Part 4

»Nuori herra Charlie on kaatunut... Niin, neiti. Saimme siitä tiedon Lontoosta tänään iltapäivällä. Voi, se on julmaa. Se melkein tappaa hänen isoäitinsä, niin sanoin heti ensimmäiseksi — hänet se melkein tappaa. Vainaja oli hänen lemmikkinsä. Niin sanoimme kaikki — hänen lemmikkinsä. Kerran hän sanoi minulle: 'Lacey', hän sanoi, 'nuori herra Charlie asuu täällä, sittenkun minä olen poissa. Säilytän taloa häntä varten', hän sanoi. 'Sitä ei milloinkaan anneta vuokralle eikä mitään sellaista. Se on hänen, että hän saa tuoda tänne vaimonsa. Voi, kovaosaista pikku Mariella-neitiä, ihmis-poloista!...» Vanhus purskahti herpaantuneena itkemään. »Niin, se vie hänen isoäitinsä hautaan. Poloista nuorta Charlie-herraa — pientä poika-parkaa... kaikkien lemmikkiä! Muistan, millainen hän oli... Niin, neiti, niin, neiti Judith...»

Hänen äänensä petti; yhä uudelleen hän kosketti kädellään hattuaan, koneellisesti pyydellen anteeksi sekavan tuskaisesti ja vetoavasti, ja laahusti pois kadoten pimentoihin.

* * * * *

Mutta tietysti, tietysti Charlie oli kuollut; hän oli odottanut sitä koko ajan. Nyt, kun se oli tapahtunut, hän voi kohdistaa ajatuksensa muualle. Hän mietti: »Nyt ei vielä ole vaikeata; tuonnempana on raskaampaa; sitten se joskus lakkaa. Minun täytyy kestää se — kestää se — kestää se!»

Tuo kähisevä ääni kaikui yksinäisyydessä ja valitti: »Poloista nuorta Charlie-herraa, pientä poika-parkaa!» Yhä uudelleen se kuului haapojen välisessä hämärässä käytävässä ja tuon puutarhan muureilla, jossa pieni poika-parka oli ammoin sitten leikkinyt.

Oliko hän tosiaankin elänyt? Unohda hänet, unohda hänet! Hän oli joka tapauksessa ainoastaan varjo, romanttinen harhakuva, mielikuvituksen kaunis lelu, ei lainkaan tärkeä. Karkoita hänet mielestäsi, ole järkevä, ole välinpitämätön, kerää taaskin ympärillesi luonnon häiriytymättömät, salaperäiset arvot, salli niiden tehdä iäksi itsesi sokeaksi ja kuuroksi! Paljoa parempi oli hänen kuolla. Hän oli heikko ja hemmoiteltu, itsekäs; hänestä ei olisi koitunut mitään hyvää... Hän ei koskaan sietänyt verta; hänen täytyy olla kohtalolle kiitollinen kuolemastaan.

Missä hän oli? Hän tuntui olevan likellä, kuuntelemassa, mitä hänen kuolemastaan puhuttiin.

»Charlie, rakas, jospa vain olisit tietänyt, kuinka sinua rakastin!»

»Tiedän sen nyt. Pidän sinua aina silmällä.»

Siispä ei ole syytä itkeä; hän on elossa, hän on Jumalan huostassa. »Isä, sinun käsiisi annan minä hänen henkensä.» Mitä se merkitsi? Ole, ole uskovinasi siihen, täytä tyhjyys varmoilla vakuutuksilla!

Mitä oli tullut hänen kiiltävästä päästänsä? Millaiselta hän nyt näytti?

Juuri sillä hetkellä he kaikki itkivät Ranskassa kuoliaaksi ammuttua Charlieta. Se oli tosiaankin totta; hän oli kuollut ja haudattu maahan, iäksi kadonnut. Judithin mieli horjui ja murtui heidän murheensa painosta; oman surunsa hän olisi jaksanut kestää, mutta heidän surunsa oli sietämätön.

Hän palasi illan välinpitämättömästä pimeydestä kreikkalaisten säkeiden ääreen, jotka piti seuraavaksi päiväksi oppia.

* * * * *

Kauan sen jälkeen tuli viimeinen hirveä uni.

He olivat kaikki uimassa naapuritalon laiturilta himmeässä, kuulakkaassa hämärässä. Hän näki omien valkeiden jalkojensa ojentautuvan koettamaan vettä; hän astui veteen ja ui sinne tänne. Siellä oli myöskin Roddy, jonka tumma pää huppelehti epämääräisesti hänen läheisyydessään. Joskus Roddy kosketti hänen kättänsä tai hänen olkapäätänsä, hymyillen hänelle ystävällisesti. Muut olivat epäselvänä ryhmänä rannalla. He kaikki olivat hyvin hilpeitä; hän tunsi riemastuksen kumpuavan rinnastaan ja leviävän kaikkien muiden sekaan.

Äkkiä Charlie ilmestyi joukkoon. Oi, tuossa oli Charlie vahingoittumattomana ja terveenä sittenkin! Eikä kenenkään tarvinnut enää olla murheissaan!

Charlie ei virkkanut mitään. Hän erosi nopeasti muiden parista ja he kaikki katselivat äänettöminä, kun hän kumartui himmeän joen puoleen ja sujahti veteen. Hän käänsi kasvonsa, näkymättömät kasvonsa, myötävirtaan ja eteni hiljaa, kelluen ja uiden. Myöskin hän oli iloinen.

Hänen edessään oli yön ja veden tumma, usvainen, yksinäinen pimeys, pysähtymättä ja taaksensa vilkaisematta hän loittoni siihen, ja se kietoutui hänen ympärilleen. Toisten mieliin hiipi kauhu, sillä hän oli katoamaisillaan.

Kajahti tuskainen, kiirivä huuto:

»Tule takaisin!»

Se häipyi kammottavasti tyhjyyteen.

Hiljaa Charlie katosi.

Judith parahti ääneen ja heräsi keskellä yötä, hillittömän itkun kyynelien valuessa hänen kasvoillaan ja sokaistessa hänen silmiään.

Charlie ei senjälkeen enää kertaakaan ilmestynyt.

Hänen poikansa syntyi, ja hänen isoäitinsä kuoli; mutta hän oli liian kaukainen, liian riutunut varjo nostaakseen päätänsä sentähden.

TOINEN OSA

1

He tulisivat taaskin tänne. Saatuaan sen tietää hän ei rohjennut liikuskella puutarhan ulkopuolella siitä pelosta, että kohtaisi heidät aavistamattaan. Ainoastaan pimeän aikana oli turvallista, ja unettomana yönä toisensa jälkeen hän hyppäsi keittiön ikkunasta puutarhaan ja käveli nurmikolla, jota peittivät puiden pitkät, sileällä, kuutamon valkaisemalla ruohopinnalla selväpiirteisinä näkyvät varjot. Kaikki värit olivat häipyneet; ainoastaan kukkasaran valkeat kevätkukkaset pilkottivat fosforihohteisina, ja lehtisilmikkoiset puunlatvat piirtyivät kylmäviivaisina kuulakassa hopeavälkkeisessä valotulvassa.

Hän käydä sipsutti puutarhan alalaitaan, tuntien olevansa kuutamon muuttama, väkevä ja ylpeä, ja seisahtui joen partaalle. Vesi välkkyi lempeästi virratessaan. Hän silmäili sitä ylöspäin ja alaspäin; joki oli ihan autio, se oli yksin hänen. Hän riisui vähät vaatteensa ja meni veteen, kastellen itsensä ripeästi; ja veri solahti hänen rinnoilleen, hänen olkapäilleen, peitti koko hänen ruumiinsa. Kylmä vesi kammotti häntä; hänen hengityksensä kävi väristen, pitkinä ähkäisyinä; mutta tuokion kuluttua hän lähti pontevasti uimaan myötävirtaan. Oli erinomainen nautinto olla alastomana veden purevassa syleilyssä. Siihen Verrattuna oli uimapuvussa uimisen suoma riemu jokapäiväistä ja halveksittavaa. Yksin uiminen kuutamossa oli pyhä ja intohimoinen, salaperäinen toimitus. Vesi oli rakastunut hänen ruumiiseensa. Hän antautui sille vastahakoisesti, ja se syleili häntä kirpeän rajusti. Hän sieti sitä, pian hän halusi sitä; hän oli rakastunut siihen. Vähitellen sen tuimuus talttui, ja se piteli ja hyväili häntä hellästi hänen liikkuessaan.

Pian naapuritalo häämöitti valottomana puiden lomitse. Jos he olivat siellä, niin he kaikki nukkuivat. Eivät ainoatkaan silmät tähyilisi pimeyteen, ei kukaan katselisi lumottua vettä, kummastellen sen pinnalla lipuvaa tummaa esinettä.

Mutta ei; he eivät olleet vielä saapuneet; kuu tuli esiin pilven takaa ja valaisi ison talon julkisivua; ja se oli yhtä murheenmasentama kuin ennenkin, tyhjyytensä taakan painama. Hän kääntyi takaisin ja ui kotiin.

Tuli täyden kuun yö, lämmin ja tähtinen. Uidessaan naapuritalon puutarhan toisessa laidassa kasvavia pajuja — tavallista päämääräänsä — kohti hän näki valoa ikkunoista. Pitkä talo lepäsi rauhallisena kuutamossa, levittäen lampunvalonsa hillittyä lämpöä ikäänkuin levollista hymyilyä.

He olivat siis tulleet.

Joku saattoi olla puutarhassa — jopa joellakin. Hän pysytteli ihan rantatöyrään juurella takertuneena pajuntynkään uskaltamatta liikkua, tuntien voimiensa herpaantuvan.

Äkkiä sitten heidän hahmonsa, heidän äänensä olivat likellä häntä. Joku alkoi soittaa Faurén nokturnoa: Julian. Edessään hän näki jonkun pitkän, vaaleaan leninkiin puetun olennon kävelevän nurmikolla: Mariella. Hetkisen kuluttua ilmestyi pimennosta miehen hahmo, joka liittyi hänen seuraansa. Kuka hän oli? Heidän savukkeittensa kaksoishehku liikkui heidän edellään heidän astellessaan verkkaisesti käsikkäin nurmikolla aivan samoin kuin Charlie ja Mariella olivat usein kävelleet hänen unissaan.

He olivat niin likellä, että heidän täytyisi ihan kohta katsoa alaspäin ja nähdä hänet; mutta he menivätkin vielä eteenpäin muutamia askelia ja pysähtyivät sitten katselemaan jokea ja välkkyvää kuuta. Pianonsoitto taukosi, ja sitten tuli vielä yksi hahmo heidän seuraansa. He olivat kolme kookasta varjoa; heidän kasvojaan ei voinut erottaa.

»Hei vain!» lausui Mariellan hiljainen, kirkas, muuttumaton ääni. »En jaksa ymmärtää, soittoasi, Julian. Eikä Martinkaan sitä ymmärrä, vai ymmärrätkö, Martin?»

»No niin, se on niin vietävän penseätä. Siinä ei ole sointua.»

Vastaukseksi Julian naurahti lyhyesti.

Tuntui samanlaiselta kuin kaikissa unissa kuunnella näitä ääniä, jotka hillittyinä, mutta selvinä lähtivät näkymättömiltä huulilta pimeässä, lausuen joutavanpäiväisiä asioita, jotka tuntuivat tärkeiltä kohtauksen kummallisuuden ja yllättävyyden vuoksi.

»Minkä tähden», tiedusti Martin, »et soita sieviä, yksinkertaisia, hyväätekeviä kappaleita, jotka osaisimme painaa muistiimme ja joita voisimme hyräillä ja vihellellä pitkin päivää?»

»En ole kyllin yksinkertainen enkä hyväätekevä pystyäkseni soittamaan niitä kunnollisesti. Jätän ne sinun oikean kätesi mestarillisen etusormen näppäiltäviksi, Martin.»

»Martin on maailman etevin yhtä sormea käyttävä soittaja, etkö olekin?» veisti Mariella kiusoittelevasti, mutta hellästi.

»Missä Roddy on?»

»Hän lähti yksin soutelemaan ruuhella.»

»Kuinka romanttista!» tokaisi Mariella.

Kuului ähkäisy.

»Mariella, minkä tähden —»

»Mitä?»

»Hölpötät», täydensi Julian. »Sinun pitää ajatella, ennenkuin puhut.»

Mariella nauroi.

»Hyvää yötä!» toivotti hän. »Minä lähden nukkumaan. Tullessanne yläkertaan muistakaakin kävellä hiljaa lapsenkamarin ohitse. Muistakaa, ettei se nyt ole _teidän_ huoneenne, vaan Peterin. Nannie kyllä peittoaa teidät lämpimäksi, jos herätätte hänet uudelleen, Martin.»

Hänen savukkeenpätkänsä osui veteen muutamien sentimetrien päässä Judithista. Hänen vaalea hahmonsa himmeni ja oli poissa.

»Millainen yö!» ihasteli Julian. »Kuu on perin teatterimainen maalaaja.»

Pari lähti kävelemään edelleen — eikä se tapahtunutkaan liian aikaisin, sillä vesi tuntui jääkylmältä Judithin kohmettuneesta ruumiista, hänen pajunjuurien ympärille kiertyneet sormensa olivat jäykät, ja hampaat kalisivat hänen suussansa.

Hän kuuli Martinin puhuvan:

»Kun olin Pariisissa Roddyn kanssa —»

Ja pitkän äänettömyyden jälkeen kuului sitten Julianin ääni äkkiä entistä kovempana: »Entä jos kiusaa itseään... päivästä päivään... itselleni: Hyvä Luoja! Sinä hirveä kiusankappale...»

Äänet hiljenivät sekaviksi ja vaimenivat; mutta sitä seuranneen äänettömyyden aikana ne tuntuivat yhä uudelleen kaikuvan Judithin korvissa, uhkuen kaikkien salaa kuultujen keskustelujen syvää tärkeyttä, joten hän tunsi levottomasti saaneensa kuulla heidän sydämensalaisuuksiaan.

Kuu paistoi suoraan puutarhan rannalle, kun hän nousi väsyneenä vedestä ja laskeutui pitkäkseen ruohikolle.

Hänen ympärillään varjot olivat liikkumattomia. Hänen ruumiinsa muuttui kuutamossa niin salaperäisen puhtaiksi viivoiksi, että se näytti pikemminkin olevan valoa kuin lihaa. Hän ajatteli: »Jos he olisivat nähneet minut, eivät he olisi uskoneet minua todelliseksi.»... Martin olisi kyllä hämmästynyt, jollei pahastunut, ja kääntynyt kohteliaasti toisaalle, mutta Julian olisi tarkastanut hänen muotojaan arvostelevasti ja uteliaasti. Ja Roddy — Roddy oli ajassa niin kaukainen, ettei hänestä osannut arvata mitään. Mutta jos se himmeä ja omituinen olento, jolla oli Roddyn kasvot ja jota Judithin olemuksen silmittä näkevä ja järkisyittä tietävä osa oli vuosikausia vaalinut — jos hän olisi nähnyt, olisi hän katsonut tarkasti ja sitten vetäytynyt loitommalle, kaihtaen viettelystä, oman halunsa sopimattomuutta, ja tarkkaillut äänettömänä etäältä.

»Oi, Roddy, milloin tulet näyttäytymään?»

Uinti kotiin päin oli lämmittänyt häntä, mutta huolimatta suoniensa kiihtyneestä sykinnästä hän tunsi nyt vilun alkavan kouristaa häntä syvälti. Hän nousi pystyyn ja seisoi hiljaa hetkisen; pian hänen täytyisi piilottaa hopeanvalkoinen ruumiinsa vaippaan, eikä se sitten enää olisi ihmeellinen.

Kumartuessaan ottamaan maasta vaatekappalettaan hän kuuli melan pitkäveteisen, hiljaisen lirinän ja loiskauksen; näkyviin tuli ruuhi, joka lipui alaspäin keskellä jokea. Judith kietoi tumman vaippansa ympärilleen ja peräytyi pimentoon; ja katsellessaan ruuhen perässä istuvaa yksinäistä hahmoa hän unohti hengittää.

»Oi, käänny! Oi, käänny!» lähetti hän hiljaa Roddyn jälkeen.

Mutta jos Roddy kääntyisi, niin hän katoaisi, häipyisi...

Roddy ei kääntänyt päätänsä; ja Judith tarkkaili, kun hän loittoni naapuritalon puutarhan ohitse ja meloi yhä edelleen — kenties koko yön...

Jos hän vain olisi nähnyt Judithin, olisi hän kutsunut:

»Judith, tule mukaani!»

»Tulen.»

Ja koko yön he olisivat kelluneet joella yhdessä.

Kerran vielä niin kävisi; niin täytyisi käydä. Hän oli aina ollut varma siitä, että Roddyn näytelmä täytyisi kirjoittaa ja että hänen täytyisi esittää siinä osaa loppuun saakka — onnelliseen loppuun saakka.

»Oi, Roddy, minä rakastun sinuun.»

Se pienenevä, vastaamaton täplä, joka oli Roddy, katosi näkyvistä.

* * * * *

Ehdittyään puolitiehen talolle palatessaan hän äkkiä seisahtui hämmingin valtaamana, sillä se oli ollut Roddy itse eikä hänen mielikuvituksen luoma varjonsa. Pimeän yksinäisyydessä olivat nyt heidän oikeat hahmonsa, jotka heidän äänensä tekivät salaperäisiksi; tähän saakka olivat vain heidän kuvitellut haamunsa niin kauan väikkyneet tyhjyydessä... He olivat taaskin pujahtaneet valvonnan ja unen väliseen, kirkkaaseen, herkkäuskoiseen elämään, josta hätkähtäen herää pohtimaan, oliko uni sittenkin todellisuutta — vai onko todellisuus mitään muuta kuin unta.

2

Seuraavana päivänä hän oli epätodellisen rauhallinen kohdatessaan Mariellan kylässä. Viimemainittu tuli rohdoskaupasta, ja he joutuivat vastakkain. Tuossa hän oli pitkänä ja suoraryhtisenä, hänen huikaistuneet, vihertävän siniset silmänsä katselivat varjottomina ja tahrattomina maailmaa tummien silmäripsien välitse, hänen silmänsä, jotka eivät tunteneet hyvää eivätkä pahaa — enkelin tai paholaisen jääkylmät silmät. Hänen mustan hattunsa alta hänen lyhyet hiuksensa kihartuivat ulospäin, hänen kalpeat, sileät kasvonsa olivat säilyttäneet lapsellisen, soikean muotonsa, hänen huulensa olivat parhaiksi sulkeutuneet pehmeäksi, mietoväriseksi kaareksi. Naamio oli jäljellä, entistä huolitellumpana; mutta kun hän tervehtiessään hymyili, pilkahti hetkiseksi näkyviin jotakin outoa, ikäänkuin hänen kasvonsa harvinaisella, avonaisella hetkellään olisivat näyttäneet hieman loukkaantuneilta, mutta sittenkin säilyttäneet perin lievän hämmentymisen ilmeensä.

Hän näytti olevan hyvillään.

»Judith!... Sinäkö?»

»Mariella!»

»Siis sinä _olet_ vielä täällä. Aprikoimme sitä.»

»Kyllä. Yhäti täällä.»

Hän näytti olevan ymmällä osaamatta virkkaa mitään ja katsoi toisaalle ujona ja arkailevana; hänen katseensa vilkuili ympäri koettaen piiloutua.

»Me — me puhelimine sinusta ja arvelimme sinun varmaankin olevan poissa täältä. Muistimme sinun olevan hyväpäisen, ja Julian kertoi sinun maininneen hänelle aikovasi mennä johonkin opistoon. Ja niinpä luulimme sinun kenties olevan siellä. Tuumimme, että nykyisin varmaankin olet hirveän peloittava ja oppinut. Etkö olekin?»

»Oh, en!»

Mitä olisi sellaiseen hupsuuteen osannut vastata?

»Sinähän opiskelit aina», jatkoi Mariella äänessään vaivautunut sointu. Hymyillen hän sitten lisäsi: »Muistatko neiti Pimiä?»

»Kyllä. Hänen tekohampaansa.»

»Hänen _hajunsa_.» Mariella nyrpisti pientä nenäänsä. »Minä sain aina istuessani hänen henkäyksiään nenääni ja mietin kidutuksia hänelle. Eipä ihmekään, etten edistynyt.» Hän päästi hiljaisen hihityksensä ja jatkoi taaskin hermostuneesti: »Kuulehan, milloin tulet meitä katsomaan. Olisimme siitä hyvillämme. Tänään iltapäivällä?»

»Oi, Mariella, se olisi hauskaa.»

»He ovat siellä kaikki. Muistatko jokaisen? Julian vapautettiin sotapalveluksesta vähän aikaa sitten. Syksyllä hän menee takaisin Oxfordin yliopistoon.»

»Entä Martin ja Roddy?»

»Niin, he ovat täällä molemmat. Roddy palasi äsken Pariisista. Hänen otaksutaan opiskelevan siellä piirustusta. Martinin pitäisi olla Cambridgen yliopistossa, mutta häntä vaivasi umpisuolen tulehdus aika pahasti, joten hän on poissa tämän lukukauden.»

»Oletko hyvilläsi, kun olet jälleen täällä?»

»Oi, kyllä; pidämme kaikki tästä paikasta hirveästi. Ja täälläolo näyttää sopivan lapselle.»

»Sepä hyvä!»

Syntyi äänettömyys. Hän oli singonnut viimeisen huomautuksensa huolettoman hätäisesti, ikäänkuin ei olisi uskonut Judithin tietävän mitään lapsesta; hänen katseensa oli taaskin luiskahtanut syrjään ikäänkuin pelokkaasti. Vaitiolon aikana ammotti heidän jalkojensa juuressa niiden asioiden kuilu, joista ei milloinkaan puhuttaisi; ja selvää oli, ettei ainakaan Mariella koskaan mainitsisi miehensä nimeä.

»Minä — minä olin juuri ostamassa joitakuita esineitä häntä varten», virkkoi hän. »Nanny tahtoi niitä. Mutta täältä ei saa paljoa.»... Hänen äänensä vaimeni hermostuneesti. Sitten hän lisäsi:

»Tänään iltapäivällä siis. Hyvästi siihen asti! Älä tule liian aikaisin, sillä pojat ovat aina kamalan laiskoja puolisen jälkeen!»

Hän hymyili ja jatkoi matkaansa.

3

Kello viisi Judith ällistytti sisäkköä ottamalla hatun päästänsä hallissa, pyyhkimällä hiostuneita käsiään ja menemällä itse ilmoittamaan itsensä.

Oleskeluhuoneen kynnykselle hän seisahtui. Huone, pelon laajentama, näytti olevan täynnä harmaisiin flanelliasuihin puettuja jättiläisiä. Mariella erosi suunnattomasta joukosta ja leijaili häntä kohti.

»Terve tuloa!» toivotti hän. »Haluatko teetä? En muistanut sitä lainkaan. Emme juo teetä koskaan. Minun ei tarvinne esitellä, vai tarvitseeko? Sinähän tunnet jokaisen.» Hän laski hetkiseksi kätensä kevyesti Judithin käsivarrelle, ja huone alkoi vaipua ja vakavoitua; mutta naapuritalon poikien kasvot olivat hänen silmäinsä edessä pelkkinä sekavina läikkinä hänen pudistaessaan kättä heidän kanssaan.

»Muistatko, kuka kukin on?» kysyi Mariella.

Nyt hänen piti nostaa katseensa lattiasta ja vastata, hillitä vapisemistaan ja haihduttaa kaikkialle levinnyt puna.

»Tietysti muistan.»

Hän katsahti sinne päin ja näki heidän seisovan edessään, hymyillen hiukan väkinäisesti. Se rohkaisi häntä hymyilemään vuorostaan heille.

»Sinä olet Martin — sinä olet Roddy — tuossa on —» hän epäröi. Julian seisoi eristäytyneenä, näyttäen vanhentuneelta ja ylpeältä. Hän täydensi saamattomasti: »Herra Fyfe.»

Kajahti naurunremahdus ja kiusoittelevien äänien kuoro, johon hän ei voinut kiinnittää lainkaan huomiota, vaan joutui jälleen punehtumisen ja hämmingin valtaan.

»Arvelin, että sinusta ei — pitäisit minua — en tiennyt, olisiko — näytit siltä kuin —» sopersi hän.

»Olen totisesti pahoillani siitä, että tunsit kaipaavasi sellaista muodollisuutta», vastasi Julian jäykästi. Myöskin hän punehtui.

»Se johtui vain hänen kainoudestaan», ilvehti joku ääni.

Judith mietti: »Julianhan sittenkin oli aina ystävällinen.» Se, että toinenkin ujosteli, palautti hänen itsevarmuutensa, ja katsoen hymyhuulin Juliania suoraan silmiin hän virkkoi:

»Sitten olen minäkin siitä pahoillani, Julian.»

»Se on parempaa», sanoi Julian vieläkin jäykästi, mutta hymyillen.

Nyt hän erotti heidän kasvonsa selvästi; mutta vielä oli huoneessa vaivaava ja outo kohta — omituisen näköinen, kellahtavan kalpea nuori mies, Roddy. Judithin katse lipui häneen ja sitten edelleen Martiniin. Tämä hymyili hänelle, ja hän astui askeleen sinne päin.

»Oletko sinä Cambridgen yliopistossa?» tiedusti hän.

»Kyllä olen.»

»Sinne minäkin aion.»

»Niinkö tosiaankin?»

»Mitä varten?» tokaisi Roddy hiljaa.

»No, oppiakseni. Haluaisin saada mahdollisimman hyvät tiedot kirjallisuudesta — ainakin Englannin kirjallisuudesta, ihan alusta alkaen», vastasi Judith vakavasti.

»Juuri se on Martininkin päämäärä. Eikö olekin, Martin, sinä kirjatoukka?»

»Minä en saa paljoa aikaan», virkkoi Martin, itsevarman hymyn nopeasti vilahtaessa hänen kasvoillaan. »Olen niin veltto pahus. Ja niin hidas.»

Judith aprikoi.

»Minä en luule olevani erikoisen kyvykäs», virkkoi hän. »Arveletko useimpien korkeakoulussa opiskelevien tyttöjen olevan?»

»Martinista ja minusta heidän täytyy olla», veisteli Roddy, silmää iskien. »Siltä he totisesti näyttävät.»

»Näin joitakuita käydessäni suorittamassa tutkintoani. He olivat sangen yksinkertaisia.» Kuului naurua, ja Judith lisäsi tiukan vilpittömästi: »Siellä oli kaksi sievää tyttöä — kaksi tai kolme.»

»Aiotko siis tulla sellaiseksi nuoreksi naiseksi, jolla _tosiaankin_ on älyllisiä harrastuksia?» kysyi Roddy.

»Niin, kyllä. Niin arvelen.»

»Se on aika vakavaa.»

Äkkiä hän huomasi heidän kaikkien nauravan hänelle ja lakkasi puhumasta häpeän ja harmin nujertamana.

»Älä välitä siitä!» Roddy räpytti hänelle silmiään vastustamattoman hilpeästi, ja hänen äänensä uhkui hyväileviä soinnahduksia. »Martin riemastuu tavatessaan sinut. Mutta älä mene Newnhamin äläkä Girtonin naisopistoihin. Kaameita paikkoja — Martin kauhistuu niitä. Mene Trinity-opistoon. Hän on siellä valvojanasi.»

»Lopetahan toki, Roddy!» kehoitti Martin hymyillen suopeasti. »Olet liian hullunkurinen.»

»Toivottavasti umpisuolesi voi paremmin?» lausui Judith kohteliaasti.

»Paljoa paremmin, kiitos.» Martin kumarsi hiukan.

Kenelläkään ei ollut enää mitään sanomista. He eivät olleet kovin hyviä isäntiä. He seisoskelivat huoneessa yrittämättä mitään, veltosti hypistellen ja tipautellen hänen tarjoamiaan keskustelunaiheita, ikäänkuin hän olisi ollut emäntä ja he mitä vaivaloisimpia vieraita. Kuten entisaikaan he nytkin muodostivat painostavan, itsekylläisen sukulaispiirin, jonka ytimenä oli välinpitämättömyys, jollei vihamielisyys vierasta kohtaan. Charlie oli kuollut, mutta kun he nyt olivat kaikki kokoontuneet yhteen, tunsi Judith hänen painavan, kiskovan heitä yhä enemmän erilleen; ja surkeana hän toivoi, ettei olisi tullutkaan tänne.

He olivat kaikki omissa tilapäisissä puuhissaan. Roddy puhdisti piippuaan, Martin ja Mariella leikkivät spanielinpennun keralla. Se ponnistihe Martinin syliin, ja hetkisen kuluttua kajahti Mariellan kirkas, hiljainen piipitys:

»Voi, taaskin! Kuinka hillitön veitikka se onkaan! Kovin ikävää, Martin.»

»Kyllä se kuivaa», lohdutti Martin tyynesti, silmäillen housujaan. »Ei siitä mitään.»

Julian oli istuutunut pianon ääreen ja näppäili _pianissimo_. Roddy yhtyi viheltämään säveltä.

»Mitä teemme?» virkkoi Mariella. Hän kieritteli edelleenkin koiranpentua.

Julian käännähti soittaessaan taaksepäin ja katsahti Judithiin. Kiitollisena viimemainittu meni seisomaan hänen viereensä. Pianon ääressä tarkkaillessaan Julianin käsiä hän oli eristetty muista, eikä hänen tarvinnut olla peloissaan.

»Soitahan vielä. Jotakin omaa sävellystäsi.»

Päätänsä ravistaen Julian vastasi:

»Oh; se on kaikki mennyttä.»

Millaisia piirteitä, millaista kalseutta sota olikaan tuonut hänen ennestään juovaisiin kasvoihinsa!

»Mutta tuleehan se takaisin.»

»Ei. Se oli heikko kipuna; ja taistelujen jumala näki hyväksi nipistää sen sammuksiin. Sota teki joistakuista miekkosista runoilijoita — eräänlaisia; mutta en ole kuullut sen milloinkaan tehneen kenestäkään musiikkimiestä.»

»No niin, mutta osaathan vielä soittaa.»

»Niin, rimputtelen. Rimputtelen.» Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä ja harmistuneelta. Hokiko hän itsekseen: »Hyvä luoja! Sinä hirveä kiusankappale —»

»Minä tuntisin aina» — Judith sai vaivoin tunnustetuksi — »saaneeni kylliksi, jos osaisin rimputella niinkuin sinä. Ihan pienestä pitäen olen kadehtinut sinua kiusakseni.»

Julian ilostui hieman ja hymyili, näyttäen innostuneelta entiseen tapaan.

»Soita sitä kappaletta, jota soitit eilen illalla!»

»Mistä sinä tiedät, mitä soitin eilen illalla?»

»Olin joella ja kuulin soittosi.»

»Niinkö?» Se hiveli Julianin mieltä. Hänen mielikuvitustaan kiihoitti se ajatus, että hän soitti yöhön näkymättömille kuuntelijoille.

»Ihan yksin, niinkö olit?» Hän vilkaisi Judithiin valppaan kiinnostuneesti.

»Juuri niin. Sanoin itsekseni: Herra Fyfe varmaankin soittaa.»

Julian nauroi.

»Ymmärräthän, että olit kauhea.»

»En suinkaan. Sinähän olit. Pakotit minut teeskentelemään, etten mitenkään sinua tuntisi.»

»Hölynpölyä. Minähän toivoin tapaavani sinut. Viimeksi kohtasimme — milloin? Vuosisatoja sitten.»

»Niin. Silloin luistelemassa.»

»Hyvä Luoja, niin. Toisessa maailmassa.»

Äkkiä hän keskeytti hiljaisen soittelunsa; ja Charlie tunkeutui heidän seuraansa, pakottaen heidät sinä päivänä muistamaan ennen kaikkea häntä.

»Minkätähden ummehtua täällä sisällä?» sanoi Mariella. »Lähdetään ulkosalle, Judith.»

Hän seurasi Mariellaa melkein kevein sydämin. Olihan Mariella sittenkin sellainen tyttö, joka osasi pakista ihmisille, jopa huvittaakin heitä. Hän oli osoittanut sen Julianiin nähden; ja täydellä syyllä sopi odottaa hänen muihinkin nähden menestyvän.

* * * * *

Setripuun juurelle levitetyllä matolla leikki lapsi, ja hänen hoitajattarensa istui ompelemassa hänen vierellään. Judith tunsi hänet entisiltä ajoilta; hän oli Pinkie-niminen lohikäärme, ollut Mariellan hoitajatar ja tullut sitten hänen palvelijattarekseen. Ryppyisenä, tuikeana, posket raikkaina ja ilme kirkkaan viattomana kuten vanhalla hoitajattarella ainakin hän istui hoivaamassa Mariellan poikaa.

»Saanko ottaa hänet, Pinkie?» kysyi Mariella. »Pinkie ei yleensä salli minun kajota häneen.»

»Te olette niin huolimaton», virkkoi palvelijatar ankarasti. Sitten hän tunsi Judithin, ja hänen kasvonsa alkoivat säteillä.

Mariella otti kevyesti lapsen maasta ja kantoi hänet kainalossaan joen partaalle, jonne nuoret miehet olivat ryhmittyneet.

Judith tarkkaili lasta tuskaisen kiinnostuneesti ja ihmetellen. Tuossa hänen edessään oli Charlien lapsi; hänen täytyi se uskoa.

Se oli pitkä ja hentorakenteinen lapsi, omituisen kypsyneen näköinen kaksivuotiaaksi. Hänellä oli hauraan näköiset ohimot, ja hänen kaulansa näytti ihan liian heikolta kannattamaan isoa, tuuheiden, hienojen, suorien, ruskeiden hiusten peittämää päätä. Kirkkaita, syvällä olevia silmiä reunustivat Mariellan tummat silmäripset, eikä hänessä ollut mitään muuta vanhemmistaan paitsi kalpeutta ja eräänlaista ylhäistuntuista luurakenteen hentoutta, joka oli Fyfe-suvun kaikkien jäsenten välttämätön piirre.

Seurapiiri oli meluton; se ei pystynyt laajentumaan sulkeakseen sisäänsä uutta elämää. Mariellan lapsi oli syrjäinen eikä kuulunut siihen. Joskus joku serkuista ojensi ison kätensä tukeakseen häntä, vihelsi hänelle, väänteli hänelle kasvojaan, kirskutti hänen leikkikarhuaan tai huudahti hänelle rohkaisevasti, kun hän kaatui. He katselivat häntä isojen koirien tapaan kasvoillaan sietämisen ja huvin ilme, olivat laimeasti mielissään, kun hän seisahtui, pysytellen kädellään pystyssä heidän polviensa varassa; mutta pian he unohtivat hänet. Ainoastaan Julian näytti tuntevan mielenkiintoa häntä kohtaan; Julian tarkkaili häntä, ja silloin tällöin Mariella tarkkaili häntä tarkkailevaa Juliania.

Oli järjetöntä, luonnotonta, uskomatonta, että hän oli Mariellan poika ja Charlien jälkeläinen, että Mariella oli kantanut häntä kohdussaan yhdeksän kuukautta, kuten jokainen nainen kantaa lastansa, synnyttänyt hänet tavalliseen tapaan, tuntien tuskia ja riemua, että hän kasvaa rakastamaan Mariellaa ja saamaan häneltä rakkautta ja nimittämään häntä äidikseen.

Mutta kaikillahan saattoi olla lapsia, jopa sellaisillakin lapsellisilla, salaperäisillä leskillä kuin Mariellalla ja traagillisesti kuolleilla nuorilla aviomiehillä kuten Charliella; yksinkertainen todistus siitä oli tuossa hänen silmiensä edessä. Mutta Mariella oli luonnostaan lapseton henkilö. Tuntui siltä kuin hänen ruumiinsa olisi tehnyt hänelle kepposen ja synnyttänyt; mutta sen synnyttämälle olennolle ei hänen epä-äidillinen sielunsa ollut lainkaan sukua. Siltä näytti; mutta mahdotontahan oli Mariellasta milloinkaan päättää mitään varmasti.

»Tule tänne!» pyysi Judith ja ojensi kättänsä.

Poika tuijotti häneen ja siirtyi sitten hermostuneesti loitommaksi.

»Pidätkö lapsista?» tiedusti Mariella kohteliaasti.

»Minä rakastan niitä», vastasi Judith, mutta punastui sitten havaittuaan äänessään naurettavan lämpöisen soinnahduksen. Mutta taivaan kiitos, Roddy oli Martinin seurassa poistunut heidän luotansa eikä ollut äänen kantamissa.

»Niinkö?» Mariella katsahti häneen eikä näyttänyt keksivän mitään muuta sanottavaa. Hän veti koiranpennun likelleen.

»Kelpo veitikka, mene leikkimään Peterin kanssa! Mene!»

»Peter siis on hänen nimensä.»

»_Michael_ Peter», tehosti Julian pilkallisesti. »Mariellalla oli mitä ylevimmät vaikuttimet; mutta pelkäänpä hänen tehneen huonon palveluksen pojalle. Michaelin yksin tai Peterin yksin hän olisi saattanut kantaa — mutta ne yhdessä! Vapisen hänen nuoruusvuosiensa tähden. Hänellä pitäisi kuitenkin olla joku väärä suojelusnimi ainakin siihen saakka, kunnes hän lähtee yliopistosta. Voimme vain toivoa, että hän itse huomaa kaksinkertaisen taakan ylettömäksi ja ottaa nimekseen raikkaan Jamesin tai Henryn. Meille kyllä kelpaisi Henry tai joku muu sellainen sukuun. Ehkä sittenkin meidän pitäisi kehua kaukonäköisyyttäsi, Mariella?»

»En ymmärrä puheitasi», vastasi Mariella hiljaisella, ystävällisellä äänellään. »Minusta Michael Peter on hyvin sievä nimi. Ja hän on aika sievä poika, eikö olekin?»

Poika juoksi edestakaisin nurmikolla koiranpennun ajaessa häntä takaa, tavoitellen häntä käpälillään, näykkien hänen sääriään, sotkeutuen hänen jalkoihinsa. Aluksi hän kesti sen tyynesti, mutta jonkun ajan kuluttua pysähtyi tuskastuneena, torjui koiraa voimattomilla, hennoilla käsillään ja huudahteli hermostuneesti, ikäänkuin toraillen sille omalla kielellään, mutta ei kertaakaan vilkaissut kehenkään heistä apua pyytääkseen. Koiranpentu kyyristyi hänen eteensä ja haukahti terävästi. Lapsi nosti kädet korvilleen, ja hänen huulensa vapisivat.

»Tuota kirottua koiranpentua!» kivahti Julian vimmastuneesti. Hän meni veljenpoikansa luokse ja otti hänet syliinsä.

»Poika on väsynyt, Mariella, ja sinä tiedät sen, mutta istut siinä rauhallisesti, _rauhallisesti_ — ja sallit tuon riivatun hupsun, meluisen koiranpennun ärhennellä hänelle ja kiusata häntä ja turmella hänen hermonsa...»

Hän oli kalpea, tähysti Mariellaan peittelemättömän vihaisesti, ja ilma heidän välillään tuntui värähtelevän ja käyvän jännittyneeksi. Mariella nousi nopeasti pystyyn ottaakseen koiranpennun ja kosketti poikansa päätä ohimennen.

»Poloinen Peter-poju», virkkoi hän levollisesti. »Ymmärtämätön poika! Ei ole mitään hätää.»

»Minun täytyy lähteä», mutisi Judith.

Se oli sietämätöntä. Hänen täytyi pujahtaa tiehensä ja piiloutua häpeämään ja pahoittelemaan omaa käsitystään hillitystä hysteriasta.

»Täytyykö sinun lähteä?» Mariella hymyili hänelle herttaisen ilmeettömästi. »No niin — sinun pitää tulla pian taaskin käymään. Käy usein täällä!»

»Saatan sinut ovelle», sanoi Julian. »Vien pojun sisälle.»

Virkkamatta enää sanaakaan ja katsahtamatta heihin Mariella poistui; Julian lähti marssimaan talolle, kantaen lasta; ja Judith seurasi häntä sydän kipeänä.