Part 22

Ja sitten alkoi se aika, jolloin luulin sinun menevän naimisiin Judithin kanssa. Tiesin sinun rakastavan häntä, otaksun sinun vieläkin häntä rakastavan, sillä hän on niin sievä ja myöskin älykäs. Pidin aina hyvin paljon Judithista; hän oli herttainen minulle, ja ajattelin aina, että kovasti koettaisin olla pahastumatta, jos menisit naimisiin hänen kanssansa, koska se olisi niin sopivaa ja hän tekisi sinut onnelliseksi, jos hän rakastaisi sinua. Mutta en usko hänen rakastavan sinua, hän ei halunnut omakseen sinua. On kamalaa ajatella, että sinä rakastat häntä, mutta hän ei halua rakkauttasi. Sellaista tuhlausta, en kestä sitä! Jos vain kaikki ihmiset, jotka rakastavat toivottomasti, voisivat lahjoittaa tunteensa sellaisille ihmisille, jotka olisivat valmiit kuolemaan sentähden, eikä olisi tällaisia kammottavia kuiluja — että jokainen rakastaa jotakuta, joka rakastaa toista! Tuntuu niin hullulta, ettei päähäsikään pälkähtänyt, että juuri minä voisin tehdä sinut onnelliseksi, että aina rakastaisin ja hoivaisin sinua, mutta on luonnollisesti lapsellisen hupsua puhua sellaista. Tiedän olevani typerä. En ole milloinkaan lukenut mitään enkä saanut koulusivistystä. Olen aina tuskastuttanut sinua, mutta uskon, että jos sinä olisit rakastanut minua, olisin saattanut olla toisenlainen. Olisin oppinut sinulta, olisin ollut valmis tekemään mitä tahansa sinun mieliksesi. Tiedän, että olisin voinut tehdä. Mutta ei näyttänyt kannattavan yrittää. Olin aina sinun silmätikkusi, ja sinä otaksuit minun olevan tomppelin. On hirveätä, kuinka ärsytän sinua. Minkä tähden menin avioliittoon Charlien kanssa? Hän pyysi pyytämistään, ja olin aina tottunut antamaan hänelle perään. Sitäpaitsi olin silloin niin nuori, että varmasti uskoin kaiken järjestyvän hyvin, jos tahdoin. Arvelin, että jos tulisin ilmoittamaan sinulle aikovani mennä naimisiin Charlien kanssa, sinä oivaltaisit, etten enää ollut lapsi, vaan täysikasvuinen, ja kieltäisit minua, sanoisit, että minun pitäisi mennä naimisiin sinun eikä Charlien kanssa. Ja sitten vimmastuksesi, kun hän ilmoitti asian sinulle, ja sen seikan valkeneminen, kuinka halveksittavana pidit minua. Luultavasti olit myöskin mustasukkainen, koska Charlie oli tehnyt tekonsa kertomatta sinulle, ja sinä tietenkin olit niin monesti pelastanut hänet pulasta, ettet sietänyt hänen turvautuvan kehenkään muuhun, erittäinkään minun kaltaiseen! henkilöön, jota otaksuttavasti pidit liian typeränä lainkaan häntä ohjaamaan. Charlie-poloinen! Tiedän, että rakastit häntä ja koetit olla isän sijassa hänelle, mutta vilpittömästi puhuen en usko sinun ohjanneen häntä oikealla tavalla. Luultavasti juuri kirottu ylpeyteni pakotti minut lopullisesti menemään naimisiin hänen kanssansa. Kun hän tuli ja kertoi minulle vannoneensa, ettei hän enää ikinä puhuisi mitään sinulle, ainoalle veljelleen, tunsin, että se kaikki oli minun syytäni, enkä voinut hylätä häntä. En voinut olla rakastamatta häntä tavallani; hän oli kovin herttainen ja niin riippuvainen minusta. Lupasin juhlallisesti itselleni lopettavani hänen juomisensa ja niin edelleen, ja sitten ehkä olisit minulle kiitollinen, ja syntyisi sovinto. Charlie-parka! Kenties oli parasta, että hän kuoli; hän oli niin heikko. Oli hullua, että hän rakastui minuun varttuessaan täysikasvuiseksi. Joku ainakin on eläissään rakastanut minua. Hän tosiaankin rakasti. Hän myöskin toivoi ennen kuolemaansa niin hartaasti saavansa pojan. Isoäiti-rukka! Hänestä oli niin kovin väärin serkusten mennä naimisiin keskenään, mutta Charlie väitti toisin; hän oli varma siitä, että me saisimme erinomaisia lapsia.

Ehkä Peteristä tulee erinomainen. Hänellä on soitannolliset taipumuksensa eikä hänellä ole Charlien rajua, hysteeristä luonnonlaatua. Hän on oikein hyvä, epäitsekäs pikku poika, hyvin helläluonteinen. Suostutko ottamaan hänet kasvatettavaksesi? Sinä teet sen paremmin kuin minä. En olisi voinut kirjoittaa tällä tavoin, jollen olisi lakannut toivomasta, että sinä koskaan tulet luokseni. Kun Martin kuoli, arvelin sen ehkä lähentävän meitä toisiimme; sinä olit ainoa henkilö, jota olisin halunnut tavata; se olisi ollut niin lohdullista. Mutta ei, viimeinen toivoni on mennyt. Nyt minun täytyy ajatella ainoastaan Peteriä. En käsitä, miten voin tehdä sen, ainoan, mikä minulla on tarjolla, mutta tiedän sen olevan parasta. Tiedän hänen saavan mitä parhaat mahdollisuudet, ja se nostaa raskaan taakan sydämeltäni. Tiedän, ettet halua lähettää häntä kouluun ennenkuin paljon vanhempana; ja siitä olen hyvilläni, koska hänen terveytensä on varsin heikko eikä hän ole ollenkaan samanlainen kuin muut pojat — sinä hoidat kaikkia rahoja, joten tiedät, kuinka paljon niitä on häntä varten. Ihan riittävästi luullakseni. Ehkä sallit minun saada hänet silloin tällöin luokseni lyhyille käynneille, ja kun hän kasvaa isoksi, voin ehkä selittää hänelle — jos olen elossa. En oikeastaan usko olevani. Lupaan, etten koskaan sekaannu asioihin enkä häiritse sinua, mutta sinun tulee muistaa, etten luovuta Peteriä sinulle, koska en rakasta häntä, _vaan koska rakastan sinua_ ja toivoisin hänen olevan sinun lapsesi. On ihanaa tehdä jotakin hyväksesi. Se tekee minut melkein onnelliseksi. Älä salli hänen tyyten unohtaa minua, mutta tiedän, että hän tosiaankin rakastaa sinua enemmän kuin ketään muuta. Oi, ennen hänen syntymäänsä ajattelin aina, että jos tämä vain olisi Julianin lapsi, kuinka onnellinen olisinkaan — rakastan sinua niin paljon, että hartaasti toivoisin saavani sinulle lapsia ja kärsiväni tuskia sinun hyväksesi — vaikka en olekaan koskaan halunnut lapsia omasta puolestani. Tiedän ihmisten aina sanovan minua niin kylmäksi, tympeäksi ja sukupuolettomaksi, ja niin olenkin kaikille muille, koska ihan nuoresta pitäen olen tyyten imeytynyt sinuun. Sinulle olisin ollut tulisempi, polttanut sinua. Mutta sinä olit aina niin kylmä ja välinpitämätön; et koskaan pitänyt edes ulkonäköäni miellyttävänä.

Oi, minua värisyttää ajatellessani, että olen tuonut Peterin maailmaan kenties vain olemaan yhtä onneton kuin itse olen tai kuolemaan nuorena, kuten Charlie ja Martin kuolivat. Mutta jos sinä huolehdit hänestä, ovat hänen asiansa todennäköisemmin hyvästi. Jos menet naimisiin, niin otathan sellaisen vaimon, joka on hänelle kiltti. Voi, tämä on kamalaa. Mitä teen? Ota hänet pian! Älä kirjoita minulle vastausta, vaan ilmoita ainoastaan, otatko hänet ja milloin otat! Lähetän hänet opettajattaren mukana, mutta sinä erotat opettajattaren — etkö erotakin? — ja kasvatat poikaa itse. En ole koskaan pitänyt tästä opettajattaresta. No niin, olen kirjoittanut kaikki; olen hyvin uupunut, mutta olen hyvilläni siitä, että se on kirjoitettu. Enää minun ei tarvitse milloinkaan teeskennellä; jännitys oli kamala. En oikein tiedä, mitä tekisin. Luultavasti myyn talon. En enää koskaan jaksaisi asua siellä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on kovan onnen talo, enkä senvuoksi tahdo säilyttää sitä Peterille. Varmaankin pysyn edelleenkin tässä eläinlääkärin hommassa tai ainakin hoitelen koiria. En ole typerä eläinten, jos olenkin ihmisten parissa.

Voi rakasta Martinia! On kauheata, että hän on poissa. Minkätähden en minä ollut hänen muassaan purressa; se olisi säästänyt niin paljon huolta. Uskotko todellakin, ettemme enää koskaan tapaa rakastamiamme ihmisiä. Tiedän sinun väittävän, ettemme kohtaa heitä, äläkä senvuoksi vastaa! _Joskus_ minusta tuntuu, että niin täytyy olla; olen melkein varma siitä, ettei kaikki lopu tähän.

En lue tätä lävitse. Olen kirjoittanut sen niin hätäisesti, että siinä otaksuttavasti vilisee kirjoitusvirheitä ja niin edelleen, ja sinä naurat tätä lukiessasi. En mahda sille mitään.

Et saa halveksia minua sen tähden, että sanon rakastavani sinua.

Hyvästi.

_Mariella_.

Hänen nimensä alle oli Julianin lyijykynällä taaskin kirjoitettu: »Olen kutsunut Peterin luokseni.»

7

Varhain iltapäivällä auto pysähtyi opiston porttiholviin, ja taaskin Judith näki punatiilisen lattian, kylmät, kiiltävät seinät, eteishallin virallisen kalseuden ja koristeellisen rumuuden.

Ovenvartijatar oli ollut hänen erikoinen ystävänsä. Hän avasi etuhuoneen oven, odottaen riemullista hymyä, mutta pöydän ääressä istuva vanhahko nainen oli outo.

»Onko ovenvartijatar ulkosalla?»

»Minä olen ovenvartijatar, neiti.»

»En muista nähneeni teitä.»

»Ette olekaan, neiti. Tulin vasta tällä lukukaudella.»

»Vai niin? Miltä työ teistä tuntuu?»

»No niin, siihen on hiukan vaikea tottua, neiti. Raskaanlaista.»

»Niin. Sen huomasin. Olin täällä ennen.»

»Oi, niinkö, neiti?»

Hänen silmänsä näyttivät ikävystyneiltä lasiensa takaa. Hän mietti, että tyttöjä aina tuli ja meni suunnattoman paljon. Ei voinut odottaa hänen tuntevan mielenkiintoa...

Judith katseli ympärilleen, ja hänet valtasi pakokauhu. Koko paikka oli outo. Ei mitään tuttua, ei mitään tervehtivää.

Käytävässä läheni uhkaavia askelia, jotka kajahtelivat kolkosti tiilipermannolla. Ohitse meni ryhmä voimisteluasuisia tyttöjä, jotka tähyilivät häneen. Heidän täytyi olla ensivuotelaisia. Hän ei tuntenut ainoatakaan heistä. Kaihtaen heidän uteliaita katseitaan hän meni nopeasti käytävää pitkin portaiden juurelle.

Alaspäin juoksi tyttö, harpaten kaksi askelmaa kerrallaan, näki hänet ja seisahtui, hymyillen ujosti.

»Hei vain, Judith!»

»Hei vain!»

Mikä oli hänen nimensä? Joan joku? Judith ei ollut voinut koskaan puhua hänelle enempää kuin muutamia sanoja. Hän oli vaaleahiuksinen, tavallinen, jokseenkin ruma ja epäsiisti, kuten niin monet muut, mutta hänen hymynsä oli rauhoittava.

»Tulitko olemaan?» tiedusti hän.

»En. Ainoastaan päiväksi... tapaamaan paria henkilöä. Mitäs kuuluu?»

»Eipä erikoista. Kuinkas sinä voit?»

»Oikein hyvin.»

»No niin, minun täytyy rientää. Hyvästi!»

»Hyvästi!»

Judith oli jälleen yksin.

Hän nousi loivia kiertoportaita myöten niiden yläpäähän ja jäi sinne seisomaan. Kuului tuskin ääntäkään; vallitsi tavallinen iltapäiväinen hiljaisuus. Hän hiipi ylivalvojattaren ovelle ja koputti, mutta ei kuulunut vastausta; sitten hän koputti parin muun huoneen ovelle, joista ohjaajien vakavien kasvojen olisi pitänyt ilmestyä ja käydä rauhallisen mieltyneiksi heidän nähtyään hänet; mutta vastausta ei tullut. Kaikki olivat varmaankin hyvin muistetussa lokakuisessa ulko-ilmassa.

Oli vielä neiti Fisherin ovi. Hän oli lähettänyt kirjeen neiti Fisherille, omalle ohjaajalleen, ilmoittaen ehkä tulevansa tiedustamaan mahdollisia toimia, pohtimaan tulevaisuudenmahdollisuuksiaan ja pyytämään kirjallista todistusta, joten tämän oven takana olisi joku häntä odottamassa.

Mutta mentyään likemmäksi hän kuuli useita väitteleviltä kuulostavia ääniä, ja taaskin häntä puistatti pakokauhu. Hän antoi kohotetun kätensä retkahtaa taaskin kupeelleen ja poistui nopeasti; ja hänen jälkeensä tuntui tulevan suuren tuntemattoman väkijoukon ääniä, kysellen hänen tunkeutumisensa tarkoitusta, sillä aikaa kun hän juoksi ylöspäin seuraavilla portailla.

Täällä oli tuttu käytävä ja hänen oma ovensa raollaan; siihen oli kiinnitetty outo nimi. Huoneessa ei ollut ketään. Hän pilkisti sisälle. Hänestä ei ollut jäljellä mitään, ei mitään. Sinisen, purppuraisen ja ruusuisen sijasta oli kaikkialla mustia ja punakeltaisia juovia, sarja epämiellyttäviä valokuvia uuninreunuksella ja hajallaan siellä täällä joitakuita likaisia, vaaleanpunaisia lautasia ja kuppeja.

Vain ikkuna oli pysynyt muuttumattomana; se tarjosi upeat, syksyiset puunlatvansa hänen nähtäväkseen; mutta liikkumattoman juhlallisena ne tuijottelivat tervehtimättä häntä. Hän oli täydelleen vieraantunut.

Tuolla nurkassa oli Jenniferin ovi tiiviisti suljettuna ja oudolla nimilipulla varustettuna. Aurinko paistoi siihen vinona, pölyisenä sädekimppuna.

Nurkan takaa tuli palvelijatar, joka kantoi astiatarjotinta. Hän seisahtui, punehtuen mielihyvästä. Siinä oli Rose, joka oli aina ollut niin soma, ujo ja hymyilevä ja joka oli kerran tuonut kuuman, hervottoman kimpun kultalakkoja äitinsä puutarhasta ja pannut ne hänen pöydälleen. Hän voi oikein hyvin, kiitoksia, ja hänestä oli hauska nähdä neitiä taaskin. Hän ja jotkut muut tytöt olivat ihan äskettäin valittaneet ihan kaipaavansa Judithia. Hän ei aikonut olla täällä enää kauan; hän eroaisi mennäkseen naimisiin.

Rosekin olisi pian poissa.

Nyt hänen piti pujahtaa taaskin pois niin pian kuin suinkin ja kenenkään näkemättä. Hän oli aikonut uudelleen pysähtyä kuuntelemaan neiti Fisherin ovella; mutta nyt se oli mahdotonta. Kun hänen palatessaan alkoi silloin tällöin kuulua askelia, jotka likenivät, tai hänen korviinsa kantautui ääntä, jyskytti hänen sydämensä ilmitulon hurjasta pelosta. Kukaan ei saanut nähdä hänen taaskin hiipivän pois tästä paikasta, johon hän suuriluuloisessa hupsuudessaan oli palannut ilmoittamatta, odottaen olevansa tervetullut. Tämä paikka oli hirvittävä — pimeä torni. Hänen täytyi kiiruhtaa sieltä. Miten hän oli pettynyt kolmen vuoden aikana kuvittelemaan sitä ystävälliseksi ja turvaiseksi — pysyväiseksi asuinsijaksi? Neljässä kuukaudessa se oli sysännyt hänet luotansa iäksi.

Taaskin ulos pihalle ja vikkelästi siellä vartoavaan autoon. Jennifer ymmärtäisi, kuinka kolkko tarina olisi, kun hän kertoisi sen. Judith nojasi taaksepäin istuessaan, kutoen sitä draamalliseksi esitykseksi Jenniferin myötätuntoisia korvia varten.

* * * * *

Kaupunki lepäsi hohtavana ja salaperäisesti hymyilevänä auringonpaisteessa; ei tuntunut tuulenhenkäystäkään; rakennuksia, torneja ja katuja hyväili himmeä kullanhohtoinen valo. Täälläkin oli ihan hiljaista. Ihmiset pelasivat kaikenlaisia pelejä. Täällä, jossa oli ollut niin paljon tuttuja kasvoja, näyttivät kaikki oudoilta; ja hänen sivuuttamansa harvat ylioppilaat näyttivät rahvaanomaisilta, jopa likaisilta ja koulupoikamaisilta.

Hän seisahtui epäröivänä kirjakaupan kynnyksellä, mutta meni sitten edelleen. Se, että hänet tunnettaisiin, oli nyt yhtä peloittavaa kuin sekin, ettei häntä tunnettaisi. Mitä ihmiset ajattelisivat hänestä, kun hän harhaili täällä yksinään? Miten hän selittäisi täälläolonsa kyselijöille?

Trinity-yliopiston suurpiha murehti päivänpaisteessa Martinia. Se ei vielä ollut tyyten unohtanut häntä. Se ei ollut hyvillään komeiden nuorten miestensä kuolemasta.

Jos vain Jennifer tulisi pian, voisi hän tarttua hänen käteensä ja tuntea omituista, hekumallista tunnetta surunsa pohjalla, mutta rientää tällä tavoin yksin kaduilla ja pysähdellä, piileksiä ikäänkuin häveten, tähyillen mahdollisesti ilmestyviä tuttuja kasvoja ja kuitenkin peläten niitä näkevänsä — se oli kammottavaa. Niin kävi sellaisille ihmisille, jotka tulivat katsomaan yliopistoaan kaksikymmentä vuotta nuoruutensa jälkeen.

Tonyn täytyi vielä olla Cambridgessa. Hänellä oli nyt yliopiston stipendi... Äkkiä Judithista alkoi tuntua, että Tony oli hyvin likellä, kenties jossakin seuraavan kadunkulman takana, ja hän pujahti kahvilaan turvaan.

Nuori tarjoilijatar tuli hänen luoksensa, hymyillen; nähdessään hänen kasvojensa mielihyväiseen ja tervehtivän ilmeen Judith tunsi painon vierähtävän sydämeltään.

»Tavalliseen pöytäännekö?» kysyi tarjoilijatar vienosti.

»Niin. Odotan ystävääni. Muistattehan hänet.»

»Kyllä varmasti. Sepä hauskaa.»

Hän meni edellä ikkunan kohdalla olevan nurkkapöydän ääreen, viipyi siellä vähän aikaa tarinoimassa, ja sitten hänet kutsuttiin toisaalle.

Kello lähes neljä. Jennifer saattoi myöhästyä; hän myöhästyi aina.

Huone oli tyhjä lukuunottamatta kahta vastaisessa nurkassa istuvaa naista, jotka olivat syventyneet kuiskuttelemaan toisilleen tavallisia kahvilasalaisuuksia. Kuinka paljon lämpöä ja väriä Jennifer toisikaan tullessaan. Judith mietti:

»En katso ovelle päin; katselen ulos ikkunasta; ja kun sitten äkkiä käännyn, on hän edessäni.»

Purppurainen ikkunaverho piilotti hänet mukavasti kadullaliikkujilta; jos hän kurotti kaulaansa, saattoi hän parhaiksi nähdä verhon reunan takaa ulos ikkunasta. Vastapäätä, kapean kadun toisella puolen olevan laajan myymälä-ikkunan eteen oli vedetty sininen verho, ja ikkunalasi oli kuin himmeä peili. Siitä hän tarkkaili sinne tänne menevien ihmisten varjomaisia kuvia.

Kello löi neljä.

Katu alkoi nyt täyttyä. Oli huvittavaa pitää katseensa suunnattuna siniseen verhoon, nähdä ainoastaan aineeton, meluton maailma ihmishahmoja, autoja ja moottoripyöriä ja kokonaan syrjäyttää ulkosalla sakeneva todellisten ihmisten ja koneiden vilinä. Hän katsoisi vain siniseen verhoon ja näkisi Jenniferin heijastuskuvan lähestyvän, ennenkuin huomasi hänet itsensä. Hänen sydämensä jyskytti hänen sitä ajatellessaan.

Myöskin huone alkoi nyt täyttyä. Hän kallisti Jenniferin tuolin nojalleen pöytää vasten, ettei kukaan sitä valtaisi, ja kävi taaskin tarkkailemaan.

Lasin pinta selveni äkkiä; siinä ei ollut ainoatakaan hahmoa. Hän tuijotti himmeään tyhjyyteen ja vartosi.

Sitten lipui siihen verkkaisesti kaksi varjoa, jotka pysähtyivät. Hän silmäili niitä rauhallisesti, tunsi ne tyrmistymättä, käymättä levottomaksi ja ällistymättä. Roddy taivutti päätänsä sytyttääkseen piippunsa. Judith tunsi hänen jalkojensa luonteenomaisen asennon, hänen pitkät raajansa, hänen selkänsä hennon, verrattain kumarahartiaisen viivan. Hän melkein saattoi erottaa Roddyn omituisen tylpän sivukuvan, ylöspäin kaartuvat kulmakarvat sekä silmät. Tony oli hänen seurassaan. Hänen lyhyellä hahmollaan oli kädet taskussa, pää kohotettuna Roddyyn päin, nyökkäillen hieman ikäänkuin vakavassa keskustelussa. Kadun melu tuntui häipyvän, ja minuutin kestäneen, pitkän hengähdyksettömän hiljaisuuden aikana Roddy sytytti piippunsa, viskasi pois tulitikun, pyyhkäisi kädellään tukkaansa, tehden tutun liikkeen, nyökkäsi ja naurahti, kuten näytti, katsoen Tonyyn ja puolittain kääntäen päätänsä omituiseen tapaansa; ja sitten hän lähti edelleen, solui kumppaninsa kanssa lasilevyn reunaan ja katosi.

Hän oli siis tullut tapaamaan Tonyä, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut, ikäänkuin hän ei olisikaan etsinyt mereltä kuollutta Martinia, ikäänkuin ei olisi mitään syytä olla kävelemättä Trinity-yliopiston pihan ohitse, poltellen tupakkaa, nauraen ja puhellen.

Kaipasiko hän Martinia? Oliko hän karkoittanut mielestään murhenäytelmän muiston, kuvaavasti kohauttaen olkapäitänsä? Ajatteliko hän koskaan Judithia, tuntien hetkellistä vaivautumista?

Tony saisi nyt pitää hänet kokonaan hallussaan; ei enää Martinia eikä Judithia sekaantumassa. Hän olisi onnellinen. He pääsisivät likemmäksi toisiaan, eikä Judith enää milloinkaan voisi astua heidän väliinsä, sillä enää ei Judithia ollut. Mistähän he keskustelivat niin vakavasti — mistä, mistä? Tuokioksi Judithin taaskin valtasi vanha tietämisen, ymmärtämisen kaipaus, ja sitä seurasi äärimmäinen ajatuksettomuus; ja hän käsitti, ettei hän ollut koskaan tuntenut Roddya. Roddy ei ollut milloinkaan ollut häntä varten, ei ollut kertaakaan, ei edes tunniksi, muuttunut osaksi tosielämästä, vaan ollut toistuva unelma, olento, jonka hän aina oli nähnyt epänormaalisen kirkkaasti ja perinpohjaisesti vääntyneenä. Se unelma oli vallannut hänen koko elämänsä merkityksensä pulmalla, mutta nyt hän oli vapautunut siitä.

Hän oli koettanut tehdä haaveen todellisuudeksi; hän oli jaksanut kerran kiskoa vastahakoisen Roddyn polultaan häntä kohtaamaan, pakottanut sellaiset tiet yhtymään, joiden ei olisi pitänyt yhtyä; ja sitten oli seurauksena ollut turmio.

Hänestä tuntui kuin hän olisi äkkiä herännyt. Roddy, Roddy itse oli mennyt ohitse ulkona kadulla. Hän olisi voinut nähdä Roddyn, mutta sensijaan hänen katseensa ei ollut värähtänytkään pois peilikuvasta. Varjo, joka oli luotu verholle ja sitten taaskin pyyhkäisty pois; Roddy ei ollut milloinkaan ollut paljoa kummempi; oli sopivan tunnusmerkillistä, että hän oli sallinut Roddyn tällä tavoin poistua viimeisen kerran näkyvistään, sillä varmaa oli, ettei hän enää koskaan näkisi Roddya.

Puoliviisi. Enää hän ei silmäilisi ikkunasta Jenniferiä. Vasta nyt hänen mieleensä välähti, että Jennifer ei ehkä tulisikaan. Hän viittasi tarjoilijattarelle ja tilasi kiinalaista teetä ja leivoksen.

»En enää odota ystävääni. Hänelle on täytynyt sattua jokin viivytys.»

Hän istui edelleen, murennellen leivostaan ja ryyppien teetänsä. Hän laski kolme kertaa hyvin verkkaisesti kahteenkymmeneen ja katsahti sitten ovelle. Sitten hän laski taaskin. Hän otti ikkunalaudalta kuvalehden ja silmäili sitä. Jos hän katselisi kaikki sen sivut vilkaisemattakaan muualle, niin Jennifer tulisi.

Neljännestä vaille viisi. Jennifer oli saattanut erehtyä kahvilasta; ehkä hän istui vartoamassa jossakin muualla. Mutta se oli mahdotonta. Kenties hän oli sekoittanut määrätunnin, määräpäivän...

Hän otti Jenniferin kirjeen laukustaan. Lokakuun neljäskolmatta päivä. Kello neljä. »_Älä odota minua kello viiden jälkeen!_»

Mitähän Jennifer oli sotkenut näkymättömäksi? Judith tarkasti paksua tahraa, mutta siitä ei erottanut mitään.

Kello löi viisi. Viimeisen lyönnin tauottua kaikumasta hän nousi pöydästä, maksoi laskunsa ja meni jälleen ulos hilpeän näköisille kaduille, joilla ei enää ollut mitään pelättävää eikä toivottavaa.

* * * * *

Juna lähti puhkuen asemalta.

Jäähyväiset Cambridgelle, jolle hän merkitsi tyhjääkin vähemmän. Hän oli pettynyt kuvittelemaan sillä olevan jonkinlaisia helliä tunteita häntä kohtaan. Ulkokuori kohteliaana se oli tuntenut vastenmielisyyttä ja epäluuloa häntä ja kaikkia muita naisia kohtaan; ja nyt se ei ollut häntä tuntevinaan. Se kääriytyi usviinsa, kietoen niihin Roddyn, Tonyn ja kaikki muut nuoret miehet, sallien hänen poistua.

Tuli pimeä, ja kynnetyt pellot suoltuivat pyörien ja lipuen taaksepäin, savunvalkeat iltausvat leijailivat raskaina alhaalla himmeiden, kylmän sinipunervien lakeuksien yllä.

Hän oli taaskin matkalla kotiin ollakseen siellä yksin. Hän hymyili, alkaen äkkiä ajatella, että häntä saatettaisiin pitää säälittävänä, niin täydellinen oli hänen yksinäisyytensä.

Toinen toisensa jälkeen olivat he kaikki poistuneet hänen luotansa, Jennifer viimeiseksi. Kenties Jennifer ei ollut hetkeäkään aikonut palata; tai kenties hänen rohkeutensa oli pettänyt viimeisellä hetkellä. Viisas Jennifer valutti pois entisyytensä edetessään; hän ei sallinut sen kiskoa häntä takaisin entisiin silmukkoihinsa ja pulmiinsa ja takerruttua häntä niihin uudelleen. Hän ei tahtonut palata Judithin luokse, rakastaa häntä ja olla taaskin huolissaan hänen tähtensä; eikä hän myöskään halunnut palata näkemään, että kaikki oli muuttunut, että tänä kymmenkuukautisena väliaikana elämä oli erottanut heidät niin, ettei yhtymisestä ollut toivoakaan. Niin, Jennifer oli taaskin pujahtanut vapaaksi. Hän ei ollut aikonutkaan palata.

Mutta sittenkin oli mahdotonta tuntea sääliä itseään kohtaan. Kenties mieltä turrutti junan yksitoikkoinen, toistuva liike ja ryminä, tuudittaen sitä onnellisuutta muistuttavaan tilaan.

Kun hän ehtisi kotiin, näkisi hän, että puutarhassa kirsikkapuu oli hakattu poikki. Tänä aamuna hän oli nähnyt puutarhurin lähtevän viemään kirvestä sen kuolevan rungon juurelle. Myöskin kirsikkapuu olisi mennyt. Naapuritalossa olisi näkyvissä taulu: Myytävänä. Ei kukaan naapuritalon lapsista ollut tarkoitettu häntä varten. Mutta hän oli ulkopuolelta tunkeutunut heidän keskuuteensa ja ottanut heidät toisen toisensa jälkeen itselleen. Hän oli sittenkin ollut voimakkaampi kuin he kaikki yhteensä.

Viimeinkin hän oli päässyt eroon heikkoudestaan, siitä turhasta päähänpiintymästä, että hän oli riippuvainen muista ihmisistä. Nyt hänellä ei ollut ketään muita kuin oma itsensä; ja niin oli parasta.

Tämä olisi onnellista — tämä tyhjyys, tämä kevyt, väritön tila, tämä ajatuksettomuus ja tunteettomuus.

Hän oli sellainen henkilö, jonka koko entisyys muodosti laajan ympyrän, nyt täydellistyneen ja valmiin syrjäytettäväksi.

Pian hänen täytyisi alkaa miettiä: Mitä nyt?

Mutta ei ihan vielä.