Part 2

Samoin ei Julian voinut pettää häntä seikkailuillaan, kohtaamillaan kummallisilla ihmisillä, niin uskottavilta kuin ne kuvaukset kuulostivatkin. Tekaistut ihmiset tuntuivat kylläkin todellisilta, mutta ainoastaan omassa maailmassaan, joka aina erosi ruumiimme maailmasta yhtä paljon kuin tekaistujen maailmoiden ihmiset erosivat toisistaan. Milloin toiset välittivät kuunnella hänen juttujaan, uskoivat he niitä aina; heillä ei ollut kylliksi mielikuvitusta huomatakseen hänen narraavan. Mutta taiteilijakumppanina Judithin oli pakko arvostella häntä älyllisesti siveellisestä paheksumisesta huolimatta.

Hän oli sangen pikkumainen makeisiin nähden. Usein hän osti pussillisen yskäpastilleja, tarjosi niitä kerran kullekin, poistui sitten ja lopetti ne itsekseen. Judithin ollessa hänen seurassaan hän joskus imeksi karamellejä kertaakaan sanomatta: »Ole hyvä!» Mutta toisinaan hän osti tytölle koko kahdeksan pennyn pussin ja vei hänet mukaansa pyydystämään kovakuoriaisia. Hän oli perin innostunut kovakuoriaisiin. Hän tunsi niiden latinalaiset nimet ja tiesi täsmälleen, kuinka monta tuhatta munaa ne munivat minuutissa, mitä ne söivät ja missä sekä kuinka kauan ne elivät. Kotiin palattaessa hän kiersi käsivartensa tytön vyötäisille, ja viimemainittu oli siitä ylpeä, vaikka hän olisi toivonut saattajansa olevan Charlien.

Hän luki aika paljon ja salaili joskus lukemiaan. Hän oleskeli kylpyhuoneessa kokonaisia iltapäiviä lukemassa sanakirjoja tai »Tuhannen ja yhden yön» tarinoita.

Ainoastaan hänen väitettiin varmasti tietävän, miten lapset syntyvät. Kun muut toivat julki olettamuksiaan nauroi hän ylemmän tapaan. Kun sitten he kaikki olivat eräänä päivänä taivutelleet häntä, virkkoi hän happamesta ja lyhyesti: »No niin; ettekö ole tarkkailleet eläimiä, tomppelit?» Ja neuvoteltuaan vähän aikaa keskenään he kaikki arvelivat ymmärtävänsä paitsi Martinia, ja hänelle piti Mariellan selvittää asia.

Julian soitti pianoa paremmin kuin Charlie; hän soitti niin, että sitä oli mahdoton olla kuuntelematta. Mutta hän ei ollut, kuten Charlie oli, pelkkä astia, johon soittoa kaadettiin ja josta se taaskin valettiin edelleen. Judith arveli että Charlie epäilemättä latki musiikkia, kuten kissanpoika latkii maitoa.

Kahden kesken Julian kertoi aikovansa kirjoittaa oopperan. Se oli liian kiehtova sanoin kuvattavaksi. Hän oli jo säveltänyt »Kevät» -nimisen kappaleen, jossa oli juoksutuksia ja jossa toistui käen kukuntaa jäljittelevä kohta. Se oli ihastuttava — ihan kuin oikean käen kukunta. Toisen sävellyksen nimi oli »Tammikuoriaisten tanssi». Se oli hyvin hullunkurinen. Yksinkertaisesti näki tammikuoriaiset juhlallisesti lönkyttelemässä. Se sai kaikki nauramaan — jopa isoäidinkin. Sitten Roddy sommitteli sitä varten tanssin, joka oli yhtä hullunkurinen kuin sävellyskin; ja sitä alettiin säännöllisesti tanssia sateisina päivinä. Julian itse piti enemmän »Keväästä». Hän väitti, että se oli kaikin puolin suurempi kappale.

* * * * *

Roddy oli kovin omituinen pikku poika. Hän oli naapuritalon lapsista epätodellisin ja kiehtovin, koska hän oli siellä niin harvoin. Hänen vanhempansa eivät olleet kuolleet kuten Julianin ja Charlien, eivät ulkomailla, kuten Martinin, eivätkä eronneet ja riitaantuneet kuten Mariellan. (Mariellan äiti oli karannut jonkun Venäjän puolalaisen kanssa, mikä hän lieneekään ollut; ja senjälkeen hänen isänsä... tässä oli hoitajatar keskeyttänyt käskevästi ja kallistanut hänen huulilleen olematonta pulloa, kun hän kuiski siitä sisäkölle.)

Roddyn vanhemmat asuivat Lontoossa ja sallivat hänen tulla tänne viikon kestävälle vierailulle kunkin loman aikana. Roddy puhui tuskin koskaan. Hänellä oli kalpeat, ilmeettömät, salaperäiset kasvot ja kellanruskeat silmät, joiden takaosasta tuikki kaukaa valoa. Hänellä oli pörröinen, tumman kiiltävä pää ja omituinen hymy, jota tähyili, koska se ei ollut samanlainen kuin kenenkään muun. Hänen huulensa kohosi äkkiä hänen valkeilta hampailtaan ja sitten painui suupielistä alaspäin katkeran suloisen näköisesti. Sen nähdessään katsoja äänsi itsekseen: »Ah!» tuntien vähäisen vihlaisun ja jäi tuijottamaan — se oli niin kummallinen. Hänellä oli omituinen tapa levittää käsiään ja katsella niitä — ruskeita, leveitä käsiä, joiden koukkuiset sormet osasivat kynää pidellessään ihan kuin taikoen piirtää mitä tahansa. Hänellä oli toinenkin temppu, se, että hän hieroi lapsen lailla silmiään nyrkillään, ja sekin pani katsojan kuiskaamaan: »Ah!», tuntemaan hellyttävää, vihlovaa mielihaikeaa ja haluamaan koskettaa häntä. Kirkkaassa valossa hän räpytteli silmiään; ne olivat heikot ja niin etäällä toisistaan, että ne ylöspäin kääntyessään näyttivät kiertävän poskipäiden ympäri ja sivusta katsottuina muistuttivat kahta hänen päähänsä kiinnitettyä, hullunkurista lintua. Hän toi mieleen sadut — kiinalaiset tarut. Hän oli laiha, kummallinen ja viehättävä; ja jokin hänessä pani ajattelemaan salaperäisiä, öisin liikkuvia eläimiä.

Kerran Judith näki talvisaikana orapihlaja-aidan, joka kiilsi tummana äskeisestä sateesta. Syvällä sen vankkojen, sokkeloisten oksien sisällä liikkui varjomainen lintu, nokkien ja äänettömästi sujahdellen pienessä, salaperäisessä, rajoitetussa yksinäisyydessään tavoittelemaan rusoittavaa marjaa tai paria. Äkkiä Judithin mieleen johtui Roddy. Se oli luonnollisesti naurettavaa, mutta niin kävi; se ajatus heräsi itsestään, tehden samanlaisen yllättävän, hellyttävän vaikutuksen. Meluton, valpas olento liikkumassa yksin pienien, loistavien täplien keskellä hyvin sekavassa ympäristössä; siinä oli — niin, mitä siinä oli niin perin roddymaista?

Milloin hän halusi, olivat hänen liikkeensä niin joustavat niin elohopeamaiset, ettei hän tuntunut todelliselta. Hänen oli tapana riippua puun ylimmässä oksassa ja pudota kevyesti alaspäin, siirrellen vuorotellen käsiään, ikäänkuin olisi laskeutunut leijaillen, ja sitten hän paljoa aikaisemmin kuin saavutti tavallisen hyppäämiskohdan heittäysi vaivattomasti ilmaan ja putosi maahan pehmeän rennosti kyyristyen, kissamaisesti.

Kerran he päättivät yrittää kiivetä puutarhan laidassa kasvavaan tavattoman isoon, vanhaan kuuseen. Piti päästä latvaan, ennenkuin joku alhaalla olisi ennättänyt lukea viiteenkymmeneen. Julian, Mariella ja Martin koettivat, mutta heitä ei onnistanut. Sitten Roddy. Hän heilautti itseään ylöspäin, mutta hypähti pian taaskin ulospäin oksalta ja tuli maahan, väittäen puuhaa niin epämukavaksi ja likaiseksi, ettei siihen maksanut vaivautua. Judith katsahti ylöspäin ja näki sekavan oksanpyörteen olevan niin sakean koko matkan ylöspäin, ettei taivasta lainkaan näkynyt sen lävitse. Hän hoki mielessään: »Minä teen sen! Minä teen sen!» Häneen meni henki, ja hän kapusi kuusen latvaan sekä viskasi sieltä ilmaan nenäliinan Martinin parhaillaan lausuessa: »Viisikymmentäseitsemän.» Senjälkeen hän kiipesi takaisin maahan ja sai onnitteluja. Martin antoi hänelle palkinnoksi onneatuottavan kolmepennysensä, ja häntä pullisti ylpeys, koska hän, nuorin, oli voittanut kaikki muut; ja hurmauksissaan hän ajatteli: »Minä pystyn mihin tahansa, jos sanon pystyväni.» Ja sinä iltana hän taaskin koetti lentää uskon voimalla, mutta se ei onnistunut.

Myöhemmin itsekseen nauttiessaan osakseen tulleesta suloisesta kehumisesta, hän muisti, ettei Roddy ollut virkkanut mitään — että poika oli vain katsellut häntä silmissään tuike ja huulillaan alaspäinen hymynsä. Hän arveli Roddyn otaksuttavasti nauraneen hänelle hänen innostuksensa ja ylpeytensä tähden. Hän tunsi pettymystä ja muisti äkkiä mustelmansa ja repeytyneet vaatteensa.

Roddyssa ei ollut kunnianhimoa. Hän ei tuntenut ollenkaan nöyryytystä, jollei hän pystynyt vastaamaan haasteeseen. Jollei hän halunnut koettaa, niin hän ei halunnut, ei sen vuoksi, että hän olisi pelännyt epäonnistumista, sillä hän tunsi kykynsä, kuten kaikki muutkin tunsivat, eikä sen tähden, että hän olisi ollut ruumiillisesti varovainen, sillä pelko oli hänelle tuntematon; syynä oli hänen perinjuurinen välinpitämättömyytensä. Hänen elämänsä oli tarmopuuskia, joita seurasi mitä uneliain haluttomuus.

Kun hän halusi mennä edellä, tulivat kaikki muut perässä; mutta hän ei siitä välittänyt. Hän ei piitannut siitä, pidettiinkö hänestä vai eikö. Hän ei koskaan etsinyt Martinin seuraa, vaikka hän otti ystävällisesti vastaan pojan kiintymyksen osoitukset eikä milloinkaan liittynyt häntä narraamaan. Mutta hän ei yhtynytkään koskaan mihinkään; häntä eivät kiinnostaneet henkilökohtaiset suhteet.

He kaikki pelkäsivät häntä vähän, eikä heistä kukaan — paitsi Martinia, jota kohtaan hän esiintyi niinkuin poika isäänsä kohtaan — pitänyt hänestä kovin paljoa.

Hänen piirtämänsä kuvat olivat äärimmäisen omituisia: pitkiä, haavemaisia olentoja, jotka laahasivat ohuita jalkojaan jäljessään, jättiläisiä ja kääpiöitä, ihmisiä, joilta oli hakattu pää poikki, haudoista nousseita aaveita ja luurankoja, jotka tavoittelivat lapsia, hurjasti tanssivia ihmisiä, jotka huitoivat raajojaan, huvittavia kuvatuksia ja kamalia, peloittavia, vanhoja akkoja. Parhaat olivat hänen pilapiirroksensa. Isoäiti vakuutti niiden olevan hyvin lupaavia. Julian oli aina kiitollisin piirrettävä, ja häntä suututti hirveästi.

Joskus Judith istui hänen vierellään ja tarkkaili hänen kerkeätä kynäänsä. Se oli kuin taikomista. Mutta aina hän taukosi pian. Hän tunsi tuskin minkäänlaista mielenkiintoa piirroksiaan kohtaan saatuaan ne valmiiksi. Judith kokosi ne nippuihin ja vei ne kotiinsa ahmiakseen niitä. Että Roddy osasikin suorittaa sellaista ja hänellä, Judithilla, oli etuoikeus katsella ja koota hänen teoksiaan!... Hänen piirroksensa olivat jopa vieläkin kiehtovampia kuin Julianin ja Charlien soitto. Judithkin osasi soittaa pianoa aika somasti, mutta piirtäminen — siinä taaskin selvä todistus raamatun epäluotettavuudesta. Hokipa vaikka kuinka kiihkeästi: »Minä osaan, minä osaan!» ja syöksyipä vaikka kuinka varmasti uskoen kynän ja paperin ääreen, ei siitä tullut kerrassaan mitään.

Kerran hän äkkiä rohkaistui ja lausui ääneen useiden viikkojen aikana hiljaa kertaamansa sanat:

»Piirrä nyt jotakin _minulle_, Roddy!»

Oi, jotakin, mikä olisi suunniteltukin piirrettäväksi hänelle — jotakin, mihin hän saisi merkitä (hän itse, koska Roddy varmasti kieltäytyisi): »Taiteilijalta Judith Earlelle» ynnä päivämäärän: merkki, pysyvä muisto hänen ystävyydestään!... »Oh, en», epäsi Roddy, »en osaa». Hän viskasi kynän kädestään, heti ikävystyen siitä ehdotuksesta, hymyili ja asteli pian pois.

Hymy poisti kärjen pistokselta, mutta Judithia vaivasi tuttu tunne, painostus, hänen silmäillessään loittonevaa taituria. Ei lainkaan hyödyttänyt koettaa houkutella Roddya tulemaan esille sokkeloisesta eristäytymiskuorestaan henkilökohtaisesti häntä lähentelemällä ja vaatimalla hänen suosiotaan. Roddylla oli ikävuosiinsa nähden kovin suuri loukkaamiskyky; hän tuntui joskus täysikasvuiselta rusentavan esiintymisensä vuoksi.

Silloin tällöin hän oli hyvin hullunkurinen ja keksi nurmikolla tansseja saadakseen toiset nauramaan. Hän jäljitteli ihmeellisen hyvin erästä venäläistä balettitanssijaa. Hän osasi myöskin kävellä käsillään ja heittää takaperin kuperkeikkaa veteen. Se oli kovin ihastuttavaa, ja senvuoksi häntä suuresti kunnioitettiin.

Kerran hän ja Judith leikkivät jäniksiä paperisuikalemetsästyksessä. Roddy huomasi pensasaidassa vanhan sateenvarjon ja otti sen. Se oli risainen, ravistunut ja iso; ja siinä oli jotakin ystävällistä — kehnoa, huoletonta hilpeyttä. Hän kanteli sitä kauan aikaa, heilutellen sitä ympäri, joskus pitäen sitä tasapainossa leuallaan tai keihästäen sillä kaikenlaisia esineitä. Kummun laella he tulivat lammikolle, jota peittivät vihreät lehdet ja valkeat, tähtimäiset, vaahtoa muistuttavat kukat. Kaikkialla ympäristöllä kasvoi kurjenmiekkoja, lemmikkejä ja satoja muita harvinaisia, lumoavia, pieniä vesikasveja.

»Kas, niin; minä en tarvitse tätä vanhaa sateenvarjoa», virkkoi Roddy. Hän katseli vettä: »Haluatko sinä sen?»

»En. Viskaa se menemään!»

Hän nakkasi sen. Se putosi keskelle lammikkoa — kauhistus! — pystyyn, tarttui johonkin eikä uponnut.

»Voi, Roddy!»

Se tuijotti heihin laajan vedenpinnan ylitse jäykkänä, hyljättynä, moittivana. Se puhui: »Minkä tähden otitte minut, rohkaisitte ja hellitte minua, kun aioitte tehdä näin?»

»No niin, lähdetään», kehoitti Roddy.

He pakenivat sen luota.

He pakenivat sen luota, mutta voi! — se ajoi heitä takaa. Kilometrien päästä se valitti Judithille, kimeästi, heikosti kirkuen: »Pelasta minut! Pelasta minut!» He esittivät toisilleen puolustukseksi sen, että olivat pilanneet jänisjahdin, ja lähtivät samaa tietä takaisin. Heidän jalkojensa oli pakko palata sinne.

Lammikko lepäsi kauniina ja tasaisena illan valossa. Sateenvarjo oli hukkunut.

Roddy seisoi veden rajassa ja puri huultansa. Hän sanoi:

»Niin, melkein toivon, etten olisi heittänyt sitä vanhaa vehje-parkaa tuonne.»

Judith nyökkäsi. Hän ei voinut puhua.

Senjälkeen se paikka vaivasi häntä aina.

Mutta syvemmälle hänen muistiinsa syöpyi häntä Roddyyn liittävä side, yhteinen tunne, salainen myötätunto. Ahnaasti hän tarttui siihen ja ruokki sillä hillitöntä kunnianhimoaan. Kerran he kaikki pitäisivät hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta; myöskin Roddy kertoisi hänelle kaikki. Heidän elämänsä, jotka tähän saakka olivat aina olleet kaukaisia ja salaperäisiä, kierisivät läheisesti hänen ympärillään. Hän tietäisi kaikki, kaikki heidän asiansa.

* * * * *

Tästä kaukaisesta, mitättömästä tapauksesta alkaen Roddyn kasvot kohosivat hänen mieleensä viimeisinä, selvimpinä oudoimpina.

Siellä oli kenttä, jossa oli kalkkikuoppia, kypsyviä vattuja ja kanervikko- sekä saniaisaukeamia. Saniaisten omituinen haju leijaili ilmassa heikkona, mutta läpitunkevana, maallisena, mutta kuitenkin epätodellisena, häiritsevänä.

Hän tuijotti kauhuissaan kuollutta, polulla viruvaa kaniinia. Se oli kyljellään pienet, hentoluiset käpälät ojennettuina ja liikkumattomina ja sen alapuolen pehmeä, salaperäinen, valkea turkki paljaana. Joku heistä — kuka, sitä hän ei mitenkään jaksanut muistaa — virkkoi:

»Niin; en olisi koskaan uskonut kajoavani sellaiseen.»

Se kuulosti samanlaiselta kuin olisi joku puhunut ilkeässä unessa.

»Miten sen teit?» tiedusti Roddyn ääni.

»No, se istui, hiivin sen luokse ja viskasin kiven säikähdyttääkseni sitä aikomatta sitä vahingoittaa. Mutta kiven on täytynyt osua suoraan sen korvan taakse — joka tapauksessa tapoin sen heti. Se oli pelkkä sattuma. En pystyisi tekemään sitä uudelleen, vaikka koettaisin koko elämäni.»

»Hm», äänsi Roddy. »Hullunkurinen juttu.»

Hän seisoi kädet taskuissa, silmäillen kuollutta otusta, kasvot naamiona. Auringonpaiste alkoi himmetä. Saniaisten pinta heloitti metallinkiiltoisena, ruoho oli kalmanvaalea, puut suhisivat. Judith rimpuili painajaisen kourissa.

»No niin, mitä sille teen?» kysyi joku.

»Minä huolehdin siitä», lupasi Roddy.

Sitten he olivat kahden kesken. Judith kumartui hypistelemään kaniinin turkkia. Se oli kuollut, se oli kuollut. Hän lankesi polvilleen sen viereen ja itki.

»Kuulehan; _älä_ itke!» pyysi Roddy hetkisen kuluttua. Hän ei sietänyt kyyneliä.

Judith itki sitäkin haikeammin, kauheita nyyhkytyksiä ihan vatsan pohjasta.

»Ei se sitä tarkoittanut, sille ei mahda mitään», lohdutti Roddy. Oltuaan sitten taaskin hetkisen vaiti hän lisäsi:

»Tiedäthän, ettei se sitä tuntenut. Se kuoli heti.»

Se kuoli heti. Oi, kuinka liikuttavaa, kuinka sietämätöntä!... Sitten taaskin, pitkän ajan kuluttua:

»Kuules, viemme sen kotiin ja hautaamme sen!»

Hän keräsi isoja saniaisenlehtiä ja kietoi kaniinin hellästi niihin. Judith otti sen maasta; hän tahtoi kantaa sitä, vaikka olikin pyörtymäisillään tuskasta tuntiessaan käsissään sen pehmeän, hennon ruumiin. Hän mietti: »Käsissäni on kuollut olento. Se oli elossa muutamia minutteja sitten, mutta nyt se on — millainen se on?» Ja häntä tukehdutti kuin hukkuvaa.

He lähtivät. Itkien, yhä itkien hän kantoi kaniinin mäen rinnettä alas puutarhaan; ja Roddy asteli äänettömänä hänen rinnallaan. Hän poistui kaivamaan kuopan laakeripensaan juurelle pensaikon tiheimpään osaan. Mutta kun viimeinen toimitus, hautaaminen, oli käsissä, ei Judith jaksanut enää lainkaan kestää. Hän oli nyt ihan sekaisin, pelkkänä nyyhkytys- ja kyynelryöppynä.

»_Älä_ toki!» pyysi Roddy taaskin vapisevalla äänellä.

Tyttö tyyntyi äkkiä tyrmistyksestä, sillä Roddy kuulosti olevan romahtamaisillaan. Hän ei jaksanut kestää Judithin murhetta. Kyyneleisen silmänsä nurkitse hän näki Roddyn kasvojen alkavan värähdellä. Nopeasti hän luovutti ruumiin, ja poika vei sen pois.

Hän oli poissa kauan aikaa. Palattuaan hän tarttui Judithin käsivarteen ja kehoitti:

»Tule katsomaan!»

Laakeripensaan alla olevalle vähäiselle kummulle hän oli sijoittanut kauniin levyn. Se oli keksiastian kansi, sileä, kirkas ja välkkyvä, ja hän oli takonut siihen naulalla sanat: »Kaniinin muistoksi.»

Rauha ja lohtu valahtivat Judithin sydämeen...

Kaniini oli tuon kaiken rauhallisen ja vihreän hämyn suojassa, kylmien, jäykkien, kiiltävien, isojen laakerinlehtien varjossa; enää se ei ollut peloittava ja liikuttava, vaan lepäsi arvokkaasti muistolevynsä alla kätkettynä suojaavan maan ystävälliseen helmaan poissa kärpästen, poikien ja auringon pilkallisen tuijotuksen ulottuvilta. Se oli niinkuin sen pitikin olla. Enää ei ollut surun syytä.

»Oi, Roddy!»

Roddy oli tehnyt sen hänen mielikseen. Charlie ei olisi sitä tehnyt, Martin ei olisi osannut. Se oli niin puhtaasti roddymainen teko, niin vieras hänelle, kuten olisi otaksunut, mutta tehtynä kuitenkin niin selvästi hänen tekonsa ja ainoastaan hänen. Arvaamaton Roddy! Judith muisti, kuinka Roddy silloin, kun Martin oli nyrjäyttänyt nilkkansa ja valitti, oli huolissaan ja kasvot rypyssä häärinyt vahingoittuneen ympärillä. Hän ei voinut kestää ihmisten onnettomuutta ja tuskia.

Judithin teki mieli suudella häntä, mutta ei uskaltanut. Hän silmäili Roddya, koko hänen olemuksensa työntyi Roddya kohti lämpimän, myrskyisen kiitollisuuden vallassa, ja hän kosketti nopeasti pojan käsivartta. Viimemainittu katsahti vuorostaan häneen ja perääntyi, peläten kiitoksia ja hymyillen hämärää, alaspäistä hymyään. Tyttö tuumi: »Enkö milloinkaan, enkö milloinkaan ymmärrä häntä?»

Hän näki iltaruskon alkavan koristaa taivasta. Aurinko painui punertuvien pilvien taakse, ja kaikki puunlatvat olivat valaistut, heiluen ja huojuen himmeinä tummankultaisessa valomeressä. Puron toisella puolella näyttivät vainiot upeilta ja kaihoisilta; ne olivat täynnä päivänpaistetta, jota halkoivat pitkät, sinipunervat varjot. Puro virtasi hieman sekavana; sen pinnalla oli hehkuvia, tulisen opalinvärisiä läikkiä. Mutta kaikki pehmeni, tasaantui. Pilvet ajaantuivat pois, tuuli oli nyt tyyntynyt; ilta olisi yhtä tyyni, yhtä eloton kuin kuolema.

Hän näki sen kaiken, hänen väsymyksestä värähtelevät, ylettömän herkät aistinsa tajusivat sen. Se oli liikaa. Roddyn kalpeat kasvot tulivat ihan äkkiä merkitseviksi ja kaikki muut, jopa Charliekin, häipyivät kauaksi, kun hän katseli Roddya ja tunsi rakastavansa häntä. Ja katsellessaan hän näki syvän valon osuvan Roddyyn, ja viimemainittu näytti sulautuvan koko illan salaperäiseen rusotukseen, muuttuvan sen osaksi, ja hän tunsi itse äkkiä katoavansa hänen kanssansa himmeään, vihlovaan likeisyyteen ja vajoavansa — kohottava aalto, ja kaikki oli tullut ja mennyt ajattomassa hetkisessä.

* * * * *

Mutta myöhemmin se ei tuntunut todelta. Hän muisti vain, että kun hän senjälkeen oli nähnyt Roddyn, oli viimemainittu ollut ihan tavallinen ja välinpitämätön, ja hän itse, joka yhäti oli odottanut merkkejä ja ihmeitä, oli tuntenut hyytävää pettymystä. Roddy lapsena kävi senjälkeen hämäräksi; ja myöskin kaniinin hauta, jota hän oli aikonut hoitaa ja pitää kauniina kukkakumpuna vuodenaikojen vaihtuessa, himmeni. Jonkun ajan kuluttua hän ei edes tarkoin muistanut, missä se oli kaikkien noiden pensaiden seassa. Kaniini makasi haudassaan unohdettuna.

Myöskin toiset häipyivät. Hän ei saanut heistä enää mitään tietoja. He olivat selvästi piirtyneet loppuryhmäksi kummun rinteelle, ikäänkuin kauhu olisi sillä hetkellä tuonut yön ja peittänyt heidät iäksi pois näkyvistä.

Sitten isoäiti vuokrasi talon ja lähti pois etsimään vähemmän kosteata ilmastoa reumatismilleen. Yksinäisyydestä tuli jälleen elämän luonnollinen tapa, ja naapuritalon lapset olivat menneet ja kadonneet, ikäänkuin heitä ei olisi milloinkaan ollut.

2

Sitten he tulivat taaskin — tupsahtivat niin äkkiä omituisesti, lyhyesti nuoruuden ajattoman hämmingin takaa, että he jättivät jälkeensä vieläkin sekavamman tunnun epätodellisuudestaan — vielä entistäkin syvemmän vieraantumisen.

Oli talvi — pitkän pakkasen ja kymmenpäiväisen luistelun aika — se aika, jolloin virran mukana ajelehtivien, isojen jääjärkäleiden tähden oli vaarallista mennä joen poikki päästäkseen luistelulammikolle. Ne kymmenen päivää välähtivät kirkkaasti näkyviin koko elinajaksi — liikunnon, valon ja ilman säkenöivänä, puhtaana, henkeäsalpaavana huumauksena, joka tuntui joka ilta liian riemulliselta kestämään; mutta kuitenkin jokainen seuraava aamu — jolloin hän herätessään ensin kuunteli, sitten pelokkaasti tirkisti, millainen päivä oli — tarjosi ihmeellistä jatkoa. Hän rukoili: »_Oi, hyvä jumala, salli luistelukelin jatkua! Salli minun luistella! Älä riistä minulta onneani, silloin minä rakastan sinua niinkuin minun tulee._» Ja kymmenen päivän aikana Jumala kuuli hänen rukoustaan.

Joka päivä hän syrjäytti oppituntinsa, meni joen poikki ja juoksi narskuvan, pakkasen silloittaman luhdan poikki lammikon rannalle. Siellä liukui, liiteli ja pyöri ihmisiä naurunpurskahdusten kajahdellessa päivänpaisteisessa ilmassa. Heidän huulensa olivat raollaan, heidän silmänsä loistivat, he olivat tavallista kauniimpia.

Hänellä oli valkea villapaita ja tulipunainen kaulaliina. Aluksi häntä katseltiin, sitten hänelle alettiin hymyillä; ja pian hän tervehti kaikkia niitä, jotka kävivät lammikolla säännöllisesti, ja hymyili uusille tulokkaille joka päivä.

Muuan tyttö tuli joka aamu Lontoon junasta. Hän oli hoikka ja kaunis ja luisteli lentävän viehättävästi kuin unikuva. Hänen poimutettu hameensa liehui hänen liikkuessaan, hänen somakenkäiset jalkansa olivat kapeat ja pienet, ja hänen kaartaessaan näkyivät hänen pitkät, hoikat säärensä polviin saakka. Hän näytti jumalattarelta hilpeän, seuraa rakastavan, alempiarvoisen lauman seassa. Judith luisteli joka päivä edestakaisin hänen edessään, turhaan toivoen katsetta, sillä tyttö oli ylpeä, itseensä syventynyt ja innokas, pysyi erillään eikä huomannut ketään, luistellen yhtenään pimeään saakka. Eräänä päivänä hän toi muassaan komean, nuoren miehen, jolle hän ei ollut suinkaan ylpeä eikä välinpitämätön.

He tanssivat valssia, pyörähtelivät, piirsivät kuvioita, luistelivat käsikkäin, nauroivat toisilleen; ja levätessään he istuivat vierekkäin, puhellen ja poltellen savukkeita. Päinvastoin kuin kumppaninsa nuori mies katsoi Judithiin eikä ainoastaan kerran, vaan monesti; ja sitten mies hymyili hänelle, kuiskasi jotakin jumalattarelle, ja Judithin sydän sykki rajusti. Mutta kylmä, ynseä olento vain vilkaisi kerran ikävystyneesti, nyökkäsi ja lähti jälleen luistelemaan. Kun he illan tullen valmistautuivat poistumaan, katsahti kenkiään riisuva nuori mies ohimenevää Judithia, näyttäen säteilevän hymynsä, valkeat hampaansa ja siniset silmänsä, ja toivotti: »Hyvää yötä!» Mielipahakseen Judith näki ainoastaan sinä päivänä tämän komean ja ystävällisen nuoren miehen, jonka vaimo hän olisi mielellään ollut.

Muuan vanha herra, jolla oli silmälasit ja harmaat viikset ja joka luisteli hyvin tasaisesti, näki paljon vaivaa opettaessaan hänelle ulkokaarrosta. Vanhus nimitti häntä »ystäväisekseen» ja katseli häntä silmälasiensa takaa nälkäisillä, vesimäisillä, kaihoisilla silmillä. Hän keskusteli vähän, jos ollenkaan, mutta Judithiin katsoessaan hän aina selvitti kurkkuaan ja avasi suunsa ikäänkuin olisi aina ollut paljastamaisillaan jonkun suunnattoman salaisuuden. Siellä oli myöskin tavallinen, mutta kohtelias, pisamainen poika, joka luisteli todella sangen nopeasti ja joka useina iltapäivinä kiiteli huohottaen sinne tänne jäällä Judithin riippuessa hänen norfolkilaisen nuttunsa vyössä ja kiljuessa.

Kymmenes aamu oli lauantai. Lontoon juna toi useita seurueita. Jumalattarella oli muassaan pieni tyttö. Oli useita rahvaanomaisia, huutelevia ryhmiä huonoja luistelijoita ja yksi tai kaksi rauhallista, taitavaa luistelijaa. Judith pani merkille omituisen kolmikon pitkiä, hoikkia, hienostuneen näköisiä ihmisiä — kaksi poikaa ja yhden tytön. He istuivat rantaäyräällä ja söivät hitaasti voileipiä. Lopetettuaan he nousivat pystyyn ja seisoivat yhdessä ryhmässä liikahtamattakaan kiinnittääkseen jalkoihinsa käsissään olevia luistimia. Niin pian kuin he nousivat seisomaan Judith tunsi heidät: Mariella, Julian ja Charlie.

Se oli tapahtunut.

He eivät olleet muuttuneet paljoa, mutta he olivat kasvaneet kovin huolestuttavasti. Mariellan täytyi olla noin metrin ja kolmen neljänneksen mittainen. Hänen vartalonsa oli vain venynyt lapsuusajan pitkien, epämääräisten kaarien kovinkaan paljon muuttumatta. Judith tuskin uskalsi vilkaista poikiin; he olivat suunnattomia.

Tuo oli Charlie, tosiaankin Charlie, tuo keltapäinen, hieman hurjannäköinen, kauniimpi kuin koskaan ennen... Judithia tukehdutti.

Samassa Mariellan katse osui häneen. Hän punehtui hirveästi, hänen sydämensä sykki kauheasti, ja hän kääntyi hätäisesti toisaalle. Mutta hän tunsi heidän tarkkailevan, kyselevän, puhelevan hänestä. Hän kaarsi täydellisen puoliympyrän luistimensa ulkosärmällä ja tunsi nyt, jos he tuntisivat hänet, parhaiksi kestävänsä sen.

Joku huusi jään reunalta:

»Hoi! Hoi! Hei!»

Hän katsahti varovasti taaksensa. Siitä ei ollut epäilystäkään. Charlie huusi häntä, ja he kaikki nyökkäilivät ja viittoivat. He näyttivät helposti kestävän sen, että tunsivat hänet, eivätkä he nähdessään hänen luistelevan heitä kohti tunteneet näkyvää noloutta eivätkä levottomuutta.

Charlie virkkoi pikemminkin harmistuneesti:

»Kuulehan, miten sen _teet_? Sen käännöksen? Kuka sinua on opettanut?»

Judith oli mykistynyt.

»Hän ei tunne meitä», virkkoi Mariella, hiljaa hihittäen. »Te _olette_ Judith Earle, ettekö olekin?»

»Niin, kyllä. Oi, kyllä minä _tunnen_. Mutta te olette kasvaneet niin paljon.» Hän koetti katsoa heihin ja kauhukseen tunsi kyynelten kihelmöivän silmäluomiensa alla. »En odottanut —» Hänen suunsa vapisi, ja hän vaikeni epätoivoisena, painaen päänsä nuokuksiin.

Se oli niin voimakas järkytys, niin syvä riemuisen surkea vihlaisu... He eivät ymmärtäisi... Että heidän piti kaikkien näiden vuosien jälkeen, joina hän oli ajatellut heitä, nähnyt heidät niin kiihkeästi, hautonut mielikuvituksessaan heidän epätodellista, unimaista olemassaoloaan, ihan äkkiä ja ihan sattumalta joutua hänen eteensä! Tuntui melkein siltä kuin kuolleet ihmiset heräisivät henkiin. Hän rukoili, että jää hänet nielisi.

»No niin, et sinäkään ole kääpiö», huomautti Julian.

Ja he kaikki nauroivat. Sitten oli kaikki hyvin. He taukosivat paisumasta ja huojumasta hänen silmiensä edessä, vakiintuivat, alkoivat tulla todellisiksi.

»No niin, minä en tiedä, miten se käy», virkkoi Charlie, yhäti silmäillen jäätä aika äkeissään. »Mariella, mitä ihmettä varten raahasit meidät tänne? Sinä et osaa luistella sen paremmin kuin minäkään. Kuinka typerästi tuhlattu päivä!» Pahantuulen pingoitus sai hänen äänensä, joka oli murroksessa, silloin tällöin äkkiä särähtämään perin hullunkurisesti, joten kukaan ei olisi voinut ottaa häntä vakavalta kannalta.

»No, eihän sinun olisi tarvinnut tulla.» Mariellan ääni oli vieläkin kylmä ja lapsellinen. Kasvoillaan heikko hymynsä hän kääntyi poispäin Charliesta katselemaan luistelijoita.

»Ja jalkojani paleltaa niin, etten enää niitä tunne», jatkoi Charlie. »Kolme suurta hölmöä, juuri sellaisia olemme, kolme suurta hölmöä.» Hän tarkasti Mariellan selkää. »Ja Mariella on _helposti_ hölmöin.»

Se tuntui huojentavan hänen mieltänsä, sillä äkkiä hän heitti pois pahan tuulensa ja nauroi.

»Pankaa luistimet jalkaan, kumppanit!» kehoitti hän. »Tehkäämme ilkeintämme!»

Hän alkoi viheltää, istuutui ja laitteli kenkiään.

»Judith saa neuvoa meille, miten se käy. Hän on niin äärimmäisen pystyvä.» Hän katsahti Judithiin, omistaen ensi kerran hänelle huomiotaan ja hymyili lumoavasti. Hänen silmänsä olivat hämmästyttävät, kun hän katsoi suoraan toisen silmiin — kirkkaat, jäänsiniset, hiukan liian levällään. Hänen pitkät, punaiset, tyttömäiset huulensa olivat vieläkin hieman raollaan lepotilassa: ja koko pää oli ylettömän, henkeäsalpaavan kaunis.

»Kuinkas hurisee, Judith?» kysyi hän. »Muistatko herttaisia, menneitä aikoja?»

»Kyllä muistan.»

Kuinka hillitty hän olikaan! Judith ei ollut hänen tasallaan. Hänen mielenkiintonsa tyttöä kohtaan häipyi, ja hän hypisteli kenkiään, vihellellen rajusti.

»Asutko tosiaankin vielä täällä, Judith?» tiedusti Mariella.

»Kyllä; ihan totta. Missä te asutte?»

»Niin, me asumme Lontoossa nyt. Isoäiti muutti sinne ollakseen likellä kouluani. Missä sinä käyt koulua?»

»Minä en käykään koulua. Otan tunteja itsekseni eräältä mieheltä, joka valmistaa poikia Oxfordin ja Cambridgen yliopistoihin. Hän on pappi. Ja sitten saan soittotunteja eräältä henkilöltä, joka käy luonamme Lontoosta, ja isä opettaa minulle kreikkaa ja latinaa. Äitini ja isäni eivät luota tyttökouluihin.» Se kuulosti karkealta ja suurelliselta. Hän punastui ja lisäsi: »Mutta minä luotan. On kamalan ikävää näin yksikseni.»

»Miksi et taivuta äitiäsi lähettämään sinua minun kouluuni?» kysyi Mariella. »Siellä on repäisevän hauskaa. Voisit käydä Lontoossa joka päivä.»

»Mariella _rakastaa_ kouluaan», virkkoi Julian. »Se on _mainio_. Hän ei opi _mitään_ ja pelaa jääpalloa _koko_ päivän. Judithin vanhemmat haluavat, että hän saa _opetusta_, Mariella. Sinä et sitä ymmärrä. Eikö asia ole niin, Judith?»

Judith punehtui taaskin ja pelkäsi asian niin olevan.

»Minä luotan naisten opettamiseen», mutisi Julian kengilleen.

He olivat tulleet perin omituisiksi olennoiksi kasvaessaan, mietti Judith. Erittäinkin pojat olivat kovin omituisia, pitkiä, kalpeita ja ylettömän voimakassanaisia. Julian oli suunnattoman pitkä ja aavemainen, hänellä oli myrskyiset, siivoamattomat, kamalat kasvot ja kaunopuheiset silmät, jotka näyttivät yhtenään vaihtavan väriä syvissä kuopissaan. Hänellä oli totta tosiaan juovia kasvoissa, ja hänen nenänsä alkoi käyristyä ja saada laajat, taaksepäin kaartuvat sieraimet.

»No niin, toivoisin sinun tulevan», sanoi Mariella häiriytymättä lyhyen vaitiolon jälkeen. »Siellä on repäisevää. Sinä pitäisit siitä.»

Mariella oli kiltti puhuessaan niin ystävällisesti ja vaativasti. Kenties hän olikin aina pitänyt hyvin paljon Judithista kaivannut häntä... Judithin sydän lämpeni.

»Minä toivoisin _sinun_ tulevan takaisin asumaan tänne, Mariella. Oli niin herttaista, kun olit täällä.»

»Mielelläni tulisin», vakuutti Mariella mukautuvasti. »Ehkä tulemmekin joskus. Jos vain isoäidin reumatismi lieventyisi, voisimme tulla tänne joka kesä.»

»Mutta se ei lievenny», väitti Julian. »Ei hänen iällään.» Kengät olivat vihdoin kaikki jalassa ja luistimet kiinni.