Part 20

»No niin, _kirottua_! Etkö oivalla, että minä itsekin rakastan?» huudahti Julian täydelleen vimmastuneena. »Vihdoinkin olen saanut olla yksin seurassasi vaivaiset kymmenen päivää — varrottuani vuosikausia — huomaa: _vuosikausia!_ — tilaisuutta, ja nyt sinä nyreänä ruikutat koulutyttöhaaveittesi särkymistä! Hyvä Jumala! Eikö sinulla ole sisua napsauttaa sormiasi miehelle, joka ei sinusta välitä? Etkö ole viehättävä ja älykäs? Etkö osaa nauraa? Eikö ole yllin kyllin muita? Mitä varten minä olen täällä? Mene vaikka hornaan hetkiseksi — minä autan sinua. Minä selvitän sinut siitä. Mutta _älä uikuta_!»

Hän vaikeni hengähtääkseen ja jatkoi sitten:

»Tässä olen, kuten sanoin, ja käytettävissäni on korkeintaan kymmenen päivää — kymmenen päivää, joiden aikana minun pitäisi saada sinut katsomaan silmiini, ei niiden lävitse, saada sinut lakkaamaan hymyilemästä ja olemasta kohtelias, suvaitseva ja säälivä minua kohtaan — niin, mitä muuta tahansa, mutta ei kirottua välinpitämättömyyttäsi! Minkä tähden et vihaa minua? Silloin saisin sinusta jotakin hyvää. Minä viihdyn hyvin vihattuna. Tässä olen, juuri minä, enkä kykene nukkumaan enkä syömään, kun halajan sinulta suudelmaa, vapisten päästä jalkoihin saakka nähdessäni sinun tulevan, raivoten, kun sinä puhelet jonkun toisen miehen kanssa — ja tässä olet sinä, pitäen itseäsi narrina — itsepintaisesti tuhlaten aikaamme esiintyessäsi romanttisen hupelosti.»

»No niin, olemme siis tasan», ehätti Judith keskeyttämään. »Minä rakastan enkä saa vastarakkautta ja olen narri. Olen yhtä mieltä kanssasi. Sinä rakastat saamatta vastarakkautta. Sinä olet toinen narri.»

Julian kääntyi ja sanoi riemastuneena:

»Olet äkäinen. Olen suututtanut sinut. Olet menettänyt malttisi.»

»Oi, sinä olet mahdoton.»

»En, en, en ole», torjui Julian mairittelevasti. »Katsos, olen nyt hyvin kiltti. Kuulehan, Judith, rakas! Sinä et ole sellaisia henkilöitä, joilla on pieni, keskeneräiseksi jäänyt rakkaustarina ja jotka menevät hautaan vanhoina piikoina — vanhoina piikoina, joille on sattunut pettymys, Judy! — eikö niin sanota? Kas niin, taaskin kiusoittelin; vaikka lupasin, etten niin tekisi. Rakas, mitä hyödyttää olla niin vietävän järkähtämätön? Etsi toki joku toinen pian! Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka riemullista sinusta on sitten vanhana muistella, kuinka useita ihmisiä olet rakastanut. Ja se on kaikkein paras lääke, Judy, huonolle mielialallesi.»

»Käytätkö sinä sitä, jos —»

»Josko hylkäät minut? Otaksuttavasti. Mutta älä hylkää minua — älä koettamatta! Tässä olen tarjolla; saattaisit tehdä lemmon paljoa huonomman kaupan kuin ottaa minut. Minä kyllä huolehdin siitä, että meillä on hupaista.»

Yöperhosia lepatteli ja kiiteli autonlamppujen valossa; noiden kahden vielä pitkän, kirkkaan valokimpun ulkopuolella näytti yö hyvin pimeältä. Kuinkahan etäällä he olivat kotoa?

Vihdoin Judith virkkoi:

»Käsittääkseni tämä ei ole avioliittoehdotus, Julian.» Julian nauroi.

»Ei, rakas, ei ole. Ei toki niin synkeätä.»

»Ahaa, ymmärrän — rakastajattareksesi.»

Äänensä ja sanojensa perusteella Judith aprikoi, eikö hän ollutkin keskustelevinaan unissaan; hänellä oli samanlainen tunne siitä, että hän oli lausunut jotakin perin tärkeätä, minkä tarkoitusta ei kuitenkaan voinut havaita.

Julianin rakastajatar... Se ajatus oli jostakin syystä syvälti tyrmistyttävä.

Ranskalainen, itävaltalainen, venäläinen ja nyt englantilainen... Mutta kenties Julian oli silloin valehdellut. Hän lateli sellaisia valheita kokemuksistaan.

»Minä en ole luotu avioliittoa varten sen enempää kuin sinäkään olet», haasteli Julian hellän selittävästi. »Osaatko kuvitella minua aviopuolisona? Mikä helvetti jollekin poloiselle hupakolle!... Mutta», lisäsi hän huoahtaen, »kuitenkin olisin kiintynyt lapsiini. Mielelläni kasvattaisin pojan. Mutta sellaista en milloinkaan saa.»

»Jos menisit naimisiin Mariellan kanssa», huomautti Judith yhäti kuin unessa, »voisit kasvattaa Peteriä. Mariella olisi siitä hyvillään. Luullakseni hän rakastaa sinua.»

Julian ei ollut kuulevinaan; ja Judith aprikoi, eikö hän ollut sittenkään puhunut ääneen vai eikö hänen hiljainen äänensä ollut tunkeutunut aatoksissaan olevan miehen korviin.

»Niin, mitä tekisimme toisillemme avioliitossa», jatkoi Julian. »Se olisi yhtenäinen, pitkä sarja ärtymyksiä. Olemme molemmat niin itsetietoisia, niin vaativaisia, niin sivistyneitä... Oi, se olisi kammottavaa.»

»Niin olisi.»

»Mutta, Judith, viehättävä, ihastuttava Judith», rukoili Julian ääni syvänä ja kauniina, »joksikin ajaksi, joksikin ajaksi! Kirkas alku ja sitten taaskin loppu, kun se alkaisi käydä onnettomaksi. Ajattele, mitä voisimme antaa toisillemme!»

»Se olisi otaksuttavasti sangen hyvä meille...» Judith piti päätänsä käsiensä varassa, koettaen pohtia. Mitä saattaisi Julian antaa hänelle sellaista, mitä hän kaipaisi?

»Se olisi, se olisi. Me _eläisimme_ hieman ajattelemisen sijasta. Saisin sinut unohtamaan, sen vannon; ja mitä kaikkea antaisinkaan sinulle muisteltavaksi sen asemesta — mitä kaikkea sellaista hyvää, mikä on ollut salaisuutenani vuosikausia ja mitä olen vuosikausia halunnut jakaa, tarjota viehättävälle, sukkelalle älyllesi! Kukaan muu ei ole päässyt siitä osalliseksi, Judith. Se on odottanut sinua; kukaan muu ei ole ajatuksissani koskaan päässyt lähellekään sinua. Judith, en olisi ärsyttävä, väsyttävä, vanha jörri; minä en ole sellainen! Minulla on salaisuuksia. Salli minun kertoa ne sinulle. Rikastuttaisin sinua niin paljolla kauniilla ja sitten päästäisin sinut menemään. Eikö se ole oikein ja rehellistä? Eikö sitä kannata ottaa? Mene myöhemmin naimisiin ja hanki lapsia, jos sinun täytyy se tehdä, mutta salli minun ensin antaa sinulle tämä. Koettele minua, Judith, koettele! Et voi kieltäytyä koettelemasta minua. Halajan sinua niin voimakkaasti.»

Judith olisi tahtonut sulkea korvansa, sillä hän tunsi avuttomasti taipuvansa sanojen vanhan lumousvoiman mukaan.

»Julian — minä en voisi antaa sinulle — mitä haluaisit. Oi, en voisi! Se on niin suuri askel — sinä et sitä tajua — naiselle. Hän ei koskaan voi palata — myöhemmin ja olla turvallinen maailmassa. Ja hän saattaisi sitä haluta.»

»Minä huolehtisin siitä, että pääsisit takaisin, jos haluaisit. Mutta en usko sinun sitä haluavan. Sinä et tahtoisi olla turvallinen. Se ei ole sinua varten. Oi, minä tunnen sinut paremmin itse kuin tunnet itsesi.»

»Et. Et.»

Heitä erotti väliseinä, eikä Julian sitä aavistanut. Se, mitä Julian oli erehtynyt pitämään elävänä Judithina, oli muumio, jonka sydän oli kuivaa tomua. Julian ei ollut kyllin terävä-älyinen oivaltaakseen sitä.

Julian oli vaiti jonkun aikaa ja virkkoi sitten:

»En vaatisi sinulta mitään, mitä — et olisi valmis antamaan minulle. Toivon — että senkin aika tulisi. Mutta tällä hetkellä en pyri muuhun kuin auttamaan sinua taaskin elämään — paremmalla, kestävämmällä tavalla. Sallitko minun sen tehdä? Sällitkö minun rakastaa sinua, Judith.»

»Kenties. Kenties, Julian. Minä koetan. Koetan puolestani oppia rakastamaan sinua.» Ne sanat luiskahtivat häneltä pitkän huokauksen mukana.

»Rakas!» Judith tunsi, kuinka voitonriemuinen Julian oli. Mies kiersi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä kevyesti, ja hän mietti: »Nyt he kaikki kolme ovat suudelleet minua.»

»Mutta malta, Julian!» vastusti hän, ollen purskahtamaisillaan hermostuneesti itkemään. »Älä puhu nyt enää mitään! Vie minut kotiin!»

»Kyllä, kyllä. Nyt vien sinut kotiin.» Julianin ääni oli tyynnyttävä ja hellä. Hän aikoi näyttää Judithille, että hänen kärsivällisyytensä oli rajaton. Tällä kertaa Judith joutui ansaan.

Auto lipui viehättävän tyynessä ilmassa kunnailta tasangolle. Kerran Judith rikkoi hiljaisuuden sanoakseen:

»Eihän mikään ole yrittämisen arvoista, Julian? Eihän ole väliä sillä, mitä tekee? Eihän oikeastaan ole mitään viisautta koko eläminen?»

Julian naurahti.

»Judith-raukka! Heitä mielestäsi sellainen! Aikanasi sinun täytyy se tehdä. Alistu! Korvaus ei sitten tunnukaan niin nurinkurisen mitättömältä. Oli aika... Mutta se on mennyttä. Niin kauan kuin onnen puoli on voitolla, olen tyytyväinen elämään. Se, että se kaikki on turhaa, on lakannut vaivaamasta minua. Ei oikeastaan ole vaikea olla onnellinen, Judith.»

»No niin — sinun pitää opettaa minua.»

Mutta hän tunsi alakuloisuuden masentavan mieltänsä kuunnellessaan Julianin puheita; ja viimemainitun rauhallinen ääni kajahteli murheellisesti hänen sydämessään.

Hän toivotti Julianille hyvää yötä tyhjässä seurustelusalissa ja meni yläkertaan ruusuilla ja kultauksella koristettuun, kalseaan makuuhuoneeseensa.

Hänestä tulisi Julianin rakastajatar... Julian oli hänestä varma; hän oli pannut merkille Julianin voitonriemuiset silmät ja hymyilevän suun sanoessaan hyvää yötä... Jos hän olisi tarjoutunut Roddyn rakastajattareksi, olisi Roddy kenties suostunut ilomielin. Ei hänkään ollut luotu avioliittoa varten.

Hän alkoi äkkiä ikävöidä Martinia, istuutui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa hänelle, mutta luopui muutamien lauseiden jälkeen yrittämästä; hänen päänsä oli niin raskas, ettei hän jaksanut ajatella, ja hän paneutui vuoteeseen.

10

Seuraava päivä oli _jour de fête_; kaikissa hotelleissa oli suuria tanssiaisia, huveja ja tanssikilpailuja.

»Me kierrämme katsomassa niitä, Judy», virkkoi Julian »Ja sen jälkeen lähdemme autolla kunnaille — teemmekö niin?»

Ja Judith kiitti häntä ja suostui.

Julian oli hyvätuulinen, hilpeä ja ystävällinen; hänen kasvojensa juovat näyttivät tasoittuneen, ja hänen ja Charlien yhdennäköisyys oli hänessä selvästi havaittavissa.

Kuvitellessaan tulevaisuutta Judith näki vastahakoisesti ja avuttomasti joutuvansa yhä läheisempiin suhteihin hänen kanssansa. Julian ei kyllästyisi häneen pian. Kun he kerran aloittaisivat, katkeaisivat kaikki häntä entisyyteen yhdistävät siteet välttämättä täydelleen. Yhdessä he olisivat hillittömiä, vapaita; yhdessä he sieppaisivat nautintoja elämän arvottomuudesta, sillä Julian oli vilpittömästi luvannut antaa hänelle kaikkea sitä, mitä hän kaipasi; Julian oli oppinut tarkalleen tietämään, miten onni saavutettaisiin, ja opettaisi häntä... Ja hän oli luvannut, että Julian saisi opettaa häntä.

Harkitusti Julian pysytteli poissa sen päivän, ja Judith vietti aamun äidin seurassa, tarkkaillen sisäisten häiriöiden vaivaamia ihmisiä, jotka liikkuivat sinne tänne _Placelle_, siirtyen kuppi kädessä lähteeltä toiselle, iltapäivän äidin kanssa pukuja tilaamassa sekä teen ja päivällisen väliset tunnit äidin seurassa hotellin seurustelusalissa, surullisesti karkottaen aina jälleen mieleen palaavia ajatuksia Roddysta.

Äiti lähetti hänet ostamaan »Daily Mailin» mannerpainoksen numeron, joita kimakkaääniset naiset innokkaasti kauppasivat _Placella_. Lornettinsa lävitse äiti silmäili ilmoitusta äsken saapuneista henkilöistä, poliittista katsausta, äskeistä junaonnettomuutta Ranskassa, haukotteli, huomautti, että lomakaudelle Englannissa näyttivät tavallisuuden mukaan olevan tunnusmerkillisiä murhat ja hukkumistapaukset, haukotteli uudelleen ja meni yläkertaan lepäämään ennen bridgepelin alkua.

Vielä tunti päivälliseen ilman muuta tehtävää kuin istuminen ja ajatteleminen.

Välinpitämättömästi hän otti käteensä huonosti painetut arkit. _Kolminkertainen murhenäytelmä venematkalla_. Minkä tähden ne aina olivat kolminkertaisia? Miltähän tuntui sellaisen kolminkertaisen murhenäytelmän uhrien sukulaisista ja ystävistä? Mutta sellainen oli luokkaonnettomuus, samanlainen kuin ruttokuolema — ei yleinen.

_Purjehdusonnettomuus St. Catherinen kohdalla Wight-saaren rannikolla_. Siellähän Martin ja Roddy olivat purjehtimassa. He olivat saattaneet olla sitä näkemässä. _Tunnetun nuoren purjehtijan traagillinen loppu._

Hän aikoi laskea sanomalehden käsistään, mutta hänen katseensa osui erääseen nimeen, ja hänen täytyi lukea edelleen:

Kanaalissa vallinneen sakean sumun otaksutaan tuottaneen kuoleman herra G. M. St. V. Fyfelle, joka oli Solentin tunnetuimpia nuoria purjehtijoita.

Tähän mennessä saamiemme tietojen mukaan oli herra Fyfe, joka oli taitava purjehtija ja uimari, ollut —nnen päivän varhaisesta aamusta saakka vesillä yksin purjehtimassa pienellä »Sea Pink» -nimisellä kutterillaan. Keskipäivän tienoilla ajautui kanaalista sakea sumu, ja illalla kävivät hänen ystävänsä levottomiksi, kun häntä ei kuulunut takaisin. Seuraavana aamuna löydettiin pelastusrengas ja joitakuita muita haaksirikon jätteitä, jotka olivat ajautuneet rannalle Brooken lähistöllä ja jotka tunnettiin herra Fyfen purteen kuuluneiksi. Arvellaan, että purren yli on edellisen päivän iltapuolella sumussa ajanut postihöyry tai joku muu iso alus St. Catherinen niemen kohdalla. Ruumista ei vielä ole löydetty.

Herra G.M. St. V. Fyfe oli neljäkolmattavuotias, vanhempiensa ainoa poika; hänen isänsä oli edesmennyt sir John Fyfe, Bathin ritarikunnan komentajaristin saanut, ja hänen äitinsä lady Fyfe asuu Manor Housessa, Fernwoodissa, Hants. Vainaja opiskeli Etonissa ja Trinity-yliopistossa Cambridgessa ja oli...

Seurasi vielä muutamia sanoja, mutta painos oli perin epäselvä.

Se ei voinut olla Martin, koska hän oli herra Martin Fyfe.

Martinin nimikirjaimet olivat — Voi, hyvä Jumala! — Judith oli unohtanut tietävänsä hänen nimikirjaimensa. Nyt hän saattoi nähdä ne omalla käsialallaan kirjoitettuina kirjekuoreen: G. M. St. V. Fyfe. Niin arvokkaat, miellyttävät nimikirjaimet... Se ei voinut olla Martin, koska yläkerrassa odotti keskeneräinen kirje lähettämistä. Martin oli turvallisena purjehtimassa Roddyn ja parin muun henkilön kanssa. Hän ei lähtisi purjehtimaan kutterilla yksin sumussa, koska se oli niin vaarallista eikä hän koskaan tehnyt mitään vaarallista.

Ruumis ei vielä ollut löytynyt...

Jos hän lukisi uutisen vielä kerran rauhallisesti lävitse, niin hän oivaltaisi, että hukkunut oli joku muu.

Kenties oli parasta olla lukematta.

Mutta vain päivämäärä... Kaksi päivää sitten se oli tapahtunut... Herra G. M. St. V. Fyfe — Martin Fyfe — _Martin_ oli ollut poissa maailmasta kaksi päivää...

Judith mietti: Jos olen olevinani ikäänkuin en olisi tuota lukenut, on ihan sama kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Minä en sitä tiedä, ja silloin se lakkaa olemasta totta.

Hän käänsi sanomalehden huolellisesti kokoon, otti sen mukaansa ja meni yläkertaan, jossa hän pukeutui päivällistä varten tarkan huolekkaasti. Hän söisi päivällistä Julianin seurassa siinä hotellissa, jossa tanssikilpailu otaksuttavasti sukeutuisi parhaaksi, ja oli luvannut pukea illaksi yllensä sen leningin, joka Juliania eniten miellytti.

* * * * *

Julianin tilaama päivällinen oli hyvin ylellinen ja kallis; ja Judithin lautasen vieressä oli kimppu hajuneilikoita. Hummereita ja samppanjaa. Kuinka paljon innostuneita ihmisiä! Paljas iho oli kovin rumaa, ja kaikkien noiden naisten aalloille käherretyt hiukset olivat sietämättömiä. Kuinka yksitoikkoisia kasvot tungoksessa olivatkaan!...

Julian tarkkaili häntä vaivihkaa, luoden häneen välkkyviä katseita, vaikka olikin näennäisesti kiinnittänyt huomionsa yleisöön. Hän joi rauhattomasti, ja hänen kasvojensa juovat olivat sangen selvät. Judith halusi huomauttaa hänelle jotakin väkijoukon kasvojen yksitoikkoisuudesta ja sitten jotakin aaltomaisiksi käherretyistä hiuksista. Senjälkeen hän tiedusti:

»Julian, tietääkö kukaan, että sinä olet täällä?»

»Ei, ei ainoakaan sielu.»

»Etkö ilmoittanut mitään osoitetta?»

»En. Pariisi on päämajani. Kun poistun tällä tavoin, on minusta parempi, että suurmaailma odottaa paluutani eikä seuraa minua.»

»Oi, sinä olet viisas.» Judith nauroi. »Se varmaankin saa sinut tuntemaan itsesi vapaaksi.»

»Minkä tähden sitä kysyit?»

»Koska se äsken välähti mieleeni.»

Koska hänelle oli saatettu lähettää sähkösanoma; hän oli suvun vanhin jäsen, ja häntä oli saatettu tarvita monista syistä, hautajaisia varten... Mutta ruumistahan ei oltu vielä löydetty. Pian Judithin täytyisi ilmoittaa: »Julian, Martin on hukkunut.» Julian ei siitä paljoakaan välittäisi; he eivät olleet milloinkaan olleet kovin läheisiä ystävyksiä; mutta luonnollisesti heillä kummallakin oli ollut piirinsä heimolaisuustunne. Judithin täytyisi tosiaankin pian kertoa hänelle.

Nyt tanssittiin. Huone oli täynnä savua ja valoa ja kuvottavaa tuoksua; ja helle oli tukahduttava. Kaikki nousivat tanssimaan.

Muuan hotellin nuorista amerikkalaisista vieraista kumarsi ja sopersi jotakin hänen edessään.

»Ei ihan nyt, kiitoksia hyvin paljon.» Hän soi miehelle hymyn. »Ehkä tuonnempana...»

Voi noita omituisia marionetteja, jotka kimmahtelivat lattialla, liikkuen konemaisesti! Miten ihmiset saattoivat olla noin vakavia ja suorittaa noin tylsiä ilveliikkeitä. Mutta he eivät olleetkaan todellisia ihmisiä.

»Katsohan, Julian! Tuolla on se espanjalainen poika, jota vastaan pelasimme kilpailuissa. Hän on hauskannäköinen, eikö olekin? Hän suorastaan hurmaa tuon tytön. Eikö hänellä ole veltto hymy?... Olethan huomannut, että vaikka ranskattaren ruumis on kuinka ruma, se joka tapauksessa on ruumis eikä hän sitä häpeile. Nuo englantilaiset ovat pelkkiä vaatemyttyjä. Jos heidät riisuisi, ei jäljelle jäisi mitään. Siinä koko erotus... Oi, katsohan, nyt jaetaan muistolahjoja. Oi, haluaisin viuhkan. Lähdetään tanssimaan!»

Edetessään täysien pöytien lomitse hän sivuutti seurueen lihavia, vanhanpuoleisia ranskalaisia ja kuuli erään heistä huomauttavan toiselle äänekkäästi, juopuneen kiihkeään tapaan:

»_Mais regardez donc un peu! En blanc — vois-tu? Elle est bien, celle-là. C'est tout à fait mon type_.»

Heidän kasvonsa pälyilivät häneen päin hymyilevinä ikäänkuin unessa.

Julian vei häntä kerran salin ympäri, mutta katsahti sitten häneen ja virkkoi:

»Sinähän et osaa tanssia tänä iltana. Mikä sinua vaivaa?»

Judith katsoi häneen pelokkaana, mykistyneenä. Sillä oli syynsä. Pian — pian hänen täytyisi ilmaista se Julianille; ja sitten, kun se olisi lausuttu, olisi se totta iäksi. Ei vielä.

Tanssikilpailu oli alkanut äänekkään naurun ja kättentaputusten kaikuessa. Vähitellen harventuen parit kaartelivat itsetietoisesti. Pienet, lämminsilmäiset, puoliveriset sisarukset, veli ja sisar, olivat paras pari. Heidän vartalonsa olivat joustavat, vennot ja taipuisat, heidän ylväsasentoiset pienet päänsä kiilsivät kuin musta vesi, heidän silmänsä ja huulensa olivat haaveksivat, aistilliset, surumieliset, heidän raajansa liikkuivat runollisesti ja soitannollisesti. Palkinnonsaajina he suostuivat antamaan tanssinäytännön.

Punehtuneena, hampaiden välkkyessä hymyn raottamien huulien välistä sisar liiti huoneen toisesta päästä veljeään kohti. Veli ojensi hänelle kätensä, hän pysähtyi, pyöräyttäen pitkää, leveätä, keltaista hamettaan — ja he alkoivat huojua ja kaarrella yhdessä. He pyörivät, seisahtuivat kuin kivettyneinä, pyörivät uudelleen. Veli nosti sisaren lattialta, ja viimemainittu keinui ilmassa, nauraen hänelle, pieni jalka ojossa, pudottautui sitten maahan kevyesti kuin höyhen ja alkoi taaskin leijailla lattialla.

»Oi, kunpa he tanssisivat loputtomiin! Heidän tanssiessaan saattoivat ihmiset kuolla hiljaa, helposti, kuten tanssija vaipuu maahan, tuntematta itse tuskaa ja herättämättä kauhua muissa. Jospa he tanssisivat iäti!... Se oli lopussa. Käsi kädessä he niiasivat ja kumarsivat ja juoksivat pois lattialta.

»Se oli tanssia», ihasteli Julian. »Näkemättä ketään muuta kuin tanssikumppaninsa, nuo pikku pahukset. Sillä tavalla opitaan.»

Roddy olisi halunnut tanssia tuon vennosti hymyilevän, sivulle vilkuvan, pienen tanssijattaren kanssa; hän olisi tehnyt sen halusta, ei säälistä. Martin olisi pysynyt hänestä erossa äänettömänä, tuntien vastenmielisyyttä.

Valossa salaman hän sitten näki rajusti, riemuisesti myllertävän meren paiskovan kallioihin lasta, vainajaa.

Paiskovan kallioihin Martinia.

Kaikki olivat nyt hyvin hilpeitä. Savun lävitse näkyivät kaikki silmät ja suut nauravan viinin ja tanssin kiihoittamina. Ilmapalloja ja muistolahjoja liehui ilmassa; soittokunta soitti vinhasti. Soittajat laittoivat kasvoihinsa tekonenät ja -viikset, nousivat seisomaan, hyppivät ja huusivat.

_Voi, tämä paikka oli helvetti!_

Niin, helvetti. Virnisteleviä kasvoja, rumia vartaloita, lörpötteleviä papukaijan- ja marakatin ääniä; hornamaisia soittajia, joilla oli kiukkuiset sävelet ja sanoinkuvaamattoman pahuuden synkistämät piirteet...

Valot himmennettiin, lattia korjattiin tyhjäksi. Avoimen kohdan keskelle syöksähti tanssijatar, syytäen kukkia. Hänen valkeat balettihameensa pyörivät utuisesti. Valot sammutettiin tyyten, ja silloin havaitsi, että hänen liiviensä ja hameittensa reunat, hänen kengänsolkensa ja otsatähtensä olivat maalatut itsestään hohtavalla maalilla, joten hän nyt oli kolme tähteä ja joitakuita valokehiä ja -silmukoita, jotka pyörivät haaveellisesti pimeässä.

Nyt oli aika pujahtaa pois. Julian ei huomaisi.

Hänen ehdittyään _Placen_ keskikohdalle Julian saavutti hänet.

»Minne aiot?»

»Minun pitää näyttää sinulle jotakin. Tule mukaan!» Julian seurasi häntä äänettömänä hotelliin, yläkertaan, olohuoneeseen.

»Odota tässä! Tulen takaisin.»

Hän havaitsi pitelevänsä purppuraista ilmapalloa. Hän hellitti sen ja katseli, miten se ison kuplan tavoin ponnahteli huoneen toiseen päähän.

Makuuhuoneessa hän löysi kirjeen imupaperien välistä. »Mikä äänettömyys, Martin! Minulla on ollut ikävä sinua ...» Kauhistuneena hän repi sen palasiksi.

Nyt takaisin Julianin luokse.

Hän seisoi keskellä huonetta ja odotti.

»Julian, mitkä ovat Martinin nimikirjaimet?»

Julian mietti.

»Jotakin sellaista kuin St.V. — G.M. St.V. — George Martin St. Vincent.»

Hän kohotti kulmakarvojaan — mutta kalpeni.

»Juuri niin.»

Sanomalehti oli ikkuna-istuimella; Judith kävi noutamassa sen. »Ota se mukaasi ja lue! Siitä kohdasta, johon olen pannut merkin.» Hän vetäisi ristin peukalonsa kynnellä.

Hän palasi makuuhuoneeseen ja pani oven lukkoon; ja muutamien minuuttien kuluttua hän kuuli Julianin menevän takaisin alakertaan.

Silloin hän heittäytyi vuoteelleen ja itki Martinin tähden, jota hän rakasti, jonka hän oli jättänyt suremaan hänen vuoksensa, jonka olisi pitänyt elää lapsiensa rakastamaksi, kunnioitetuksi ja iäkkääksi, joka oli ystävällinen, kun kaikki muut olivat tylyjä — joka oli ollut kuolleena kaksi päivää, heittelehtien aalloissa, jota Roddy-parka oli turhaan etsinyt merestä, joka oli ollut komea, mutta nyt oli perinpohjaisesti tuhoutunut ja kauheannäköinen — merivettä suussa, silmissä ja hiuksissa, kaunis vartalo pöhöttyneenä merivedestä muodottomaksi möhkäleeksi.

Ketä hän oli ajatellut hukkuessaan? Oliko hän ponnistellut ja sadatellut? Vai oliko hän pitänyt kuolemaa tervetulleena, koska eräs henkilö oli ollut tyly ja petollinen?

»Martin, tarkoitukseni ei ollut sellainen.»

Martin oli melkein siinä huoneessa — ihan siellä — seisoi ihan hänen takanaan ja sanoi: »Ei minua mikään vaivaa.» Martin oli tullut häntä lohduttamaan.

Martin oli päässyt iäiseen elämään. Niin!

»Ei. Ei. Ei. Kuollut. Tiedoton. Olematon. Katseen ja kosketuksen yltämättömissä iäti.»

VIIDES OSA

1

Oli syyskuun loppu. Hän oli tullut taaskin kotiin, yksin. Aamut, keskipäivät ja illat hän istuskeli tai käveli, katsellen päivien värillistä sarjaa. Koleat, sinisten usvien verhoamat aamut muuttuivat vienosti keskipäiviksi, ne loistaviksi, vaalean keltaisiksi iltapäiviksi, jotka aikaisin taaskin kaihoisesti katosivat usviin; harmaata kastetta kimalteli lehtien peittämillä ruohikoilla ja maahan pudonneilla omenoilla, liikkumattomat, upeat lehväryhmät helottivat pehmeästi hillityn tulipunaisessa iltaruskossa ja kuun noustessa omituisena, pronssinvärisenä.

Joki oli kuin silkkiä, sen tumman vihreällä pinnalla väikkyi öljymäisen sileä kalvo; ja rannan kaikki haavat ja raidat ulottuivat molempiin suuntiin — ilmaan ja alaspäin veteen pitkät rungot lyhentyneinä ja helakka väri lievästi hämääntyneenä.

Naapuritalon ikkunoissa oli luukut, ja kuparipyökki varisteli lehtiään autioksi jääneelle nurmikolle.

Liikkuessaan nyt syvän painostavassa, tuulettomassa vienossa hiljaisuudessa yksin talossa ja puutarhassa, joen varsilla ja kunnaalla hän näki kaiken hitaasti, loistavasti kallistuvan loppuaan kohti; ja ajan mittaan hän tunsi itsessään uuden heräämisen ensimmäisen, epävarman liikahduksen.

Äiti ei ollut tullut kotiin. Hän oli nyt Pariisissa ja aikoi jäädä sinne toistaiseksi.

Hän oli ollut hyväntahtoinen silloin aamulla, kun Judith oli mennyt hänen vuoteensa ääreen ja kertonut, että Julian oli lähtenyt, että Martin oli kuollut ja ettei hän itse tuntenut olevansa oikein terve. Hän ei ollut kysellyt mitään, ei lausunut ainoatakaan säälin sanaa, vaan laupiaan jokapäiväisesti huolehtinut hänestä, virkistänyt hänen ruumistaan konjakin ja kuumavesipullojen suomalla käytännöllisellä lohdutuksella ja seuraavana päivänä luopunut omasta hoidostaan ja vienyt hänet pois. He olivat ajelleet autossa ympäri koko Ranskan, poiketen Italiaan ja Sveitsiin, ja oltuaan välillä pitkät ajat äänettömänä äiti oli puhunut kevyesti, älykkäästi, pintapuolisesti niistä paikoista ja ihmisistä, joihin he tutustuivat, ruuista ja vaatteista; hän oli puhunut sellaista, mitä saattoi kuunnella kohtalaisen tarkkaavaisesti ja mihin oli helppo vastata. Mieltänsä ympäröivän, tiiviin lyijyverhon lävitse Judith oli käsittänyt hänen harkitun, huolekkaan auttamissuunnitelmansa ja ollut siitä kiitollinen. Mutta kun äiti kolmen viikon kuluttua oli alkanut suunnitella, että he viettäisivät syksyn yhdessä Pariisissa, oli Judith äkkiä pyytänyt lupaa lähteä kotiin. Se oli hänen, kuten näytti, ilman elpymisen toivoakaan sairastuneen mielensä ensimmäinen omaperäinen aloite. Se oli velton raukea, mutta pysyvä: hänen täytyi päästä kotiin, olla yksin, etsiä itselleen työtä, kirjoittaa kirja, tehdä jotakin... Äiti oli suostunut siihen kykenemättä salaamaan huojennustaan. Kuinka vaivaavia näiden viikkojen oli täytynytkään hänestä olla!

Kun Judith taaskin saapui Englantiin, oli hänellä samanlainen tuntu kuin hän olisi ennen aamun sarastamista herännyt painajaisen uuvuttamana, aavistellut tosielämää kammoten ja sekavasti ja sitten vähitellen, aamun valjetessa alkanut hämärästi tuntea huojennusta ja toivoa.

»Tänään alan kirjoittaa — käyn käsiksi työhön — haen opiston välityksellä jotakin tointa...»

Mutta joka ilta hän jälleen oli puutarhan kullanhohtoisessa, hyväilevässä yksinäisyydessä ajatuksettomana ja saamattomana. Ei ollut mitään aihetta, josta hän mitenkään olisi saanut aineksia kirjaan, ei kappaleita, joita ei olisi ollut ihan liian vaikea oppia soittamaan, ei ainoatakaan tointa, joka ei olisi tuntunut perin vastenmieliseltä.

Eräänä iltapäivänä hän sitten pysähtyi upean pianon ääreen, epäröi ja istuutui soittamaan — Schumannin, Chopinin, Brahmsin, Debussyn ja Ravelin sävellyksiä... vähän kutakin, sekaantuen, tauoten, alkaen uudelleen. Kahden tunnin kuluttua hän herkesi. Aluksi hänen kätensä eivät olleet totelleet häntä; mutta jonkun ajan kuluttua ne olivat alkaneet muistaa, hän oli pakottanut ne muistamaan hiukan. Hänen täytyisi soitella skaaloja ja harjoituksia; oli liian nöyryyttävää olla jäykkien, kömpelöiden sormien armoilla.

Hän silmäili ympärilleen olohuoneessa ja näki, ettei siellä ollut kukkia. Otettuaan kopan hän meni usvaiseen, kirpeätuoksuiseen puutarhaan leikkaamaan georgineja ja myöhäisiä ruusuja. Kukkien terälehdet tuntuivat hyväilevän hänen poskiaan, kun hän kumartui niiden puoleen, varret näyttivät antautuvan ilomielin ja kallistuvan häneen päin. Ne rakastivat häntä ja pitivät häntä tervetulleena. Hän valitsi, noukki, silitteli niitä, painoi niitä kasvojaan vasten, hekumallisesti nauttien niiden väreistä, muodoista ja rakenteesta. Oli ihastuttavaa elää yksin ja poimia kukkia.

Hän katsahti ympärilleen ja taivaalle. Ilta muistutti Jenniferiä.

Lavendelikimppuja oli vielä kuivamassa sanomalehdille levitettyinä siinä pienessä huoneessa, jossa maljakoita säilytettiin. Hän riipi hauraat varret loppuun, jakoi tuoksuiset, kuivaneet, sinertävät siemenkasat ja kaasi ne maljoihin. Kämmenillä pidettyjen ja sormien lomitse tunkeutuvien lavendelinsiementen tuntu oli miellyttävä.

Sinä päivänä, vuosia sitten, jolloin Roddy oli tullut, teelle, hän oli työntänyt molemmat kätensä hallissa olleeseen lavendelimaljaan, vienyt ne sitten nenälleen ja ääntänyt ihastuneena pitkäveteisesti: »Oi!» Se oli ollut juuri tämä suvun ruusumaljakko, jota hän nyt täytti. Hän oli luvannut uusien lavendelien valmistuttua valmistaa Roddylle lavendelipussosia pidettäviksi kaulanauhojen ja nenäliinojen seassa... Kuinka kauan siitä olikaan!...

Hän alkoi äkkiä ikävöidä Roddya, tuntien uudenlaista, myrkytöntä kaihoa; hän muisteli Roddya hellän pahoittelevasti, puolittain äidillisesti murehtien. Roddykin oli yksinäinen nyt. Hän olisi tahtonut antaa Roddylle lavendeleja, kävellä hänen kanssansa syksyisessä puutarhassa, tyynesti keskustellen, tuntien hänen kanssansa sen yksinäisyyttä ja rauhaa. Hän olisi halunnut osoittaa Roddylle, ettei hän nyt vaatinut muuta kuin saada tarttua hänen käteensä ja sanoa olevansa pahoillaan hänen tähtensä; heidän tuli olla ystäviä nyt, aina, muistaen, ketä he molemmat olivat rakastaneet.

Iltaposti saapui juuri silloin, kun hän oli ehtinyt sijoittaa lavendelimaljat paikoilleen. Siinä tuli kirje Julianilta.

Judith.

Nyt, kun tiedän, että hetkeni on mennyt eikä koskaan palaa, täytyy minun lausua sinulle nämä muutamat viimeiset sanat ja sitten pysyä vaiti. Jos vastaat minulle, toivon, ettet ilmoita haluavasi meidän edelleenkin olevan ystävyksiä. Me emme saata olla. Minä en ole sellainen mies, jolla on ystäviä.

Sinä iltana poistuin luotasi ja koko siitä viheliäisestä kaupungista, raivoten, kiroillen Jumalaa ja ihmisiä. Aikeeni, niin ajattelin, oli tehnyt tyhjäksi luonnottoman hirveä sattuma juuri elämäni viehättävimmän voitonriemun hetkellä. En ole koskaan jaksanut kestää epäonnistumista, kuten tiedät. Yleensä minun on onnistunut saada, mitä olen halunnut. Minulla on ollut oikein hyvä menestys. Se johtuu siitä, että olen niin äärimmäisen itsekäs, että kaikesta pukukomeilustani, yleisestä kaksimielisyydestäni ja petollisuudestani huolimatta en — usein — petä itseäni. Tiedän sangen hyvin, mitä tahdon; pyrin suoraan sitä kohti, vaikkakin polkuni näennäisesti mutkittelee ja poikkeilee suunnasta; ja totisesti, totisesti, Judith, halusin sinua omakseni. Vakuutan itselleni: »Hupsu! On yllin kyllin muita haluamisen arvoisia.» Mutta sittenkään — sittenkään ei tunnu siltä. Ei! Elinkautisista ponnisteluistani huolimatta en vielä ole turvassa pauloilta ja nuolilta. Ja kun ne vihdoin taukoavat minua hätyyttämästä, johtuu se, niin alan pelätä, siitä, että olen tullut kuolemanraihnaaksi, mutta en filosofiseksi.

Hyvä Jumala, kuinka raivosin! Martinia vastaan, koska hän kuoli, sinua vastaan, koska olit kyllin hupakko välittääksesi siitä, itseäni vastaan, koska olin tullut alakuloiseksi ja naurettavaksi, sillä olin naurettava omissa silmissäni sen tähden, että olin tunnustanut rakkauteni — näyttänyt kaikki korttini ja menettänyt pelin.

Nyt olen taaskin päässyt järkiini.