Part 16

»Hei vain!» huusi hän vastaukseksi. »Oliko hauska uida? Meidän oli, eikö ollutkin, Judy?» Ilmeetön heikko ääni, jossa ehkä oli huojennuksen häive... Kaikki oli mennyttä.

He palasivat etsimään Juliania.

* * * * *

He kiitivät takaisin kotia kohti pitkin kalkkisia teitä tummien varjojen synkistämässä iltailmassa.

Martin ohjasi äänettömänä, ja Judith istui hänen vieressään. Ehkä hän kehoittaisi Martinia ajamaan suoraan kotiin vaivautumatta viemään häntä; sitten he saattaisivat pyytää häntä tulemaan sisälle hetkiseksi, ja hän näkisi Roddyn — näkisi omin silmin, kuinka sairas hän oli.

Äkkiä Martin kääntyi katsomaan häneen ja sanoi suunsa hermostuneesti värähtäessä:

»On niin hupaista nähdä sinut jälleen.»

»Niin hupaista, Martin.»

»Cambridgessa —» Martin katkaisi lauseensa kesken.

»Niin, Martin?»

»Oli kauheata, etten nähnyt sinua useammin Cambridgessa.»

»Tiedän sen, Martin. Se tuntui niin vaikealta, kun säännöt olivat niin harmilliset. Oli toivotonta koettaa tavata ystäviään.»

»Ei ollut minun syyni, ettemme tavanneet toisiamme useammin», änkytti Martin. »Minä olisin halunnut. Luulin sinun kyllästyneen minuun ja senvuoksi pysyttelin poissa.»

»Mikä sinut pani ajattelemaan niin hupsua, Martin?» Toinen empi ja punastui.

»Se, että — en tullut toimeen — ystäviesi kanssa.»

Judith huokasi.

»Tarkoitatko Jenniferiä?»

»No niin — kyllä.»

»Et pitänyt hänestä vai piditkö?»

Jennifer oli Martinin käydessä aina ollut pahimmillaan.

»En — en osaa sitä oikein selittää... Minä — tietysti näin että hän oli — hyvin sievä... En jaksanut käsittää, minkä tähden sinä — pidit niin paljon hänestä...» Hän ponnisteli edelleen katse tähdättynä edessä olevaan tiehen, ja hänen jalkansa vähitellen unohti painaa vauhtivipua. »Mutta sinä tunnuit — ihan erilaiselta, kun hän oli saapuvilla... ainakin olit toisenlainen minua kohtaan. Minusta tuntui kuin olisimme olleet ventovieraita.»

Judith huokasi taaskin ja virkkoi kärsivällisesti:

»Olen siitä pahoillani, Martin.»

Mahdotonta oli koettaa selittää hänelle. Se, mitä hän puhui, oli kaikki totta. Hän sai ajatella, mitä halusi; Judith ei ollut hänelle vastuunalainen käyttäytymisestään eikä velvollinen, kuten hän näytti arvelevan, kohtelemaan häntä huomaavaisesti. Tympeä, tympeä, väsyttävä Martin. Eipä ihmekään, että hän oli herättänyt paholaisen Jenniferissä.

»Oh!» äänsi Martin lannistuneena. »Armias taivas, sinulla ei ole mitään syytä olla pahoillasi. Tarkoitukseni ei ollut syyttää sinua.»

»Kuulosti siltä kuin niin olisi ollut», huomautti Judith harmistuneesti. Oli helppo tehtävä saada Martin kuohuksiin.

»Oi, Judy, _tiedäthän_, ettei niin ollut», vakuutti Martin onnettomana; ja kiihtyessään hän ei lainkaan muistanut polkea vauhtivipua, ja auton nopeus hidastui, kunnes se tuskin liikkui paikaltaan.

»Hei, sir!» luikkasi Julian taka-istuimelta. »Saanko tiedustaa, mitä aiotte, sir? Onko maantie teidän omaisuuttanne, sir, vai eikö se ole?»

Martin virnisti olkansa ylitse ja ajoi edelleen.

»Tarkoitin vain sitä», virkkoi hän kohta hyvin tyynesti, »että kaipasin sinua hirveästi ja että olen kauhean iloissani, koska — koska tapasin sinut taaskin».

»Niin minäkin olen, Martin. Rehellisesti olen.»

Judith katui.

»Aion lähteä täältä huomenna — minun täytyy joutua takaisin maatilalle.» Hän nielaisi rajusti. »Sopisikohan — kauhean mielelläni soisin sinun tutustuvan äitiini. Ikävystyisitköhän hirmuisesti, jos tulisit vähäksi aikaa meille.»

»Se ei ikävystyttäisi minua rahtuakaan. Kovin mielelläni tutustuisin äitiisi.»

»Oi, sepä hyvä!» Martinin kasvot säteilivät. »Niin mielelläni näyttäisin sinulle kotini. Se on aika sievä.»

Mariella kumartui hänen olkansa ylitse ja pyysi:

»Aja suoraan asemalle, Martin! Julian myöhästyy junasta, jollemme kiiruhda.»

Kymmenen minuutin kuluttua he olivat asemalla.

»Me tulemme saattamaan sinua junaan, Julian», ehdotti Mariella.

»Minä en saa viipyä», torjui Judith. »Äiti syö illallista aikaisin. Lupasin ehtiä siksi takaisin. Hyvästi ja oikein, oikein paljon kiitoksia teille kaikille! Hyvästi, Julian!»

Hän ojensi kätensä. Julian tarttui siihen ja keikarimaisesti suuteli sitä.

»_Au revoir, mademoiselle_», toivotti hän. »_Nous nous reverrons au mois d'Août. Sans faute, n'est ce pas?_»

Judith nyökkäsi.

»_Alors au plaisir..._»

Julian loi häneen tutkivan katseen, heilutti kättään ja katosi ostamaan matkalippua.

Mariella seurasi häntä, palasi hetkiseksi ja sanoi hiljaa:

»Hyvästi, Judith. Kohtaamme toisemme uudelleen, eikö niin?»

Hänen kasvoiltaan oli kerrankin hänen laimea hymynsä poissa. Ne olivat rauhalliset ja — niin — täysikasvuisen kasvot; niin, niistä oli tullut samanlaiset kuin lukemattomien muiden naisten kasvot olivat, lievän, pysyväisen hämmingin ja surumielisyyden naamioimat ja naamion takana ihan elottomat.

Judith kääntyi Martinin puoleen, joka yhä viipyi hänen vierellään.

»Siis — jos äitini kirjoittaa sinulle —» alkoi Martin.

»Kyllä, Martin. Minä tulen.».

»Sinun täytyy tulla.»

»Se olisi perin hauskaa.»

Olisi mielenkiintoista nähdä yksi tämän piirin jäsen erikseen, kodin ja vanhempien erikoista taustaa vasten, vaikka, ikävä kyllä, Martinin isä oli kuollut. Juuri hän oli ollut Mariellan äidin ja Julianin ja Charlien isän sekä Roddyn isän veli. Martinin äiti oli tyyten piirin ulkopuolelta... Mutta saattoihan siellä olla muoto- ja valokuvia, kaikenlaisia sukuesineitä...

Hän irroitti kätensä Martinin kädestä ja lähti juoksemaan.

Junasta ei vielä näkynyt merkkiäkään. Viidessä minuutissa hän ennättäisi Roddyn luokse. Hän esittäisi jonkun tekosyyn — väittäisi unohtaneensa jotakin. Hän saattoi laskea saavansa olla hänen luonansa ainakin kokonaisen neljännestunnin, saisi kertoa hänelle olevansa pahoillaan, kertoa hänelle... ja poistua vikkelästi.

* * * * *

Hän koputti arkihuoneen ovelle.

»Sisälle!» käski äreä ääni.

»Roddy», virkkoi hän arasti, seisoen ovella. »Tulin katsomaan sinua. Vain tiedustamaan, kuinka voit. Ainoastaan minuutiksi. Häiritsenkö sinua?»

»Oi, käy sisälle Judith!» Hänen äänestään huokui kohteliaisuutta ja hämmästystä.

Hän istui kirjoituspöydän ääressä. Hänellä ei ollut kaulanauhaa, ja hänen paitansa kaulus oli auki; hänen hihansa olivat käärityt ylös, ja hänen tukkansa törrötti pystyssä. Hän näytti väsyneeltä; hänen kasvonsa olivat tavallista kellertävämmät, ja hänen huulensa olivat lerpallaan. Auringonvalo tunkeutui huoneeseen alaslaskettujen, punaisten verhojen lävitse synkkänä ja himmeänä ja ikäänkuin uhkaavan valppaana. Väriarvot eivät olleet normaaliset tässä omituisessa sisävalaistuksessa. Se muutti ystävällisen, tutun huoneen luonnetta ja teki Roddyn yksinäisen näköisen hahmon haaveellisen merkitseväksi ja etäiseksi, melkein peloittavaksi ja oudoksi. Tämä eloisa valo tuntui panevan veren sykkimään samassa poljennossa oman tummaverisen, kuumeisen sykintänsä kanssa.

»Teit kiltisti, kun tulit, Judy.» Roddyn ääni teki äärimmäisen vaikeaksi lähestyä häntä. »Kuinka vilpoiselta näytätkään! Oliko retki hupainen? Luulisin, että oli ihan liian kuuma, joten missään ei voinut tuntea oloaan mukavaksi.»

»Retki oli kaamea, kun sinä et ollut mukana, Roddy.»

»Hölynpölyä. Ette kaivanneet minua ensinkään.» Roddyn hymy oli suopea ja kylmä.

»Enkö minä kaivannut? Enkö kaivannut? Roddy — retki meni minusta tyyten piloille, kun minulle kerrottiin, ettet sinä ollut terve. En jaksanut sietää sitä ajatusta, että sinä olit yksin päänsäryn vaivaamana tällaisena päivänä.»

»Oh, pääkipu on poissa. Se ei suuria merkinnyt. Oman typeryyteni syy.»

»Onko sairautesi varmasti ohitse? Et näytä oikein terveeltä.»

Roddy nauroi.

»Kyllä minä olen kunnossa. En käsitä, minkä tähden sinä olet noin huolissasi minun tähteni.»

Hän ei aikonut suoda Judithille tyydytystä olla myötätuntoinen häntä kohtaan.

»Enkö siis voi tehdä mitään hyväksesi?»

»Et kerrassaan mitään, kiitos, Judith!»

Hän istui yhä kirjoituspöydän ääressä pää käden varassa ja katseli Judithia kasvoillaan omituinen, kova ilme. Äkkiä hän hieroi silmiään maltittomasti, ikäänkuin niitä olisi kivistänyt, taivutti päätänsä hyvin alakuloisesti ja alkoi piirrellä kuvioita imupaperiin.

»Sinun ei pitäisi koettuakaan kirjoittaa, jos silmiäsi kivistää. Sinun pitäisi levätä.»

»Olen levännyt.» Hän keikautti päätänsä vanhaan, tilavaan lapsenhoitosohvaan päin, jonka sekaantuneissa pieluksissa vieläkin näkyi hänen ruumiinsa painama jälki. »Kyllästyin siihen. Minun piti kirjoittaa joitakuita kirjeitä, ja senvuoksi arvelin, että minun oli paras suoriutua niistä. Aion lähteä täältä huomenna tai ylihuomenna.»

»Takaisin Pariisiinko?»

»Ei. Skotlantiin äitini seurassa.» Hänen silmänsä tuikkivat tuokion. »Hän arvelee minun tarvitsevan lomaa.»

Skotlantiin äitinsä seurassa. Minkä tähden hän ei Martinin tavoin sanonut: »Haluaisin sinun tutustuvan äitiini.»

Judith meni seisomaan hänen viereensä.

»No niin, minun täytyy nyt lähteä.» Hän ei jaksanut torjua äänestään äärimmäisen surkeata sointua. »Tulin vain katsomaan, kuinka voit.»

»Teit kovin herttaisesti, Judy.»

Roddyn ääni oli ihan äkkiä muuttunut helläksi ja hyväileväksi. Hän tarttui kevyesti Judithin käteen ja leikitteli sen sormilla, ja Judith tunsi vanhan avuttomuuden alkavan huumata.

»No niin, nyt kai meidän pitää sanoa jäähyväiset, Roddy», virkkoi hän hyvin hiljaa.

»Siltä näyttää, Judy.»

»Aina, aina sinä lähdet pois, etkö lähdekin?»

Roddy hymyili hänelle.

»Olen pahoillani siitä, ettemme ole olleet enemmän toistemme seurassa, Judy. Emme saaneet lainkaan vakavasti keskustella tällä kertaa, vai saimmeko?»

Oi, kuinka lumoavan pilkallinen ja välinpitämätön!...

Judith veti kätensä pois ja vastasi lyhyesti:

»Emme; emme saaneet.»

Tällä kertaa ei jäisi mitään uutta ja riemullista muisteltavaa. Tätä turhanpäiväistä sananvaihtoa lukuunottamatta he tuskin olivat puhelleet keskenään. Sinä iltana, jona he olivat uineet yhdessä, sinä iltapäivänä, jona hän oli pelannut tennistä heidän kanssansa, eivät katseet eivätkä äänet olleet kohdanneet toisiaan salaa, kahdenkeskisesti.

Hän oli nähnyt Roddyn silloin tällöin tarkkailevan häntä, siinä kaikki.

»Kun viime kerralla tapasimme toisemme», virkkoi Roddy, silmäillen häntä, »oli meillä hyvin vakava keskustelu».

»Oi, luulin sinun unohtaneen sen.»

Judith tunsi vapisevansa hiukan.

»En. En.» Roddyn tiukka katse ei hetkeksikään horjahtanut pois Judithin kasvoista; eikä viimemainittu voinut liikkua. Hän katsahti kirjoituspöydälle ja näki siinä valkean kuoren, johon oli kirjoitettu: »Herra Anthony Baring». Roddylla oli hieno ja miellyttävä käsiala.

»Tuossa auto tulee», kuiskasi hän.

»Oi, minun täytyy lähteä.»

»Tule tätä tietä, puutarhaoven kautta!»

Roddy nousi pystyyn, kietoi kätensä Judithin ympärille ja saattoi häntä ovelle, puristaen häntä tiukasti itseään vasten. Punertava valo kiihoitti, kuiskien salavihkaisesti.

»Suutelit minua viime kerralla», jupisi Roddy. »Suutelotko taaskin?»

Judith suuteli nopeasti hänen poskeaan.

Roddy nauroi, veti sitten äkkiä henkeä ja taukosi nauramasta. Hänen oudot kasvonsa kallistuivat Judithiin päin. Tyttö tunsi, että Roddyn huulet olivat kovat ja hänen omat huulensa hirveän pehmeät ja mukautuvaiset. Roddyn huulien puristus oli tuskallinen, hälyttävä — sellainen kosketus, jollaisesta hän ei ollut uneksinutkaan. Hän vetäytyi irti ja näki vastassaan olevasta peilistä oman kalpeakasvoisen kuvaisensa toinen käsi suulla.

»Tulenko tänä iltana», puhui Roddy hyvin hiljaa, »noutamaan sinua veneellä? Soudamme myötävirtaa alas — saarille. Vain me kaksi. Tulenko?»

Judith nyökkäsi sanattomana.

»Myöhään. Odota minua kello yhdentoista vaiheilla!» Tavallisella, huolettomalla äänellään hän lisäsi: »Jollei ilma ole kaunis, en tietenkään tule. Saattaa puhjeta ukkosilma.»

Judith poistui huoneesta syvän kultaiseen valoon ja illan varjoihin.

* * * * *

Hän tuli omaan puutarhaansa. Laskeva aurinko valaisi nurmikkoa. Sen hohdetta halkoivat pitkät, kapeat varjot, ja isot kastanjapuut olivat ryhmässä sen yläpuolella uneliaana rykelmänä. Ruusut olivat avautuneet sydämeensä saakka huumaantuneina omasta tuoksustaan; ja niitä ympäröivät, himmeät lavendeliaidat kannattivat vielä valkeita perhosia keihäittensä kärjissä. Riippaoksaisen pyökin lehvät valuivat alaspäin, muistuttaen vihreää suihkukaivoa; ilmassa värähteli kuiskivia, silkkivälkkeisiä hahmoja, valoa, värejä, loistaen, vihloen, hypähdellen liiallisesta elinvoimasta. Talon jokainen ikkuna ja ovi oli auki; ja äiti, joka nousi portaille kukkakoppa kädessä, seisahtui vetämään ylös juovaista, venetsialaista kaihdinta.

3

Tuntui siltä kuin he eivät olisi tuntikausiin puhuneet sanaakaan. Mela painui silloin tällöin veteen, loiskahtaen hiljaa, musikaalisesti, muistuttaen perin ohuen kristallin särkymisääntä. Silloin tällöin liikkuva lapa herätti veden heleästi, salaperäisesti solisemaan, ikäänkuin puolittain unesta heränneen ääni olisi lausunut hellän sanan ja sitten taaskin vajonnut unen helmoihin.

Judith näki Roddyn käden liikkuvan ja hohtavan; hänen hahmonsa parhaiksi erotti veneen perästä; hartiat olivat etukumarassa, pää liikkumaton. Kerran tai kahdesti hän alkoi viheltää sävelen katkelmaa ja oli sitten taaskin ääneti.

Judith lepäsi pieluksien seassa keulassa ja katseli, kun tumman keltainen kuu nousi pilvettömälle taivaalle haapojen takaa. Yö oli painostava ja hiljainen.

Vene lipui saaria kohti. Sitten hän liikkuisi, jos hänen raajansa vielä osaisivat liikkua; Roddy ojentaisi hänelle kätensä auttaakseen häntä veneestä, ja he seisoisivat pienten pajujen keskellä, kuiskaillen toisilleen.

Äiti oli sikeässä unessa kotona; hänen vieras mielensä oli tiedottomana. Hän ei unissaan aavistaisi tyttärensä hiipineen ulkosalle kohtaamaan rakastettuaan.

Ja myöskin naapuritalon asukkaat nukkuivat aavistamatta mitään, samalla kun heidän piiristään yksi erosi ja lähti yksin syleilemään vierasta henkilöä.

Kahisten vene äkkiä sujahti pajujen sekaan ja seisahtui matalalle rannalle. Pajunlehvien sakeat, ohuet keveät lehdet osuivat heihin heidän astuessaan veneestä, purivat heitä pienen pienillä hampailla.

Hän seurasi Roddya tahdottomana, ilman tietoista liikuntoa nokkosten ja pitkän ruohikon halki pensaiden seassa olevalle aukeamalle saaren, pienen, lehväisen töyrään keskelle. Entisaikoina he olivat usein järjestäneet sinne ulkoilmakekkereitä, pitäneet vähäistä maakaistaletta koko maailmana ja tekeytyneet sen kuninkaiksi ja kuningattariksi. He olivat noukkineet sinivatukkoja noista matalista pensaista kuumassa päivänpaisteessa ja palanneet kotiin suut ja sormet purppuraisina.

Nyt oli pieni Roddy-poika tämä kookas mies, jonka olkapää hipoi hänen olkaansa ja oli hurmaavampi kuin kuunnousu, jonka pää oli hänen yläpuolellaan suojamuurina, sulkien pois maailman.

He seisoivat vierekkäin. Roddy kääntyi hänen puoleensa ja kuiskasi:

»No, Judy?»

»Oi, Roddy!...»

»Judy, sanon sinulle jäähyväiset täällä.» Hänen äänensä oli matala, vakava, selvä.

»Pitkäksi ajaksiko, Roddy?»

Hän näki Roddyn nyökkäävän, ja hän itse taivutti päätänsä, alkaen nyyhkyttää, mutta kyynelittä.

Roddy jupisi, päästäen hiljaisia, epäselviä huudahduksia, ja otti hänet hellästi syliinsä.

»Älä itke, Judy! Älä itke!... Rakas, älä!»

Toisen äänen hellyys hillitsi itkun heti. Roddyn käsi siveli hänen paljasta käsivarttaan, viipyen sen taipeissa, tunnustellen sen ääriviivoja, ja kosketus pani hänet värähtelemään.

»Viehättävä, sileä käsi», kuiski mies. »Olet niin viehättävä.»

»En.»

»Kyllä. Niin minusta tuntuu. Minusta on aina tuntunut siltä.»

»Kun vain sinusta tuntuu siltä — en välitä mistään muusta. Sinä — voit saada sen kaikki.»

»Oi, Judy!»

Nyt kuu nousi vihdoinkin täydelleen puunlatvojen yläpuolelle ja valaisi oudosti Judithin kasvoihin suunnattuja silmiä. Roddyn huulilla väikkyi heikko, jäykkä hymy. Hänen hampaansa välkkyivät. He katselivat toisiaan, ja heidän kasvonsa hohtivat himmeästi pimeydessä.

Verkko oli murtunut. Roddy oli vihdoinkin ravistanut itsensä irti ja tullut likelle. Koko heidän entinen elämänsä oli välttämättä johtanut heitä tähän hetkeen.

»Oi, Roddy, rakastan sinun hiuksiasi...» Hänen kätensä kohosi niitä silittämään, ja hän sulki silmänsä. »Rakastan silmiäsi.»

»Minä rakastan sinussa kaikkea — joka osaa.»

Hengittämättä Judith vihdoinkin varmana hänestä loittoni hiukan, tahtoen herkuttelevasti viimeisellä hetkellä siirtää hänen syleilynsä tuonnemmaksi, ja nauroi pehmeästi.

»Roddy, kuinka paljon pidät minusta? Näinkö paljon?»

Hän ojensi kätensä, vieden niitä hitaasti kauemmaksi toisistaan.

»Enemmän.»

»Näinkö paljon?»

Roddy matki häntä, nauraen kiihkeästi, mutta hiljaa.

»Näinkö paljon?»

Roddy ojensi kätensä levälleen. Judith empi tuokion ja tuli sitten hänen syleilyynsä; eikä Roddy enää nauranut, vaan peitti hänen kasvonsa ja kaulansa suudelmilla.

Se oli kaikkien aistien värisyttävää huumausta, lämmintä, sulattavaa, hellittämätöntä, hellää. Tämä vieras henkilö ehdytti hänen voimansa; mutta syvällä elämän lähteet kumpusivat yhä ylemmäksi, sykähdellen oudon voimakkaasti. Roddy takertui häneen kaikin voimin ikäänkuin ei voisi milloinkaan hellittää häntä. Roddy oli vieras, mutta Judith tunsi hänet, oli aina hänet tuntenut, tarttui hänen hyväileviin käsiinsä ja painoi niitä rintaansa vasten. Sillä hetkellä Roddy oli hänen lapsensa, ja hän olisi tahtonut laskea hänen päänsä siihen paikkaan, jossa hänen kätensä liikkumattomina lepäsivät. Roddy hengitti syvään, ja silloin tällöin hänen sointuva äänensä mutisi katkonaisen sanan tai pari.

Judith kohotti päänsä hänen olkapäältänsä ja katseli kiihkeän yksityiskohtaisesti hänen kasvojaan.

»Puhu, Roddy, puhu!»

Roddy pudisti päätänsä ja hymyili — kalpea aavistus hänen entisestä hymystään väikkyi ainoastaan hänen huulillaan. Hänen puolittain suljetut silmänsä kimaltelivat ikäänkuin kyynelistä. Kuutamossa Judith palvoi hänen tummaa päätänsä ja kuutamon valkaisemia piirteitään. Vähitellen Roddy hellitti otteensa, keikautti päänsä taaksepäin ja seisoi hievahtamatta käsivarsien riippuessa kupeilla, kasvot tiedottomana, nukkuvana naamiona. Jos Roddy kuolisi nuorena, näyttäisi hän tällaiselta.

»Roddy — Roddy — Roddy — rakastan sinua — rakastan sinua — rakastan sinua.»

Ei vastausta. Roddy kumarsi päätänsä ja alkoi suudella entistä tulisemmin.

»Roddy — sano —»

»Mitä haluat minun sanovan?» supatti mies. Taaskin väikkyvä hymy.

»Rakastan sinua, Roddy.»

Oi, jospa hänkin puolestaan kuiskaisi nuo muutamat sanat! Silloin Judith saisi rauhan iäksi.

Hän painoi, poskensa Roddyn poskea vasten, mutisten hyväilysanoja.

»Rakas, armas, oma poikani, rakastan sinua. Rakas, olen aina rakastanut sinua. Oletko sen tietänyt?»

Roddy pudisti hiljaa päätänsä.

»Pelkään rakastavani sinua liian paljon.»

Oi, ihan liian paljon, jos hänen pitäisi turhaan odottaa vastausta paitsi suudelmia...

»Ei, Judy, ei.» Ne sanat kirposivat Roddyn huulilta tuskaisesti. »Sinun täytyy nyt unohtaa minut. Suutele minua ja sano jäähyväiset.»

»Minkä tähden, oi, minkä tähden?» Judith takertui häneen epätoivoisesti.

»Minä matkustan pois», kuiskasi hän.

»Mutta tulethan takaisin? Tulethan takaisin, Roddy?»

Roddy oli hiljaa, ihan hiljaa.

»En voi. En voi», virkkoi hän vihdoin.

»Minä vartoan, Roddy. En välitä siitä, kuinka kauan vartoan. En koskaan kaipaa ketään muuta. Odotan vaikka vuosikausia.» Ei kuulunut vastausta; ja vähän ajan kuluttua hän lisäsi, heikosti, väkinäisesti kuiskaten: »Jos rakastat minua vähän.»

»Oi!» Roddy keikautti päänsä pystyyn, ikäänkuin ähkäisten. »Kyllä. Kyllä. Kyllä.»

»Rakastatko minua?»

Hänen täytyi, hänen _täytyi_ sanoa se.

»Kyllä; rakastan sinua.» Sanat tulivat valittavana huohotuksena. Judith painoi suunsa hänen huulilleen ja seisoi hiljaa, imien autuuttaan.

Äkkiä Roddy ravisti päätänsä, ikäänkuin heräten.

»Oi, Judy, meidän täytyy palata, meidän täytyy palata.» Hän huokaili huokailemistaan.

»Ei. Vielä vähän aikaa. Puhelemme hiukan, ennenkuin lähdemme. Meidän täytyy puhella.»

Roddy nauroi — normaalista, kiusoittelevaa naurua.

»Hieman keskustelua», sanoi hän. »Sinä olet oikea tiikeri keskustelemaan, etkö olekin?»

»En välitä, vaikka nauratkin minulle.»

He nauraisivat hilpeästi toisilleen, keskenään, alituisesti.

Roddy pani kätensä hänen leukansa alle ja käänsi hänen kasvonsa itseensä päin.

»Viehättävä Judy. Viehättävät, tummat silmät... Oi, suusi. Tahtoisin suudella sitä vuosikausia.»

»Oi, Roddy, sinä saat suudella sitä, milloin vain haluat. Minusta on ihanaa, kun suutelet minua. Olen sinun kokonaan.»

Roddy jupisi lyhyesti ja hyvin hiljaa: »Oi!» tarttui häneen ja syleili häntä rajusti. Hän ei voinut liikkua eikä hengittää; hänen pitkä tukkansa irtaantui viimeisistä neuloistaan ja valahti pitkin hänen selkäänsä; ja Roddy nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet liikkumattomien pajujen juurelle.

Roddy oli tuonut hänet takaisin kotiin. Raukeana ja aatoksiinsa vaipuneena hän oli astunut veneestä joen äyräälle aamun alkaessa sarastaa ja kääntynyt katsomaan Roddya raskaiden silmäluomiensa alitse. Hän ei erottanut Roddya selvästi; hän näytti sekavalta, etäiseltä.

»Hyvästi!» toivotti Roddy lyhyesti.

»Tapaan sinut, ennenkuin lähdet», virkkoi Judith koneellisesti.

Eipä silti, että sillä nyt olisi ollut oikeastaan väliä. Aikaa ei enää ollut, ja Roddy olisi hänen luonansa iäisesti.

Roddy nyökkäsi ja käänsi sitten jyrkästi veneen taaskin myötävirtaan, katsahti häneen kerran, hymyili hieman, heilutti kättänsä tuokion ja lähti.

Hän asteli odottavan, kirkkaan, kalpeavärisen puutarhan lävitse taloon, makuuhuoneeseensa, tähyili hämärästi peilistä outoja kasvojaan ja vaipui vihdoin vuoteeseen.

4

Seuraavana iltana hän heräsi tajuamaan, että Roddy ei ollut tullut — ehkä ei tulisi — varmasti ei tulisi nyt. Hän matkustaisi pois. Roddy, josta ajatustensa ilmaiseminen, selittäminen oli aina niin vaikeata, olisi ymmällä eikä tietäisi, mitä sanoa, kun hänkin heräisi. Hän, joka ei milloinkaan suunnitellut, olisi avuton, kun hänen pitäisi valmistaa suunnitelmia, jotka vastaisuudessa koskisivat myöskin häntä, Judithia. Viime yönä hän oli ollut mykkä, huokaillut yhtenään, kuiskinut epäselvästi; hänestä olisi vaikeata alkaa ensimmäisenä puhua, koettaa saada tosielämä jälleen tasapainoon heidän keskensä. Hän, Judith, kirjoittaisi hänelle kirjeen, kertoisi hänelle kaikki; niin, hän kertoisi kaikki. Hänen rakkautensa ei enää tarvinnut olla hävettävänä salaisuutena. Jos hän panisi kirjeen postiin tänä iltana, saisi Roddy sen seuraa vana aamuna, vähäistä ennen lähtöään.

Hän kirjoitti:

»Roddy, kirjoitan tämän sanoakseni sinulle jäähyväiset vielä kerran ja vakuuttaakseni rakkauteni olevan mukanasi, kunnes kohtaamme toisemme jälleen. Totisesti rakastan sinua kaikilla tavoin ja niin paljon kuin suinkin osaat kuvitella ja vieläkin enemmän, enemmän kuin kuvitella saattaa. Kuta enemmän rakkauteni minua riuduttaa, sitä enemmän se tulee ehtymättömän voiman tunnoksi.

Rakastatko minua, Roddy? Sano minulle vielä kerran rakastavasi minua; äläkä pidä minua kiusallisen kärttävänä!

Olen niin kietoutunut sinua koskeviin ajatuksiini, niin rikas niistä, että tällä hetkellä tunnen jaksavani kestää poissaolosi. Melkeinpä pidän sitä tervetulleena, koska se suo minulle aikaa istua yksin alkaakseni käsittää onneani. Kun siis tulet takaisin — oi, Roddy, palaa pian!

Olen rakastanut sinua luullakseni aina siitä asti, kun näin sinut ensi kerran ollessamme pieniä — ainoastaan sinua, aina sinua. Todennäköisesti en milloinkaan lakkaa sinua rakastamasta. Jumalan kiitos, voin sen sanoa sinulle vihdoinkin. Rakastatko sinä minua edelleen? Pitääkö minun rakastaa sinua edelleen? Oi, ethän vastaa epäävästi viime yön jälkeen. Jollet halua joutua sidotuksi ihan vielä, ymmärrän sen kyllä. Jaksan odottaa vuosikausia perin onnellisena, jos sinä rakastat minua. Roddy, olen sinun. Viime yönä annoin sinulle sellaista, mikä on aina ollut sinun. Mutta vielä en voi ajatella viime yötä. Se on liian läheinen, suunnaton ja järkyttävä. Ähkyn ja olen vähällä pyörtyä, kun koetan muistella sitä. Raukenen.

Palattuani huoneeseeni aamuhämärissä tuijotin kauan aikaa kasvoihini peilistä, ihmetellen, miten saatoin ne tuntea. Miten voin olla saman näköinen, liikkua, syödä ja puhua hyvin samaan tapaan kuin tavallisesti?

Olisiko minun pitänyt olla arkailevampi, vastahakoisempi viime yönä? Olisiko se ollut sopivampaa — olisitko kunnioittanut minua enemmän? Olinko liian rohkea? Oi, tämä on typeryyttä; minulla ei ollut muuta tahtoa kuin sinun tahtosi. Mutta koska rakastan sinua niin paljon, olen hieman peloissani. Senvuoksi kirjoita minulle pian ja sano, mitä minun pitää ajatella, tuntea, tehdä! Siihen saakka uneksin.

On niin paljon muuta kerrottavaa sinulle, mutta sittenkin se kaikki on oikeastaan samaa. Armas, rakastan sinua!

Judy.»

Hän pani kirjeen postiin. Seuraavana aamuna hän pukeutui hätäisesti ja juoksi alakertaan, alkaen äkkiä toivoa saaneensa kirjeen Roddylta; mutta sitä ei ollut.

Nyt oli Roddy saanut hänen kirjeensä... Nyt hän oli sen lukenut... Nyt hän käveli asemalle...

Hän kuuli junan lähtevän puhkuen liikkeelle; ja epäilys ja suru laskeutuivat pilven tavoin hänen yllensä, mutta vain lyhyeksi tuokioksi.

Illan viileässä ilmassa hän asteli joelle ja istuutui sen partaalle haaveksimaan. Hän uneksi onnellisena Jenniferistä. Nyt hän voisi rauhallisesti rakastaa Jenniferiä, ajatella häntä tuntematta tuskaa, kenties nähdäkin hänet jälleen koko entinen rauhattomuus tyyntyneenä. Jenniferin kirje saapuisi nyt varmaankin pian...

Jos Roddy pyytäisi häntä lähtemään mukaansa heti, iäksi, ottaisi hän vain kuparisen maljakon pöydältään ja juoksisi hänen luoksensa, jättäen koko muun entisyyden vähääkään tuskailematta.

Ehkä Roddy oli kirjoittanut hänelle ihan lähtöhetkellään; jos niin olisi, saattaisi kirje saapua iltapostissa. Hän lähti joelta kotiin päin.

Kukahan tuli tuolla häntä kohti pitkin kapeata polkua, joka toi asemalta puutarhan alalaitaan ja sitten edelleen naapuritalon puutarhan aidassa olevalle siniselle portille? Hän jäi hiljaa seisomaan yllensä kaartavien syreenien ja kuusamien varjoon sydämensä jyskyttäessä, raajojensa notkuessa. Tulija oli Roddy yllänsä valkea paita ja valkeat flanellihousut — tulossa asemalta. Hän huomasi Judithin, näytti epäröivän, käveli edelleen, kunnes oli ihan likellä; ja Judithilla oli se kovin outo tunne, että Roddy mieli mennä suoraan hänen ohitseen ikäänkuin ei olisi nähnyt häntä... Mikä oli sopiva sana hänen kasvoistaan? Sileät, niin, sileät kuin kivi. Judith ei ollut koskaan ennen pannut merkille, kuinka sileät kasvot Roddylla oli; mutta nyt hän ei erottanut niitä selvästi, koska hänen valtimonsa jyskyttivät niin kovasti:

»Roddy!»

Roddy kohotti kulmakarvojaan.

»Kas, terve vain, Judith!»

»Luulin sinun matkustaneen.»

»Matkustan huomenna. Eräs tuntemani tyttö soitti minulle tänä aamuna ja ehdotti, että hän tulisi tänne päiväksi, joten jäin odottamaan. Kävin juuri häntä saattamassa junalle.»

Eräs hänen tuntemansa tyttö... Roddylla oli aina ollut tämä omituinen kyky iskeä haavoja sanoillaan.

»Ymmärrän... Sepä hauskaa.»

Kasvot sileät ja kylmät kuin kivi. Ilman vähäisintäkään ilmettä. Oliko hän lausunut tuntemalleen tytölle jäähyväiset kasvot tällaisina? Ei; ne olivat varmasti silloin olleet värähtelevät ja kiusoittelevat.

»No niin, minun täytyy jatkaa matkaani.» Hän katsahti pitkin polkua, ikäänkuin mielien karata heti, ja sanoi sitten katsomatta Judithiin hyytävän kylmästi: »Sain sinulta kirjeen tänä aamuna.»

»Oi, sinä sait sen!»

Sen typerämmältä kuulostavaa määkimistä oli mahdoton ajatella. Sitä seuranneen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi epävarmasti: »Vastaatko — siihen — joskus?»

»Ajattelin, että paras, mitä voisin tehdä, olisi olla vastaamatta.»

»Oih...»

Oli tietysti ollut sopimatonta, kerrassaan kamalaa kirjoittaa sillä tavoin...

»No niin», virkkoi Judith. »Arvelin... Olen pahoillani.»

Hänen pitäisi pyytää anteeksi Roddylta, koska viimemainittu oli aikonut poistua puhumatta mitään ja hän oli aavistamatta tullut tielle, estäen pakoonpääsyn.

»Olin hyvin hämmästynyt kirjeesi sisällöstä», huomautti Roddy.

»Mitä tarkoitat — hämmästynytkö, Roddy?» kysyi Judith arasti.

Hän oli tajuntansa syvimmissä sopukoissa ollut koko ajan varma siitä, että jotakin tällaisia tapahtuisi. Pysyvä onni ei ollut tarkoitettu häntä varten.

Se ei ollut kovin tyrmistävää. Hetkisessä muuttui se yö etäiseksi, haaveelliseksi muistoksi.

»No niin —» Roddy empi. »Jos mies haluaa pyytää tyttöä vaimokseen, niin hän yleensä pyytää itse — käsitätkö?»

»Tarkoitatko — oli sopimatonta, etten odottanut — että kirjoitin siten?»

»Pidin sitä hiukan omituisena.»

»Oi, mutta, Roddy, varmasti — varmasti se on tuollainen kulunut sopivaisuussääntö... Varmasti naisella on täysi oikeus sanoa — rakastavansa miestä — jos hän haluaa — se on yksinkertaisesti rohkeuskysymys... Olen aina luullut, että tulisi...»

Oli turhaa koettaa puolustautua, heittää tuhkaa silmille sillä tavoin, kun edessä olivat Roddyn kuolleet kasvot. Roddyyn eivät sellaiset valheelliset korupuheet pystyisi. Miten saattoi väitellä sellaisten ihmisten kanssa, joiden piirteet eivät edes värähtäneetkään? Hän nojasi puiseen aitaan ja koetti kiinnittää katseensa vastassaan kasvavaan kuusamaan. Hyvin kaukaa, mutta selvästi hän kuuli äitinsä puutarhan toisessa päässä huhuilevan hänen nimeään; mutta se oli joku toinen Judith.

»Pelkään sinun ymmärtäneen minua väärin», virkkoi Roddy.

»Niin. Olen ymmärtänyt sinua väärin. Tällaista ei näet ole minulle koskaan ennen tapahtunut, ja arvelin... kun ihminen sanoi... Minkä tähden sanoit?... En tiennyt ihmisten sanovan niin tai koittamatta sitä... Otaksuttavasti sinun täytyy tarkoittaa sillä jotakin muuta kuin minä tarkoitan. Niin se on. No niin...» Hänen äänensä oli hirvittävä, heikkoa läähättävää vinkumista.

»En käsitä, mitä tarkoitat.»

Otaksuttavasti se oli totta; Roddy oli unohtanut koskaan lausuneensa: »Rakastan sinua.» Judith ei voinut muistuttaa sitä hänelle, sillä missään tapauksessa se ei tehoaisi häneen. Mitäpä kolmesta pienestä sanasta?... Ja joka tapauksessa Judith oli jossakin määrin pakottanut häntä sanomaan ne; Judith oli niin kiihkeästi halunnut kuulla ne, että oli tiukannut häntä ne lausumaan. Niin, Roddy oli ähkynyt ja nopeasti toistanut ne pitääkseen häntä rauhallisena, sulkeakseen hänen suunsa voidakseen edelleen häntä suudella. Judith virkkoi:

»Mutta minkä tähden, Roddy, minkä tähden veit minut joelle... käyttäydyit sillä tavoin... suutelit minua niin — niin?... En ymmärrä, minkä tähden välitit... minkä tähden näytit...»

Roddy oli ääneti. Oi, hyvä Jumala! Kunpa hän vain iskisi yhä uusia haavoja puhumalla silkkaa totta eikä seisoisi mykkänä ja kuurona!

»Roddy, etkö voi kaikkien näiden vuosien jälkeen, näiden vuosien jälkeen, jotka olemme tunteneet toisemme, puhua minulle totta? Olimme hyviä ystävyksiä kerran, emmekö olleetkin?»

».Kyllä, luultavasti.»