Part 10

Jäätyään yksin pimeään Judith seisoi hiljaa ja ajatteli taaskin henkiin heränneen Roddyn tyrmistävää kuvaa, joka pilkallisesti väitti, että hän yksin oli todellinen, että hänen kykynsä antautua ja pysytellä poissa oli samanlainen kuin elämän ja kuoleman kyky.

Nyt oli tärkeätä löytää Jennifer nopeasti. Hän oli huoneessaan, loikoen lattialla ja tuijotellen keltaisella leningillään lepattavaa takkatulen hohdetta.

»Oi, Jennifer!»

Judith vaipui hänen viereensä lattialle, peittäen kasvonsa helmaansa.

»Rakas.»

»En ole oikein onnellinen tänä iltana. Se on huonon tuulen puuska. Luultavasti en voi ihan hyvin. Ja ilta tuntuu niin surulliselta ja vaivaavalta, kun tuulee näin. Eikö sinusta tunnu siltä?»

Jennifer ojensi kätensä ja otti Judithin kasvot niiden väliin, silmäillen häntä synkästi.

»Mitä hän sanoi sinulle?» kuiskasi hän.

»Kuka?»

»Se Martin?»

»Ei mitään. Hänellä ei ole mitään tekemistä tuulessani.»

»Sinä rakastat jotakuta luullakseni. Ketä rakastat?»

»En rakasta ketään.»

Jennifer ei saanut missään nimessä tietää, epäillä, aavistaa...

»Sinä et saa koskaan rakastaa ketään», kiivasteli Jennifer. »Minä haluaisin tappaa hänet. Olisin mustasukkainen.» Hänen haaveksivat silmänsä suuntautuivat kuumeisesti Judithin ylöspäin käännettyihin kasvoihin. »Minä rakastan sinua.»

Ja ne sanat ja se katse saivat taaskin Roddyn haitattomasti häipymään mielestä; jälleen Jennifer sokaisi ja huumasi hänen aistinsa, ja vain Jenniferillä oli valtaa.

* * * * *

Kun päivät pitenivät ja Martin kirjoitti Judithille, pyytäen häntä lähtemään kävelylle eräänä sunnuntaina, oli hänellä toinen sopimus, ja pahoitellen hän kieltäytyi. Ja senjälkeen Martin kirjeellisesti kehoitti häntä tuomaan jonkun ystävättärensä Martinin ja erään toisen nuoren miehen järjestämille jokikutsuille. Hän vei Jenniferin; Jennifer liehitteli rohkeasti toiselle nuorelle miehelle, eivätkä kutsut olleet onnistuneet.

Senjälkeen vuosi kului umpeen hänen näkemättä tai kuulematta Martinista merkkiäkään, ja hän unohti koko miehen.

6

Vähitellen Judith ja Jennifer keräsivät ympärilleen puolisenkymmentä tyttöä käsittävän ulkoisen piirin; ja nämä kokoontuivat joka ilta keskustelemaan Jenniferin huoneeseen. Tämä epäsiisti, ylellisen upea huone, jossa takkatulen hohde lepatti ja appelsinit ja päivänkukat tuoksuivat, valittiin aina äänettömästi kohtauspaikaksi; sillä siihen tuntui valautuneen sen omistajan magnetismia, joka loi siihen hehkua, vetäen puoleensa väsyneitä päitä ja ruumiita virkistymään.

Myöhään yöhön saakka he istuskelivat tai loikoilivat lattialla, polttivat tupakkaa, joivat kaakaota, söivät leivoksia, keskustelivat — vakavasti, sekavapäisesti — sukupuolikysymyksistä, filosofiasta, uskonnosta, sosiologiasta, ihmisistä ja politiikasta, sitten ihmisistä ja sukupuolikysymyksistä uudelleen. Judith istui nurkassa ja tarkkaili takkavalkean hohdetta, joka hyväili ja kaunisti heidän rauhallisia, vakavia kasvojaan, puhui silloin tällöin äkkiä aika paljon ja oli sitten taaskin hiljaa, uneksien ja aprikoiden.

Jopa säyseimmät ja tavallisimmatkin kasvot näyttivät traagillisilta tuijottaessaan tuleen ainoastaan sen valaisemina. He olivat kaikki unohtaneet itsensä, mutta hän ei voinut milloinkaan unohtaa itseään. Hänen ympärillään olivat nämä kasvot, etäisinä, itsestään häipyneinä, miettien mitättömiä asioita; ja tässä oli hän tavallisuuden mukaan katselijana ja arvostelijana, tarkkaillen heitä ylettömän uteliaasti, valmiina takertumaan vilahtavaan valoon, nopeasti haihtuvaan, varjoiseen ilmeeseen, pohtimaan, vertaamaan ja olettamaan kuiskien itsekseen: »Tässä olen minä katselemassa ja kuuntelemassa. Tässä on kasvoja, hahmoja, huoneita, joilla on oma elämänsä, tuulen ja askelten melua, valoa ja varjoa. Mikä on tämä salaperäisyys?...» Mutta hän ei edes tuloksettomien ajatustensa vallassa koskaan astunut ihan yli laidan, ei jäänyt järjettömästi tähyilemään eikä tyyten menettänyt tietoisuuttaan.

Vihdoin he nousivat hajaantumaan, huokaillen ja haukotellen, viivyttelivät ja poistuivat vähitellen. Judith jäi kahden kesken Jenniferin kanssa.

»Vielä yksi savuke», ehdotti hän.

»No niin, vain yksi.»

Jennifer irroitti tukkansa valloilleen ja harjasi sen suoraksi, pitäen sitä pitkin käsivarttaan, katseli, kuinka se välkkyi takkavalkean hohteessa, tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin hän ei olisi mitenkään voinut uskoa sen olevan osan hänestä.

* * * * *

Aina Jennifer. Hänestä oli mahdoton saada kyllikseen, ja päivä ilman häntä oli valoton päivä.

Jennifer astumassa huoneeseen, pysähtyen kynnykselle pää pystyssä, silmät levällään, katse sinne tänne sujahdellen, tyytymättömänä, kunnes osui Judithiin. Se oli aina raikas salaisen onnen lähde. Jennifer ottamassa Judithin syliinsä ja kantamassa hänet yläkertaan, väittäen hänen näyttävän väsyneeltä ja olevan sellaisen lapsen, joka tapauksessa liian viehkeän kävelemään yläkertaan muiden ihmisten tapaan.

Jennifer paistattelemassa muiden suosiossa, vetäen kaikkia puoleensa hymyllään ja päänsä käännöksellä, tekemättä lainkaan työtä, rikkoen kaikkia sääntöjä, epäsuosion uhkaamana, epätoivoon joutuneena; astumassa seuraavalla hetkellä esille uudelleen säteilevänä unohdettuaan myrskyt ja jännityksen.

Jennifer osoittamassa vieraanvaraisuuttaan tuhlaavaisen ja huolettoman kevyesti, häikäilemättömän auliina sekä julkisesti että salaisesti, väläyttäen magnetisminsa hehkua äkkiä muiden valottomaan, hyljeksittyyn elämään, sallien heidän lämmetä hiukan ja sitten kevytmielisesti unohtaen heidät. Mutta koskaan unohtamatta Judithia — ainakaan pitkäksi aikaa — ja tullen aina takaisin istumaan hänen luonansa yksin, heittäen kasvoiltaan kaikki naamiot ja rakastaen häntä hiljaisesti, pitäen häntä valppaasti silmällä.

Jennifer laulamassa napolilaisia kansanlauluja nauhoilla koristetun kitaran säestyksellä. Mistä hän oli oppinut sävelet, kielen, viehättävän ja kiehtovan esiintymisensä, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta kun hän istui ikkunan ääressä heleäväristen nauhojen valuessa helmaansa ja lauloi hiljaa, pehmeästi säestäen, silloin kaikki joka kerta rakastuivat häneen silmittömästi.

Jennifer, joka lörpötteli enimmän ollessaan väsynyt tai masentunut, jolloin hänen sanansa hyppivät toistensa yli, hänen käsittämätön älynsä säihkyi, hänen naurunsa kajahteli usein ja kiihtyneenä, kun hän taas oli niin äänetön, niin hiljainen ollessaan onnellinen, että hän näytti hypnotisoidulta; silloin koko hänen tietoisuutensa oli vaimentunut, jotta onnellisuus saattoi virrata sisälle.

Jennifer, joka näytti murtuneelta, kiusaantuneelta vietettyään erehdyksestä muutamia tunteja kumartuneena muistiinpanojen ja oppikirjojen ääreen ummehtuneissa huoneissa ja lopuksi ponnahti pystyyn, jupisten: »Voi, hyvä Jumala, tätä paikkaa!...» Sitten hän kiskaisi oven auki ja syöksyi ulos muistamatta mitään muuta kuin omaa mielialaansa. Ikkunasta saattoi nähdä hänet opiston alueella juoksemassa, yhä juoksemassa. Pian puut piilottivat hänet. Hän tarpoi kynnetyillä vainioilla poskiensa hehkuessa, hiustensa välkkyessä valon tavoin tummia pensasaitoja vasten. Hän käveli yksin kiihkeänä pitkillä pelloilla. Mitä hän ajatteli? Hänellä oli kartteluhetkensä. Hyödytöntä oli häneltä tiedustaa; hänen silmänsä kääntyivät aina silloin toisaalle, välttäen kysyjän katsetta. Hän ei sallinut kenenkään tuntea itseään täydellisesti.

Judithin varjoisella kupeella juoksi Jennifer kiiruhtavana liekkinä; ja kaikkea sitä, mikä olisi saattanut seisauttaa hänet tai synkistää hänet hetkiseksi. Jennifer pakeni ikäänkuin olisi pelännyt.

Yksinäinen sydänyö synkisti häntä. Jennifer pelkäsi pimeätä.

Johtuiko se siitä, että ihmisissä oli päivää ja yötä erilaisissa määrin sekoitettuina? Jenniferillä oli päivän voima, ja Judithilla yön voima. Päivällä Judithin pieni hehku häipyi hänen säteilyynsä; mutta yö oli väkevämpi ja voitti hänet. Judith oli voimakkaampi kuin Jennifer viimemainitun polttavasta elämänhalusta huolimatta. Valo piilotti sen, mitä Judith etsi, mutta pimeys ja hiljaisuus paljastivat sen. Kaikki Judithin merkitsevät kokemukset olivat sattuneet yöllä. Ja siinä, se kävi äkkiä selväksi, piili Roddynkin salaisuus. Myöskin hänessä oli enemmän pimentoa kuin päivänpaistetta. »_Chevalier de la lune_», sellainen hän oli »_Que la lumière importune_», ah! niin! »_Qui cherche le coin noir_», juuri niin — »_Qui cherche le coin noir_.» Joskus — milloin, sillä ei ollut väliä, sillä sen piti tapahtua — hän lausuisi pimeässä: »Minä rakastan sinua.»

Toistaiseksi hänellä oli Jennifer, jota kohtaan hän, Judith, sai tuntea katkeraa äidillistä rakkautta, koska Jennifer pelkäsi ja koska hän jonakin päivänä saattoi olla poissa, sillä Jennifer lausui: »Minä rakastan sinua», ja pakeni tiehensä. Judith huusi: »Tule takaisin!» ja hän kuuli, palasi tuskaisena, puristaen Judithia tiukasti, mutta peläten hänen riippuvaisuuttaan. Jonakin päivänä, kun Judith kaipaisi häntä eniten, hän saattaisi juosta pois äänen kuuluvilta ja olla koskaan palaamatta.

Mutta pysymättömyydellä, epävarmuudella oli arvonsa; se merkitsi tuskaa ja vilkastumista; se merkitsi, ettei ihminen koskaan voinut milloinkaan tulla mukautuvaiseksi, hyväksyväksi ja muuttua vanhaksi.

* * * * *

Sitten oli Mabel, joka ajautui Judithin elämään, milloin omatunto soimasi, ja joka riemumielin työnnettiin syrjään, kun velvollisuuden vaatimukset tuntuivat tyydytetyiltä. Tuntien masentavaa tunnetta Judith löysi kirjeittensä joukosta lyhyitä kirjeitä Mabelilta.

Rakas J.

Suostuisitko lähtemään kirkkoon kanssani sunnuntaina? Olen valmis kello 10,15. Hartaasti toivon sinun tulevan tällä kertaa. Sinun

M. F.

Rakas Judith.

Minusta tuntui, ettet näyttänyt ihan omalta itseltäsi tänään puolisella. Jos sinua jokin vaivaa, niin kenties osaisin auttaa sinua? Tai jos olet uupunut, niin tule lepäämään nojatuolissani. Minä teen työtä enkä häiritse sinua.

Sinun Mabel.

J.K. Juuri tämä suunnaton _hyöriminen_ se sinua väsyttää ja tekee sinut _kykenemättömäksi_ työhön.

_M. F._

Nykyisin Mabel kirjoitti neuvonsa useammin kuin rohkeni niitä lausua.

Mabel oli aina liikuttava, niin ettei milloinkaan voinut olla hänestä tyyten välittämättä, aina kuvatusmainen ja vailla kaikkea viehätystä, joten ei voinut ajatella häntä eikä katsoa häntä tuntematta vastenmielisyyttä; näin koko suhde oli ikävystyttävää ja hyödytöntä itsekoulutusta.

Vähitellen Mabel luopui koettamasta vetää Judithia omaan elämäänsä ja yritti epätoivoisesti itse sovittautua Judithin elämään: pakisi muiden tyttöjen kanssa, koetti nauttia heidän pilapuheistaan, yhtyä heidän innostukseensa ja heidän harhakuvitelmiinsa, oli viettävinään hilpeätä kotielämää, joka muka oli täynnä mielenkiintoisia ystäviä ja hauskuutta, oli nauravinaan työn ajatukselle ja kohtelevansa kevyesti kandidaattitutkinnon painajaista, joka painoi häntä maahan.

Kerran tai kahdesti Judith yritti saada hänet mukaan iltaseurueeseen, selittäen, kuinka yksinäinen hän oli, etukäteen vedoten muihin hänen paatoksensa tähden... Mutta siitä ei ollut hyötyä. Hän oli toisenlaisia olentoja — ikävä ja seuraan soveltumaton. Ja ilkeä välke silmissään Jennifer puhui äänekkäästi ja pahanilkisen epäkunnioittavasti opinto-ohjaajista, papistosta ja raamatusta, mainitsi ruumiin kevytmielisen peittelemättömästi; ja Judith häpesi itseään sen vuoksi, että piti Jenniferin puheita hupaisina.

Itsepintaisesti Mabel koetti uskoa, että Jennifer oli sen laatuinen paha, josta Judith parantuisi huolellisella hoidolla, sekä syrjäyttää koko suhteen merkityksen, pyrkien vaatimaan Judithia yksinomaan omaan seuraansa, lausuillen vihjauksia suojelevasta läheisyydestä.

»Kas niin! Kalpeat posket! Mitähän äitisi sanoisi, sen haluaisin tietää, jos sallisin sinun palata kotiin tuonnäköisenä? Minun pitää itseni tulla panemaan sinut vuoteeseen.»

Ja sitten seurasi punehtuminen ja nälkäinen välke silmissä, samalla kun hän kömpelösti kosketti Judithin poskea.

Ajan mittaan Mabel vapaaehtoisesti peräytyi kaikilta niiltä paikoilta, joihin hän oli koettanut tunkeutua, vetäytyen mitään hiiskumatta yksinäiseen huoneeseensa torttujensa luokse. Enää ei kirjelaatikossa ollut vastenmielisillä otsakkeilla varustettuja pikku kirjeitä. Hän ei pyytänyt mitään.

Myöhään iltaisin Judith ikkunastaan näki hänen lamppunsa tuijottavan jännittyneenä, heikkona, toivottomana silmänä pihalle. Puhellessaan ja nauraessaan Jenniferin kanssa hän näki sen kaiken ja kohta arvasi Mabelin istuvan yksin kyyristyneenä muistivihkojen ja sanakirjojen ääreen, hengittävän tohisevasti nenän kautta tunnin toisensa jälkeen ja hämärästi toivovan verhottoman ikkunansa kiinnittävän Judithin huomiota sekä taivuttavan hänet tulemaan sisälle sanomaan hyvää yötä.

»Oi, Jennifer, en ole poissa viittä minuuttia. Minun vain täytyy mennä katsomaan Mabelia. Se on kauheata. Sinä et sitä tiedä. Hän odottaa minua ja istuu valveilla koko yön tehden työtä, jollen mene.»

»Kerro hänelle nuoresta Buten ladystä sekä terveiseni ja vie hänelle suudelma!» kehoitti Jennifer kovassa äänessään karkeuden häive, jonka hän piti varalla Mabelia varten. »Ja sano, että yliopettajatar on hyvin pahastunut häneen, koska on saanut tietää, ettei hän käytä kureliivejä. Hän aikoo puhua siitä julkisesti, huomenillalla, koska se on kovin siveetöntä. Ja kysy häneltä, mitä hänen äitinsä sanoo, jos sinä päästät hänet kotiin kasvot niin perin täpläisinä.»

Judith pujahti nauraen karkuun, juoksi pimeitä portaita alakertaan Mabelin ovelle ja koputti.

»Sisälle!»

Mabelin äänestä kävi selväksi, että hän oli ollut valppaana kuultuaan tutut askeleet. Hän kohotti tulijaan päin kalpeat kasvot, jotka hetkisen koettivat salata iloisuuttaan ja säilyttää jäykkyytensä.

»Kas niin, Mabel, olen tullut laittamaan sinua vuoteeseen. Pidän siitä, että sanot tahtovasi huolehtia minusta. Juuri sinä sitä tarvitset. Millaiselta arvelet olosi tuntuvan huomenna, jos työskentelet enää? Lopetahan jo!»

Sillä tavoin Mabel halusi itseään puhuteltavan. Judith täytti hänen kuumavesipullonsa ja valmisti kaakaota, samalla kun hän vaivaloisen kainosti puki ylleen flanellisen yöpukunsa, jossa oli höyhenompeleinen kaulus, ja oli ujosti ja onnellisesti nyreissään, koska Judith oli sellainen lohikäärme.

Sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan työn aiheuttamien juovien hänen kasvoissaan tasoittuessa, haukotteli tyytyväisesti ja haasteli pienistä, tutunomaisista asioista, uskoen ne Judithille empimättä, samoin kuin Judith uskoi omat asiansa Jenniferille — äkillisesti, säälittävästi, kuten kuka muu tyttö tahansa.

Nämä olivat hänen onnellisia, korvausta antavia hetkiään: ne saivat hänet vähäksi aikaa ajattelemaan, että heidän ystävyytensä oli harvinainen ja luja.

Kuinka helppoa oli, tuumi Judith, sallia hänen nauttia siitä, että hän, Judith, oli tässä sopimattomassa ympäristössä, astua suoraan hänen maailmaansa ja sulkea oman maailmansa portit niin tiiviisti, ettei sieltä huokuisi kylmän ilman henkäystäkään häiritsemään toisen turvaista tunnetta! Kun he olivat tällä tavoin kahden kesken, ei hermoja kiusannut mikään Mabelin makuhairahdus. Judith hyväksyi hänet ja salli hänen paljastaa itseään; ja hän oli sittenkin mielenkiintoinen, inhimillinen, hellä ja yksinkertainen. Ei ollut mitään — tällä kertaa Judithin täytyi se muistaa — ei mitään kuvatusmaista eikä naurettavaa selostettavaksi perästäpäin Jenniferille, inhoittavasti kavaltaen ja pilkaten...

Mabel kuvaili elämäänsä ahtaassa, kirkollismielisessä kyläkodissaan ja tulevaisuuttaan: hänestä tulisi opettajatar, ja siten hän saisi oman pienen, riippumattoman paikkansa maailmassa. Hän ei luullut olevansa avioliittoon pyrkivä nainen; mutta mahdotontahan oli tietää. Juuri riippumattomuutta hän kaipasi, hän halusi tulla toimeen omin voimin tarvitsematta olla kiitollisuudenvelassa kenellekään. Mutta hänen tutkintonsa piti onnistua hyvin (ja hänen katseensa harhaantui riutuneesti kirjoihin). Se kaikki riippui hänen terveydestään — hänen terveytensä ei ollut milloinkaan ollut oikein hyvä. Hänestä oli aina tuntunut, että jos hän voisi paremmin, hän ei niin helposti unohtaisi. Se teki työn kovin raskaaksi. Freda oli aina ollut voimakas. Kaikki kävi Fredalle helposti. Kaikki ihailivat ja hemmoittelivat häntä; hän oli muuttumassa perin hemmoitelluksi ja myöskin tuhlaavaiseksi. Hän ei menisi kyllin pitkälle väittääkseen, että hänellä ja Fredalla oli paljon yhteistä, mutta vasten tahtoaankin häntä rakasti kaikesta hänen ilkeydestään huolimatta. Ja kuinka nopsa hän olikaan vastaamaan! Mabel esitti joitakuita Fredan sukkelia vastauksia, hihittäen samoin kuin kuka muu tyttö tahansa.

Häntä oli eräs pastori valmistanut kreikan- ja latinankielen tutkintoon. Pastori oli ihmeellinen mies, todellinen pyhimys, kokonaan toisenlainen kuin kaikki muut, nuori, ja hänellä oli kauniit kasvot — entä sitten silmät! Kerran hän oli ollut teekutsuilla Mabelin luona, ja he olivat keskustelleet ihanasti, ihan kahden kesken. Freda oli ollut ulkosalla. Näytti tosiaankin siltä, että hän piti Mabelia ystävänään. Viimemainittu toivoi sitä... Pastori oli auttanut häntä.

Judith kuunteli, kyseli, osoitti myötätuntoa, rohkaisi häntä tarjoamalla muistiinpanoja ja kirjoituksia, laittoi hänet vuoteeseen, koettaen esiintyä äidillisesti, ja riensi sydän kevyenä takaisin Jenniferin luokse.

Pastori... missään nimessä hän _ei_ saisi hiiskua Jenniferille mitään pastorista.

7

Judithin ja Jenniferin edessä olivat toukokuun pitkät päivät. Joka päivä tarjosi uuden seikkailun ulko-ilmassa, ja työ oli mitätön, laiminlyöty pikku seikka. Viikkokausia pysyi ilma moitteettoman kauniina. Elämä supistui siihen, että he harhailivat vihreässä veneessä pieniä joenuomia myöten kauas kaupungista Jenniferin soutaessa hurjia puuskia pitkien toimettomuusjaksojen välillä. Aina kun Judith tarjoutui auttamaan, vastasi hän lujasti, ettei naisen koskaan pitäisi poiketa laadustaan.

Vihdoin he nousivat rannalle ja valmistautuivat uimaan.

»Pois, pois, te lainavehkeet!» huudahti Jennifer. »Tiedätkö, rakas, se tehoaa minuun paremmin kuin mikään muu kohta koko Shakespearen teoksissa? Vannon, Judith, että minusta tuntuu paljoa luonnollisemmalta olla ihan ilman vaatteita.»

Hän nousi pystyyn, ojentaen valkeat käsivartensa ylöspäin. Hänen pilvimäinen tukkansa loisti sinertävässä ilmassa. Hänen selkänsä oli hento, voimakas ja muodoltaan virheetön.

»Sinä ihana, ihana pakana, jota jumaloin», kuiski Judithin sisällä se ääni, joka ei milloinkaan voinut puhua ääneen.

Jenniferin rinnalla hän tunsi olevansa liian hoikka, liian taipuvainen, milteipä heikko.

»Olet niin perin viehättävä», kehui Jennifer, silmäillen häntä.

He uivat vilpoisessa vedessä syvässä, pyöreässä, pajujen ympäröimässä lammikossa ja kuivasivat itsensä auringonpaisteessa.

Iltapäivän he viettivät kukkivan orapihlajan varjossa. Kaikkialla heidän ympärillään peitti niittyjen uutta vihreyttä tiivis kerros voikukan keltaista. Jennifer virui selällään eläinten tapaan äärimmäisen liikkumattomana ja herpaantuneena, kooten uutta elinvoimaa jokaiseen hermoonsa.

Verkkaisesti he avasivat kirjat, lukivat uneksivasti sivun, unohtivat sen heti, panivat kirjat syrjään, kääntyivät hymyilemään toisilleen, puhelivat, ikäänkuin eivät milloinkaan saisi puhella kyllikseen, kiihtyneesti, levottomasti, ikäänkuin saattaisivat jo huomenna joutua eroon ja heidän mieltänsä jäisi painamaan kaikki se, mitä heillä olisi ollut toisilleen sanomista.

Judith siirtyi likemmäksi, lämmittäen kaikkia aistejaan äänettömänä ja äärimmäisen rauhallisena. Nyt hän tunsi olevansa se hänessä piilevä osa, jota hän ei koskaan ollut pystynyt kirvoittamaan kahleistaan ja päästämään valloilleen, joka tahtoi tanssia, juosta ja laulaa, voimakkaasti imeä tuulta ja auringonpaistetta, mutta joka sensijaan oli kiedottu sekaviin solmuihin ja jäänyt varjojen pimentoon, joka halusi katsella ulospäin ja pitää elämää kevyenä, kiihoittavana seikkana, mutta jota kuitenkin hillitsi joku ääni, vakuuttaen, että sen kaiken takana piili synkkiä käsitteitä, sotkien kudoksen ja kääntäen hänet sisäänpäin hapuilemaan lankoja ajatusten ja tunteiden juurien seasta.

Nyt hän ei voinut tulla toimeen ilman Jenniferiä.

Aurinko laski, ja niityille ja joelle valui tasainen valaistus. Nyt maisema menetti puhtaat, selvät hahmopiirteensä ja loistavista silkkilangoista ommeltua kuvaa muistuttavan näkönsä, verhosi värinsä yksitoikkoiseen, helmimäiseen hohteeseen. Ilma kävi koleaksi, ja toukokuun tuoksu kohosi häiritsevästi hiljaisuuteen. He käänsivät veneen kotia kohti.

Lähempänä kaupunkia oli veneitä tiheämmässä. Useimmista niistä kuului gramofonien meluista ääntä, ja niissä oli raskas lasti harmaisiin flanelliasuihin puettua nuorisoa. Tarkkaillen veneissäolijoita avoimen uteliaasti Jennifer huomautteli äänekkäästi kuiskaillen, ketkä olivat hauskan näköisiä; ja kaikki he tähyilivät heitä heidän lipuessaan ohitse.

Hiljaisen, salaperäisesti liikkuvan kaupungin yläpuolella väikkyivät katot, tornit ja huiput kalpean kultaisessa valokylvyssä. Millainen oli Cambridgen salaisuus illalla? Askeleet tömähtelivät, vihloen sydäntä, kasvot hämmästyttivät oudolla kauneudellaan, ja jokainen kaukana näkyviin ilmestyvä tai katoava hahmo tuntui merkitsevältä.

Ja heidän ehdittyään takaisin opistolle oli siinäkin punatiilisessä, kasarmimaisessa rakennuksessa salaperäisyyden häive. Käytävät olivat pitkiä kudoksia haaveellista valoa ja varjoa. Tyttöjen äänet kuulostivat etäisiltä kuin unessa, kuului kovenevaa ja hiljenevää jupinaa ja kevyttä naurua suljettujen ovien takaa. Kaikkialla leijaili esikkojen ja kultalakkojen värähdyttävää tuoksua, muistuttaen lumouspilveä.

Jenniferin huoneessa oli joku laskenut alas päiväkaihtimen, ja kaikki oli sykähdyttävässä hämärässä. Hänen iso, kuparinen maljakkonsa oli tavallisuuden mukaan kukkuroillaan hedelmiä, ja he söivät niitä veltosti ilman nälkää.

»Nyt vähän työtä», virkkoi Judith tiukasti. »Ajattele! Ainoastaan kolme viikkoa toukokuun tutkintoon...»

Mutta mahdotonta oli tuntea liikutusta.

Lapsellisen ja tarmottoman näköisenä Jennifer istuutui äänettömänä ikkunan ääreen kirja kädessään.

Judith kirjoitti paperiarkille:

Oksat ikitammien tähtien lumoissa; ja tutki sitä. Se oli tähtinen yö; tarujen sointu pani tähdet tuikkimaan tummissa puunlatvoissa.

Sen alle hän kirjoitti:

... vaahto vaaramerten taikamaissa, kadonneissa.

Kuinka paljon olikaan omistettu merelle ja sen rannoille! Sivu tuli täydemmäksi.

Valossa, hämyisessä, autiossa meri, rautasyli, ääneen huokaa.

Ulappa, mittaamaton, kammottava.

Utuisen saaren yksinäisen rannan vuoret ja meren aavat meistä erottaa. Kuitenkin veri kotiin meitä kutsuu; unissa Hebridit ne meille kangastaa.

Niin, siihen sisältyi kaikki...

Rivit tulivat hätäisesti, ajattelematta.

Joki eelleen valtavana valui sen seudun sumeasta huminasta kirkkaaseen, kylmään tähtein tuikkeeseen ja neitseellistä aavaa sitten halkoi paisteessa yksinäisen kuun...

Oi, päivännouto, aikaan kyllästynyt, päivänkehrän askelia lasket.

Oi, _päivännouto_!... Missä ne olivat — auringon muinaiset puutarhat, joihin minun päivännoutoni ikävöi? Ne puolittain tulivat näkyviin sanoissa...

Nous n'irons plus aux bois, Les lauriers sont coupés.

_O mors quam amara est memoria tua homini pacem habenti in substantiis suis_...

Kuinka nuo molemmat yhdestä suusta huusivatkaan: voi! Ja sitten lopuksi uni ja ajaton rauha.

_Nox est perpetua una dormienda_.

Päässä myllersi ja kuhisi niin paljon, että olisi voinut jatkaa loputtomiin.

Nyt niitä tutkimaan. Mitä se kaikki merkitsi? Oliko niissä joku lanka, jonka nojalla voisi sommitella teorian? Kuka tahansa pystyi kirjoittamaan sarjoittain lainauksia — mutta kirjallisuuden tutkijan odotettiin esittävän teorioita. Se oli jollakin tavoin äänen yhteydessä... sen, miten ääni luo kuvia kuoren toisensa jälkeen hiljaa avautuessa... sen, miten sanat muuttuivat väreiksi ja tuoksuiksi... ja sen yllätyksen kanssa, jota tunnettiin, kun niin tapahtui, tuskaisen halun, voimakkaan kiihtymyksen, täyttymisen tunteen, jonkun tuntemattoman äkillisen käsittämisen kanssa ... Se vaati jonkinlaista totuutta, jonkinlaista vastausta kysymykseen: Mitä on runous?... Ei, siitä ei ollut mihinkään. Mutta oli ollut sangen hauskaa kirjoittaa paperille tuollaisia säkeitä ja toistaa niitä itsekseen.

Jennifer oli puolittain nukuksissa pää ikkunanlaudan varassa. Hedelmämaljakko heloitti hämärässä. Kuinka Jenniferin kaltainen hänen huoneensa olikaan! Keltaisiksi maalatut tuolit, punaisen ja sinisen kirjava matto takan edessä, esikoita värillisissä maljakoissa ja ruukuissa, valkean syreenin oksa korkeassa, sinisessä maljakossa; kitara monine nauhoineen virumassa pöydällä, silkkinen, italialainen shaali, johon oli kirjailtu iso ruusu ja sinisen ja keltaisen kirjavia kukkia viskattuna uuninsuojukselle; mihin tahansa katsoi, pisti väri silmään; hän siroitteli väriä ympärilleen runsaasti, järjestyksettä ja jätti ne siihen. Hänen vaalean vihreä olkihattunsa, jossa oli pieni apilakiehkura, virui lattialla. Ei kenelläkään muulla ollut sellaisia viehättäviä, lapsellisia hattuja kuin hänellä. Laaja, vihreä olkihattu muistuttaisi Jenniferistä elämän loppuun saakka; ja sen alla näkisi aina hänen poskiensa ja leukansa täydellisen, hienon kaaren, hänen syvävarjoiset silmänsä, hänen huulensa, jotka näyttivät kiihkeissä viivoissaan säilyttävän koko elämää.

Hän käänsi päätänsä ja hymyili unisesti.

»Hei vain!» äänsi Judith. »Emmekö ole olleet hiljaa? Olen tehnyt aika paljon työtä.»

»Minä en ole tehnyt mitään. En jaksanut muistaa, mikä erotus on etiikan ja estetiikan välillä. Kuinka turhaa se kaikki onkaan!... Kuuntelehan nyt! Kuulemme satakielen laulua. Se virittää parhaillaan säveliään.»

He kumartuivat ulos ikkunasta.

Viileä, haikea huilu setripuussa kajautti kaksi tai kolme säveltä epävarmana ja tyytymättömänä; sitten se ihan äkkiä löysi itsensä ja alkoi kummuta heleänä, monimutkaisena hurmiona.

Jennifer kuunteli lumoutuneena omituiseen liikkumattomuuteensa, ikäänkuin hänen kaikki muut aistimensa olisivat lamaantuneet, jotta hän kuulisi hyvin.

Vihdoin hän nousi, kun Judith kumartui suutelemaan häntä, toivottaen hyvää yötä.

»Hyvää yötä — rakas — rakas —» sanoi hän.

He tuijottivat toisiinsa kasvot traagillisina. Se oli liian paljon, tämä onnellisuus ja kauneus.

Ensimmäisen vuoden loppu.

8

Seuraavalla hetkellä, siltä tuntui, olivat pehmeät ja värikkäät syksyiset päivät taaskin käsissä; käytävät, kajahtelevat askeleet, ruokasalin suunnaton, naisääninen kiljunta, kuhisevan elämän tuntu kaikissa pienissä huoneissa, pienten suljettujen ovien takana — kaikki se alkoi taaskin kutoa omituista, ajatonta unelmaansa; ja toinen vuosi oli alkanut.

Lukukauden puolivälissä saapui kirje Martinilta:

Rakas Judith.

Roddy saapui Cambridgeen kahdeksi yöksi ja asuu Tonyn luona. Hän haluaa tavata sinua. Suostutko tulemaan teelle luokseni huomenna kello 4,30? Minun pitää mainita sinulle, ettei hän ikinä anna sinulle anteeksi, (a) jollet tule ja (b) jos tuot mukanasi seuranaisen. Hän vakuuttaa, että ainoastaan sattuma esti hänet olemasta naimaton setäsi ja että minä olen kehdosta saakka ollut neitseellinen täti. Ole siis hyvä ja tule!

_Martin_.

Rakas Martin.

Naimattomat sedät ovat tunnettuja; ja neitseellisille tädeille saattaa sattua omituisia seikkoja, kuten kaikki me valistuneet nykyaikaiset tiedämme. Mutta pyhän avioliiton sitomia setiä ja tätiä pidetään vaarattomina (mikäli vaarattomuutta on tässä maailmassa), ja minä olen ilmoittanut viranomaisille siitä, että he ovat vain lyhyen ajan yliopistolla, ja minun on sydämellisesti sallittu käydä kunniatervehdyksellä heidän luonaan huomenna teeaikana kello 4,30.

_Judith_.

Judith silmäili ympärilleen Martinin huoneessa. Se oli siivoton ja sangen likainen, ja siinä oli hyljätty, liikuttava, hieman eläimellinen tuntu, kuten kaikissa miesten huoneissa. Se herätti halun huolehtia hänestä. Miehet olivat avuttomia lapsia; se oli ihan totta. Olisi saattanut arvata, että Martinin huone naurettavasti kolkuttaisi sydämeen.

»Pelkäänpä täällä olevan hiukan sekaisin», pahoitteli Martin, puhaltaen savukkeentuhkan uuninreunukselta tuleen.

Hän poltti suunnatonta piippua. Hänen kasvonsa olivat punaiset. Hänen kookas ruhonsa näytti kömpelöltä ja muodottomalta vanhassa tweedkankaisessa takissa ja tilavissa, harmaissa flanellihousuissa.

»Kuinka voit, Judith?» Martinin ruskeat silmät tähtäytyivät vieraaseen. Hän oli kovin ujo.

»Olen ollut sairas, Martin.»

»Voi!...» Mies näytti huolestuneelta ja vaivautuneelta. »Oliko sinulla — oliko sinulla kunnollinen lääkäri?»

»Kyllähän toki. Se oli melkein keuhkokuumetta, mutta ei ihan.»

»En tiennyt sinun olleen sairaana...»

»Et ole käynyt minua katsomassa moniin aikoihin, Martin.»

»Se on totta. Olen ollut niin uutterasti työssä.» Rajusti hän puhalteli tuhkaa sinne tänne. Kuinka häpeällistä olla moittivinaan häntä. Hän oli silminnähtävästi tuskaantunut... »Enkä luullut sinun haluavan... Nyt kai olet taaskin täysin terve?»

Oven takaa portailta kuului askelia. Judith terästäytyi ja istui jäykkänä. Ovi avautui, ja sisälle astui Roddy hymyilevänä, innokkaana ja hyväntuulisena.

»Hei vain, Judy! Ihmeen hauska tavata sinut.»

»Roddy!»

Roddy seisahtui hänen eteensä ja katsoi häntä kasvoihin. »Arvelin, etten enää milloinkaan näkisi sinua, Judy. Olet ihmeen kaunis.»

Roddy olisi vastustamaton. Jo nyt alkoi Judithissa jokin ponnahtaa häntä vastaan; ja hänen kasvojaan tarkkaillessaan Judith näki, että ne olivat oikeat, inttämättömät, totesi taaskin selvemmin kuin koskaan, että joku ominaisuus Roddyssa erotti hänet koko maailman kaikista muista ihmisistä, hätkähdytti mielikuvitusta ja teki Roddyn peloittavan merkitseväksi hänelle.

»Minun on vilu. Jumalan kiitos kelpo roihusta. Alkaa sataa lunta.» Hän heittäytyi uunin matolle. »Saa luottaa siihen, että Martin tekee huoneen ilmakehän kunnolliseksi ja sakeaksi, ettei siinä ole rahtuakaan inhoittavaa, raitista ilmaa. Teetä! Teetä! Teetä! Salli minun valmistaa sinulle hieman hyvää paahdettua leipää, Judy! Minä teen sen niin hyvin.»

Hänen paahtaessaan isoja leipäviipaleita, siveli Martin voita korpuille ja leikkasi kakkua, kun taas Judith kaasi teetä kuppeihin.

He lörpöttelivät, laskivat pilaa ja kiusoittelivat toisiaan. He leikkivät hullunkurisia piirtämis- ja loppusointuleikkejä. Judith nauratti toisia kertomalla pahankurisia juttuja yliopiston valvojista ja ylioppilaista. Roddy keikautti päänsä taaksepäin, koko hänen kasvonsa rypistyivät ja litistyivät hiljaisesta naurusta, ja hänen silmänsä välkkyivät hauskuudesta luomiensa takaa. Martin tuijotti, nauraa hohotti: »Ha! Ha!» — tuijotti taaskin. Miehet rohkaisivat häntä, kuuntelivat häntä, olivat ihastuneet häneen, ja vanha, epänormaalisen itsevarma tunne vahvistui hänen pingoittuneessa mielessään.

Vihdoin Judith pakottautui katsahtamaan kelloon. Niin myöhä! Hän ehtisi takaisin parhaiksi ennen illallista.

»Minulla on auto ulkosalla», ilmoitti Roddy huolettomasti. »Voin saattaa sinut kotiin lyhyessä tuokiossa.»

Keskeyttäen toisen kiitokset hän lisäsi:

»Se ei ole minun, siinä ei ole suojusta, se menee vähänväliä epäkuntoon ja se on hornamaisen epämukava, joten en oikeastaan sitä suosittele.»

Kuulosti siltä kuin hän olisi äkkiä alkanut pahoitella tarjoustaan ja koettaisi peruuttaa sen. Judith katsoi häneen koko itsevarmuutensa romahtaessa. Roddyn kasvot olivat muuttuneet naamioksi.

Judith virkkoi kerkeästi:

»Jos saattaisit minut, olisin hyvin kiitollinen.» Hänen äänensä kuulosti hänestä itsestään pingoittuneelta, rukoilevalta, hirveältä.

Roddy kumarsi.

Kului kymmenen minuuttia, ennenkuin auto saatiin käyntiin Martinin ja Roddyn vuorotellen vinhasti kiertäessä kampea.

»Hyvää yötä, Martin! Kiitoksia hupaisista teekutsuista! Tapaamme taaskin toisemme pian, eikö niin?»

Martin nyökkäsi, katsoen häneen vakavasti lampun valossa.