Part 13

Oi, ei; ei hyödyttänyt hokea sellaista. Kaikesta huolimatta hän oli kaunis: hänen olemuksestaan huokui peloittavaa lumousvoimaa. Hän oli kaunis, kaunis. Milloinkaan ei voisi unohtaa hänen kasvojaan, hänen hahmoaan. Sen näkisi ja siitä uneksisi tuskaisen kaihoisasti, ikäänkuin hän voisi tyydyttää jotakin, jonkinlaisen nälän, jos tahtoisi. Mutta hän ei ollut Judithia varten. Hänen magnetisminsa, hänen harvinaisuutensa salaisuus pysyisi aina saavuttamattomissa, mutta ei mielikuvituksen yltämättömissä.

Mielessään Judith huusi: »Kertokaa minulle elämäntarinanne!» Paljon hänestä, mistä hän oli tullut, minkä tähden hän oli yksin ja salaperäinen, minkä tähden hän käytti tuollaisia vaatteita, tuollaisia helmiä, miten hän ja Jennifer olivat tavanneet toisensa, mitä kaikkea hänen ilmeensä puolittain salasi, puolittain ilmaisi. Aika oli eräällä hetkellä pyyhkäissyt hänet avaruudesta esille uhkaavasti ja nyt pyyhkäisisi hänet taaskin pois tuntemattomana. Mutta nyt, lopussa, Judithin teki mieli rukoilla häntä jäämään, sallimaan vihdoin tutustua häneen, rakastaa häntä. Niin, rakastaa häntä. Ei ollut totta, että piti vihata vihamiehiään. Mitä oli kaikki tämä viha ja kateus? Jotakin niin hirvittävän lähellä rakkautta, ettei sitä uskaltanut ajatella. Häneen saattoi rakastua tuokiossa ja kiihkeästi hänen äänensä, silmiensä, kauniiden, valkeiden käsiensä tähden, sen vuoksi, että hän rakasti Jenniferiä — minkä tähden tahansa.

Kello lakkasi soimasta.

»Hyvästi!» lausui Judith. »Olen myöhästynyt.» Hän ojensi kätensä.

Geraldine tarttui siihen. Hänen kätensä oli viileä, sileä ja vankka.

»Hyvästi!»

»Aiotteko — viipyä täällä vielä kauan?»

»Lähden pois huomenna.»

»Olisin mielelläni oppinut tuntemaan teitä paremmin», virkkoi Judith ja nosti katseensa Geraldinen pitkiin, salattuihin silmiin. »Toivon teillä ja hänellä olevan hauskaa ulkomailla.» Hän aukaisi oven kohteliaasti ja sanoi sitten: »Emme unohda toisiamme, vai unohdammeko?»

»Emme», vastasi Geraldine, yhäti katsellen häntä, mutta hymyilemättä.

He lähtivät käytävässä kumpikin suunnalleen.

Nyt alakertaan nauttimaan yksitoikkoisesta ruuasta ja hälinästä, istumaan kaikkien tyttöjen parissa rääkkäämässä itseään kuvittelemalla sieppaavansa katseita, joista saattaisi kuvastua sääliä, kuulla kenties oma nimensä ja Jenniferin hiljaa kuiskattuna, koettaa tuskaisesti arvata, kuka heistä oli rohjennut kiskoa hänen tuskansa sen piilopaikasta ja toitottaa sitä ääneen.

11

Jennifer oli vuoteessa, ja hänen ovelleen oli kiinnitetty sairaanhoitajattaren kirjoittama huomautus: Vieraiden käynti kielletty.

Hänen ystävänsä olivat lohduttomia, ja iltakokouksissa vallitsi lyijynraskas mieliala. Varmaa oli, ettei iltaisin oltu tehty niin paljon työtä kokonaiseen kahteen vuoteen. Nyt ei ollut mitään parempaa tekemistä, ei kiihtymystä, ei naurua, ei väriä. Varpaisillaan he sipsuttivat suljetun oven ja huomautuksen ohitse, sillä Jenniferiä, niin väitettiin, uhkasi hermoromahdus, ja hänen ainoa pelastumismahdollisuutensa oli uni ja rauha. Mutta kaikkiin niihin Jenniferiä koskeviin huhuihin, pohtimisiin ja tiedonantoihin ei Judith vähääkään sekaantunut.

Jopa kerran, kun kaikki muut olivat ruokasalissa eikä käytävässä kaikunut minkäänlaisia ääniä, Judith oli hiipinyt ovelle, empinyt vähän aikaa ja sitten meluttomasti kääntänyt ripaa ja pilkistänyt sisälle.

Sähkölamppu paloi vuoteen vieressä, ja Jennifer makasi kasvot seinään päin käännettyinä. Näkyvissä oli ainoastaan hänen tukkansa, joka virui sekavana kasana pieluksella ja loisti kalpeasti niissä kohdin, missä himmeä valo osui siihen. Hänen kuolemankaltainen tiedottomuutensa oli sietämättömän tuskallinen. Hänen olisi pitänyt ainakin liikahtaa, tuntien toisen läheisyyden unen kaikkien sulkujen lävitse ... Mutta hän ei hievahtanut; ja sitten monina öinä näki Judith aina uudelleen tuon liikkumattoman tukan pieluksella, ja se pilkkasi hänen kaipaustaan päästä Jenniferin luokse sellaisella kuvalla, joka näytti kaiken ikuisesti umpimielisen ja häiriintymättömän tunnusmerkiltä.

Kerrottiin, että hänet lähetettäisiin kotiin ennen lukukauden loppua; ja sitten puhuttiin, että hänen äitinsä oli saapunut ja aikoi viedä hänet pois seuraavana päivänä.

Sinä iltana saapui sanoma: Jennifer halusi sanoa jäähyväiset Judithille.

* * * * *

Jenniferin matka-arkut olivat sullottuina ja hihnoitettuina sopessa. Hänen persoonallisuutensa oli jo kammottavasti poistettu molemmista huoneista. Nyt oli jäljellä ainoastaan alakuloista kuisketta siitä, mikä hänen kahtena asumavuotenaan oli täyttänyt näiden seinien rajoittaman vähäisen tilan lämpimällä, salaperäisellä tunnulla. Hän oli saanut mielikuvituksen vilkastumisen, lyyrillisen kannustimen merkityksen. Oi, kuinka naurettavaa, kuinka surullista, että oli sisällyttänyt kaiken runollisuuden yhteen henkilöön! Huomenna se kaikki olisi lopussa.

Judith meni hiljaa olohuoneesta makuukamariin; ja siellä Jennifer lepäsi pieluksellaan odottamassa.

»Hei vain, rakas!» tervehti hän. Hänen äänensä oli matala ja murheellinen.

»Jennifer!»

Hän ojensi kätensä, ja Judith tarttui siihen, puristi sitä, samalla kun Jennifer veti hänet kyyrylleen vuoteensa viereen.

»Jennifer, rakas, kuinka voit?»

»Voin paremmin, olen nukkunut. Olin niin kovin väsynyt. Mutta lähden pois täältä.»

»Tiedän sen.»

»Älä kerro kenellekään, Judith, mutta minä en aio tulla takaisin.»

»Oi, Jennifer, miten tulen toimeen ilman sinua?»

»Rakas, en voi tulla takaisin», väitti Jennifer, kiihkeästi, tuskaisesti kuiskaten.

»Ymmärrän. Ymmärrän. Mutta minun otaksuttavasti täytyy tulla takaisin. Minä olen sellainen: en voi kiskoutua pois juuriltani. Sinä olet viisas, et milloinkaan juurru. Niinpä sinä voit lähteä, milloin haluat, haavoittamatta itseäsi. Minun ei hyödytä teeskennellä voivani menetellä samoin. Minun täytyy varrota, vaikka vain taivas tietää mitä: tutkintoja otaksuttavasti. Tämä paikka ilman sinua... Voih!»

Hän painoi otsansa Jenniferin käteen, joka vielä piteli hänen kättänsä, luopuen viimeisissä sanoissaan yrittämästä puhua kevyesti.

»Rakas», virkkoi Jennifer. »Minä isken haavan itseeni — sinun pitäisi se tietää. Sinä jätät minuun haavan.»

»Minkä tähden sitten poistut luotani?»

»Oi, Judith, minun täytyy lähteä!» Hän huokasi väsyneesti. »Oikeastaan halusin sanoa sinulle tämän: annathan minulle anteeksi kaikki.»

»Anteeksi... Oi, Jennifer...»

»Älä väitä, ettei ole mitään anteeksi annettavaa! Sano antavasi anteeksi!»

»Sitten annan sinulle anteeksi.»

»Koska olen loukannut sinua, enkö olekin?»

»Se ei ole sinun syysi. Sinussa ei ole ollut mitään syytä.»

»Minäkin olen ollut onneton. Luulin pääni menevän sekaisin vähän aikaa sitten.» Hän huoahti taaskin. »Kaikki on niin sekavaa. Minä aina joudun niin pahoihin sekaannuksiin. Olen niin tottunut pakenemaan luoksesi selviytyäkseni niistä, etten jaksa kuvitella, miten tulen toimeen ilman sinua.»

Judith oli vaiti; hänen kurkkuaan kouristi itku. Enää hän ei koskaan kuulisi käytävässä kiiruhtavan Jenniferin askeleita, ei enää koskaan näkisi hänen syöksähtävän punehtuneena ja epätoivoisena huoneeseensa, valittaen: »Voi, rakas, olen niin pahassa sekaannuksessa...» Sitä hän oli aina niin innokkaasti odottanut; oli ollut niin suuri nautinto lohduttaa, neuvoa, selittää, vaikkakin sekaannukset olivat yleensä osoittautuneet naurettaviksi pikku seikoiksi.

»Olisin tahtonut puhua vielä muutakin, mutta se on niin vaikeata», jatkoi Jennifer. »Kun nyt olet täällä, en osaa virkkaa mitään.»

»Älä koetakaan, rakas! Olen täysin onnellinen.»

Hänen kasvonsa olivat laihtuneet, mietti Judith, hänen ilmeessään oli enää vain vähä, jos ollenkaan, lapsimaista, ja hänen huulensa, jotka lepotilassa olivat aina olleet hieman raollaan, olivat nyt puristuneet luonnottomaksi viivaksi.

»Äiti on tullut minua noutamaan.» Hän naurahti. »Hän on äärimmäisen velvollisuudentuntoinen ja hyytävä ja harmistunut minuun. Toivottavasti et ole osunut hänen seuraansa. Hän ei ole lainkaan hauska. Minä lähden Skotlantiin. Oi, nummia! Siellä tulen pian terveemmäksi. Sitten matkustan ulkomaille tai jotakin sentapaista.» Hän naurahti taaskin. »Luullakseni äiti koettaa lähettää minut tänne takaisin ensi lukukaudeksi. Saan riidellä loistavasti. Kenties omani pesevät kätensä minuun nähden iäksi. Kunpa he vain sen tekisivät! Oi, jospa saisin olla omassa vallassani — kahleettomana!»

Hänen silmänsä säikkyivät hänen ajatellessaan kahleittensa katkomista. Surustaan huolimatta hän jo nyt kiihtyneesti mietti: _Entä sitten?_ Hän oli valmis suunnittelemaan uutta alkua. Pian hänen talttumattomat elinvoimansa virittäisivät tuleen uusia esineitä; ja hänen ympärillään kaikki eläisi, kuten Judith oli aikanaan elänyt, hänen hohteessaan. Hänellä ei olisi aikaa eikä paikkaa muistella sitä, mikä kerran oli kiehtonut hänen mieltänsä. Judith käänsi päänsä toisaalle, tuntien epätoivoa, sillä elämäninto, joka oli ollut heillä yhteinen, paloi Jenniferissä vähentymättömänä nytkin, kun yhteinen aika oli lopussa, kun se taas hänessä oli sammunut kuin tukahdutettu kynttilä.

Jennifer suuntasi suuret silmänsä häneen ja kuiskasi: »Et aavista, kuinka paljon kaipaan sinua.»

Ah, hän oivalsi loukanneensa — koetti liian myöhään korjata. Tehden äänensä tylyksi ja halveksivaksi Judith vastasi:

»Oi, ei; et sinä kaipaa. Löydät joukoittain uusia, kiehtovia ihmisiä ja unohdat minut pian.»

»Oi —» Vain sen Jennifer äänsi hiljaa kuiskaamalla. Hän sulki silmänsä, ja Judith näki hänen suunsa muuttuvan ja värähtelevän. »Sinä et ymmärrä», supatti hän pitkän ajan jälkeen. »Niin, et ymmärrä. Hyvä Jumala, olen niin kovin pahassa sekaannuksessa.»

Ei hyödyttänyt yrittääkään saada lohtua loukkaamalla Jenniferiä. Ainoastaan tuskaa tuotti se, että näki nuo rakkaat kasvot vavahtelevina ja avuttomina. Maksoi mitä tahansa, kaikki piti tehdä hänelle helpoksi.

»Olen pahoillani, Jennifer, olen pahoillani, rakas. Kas niin! Älä ole huolissasi. Kyllä minä ymmärrän. Älä itke! Kuulehan: asia on näin, eikö olekin? Sinä et ole onnellinen täällä enää. Olet rauhaton. Ja sinä olet — olet elänyt liian väkevästi ja olet kulunut. Senvuoksi tahdot päästä pois kaikkien niiden ihmisten luota, joiden seurassa olet ollut — kaikkien, jotka mielessäsi liittyvät sairauden ja kammon tunteeseen — tahdot alkaa uudelleen, jossakin ihan uudessa paikassa. Eikö asia ole niin?»

»Osittain», kuiskasi Jennifer.

»Kaikki on mennyt vikaan viime aikoina. Ja minä olen sekaantunut siihen, enkö ole? Oikeastaan juuri minun tähteni onkin kaikki mennyt vikaan. En tiedä minkä tähden — mutta tiedän niin olevan Senvuoksi et tosiaankaan jaksa nähdä minua enää.»

»Oi, Judith!» Jennifer peitti kasvonsa. »Kuulostaa niin hirveältä, kun sinä lausut sen noin: 'Et jaksa nähdä minua enää'... Voi!»

»Mutta minä olen oikeassa, enkö ole, Jennifer?»

»Voi, se kuulostaa siltä kuin syy olisi sinun, kuin luulisit kaiken johtuvan jostakin sinun teostasi —»

»Eikö se siis johdu — jostakin minun teostani?»

»Hyvä Jumala, ei!»

Tuon rajun epäämisen tuottama huojennus herätti hetkeksi onnellisuuden harhakuvan, sillä tuskaisesti oli Judith koko ajan koettanut etupäässä syyttää itseään.

»Olen hyvilläni... Mutta totta on, eikö olekin, että minä olen sekaantunut kaikkeen, mikä on mennyt vikaan, ja että sinun täytyy päästä pois luotani?»

»Oi, niin, oi, niin, koska minä en jaksa _kestää_ itseäni — koska minun täytyy unohtaa — koska sinua ajatellessani soimaan niin pahasti itseäni... sitä, miten olen kohdellut sinua —» Hänen äänensä oli tuskin kuuluva.

»Älä, Jennifer, älä! Sinun ei tarvitse moittia itseäsi mistään. Juuri sitenhän kaikki aina käy. Minä ajattelen niin. Kunhan vain syynä ei ole mikään tekoni, kunhan vain sanot, etten ole — pahoittanut mieltäsi millään tavoin, en ole millänikään — vaikka en ymmärräkään —»

»Oi, olet niin hyvä minulle, olet niin ystävällinen. Enkä minä osaa muuta kuin loukata sinua. En ole koskaan tehnyt mitään hyväksesi.»

»Oi, Jennifer, olet ollut ainoa onneni kaksi vuotta.»

»Olit hyvin hupakko salliessasi minun kaltaiseni henkilön tehdä itsesi onnelliseksi. Olisit saattanut arvata minun hylkäävän sinut lopulta.»

»Sinä et ole hylännyt minua.»

»Kyllä. Olen tehnyt sinut onnettomaksi.»

Sitä vastaan ei juuri hyödyttänyt inttää.

Geraldine tuntui olevan huoneessa katselemassa ja kuuntelemassa. Judith tunsi päänsä painuvan kumaraan ikäänkuin kouraantuntuvan taakan painosta, ja hänet valtasi kovin surkea voimattomuuden tunne. Mitä hyödytti puhuminen, kun koko ajan Geraldine poissaolevana ja mainitsemattomana määräsi heidän salaiset päätöksensä? Jos hänet syrjäytettäisiin, merkitsisi se kaikkien ratkaisu- ja lohdutusyritysten pilkkaamista, mutta hänestä puhuminen tuntui kuitenkin mahdottomalta.

»No niin, sinäkin olet ollut onneton.»

»Kyllä. Oi, kyllä. Oi, Judith! Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa.»

Hän painoi kasvonsa Judithin käsivartta vasten, ja hänen silmiensä, nenänsä ja huuliensa epätoivoinen puristuminen paljasta inhoa vastaan tuntui omituiselta ja henkeäsalpaavalta. Hänen huulensa hapuilivat sokeasti pitkin rannetta ja kyynärvartta kyynärtaipeeseen, johon ne pysähtyivät, raottuen; ja Judith tunsi hänen hampaittensa hiljaisen, vavahtelevan kosketuksen...

Mutta sitten Jennifer sysäsi hänen käsivartensa pois ja sanoi kuivalla, huolestuneella äänellä:

»Haluaisin tietää, itkitkö sinä huoneessasi joka ilta, koska käyttäydyin sillä tavoin.»

»En ole kertaakaan itkenyt, Jennifer.»

Se oli totta kylläkin. Kyynelet eivät voineet lievittää niin kirpeätä ja hedelmätöntä murhetta.

»Ah!» äänsi Jennifer. »Lausuit sen ikäänkuin —»

»Minkä tähden luulit minun itkeneen?»

»Oi, se oli vain päähäni pälkähtänyt ajatus. Joku kuulemani sana johdatti sen mieleeni, enkä ole päässyt siitä eroon. Mutta nyt — en tiedä. Puhetapasi saa minut melkein toivomaan, että olisit itkenyt, koska tunnuit tarkoittavan, ettet ole voinut.»

Hän sulki silmänsä ja lepäsi hiljaa.

»Jennifer, älä! Ei puhuta siitä enää. Mitä se hyödyttää? Tiedäthän, että emme saa mitään korjatuksi emmekä tee toisillemme mitään hyvää. Alkaa käydä myöhäiseksi — senvuoksi minun olisi paras lähteä. Muussa tapauksessa olet huomenna väsynyt, ja se on minun vikani. Minun ei olisi pitänyt tullakaan.»

»Oi, älä mene vielä!» pyysi Jennifer. »Kuulehan! Ei puhella enää. Minulla olisi vielä jotakin sanottavaa, mutta ehkä voin sanoa sen myöhemmin.» Hän nousi istumaan vuoteessaan. »Olen ollut niin synkällä mielellä. Koetetaan olla hilpeitä muutteeksi. Toden totta ei synkkyyteni ole ollut leikkiä. Olisin halunnut kätkeytyä pimeään onkaloon. Kuvittelehan! Luulen tukkani olevan kamalan näköisen. Tuo harjani, rakas! Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut luontoa harjata sitä kunnollisesti moniin aikoihin.»

Hänen mielialansa parani; hänen äänensävynsä oli muuttunut, ja hänen puhetapansa omituinen yksilöllisyys oli palannut hämmästyttävän äkkiä.

»Haluaisitko minun harjaavan sen?» tiedusti Judith.

»Oi, kyllä, rakas. Sinä käsittelet hiusharjaa viehättävästi. Geraldine aina harjasi hiuksiani joka ilta, ja hyvä Jumala, sitä tuskaa!»

Judithin harjaa pitelevä käsi empi ja seisahtui hetkiseksi. Mutta Jennifer ei näyttänyt huomaavan mitään vaivautumisen syytä. Näytti siltä kuin hän olisi sysännyt pois sen itsensä, jonka huulet eivät maininneet sitä nimeä. Hänen nykyisellä tuulellaan ei hänestä ollut sen kummempaa ilmaista Geraldinen harjanneen hänen tukkaansa kuin selittää, kuten hän seuraavalla henkäyksellä teki, että hänen hiuksensa kaipasivat pesemistä. Geraldine ei hänestä enää ollut salaperäisen merkitsevä henkilö. Hän oli kaikkien muiden vakavien pulmien tavoin sulautunut yhtenäiseksi, kevyeksi, kuohuvaksi vaahdoksi; hänen nimensä oli mainittu huolettomasti ja heti unohdettu.

Hämmästyttävä, peloittava, ihailtava olento — mietti Judith — joka elämän häntä liian ankarasti puristaessa osasi muuttaa elämän kevyen merkityksettömäksi, ikäänkuin tarkoituksellisesti pysähtyä ja varata itseensä uutta elinvoimaa.

Judith harjasi suoriksi omituiset, joustavat, sähköiset kiharat ja painoi sitten niihin kasvonsa hetkiseksi. Varmastikin Jenniferin salaisuus piili hänen tukassaan; jos se leikattaisiin pois, menettäisi hän kenties voimansa.

»Minun on nälkä», valitti Jennifer. »Rakas, kaapissa on kakkua. Äiti toi sitä. Hän totisesti osaa huolehtia ruumiista. Hän on senlaatuinen nainen, tiedäthän: varaa kuumavesipulloja ja vanukasta, mutta tuhoaa henkevyyden. Ja tahtoisitko valmistaa suklaata, rakas? Ollaan oikein sapekkaasti yhdessä viimeisen kerran.» Hän nauroi rattoisasti.

He söivät ja joivat, ja sitten Judith kävi pitkäkseen vuoteelle Jenniferin viereen, ja hän sujutti käsivartensa Judithin hentojen hartioiden alle, taputtaen niitä puhuessaan.

»Annan anteeksi kaikille vihamiehilleni», vakuutti Jennifer. »Kerro Mabelille, että annan hänelle anteeksi ja toivon Jumalan aikanaan parantavan hänen täplänsä. Hän on ollut vihamieheni, eikö olekin? Hän olisi mielellään iskenyt minua puukolla. Anna kaikki historialliset ja talousopilliset kirjani Dorothylle. Hänen ei kannata ostaa niitä. Minä en enää ikinä vilkaise niihin, Jumalan kiitos! Jos minun on pakko ansaita toimeentuloni, suuntaan lahjani johonkin pintapuolisempaan. Missähän olen kesällä? Kun te kaikki hikoilette tutkintoaikana, nauran minä teitä ajatellessani.»

»Rakas, jätin sinulle kuparimaljakkoni. Sinähän aina ihastelit sen hauskoja valoheijastuksia. Jos matkustan Italiaan, lähetän sinulle kopan appelsineja sitä varten. Se näyttää parhaalta, kun siinä on appelsineja. Se on sievin kappale, mitä minulla on koskaan ollut, joten se luonnollisesti jää sinulle. Ota se äläkä unohda minua!» Hän painautui selälleen ja näytti kalpealta ja uupuneelta.

»Oi, Jennifer —» Judith tarttui hänen käteensä saamatta sanaakaan suustansa. Hetken kuluttua hän lisäsi: »Vastaisuudessa minusta tuntuu, etten ole sinua tyyten menettänyt. Viehättävä maljakkosi. Se on aina tuntunut olevan niin merkitsevä osa sinusta.»

»Se on kokonaan minua», supatti Jennifer. »Jätän sen sinulle.»

Hetkellinen keveys oli nyt mennyt, häipynyt yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Nyt heräsi sellainen lähestyvän lohduttomuuden tuntu, jollaista hän ei ollut aikaisemmin eläissään kokenut. Tämä oli loppu.

»Minun siis täytyy sanoa jäähyväiset», virkkoi Judith.

»Vedä verhot syrjään!»

Judith totteli. Mennessään ikkunan luokse hän tunsi Jenniferin katselevan häntä.

Yö oli kolea, pimeä ja tyyni, ja keskiyön tähdet tuikkivat värähtelevinä, kylminä, monilukuisina taivaankannella. Ikkunan alla muodostivat liikkumattomat puut vielä syvemmän pimeän läikän. Pihan toiselta puolen parhaiksi erotti rakennuksen vastaisen siiven, läpikuultamattoman pimeän möhkäleen; mutta ikkunoissa ei ollut valoa, ei edes Mabelin ikkunassa. Opistossa kaikki nukkuivat.

»Oi!» huoahti Jennifer. »Lehmusten tuoksu ja satakielet! Olisin mielelläni vielä kerran nauttinut niistä.»

Judith pudotti verhon, meni nopeasti vuoteen viereen ja vaipui polvilleen.

»Tule sitten takaisin, Jennifer, nauttimaan niistä kanssani! Miksi ei, miksi ei? Ensi lukukauteen mennessä olet jo terve. Kaikki on unohdettu. Viime lukukautemme... Jennifer!»

»Ei!» Jennifer peitti kasvonsa käsillään. »Ei, Judith; en voisi milloinkaan palata tänne. Kaikki on mennyt ihan vikaan. Kaikki on ikäänkuin — ikäänkuin myrkytettyä. Minun täytyy lähteä pois ja saada kaikki kuntoon. Kuulehan!» Hän kietoi molemmat kätensä Judithin kaulaan ja piti sitä tiukassa, tuskallisessa syleilyssä. »Siitä, mitä aioin puhua — en usko voivani puhua. Luulin voivani, ennenkuin näin sinut, mutta nyt, kun olet täällä, ei se enää tunnu selvältä. En oikeastaan tiedä, mitä ajattelen — mitä tarkoitan, ja jos koettaisin selittää, saattaisit — saattaisit käsittää väärin. Oi, Judith!»

Hän alkoi itkeä, mutta tyrehdytti itkunsa. »Elämässä on semmoista, mistä sinulla ei ole aavistustakaan. En voi selittää. Sinä olet oikeastaan ihan lapsi, etkö olekin? Olen aina pitänyt sinua maailman viattomimpana oliona.»

»Jennifer, tiedäthän voivasi kertoa minulle mitä tahansa.» Mutta niin vedotessaankin hän tunsi kaihtavansa tietoa. »Oi, niin, se on totta, ymmärrät kaikki.» Jennifer tiukensi otettaan rajusti ja tuntui epäröivän, mutta puhkesi vihdoin puhumaan: »Ei; olen sekaannuksessa. Pelkään. Selittäisin kaikki väärin, kuten aina teen. Mutta minä kirjoitan sinulle, rakas. Mahdollisesti en kirjoita sinulle vähään aikaan tai kenties kirjoitan jo huomenna. Mutta vannon kirjoittavani. Ja sitten selitän kaikki.»

»Ja näemmehän toisemme jälleen, Jennifer? Tapaammehan toisemme usein?»

»Kenties. Minä en tiedä. Se riippuu asianhaaroista», kuiski Jennifer. Hänen kasvonsa olivat vielä piilossa, käsivarret lujasti kuristavassa otteessaan.

»Oi, kyllä, kyllä, Jennifer! Tapaammehan! Miksi tällainen salaperäisyys? Jennifer — jos — jos pidät jostakusta muusta, en siitä pahastu. Minkä tähden sen pitäisi muuttaa meidän välejämme? Minä en ole mustasukkainen.»

»Minä kirjoitan sinulle», toisti Jennifer, kuiskaten hyvin väsyneesti.

»Pian sitten, pian, Jennifer! Kerro, miten voit, mitä aiot tehdä! Kerro, menetkö ulkomaille, kenen — kenen seurassa! Kerro kaikki! Muutoin minä aprikoin yhtenään. Kuvittelen kaikenlaista... Jennifer...»

»Hiljaa, rakas. Ei minulla ole mitään hätää, sen vannon. Ja vannon, että _heti_ kaiken selvittyä kirjoitan sinulle. Ja sitten kohtaamme toisemme. Luotathan minuun, etkö luotukin?»

»Kyllä.»

»Ja sinun täytyy luvata vastata.»

»Kyllä.»

»Mutta älä kirjoita, ennenkuin minä kirjoitan sinulle!»

»En.»

»Hyvästi, rakas!» Jennifer salli käsiensä pudota kupeilleen.

Ovella Judith kääntyi, pakottaen suunsa hymyyn, mutta Jennifer ei katsonut häneen. Taaskin oli näkyvissä ainoastaan hänen sekava tukkansa, joka heloitti lampun valossa.

Lukukauden loppu.

Jenniferiltä ei ollut saapunut sanaakaan. Hän oli kadonnut. Mutta häneen sai luottaa; Judithin piti vain varrota, hän kyllä kirjoittaisi. Vai eikö häneen voinut luottaa?

Hänen kuparinen maljakkonsa seisoi pöydällä, eikä hänestä näyttänyt jääneen koko taloon mitään muuta muistoa, paitsi ihmisten kielelle; ja hekin välttivät hänen nimeään, lausuivat sen epäillen ja empien.

Kun Judith lukukauden viimeisenä päivänä pilkisti Jenniferin vihlovan tyhjään huoneeseen, näki hän uuninristikolla Jenniferin miesmäisen, jaeger-mallisen yönutun nauhan.

12

Kuukausimäärin ei elämässä sitten ollut mitään muuta kuin työ, päivän ja yön huolellinen suunnitteleminen, jotta nukkuminen, syöminen ja ruumiinharjoitukset riistäisivät työtunteja mahdollisimman vähän.

Pian oli taaskin keskikesäinen lukukausi, kukkia entistä runsaammin hedelmäpuissa, voikukkia niityillä, satakielten laulua setripuissa ja lehmuksissa. Mutta nyt ei se, että satakielet valvottivat aamuhämärään saakka, tuntunut kiihoittavalta eikä riemulliselta, sillä unettomat yöt heikensivät tutkintokykyä. Päivällä käen kaksi värähdyttävää ja yliluonnollista torvisäveltä tuntui koneelliselta kidutusvälineeltä; Judith huomasi epätoivoisesti laskevansa kukunnat, kaikki hermot väristen odottaen kunkin jälkeen seuraavan kajahdusta. Pakanamaisen rehevinä vironneet, kukkaiset puutarhat ja niityt melkein suututtivat. Niitä katseli pensein silmin aivojen jäykän mahtavien, akateemisten suojavarusten takaa. Mutta joskus yöllä, unissa, eivät puutarhat olleet kiellettyjä; ne laskeutuivat Judithin luokse ja levittivät tuoksuaan ikäänkuin siunausta; ne hohtivat vaaleina kinoksina, pilvinä, merinä — Englannin kaikki puutarhat avautuivat silmien eteen valoisina ja ilahduttavina kuutamossa.

Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan olivat tyttöjen epätoivoiset, lauhkeat, epäsiistit päät kumartuneina pöytien ylitse kirjastossa, ja kun he kohottivat kasvonsa, olivat ne kuumeiset ja työn hämäämät.

Lehdet kahisivat, kynät viuhuivat, narskuvia kenkiä sipsutteli sisälle ja ulos. Joku nakutti surullista säveltä hampaisiinsa; jollakulla oli nuha; joku hihitti hiljaa; joku huokaili huokailemistaan.

Ulkona auringonpaisteessa tennismailat iskivät väräjävästi. Kauan sitten oli Judithkin pelannut tennistä toukokuussa.

Mabelilla oli sanakirjavarustus soppensa ympärillä; milloin tahansa Judith kohotti katsettaan, katsoi Mabel häneen kuoppaisilla, vääntyneillä kasvoillaan hymy. Mabel oli toivonut pahaa Jenniferille. Mutta siitä oli niin kauan, ettei se enää merkinnyt mitään.

»Mabel, olet työskennellyt neljä tuntia yhteen menoon. Tule nyt puoliselle!»

»Kiitos, Judith; en tule. En tunne lainkaan tarvitsevani puolista. Mieluummin jatkan yhtä painoa ja juon ehkä kupin teetä myöhemmin.»

»Mabel, sinun pitää tulla kanssani.»

Hän lähti. Mutta hyvin usein hän ensimmäisen suupalan jälkeen laski haarukan kädestään, jääden istumaan ja tuijottamaan eteensä, ja hiipi sitten takaisin kirjastoon.

Kuparinen maljakko oli tänä lukukautena täynnä kullankeltaisia tulppaaneja tai tumman ruskeita kultalakkoja.

Missä Jennifer oli?

* * * * *

Tutkintoviikko. Taivas oli tulisen sininen koko päivän, ilma henkäyksetön, raskas. Kaupunkiin käveleminen oli samanlaista kuin olisi kävellyt höyrykylpyyn; jalat liikkuivat yhä raukeammin, koirat viruivat läähättäen katukiveyksellä, ja kellot tuntuivat suunnattomasti ponnistavan valmistautuessaan lyömään.

Tällä viikolla ei aivoissa ollut mitään muuta kuin kone, joka totteli liukkaasti, tuoden esiin päivämääriä ja elämäkertoja, vertaillen, pohtien, rakennellen teorioita.

Judith asteli kuin unissaan tuomiolleen tulvivien tutkintolaisten kalpeiden kasvojen joukossa. Jo kello yhdeksän kuumuutta huokui kaduilta, vyöryi katoilta. Keskipäivällä olisi Cambridgessa äärimmäisen epämieluista olla.

Tämä oli avara tutkintosali. Tytöt marssivat sisälle jonossa; kullakin oli kädessään lasi vettä, ja kukin etsi paikkaansa eräänlaisen kauhun vallassa. Tässä oli valkoinen lippu, johon oli kirjoitettu: »Earle, J». Siis Judith Earlea oli tosiaankin odotettu, hän oli tämän eriskummaisen, haaveellisen järjestelyn täydentävä osa. Enää ei ollut toivoa.

Penkki oli kova. Hänen vierellään istui sävyisä, iso, lehmämäinen olento, jolla oli hiekanväriset hiukset ja silmäripset, Hänen miettiväiset, ulkonevat silmänsä uhkuivat sääliä ja rohkaisua. Hän oli hyvä enne.

Kaikkialla salissa tyttöjen päät kääntelehtivät, nyökkäillen ja iskien silmää ystäville, kuiskien, hihittäen ja virnistellen epätoivoisen rohkeasti. Muuan jäljitteli itsemurhaa, nojaamalla rintaansa täytekynäänsä.

Ihan Judithin takana istui Mabel. Hänen kasvonsa olivat kiiltävät ja kaameat, ja hän nuuhki hajusuolapulloa.

»Mabel, oletko pyörtymäisilläsi?»

»En; en sitä usko. Tavallisesti minua pyörryttää aluksi aamulla. Myöhemmin alan voida paremmin.»

»Mabel, sinä et ole kunnossa — et saa —»

»St! Ei minua mikään vaivaa. Se vain saa pääni tuntumaan niin typerältä.» Hän tuijotti kauhistuneena. »Tuntuu siltä kuin en muistaisi kerrassaan mitään.»

»Älä ole huolissasi, Mabel! Kaikki kyllä muistuu mieleesi, kun käyt tehtäviin käsiksi. Minä vilkaisen silloin tällöin, oletko kunnossa.»

»Kiitos, Judith!»

»Mabel-parka! Onnistakoon hyvästi! Odota minua jälkeenpäin; vien sinut juomaan kupin kahvia. Se tekee sinulle hyvää.»

»Nautin siitä. Olkoon onni, mukanasi, Judith!»

Hän pakottautui hymyilemään, jopa punehtuikin hiukan mielihyvästä.

Sitten pelko valtasi äkkiä Judithin. Hänen päänsä tuntui leijailevalta kuplalta; siinä ei ollut kerrassaan mitään. Hän hapuili tiedon säikeitä, mutta ne katkesivat, häipyivät ja katosivat kuin hämähäkinverkko käsissä. Hän koetti karkoittaa mielestään sinne sekavasti sulloutuvia, puolittain muistamiaan sanoja.

_Riisu aseet, Eros, pitkän päivän tehtävä on päättynyt. Ja meidän täytyy nukkua... Rauhaa! Rauhaa! Etkö näe rinnoillani lastani, joka imee hoitajattaren nukuksiin?_... Kuka oli niin sanonut? Kuka oli saattanut sanoa sellaista? _Olen vieläkin Malfin herttuatar... Peitä hänen kasvonsa! Silmiäni huikaisee. Hän kuoli nuorena._ Myöskin Beatrice kuoli nuorena. _Kas niin, äiti... sido tämä tukka jonkinlaiseen yksinkertaiseen solmuun... niin, se sopii hyvin... Pyydän, irroittakaa tämä nappi... Kiitos, sir... Cordelia! Cordelia!_ Niin monet olivat kuolleet nuorina. Ne kaksi, nyt Judith oli unohtanut heidän nimensä, ja Cordelia ja myöskin Desdemona. _Voi, sinä rikkaruoho!_... Saattaisi olla hyödyllistä muistaa ne... Mutta ne olivat jo luiskahtaneet muistista. _Tämän eronhetken he saivat heinäsuovan vierellä tulvaniityllä._ William Morris. _Lausu minulle vain sana pellon ylitse, viljan hentojen, taipuneiden latvojen ylitse._ Kullankellertävä viljapelto kuin Jennifer. _Vaalea hiusrengas ranteessa._ Se oli aina ollut Jenniferin vaaleita hiuksia. _Vain naisen hiuksia... Rauhallisia hiuksia, läpikuultavana kultana kiemurtelevia._ Mutta Jenniferin hiukset eivät olleet milloinkaan olleet rauhalliset... _Lausu minulle vain sana._ Roddy, yksi ainoa kuiskaus sinulta!

Tennysonhan sanoi: _Ryppyinen meri hänen allansa ryömii_... Ja Browning: _Vanha kesäkuinen sinisää kujien ja seinäin yllä._ Keats, Coleridge, Wordsworth ja Shelley... Mitä he olivat sanoneet? Entä Blake:

_Tuo jouseni, se hohtokultainen; ja nuoleni tuo, haluin sulitetut_... Kerran Judith oli sommitellut sävelen sille. _Tuo jouseni, se hohtokultainen_... Oi, sitä hokemasta piti lakata. Tuli ajatella draaman alkuperää, yliopistojen syntyä, kiltojen kehitystä, Shakespearen näytelmien rakennetta... Voi, hyvä Jumala!

Pääkopallinen hyödyttömiä sirpaleita rapisemassa tyhjyydessä —

Kello löi yhdeksän.

»Nyt saatte alkaa», lausui heikko ääni korokkeelta.

Kuului suunnaton huokaus ja paperin kahinaa; sitten syntyi hiljaisuus.

Ensi katsauksella kysymykset melkein kaikki näyttivät tutuilta, rauhoittavilta. Kaikki oli hyvin. Pelko haihtui. Aivot kokosivat tarmonsa kylmäverisesti, täsmällisesti; kynä juoksi.

Tunnin kuluttua ensimmäinen levähdys; hän vilvoitti otsaansa puikolla jähmeätä kölninvettä ja maistoi hieman vettä. Takaa kuului edelleen Mabel-poloisen kuivaa, hiljaista yskää ja nuuhkimista. Kirjoituksen ylitse matalalle kumartunut pää näytti siltä kuin se ei enää milloinkaan jaksaisi kohota uudelleen pystyyn.

Tytöt vääntelehtivät ja pureksivat kyniään. Jossakin soitti hampaidennaputtaja surullista säveltään. Lehmä katsahti työstänsä, hymyili rauhallisesti ympäristölleen ja alkoi jälleen kirjoittaa, tyynesti, rintansa hiukan estämänä.

Taaskin vierähti tunti. Pulmana oli pikemminkin se, että oli liian paljon sanottavaa, kuin se, että sitä oli liian vähä. Huone oli nyt kankeana, jurona keskittymisestä. Kuului tyrmistyttävää, sekavaa hätäilyä ja melua; eräs tyttö nousi ja juoksi pois huoneesta valvojan tukemana. Nenäliinassa, jota hän painoi nenälleen, oli kuvottavia, veripunaisia täpliä. Vähän ajan kuluttua hän palasi kalpeana ja vetistelevänä, istuutui jälleen paikalleen ja kumartui uudelleen paperin ylitse.

Kolme tuntia. Koe oli ohitse. Mahdotonta oli muistaa, mitä oli kirjoittanut, mutta koskaan ei ajatuskyky ollut tuntunut voimakkaammalta ja varmemmalta. Kolme tuntia lähempänä elämää.

Taaskin kadulle, keskipäivän auringon armottomaan paahteeseen. Mutta nyt sen säteet tuntuivat tehottomilta; niiden lämpö tuskin tunkeutui kylmiin käsiin ja jalkoihin tai värisevään, kivistelevään selkään.

Joukko ylioppilaita meni ohitse poistuessaan tutkintohuoneestaan. He näyttivät huvitetuilta ja riemastuneilta. He tunkivat paperinsa taskuihinsa, virittivät piippunsa, oikaisivat selkänsä ja lähtivät hilpeästi puoliselle.

Tytöt hiipivät ulos kaksittain ja kolmittain, vakavasti keskustellen, vertaillen valkoisia liuskojaan.

»Suorititko tämän?»

»Millaisen vastauksen panit tuohon?»

»Oi, totisesti! Arveletko, että siitä alennetaan numeroa?»

»Se oli ilkeä kysymys.»