Part 1

language: Finnish

ELÄMÄNHURMAN HÄIPYESSÄ

Kirj.

Rosamond Lehmann

5. painoksesta [Dusty Answer] suomentanut

Alpo Kupiainen

Uusia romaaneja 19

Hämeenlinnassa, Arvi A, Karisto Osakeyhtiö, 1928.

ENSIMMÄINEN OSA

1

Ollessaan kahdeksantoistavuotias Judith näki, että vuosikausia tyhjillään ollutta naapuritaloa jälleen laitettiin asumakuntoon. Puutarhurit hyörivät puuhaisesti, jyräsivät jyräämistään tenniskenttää ja istuttivat tulpaaneja sekä lemmikkejä puron partaalla olevaa nurmikkoa reunustaviin kiviuurniin. Muratin pitkät sormet kiskottiin irti ikkunoista, ja vankka, harmaaliivinen julkisivu siistittiin ja puhdistettiin. Kun kaihtimet vedettiin ylös ja tutut, soikeat kuvastimet taaskin tuijottivat makuukamarin ikkunoista, tuntui siltä kuin rakennus ei olisikaan ollut kauan asumattomana ja kuin naapurin lasten ja heidän isoäitinsä täytyisi edelleenkin olla entisessä asunnossaan — noiden salaperäisten, kiehtovien lasten, jotka tulivat ja menivät ja olivat kaikki serkuksia paitsi kahta veljestä ja yhtä tyttöä. Tämä viimemainittu oli pudonnut persikkapuuaidan ylitse Judithin puutarhaan, minkä seurauksena olivat olleet teekutsut ja piilosillaolot.

Mutta tosiasiallisesti kaikki oli nyt toisenlaista. Isoäiti oli kuollut kohta kuultuaan Charlien kaatuneen. Charlie oli ollut hänen lemmikkinsä, sydänkäpynsä. Hän oli kaikkien hämmästykseksi mennyt naimisiin Mariella-tytön kanssa, kun he molemmat olivat yhdeksäntoista vuoden ikäiset ja hän oli juuri lähdössä rintamalle. Hän oli kaatunut heti, ja joitakuita kuukausia myöhemmin Mariella oli saanut pienokaisen.

Nyt Mariella oli kaksikolmattavuotias, Charlien leski, ja hänellä oli lapsi, jonka isä oli Charlie. Se tuntui eriskummaiselta, kun muisteli mennyttä aikaa ja heitä molempia. Isoäiti oli jättänyt talon perinnöksi Mariellalle, joka aikoi palata sinne asumaan ja viettämään iloista elämää nyt, kun sota oli päättynyt ja Charlie (kuten otaksuttiin) unohtunut.

Muistaisiko Mariella naapurin Judithia ja sitä, että heillä oli sama kotiopettajatar ja että he lukivat samoja läksyjä, vaikka Mariella olikin neljä vuotta vanhempi? Neiti Pim oli kirjoittanut: »Judith on harvinaisen kyvykäs lapsi, erittäinkin ainekirjoituksessa ja kasvitieteessä. Hän imee tietoja, kuten kissanpoika latkii maitoa.» Kirje oli jätetty äidin kirjoituspöydälle; unohtumaton, hävettävä, voitonriemuinen päivä.

Mariella taas — kuinka hän aina istuikaan kirkkaat, vaaleat silmät ilmeettöminä, kohteliaan, kylmän, hiljaisen äänen lausuessa: »Kyllä, neiti Pim» tai »En, neiti Pim», milloinkaan innostumatta, milloinkaan ymmärtämättä! Hän kirjoitti kuten kuusivuotias lapsi. Hän ei oikein edistynyt. Mutta kuitenkaan, kuten neiti Pim vakuutti, Mariella ei suinkaan ollut sellainen tyttö, jota nimitettäisiin typeräksi... Ei missään nimessä typerä tyttö; viehättävä Judithista. Hänen omasta omituisuudestaan johtuvan viehätyksen lisäksi häneen heijastui hohdetta neljästä poikaserkusta, jotka kävivät hänen kotonaan loma-aikoina — Julianista, Charliesta, Martinista ja Roddysta.

Nyt he kaikki olivat täysikasvuisia. Palaisivatko he Mariellan mukana? Ja muistaisivatko he Judithia lainkaan ja olisivatko he iloisia tavatessaan hänet jälleen? Hän oli varma siitä, etteivät he muistaisi ainakaan niin täsmällisesti, niin selvästi kuin hän; ihmiset eivät koskaan muistaneet häntä niin hyvin kuin hän muisti heidät — erittäinkin heidän kasvonsa. Jo varhaisimmassa lapsuudessa oli selvää, ettei kukaan tajunnut kasvojen ihmeellistä, suunnatonta salaisuutta. Jotkut piirteet olivat niin puhtaat, niin kirkkaat ja herttaiset, että niitä olisi saattanut katsella iäisesti. Charlien ja Mariellan olivat sellaiset. Oli kummallista, että samat kasvonosat, hiukan toisella tavoin muovattuina ja järjestettyinä, johtivat niin surkuteltaviin tuloksiin. Julian oli joukosta rumin. Ja joskus mitä rumimpien kasvojen ilmeet alkoivat äkkiä tuntua viehättäviltä. Niin Julianin kasvonilmeet. Ei uskaltanut siirtää katsettaan pois oudon ihmisen kasvoista, koska silloin niiden joku muutos olisi saattanut jäädä huomaamatta.

»Hyvä ystävä! Kuinka tuo hullunkurinen pikku tyttösi tuijottaakaan! Hän ihan vaivaa minua.»

»Älä välitä siitä, ystävä-kulta! Hän ei edes näe sinua. Aina pilvissä.»

Ne tyhmyrit jatkoivat tyhmää lörpöttelyään. He eivät tietäneet juuri mitään kasvoista. He eivät oikein aavistaneetkaan, kuinka kauheasti saattoi tutuille — esimerkiksi neiti Pimin kasvoille käydä, kun ne varomattomuuden hetkellä yllätti, ja ne paljastivat perinpohjaisesti karkeuden, käpertyivät vihan tai kavaluuden piirteiksi, tahi kuinka salaperäiseltä tuntui nähdä samat kasvot päivästä päivään ja huomata ne aina oudoiksi ja yllättäviksi. Roddyn kasvot olivat sellaiset, vaikka ne olivat aluksi näyttäneet ihan elottomilta ja ilmeettömiltä. Niissä piili joku salaisuus.

Iltaisin vuoteessaan Judith keksi kasvoja, sommitellen kappaleita yhteen, kunnes kasvot äkkiä olivat kokonaiset — ihan selvinä. Niillä oli nimi ja epämääräinen ruumis, ja ne elivät riippumatonta elämää hänen päässänsä. Usein ne kehkeytyivät Roddya muistuttaviksi. Asia oli niin, mietti Judith nyt, että Roddyn kasvot olivatkin pikemmin uneksitut kuin todelliset. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan nähnyt niitä sellaisina kuin ne oikeastaan olivat, vaan aina liioitellun merkitsevinä, vaivaavan omituisina, kuten kasvot unessa ovat.

Omituisen Roddyn täytyi nyt olla yhdenkolmatta, Martinin kahdenkymmenen ja Julianin ainakin neljänkolmatta vuoden ikäinen; ja kaunis Charlie olisi ollut Mariellan ikäinen, jollei hänelle olisi käynyt niin uskomattomasti. He eivät nyt välittäisi hänestä lainkaan. He olisivat täysikasvuisia suurmaailman ihmisiä. Heillä olisi ystäviä Lontoossa, ja hänen hiuksensa olivat vielä pitkinä, hän käytti mustia pumpulisukkia ja punehtui hillittömästi, toivottomasti, alituisesti, kun häntä puhuteltiin julkisesti. Olisi tyrmistyttävää kohdata heidät jälleen, kun hän muisti niin paljon sellaista, minkä he varmasti olivat unohtaneet. Hän olisi tuppisuu.

Pitkinä yksinäisinä aikoinaan, joita vain he olivat yhä harvemmin keskeyttäneet, hän oli käännellyt heitä, hypistellyt heitä rakastavasti, tarkastanut heitä niin uteliaasti, että he olivat sulautuneet muistetun lapsuuden himmeähohteiseen, lumottuun varjoaineistoon ja muuttuneet miltei haaveolennoiksi. Otaksuttavasti he olivat jo ammoin tajunneet, että Charlie oli kuollut. Kun he tulisivat taaskin tänne ilman Charlieta, täytyisi hänenkin se uskoa. Nähdessään heidät jälleen hän tuntisi syvää, repivää tuskaa. Kunpa hän vain voisi olettaa sen koskevan heihinkin!... Mutta Charlien kuolemastahan oli tietysti kulunut jo vuosia; eivätkä he tietenkään aavistaneet, miltä tuntui, kun halusi tuntea ja ymmärtää ihmisiä, syventyä heihin ihan kuumeisesti. Ja jos he sen tekisivätkin, eivät he kohdistaisi harrastustaan häneen, mitättömään naisolentoon. Varmastikaan ei edes Martin, typerä ja aina altis, ollut huomannut hänessä mitään salaperäisen kiihoittavaa.

Silmäillessään taaksepäin ja ajatellessaan heitä kutakin erikseen muisti hän ainoastaan muutamia varsinaisia, silmäänpistäviä, mitättömiä tosiseikkoja.

Mariellan tukka oli leikattu lyhyeksi poikien tapaan. Se valui reunukseksi hänen otsalleen, ja sen alapuolella hänen kirkkaat merenneidonsilmänsä tuijottivat sokean läpikuultavasti ikäänkuin huikastuneina. Hänen ihonsa oli maidonvalkea, hänen suunsa muodosti pienen, punaisen kaaren, hänen kaulansa oli hyvin pitkä, hänen olkapäänsä olivat luisut, hänen vartalonsa oli pitkä ja viehättävä, ja hänen raajansa olivat hoikat, käärmemäiset, pitkät. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, rauhalliset ja kylmännäköiset. Ainoa niissä näkyvä muutos oli huulien moitteeton kohoaminen, kun ne hymyilivät rajoitettua hymyään. Hänen äänensä oli heikko ja kimeä, harvasävelinen ja yksitoikkoinen, mutta pehmeä ja sulosointuinen. Hän puhui vähän. Hän oli eristäytyvä ja häiriytymätön, viileän ystävällinen. Hän ei milloinkaan kertonut asioitaan.

Hänellä oli iso, tanskalainen verikoira, ja hän kävi yksin kävelemässä se seuranaan, käsi kierrettynä koiran kaulaan. Eräänä päivänä koira oli kipeä ja alkoi ähkyä, sen vatsa paisui ja se meni laakeripensaiden tiheimpään osaan, jossa se kuoli myrkytykseen puolessa tunnissa. Mariella saapui ranskankielentunniltaan parhaiksi ehtiäkseen näkemään sen kuolinkatseen. Hän arveli sen nuhtelevan häntä, tuska huimasi hänen päätänsä, hän painoi päänsä koiran päätä vasten ja sopersi: »Se ei ollut minun syyni.» Hän paneutui pitkäkseen koiran viereen eikä olisi tahtonut liikahtaakaan. Puutarhuri hautasi koiran illalla, ja Mariella makasi haudalla kalpeana, masentuneena ja äänettömänä. Kun Judith lähti kotiin illalliselle, virui hän yhäti siellä. Kukaan ei nähnyt hänen itkevän, eikä kukaan kuullut hänen enää kertaakaan puhuvan lemmikistään.

Hän se aina nosteli maasta höyhenettömiä linnunpoikasia, matoja, sammakoita ja toukkia. Hänellä oli rupisammakko, jota hän rakasti, ja hän halusi pitää kesyä käärmettä. Kerran hän toi käärmeen kotiin pitkäruohoiselta niityltä; mutta neiti Pim sai pyörtymiskohtauksen, ja isoäiti käski Julianin tappaa käärmeen takapihalla.

Charlien yllytyksestä hän juoksi kolme kertaa niityn poikki, jossa oli härkä laitumella. Charlie ei sitä tehnyt. Hän saattoi vapisematta kävellä katolla sellaisella kohdalla, jossa kaikkia muita hirvitti; ja hän nautti ukkosmyrskyistä. Hänen hiuksissaan ritisi sähkö, ja jos hän painoi sormensa toisen ihoon, tuntui siinä pienoisen sähkö-iskun nipistys. Hän oli ylväs ja peloittava seisoessaan ikkunan ääressä ja hymyillessään salamien leimahdellessa ja ukkosen jyristessä.

Eniten hän näytti pitävän Julianista; mutta sitä oli mahdoton tietää. Hän liikkui kaikkien muiden seassa eristäytyvän, vaatimattoman sävyisesti. Joskus Judith luuli Mariellan halveksivan häntä.

Mutta hän oli myöskin hyväsydäminen; hän teki hullunkurisia temppuja saadakseen toisen iloiseksi itkun jälkeen. Kerran Judith kuuli heidän kuiskivan: »Juostaan kaikki pois Judyn luota» — ja niin he kaikki tekivät. He kapusivat puutarhan alapäässä kasvavaan haapaan ja melusivat siellä hänelle, kun hän meni ohitse muka heitä etsimättä.

Hän poistui lastenkamarin sohvan alle itkemään toivoen kuolevansa siellä, ennenkuin hänet löydettäisiin. Pimeys tuoksui sakean pölyiselle ja kirpeälle ja hengittäminen oli vaikeata. Tuntikausien kuluttua kuului huoneesta askelia, ja sitten Mariella kohotti sohvan päällyksen reunaa ja katsahti sohvan alle.

»Judy, tule pois! Saamme suklaakorppuja teen keralla.» Purskahtaen uudelleen itkemään Judith tuli.

»Voi! Sinähän olet itkusilmäinen.» Hän oli alakuloinen. »Koetanko saada sinua nauramaan?»

Mariella aukaisi leninkinsä napit, pudotti sen yltänsä ja tanssi kömpelösti palttinahousuissaan. Judith alkoi hihittää ja nyyhkyttää samalla kertaa.

»Minä olen lihava mies», selitti Mariella.

Hän pullisti poskiaan, työnsi tyynyn housuihinsa ja tepasteli järeästi. Se oli vastustamatonta. Täytyi ihan hirnua naurusta. Senjälkeen toiset tulivat sisään sangen hiljaa ja olivat hyvin kohteliaita, eivät katsoneet häneen, ennenkuin hänen kasvojensa väri oli tasaantunut, ja estivät hilpeällä keskustelullaan hänen nikotuksensa kuulumasta. Ja teen jälkeen he pyysivät häntä valitsemaan leikin. Niin oli kaikki taaskin hyvin.

Oli syksy, ja pian leijailisi nurmikon yllä kolea, savunsininen usva. Koko sekava, sakea puutarha oli jäykkä kuin lasi, painunut, itseensä sykertynyt, kuuro, mykkä ja sokea, salaperäinen. Usvan alla lepäsi silkinpehmeä puro sileänä ja vireettömänä, heikosti kimallellen. Kaikki taivaan ja maan värit olivat kalpeita aaveita entisestään; ja ilmassa tuntui lahoamisen vaivaava, kirpeän imelä haju.

Kun lapset tulivat piilopaikoistaan pensaiden seasta, näyttivät he kaikki märiltä ja hennoilta, heidän kasvoissaan oli hieno hehku, heidän silmäripsensä olivat kosteat, ja heidän hiuksissaan oli kastepisaroita. Hengitys tuprahdutteli höyryä heidän eteensä. He olivat kauniita ja salaperäisiä kuten ilta.

Onnellisuus tuntui päätä ja rintaa pullistavana paineena, joka oli liian kiihoittava kestettäväksi. Astellessaan raitojen alitse kotiin kapeata, molempia puutarhoja yhdistävää polkua myöten Judith äkkiä sepitti joitakuita runonsäkeitä.

* * * * *

Typerällä, hullunkurisella, vakavalla Martinilla oli punaiset posket, ruskeat silmät ja likaiset polvet. Hänen jalkansa olivat hyvin karvaiset hänen ikäisensä pojan jaloiksi. Hän oli erittäin hyvänluontoinen. Juuri häntä toiset aina kiusoittelivat ja härnäsivät. Charlien oli tapana sanoa: »Narrataanpa taas Martinia», ja kun hänet oli saatu narratuksi, kuten aina kävi, tanssivat he hänen edessään, kiljuen: »Taaskin narrattu! Taaskin narrattu!» Hän ei koskaan pahastunut. Joskus keksi Judith parhaan narraamiskeinon, ja hän ylpeili siitä. Hän oli kovin julma Martinille, mutta poika pysyi uskollisena ja rakastavana, lähettäen hänelle silloin tällöin koulusta sekavia, lika- ja mustetahraisia paperiarkkeja, joissa oli allekirjoitus: »Vilpittömästi Sinun, M. Fyfe.»

Martin rakasti myöskin Roddya — kärsivällisesti, äidillisesti. Joskus he kävelivät kaulakkain, ja leikkiessä he aina ensiksi valitsivat toisensa pariksi. Judith rukoili aina, että Charlie valitsisi hänet ensiksi, ja joskus Charlie valitsi, mutta ei aina.

Martinilla oli yhteen takertuneita makeisia toisessa ja nukkaantuneita yskänpastilleja toisessa taskussa. Aina hän söi jotakin. Jollei hän saanut mitään muuta, söi hän raakoja sipuleja ja löyhkäsi taivaaseen saakka.

Hän oli heistä kaikista paras juoksija ja hyppääjä, ja lihaksilleen hän omistikin hellimmän huolenpitonsa, ylpeillen niistä. Mieluisinta hänestä oli viedä Roddy tai Judith veneellä puroa ylöspäin tyhjentämään linnun pesiä. Roddy ei kiusoitellut häntä Judithin tähden — Roddy ei milloinkaan välittänyt muiden ihmisten puuhista niin paljon, että olisi heitä niiden tähden kiusoitellut — mutta muut olivat kärkkäitä siihen, minkä vuoksi hän pahasti häpeili, puhellen hänelle karkeasti ja sysien häntä luotansa muiden näkyvissä ja näyttäen rakastavansa häntä ainoastaan silloin, kun he olivat kahden kesken.

Kerran he olivat piilosilla, ja Charlie oli kuurumassa. Martin pyysi Judithia piiloon kanssansa. He makasivat puutarhassa heinäkeon alla posket painettuina lämpöiseen, hyvätuoksuiseen nurmikkoon. Judith tarkkaili ruohonlehdillä matelevia hyönteisiä, ja Martin tarkkaili häntä.

»Charlie on jo kauan ollut tulossa», huomautti Judith.

»Minä en sitä usko. Ole paikallasi!»

Judith laskeutui takaisin nurmikolle, pyörähti ympäri ja silmäili Martinia silmänsä nurkitse. Niin likeltä nähtyinä pojan kasvot näyttivät hullunkurisilta, karkeilta ja suunnattomilta; ja tyttö nauroi. Martin virkkoi:

»Ruoho on kosteata. Istu rinnallani!»

Judith istuutui hänen vankalle rinnalleen ja liikkui ylös ja alas hänen hengittäessään. Hän kysyi:

»Kuulehan, kenestä meistä pidät enimmän?»

»Niin, Charliesta... Mutta pidän myöskin sinusta.»

»Mutta et niin paljon kuin Charliesta?»

»Niin, en; en niin paljoa kuin Charliesta.»

»Etkö voisi pitää minusta niin paljoa?»

»Luultavasti en. Pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta.»

Poika huoahti. Judith tunsi hiukan sääliä häntä kohtaan ja sanoi:

»Mutta sinusta pidän toiseksi enimmän», lisäten itsekseen: »En sitä usko.» Se oli rauhoittava tunnustus Jumalalle, joka kuunteli aina. Se näet ei ollut totta. Toisena oli Roddy, sitten Julian ja sen jälkeen Martin. Viimemainittu oli niin ikävystyttävä ja uskollinen, liikkui aina hänen kinterillään ja löyhkäsi hieman hielle ja lialle ja oli niin täydelleen hänen, itsensä vallassa, ettei hänessä melkein lainkaan ollut naapurin lasten salaperäistä viehätysvoimaa. Hänen täytyi ajatella Martinin erikoisia puolia, sitä, että hän juoksi nopeammin kuin kukaan muu tai sukelsi noutamaan esineitä joen pohjasta, ennenkuin muuttui sen osaksi, tai muistella häntä silloin, kun Roddyn käsi oli kierretty hänen olkapäittensä ympärille. Se loi Martiniin lumoavaa hohdetta. Tuntui kiehtovalta ajatella, että oli jonkun henkilön — erittäinkin Roddyn — niin läheinen ystävä. Oli ihan turhaa rukoilla, että Charlie haluaisi kävellä sillä tavoin hänen kanssansa. Sellaisesta ei Charlie uneksisikaan.

Charlie oli kaunis kuin prinssi. Hän oli vaalea ja pitkä, hänellä oli pitkä, vaalean keltainen tukka, jonka hän suki taaksepäin otsaltaan, ja kalpea, puhdas iho. Hänellä oli miellyttävä, suora, valkea nenä ja tytönsuu, jonka täyteläiset huulet olivat hieman raollaan, ja ulkoneva, halkonainen leuka. Hän piti paidankauluksensa napin auki, ja hänen kaulansa alaosa oli valkoinen kuin lumi. Myöskin hänen polvensa olivat hyvin valkeat. Judith ajatteli häntä yötä päivää. Iltaisin hän kuvitteli Charlien olevan vieressään sängyssä; hän kertoi pojalle satuja ja lauloi hänet nukuksiin; ja toinen vakuutti pitävänsä hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta ja menevänsä hänen kanssansa naimisiin heidän tultuaan täysi-ikäisiksi. Charlien vaipuessa uneen osui kuun säde hänen otsalleen, ja Judith valvoi hänen vierellään aamuun saakka. Hän joutui kauheisiin vaaroihin, joista tyttö hänet pelasti; hänelle sattui tapaturmia, ja Judith kantoi häntä kilometrimääriä, tyynnytellen hänen valituksiaan. Hän oli sairas, ja Judith hoiteli häntä, pidellen hänen kättänsä omassaan pahimpien hourailujen aikana.

Potilas huusi: »Judith! Judith! Miksi et tule?» Ja hän vastasi: »Tässähän minä olen, rakas.» Sairas avasi silmänsä, tunsi hänet, kuiskasi: »Ole luonani!» ja vaipui rauhalliseen virkistävään uneen. Ja lääkäri lausui: »Olimme kaikki menettäneet toivomme hänen parantumisestaan; mutta teidän rakkautenne auttoi häntä toipumaan.»

Sitten hän itse sairastui uupuneena valvomisesta ja huolista. Charlie tuli hänen luoksensa ja kyyneleet silmissä rukoili häntä jäämään henkiin, jotta hän saisi osoittaa kiitollisuuttaan. Joskus hän jäi elämään; mutta toisinaan hän kuoli; ja Charlie pyhitti murtuneen elämänsä hänen muistolleen, hoitaen hänen hautaansa ja itkien joka päivä. Hautansa pohjalta hän katseli ylöspäin ja näki miehen kalpeana ja murheellisena istuttavan orvokkeja.

Mitään sentapaistakaan ei koskaan tosioloissa tapahtunut rukouksista huolimatta. Charlie oli ihan välinpitämätön.

Kerran hän vietti yön naapuritalossa, koska äiti ja isä olivat poissa ja hoitajattaren äiti oli vihdoinkin lähdössä. Se tuntui liian innostavalta ollakseen totta, mutta niin kävi. Isoäiti nimitti häntä Mariellan pieneksi vieraaksi, minkä vuoksi Mariella näytti hänelle vieraiden käymälän. Charlie kohtasi hänet, kun hän oli tulossa sieltä, ja meni kohteliaasti ohitse ikäänkuin ei olisi huomannutkaan häntä. Se oli perin harmillinen tapaus. Hän oli toivonut kaikkien puuhiensa näyttävän Charliesta ylhäisiltä. Nyt se ei mitenkään käynyt päinsä. Se teki vierailun selvästikin epäonnistuneeksi.

Kerran he pitivät keskiöiset kekkerit ja söivät nekkuja sekä banaanihyytelöä, joita Julian osasi valmistaa, koska hän oli koulussa Etonissa. Ja seuraavana aamuna Charlie ei tullut aamiaiselle, ja Julian kertoi hänen olleen yöllä sairaana ja käyneen isoäidin luona. Hän aina sairastui juhlimisen jälkeen. He menivät yläkertaan häntä katsomaan, ja hän oli vuoteessa punehtuneena ja kovin äreänä vieressään pesuastia. Hän kääntyi seinään päin ja käski heidän laittautua tiehensä. Isoäidille hän puhui vikisevällä lapsenäänellä eikä olisi sallinut hänen poistua luotansa. Julian jupisi, että hän oli hemmoiteltu lempilapsi, ja he kaikki poistuivat jälleen. Niin oli se käynti tuiki epäonnistunut. Judith palasi kotiin aatoksissaan.

Mutta kun hän seuraavan kerran näki Charlien, oli tämä niin kaunis ja ylimysmäinen, että hänen jumaloimisensa väkisinkin jatkui. Salassa hän tunnusti Charlien viat, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä: hänen täytyi palvoa poikaa.

Kerran he sammuttivat kaikki valot ja kävivät piilosille. Pimeys salissa muistutti kyyristeleviä, suunnattomia, mustia sametinpehmeitä eläimiä. Äkkiä Charlie kuiskasi: »Tule, etsitään yhdessä!» Ja pojan kostea käsi hapuili hänen kättänsä ja tarttui siihen, ja hän arvasi Charlien pelkäävän pimeätä. Viimemainittu sanoi olevansa rohkea ja pitävänsä häntä pelästyneenä, mutta vapisi eikä hellittänyt hänen kättänsä. Oli ihmeellistä koskettaa ja suojella häntä pimeässä; se sai pimeyden menettämään kauhunsa. Kun valot uudelleen sytytettiin, teki Charlien mieli kerskua, mutta Julian loi häneen terävän, ivallisen katseensa. Julian tiesi.

Julianille ja Charlielle sattui hirveitä riitoja. Julian oli aina ihan rauhallinen; ainoastaan hänen silmänsä ja kielensä sävähtelivät ja purivat. Hän oli peloittavan pilkallinen. Hänen tyynet sanansa suomivat ja kiduttivat Charlien kirkuvan vimmaiseksi; ja hän saattoi silloin tällöin kuivasti naurahdella katsellessaan kiukkuista veljeään. Kerran he tappelivat krokettikurikoilla nurmikolla, ja Mariellakin oli levoton. Ja kerran Charlie sieppasi avatun kynäveitsen ja viskasi sillä. Julian kohotti kättänsä. Veitsi osui kärki edellä kämmeneen. Hän katsoi siihen huumaantuneena, hänen kasvoilleen levisi riutunut, sairaloinen, kauhuinen ilme, ja hän kaatui pyörtyneenä lattialle, niin että tömähti. Kaikki luulivat hänen kuolleen. Mutta isoäiti virkkoi: »Joutavia», kun Martin meni kertomaan hänelle onnettomuudesta; ja hän oli oikeassa. Sittenkun hän oli virottanut vahingoittuneen henkiin ja sitonut haavan, lähetettiin vapiseva Charlie-poloinen pyytämään anteeksi. Myöhemmin menivät kaikki muutkin sisälle pelokkaan kunnioituksen vallassa, ja kaikki olivat aika pahasti hämillään. Charlie oli vähän hysteerinen, laski kuperkeikkoja ja heittelehti sinne tänne, päästellen meluisia ääniä kurkustaan. Kaikki hihittivät huojennuksesta, ja Julian oli hyvin lempeänä ja kainona sohvalla. Senjälkeen Julian ja Charlie olivat parempia ystävyksiä ja nimittivätpä joskus toisiaan »veikkosiksi».

Kerran eräissä lastenjuhlissa Charlie kaatui; ja nähtyään polvestaan kihoavan verta hän kalpeni ja alkoi uikuttaa. Hän ei jaksanut sietää veren näkemistä. Jotkut vieraat lapset katselivat häntä pilkallisesti ja supattivat; sitten Julian tuli hänen luoksensa ja hyvin kiukkuisesti käski heidän lakata. Sitten hän taputti Charlieta olalla ja kehoitti: »Reipastu, veikkonen!» kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet taloon sidottavaksi. Judith tarkkaili heitä, kun he poistuivat painautuneina likekkäin; heidän takaraivonsa ja kapeat, lapsimaiset hartiansa näyttivät yksinäisiltä ja liikuttavilta. Äkkiä hänen mieleensä johtui: »Heillä ei ole äitiä eikä isää.» Ja hänen kurkkuaan kouristi.

Charlie puhui joskus asioista. Kerran hän erään riidan jälkeen sysi pikku kiviä jokeen ja virkkoi:

»On perin kurjaa, että Julian ja minä aina riitelemme.»

»Mutta sehän on hänen syynsä, Charlie.»

»Oi, varmasti on minussa ihan yhtä paljon syytä.»

Jalomielinen Charlie.

»Oi, ei; hän on niin raaka sinulle. Minusta hän on kauhea poika.»

»Pötyä! Mitä sinä siitä tiedät?» tokaisi hän paheksuvasti. »Hän on repäisevä ja myöskin mainion taitava. Paljoa taitavampi kuin minä.. Hän pitää minua kamalana aasina.»

»Oi, sinä et ole.»

»Kyllä hän niin arvelee», sanoi hän synkästi. »Kaiketi olenkin.»

Oli hirveätä nähdä hänet niin masentuneena.

»_Minä_ en niin ajattele, Charlie.» Poiketen sitten peloittavasti asiasta hän lisäsi: »Toivoisin, että olisit _minun_ veljeni.»

Charlie viskasi kiven, tarkkaili sitä, kun se putosi veteen, nousi lähtemään ja virkkoi lumoavasti:

»No niin, minäkin toivoisin, että sinä olisit sisareni.» Ja heti oli selvää, ettei hän tarkoittanut sitä tosissaan. Hän ei välittänyt. Hän oli tottunut siihen, että ihmiset palvoivat häntä, halusivat häneltä sellaista, mitä hän ei koskaan antanut, mutta aina herttaisesti oli antavinaan. Se vihlaisi pahasti sydäntä. Judith valitti mielessään: »Voi, sinä et tarkoita sitä!...» Mutta samalla hän kuitenkin tunsi sulattavaa lämpöä, koska Charlie oli edes väittänyt niin.

Kerran Charlie otti neulan takkinsa liepeestä ja virkkoi:

»Näetkö, mikä tämä on?»

»Neula.»

»Arvaahan, mistä sen löysin!»

»Tuolisi istuimesta.»

Sukkeluus osui harhaan. Charlie ei ollut sitä huomaavinaan, vaan ilmoitti mahtipontisesti:

»Vanukkaastani koulussa.»

»Oh.»

»Olin vähällä niellä sen.»

»Ooh!»

»Jos olisin niellyt, olisin kuollut.»

Hän tuijotti Judithiin.

»Oh, _Charlie!_...»

»Sinä saat sen, jos haluat.»

Hän oli niin kaunis, niin armollinen, niin antelias, etteivät sanat riittäneet sitä kuvaamaan.

Judith pani neulan suljettuun kuoreen, kirjoitti siihen: »Neula, joka oli vähällä tappaa C.F:n» ynnä päivämäärän ja talletti sen pesutelineen laatikkoon, jossa oli hänen testamenttinsa, hiomaton turkoosin kappale, joitakuita simpukankuoria ja palanen puutarhassa kaatuneen haavan kuorta. Senjälkeen hän oli suuresti rohkaistunut toivomaan, että Charlie menisi hänen kanssansa naimisiin.

Joskus Charlie ja Mariella näyttivät samanlaisilta — kirkkaan, verettömän kylmiltä; ja he molemmat pitivät tavattomasti koirista ja puhuivat niille erikoista kieltä. Mutta Charlie oli pelkkiä hermoja, helposti haavoittuva, helposti loukkaantuva; ja Mariellaan näytti olevan tuiki mahdoton päästä käsiksi. He eivät pitäneet toisistaan. Charlie luuli Mariellan halveksivan häntä, ja se sai hänet hämmästelemään ja koettamaan ärsyttää häntä. Kuitenkin heissä oli tämä hieno yhtäläisyys.

Joskus Charlie soitti pianoa tuntikausia. Hän ja Julian muistivat säveliä ulkoa ja osasivat soittaa ne virheettömästi, vaikka olisivatkin kuulleet ainoastaan kerran niitä vihellettävän. Jollei toinen muistanut jotakin kohtaa, muisti sen toinen; he täydensivät toisiaan. Oli ihastuttavaa kuunnella heitä. Heidän ympärillään oli loistava kunnian utu. Kun Charlie lauloi jouluvirsiä, oli hänen äänensä sydäntäsärkevän suloinen, ja hän näytti samanlaiselta kuin pieni kuoropoika, liian pyhimysmäiseltä, liian sinisilmäiseltä elääkseen — mikä teki Judithin levottomaksi. Isoäidin oli tapana hänen laulaessaan pyyhkiä silmiään ja sanoa Judithille, ihan kuin tyttö olisi ollut täysikasvuinen, että Charlie oli rakkaan isänsä kuva.

Isoäiti ei rakastanut Juliania samalla tavoin, vaikka hän joskus iltaisin saattoi silittää lattialla viruvan pojan karkeata, myrskyisen näköistä päätä ja hokea hyvin säälittelevästi: »Poika-parka.» Hänen niin tehdessään oli Julianin tapana puristaa silmänsä tiukasti kiinni, sallia päätänsä silitettävän minuutin aikana ja sitten kiskaista se pois. Hän teki aina kaikki kaksi kertaa niin rajusti kuin muut ihmiset. Hän ei milloinkaan sulkenut silmiään kääntämättä niitä ensin ylöspäin. Aluksi luuli häntä vain ilkeäksi, mutta sitten huomasi, että hän myöskin oli liikuttava ja tiesi, minkä tähden isoäiti sanoi: »Poika-parka», korostaen ääntänsä juuri siten. Vielä myöhemmin tunsi häntä vuoroin vihaavansa, vuoroin miltei rakastavansa.

Judith oli ainoa, jota hän ei milloinkaan pilkannut. Tyttö sai olla ihan rauhassa. Julian ei luonnollisestikaan aina häntä huomannut, koska hän itse kävi Etonin opistoa ja Judith oli paljoa nuorempi; mutta kun hän pani tytön merkille, oli hän aina ystävällinen, osoittipa mielenkiintoakin, joten tuntui kohtuuttomalta tuntea häntä kohtaan niin suurta vastenmielisyyttä paitsi Charlien tähden.

Hän oli epämukava henkilö. Jos oli ollut kahden kesken hänen kanssansa, tuntui huojennukselta päästä takaisin toisten seuraan. Hänen vaistonsa olivat liian terävät, hänen mielensä liian kulmikas. Hän ei jättänyt mitään rauhaan. Hän tarkasti ja penkoi aina levottomasti, koetellen ja tutkien, pakottaen toisen tekemään samoin, itsepintaisesti kiinnittäen toisen huomiota niin kauan kuin halusi, joten hänen seuransa oli ihan väsyttävä. Hän toivoi aina huomaavansa ihmiset älykkäämmiksi, mielenkiintoisemmiksi kuin he olivat eikä jättänyt heitä rauhaan, ennenkuin oli saanut selville heidän kyvyttömyytensä ja hylännyt heidät.

Mutta kuta enemmän hän penkoi jonkun henkilön ajatuksia, sitä kauemmaksi se henkilö loittoni. Hänellä oli sellainen ominaisuus. Hän kulutti aikaansa tekemättä itselleen hyvää, karkoittaen luotansa halutessaan vetää puoleensa. Hänen luonnonlaatunsa oli opettavainen. Häntä miellytti tietojen jakaminen, ja hän tiesi niin paljon aloiltaan ja tahtoi niin kiihkeästi opettaa toisille omat tietonsa, että hän saattoi puhua puhumistaan. Se oli kovin rasittavaa. Judith oli liian kohtelias osoittaakseen ikävystymistään, joten hän sai koko paljon tietoja. Joskus heidän ollessaan kahden kesken Julian koetti saada hänet ilmaisemaan ajatuksiaan, mikä olisi ollut hirveän tuskastuttavaa, jollei poika pian olisi menettänyt mielenkiintoaan niitä kohtaan ja palannut omiin mielipiteisiinsä. Hänellä itsellään oli hyvin paljon ajatuksia, joita hän syyti tytölle sekavasti. Hänellä oli halveksivat mielipiteet uskonnosta. Hänestä oli ihan äskettäin tullut uskoton, ja hän lausui: »Jumala» ihan tavallisella, häpeilemättömällä keskusteluäänellä. Joskus Judith ymmärsi hänen ajatuksensa tai oli ne ymmärtävinään säilyäkseen selittelyiltä, ja toisinaan hän antoi pojan selittää, koska se teki viimemainitun niin mieltyneeksi ja innostuneeksi. Hän saattoi tuskaisesti vääntelehtiä etsiessään sopivia, nasevia sanoja lausuakseen ajatuksensa, ja jos hän lopuksi oli tyytyväinen, hyräili hän hiljaa jotakin säveltä. Hän rakasti sanoja intohimoisesti, ja hän keksi niitä sangen oivallisia. Ollessaan hilpeällä tuulella hän myöskin väänteli kasvojaan tuiki hullunkurisiin kuvatusilmeisiin huvittaakseen muita. Yleensä hän kuitenkin oli jörö kaikkien ollessa yhdessä koolla ja poistui yksin seurasta sen näköisenä kuin olisi halveksinut ja epäillyt heitä. Judith sai selville, ettei hän oikeastaan ollut mieluimmin yksin, vaan kaipasi jotakuta toista henkilöä, kuuntelijaa. Silloin hän innostui kiihkoisesti ja haasteli haastelemistaan. Toiset pitivät häntä itserakkaana, ja hän olikin; mutta kuitenkin hän oli vähemmän itserakas kuin itseään alentava ja arkaileva, vähemmän pöyhkeilevä kuin ujo; eikä hän milloinkaan antanut anteeksi sitä, että hänelle naurettiin.

Hän lasketteli valheita ihan tyrmistyttävästi. Judith puhui aika paljon perättömiä itsekin, joten hän oli sangen kerkeä havaitsemaan, milloin Julian valehteli, ja aina se loukkasi häntä perin pahasti. Kerran isoäiti tiedusti:

»Kuka on katkaissut ruuhen melan?»

Ja kaikki vakuuttivat:

»En minä.»

Sitten isoäiti kysyi kärsivällisesti:

»No niin; kuka oli soutelemassa eilen?» Ja punehtuneena ja kiihkeästi haluten olla salaamatta mitään Martin riemuissaan huudahti: »Minä olin», — lisäten miltei pettyneesti: »Mutta minä en taittanut melaa.» Hänen totuudenrakkauutensa oli ihan kiusallisen ilmeinen. Ei kukaan ollut rikkonut melaa.

Julian vihelsi senjälkeen huolettomasti hetkisen, joten Judith arvasi.

Toisinaan hän keksi unia, väittäen todella nähneensä ne. Judith arvasi aina, milloin unet olivat tekaistuja, vaikka ne usein olivat hyvin taitavasti sommiteltuja ja järjettömiä, aivan kuten oikeat unet. Myöskin hän keksi unia, joten Julian ei voinut pettää häntä. Hän tunsi leikin ohjeen ja tiesi, että vaikka kuinka koettaisi, joku petollinen piirre pujahtaisi mukaan.