Part 14

»Oi, se olisi voinut olla pahempi.»

Tyttöjä pitäisi tosiaankin harjoittaa olemaan vähemmän silmäänpistävästi naispuolisia opiskelijoita. Sitä varten tarvittaisiin ainoastaan vähä koulutusta.

Nyt piti huolehtia Mabelista. Hän oli kiitollinen ja alistuvainen, joi paljon kahvia, mutta torjui ruuan. Kerran hän rikkoi painostavan hiljaisuuden, sanoen rauhallisesti hymyillen: »Tietenkin nyt oivallan, etten selviydy — Se tuntuu surkealta kaiken sen työn jälkeen — Muistini on melkein mennyttä —»

Nyt takaisin saliin taaskin kolmeksi tunniksi.

Äkkiä ilmestyi nurkan takaa hoikka, tumma, kellertävähipiäinen poika. Hän käveli velton sulavasti, hieman etukumarassa. Hän muistutti hieman Roddya, mikä pani sydämen hätkähtämään, ja hänen ilmeensä oli masentunut ja itsepintainen, ihan kuten Roddynkin olisi ollut, jos hänet olisi pakotettu kuluttamaan iltapäivä töhertelemällä hornamaista pötyä.

Judith seisahtui salin ovella ja vilkaisi taaksensa. Pojan katse oli kiihkeästi suunnattu häneen; ja hän hymyili pojalle.

Poika oli iloissaan. Hänen hupaiset pojankasvonsa menettivät raskaan ilmeensä, laukesivat ystävälliseen värähtelyyn ja lähettivät ujosti Judithille rohkean kysymyksen, ennenkuin hän katosi nurkan taakse.

Se oli kuin sanoma Roddylta, lähetetty hänelle uudesta elämästä kertomaan: »Muista, minä olen tulossa!»

Se päivä sujui tasaisesti ja samoin seuraava. Päivät painuivat kuusamantuoksun kyllästämiksi illoiksi, jotka pimenivät haaveelliseksi ja kuulakaksi, kukkien, puunlatvojen ja tähtitaivaan sekoittamaksi hämäräksi, ja lipuivat huomaamatta loppuunsa.

Äkkiä ei enää tarvinnut kirjoittaa vastauksia yhdeksästä kahteentoista ja kahdesta viiteen — ei ollut enää luentoja, ei valmistautumista, ei muistiinpanoja, ei määrättyjä työtunteja. Sensijaan suuri joutilaisuus, jonka taakan painamana tunsi olevansa ymmällä ja masentunut. Yliopistovuodet olivat iäksi menneet.

13

Ilta ennen lukukauden päättymistä.

Judith ja muut piiriin kuuluvat kävelivät käsikkäin ruohikon poikki, metsäistä polkua pitkin ja kuusaman ohitse viimeisen kerran.

Puutarha levitti näkyviin kaikki kauneutensa, jotka olivat yksin sen, rasittaen katselijoita, tiukaten:

»Katsokaa, mistä luovutte! Katsokaa, mitä ette enää milloinkaan saa.»

Koko aarrearkku oli ihan avoinna viimeisen kerran, näyttäen salaperäiset setrinsä, vaahteransa ja satakielensä, nurmikkonsa ja niitetyt heinänsä, kukkivat pensaat ja niiden juurella kasvavat villit kukat, ruskeat pyökit ja kaikki korkeat, ympäröivät puunlatvat, jotka väikkyivät pilvien tavoin päivän viimeisessä valossa.

He valitsivat elämänuria toisilleen, kevytmielisesti keskustellen tulevaisuudesta ja suunnitellen säännöllisesti uudistuvia kokouksia.

»Mutta mitä se hyödyttää?» tokaisi muudan. »Me kaikki hajaannumme oikein todella. Me emme voi palata tänne joka vuosi, ikäänkuin kaikki pysyisi ennallaan. Ei mikään ole sen kamalampaa kuin sellaiset vanhahkojen naisten kokoukset, joiden osanottajat koettavat jälleen olla yhdessä tyttöjä. Kuinka kaameata onkaan teeskennellä pääsevänsä takaisin siihen, missä on ollut! Jos kohtaamme jälleen toisemme, tapahtukoon se suuressa maailmassa. Minä en koskaan tule takaisin tänne.»

»Oi, mutta minulla ei ole voimaa vastustaa sitä», haasteli eräs toinen tyttö. »Nähkääs, olen jokseenkin varma siitä, etten enää milloinkaan ole niin onnellinen. Minun pitää opettaa nulikoille algebraa. Minua _vetää_ takaisin antautuakseni hyödyttömiin pahoitteluihin.»

»Merkitseekö se niin paljon sinulle?» jupisi Judith. »Puhut niinkuin elämäsi olisi mennyt.»

»Jotakin sellaista, mikä merkitsee — hirveän paljon minulle, on mennyt», vastasi toinen melkein rajusti.

»Oi!» huokasi Judith.

»Eikö se sitten merkitse mitään sinusta?»

Judith oli vaiti, ajatellen, kuinka se kaikki oli merkinnyt yhtä ainoata seikkaa, Jenniferin suunnatonta, tuhoisaa tärkeyttä, kuinka Jenniferin poistuttua tämä paikka oli hänestä ollut samanlainen kuin sellaisen järven mutainen pohja, jonka vettä pitkän poudan peräkkäiset päivät ovat kuivanneet, kuin mauton, ilman ruokahalua nieleksittävä ateria, kuin harmaa, vihmasateinen, epäterveellinen sää. Ei mikään ollut herättänyt hänessä edes hetkellistä tyytyväisyyden palaamisen harhaluuloa, ei mikään muu kuin Jenniferin kuparinen maljakko, jossa Jenniferin tähden heloitti kukkia tai hedelmiä. Ei yksikään niistä, joihin hän oli liittynyt, ollut kyennyt lievittämään alituisesti jäytävää haikeutta eikä ainoaksikaan päiväksi hautaamaan niitä ainoita kasvoja. Ja he tiesivät sen. Kolme vuotta kestänyt imeytyminen Jenniferiin oli erottanut hänet peruuttamattomasti heistä, ja vaikka he olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, olivat he äänettömästi olettaneet, ettei hän kuulunut heihin.

He olivat niin viehättäviä, hienoja, herkkätuntoisia ja älykkäitä: kiehtovia olentoja, kuinka kiehtovia, sitä hän ei ollut koskaan vaivautunut käsittämään eikä nyt saisi milloinkaan tietää. Kaikille muille paitsi Jenniferille, joka oli itse tarjoutunut, hän oli kääntänyt kuulemattoman korvan, näkemättömän silmän. Ja niin paljon sellaista, millä olisi saattanut olla pysyväinen arvo, oli tarjoutunut; kaikki mahdolliset harrastukset ja tilaisuudet oli laiminlyöty.

Ensimmäisenä vuotena oli ollut se tyttö, joka kolmannen vuosikurssinsa korkeasta asemasta oli punehtuneena ja arkana kumartunut kutsumaan häntä iltaa viettämään kahden kesken. Hennot ohimot, kapeat, hienot poski- ja leukaluut, kirkkaat, pienet kasvot, huulet, joiden maltti näytti olevan suunnattoman hermoponnistuksen tulos, ne olivat niin liikkumattomat, niin lähellä värisemistä, niin herkät vaikutuksille, silmät, joiden vakava katse oli surullinen, nestemäisen loistava, pieni pää, sileä, ruskea, keskeltä jakaukselle kammattu tukka, kapeat kädet ristissä sylissä; sellaisena hän, yliopiston merkitsevin oppilas, oli istunut kuin varjo, perhonen, lintu, kuunnellen, kysyen, kuunnellen taaskin.

Hän oli runoilija. Hän ei koskaan näyttänyt runojaan, mutta Judithille hän lupasi näyttää ne. Hänen mielensä oli niin tahrattoman kirkas, että peloitti siihen kajota; mutta kuitenkin hän tarjosi sen Judithille kaikki sinä iltana.

Sittenkin se oli rauennut tyhjiin. Hän oli vetäytynyt pois hyvin pian, kaihtaen Jenniferiä ikäänkuin peloissaan.

Oli ollut se tyttö, jolla oli ollut kiduttava, vikaan mennyt rakkausjuttu. Eräänä iltana hän oli äkkiä alkanut puhua siitä Judithille ja kertonut kaikki. Judith oli viipynyt hänen luonansa, osoittaen hiukan hellyyttä ja sääliä, ja mennyt sitten edelleen. Hän oli sanonut: »Ethän kerro Jenniferille, ethän?»

Oli ollut se tyttö, joka maalasi muotokuvia ja joka oli halunnut Judithia mallikseen. Oli ollut vaitelias tyttö, joka luki »Kuoleman kirjaa» joka ilta huoneessaan, joka tutki, niin kuiskailtiin, pahojen henkien manaamista ja joka katseli Judithia huulillaan salaperäinen, puolittain ilkeyttä, puolittain jotakin muuta huokuva hymy; oli ollut se harvinaisen kaunis, nuori ensimmäisen vuosikurssin tyttö, jolla oli viileät, enkelimäiset kasvot ja hopeanvalkeat hiukset; kaikki he ja lukemattomia muita oli tarjoutunut. Oli ollut Martin, kaihdettu ja vierottu, koska hän ei pitänyt Jenniferistä. Ja oli ollut kirjoja, paljoa enemmän kirjoja paljoa useammissa kirjastoissa; ja uutta runoutta, uutta musiikkia; uusia näytelmiä — satoja älyllisiä nautintoja, joita Judith oli vain hipaissut tai joita vaille hän oli tyyten jäänyt, koska oli eristäytynyt hyödyttömän unelman rajoihin.

Hän virkkoi vihdoin:

»Oi, kyllä. Se merkitsee jotakin. En vielä tiedä, kuinka paljon. Nyt pelkään, että minulta on jäänyt paljon saamatta.»

Kaikki olivat ääneti, ja hermostuneena ja peloissaan hän luuli heidän kaikkien ajattelevan Jenniferiä.

»Eikö ole kummallista», puhkesi joku puhumaan, »että aika tuntuu seisseen liikkumattomana tässä paikassa? Mitään ei ole muuttunut siitä lähtien, kun tulimme tänne. Vaikkakin oletan kaiken edistyneen kandidaattitutkintoa kohti, _tuntuu_ minusta kuin ei olisi astuttu yhtään askelta eteenpäin. Kaikki — mikä se sana onkaan? — staattista. Tai sitten kiertämässä ympyröitä. Minusta tuntuu, että olen istunut tyynessä varalammikossa kolme vuotta.»

»Ja nyt meidät lasketaan siitä jokeen.»

Ja pyyhkäistään uuteen elämään, mietti Judith kaihoisesti. Mutta kuitenkin hän aavisteli pahaa. Auringon laskun hyväilemä rakennus näytti äidilliseltä ja hyvänsuovalta, levittäen turvaavan rintansa viimeisen kerran suojattiensa ylitse. Mahdollisesti ei uudessa elämässä olisi mitään niin varmaa ja rauhallista kuin sen kiihkoton suojelus.

Kello löi tunnin yksivakaisesti.

»No niin, minusta se on ilkeätä», lausui muuan. »Minä lähden lopettamaan tavaroitteni sullomisen.»

Missä oli Jennifer tänä tyynenä, lehmuksille tuoksuvana, viimeisenä iltana?

14

Lopuksi ei ollut aikaa sanoa jäähyväisiä kenellekään. Tytöt hajaantuivat, kiidättäen sinne tänne osoitelippuja ja matkalaukkuja tai silitysrautoja silittääkseen juhlaviikolla käytettäviä leninkejä.

Toukokuun juhlaviikko oli edellisenä vuotena ollut hupainen, viisi tanssi-iltaa peräkkäin Jenniferin, hänen nuoren, Trinity-yliopistossa opiskelevan serkkunsa ja erään laivastossa palvelevan pojan seurassa. Tänä vuonna ei ollut tuntunut kannattavan hyväksyä kutsuja.

Judithin hyöriessä, sitoen matkalaukkujensa hihnoja ja syytäen kolmen vuoden aikana kasaantunutta törkyä lippaista ja kaapeista läjään lattialle, astui hymyilevä palvelijatar sisälle ja ilmoitti erään herrasmiehen odottavan häntä alakerrassa.

Se oli Martin.

»Martin! Oi, hyväinen aika!»

»Tulin onnenkaupalla, Judith. Ajoin tänne autolla tapaamaan muuatta ulkomaille lähtevää miestä. Aiotko — aiotko jäädä tänne juhlaviikoksi?»

»En, Martin. Aion nousta junaan noin kahden tunnin kuluttua ja matkustaa suoraan kotiin.»

»Tarkoitatko todella kotiin, naapuritaloomme?»

»Kyllä. Taivaan kiitos! Se ei ole enää vuokrattu. Äiti ja minä vietämme siellä ainakin osan kesää. Oletteko te — onko ketään teistä siellä?»

»Mariella on siellä nyt poikineen. Ja Roddy ja minä menemme sinne vähäksi aikaa. Itse asiassa minä menenkin tänään — autolla. Juuri sitä varten tulin — kysymään, haluaisitko sinä tulla autossa kanssani.»

»Autossako kotiin? Oi, kuinka ihanaa! Olet enkeli, Martin, kun ajattelet minua.»

Martin oli yhtä ujo kuin aina, piti päänsä kumarassa puhuessaan hänelle. Häntä katsellessaan Judith arveli itse kasvaneensa. Jenniferin menetys oli antanut hänelle jonkunlaista itsevarmuutta ja esiintymisen kypsyyttä, eräänlaista vakavuutta. Ensimmäisen kerran hän nyt näki Martinin täysin erillisestä ja epäromanttisesta näkökulmasta ja ajatteli: »Näin siis näen Roddynkin. Hän ei enää hämmennä ja sotke minua. Kaikki sellainen on mennyttä minuun nähden.»

»On perin hauska tavata sinua jälleen, Judith. Siitä on jo vaikka kuinka kauan. Näytät hieman laihalta, etkö näytäkin?»

»Se johtuu niistä surkeista tutkinnoista, Martin. Työskentelin ankarasti... En tiedä, minkä tähden.»

»Oi! Sinun ei olisi pitänyt.»

Hän näytti lopen masentuneelta.

Herttainen Martin!... Judithin sydämen jossakin sopukassa huojentui taakka... Jennifer siirtyi äkkiä etäälle.

»Odota minua, Martin!... Olen valmis neljännestunnissa.»

Hän ei ollut sanonut jäähyväisiä Mabelille. Hän oli pelännyt tätä viimeistä velvollisuustehtävää... Nyt ei, taivaan kiitos, ollut aikaa mihinkään pitkälliseen... Yksinkertaisinta kirjoittaa lyhyt kirje ja käskeä jonkun kiinnittää se Mabelin oveen.

Hän kirjoitti:

»Rakas Mabel.

Minua tultiin odottamatta noutamaan autolla. Minulla on ainoastaan kymmenen minuuttia aikaa lopettaakseni tavaroiden sullomisen ja suorittaakseni kaikki viimeiset asiat. Koputin vähä aikaa sitten ovellesi, mutta en saanut vastausta.»

Hän empi. Oliko se liian karkeata? Se oli; mutta sen täytyi nyt pysyä; sen ylitse ei voinut vetää viivaa.

»Ja nyt pelkään, ettei minulle jää minuuttiakaan koettaakseni löytää sinua. Olen kauhean pahoillani, kun en saa tavata sinua ja sanoa sinulle jäähyväisiä, Mabel. Eikö ensi lokakuussa ole surullista ajatella, että enää emme kaikki kohtaa toisiamme? Sinun pitää kirjoittaa minulle ja kertoa, mitä sinulle tapahtuu, ja minä kirjoitan sinulle. Varmastikin tapaamme vielä toisemme. Sinun täytyy ilmoittaa, jos joskus liikut näillä mailla —» Sen myöskin täytyy pysyä... Entä mitä muuta?... Tulokset olisivat nähtävinä huomenna — parasta olla viittaamatta niihin, sillä varmasti Mabel ei ollut selviytynyt. Hän ei ollut lopulta muistanut mitään. Kolmena viimeisenä päivänä hän oli jättänyt kerran tai kahdesti arkin ihan puhtaana muutamia epävarmoja rivejä lukuunottamatta. Judith lopetti:

»Oikein sydämestäni toivon sinun saavan levätä pitkään ja hyvästi. Sinä tosiaankin tarvitset sitä. Teit työtä niin ihmeen paljon. Ei kukaan olisi mitenkään voinut työskennellä ankarammin. Olemme kaikki kovin pahoillamme siitä, että olit niin huonovointinen tutkintoviikolla. Sinulla oli hirveän huono onni.

Hyvästi! Sydämellinen tervehdys!

_Judith_.»

Ei mitään voinut lisätä. Ei ollut mitään muuta sanomista. Hänen silmissään väikkyivät Mabelin kasvot tämän viime viikon aikana, ilmeettömät, riutuneet, häntä yhäti kuolevan silmillä tarkkailevat, mutta hän työnsi ne syrjään. Hän oli arvellut, että hänen pitäisi suudella Mabelia jäähyväisiksi, mutta nyt hänen ei tarvitsisikaan sitä tehdä.

Nyt hänen täytyi joutua Martinin tähden.

Auto kääntyi opiston kujalta ja lähti kiitämään pitkin pölyistä maantietä.

»Nyt sanon sille jäähyväiset, Martin. Uh! Minä vihaan sitä. Minä rakastan sitä.»

Haavat näyttivät lyhyessä hetkisessä kasvavan ja piilottavan sen. Se oli poissa.

»No niin, Martin, miten olet voinut? Mitä kuuluu kaikille muille? Kuinka he kaikki voivat?»

Hän pääsi takaisin, hän pääsi takaisin.

He jättivät Cambridgen taaksensa, ja hän koetti muistella sitä, saada sen silmiensä eteen, mutta ei voinut. Valveuni, nukkuessa nähty uni — kumpi se oli ollut?

Muistaisikohan hän sitä enää milloinkaan?

Eilen oli Martin seisonut hänen kanssansa kirsikkapuun juurella.

Nyt Martin kertoi hänelle hampshirelaisesta kodistaan. Hän toimi äitinsä tilanhoitajana nyt isänsä kuoltua. Judithin piti tosiaankin tulla sinne ja tutustua hänen äitiinsä. Hän oli täysin onnellinen viljellessään omaa maatansa; hän ei kaivannut mitään muuta puuhaa. Hän paransi kalavesiä ja metsästysmaita; he olivat äsken ostaneet maakappaleen, jota he olivat tavoitelleet kaksi vuotta, lähes kilometrin lisää jokea ja laajahkon metsän. Metsän hoito oli kiehtovin ala; hän aikoi käydä siihen käsiksi vakavammin. Martinin elämä tuntui hyvin onnelliselta, hyvin järjestetyltä, hyvin selvältä ja hyödylliseltä. Hän tiesi, mitä tahtoi.

Serkukset olivat kaikki olleet hajallaan parin viime vuoden aikana. Mariella oli työskennellyt erään naispuolisen eläinlääkärin apulaisena Lontoossa. Hän oli viettänyt suurimman osan edellistä kesää Martinin luona, koska hän oli ollut niukoissa varoissa ja hänen oli ollut pakko vuokrata joen rannalla oleva talo. Myöskin Peter oli ollut siellä. Hän näytti aika sievältä pikku miekkoselta, mutta heikkohermoiselta. Nyt hänellä oli kotiopettajatar, ja Mariella näytti ajattelevan enemmän koiriaan kuin häntä. Ainakin hänestä sai sellaisen vaikutelman. Mariella, niin Martin väitti, ei ollut muuttunut ollenkaan.

Juliania Martin oli tuskin nähnyt. Hänen luuli Martin kirjoittelevan musiikkiarvosteluja yhteen tai kahteen viikkojulkaisuun, mutta ei tiennyt, mihin. Hän oli myös kuullut Julianin kirjoittavan baletti- tai oopperakappaletta tai jotakin sellaista, mutta ei luullut sitä vakavaksi puuhaksi. Sodan jälkeen häntä oli alkanut vaivata hengenahdistus, mies-poloista, ja hän vietti kaiket talvet ja jotkut kesätkin ulkomailla.

Entä Roddy? Niin, Roddy tuntui melkein aina vetelehtivän Pariisissa tai Lontoossa, vähän piirrellen ja muovaillen. Häntä ei kukaan voinut saada tekemään työtä, vaikka hän edellisenä vuonna oli suorittanut Pariisissa jonkunlaisia näyttämötöitä — maalannut maisemia tai jotakin sellaista — saavuttaen hyvän menestyksen. Nyt hän vakuutti haluavansa näyttämölle. Nauraen Martin huomautti pelkäävänsä Roddyn olevan hieman tuhlaavaisen. Joka tapauksessa hän aikoi tulla viikon päiviksi, ja Judith tapaisi hänet itse.

Kello kuusi illalla he pysähtyivät Judithin kodin pääoven eteen. Siellä oli puutarha odottamassa ottaakseen hänet jälleen helmaansa. Ilma oli suloisena ruusujen ja syreenien tuoksusta, aurinkoinen nurmikko levisi joelle päin, kukkapenkissä heloittivat ihanasti siniset delfiniumit, valkoiset ja keltaiset liljat ja isot unikot.

»Hyvästi, Martin. Ajomatka oli viehättävä. Tapaamme toisemme pian, emmekö tapaakin? Tule noutamaan minua!»

Hän astui viileään, varjoiseen halliin. Tuossa vanha taloudenhoitaja riensi ottamaan häntä vastaan; ja seurusteluhuoneesta kantautui hänen äitinsä ääni, joka lausui pehmeästi:

»Tyttärenikö siellä?»

NELJÄS OSA

1

Hän oli valmis ulkoilmakutsuja varten. Hänen yllänsä oli keltainen liinaleninki ja ruskea olkihattu, kveekarimallinen ja kauniilla, keltaisella nauhalla koristettu. Äiti oli sitonut nauhan suureksi rusetiksi; silmukat painuivat hänen niskaansa, ja nauhan päät valuivat hänen lapaluittensa väliin.

»Viehättävä, nuori olento», arvosteli äiti katsellen häntä kiihkottomasti.

Judith oli ollut kotona yli viikon, ja äiti oli ollut ihastuttava. Hän oli vienyt Judithin Lontooseen ostamaan leninkejä. He olivat asuneet Julesin hotellissa pari yötä, ja äiti oli auliisti tilannut kauniita vaatteita omalta vaatturiltaan. Kun Judith liikkui hänen edessään viidennessätoista mallileningissä, oli hän kohauttanut olkapäitään ja huomauttanut omituisella, tylyllä, mutta kauniilla äänellään:

»Kuten näette, sopii tuolle lapselle mikä tahansa.»

Ja vaatturi oli juhlallisesti vahvistanut sen.

He olivat yhdessä käyneet teatterissa ja oopperassa; ja joka aamu ja joka ilta Judith istui äidin vuoteen laidalla, ja he tarinoivat keskenään ystävällisen kohteliaasti, melkeinpä vaivattomasti.

Äiti oli erittäin hyvin puettu nainen, hoiti käsiään hyvin, käytti ihojauhetta ja hajuvettä hienosti. Hänen kasvonsa eivät vanhentuneet, vaikka värittömät posket olivat nyt hiukan kuopallaan ja katse oli terävämpi. Hänen silmänsä muistuttivat sinisiä timantteja, ja hänellä oli tyly, punattu suu sekä pitkät, suipot suupielet. Hänen kasvojensa luut olivat voimakkaat, terävät ja hienot, ja jokin piirre hänen kasvojensa kolmikulmaisissa ääriviivoissa, silmien asennossa, huulien ilmeessä toi mieleen kissan.

Hän oli hienon aistikas mieleltään yhtä hyvin kuin olemukseltaankin, kykenevä, nopeaälyinen. Hän keskusteli älykkäästi, ja hänellä oli hyvät tiedot laajoilta aloilta — ja miehet ihailivat häntä ja olivat mieltyneitä hänen seuraansa. Hän oli aina, mietti Judith, näyttänyt liikkuvan hänelle kohteliaisuuksia latelevien miesten ympäröimänä. Silloin tällöin hän huomautti, kuinka vähän hän piti naisista; ja Judith oli tuntenut tämän tuomion ulottuvan häneenkin. Hän ei ollut koskaan ollut mielissään tyttärestä; ainoastaan komea poika olisi hänelle kelvannut. Hänen tyttärensä oli saanut selville sen jo varhaisessa lapsuudessaan, sillä muiden palvonta oli tehnyt hänet liian viisaaksi.

Äidistä oli tuskin mitään muistamista, ei mitään muuta kuin se, että hän hämärästi, pelokkaan kunnioittavasti, jumaloivasti rinnasti hänet enkeleiden ja neitsyt Marian kanssa.

Eräänä iltana oli äiti tullut huoneeseen puettuna päivälliskutsuja varten kokonaan valkeassa asussa ympärillään jotakin leijailevaa, ruusuista ja sateenkaaren väreissä väikkyvää. Puvussa oli kurjenpolvia rinnalla, vyötäisillä ja liepeessä, kimppu toisella olkapäällä, ja kurjenpolvenvärisiä, liehuvia nauhoja. Hänen vaaleassa, pilvimäisessä tukassaan oli timantteja. Hän kumartui vuoteen ylitse, hymyillen salaperäisesti silmillään ja huulillaan ikäänkuin olisi ollut hyvin mielissään; ja Judith peitti kasvonsa tämän enkelimäisen näyn nähdessään; eikä kumpikaan heistä virkkanut sanaakaan. Ovelta kutsui miehenääni: »Mildred!» Se ei ollut isä.

»Käy sisälle!» kehoitti äiti. »Lapsi on täällä.»

Huoneeseen astui pitkä, viiksihuulinen mies, joka jäi seisomaan äidin viereen, lasketellen pilaa, lausuillen hullunkurisia kysymyksiä ja nauraen, koska Judith ei suostunut vastaamaan eikä katsomaan häneen.

»Älä ole hupakko, Judith!» nuhteli äiti.

»Hän ei ole sinun näköisesi», huomautti mies.

»Niin, ei ensinkään minun piirteitäni.» Äidin ääni kuulosti ikävystyneeltä.

»Oletko siitä pahoillasi?»

»Fred ei ole.»

He molemmat naurahtivat.

Äänettöminä he seisoivat rinnakkain, nojaten vuoteen kaiderautaan, ja Judithin käsi sujuttautui huomaamatta koskettamaan kurjenpolvea. Hän nykäisi hieman, ja se solahti kimpusta hänen käteensä.

»Lähdetään», virkkoi äiti ja lisäsi sitten olkansa ylitse: »Käy nukkumaan, Judith!»

Hän olisi harmistunut, jos olisi huomannut kurjenpolven. Se ei sittenkään ollut oikea, vaan tehty vaaleanpunaisesta sametista. Judith piilotti sen pieluksensa alle.

Äiti sujautti kätensä miehen kainaloon ja leijaili pois.

Se oli ainoa äidistä jäänyt eloisa muisto. Naapuritalon lapset tulivat muistissa ihan kurjenpolvileningin kintereillä; ja senjälkeen hänen kiihkeä mieltymyksensä kohdistui heihin eikä äitiin. Äiti oli yhä enemmän poissa tai puuhissaan, ja hänen mielenkiintonsa tytärtä kohtaan laimeni yhä silmäänpistävämmin. Lukuunottamatta leikkimistä naapuritalossa tai yksin puutarhassa olivat Judithin elämän koko sisältönä oppitunnit ja opettajattaret. Äiti ja isä olivat hellittämättömiä tietopuoliseen kasvatukseen nähden.

Judithin mielestä heidän persoonallisuutensa oli kaksinainen. Toisaalta äiti ja isä tietysti rakastivat toisiaan ja ainoata tytärtään, veivät hänet joskus merenrannikolle ja silloin tällöin Lontooseen pantomiimia katsomaan. Kerran tai kahdesti hän kävi heidän seurassaan ulkomailla. Mutta niissä monissa tapauksissa, joissa hänet jätettiin kotiin, he kirjoittivat hänelle rakkautta uhkuvia kirjeitä, joihin hän velvollisuudentuntoisesti vastasi ranskankielellä näyttääkseen heille, kuinka hyvin hänen ranskankielen opintonsa edistyivät, ja he toivat kotiin palatessaan hänelle kauniita lahjoja. Kotona ollessaan he usein lukivat hänelle ääneen iltaisin.

Heillä kolmella oli romanttiset ja lohduttavat keskinäiset suhteet — ihanteelliset suhteet; mutta sitten aina Fred ja Mildred anastivat äidin ja isän paikan rikkoen kuvitelman. Sillä voi, he tuntuivat olevan tehdyt lujemmasta ja kestävämmästä aineesta; he olivat todellisia; eivätkä he olleet usein yhdessä; ja milloin he olivat, vallitsi usein kylmyys ja silloin tällöin syntyi riita. Elämä Fredin ja Mildredin seurassa ei ollut lohdullista eikä turvallista. Fred oli jo aika vanha mies, peloittavan harvapuheinen ja omissa aatoksissaan. Hän luki ja kirjoitti kirjoja, ja hänellä oli muutamia vanhanpuoleisia ystäviä. Joskus he jo oltuaan kauan aikaa häntä huomaamatta, saattoivat pysähtyä tarkastamaan hänen kasvojaan ja sanoa hänelle, että hänestä tulisi isänsä näköinen. Ja joka kerta heidän äänensä, heidän kasvonsa, heidän sanansa saivat tuntemattoman entisyyden, aavistamatonta, kadonnutta suloutta uhkuvan, hetkeksi välähtämään hänen mieleensä, ja hän poistui aina sydämessään haikea murhe. Ihmiset rakastivat Frediä; Mildrediä he ihailivat, sopeutuen hänen mukaansa, mutta eivät rakastaneet. Se kävi selväksi jo elämän alkuasteilla, kun Judith käveli jommankumman kanssa puutarhan yläpäässä olevan majarivin ohitse ja he seisahtuivat puhuttelemaan majojen asukkaita pensasaitojen ylitse. Majojen asukkailla oli toisenlainen ääni, ilme ja vastaus Fredille ja ihan toisenlainen Mildredille.

Kasvaessaan Judith oppi tuntemaan lievää mielenkarvautta Mildrediä kohtaan sen tähden, miten hän kohteli Frediä, ja hänen kyvykkyytensä — maailman kanssa asioidessaan kuivasti, armottomasti, kyynillisesti saavuttamansa menestyksen vuoksi. Fred oli huonosti perehtynyt maailmaan — vieläkin huonommin, ajatteli Judith, kuin hän itse; mutta Mildred oli vajonnut sen viisaaseen tylyyteen. Hän ei näyttänyt tajuavan, että Fred kaipasi hoivaamista.

Sitten Fred kuoli; ja heistä tuli taaskin äiti ja isä. Äiti oli ollut lempeä, väsyneen näköinen ja kalpea mustissa vaatteissaan, turvautunut vähän aikaa Judithiin. Hän ei ollut puhunut paljoa isästä; mutta hän näytti vaipuneen murheellisiin mietteisiin ja puhui vastauskirjeissään hänestä hellästi ja ylpeillen.

Mutta kaikkea sitä ei ollut kestänyt kauan. Ensimmäisten kuuden kuukauden jälkeen hän ei ollut näyttänyt paljon kaipaavan Judithia loma-aikoina. Hän oli aina vierailuilla, aina matkoilla, aina imartelevien, puheliaiden miesten ja bridgeä pelaavien, tuoksuavien naisten ympäröimä; ja kaikkien kolmen vuoden aikana hän kävi yliopistolla ainoastaan kerran, viipyen muutamia tunteja. Hänellä oli Pariisissa vuokra-asunto, jossa oli pieni huone Judithia varten; mutta hän odotti Judithin viettävän omaa elämäänsä ja viihtyvän omien ystäviensä tai ainoan tätinsä, isän sisaren luona ainakin osan kustakin lomasta. Lukuseurueet, lyhyet vierailut ystävien kodeissa ja pitkät vierailut vanhan, kirjallisuutta harrastavan, naimattoman tädin luona Yorkshiressä olivat vieneet ajan. Yhden ihanan kesäkuukauden Judith oli viettänyt yksin Jenniferin kanssa eräässä huvilassa Cornwallissa; mutta kertaakaan hän ei ollut käynyt Jenniferin kotona. Jenniferin vanhemmat, väitti hän, olivat liian epämiellyttäviä työnnettäviksi kenenkään muun kuin hänen itsensä vaivaksi ja hänenkin vain lyhyiksi ajoiksi pitkien väliaikojen jälkeen. Samoin kuin Roddy hänkin ilmestyi ja katosi jälleen; hänellä ei ollut taustaa, vaan hän välähti salaperäisesti tavalliseen elämään ja häipyi siitä taaskin.

Mariellan toivottua kutsukirjettä ei ollut kuulunut. Hän ei ollut nähnyt Mariellaa isän kuolinkesän jälkeen eikä kuullut eikä nähnyt hänestä merkkiäkään paitsi lyhyttä, huonotyylistä, sovinnaista surunvalituskirjettä, joka kirjoittajan sanojen mukaan oli lähetetty »kertomaan sinulle, kuinka hirveästi me kaikki suremme kanssasi». (Mutta Martin oli lähettänyt kirjeen omasta kohdastaan.)

Loma-aikainen harhailu ulkomailla ja Englannissa oli tullut tavaksi; ja nyt ihan äkkiä hän oli taaskin kotona. Äiti oli tullut kotiin pelkästään hyväntahtoisuudesta ja suopeudesta Judithia kohtaan; sillä hän ei pitänyt siitä, ei halunnut asua siellä, piti sitä rasittavana kulunkina; hänellä oli ollut, niin hän väitti, useita suurenmoisia tilaisuuksia myydä se.

»Mutta oikeus ja kohtuus tuntuivat vaativan, että sinun pitäisi saada olla täällä ainakin tänä kesänä», sanoi hän. »Tiedän, että sinun tunteesi sitä kohtaan ovat romanttiset.» Hän lisäsi: »Enkä käsitä, minkä tähden meidän ei pitäisi viettää perin hupaista kesää yhdessä. Sinä olet sangen sopiva kumppani — aika paljon lukenut nykyisin ja varsin älykäs — ja äärimmäisen esittelykelpoinen, sen sanon. Tarkoitukseni ei ole, että jäisit luokseni pysyväisesti. Minusta olisi tuiki väsyttävää alituisesti raahata sinua muassani; ja varmasti sinäkään et siitä pitäisi. Me emme ensinkään sovi olemaan yhdessä kauan; me vain ärsyttäisimme toisiamme. Arvelin sinun kenties tähän mennessä päättäneen, mihin haluaisit ryhtyä» — äidin huomautuksissa piili tavallisesti pieni pistos — »mutta koska et ole, toivon sinun olevan luonani ainakin talveen saakka. Sitten sinun sopii päättää, mitä tahdot tehdä, ja minä autan sinua, jos voin. Sopiiko tämä järjestely sinulle?»

Se järjestely tuntui soveltuvan ihastuttavasti. Oli aika suurimerkityksinen asia, tuumi Judith, että äiti lainkaan halusi häntä seuraansa. Ja vaikka he eivät milloinkaan puhuneetkaan läheisesti, ei heiltä koskaan puuttunut keskustelunaiheita; oli kirjoja, ihmisiä, näytelmiä ja pukuja pohdittaviksi. Ja äiti näytti hyvästi viihtyvän puutarhassa lukemassa tai kävelemässä; hän tunnusti mielellään menevänsä ulkosalle mukanaan koppa ja sakset leikkaamaan kukkia kaikkiin huoneisiin.

Varmastikin olisi vihdoinkin mahdollista saada aikaan tyydyttävät keskinäiset suhteet, tuntea kiintymystä samoin kuin mielenkiintoa, ihailua ja sitä aistien voimakasta värähtelyä, jota äidin tuoksu, vaatteet, hipiä ja hiukset Judithissa herättivät ja olivat herättäneet lapsuudesta asti.

Sidottuaan rusetin valmiiksi äiti toivotti: »No niin — pidä hauskaa!» puolittain huvitetulla, puolittain ilvehtivällä äänellä ja lähetti hänet ulkoilmakutsuihin.

2

He olivat kaikki kokoontuneet pääovelle hänen saapuessaan ajotietä pitkin, kaikki muut paitsi Roddya. He eivät enää herättäneet hänessä pelkoa eivätkä tuskaa; hän oli kasvanut. Hän saattoi vavahtamatta katsella tuota kookkaiden ihmisten ryhmää. Kuinka he seisoivatkaan kaikki yhdessä ikäänkuin estääkseen vierasta murtautumasta heidän joukkoonsa! Mutta sillä ei nyt ollut väliä. Sen jälkeen, kun hän oli kohdannut heidät uudelleen, ei kummaltakaan puolelta oltu pyritty lähestymään, ei oltu sanottavasti seurusteltu keskenään; eikä hän ollut siitä välittänyt, ei virunut valveilla kuumeisen epäilyn ja kaipauksen kalvamana. Nyt hän oli heidän tasallaan. Hänen sydämensä oli turtunut tai kuollut; ja tuntui siltä kuin he eivät enää milloinkaan häiritsisi häntä.

Mariella, Julian, Martin; mutta ei Roddya...

Julian oli saapunut siksi päiväksi. Hän oli enemmän ruumiin näköinen kuin milloinkaan ennen. Hänen kasvonsa olivat pelkkiä vakoja, ulkonemia ja kuoppia, ja hänen silmänsä kiiluivat syvällä kuopissaan. Kiehkura hänen sakeata, ruskeata tukkaansa oli muuttunut valkeaksi. Hänen yllänsä oli hienot, valkeat flanellihousut ja aprikosinvärinen paita mitä lahevinta silkkiä; ja hänen rinnallaan näytti siniseen pumpulipaitaan ja vanhoihin, harmaihin flanellihousuihin puettu Martin maalaismaiselta ja ruokkoamattomalta.

»Kasautukaa vaunuun!» kehoitti Martin. »Mariella, _en voi_ sallia sinun ohjata uutta autoani. Ymmärräthän, eikö totta, enkeli?»

»En ole suinkaan hyvä ohjaaja», myönsi Mariella, hymyillen epämääräisesti kaikille muille. »Ajoin Martinin auton pirstaleiksi viime vuonna, enkö ajanutkin, Martin? Ajoin sen vasten seinää. Hän oli kauhean kiltti silloin.»

»Hän on kauhean kiltti mies», vahvisti Julian, laskien kätensä Martinin olalle.

Ainoastaan Martin sai selviä kiintymyksen osoituksia toisilta. He kaikki kohtelivat häntä samaan — kiusoittelevan hellään tapaan.

»Judith, tuletko sinä eteen minun viereeni? Ja Mariella ja Julian, menkää te tuonne... Niin, kas sillä tavoin. Onko teidän mukava olla? Onko kaikilla oikein hyvä?» Martin koetti hirveän huolekkaasti väittää kaikkia häiritseviä seikkoja. Jokaisen pitäisi nauttia ulkoilmakutsuista.

»Ovatko ruuat vaunussa? Entä juomat? Kellä on aukaisuvehje? Niin, minulla on. Mariella, muista, että Julian on ainoastaan tämän päivän maaseudulla, äläkä istu tuppisuuna, vaan huomauttele mielenkiintoisista paikoista matkalla ja kaikista seudun nähtävyyksistä ja kuultavista, mitä satut panemaan merkille! Olemmeko siis valmiit? Munkin purolle, eikö niin?»

Auto sujahti ajotielle.

»Onko Martin varma ohjaaja?» huusi Julian, takertuen kiinni Mariellaan. »En usko häntä varmaksi. Jos hän ajaa vinhasti, hyppään minä pois. Voi, jäädään kotiin ja pidetään kekkerit puutarhassa. Ei mennä pois tämän sievän talon luota katselemaan mielenkiintoisia paikkoja. En ollut tosissani sitä ehdottaessani. En suinkaan sellaista halunnut. Voi, minkä tähden ei kukaan teistä koskaan käsitä leikkiä? Voih!...»

Hän vaikeni ähkäisten ja sulki silmänsä, kun Martin käänsi taipeesta maantielle. Mariella hihitti kuin pikku tyttö, Martin virnisteli, kaikki olivat sopivalla kekkerituulella. Mutta missä oli Roddy?

»Martin, mitä Roddylle on tapahtunut?»

»Niin, Roddy», vastasi Martin. »Kunnon Roddy-poloinen sai pääkivun.»