Part 6

»Et kai haluaisi näyttää minulle töitäsi?»

»En voisikaan. Minulla ei ole täällä niitä ollenkaan. Olen lepäämässä.» Hän iski silmää Judithille.

»Sepä ikävää! Olisin niin kovin mielelläni... Kumpi on parempi puolesi, piirtäminen vaiko maalaaminen?»

»Oh, en tiedä. Piirtäminen luullakseni. Mutta en ole mikään mestari. Minä vain tuhlaan aikaa.»

»Minkä tähden?»

»Minkä tähden tosiaankin?»

»Kuinka hullua! Jos minä osaisin piirtää, piirtelisin kaiket päivät. Olisin niin riemuissani siitä taidosta, että en malttaisi lakata. Olisin niin kamalan innostunut. Minulla ei olisi ensinkään huumorintajuntaa siihen nähden. Sinä pitäisit minua _ellottavana_, etkö pitäisikin?»

Roddy nyökkäsi hymyillen.

»Mutta minä _piirtäisin_. Olisin maailman paras piirtäjä. Oi, kuinka onnellinen oletkaan! Totisesti kadehdin sellaisia ihmisiä, joilla on joku erikoinen kyky, ja totisesti rakastan heitä. Eikö ole omituista, että sormet luonnostaan sopeutuvat johonkin toimintamuotoon eivätkä johonkin toiseen? Minun — minun sormeni» — hän levitti ne ja silmäili niitä — »eivät piirtäisi, vaikka uhraisin koko elämäni pakottaakseni ne siihen; mutta — ne osaavat näppäillä pianoa — vain vähän tietenkin; mutta ne ymmärtävät sen selittämättä. Ja jotkut sormet osaavat tehdä viehättäviä esineitä langalla ja neulalla kangaskappaleesta. Siinä taaskin salaperäinen arvoitus! Sitten on koneiden valmistajia ja sellaisia henkilöitä, jotka osaavat käytellä veistä taiteilijain tavalla poistaakseen ihmisistä osia tai pannakseen heihin uusia — ja sellaisia, jotka pystyvät poistamaan kipuja pelkästään koskettamalla... Jotkut ihmiset ovat pelkkiä käsiä, eivätkö olekin? He ymmärtävät niillä. Mutta useimmilla ihmisillä on typerät kädet — tuhoojat. Roddy, minkä tähden ovat jotkut aistimemme aina typerät? Minun kaikki aistimeni ovat puolittain tylsät, ja minun tilani on otaksuttavasti parempi kuin monen monien ihmisten. Minusta tuntuu, että niin sanottu normaalinen on melkein typerää ja kaikissa poikkeuksissa on vain typeryyttä vähemmän tai enemmän. Tämä täydellisyyden ajatus kuitenkin —»

Hän keskeytti lauseensa äkkiä. Roddy ei ollut innostunut; hämärässä valossa hänen kasvonsa näyttivät ilmeettömiltä ja olisivat saattaneet salata pilkkaa tai epäilyä tyttöä kohtaan, joka teennäisesti turvautui omituiseen filosofoimiseen, koettaen epäilemättä näyttää älykkäältä. Judith punehtui. Sellainen oli ollut hänen ravintonaan vuosikausia, sitä hän oli märehtinyt salaa itsekseen tai puhellut siitä ainoalle ystävälleen, mielikuvituksensa Roddylle; ja tässä hän nyt narrimaisessa riemastuksessaan valoi sitä tälle kylmälle nuorelle miehelle, joka luuli — se hänen, Judithin, piti muistaa vasta nyt tutustuneensa häneen. Oli selvää, Roddysta täytyi olla selvää, ettei hänellä ollut aavistustakaan käyttäytymissäännöistä.

»Lähdetään taaskin tanssimaan», ehdotti Roddy vihdoin.

Oli omituista, kuinka paljon helpompi oli tulla toimeen Roddyn kanssa saatuaan hänen kätensä vyötäisilleen. Hänen ajatuksensa, koko hänen olemuksensa tuli silloin vapaasti toista vastaan; kaikki oli pelkkää onnea, pelkkää rauhaa ja sopusointua. Oli paljoa vaikeampi löytää häntä sellaisella tasolla, jolla eivät aistit, vaan ainoastaan järjet koskettivat toisiaan — jolla sellaisen miehen kuin Julianin, jonka ruumiillinen kosketus ei milloinkaan ollut suotava, tavoitti hapuilematta. Roddy pani jotakin tielle. Hän varoi ikäänkuin olisi epäillyt toisen yrittävän päästä hänestä selville tai osoittavan nenäkästä mielenkiintoa häntä kohtaan. Hänen ajatuksensa olisivat viehättäviä, jos ne saisi kaivetuiksi esille; kaikki piilotettu ja salattu oli viehättävää.

»En haluaisi milloinkaan tauota», virkkoi Judith äkkiä.

»Emme taukoa», lupasi Roddy ja piti häntä tiukemmin ikäänkuin olisi ollut yhtä viehättynyt ja huumaantunut kuin hänkin.

Roddy taivutti päänsä ja kuiskasi nauraen:

»Sanohan nyt se!»

»Mikä?»

»Se sana, josta pidät — suloisella äänelläsi — vain ystävällisyydestä!»

»En; en sano — nyt.»

»Milloin sanot?»

»Olet ilkeä, Roddy... Kenties sitten, kun tunnen sinut paremmin.»

»Et milloinkaan opi tuntemaan minua paremmin kuin tunnet nyt.»

»Älä semmoista väitä! Minkä tähden niin arvelet?»

»Ei ole mitään enempää tuntemista.»

»Oi, jollei ole enempää tuntemista, niin olet —»

»Mikä?»

»Enemmän tai vähemmän — mikäli minä osaan päätellä —»

»Mikä?»

Judith kuiskasi:

»Kulta.»

»Oi, kiitos!» Nopeasti hän lisäsi täysinäisellä, pehmeällä nauruäänellä: »Kiitos, kulta!»

»Nyt olemme molemmat sanoneet sen. Roddy, emmekö ole järjettömiä?»

»Emme; olemme järkeviä.»

»Piditkö siitä?»

»Se hurmasi minut.»

»Roddy, onko tämä liehittelyä?»

»Onko se?»

»Jos on, niin syy on sinun. Sinä ikäänkuin kiihoitit minua. Martinin kanssa en kehitellyt.»

»Olen hyvilläni siitä tiedosta. Martin ei olisi pitänyt siitä ollenkaan.»

He nauroivat ja tanssivat edelleen. Roddy piti Judithia hyvin likellä itseään, edellisen korvan kylmä reuna kosketti jälkimäisen otsaa.

»Ajatella, etten ole milloinkaan ennen tanssinut!»

»Minkä tähden et ole?»

»Ei ole ollut tanssikumppania.»

»Eikö ketään?»

»Ei niin ketään.»

»Oletko elänyt suppeassa yksinäisyydessäsi aina siitä saakka, kun minä lähdin täältä?»

»Olen aina siitä saakka.»

»No niin, kun nyt olen taaskin täällä, tanssimme paljon, eikö niin?»

»Oi, kyllä. Mutta sinä katoat taaskin pian; tiedän, että katoat.»

»En vielä. Enkä kauaksi aikaa.»

Judith olisi saattanut huutaa; Roddy oli niin lohdullinen.

Roddy pyöri, pitäen häntä tiukasti kiinni, pysähtyi, piti häntä vielä hetkisen ja päästi hänet irti, kun soitto loppui. Hän tarkkaili, kun Roddy poistui liikkeet salaperäisen, huolettoman sulavina seisauttamaan gramofonia. Mies näytti kalpealta ja rauhalliselta kuten aina, kun taas hän oli punehtunut, värähtelevä ja uupunut kiihtymyksestä. Hän seisoi avoimen lasioven ääressä ja nojasi viileään yöilmaan; palatessaan Roddy tapasi hänet äänettömänä.

»Penny ajatuksistasi, Judith.»

»Ajattelin — kuinka tavattomia sanoja ihminen laskettelee. Se kai johtuu tanssista. Tuntuu niin uskomattoman helpolta käyttäytyä toisin kuin luonnostaan käyttäytyisi —»

»Niin minustakin», vakuutti Roddy juhlallisesti.

»Kaikki — kaikki sopimaton, mikä tavallisesti pysyy päässä — pulppuaa huulille, eikö totta?»

»Juuri niin.»

»Arvot ovat ihan muuttuneet. Eikö sinustakin tunnu siltä?»

Hänen täytyi saada Roddy oivaltamaan, ettei hän ollut arvoton, liehittelevä olento, saada arvonsa entiselleen Roddyn silmissä. Hän oli käyttäytynyt niin kevyesti, että Roddy saattoi johtua ajattelemaan hänestä ja kohtelemaan häntä halveksuen ja nauramaan hänelle selän takana hänen lakattuaan huvittamasta häntä. Se oli perin huolettavaa.

»Ihan tyyten muuttuneet», vahvisti Roddy.

»Eikö se ole kummallista? Otaksuttavasti — siitä ei koidu paljoa pahaa? Ei pitäisi ajatella huonoa ihmisestä sen tähden —»

Roddy keikautti päänsä taaksepäin nauraakseen mukavasti, hiljaa kuten tavallisesti, ikäänkuin hänen pilansa olisi liian syvällä ja liian yksilöllistä äänekkäästi naurettavaksi.

»Nauratko minulle, Roddy?»

»En mahda sille mitään. Olet hirveän hullunkurinen. Hullunkurisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut.»

»Minkä tähden olen hullunkurinen?»

»Olet niin uskomattoman vakava.»

»En ole — en aina.»

»Pelkäänpä sinun olevan. Pelkään sinun hirveästi arvostelevan itseäsi.»

»Niinkö? Onko se väärin. Roddy, älä toki naura minulle! Minä jään syrjään, jos sinä sillä tavoin naurat itseksesi. Voisin nauraa kanssasi mille tahansa, jos sinä vain sallisit —» vetosi hän.

»Mille tahansa — vaikka itsellesikin?»

Judith mietti.

»En tiedä. Ehkä en. Se on heikkous, eikö olekin?»

»Kas siinä taaskin! Älä välitä heikkouksistasi! Minä vain kiusoittelin sinua. Salli minun nähdä sinun hymyilevän.»

Tottelevaisesti Judith kohotti huuliaan, mutta kun hän näki toisen nauravat, mairittelevat kasvot, kävi hänenkin mielensä pakostakin hilpeäksi.

»No niin, olet joka tapauksessa oikein kiltti», kehui Roddy, »olepa vakava tai ole olematta. Oletko antanut minulle anteeksi?»

»Oi, kyllä, kyllä, Roddy.»

Sen sanoessaan hänet valtasi se ohimenevä, ennustuksellinen avuttomuuden, riemun ja pelon tunne, että tekisipä Roddy mitä hyvänsä, hän välttämättömästi antaisi kaikki anteeksi. Mutta sitä hänen ei kuitenkaan pitänyt ilmaista Roddylle.

Martin ja Mariella tulivat verkkaisesti takaisin puutarhasta, heidän savukkeittensa hehku lähestyi heidän edellään. Judith kuuli Mariellan hiljaisen naurun helkkyvän tyytyväisesti ja Mariellan lapsellisen äänen vastailevan Martinille heidän kevyesti pakistessaan. Niin, Mariella oli onnellinen Martinin seurassa. Viimemainittu oli hänelle kohtelias ja ystävällinen, ja hän oli ponnistelematta Martinin tasalla. Hänen ehdittyään valokehään heräsi Judithin mielessä taaskin se vaikutelma, että hänessä ei ollut mitään silmäänpistävää, että hänen muistettavan kauniissa kokonaisolemuksessaan oli huolekkaasti kartettu kaikkia mieleenpainuvia piirteitä. Hänen viehkeä, jäntevä vartalonsa piiloutui koruttomaan pukuun, jonka kuosissa ja tekotavassa ei ollut mitään erikoista, jonka värit olivat hillityt, jonka kaula-aukko oli kohtalaisen laaja ja hihat kohtalaisen lyhyet — vaatimattomaan pukuun, joka kuitenkin oli hieno ja lausui: »Mariella», mutta ei kerrassaan mitään muuta.

Oli aika lähteä.

»Oi, täytyykö sinun?» kysyi Mariella.

Roddy ei hiiskunut sanaakaan. Hän oli heti toisten astuttua sisälle vetäytynyt syrjään ja puuhaili välinpitämättömästi nurkassa, virittäen kitaraa. Hän joko ei ollut kuullut tai ei välittänyt. Tuntui mahdottomalta, että hänen kasvonsa olivat muutamia minuutteja sitten olleet varomattoman avoimet, lämmenneet ja kirkastuneet kerkeän herkästi.

Julian tuli taaskin äänettömänä sisälle kirja kädessä. Hän näytti väsyneeltä ja jurolta, ikäänkuin olisi varoittanut Judithia olemaan muistamatta hänen äskeistä hairahdustaan ystävällisyyteen. Kummallista, aristavaa väkeä...

Judith sopersi: »No niin, hyvää yötä kaikille. Kiitoksia oikein paljon.»

»Joku pojista saattaa sinut kotiin», lausui Mariella epävarmasti.

»Oi, ei. Se ei ole tarpeellista. Minä vain kapuan muurin ylitse, jos portti on lukossa. Selviydyn oikein hyvin, vilpittömästi...»

Vakuuttelu oli tarpeeton. He syrjäyttivät asian äänettömästi.

»No niin, tule taaskin milloin tahansa!» kehoitti Mariella.

Mutta »milloin tahansa» ei tuntunut hyvältä. Judith oli pelännyt juuri sellaista ylimalkaista kutsua. »Milloin tahansa» otaksuttavasti merkitsi »ei milloinkaan». Masentuneena hän kiitti hymyillen; ja kun hänen katseensa osui häntä katselevaan, seisovaan ryhmään, säpsähti hän äkkiä hämmästyksestä.

Hehän olivat kaikki samanlaisia!

Niin omituisia, niin erilaisia piirteiltään ja väriltään kuin he olivatkin, olivat he kuitenkin kasvaneet näin silmäänpistävän samanlaisiksi, ikäänkuin samat aivot olisivat hahmotelleet heidät kaikki ja muunteluista huolimatta painaneet heihin oman leimansa. Näiden kaikkien kookkaiden, merkillisten olentojen joukossa Roddy yksin poikkesi jyrkästi muista ja oli säilyttänyt mitättömien piirteittensä syvemmän yksilöllisyyden, joskaan ei ihan koskemattomana.

4

Oli kulunut joitakuita viikkoja. Päivä oli ollut pitkä ja hedelmätön. Hän oli vetelehtinyt tuntikausia, soittanut pianoa; lukenut »Pécheurs d'Islandea» hekumallisen murheisena, ollut mitään tekemättä. Iltapäivällä oli saapunut kirje hänen äidiltään Pariisista. Vanhemmat eivät aikoneet palata kotiin ihan vielä. Isä oli taaskin vilustunut ja tuntui hyvin nääntyneeltä. Hän oli vuoteessa, ja äiti hoiti häntä, ja sentähden oli täytynyt peruuttaa nämä kutsut, ne kutsut. Minkä tähden ei Judith tulisi heidän luoksensa nyt suoritettuaan tutkintonsa? Se huvittaisi häntä, ja isä olisi hyvillään hänen tulostaan. He odottaisivat hänen saapuvan muutamien päivien kuluttua; hän oli nyt kyllin vanha suorittaakseen matkan yksin.

Hänen sydämensä oli raskas. Hän ei voinut erota kodista, keväisestä puutarhasta, tästä viehättävästä yksinäisyydestä, näistä kiduttavista, väkevistä toiveista. Miten hän saattaisi kiskoutua Pariisiin, kun hän ei rohjennut edes loitota puutarhan ulkopuolelle, peläten olevansa poissa, jos he tulisivat häntä tapaamaan? Jos hän nyt lähtisi, olisi hänen suuri mahdollisuutensa peruuttamattomasti mennyt; he lipuisivat taaskin pois hänen luotansa juuri nyt, kun elämä alkoi väreillä ymmärtämyksen partaalla. Hänen täytyi keksiä joku syy voidakseen olla lähtemättä; mutta sen keksiminen oli vaikeaa. Hän nieli muutamia suullisia illallispöydässä ja palasi kirjastoon.

Auringon valon viimeiset rippeet tulvivat avaraan huoneeseen, muistuttaen vaaleata vettä, hieman pilvistä, hiljaista, salaperäistä. Rakkaiden kirjojen ruskean, kullan ja punaisen kirjavat rivit hohtivat pehmeästi sen lävitse ylt'ympäri huonetta, ulottuen laipiota kohti kolme neljännestä seinien korkeudesta; hyväillen sen hohde valaisi persialaisia mattoja, uuninreunuksen kreikkalaisia pronssiesineitä, punavarjostimisia pronssilamppuja, seinäverhoja, vankkoja, tammisia tuoleja ja pöytiä, kaikkia himmeävärisiä koruesineitä, sulattaen ne sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Muotokuva, joka esitti hänen isäänsä tummasilmäisenä, tummakulmaisena, romanttisen kauniina nuorena miehenä, oli auringon valaiseman alueen yläpuolella, synkkänä tähyillen omaisuuttaan. Judith saattoi istua tässä huoneessa, erittäinkin nyt, kun hänen tukkansa oli harjattu sileäksi ja kiedottu nutturalle alhaalle niskaan, niin että pään ja kaulan viivat ja leuan hieno kaarevuus selvästi näkyivät — hän saattoi istua täällä yksin viininpunaisessa leningissään ja tuntea olevansa osa tästä himmeästä, upeasta, viivoiltaan koruttomasta huoneesta, somistavansa sitä niin luonnollisesti, että jos isä hänet näkisi, viihtyisivät hänen puhumattomat silmänsä näkemässään ja hyväksyisivät sen.

Judith ja muotokuvan nuori mies tunsivat olevansa samaa verta, saaneensa samanlaiset ajatukset ja unelmat olemuksen yhteisestä juuresta ja erilaisuutensa alkuna olevan ruumiillisen samanlaisuuden, jollaisen hän oli huomannut naapuritalon serkuksissa. Häntä yhdisti sydäntä vetävä side muotokuvaan; sen välityksellä hän tunsi rakastavansa vanhahkoa miestä, joka ollessaan silloin tällöin äänettömänä hänen läheisyydessään painosti häntä.

Kaikki oli murheellista — huone, puutarhassa helkkyvät lintujen äänet, ikkunan ulkopuolella leviävä, auringonvalon kultaama nurmikko, sen yksinäinen, ihmeellinen kirsikkapuu, jonka oksat olivat tahrattoman valkeiden kukkien peitossa ja joka ojenteli vaahtomaisia haarojaan taivasta kohti. Hän oli surullinen, ihan itkun partaalla, mutta kuitenkin suru oli yltäkylläistä, tukahduttavaa riemua.

Ilta piti Roddya kiedottuna kauneuteensa ja salaperäisyyteensä: Roddy ja illan salaisuus olivat sekaantuneet toisiinsa.

»Oi, Roddy, minä rakastan sinua! Olen sinua aina rakastanut.»

Voi rakkauden tuskaa!

Mutta pian tie avautuisi esteettömäksi ja johtaisi onnelliseen loppuun. Varmasti se oli jo alkanut avautua.

Kuvat ilmestyivät hänen eteensä.

Roddy pelaamassa tennistä — hänelle ominaista, syrjäiskuista peliä, joka ärsytti hänen vastustajiaan ja sai hänet nauramaan itselleen juostessaan ja hyppiessään. Hänen silmänsä eivät muistaneet varoa ja olla salaperäisiä; ne olivat kirkkaat, kellanruskeat jalokivet. Judith oli hänen pelikumppaninsa ja oli hänen tähtensä juhlallisen innokkaasti koettanut pelata paremmin kuin koskaan ennen saavuttaakseen hänen ihailunsa. Mutta Roddy ei ollut sellaisia pelikumppaneita, jotka kehuivat: »Hyvin pelattu!» tai: »Tiukkoja otteita.» Hän tarkkaili Judithin sivalluksia ja näytti huvitetulta, mutta pysyi vaiti, vaikka Judith hankkikin hänelle voiton toisensa jälkeen.

Myöhemmin Judith ihasteli:

»Oi, Roddy, tennis on minusta kovin hauskaa. Eikö sinustakin?»

Roddy vastasi välinpitämättömästi:

»Joskus — kun minun sallitaan menetellä mieleni mukaan, kun minua ei vaadita pelaamaan, kuten sanotaan, säännönmukaisesti. Eräs naispuolinen vastustajani moitti kerran, että pelitapani oli urheilullisesti perin kehnoa. 'Olipa älyni kuinka turmeltunut tahansa, on se kaikkien lihastesi arvoinen' — se vastaus ei juuri silloin johtunut mieleeni. Hän oli närkästyksissään, se neitonen.»

Judith hymyili hänelle, ajatellen, kuinka riemullista hänestä, Judithista, oli tuntea oman ruumiinsa liikkuvan tottelevaisesti, kuinka tyydyttävää hänestä oli saada sivalletuksi moitteettomasti, katsella nuoria olentoja — erittäinkin Roddya — leikissä ja levossa; ja hän uskalsi virkkoa:

»Minä pidän siitä juuri liikunnon vuoksi. Pidän liikunnosta — minusta on hauskaa katsella liikkuvia ihmisiä ja ajatella sekä tuntea omia liikkeitäni. Taidan olla liian vakava siinä suhteessa. Niin kovin mielelläni haluaisin pelata niin hyvin kuin osaan. Olen vakava, koska olen innostunut. Joskus luulisin ennen kaikkea haluavani olla maailman paras tanssija — tai paras akrobaatti tahi, jollei se käy päinsä, aina katsella tanssijoita ja akrobaatteja.»

Muistellessaan heidän harvoja, mutta merkitseviä keskustelujaan hän päätteli, että Roddyssa oli jotakin, mikä houkutteli olemaan hänelle avomielinen, vaikka näyttikin torjuvan avomielisyyttä. Vaikka Roddyn vastaus — jos sellaista lainkaan tuli tai tuli ainoastaan hiljaisena nauruna — ei ollut innostuksen värittämä eikä myötätunnon sulostama, sai se kuitenkin hänet tuntemaan, että Roddy ymmärsi, jopa salaa punnitsikin hänen huomautuksiaan.

»Kerron sinulle, Roddy, sellaista, mistä en hiisku mitään kenellekään muulle. Minun on ihan kuin pakko puhua. Usein en ole aavistanut sellaista olevan mielessäni.» Hän mietti siten äänettömästi. Kerran hän lausuisi sen ääneen Roddylle.

Sitten hän oli lisännyt:

»Piirrätkö vielä karrikatyyrejä, Roddy?»

»Silloin tällöin — kun tunnen halua.»

»On omituista, että pilapiirros antaa kuvattavasta samannäköisyyden vaikutelman paljoa nopeammin ja pysyvämmin kuin hyvä muotokuva. Muistatko, että kerran piirsit minusta pilakuvan, kun olimme pieniä ja minä itkin?»

»Olen sen unohtanut.»

»Näetkö kaikkien puutteet liioiteltuina — aina?»

»Vain toisella silmälläni. Se on puolustukseni. Toinen pitää niin usein sulkea — tai se loukkaantuu. Mutta kuvatusten katselemisesta saa aika paljon esteettistä nautintoa.»

»Otaksuttavasti tekee mieli sulkea normaalinen silmä yhä tiheämmin, kunnes se vihdoin lakkaa toimimasta erittäinkin, jos toinen silmä on näppärämpi. Ja se on, eikö olekin, Roddy?»

»Kenties. Sinun pitää jäädä luokseni sen vastapainoksi.»

»Kumpi se on?» Hän katsoi Roddyyn nauraen.

Roddy sulki toisen silmänsä.

»Suljen sen kokonaan katsellakseni sinua», sanoi hän.

Kun Judith myöhemmin taaskin pelasi kahden kesken Martinin kanssa, loikoi Roddy penkillä velttona tarmonpuuskansa jälkeen tarkkaillen häntä kauan sen jälkeen, kun toisten innostus oli sammunut ja he olivat menneet sisälle. Mennessään kerran hänen ohitseen Judith oli sulkenut toisen silmänsä ja katsonut häneen kysyvästi; ja koko hänen kasvonsa olivat sävähtäneet lämpimiksi, riemuisiksi värähtelyiksi. Hän oli mielissään Judithin mitättömimmistäkin piloista; ja ne olivat aina mitättömiä, eikä niitä sattunut läheskään kyllin usein.

Seuraava kerta oli ollut se, jolloin Julian oli ollut erittäin huonolla tuulella. Hän oli pelannut tennistä kiukkuisesti, sivallellen rajusti ja päästellen ilkeitä, voitonriemuisia huudahduksia. Roddyn kasvoille levisi hirveän itsepintaisuuden, hänen suuttumuksensa, naamio.

Herjettyään pelaamasta hän tuli ja heittäytyi penkille sanaakaan virkkamatta, kun taas Julian jäi kentälle, ärtyisesti läimäytellen palloja sinne tänne.

»Hän harmittaa minua», äänsi Roddy vähän ajan kuluttua, katsellen Juliania silmäluomet raollaan. Äkkiä hän otti taskustaan paperipalan ja puuhaili äänettömänä.

»Roddy, saanko nähdä sen?»

Toinen ei vastannut, mutta muutamien minuuttien kuluttua hän sysäsi paperin hänelle.

Kuva oli hirvittävän onnistunut (Julian oli aina ollut mitä kiitollisin kuvattava); ja se oli pirullinen samoin kuin hullunkurinenkin.

»Oi, Roddy!» Judith alkoi hihittää.

»St! Ole vatuillasi! Hän tulee.»

Roddy sieppasi häneltä paperin ja rypisti sen.

»Oi, anna se minulle!»

»Olkoon menneeksi! Mutta älä näytä sitä hänelle. Se suututtaa häntä.»

Roddy viskasi sen hätäisesti Judithin syliin Julianin saapuessa; ja Judithin pistäessä sitä tahallisen huolettomasti taskuunsa häipyi hänen huuliltaan äkkiä itsepintaisuuden viimeinenkin häive, ja hän loi Judithiin nopean katseen, josta uhkui naurua ja yhteisen syyllisyyden tuntoa. Varmastikaan hän ei ollut koskaan ennen katsonut kehenkään niin vastustamattoman läheisesti ja vetoavasti. Siitä katseesta pilkistivät hetkisen Roddy-lapsen vähemmän varmat kasvot; mutta salaperäinen ja naurava lumousvoima oli uusi ja kuului nuorelle miehelle; ja sitä muistellessaan Judith sisäisesti suli.

Sitten oli ollut se kerta, jolloin Martin ja Roddy olivat tulleet teelle — niin kiihoittava, lyhyt hetki, että hänen sydämensä vieläkin läpätti hänen sitä ajatellessaan.

Hän tunsi taaskin, kuinka riemuisen hämmästynyt hän oli nähdessään heidän tulevan puutarhassa. Hän oli pessyt tukkansa ja kuivasi sitä auringonpaisteessa heidän ilmestyessään; se oli levitetty hänen hartioilleen ja riippui hänen vyötäisilleen hänen harjatessaan siitä pois viimeistä kosteutta.

»Hei vain!» huudahti Martin.

»Terveeksi!»

He tulivat hymy huulilla hänen luoksensa.

»Onko sinulla puuhaa?» tiedusti Martin.

»Ei; pesin vain hiukseni. Ettehän pahastu?»

»Se on meistä hauskaa», vakuutti Roddy. Hän tarkkaili ikäänkuin lumottuna, kun Judith harjasi, kampasi ja ravisti tukkansa takaisin hartioilleen.

»Aiotko tehdä mitään nyt iltapäivällä?» kysyi Martin.

»En kerrassaan mitään», vastasi Judith innokkaasti.

»Olemmeko vastuksina?»

»Ette tietystikään.»

»Saammeko siis tulla teelle?»

»Oi! Tuletteko tosiaankin?»

»Julianin vieraina on joitakuita ikävystyttäviä ihmisiä, joista emme pidä, minkä vuoksi karkasimme, ja Roddy ehdotti, että tulisimme sinua tapaamaan.»

Roddy kohotti kulmakarvojaan, hymyillen hieman.

»No niin, molemmat ehdotimme sitä», oikaisi Martin, punastuen. »Saammeko talaankin jäädä?»

Kumpi, oi, kumpi heistä oli sitä ehdottanut?

»Suvaitsetteko odottaa täällä sillä, aikaa, kun käyn laittamassa hiukseni kuntoon?»

»Ne eivät ole vielä kuivat», huomautti Roddy. »Salli minun harjata niitä takaapäin!»

Judith seisoi hiljaa hämillään ja hyvillään Roddyn harjatessa ja kammatessa hänen tukkaansa.

»Sinä teet sen kauniisti. Et kisko hiuksia vähääkään.»

»Olen hyvä hiustenlaittaja. Harjaan äitini tukkaa hänen palvelijattarensa ollessa ulkosalla.»

»Onko hänellä viehättävä tukka?»

»Sievänlainen. Oikein pitkä. Ei kuitenkaan niin paksu kuin tämä.» Hän otti käteensä hiuskimpun ja punnitsi sitä. »Harvinainen.»

Ensi kerran Judith silloin kuuli Roddyn mainitsevan äitiään. Täytyihän Roddylla olla kotielämä, kokonainen tausta vaikutteita ja suhteita, joista hän, Judith, ei tietänyt mitään... Hän pelästyi ja kävi levottomaksi; ja hänessä heräsi se vanha, tuskainen pelko, että hän jäisi syrjään, ei jaksaisi pitää omanaan.

Hän näki Roddyn harjaamassa äitinsä hiuksia huolekkain käsin. Hänen äidillään oli pitkä, tumma tukka, hienosti parfymoitu. Hänellä oli kalpeat seuraelämä-kasvot, ja hän istui kirkkaasti valaistun pukeutumispöytänsä ääressä yllänsä upea vaippa ja helmiä, punasi huuliaan ja noudatti Roddylla tavaroitaan sieltä täältä makuuhuoneestaan. He puhelivat keskenään ja nauroivat. Roddyn äiti ei ollut koskaan kuullut mitään Judithista.

Judith karkoitti kuvan mielestään.

Roddy harjasi edelleen, kun taas Martin tuijotti häneen ja hymyili hänelle. He muodostivat perin tuttavallisen näköisen pienen ryhmän. Hän ajatteli hetkisen itseään heidän sisarenaan. Roddy harjaisi usein hänen tukkaansa, jos he olisivat sisaruksia tai jos...

»Kas niin!» virkkoi Roddy. »_Je vous félicite, mademoiselle_.» Sijoitettuaan Judithin kilpikonnanluisen hiussoljen kohdalleen hän kumarsi tytölle hiusharja sydämellään.

»Ihailen puutarhaanne», lausui Martin.

Judith näytti heille puutarhaa ja sitten taloa. He kyselivät kaikenlaista ja ihailivat kalustoa ja harvinaisia kirjoja, joita hän valitsi heille kirjastosta.

»Kun isä palaa kotiin, pitää teidän tulla häntä tapaamaan», sanoi hän. »Hän näyttäisi teille kirjojaan kovin mielellään.»

Hän oli varma siitä, että isä pitäisi näin kiitollisista nuorista miehistä.

»Haluakin kauhean mielelläni tutustua häneen», vakuutti Martin. »Olen usein kuullut hänestä.»

Judithin posket hehkuivat.

»Eipä ihmekään, että olet kirjatoukka, Judy», huomautti Roddy, tutkien hyllyjä viehättynein silmin. »Niin olisin minäkin, jos tämä olisi aina läheisyydessäni.»

Hän tuskin jaksoi kiskoutua irti ahnaasti katselemasta.

Hallin seinällä riippui vesiväri-muotokuva, joka esitti Judithia kuusivuotiaana.

»Ahaa!» äänsi Roddy. »Muistan sinut tällaisena.»

Hän katsoi vuoroin tyttöä, vuoroin kuvaa, ikäänkuin muistellen ja verraten ja tarkastaen Judithin hymyileviä, häneen päin käännettyjä kasvoja, kunnes tytön täytyi luoda katseensa lattiaan.

He joivat teetä seurustelusalissa — oivallista kiinalaista teetä nankinilaisista kupeista, jotka aina tuotiin pöytään vieraita varten. Talossa oli kaikki kallisarvoista ja erittäin hienoa: Judith ei ollut koskaan ennen sitä tajunnut ja mietti:

»Kun he nyt ovat nähneet minut kauniissa kodissani, omaa taustaani vasten, tällaisen rikkauden ainoana tyttärenä, pitävät he minua tärkeämpänä.»

Siltä totisesti näyttikin. Keskustelu sujui hilpeästi mitättömistä asioista. Judith oli ensi kerran täysin luonteva; ja he kuuntelivat, osoittaen mielenkiintoa — jopa eräänlaista kunnioitustakin, ikäänkuin olisivat pitäneet häntä varsin erikoisena henkilönä.

Teen jälkeen he menivät joelle. Laskevan auringon säteet levisivät vedenpinnalle niin kauas kuin silmä kantoi, syleillen sitä hohtavalla valollaan.

»Käydään uimaan», ehdotti Martin

Pojat juoksivat naapuritaloon noutamaan uimapukujaan, samalla kun Judith riisuutui venekatoksessa. Palattuaan pojat riisuutuivat venekatoksen takana; ja he kaikki hyppäsivät yhdessä veteen.

Judith ja Roddy seisoivat laiturilla katselemassa, kun Martin suoritti hyppyjä sivuittain, takaperin ja eteenpäin aina moitteettomasti muhkeiden lihasten pullistuessa ja värähdellessä hänen liikkuessaan. Hän ui ja sukelsi virheettömän luontevasti ja taitavasti ikäänkuin olisi ollut ihan väsymätön.

Mutta Roddy ei halunnut ponnistella. Kahden nopean, nuolimaisen sukelluksen jälkeen hän seisoi laiturilla hullunkurisena ja poikamaisena tukka kiintyneenä tiukasti pään pintaan ja liian hoikka vartalo hieman värisevänä. Judith pani merkille, kuinka hentorakenteinen hän pituudestaan huolimatta oli. Hän oli kissamainen, viehättävä, kapea ja veltto, ja hänen ihonsa oli melkein yhtä sileä kuin Judithin iho.

Judithin sukeltaessa silmäili Roddy tarkkaavasti hänen vartaloaan ja kaikkia liikkeitään; ja hän aprikoi, havaitsiko Roddyn taiteilijansilmä hänen muotonsa viat ja etupuolet ja kestikö hän lainkaan edukseen vertailua Roddyn pariisilaisten mallien kanssa.

Uituaan hiukan ja puheltuaan Martinin kanssa hän palasi laiturille.

»Oletko jo saanut kylliksesi, Roddy?»

»Melkein.»

»Onko sinusta katseleminen hauskempaa?

»Minusta on aina hauskempi katsella.»

Se oli totta. Hän saattoi hyvin keskitettynä tarkkailla muiden liikkeitä ja harjoituksia ikäänkuin olisi mielessään piirtänyt heitä tai painanut näkemiään muistiinsa; mutta hänen omat ruumiilliseen toimintaan tähtäävät aloitteensa olivat harvinaisia ja lyhytaikaisia.

»Minä pidän uimisesta», virkkoi Judith, varoen ilmaisemasta olevansa siihen hurmaantunut.

»Sinä uit hyvin sievästi.»

»Mutta tämä on ikävää verrattuna öiseen uintiin.»

»Ah!»

»Oletko milloinkaan uinut yöllä?»

»En; en milloinkaan.»

»Silloin ei tarvitse käyttää uimapukua. On paljon suloisempaa, kun ei mitään ole yllä.»

»Otaksuttavasti niin on.»

»Minä käyn sangen usein yöllä uimassa.»

Nyt hän oli kertomaisillaan Roddylle sellaista, mitä hän ei ollut lainkaan aikonut kertoa. Hän ei jaksanut pidättää itseään. Ikäänkuin Roddy olisi sitä odottanut, käänsi hän kasvonsa Judithiin päin ja vartosi.

»Kerran näin sinut ollessani uimassa. Se tapahtui, ennenkuin viimeksi kohtasimme toisemme. Sinä olit yksin ruuhessa ja tunsin, että se olit sinä. Katselin, kun sinä livuit ohitseni.»

»Tiedän sen.»

»Sinä —?»

»Näin sinut», tunnusti Roddy.

Judith oli tyrmistynyt eikä kyennyt lausumaan ainoatakaan mieleensä tulvahtaneista kysymyksistä.

Hän kohotti katseensa ja näki Roddyn vaivaavasti tähystävän häneen, pakottaen hänet katsomaan silmiinsä, joiden kirkkaan loisteen takana pälyi jotakin raskasta ja kiinteää, melkein huumeista. Hän vastasi katseeseen ja hetkisessä unohti itsensä, vaipuen ajattomaan, äänettömään pimeyteen ja takertuen upotessaan Roddyn silmiin.

Se kaikki meni ohitse kahden tai kolmen voimakkaan sydämensykähdyksen aikana; ja sitten he seisoivat yhdessä tarkoituksettomasti, väristen märissä uima-asuissaan, ja Martin nousi vedestä ihan vettä valuvana ja pirteänä, alkaen hilpeästi torua heitä.

Pojat erosivat hänestä, iloisesti kiitellen ja näyttäen ystävällisiltä; Roddy lupasi tulla jonakin päivänä ja viettää koko iltapäivän kirjastossa, jos saisi; ja sensijaan, että he olisivat epävarmasti lausuneet: »Tapaamme taaskin pian», kuten hän pelkäsi heidän tekevän, he nimenomaan pyysivät häntä ulkoilmakutsuille kahden päivän kuluttua.

Se oli ollut viimeinen kerta.

Oli auringoton päivä. Maiseman yllä lepäsi koko päivän hillitty valo, ikäänkuin sinertävän lasin lävitse himmeästi hohtava; ja kevät pysytteli siinä eristäytyneenä ja hiljaisena, muuttumattomana kuin kuva. Seurueen valitseman niityn vienon vihreyden ympärillä oli helakan, lämpimän vihreä, matala pensasaita; ja siellä täällä ojenteli oratuomi pensasaidan ylitse pitkiä, hauraita lumilaitteita muistuttavia haarojaan. Niityn takana kasvava lehtikuusimetsä oli ylt'yleensä vihreiden tulisäihkyjen valaisema, ja sen reunamilla levitti sekavia, purppuraisen ruskeita runkoja vastaan puhtaana kuvastuva nuori puu pimeyteen raikkaita lehviään, jotka muistuttivat keskellä lentoa jähmettyneiden perhosten parvea. Kaikkialla kohtasi silmää ylellisenä tulviva vihreys, joka hehkui ja rusentui elämän tuskasta ja hiljaa, hyvin hiljaa kääntyi sisäänpäin itseänsä kohti ja kulutti omaa sydäntään. Kaikkialla valkoiset kukat kohotessaan vapautuivat kevyesti juuristaan maan kiihkon ja mietinnön kouristuksissa ja ilmassa leijaillessaan säilyttivät yhtä ainoata salaisuutta, kauneuden salaisuutta, välittämättä mistään muusta.

Roddy virui pitkänään pää sammalella, haistellen esikkoja, pureksien ruohonkorsia, kuiskimalla kiusoitellen Martinia ja tarkkaillen heitä kaikkia puolittain suljetuin silmin.

Kaikki olivat rauhallisia ja onnellisia; kaikki kärtyisyys oli haihtunut, kaikki pingoitus lauennut. Savukkeiden savu kohosi kiemuraisina kuvioina tyyneen ilmaan; ja silloin tällöin kevät liikahti, puhalsi vavahtaen pitkän henkäyksen kukkia, lehviä ja maan kosteutta, vaipuen sitten jälleen horroksiin.

He laittoivat nuotion ja katselivat, kun se painui sortuvaksi, höyhenkevyeksi tuhaksi hehkuvan keskustan ympärille; ja he söivät appelsineja, tomaatteja ja hyvin nuoria, pieniä salaatinlehtiä; ne oli puutarhasta siepannut Martin, joka, kuten Roddy väitti, vieläkin oli ahma raaoille kasviksille. Mutta sipuleja hänellä ei ollut; niistä hän selitti luopuneensa.

Ei sanottu eikä tehty mitään muistettavaa, mutta kaikki tuntui suurimerkityksiseltä, ja Judithin ilo paisui niin vihlovaksi hurmaannukseksi, että hänen huulensa vapisivat. Hän kierähti toiselle kyljelle ja peitti kasvonsa käsillään, peläten niiden kavaltavan hänet sopimattomalla säteilyllään; mutta kukaan ei huomannut mitään. Heidän silmänsä näyttivät rauhallisilta ja uneksivilta; jopa Mariellan silmissäkin oli vähemmän sokea tuijotus, syvä miettivä ilme.