Part 3

He nousivat pystyyn ja vaappuivat muutamia sentimetrejä jäätä pitkin. Kajahti kuin yhdestä suusta: »Horna!» »Voi!» »Hyväinen aika!»

Charlie keikahti pitkäkseen, niin että tärähti; Mariella seurasi perässä.

»Tämä on hävytöntä», raivosi edellinen. »Sinä et osaa pitää luistimiasi alallaan. Taisin katkaista ranteeni. Minä lähden kotiin.» Toiset eivät välittäneet hänestä mitään. He hoippuivat yhä edemmäksi, hihittäen. He olivat liian pitkiä ja laihoja pysyäkseen kunnollisesti tasapainossa, ja heidän nilkkansa pyrkivät yhtenään pettämään.

»Tule auttamaan meitä, Judith!» kirkui Julian. »Emme ole luistelleet kertaakaan ennen _eläissämme_. Emme osaa pysähtyä. Olemme niin hoikkia, ettei meidän saa sallia kaatua.»

He kiskoivat toisiaan eteenpäin avuttomasti.

»Tule _tänne_!» ulvoi Charlie. »Judith, tule auttamaan minua pystyyn! Eikö jää petä? Oletko varma, että se kestää? Jalkani ovat _jäätyneet_.»

Nauraen Judith riensi toisen luota toisen luokse, rohkaisten, kehoitellen, tukien. Nuo kolme naurattavaa, avutonta hupakkoa! He nauttivat omasta avuttomuudestaan, he nauttivat siitä, että saivat hänet nauramaan, he eivät sittenkään olleet yhtään peloittavia. Ei kertaakaan, ei kertaakaan sen jälkeen, kun hän oli vuosikausia sitten sanonut heille jäähyväiset, hän ollut tuntenut niin lämmintä ja pursuavaa riemua. Kaikki riemullinen oli oikeastaan vihdoinkin alkamassa.

Alkaessaan edistyä he tulivat kunnianhimoisiksi. He selittivät haluavansa oppia kaunoluistelua, ja Charlie vannoi piirtävänsä kahdeksikon ennen sen päivän päättymistä; mutta koko ajan he yksinkertaisesti olivat ihan taitamattomia. Vaivihkaa Judith näki vanhan herran ja norfolkilaiseen nuttuun puetun pojan kaihoisesti katselevan heitä, mutta hän ei ollut heitä huomaavinaan.

»Tulehan tänne, Mariella!» kehoitti Charlie. »Otetaan toisiamme käsistä tällä tavoin ristikkäin ja lähdetään luistelemaan.» He purjehtivat edelleen, pahasti ontuen.

Mariellan sinisen villalakin alla tumma, lyhyt tukka kihartui nyt pehmeästi ylöspäin pitempänä kuin entinen, poikamainen tukka. Hänen kasvonsa olivat säilyttäneet puhtaan, viattoman naamarinsa. Hän nauroi, mutta ei muiden ihmisten tapaan pidättymättä, ruumiillisen huvin tuottamasta nautinnosta, vaan pikemminkin siten, ikäänkuin hän olisi taipunut Charlien mielialaan ja pitänyt naurun viehätystä itselleen vieraana. Näiden molempien kirkkaiden, verettömien kasvojen välillä oli vieläkin sama omituinen yhdennäköisyys, vaikka Charlien kasvot yhtenään muuttuivat nopeasti vaihtuvien tunne-ilmeiden johdosta, kun taas Mariellan olivat liikkumattomat, melkein tyhjät. He ymmärtäisivät toisiaan, ajatteli Judith. Heidän välillään tavallisesti vallitsevasta hankauksesta huolimatta he olivat aina olleet silmäänpistävämmin, painostavammin veriheimolaisia kuin heidän seuransa mitkään muut jäsenet. Vuosien mukana tämä yhdysside oli käynyt vieläkin selvemmäksi.

Julian oli jäänyt syrjään. Hän ei ollut koskaan osoittanut huomaavaisuutta Mariellalle, mutta juuri häneen oli tytön kirkas katse usein kiintynyt hieman erilaisena ikäänkuin olisi aikonut viipyä. Entisaikoina oli joskus näyttänyt siltä kuin hän olisi ollut mielissään — todella mielissään eikä vain välinpitämättömän myöntyväinen, kuten hän tavallisesti oli — jos Julian oli tarjoutunut viemään hänet kovakuoriaisretkelle. Hän näytti Juliania kohtaan tuntevan heikkoa, kunnioittavaa mielenkiintoa ja esiintyvän sillä tavoin, että se osoitti, vaikka ainoastaan kovasydämisen tarkkailijan mielestä, hänen pitävän arvossa Julianin mielipidettä. Vieläkin näytti siltä. Kun Julian kiusoitteli häntä koulunkäynnin tähden, oli hänen katseensa hetkiseksi suuntautunut poikaan epävarmasti, mutta mieltyneesti; nyt, samoin kuin ennen, ei kuitenkaan voinut havaita minkäänlaista kiintymystä heidän välillään.

»Me aprikoimme, kohtaisimmeko sinut», virkkoi Julian ujosti. »Olen kovin hyvilläni siitä, että kohtasimme.»

He eivät siis olleet täydelleen unohtaneet häntä. Hän siunasi Juliania tästä vakuutuksesta, jonka ainoastaan hän olisi antanut.

»En voinut uskoa silmiäni nähdessäni teidät», vastasi Judith. »En luullut enää milloinkaan näkeväni teitä. Kaipasin teitä teidän poistuttuanne. Arvelin Martinin ehkä kirjoittavan minulle, mutta hän ei kirjoittanut. Miten Martin voi?»

»Hän voi hyvin. Emme nykyisin näe häntä niin usein. Hänen omaisensa ovat palanneet Afrikasta, ja hän viettää enimmät loma-aikansa heidän luonansa.» Hymyillen hän lisäsi: »Muistan, että Martin oli hirveästi kiintynyt sinuun. Minun pitää kertoa hänelle tavanneeni sinut.»

»Entä missä on Roddy?»

»Niin, Roddy... Hänellä ei ole heikkoa. Hän on Lontoossa. Roddy on kovasti varttunut; hän ottaa tanssitunteja», murahti Julian.

»Vieläkö hän piirustaa?»

»En tiedä. Luulisin häntä liian laiskaksi.»

Julian ei ollut milloinkaan pitänyt Roddysta.

»Vieläkö sinä sävellät, Julian?»

»Oi, muistatko sinä sen?» Hän hymyili hyvillään.

»Tietysti. 'Tammikuoriaisten tanssin' ja 'Kevään', jossa oli käen kukuntaa.»

»Niin, sellaista roskaa. Kuvitella, että muistat ne!» Hän katsoi Judithiin ihan entiseen tapaan, huvitettuna, mutta kiinnostuneena, pitäen hänestä.

»Minusta ne olivat kauniit. Oletko säveltänyt jotakin viime aikoina?»

»En. Ei ole ollut aikaa. Olen luopunut siitä kokonaan. Olen työskennellyt mielipuolisesti ylioppilastutkintoa varten. Kenties harrastan sitä taaskin hiukan Oxfordissa.»

Hän näkyi toisen mielenkiinnon rohkaisemana ihan äkkiä innostuneen siihen. Hän ei ollut muuttunut paljoa.

»Entä suorititko ylioppilastutkintosi?»

»Kyllä. Balliolin. Menen yliopistoon ensi vuonna.» Hän puhui lyhyesti ja kainosti, ihan punehtuen. Mutta balliol ei Judithista merkinnyt mitään; hän ajatteli Julianin ikää.

»Olet varmaankin kahdeksantoistavuotias.»

»Niin olen.»

»Tiedätkö, muistan teidän kaikkien syntymäpäivät.»

Sen sanottuaan hän oli taaskin vähällä parahtaa; ne sanat tuntuivat kauan hellityn turhan toivon ja rakkauden tunnustukselta. Julian tuijotti häneen valmiina laskemaan leikkiä, mutta nähtyään hänen kasvonsa kääntyi äkkiä katsomaan toisaalle ikäänkuin olisi puolittain ymmärtänyt ja kuin se olisi häntä hämmästyttänyt, vaivannut ja liikuttanut hänen mieltänsä.

»Mutta katsohan tuota paria!» kehoitti hän nopeasti.

Charlie oli riisunut takkinsa, ja he pitivät sitä levällään purjeen tavoin. Säikähtyen Judith vasta silloin oivalsi, kuinka uhkaavan vinha tuuli oli. Se pullisti takkia, ja Mariella ja Charlie pitivät sitä korkealla edessään, purjehtien suoraan lammikon poikki. He eivät osanneet pysähtyä. Kirkuen naurusta ja hädästä he kiitivät yhä nopeammin. Tuuli työnsi heidät lammikon päähän, heidän luistimensa takertuivat maahan, ja he lennähtivät rajusti ruohomättäälle.

Charlie virui selällään ja valitti.

»Minua koski. Minua koski. Voi, Mariella! Voi, hyvä Jumala! Voi, te kaikki! Mikä tuska, mikä _vaikutelma_! Ihan kuin teatterijuna — kauhun ja autuuden kuljetusväline. Mietin: emme seisahdu milloinkaan, emme _milloinkaan_. Kiidimme nopeammin, yhä nop — Oi, Mariella, _kasvosi_... Minä kuolen...»

Hän kiemurteli naurusta, kyyneliä valui hänen kasvoillaan. »K-oetin sanoa: _hellitä_ t — En saanut _ääntä_ — Oi, mikä _tunnelma_!... Sellaisia huimia haaveita... Oi, hyvä Jumala!»

Hän sulki silmänsä nääntyneenä.

Pian hänen sitten piti yrittää uudelleen. Sitten he koettivat sitä kaikki ja häiritsivät muita luistelijoita. Kaikki katsoivat Charlieta, eikä kukaan ollut harmissaan, koska hän oli niin kaunis ja säkenöivällä tuulella ja pyyteli niin lumoavasti anteeksi joutuessaan muiden tielle.

Judith nauroi niin, että ihan teki pahaa; jopa Mariella ja Juliankin pyyhkivät silmiään. Charlie oli niin innostunut, että näytti ihan kuumeiselta. Riemastuksissaan hän levitti kätensä ja huusi:

»Oi, rakkaat!» Ja Judithin sydän värähti, koska hän tunsi tämän hyväilypuhuttelun ulottuvan häneenkin.

»Tiedäthän», varoitti Julian, »että olet tänä iltana sairas, Charlie, jos edelleenkin häärit näin».

Hän siis vieläkin tuli aina sairaaksi.

Pieni, viluinen, sekarotuinen koira tuli väristen ja kiemurrellen jäätä myöten ja kierähti hänen eteensä selälleen, heilutellen hervottomia käpäliään rukoilevasti. Charlie nosti sen syliinsä, kietoi takkinsa sen ympärille, hyräili sille ja suuteli sitä.

»Oi, kuinka viehkeät käpälät sinulla on, velikulta! Mariella, sen käpälät ovat erikoisen sydäntähivelevät. Katsohan — ihan tylpät ja tupsuiset ja hervottomat. Eivätkö ne hellytä mieltäsi? Poloinen velikulta — rakas velikulta. Lähdetään yhdessä luistelemaan.»

Hän alkoi luistella koira sylissään, haastellen sille omalla erikoisella, järjettömällä kielellään ja törmäillen ihmisiin joka toisella askeleella.

Niin, hän oli kummallinen, tuumi Judith katsellessaan hänen jälkeensä. Hän ei jaksanut lainkaan ymmärtää Charlieta; hän saattoi vain tutkijan tavoin leikellä Charlieta, tehdä muistiinpanoja hänestä, oppia ulkoa ja ihmetellä — toivomatta milloinkaan kohtaavansa häntä äkkiä sattumoisin luodussa katseessa, mitättömässä sanassa, huulillaan tuo salaperäinen »Ah!» — mielessään äkillinen, sisäinen, salaperäinen tuntemisen tunne, kuten hän oli kerran kohdannut Roddyn.

Hän kuvitteli Roddya tanssimassa Lontoossa kaupunkilaisena ja peloittavana. Hän näki pojan selvästi, hänen tumman päänsä, kellertävän kalpeutensa, hymynsä, ja toivoi sekavasti, että hän olisi tullut Charlien sijasta, Charlien, joka häiritsi häntä, Judithia, joka teki hänen sydämensä raskaaksi, kuormittaen sitä tuhlaavaisella, välinpitämättömällä loistollaan.

Pureva, sinisen ja valkean kirjava iltapäivä alkoi kalveta auringonlaskun lähestyessä. Lammikko välkkyi ja kimalteli kelmeässä valossa. Keskellä kohosi ryhmä kuihtuneita kurjenmiekkoja, kuivuneita, nääntyneitä ruohoja ja luhtakasveja, marjaisia pensaita ja pieniä pajuja — sekavina pastellivivahduksina, purppuraisen ruskeina, virttyneen vihreinä, keltaisina ja harmaina — siellä täällä yksinäinen, helakka väritäplä, tulipunainen läikkä tai kullankeltainen juova. Luistimien sirinä ja viuhina täytti ilman, ja luistelijat sujahtelivat taukoamatta, nopeasti, kevyesti, kuten kärpäset laipiossa. Jään alla neulamaiset ruohonlehdet ja pienet vesikasvit olivat hiljaa, lumottuina, leviten jäykkinä ja hentoina, moninaisina, pienenpieninä ja viehättävinä.

Hänen seisoessaan yksin katselemassa niitä Julian palasi hänen luoksensa ja kysyi:

»Käytkö koskaan Lontoossa?»

»Tuskin koskaan. Jos isä on kotona, vie hän tavallisesti minut teatteriin jouluna; ja silloin tällöin käyn äidin kanssa ostamassa vaatteita.»

»No niin; sinun olisi parasta tulla joskus pikapuoleen; menisimme katsomaan jotakin näytäntöä. Sovi siitä Mariellan kanssa!»

»Oi!»

Se ei voinut olla totta — niin ei voinut mitenkään käydä.

Kuului luistinten kirskuntaa ja kalahtelua, ja muut kaksi seisahtuivat horjuen heidän eteensä.

»Meidän täytyy lähteä», lausui Mariella.

»Judith aikoo tulla katsomaan jotakin näytäntöä kanssamme», ilmoitti Julian.

»Sepä hyvä», virkkoi Mariella innostumatta.

»Milloin?» kivahti Julian. »Sopikaa siitä!»

»En tiedä», torjui toinen, luoden häneen nopean katseen. »Meidän täytyy kysyä isoäidiltä. Kysyn isoäidiltä, Judith, ja ilmoitan sinulle huomenna.»

»Koska tulemme takaisin huomenna», pisti Charlie väliin. »Julian, meidän täytyy, eikö täydykin? Oletko täällä, Judith?»

»Oi, kyllä.»

»Se on hyvä, koska tarvitsen sinua. Tarvitsen sinua joka tunti. Huomiseen mennessä olen unohtanut rinnankipuni. Totisesti uskon, että jollemme olisi tavanneet sinua, Judith, emme olisi astuneetkaan jäälle. Olisimme vain katselleet ja häipyneet kiltisti takaisin Lontooseen. Olemme niin kovin kömpelöitä.»

Hän istuutui riisumaan kenkiään ja alkoi viheltää — pannen sitten lauluksi:

»Köntykset kolmisin mielin ei iloisin —»

Äänettömyys.

»lähteneet rannalta —»

Taaskin äänettömyys.

»Voi, surkeata tää! On pettävätä jää; siellä kylmän kylvyn saa—»

Hän veti kengät jalastaan ja lopetti:

»Jos Judithia ei ollut, oisi kolmikko seisoskellut.»

»Sangen kehnoa», huudahti Julian.

»Oi, minusta se oli kauhean hyvä», kehui Judith.

Charlie kumarsi ja virkkoi:

»Sellaista pystyn latelemaan lisääkin.»

»Anna tulla sitten!»

»Ei nyt. Uh! Väsyttää.»

Siltä näyttäkin. Kummankin posken helakan punaista läikkää lukuunottamatta hän oli peloittavan kalpea. Hänen silmänsä näyttivät tummilta mustien renkaitten keskellä, ja hän nojasi Mariellaan, samalla kun viimemainittu vakavana laittoi kiinni hänen kenkänsä ja takkinsa napit. Kun tyttö kiersi kaulaliinan hänen kaulaansa, kiskoi hän sen jälleen pois ja huusi:

»Voi, Mariella. _Ei!_ Minun on niin kuuma.»

»Sinun tulee pitää sitä», virkkoi Mariella rauhallisesti. »Sinä vilustut.» Ja hän kietoi sen uudelleen Charlien kaulaan, samalla kun viimemainittu alistui ja virnisteli hänelle, luoden hänen silmiinsä hymyilevän katseen ikäänkuin lapsi, joka houkuttelee vanhempaa ihmistä nauramaan.

Häntä tarkkaillessaan Judith mietti:

»Oletko suuriluuloinen ja hemmoiteltu?»

Koko tuo hilpeys ja ylpeä välinpitämättömyys, kaikki tuo itsetiedottomalta näyttävä viehätysvoima, tuo varma pakinoiminen — kaikki se saattoi olla täydellisen itsetietoisuuden tuote. Varmastikin hän katseli peilistä ja ihaili omaa kuvaansa. Judith muisteli vanhaa unelmaansa päästä avioliittoon hänen kanssansa ja ajatteli suunnattoman surumielisesti ja ennustavasti niitä monia naisia, jotka hiljaisessa mielessään kaipaisivat hänen rakkauttaan, kun taas hän kulkisi omaa tietänsä välittämättä heistä.

Hämäryyden taustaa vasten hänen päänsä ja kasvonsa loistivat ikäänkuin kalpeasti valaistuina.

Judith piti häntä tarkoin silmällä, mutta ei saanut osakseen merkkiäkään; kaikki nuo loistavat ilmeet lipuivat ja pysähtelivät hänen ympärillään, mutta hänelle ei ollut tarkoitettu mitään muuta kuin kevyt hymy tai pari, satunnainen tunnustus hänen väliaikaisesta hyödystään. Charlie ja Mariella olivat tuskin kertaakaan tiedustaneet: »Muistatko?» Jos he vielä hellivät entisyyden muistoja, eivät ne koskeneet häntä. Oli omituista ajatella sellaista välinpitämättömyyttä, kun he ja ne muut kolme merkitsivät kaikkia niitä kuvia, kaikkia värejä ja kaikkea rikkautta, mitä koskaan oli hänen elämäänsä tullut.

Hämärtyvässä valossa he kietoutuivat taaskin salaperäisyyteensä ja olivat yhtä saavuttamattomia kuin konsanaan. Heidän täytyi aina pitää häntä orjanaan, joskin vain harvinaisella ulkonaisella olemuksellaan; ja hän tunsi väsyneensä heidän aiheuttamastaan jännityksestä.

»Huomenna», lupasi Charlie, »tuomme myöskin Roddyn».

»Niin. Lähdetään», hoputti Mariella. »Meidän täytyy kiirehtiä junalle.»

Äänettöminä he taivalsivat kylmän, aution luhdan poikki, ja tuuli puhalsi heidän takaansa purevana ja uhkaavana. Heidän saavuttuaan joen partaalle Charlie seisahtui, katseli sen poikki ja lausui haaveksivasti:

»Vanhassa talossa on valoa. Siellä on kai talon vahti. Meidän sopisi huomenna pistäytyä siellä yllättämässä hänet. Eikö se näytä yksinäiseltä?... Toivoisinpa, että taaskin asuisimme siellä. Missä sinun kotisi on, Judith? Se kai oli viereinen talo.»

»Niin se onkin, mutta se jää puiden taakse.»

»Niin, kyllä; en muistanut.»

Sitten Judith souti heidät veneellä joen poikki ja erosi heistä toisella rannalla, jossa tie haaraantui asemalle.

»No niin, huomenna tavataan.»

Julian silmäili taivaalle.

»Taitaa tulla suojainen ilma», virkkoi hän. »Luultavasti yöllä sataa.»

»Pötyä!» tokaisi Charlie. »Tunnustelehan maata!»

»Niin, mutta ilma on lauhempi. Ja katsohan taivaalle!»

Idässä ja pohjoisessa tuikkivat kylmät tähdet, mutta savuisessa, meluisessa lännessä nielivät mustat pilvet auringon viimeiset rippeet.

Judithin valtasi kauhu, ja hän tunsi vihaavansa Juliania ja haluavansa lyödä häntä.

»Hölynpölyä! Se ei merkitse mitään», intti Charlie epävarmasti.

»Ja kuunteles tuulta!»

Tuuli suhisi voimakkaasti ja hellittämättä puunlatvoissa sekä kiidätti pilviä.

»Oh, älä höpise!» tuskaili Charlie. »Eikö voi tuulla, jollei sää muutu suojaiseksi? Ja nyt lähdetään, joutukaa; muutoin myöhästymme junasta.»

»Hyvää yötä siis!»

»Hyv' yötä, Judith! Tulemme tapaamaan sinua.»

»Kyllä minä olen jäällä.»

»Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!»

Judith juoksi kotiin, sulkien silmänsä pilviltä, korvansa tuulelta, ja pamautettuaan julkisivun oven kiinni jälkeensä koetti syrjäyttää mielestään kateuden, vihan, pahansuopuuden ja kaiken armottomuuden Jumalan, jonka enteet näkyivät taivaalla.

»Huomenna he tulevat jälleen ja tuovat Roddyn. Huomenna näen Roddyn. Oi, hyvä Jumala, ole laupias!»

* * * * *

Aamun sarastaessa hän heräsi, kuuli sateen sokean, surullisen huokailun, turhan kiireen ja sihinän — ja sanoi pimeässä ääneen: »Miten jaksan sen kestää?»

Sairaloisen haaveellisen toivon houkuttelemana hän kuitenkin souti sinä aamuna joen poikki ja meni lammikolle.

Siellä ei ollut ketään muita kuin muuan pikku poika, joka luisteli monen sentimetrin syvyisen veden peittämällä jäällä ja vinhasti kiitäessään nostatti eteensä kaksi erillistä vesisuihkua.

Se siis oli loppu. He olivat taaskin poissa. He eivät palaisi, he eivät kirjoittaisi, hän ei menisi Lontooseen heitä tapaamaan. Jopa Juliankin unohtaisi hänet. He eivät välittäneet, sade oli hilpeä, ei mikään koko avarassa maailmassa voinut häntä lohduttaa. Hän kääntyi pois sateen sekoittamalta paikalta, jossa heidän epätodelliset, kadonneet hahmonsa pilkkasivat ja hämmensivät häntä — haaveina onnellisen entisyyden kaukaisessa unelmassa.

3

Johonkin aikaan keskellä sotaa hän sai varmasti tietää Julianin olevan rintamalla. Hän kuuli siitä naapuritalon vanhalta puutarhurilta, joka oli aikoja sitten antanut hänelle omenoita ja päärynöitä ja joka oli saanut tiedon itse isoäidiltä. Viimemainittu oli kirjoittanut, käskien puutarhuria istuttamaan uusia ruusupenkkejä ja pitämään tenniskenttää täysin hyvässä kunnossa, sillä varsin pian, heti sodan päätyttyä, lapsenlapset saisivat talon omakseen viettääkseen siellä pyhänseutunsa ja loma-aikansa.

Julian-herra oli rintamalla, toistaiseksi terveenä, Jumalan kiitos, ja Charlie-herra oli juuri kutsuttu sotapalvelukseen; mutta taisteleminen, vakuutti isoäiti, päättyisi, ennenkuin hän edes ennättäisi lähteä Ranskaan.

Sitten naapuritalon lapset uusien toiveiden ja uuden pelon vaikutuksesta taaskin esiintyivät yhtenään öisin hänen unissaan.

Sotilaspuvussaan Julian tuli äkkiä kirjastoon ja sanoi:

»Olen tullut jäähyväisille.»

»Jäähyväisille? Aiotko takaisin rintamalle?»

»Kyllä. Tällä minuutilla. Etkö kuule junani ääntä?»

Hän kuunteli ja kuuli junan viheltävän.

»Charlie lähtee myöskin. Hän on täällä heti. Hyvästi, Judith!»

Hän ojensi kätensä; Julian tarttui siihen, kumartui sitten kasvoillaan virnistyksentapainen ja suuteli häntä, sanoen sitten:

»Niin miehet tekevät ollessaan lähdössä rintamalle.»

Judith ajatteli mielissään: »Siispä Charliekin haluaa suudella minua.» Ja hän katsoi ulos ikkunasta, toivoen näkevänsä Charlien.

Oli sysipimeätä ja hän mietti huolissaan: »Hän ei löydä tietä. Hän kammosi aina pimeyttä.»

»Lähdetään», virkkoi Julian. »Sinun pitää lähteä liehuttamaan minulle jäähyväisiksi.»

Mutta sittenkin hän vitkasteli ja tähyili ulos, etsien Charlieta lisääntyvän pelon vallassa.

Ihan äkkiä hän näki Charlien ulkona pimeässä. Viimemainittu ei ollut sotilasasussa; hänen yllänsä oli harmaat flanelliset polvihousut ja valkea, avokaulainen paita — hänen lapsuusaikainen vaatetuksensa. Hän laahusti ontuen jalkaansa, ikäänkuin se olisi ollut kipeä.

»St!» kuiskasi Julian hänen korvaansa. »Hän on pukeutunut valeasuun.»

»Ahaa! Hän ei siis halua kaatua.»

»Ei.»

Judith näki hänen kasvonsa. Naamio oli hirvittävä — vanhan tylsämielisen kuihtuneet, keltaiset kasvot. Charlie katsoi Judithia ilmeettömästi ja tyttö ajatteli: »Ahaa! Minun pitää teeskennellä, etten tunne häntä.»

Charlie loittoni pois näkyvistä kummallisine vaatteineen, nilkutuksineen, muuttuneine kasvoineen — kaikkine valeasuun kuuluvine, huolekkaasti valittuine lisäkkeineen. Häntä katsellessaan Judith tunsi äkkiä kauhua. Jotakin oli viassa; huomattaisiin, että hän oli valepuvussa.

Judith yritti saavuttaa hänet varoittaakseen häntä, mutta ei saanut ääntä suustansa, ja hän oli kadonnut.

* * * * *

Charlie itse, niin vanha puutarhuri kertoi, oli kirjoittanut hänelle aikovansa mennä naimisiin Mariellan kanssa. Nuori herra Charles oli aina ollut kaikkien rakastama — hänellä oli aina ollut valmiina hymy ja miellyttävä sana, eikä hänessä ollut milloinkaan tuntunut rahtuakaan ylpeyttä, vaikka hänen isoäitinsä tekikin hänestä sellaisen pikku prinssin.

»'Ja kun tämä iänikuinen sota päättyy, Lacey', sanoi hän,'tulemme taaskin asumaan rakkaaseen, vanhaan taloon. Isoäiti tahtoo meidän niin tekevän', sanoo hän, 'ja saatte olla varma, että itsekin sitä haluamme. Emme koskaan pitäneet Lontoosta. Saatte siis odottaa meitä ennen pitkää.'» Mutta voi! Hänen täytyi ensin joutua taistelemaan. Heidän avioliittonsa solmittaisiin heti, sillä hänen piti lähteä rintamalle. Omasta puolestaan, lausui vanha puutarhuri, hän ei enää tahtoisi elää, jos nuorelle Charlie-herralle tapahtuisi jotakin.

Seuraavana päivänä oli »Timesissä» ilmoitus, että heidät oli vihitty rekisteritoimistossa.

»Mutta hehän eivät voi olla yhdeksäätoista vuotta vanhempia», päivitteli äiti. »Ja lisäksi suorastaan serkukset. Kauhea erehdys. Taitaapa kuitenkin olla mahdollista —» Hän huoahti sijoittaen myssyä päähänsä peilin edessä. »Minun pitää kirjoittaa vanhalle rouvalle. He olivat hauskannäköisiä lapsia — toinen heistä erittäinkin. Minkä tähden et lähetä somaa, lyhyttä kirjettä tytölle, Judith? Tehän leikitte niin paljon yhdessä.»

»Oi, hän ei minua muistaisikaan», vastasi Judith ja poistui nopeasti sairaana järkytyksestä.

Avioliitossa, ne kaksi. Mariella vaimona, rouva Fyfenä.

»Olen _nuori_ rouva Fyfe. Tämä on Charlie, mieheni.»

Miten se oli käynyt?

»Mariella, sinun täytyy tulla vaimokseni, niin täytyy, sinun _täytyy_. Oi, Mariella, _totisesti_ haluan kanssasi naimisiin ja olen lähdössä rintamalle, joten _totisesti_ arvelen, että minulle sopisi suoda, mitä haluan. Saatan kaatua enkä silloin ole saanut elämästä mitään. Oi, Mariella, suostuthan! Tiedäthän, että olet onnellisin meidän parissamme, Mariella. Et voisi mennä naimisiin kenenkään syrjäisen kanssa ja jättää meitä kaikkia, vai voisitko? Enkä minä voisi. En voisi sietää kenenkään muun naisen _koskettavan_ itseäni. Sinä ja minä ymmärrämme toisiamme niin hyvin, että emme voisi olla onnettomia. Me _emme_ ole samanlaisia kuin muut ihmiset, kuten tiedät. Tule vaimokseni! Silloin tulen takaisin sodasta. Mutta jollet suostu, lähden ja antaudun heti surman suuhun...»

Ja kalpeana, lapsellisena ja ymmärtämättömänä Mariella poistui. Hän meni — niin Julianin luokse, katsoi huumaantuneen näköisenä häntä suoraan silmiin ja sanoi: »Charlie pyysi minua vaimokseen.» Julian ei virkkanut sanaakaan, vaan näytti synkältä, kohautti olkapäitänsä ja kääntyi toisaalle, ikäänkuin olisi tahtonut vastata: »Mitä se minuun kuuluu?» Niinpä Mariella palasi suoraa päätä Charlien luokse ja lupasi:

»Olkoon menneeksi.»

Hänen suunsa vapisi, ja hän oli vähällä purskahtaa valittamaan ääneensä, mutta ei purskahtanut, ei silloin eikä jälkeenpäin. Ja isoäiti itki haikeasti, kunnes Charlie vihdoin lohdutti häntä; ja senjälkeen hän horjumatta tahtoi antaa ja uhrata kaikki Charlielle.

Ei, ei; se oli liian typerää, liian epänormaalista. Ihmiset käyttäytyivät sillä tavoin ainoastaan tasapainostaan horjahtaneessa mielikuvituksessa.

Mariella ei suinkaan olisi itkenyt, ei mennyt Julianin luokse, ei kuvitellut olevansa rakastunut häneen — häneen tai Charlieen tai kehenkään muuhunkaan, olisi tehnyt mieli uskoa, lapsettomalta, sukupuolettomalta olennolta kun oli aina tuntunut, vuosikausia kehityksessä jäljellä. Kuinka hänen olikaan täytynyt muuttua kyetäkseen nyt tuntemaan intohimoa! Ihan äkkiä häntä oli pidettävä naisena, joka oli avioliiton kuilun toisella puolella.

Oliko hän siis suostunut tavalliseen, säyseän miellyttävään tapaansa vain tehdäkseen mieliksi Charlielle lainkaan ajattelematta, mitä merkitsi olla rakastunut ja mennä naimisiin? Oliko hän vähitellen rakastunut Charlieen kaikkina heidän yhteisinä kasvuvuosinaan vai oliko se tapahtunut äkkiä tyrmistyttävän tajunnan herätessä, kun Charlie ilmoitti hänelle lähtevänsä Ranskaan? Vai oliko Charlie jonakin päivänä tullut kotiin kiihtyneenä, kuohuvien tunteiden vallassa ajatellessaan, mikä häntä odotti, havainnut, että Mariella oli kaunis, omituinen ja hänen huolestunutta katsettaan kiehtova, ottanut hänet äkkiä syliinsä ja lumoten kietonut hänet omaan rakkauskuvitelmaansa?

Vai oliko se kytenyt hellänä ja varmana koko ajan — idyllikö?

»Rakas, tiedäthän, etten ikinä rakasta ketään muuta kuin sinua.»

»Enkä minä ketään muuta kuin sinua.»

»Mennään siis naimisiin, ennenkuin lähden.»

»Oi, niin — heti.»

Niin he olivat menneet naimisiin, ja kaikki muut olivat lempeitä ja varmoja ja sopeutuivat siihen kuten luonnostaan lankeavaan asiaan ainakin olivatpa heidän salaiset ajatuksensa minkälaiset tahansa. »Oi niin, niinhän täytyi käydä.»

He viettäisivät tyytyväisinä muutamat yhteiset päivänsä, hokien rauhallisesti: »Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, olemme saaneet ainakin tämän onnen.» Heidän muutamat yönsä...

Naimisin! mentyään ihmiset nukkuivat samassa huoneessa, ehkäpä samassa vuoteessakin; he tahtoivat niin. Mariella ja Charlie nukkuisivat yhdessä; se olisi ainoa muutos heille, jotka olivat lapsuudesta saakka asuneet samassa talossa ja tiesivät kaikki toistensa asiat. Minkä tähden he olivat halunneet sitä muutosta — mikä oli pakottanut heidät pyrkimään vielä likeisemmiksi toisilleen? Charlien kauneus kuului nyt jollekulle; Mariellalla oli ennen kaikkia muita oikeus sanoa sitä omakseen. Hän ehkä saisi lapsen, ja Charlie olisi sen isä...

Se kaikki oli niin kummallista ja murheellista, ihan samanlaista kuin epätodennäköisissä unissa, joista Judith heräsi mieli niin raskaana, että sitä oli mahdoton käsittää. Näin oli käynyt, ja hän oli heistä loitompana kuin konsanaan, hämillään ulkoisessa pimeydessä mitättömänä olentona, jota ei kukaan muistanut, ei kukaan kaivannut. Hän saattoi pysyä sellaisena koko elämänsä, mutta heitä ei ikinä mikään vetäisi takaisin hänen luoksensa.

Hän oli nyt varma siitä, että Charlie kaatuisi. Charlien avioliitossa, siinä, että hän oli rientänyt tyydyttämään normaalisen miehen elämän vaistoja, oli jotakin, joka vastakohtaisuuden vuoksi toitotti sitä vieläkin uhkaavammin — turmiollista liiallisuutta — joka ennakolta määräsi hänet tuhoutumaan ja teki tummemmaksi sekaannuksiin joutuvalle kirkkaalle kohdalle aina lankeavan varjon.

Nyt ei elämässä tuntunut olevan mitään muuta kuin Charlien kuoleman odottaminen.

* * * * *

He esiintyivät yhä uudelleen hänen unissaan, joista hän joskus heräsi hilpeänä kuin lintu ja ajatteli hetkisen: »Siis hän on vahingoittumaton», toisinaan taas hätkähti kalseaan tajuntaan sen ajatuksen painamana, että Charlie oli jo nyt kuollut.

Hän näki unissa Mariellan lapsi sylissä, Mariellan ja Chariien ääneti kävelemässä edestakaisin naapuritalon nurmikolla, rakastuneiden tapaan pitäen toisiaan vyötäisiltä ja kävellessään suudellen toisiaan. Sitten Mariella saattoi muuttua Judithiksi, ja hyvin pian koko näky saattoi mennä vikaan; Charlie saattoi tauota kävelemästä rakastuneen tapaan edestakaisin, hoiperrella ja kadota.

Hän uneksi seisovansa vanhan naapuritalon kouluhuoneen ovella ja katselevansa halliin. Sisemmän lasioven ja ulomman, valkeaksi maalatun, puisen oven välissä, lyhyessä käytävässä, jossa kasvoi hortensioita ja punaisen ja valkean kirjavia liljoja mosaiikkilattialle sijoitetuissa ruukuissa, Mariella ja joku pojista puhelivat keskenään. Mariella oli varmaankin sanomassa hyvää yötä Charlielle. Hänen niskansa oli näkyvissä; lyhyet kiharat taipuivat taaksepäin, kun hän nosti päätänsä Charlieta kohti. Kookkaana ja varjomaisena, kasvottomana ja melkein muodottomana Charlie kumartui hänen puoleensa, ja he keskustelivat salaperäisesti, äänettömästi; ja Judith tarkkaili heitä piiloutuneena oviaukkoon. Äkkiä Mariella lähti kiitämään pois ja juoksi hänen ohitseen hallin lävitse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hurjistuneet, ja niillä valui kyyneliä; päätänsä taivuttaen hän painoi kasvonsa käsiinsä ja riensi yläkertaan.

»No, katsohan! Mariella itkee ensimmäistä kertaa eläissään...»

Tumma hahmo seisoi yhä ovikäytävässä. Se kääntyi, ja äkkiä sillä oli kasvot; se ei ollutkaan Charlie, vaan Julian. Judith ponnahti taaksepäin, ajatellen: »Hän ei saa nähdä minua täällä, urkkimassa.» Ja hänen kiihkeästi koettaessaan pujahtaa huomaamattomasti pois uni katkesi.

Hän näki unta, että he kaikki leikkivät jotakin naapuritalon puutarhassa ja että Charlie äkkiä lakkasi sekä horjui pois, kävellen heikosti ja haparoivasti, käsi sydämellä.

»Hänellä on heikko sydän.»

»Oi, sitten hän ei lähde rintamalle.»

»Ei; hän on ihan turvassa.»

Judith heräsi onnellisena.

Mutta joskus Charlie oli ollut rintamalla ja palannut sieltä samanlaisen heikkouden ja sairauden vaivaamana. Hän kuolisi siihen. Hän tuli ihan kalpeana kouluhuoneeseen ja jäi seisomaan, nojaten isoon, tammiseen kaappiin. Vieden kätensä sydämelleen, huokaillen ja valittaen hän silmäili ympärilleen kauhistuttavan tuskaisesti ja virkkoi:

»Olen sairas. En tiedä, mikä minua vaivaa... Haluaisin neuvotella veljeni kanssa.»

Hänellä oli oudon miehen kasvot riutuneen ja vanhanpuoleisen — ei ensinkään Charlien näköiset; mutta hän se oli. Hän hiipi jälleen ulos miltei liian heikkona jaksaakseen liikkua etsien Juliania, jota ei kuulunut eikä näkynyt. Kauhun lamauttamina ryhminä toiset katselivat häntä. Hän oli kuolemaisillaan, se oli epäilemätöntä. Judith heräsi kauhuissaan.

* * * * *

Helmikuinen päivä oli lopullaan. Ulkosalla, jossa vieno hämärä kimalteli sateen kostuttamissa oksissa, muistuttivat mieltä vihlovasti kajahtelevat lintujen viserrykset äkillisiä, kalpeita välähdyksiä; ja kaikusuppilon tavoin aurinko äkkiä levitti räikeän, loistavan, laajan, tumman kultaisen iltaruskon, jossa piili kyyneliä, joka valoi kaikkialle maahan värikyllyyttään ja hitaasti häipyi himmeämpään hämärään. Puunlatvat kuvastuivat liikkumattomina taivaalle. Niissä ei ollut lehtiä, mutta nestemäisessä, purppuran sinipunervassa kajastuksessa ne äkkiä herättivät hänen rinnassaan lievää tuskaa, panivat hänen sydämensä tykyttämään ja hetkisen ajan merkitsivät koko vielä piilossa olevaa kevättä.

Hän seisoi ikkunan ääressä, tuijottaen ulos; ja sodat ja sotien huhut kaikkosivat, supistuen lumotun maailman laidan toisella puolella väikkyväksi, pieneksi varjoksi.

Hän meni puutarhaan, joen puolelle. Oi, noita siroja oksia, tätä lehtisilmikkojen tuoksua, tuota sekavasta kasasta hentona kohoavaa sinistä savua, ilmaa, joka muistutti kirkasta, vihertävää, heleinä aaltoina läikkyvää vettä, noita muutamia tähtiä, jotka kiilsivät vaaleiden paksujen pilvien repeytyneillä, läpikuultavilla reunamilla!... Hellävaroen vaalien hurmaannustilaansa hän saapui puutarhan alapäähän, josta yhdistävä polku vei naapuritaloon. Hän kuuli tuttuja, raskaita, laahustavia askelia ja jäi odottamaan toivottaakseen hyvää iltaa vanhalle, työstä palaavalle puutarhurille.

»Hyvää iltaa, Lacey!»

Vanhuksen mutiseva ääni vastasi pimennosta:

»Hyvää iltaa, neiti.»

»_Viehättävä_ ilta, Lacey.»

»Niin, suurenmoinen.»

»Miltä näyttää naapuritalon puutarhassa?»

»Niin, hieman elpyneeltä. Tuonnempana tulee pakkasia, siitä saatte olla varma.»

Hän tuntui väsyneeltä tänä iltana; hän alkoi tulla hyvin vanhaksi. Nyt tavallinen viimeinen kysymys:

»Milloin he tulevat taaskin tänne, Lacey? Johan alkaa olla aika, eikö niin?»

Vanhus oli hetken vaiti ja virkkoi sitten:

»Te ette kenties lienekään kuullut, neiti...»

»Mitä?»