukana kanervakankaan keskellä näkyi valoisia, viheriäisiä läikkiä... se oli kaikkein kauneinta.»