Part 15

»Pääkivun?» Judith tunsi tuskaisen sykähdyksen.

»Niin; lähtiessämme hän jäi pitkäkseen. Se tomppeli pelasi tennistä koko eilispäivän paahtavassa päivänpaisteessa hatutta, ja seuraus on otaksuttavasti auringonpistos. Hän piti minua valveilla suurimman osan yötä, väristen ja vakuuttaen tulevansa sairaaksi. Hän oli kamalan näköinen aamiaisella, se täytyy myöntää — helakan keltainen; sen vuoksi annoimme hänelle aspirinipulverin, panimme hänet sohvalle ja jätimme hänet siihen.»

»Jätitte hänet, Martin? Mutta eikö jonkun olisi pitänyt jäädä hänen luoksensa?»

»Oi, hyvä Luoja, ei. Hän nukkuu päänsä terveeksi ja on hyvässä kunnossa huomenna.»

Martin nauroi rattoisasti, ikäänkuin Roddyn pääkipu olisi häntä huvittanut. Kuinka julmia, kuinka tunnottomia ihmiset olivatkaan! He väittivät olevansa hänen ystäviään, mutta jättivät hänet yksin sairaaksi ja lähtivät itse huvittelemaan. Hän saattaisi tulla kipeämmäksi päivän mittaan; hän saattoi olla sairastumassa vaaralliseen tautiin.

Roddyn poissaolo ja hänen pääkipunsa olivat hirveän merkitseviä. Judith oivalsi äkkiä odottaneensa näitä kekkereitä etupäässä nähdäkseen Roddyn, toivoneensa saavansa katsella häntä, keskustella hänen kanssansa, säikähtäneensä huomattuaan, ettei Roddya ollut ovella seisovassa ryhmässä, salaa valppaasti tähyilleensä hänen tuloaan, kuumeisesti varronneensa, että hänestä mainittaisiin jotakin, ihan lähtöhetkeen saakka; ja sitten oli paino laskeutunut hänen sydämelleen, ja nyt päivä oli perinpohjin piloilla.

Pitikö hänen sittenkin elää, tuntea ja kaivata taaskin?

Roddy virui yksin talossa, seurustelusalin punaisella sohvalla, ja ikkunaverhot olivat alhaalla. Hänen otsansa ja suljetut silmänsä olivat puristuneet ryppyihin päänsärystä. Hän käänteli päätänsä ja upotti sen pieluksiin; hänen hiuksensa menivät sekaisin, ja pielukset kävivät yhä epämukavammiksi. Hän sadatteli. Judith meni varpaillaan sisälle ja polvistui hänen viereensä.

»Roddy, tulin sinua katsomaan», kuiskasi hän.

»Voi, Judy, päätäni särkee niin kamalasti, eikä kukaan välitä minusta mitään.»

»Rakas, minä välitän. Olen niin hirveän pahoillani. Olen tullut huojentamaan sitä.»

Judith hiveli hänen otsaansa vilpoisilla sormilla, tasoitti hänen pieluksiaan, antoi hänelle juomista ja käski hänen maata hiljaa.

»Nyt on parempi. Kiitos, Judy! Jää luokseni!»

Oli autuaallista hoivata Roddya. Roddy oli lakannut vetäytymästä loitolle ja olemasta ylpeä; hän oli kovin turvautuva. Judith kumartui suutelemaan hänen otsaansa...

Martin katkaisi hänen unelmansa, tiedustaen: »Onko sinun oikein mukava olla, Judith?»

Ja kohennettuaan tuulilasia, selitettyään Judithille auton ohjauslaitteita ja katsahdettuaan taaksensa nähdäkseen, oliko toisten hyvä olla, hän puheli itsekseen tyytyväisenä ajoonsa, alkaen taaskin yksipuolisesti jupisten keskustella autonsa ja ohikulkijain kanssa.

»No, no, antaahan mennä, hyvä tyttö... se kelpaa... Mikä sinua vaivaa? Onko missä vika?... Hyvin tehty, tyttö.»... »No, hyvä herra, mitäs nyt puuhailette?... Ojentakaa kätenne, rouva, ennenkuin käännytte taipeesta tuolla tavoin!... Varokaa, pikku vintiöt, pyöritellessänne hyrriä maantiellä! Onneksi teille en ajanut suoraan ylitsenne... Ohoo, arveletko jaksavasi juosta kilpaa kanssani? No niin, koeta! Siinä kaikki.»

Vaihtelun vuoksi hän luki tienviittoja ääneen.

Judith katseli, kun syvän kultainen, tummavarjoinen maisema suoltui ohitse; sen metsät ja vainiot olivat jörön ja tyhjän näköisiä.

He saapuivat määräpaikkaansa teeaikana ja kävelivät jyrkkää vierua alaspäin Munkin purolle.

Saniaisia ja pitkää ruohoa kasvoi rehevästi mäen laelta ihan puron äyräälle saakka; ja pyökinrungot kohosivat tuosta pehmeästä, pyörteisestä, sinisen vihreästä, putousmaisesta alustasta yhä ylöspäin, niin kauas kuin silmä erotti. Ne kohosivat suoraan alastomien juuriensa viehättävästä, symmetrisestä kudoksesta ja kiipesivät ilmaan aivan kohtisuorina tai hieman kaartuvina kiemuroina. Hartaasti ne huojuivat sileinä, harmaan vihreinä patsaina, seisoen kevyesti juurillaan, kooten maasta voimaa ja kiidättäen sitä ylöspäin ylimpiin latvaoksiin asti. Vankat, sekavasti ulkonevat, käärmemäiset oksat katosivat vihdoin suihkukaivon tapaisesti hajaantuvaan lehvistöön. Heleä räiske kutoutui tiiviimmäksi ja piilotti taivaan; mutta auringonsäteet lävistivät sen ja muodostivat sen alle vihreitä valoläikkiä.

Ilmassa oli saniaisten tuoksua, ja pieni Munkin puro lipui edelleen heidän editseen, ruskeana ja kirkkaana, solisten koskipaikoissa, kätkeytyen ylitsensä kaartuvan kasviston alle.

»Täältä kerran löysin outolajisen kovakuoriaisen», virkkoi Julian, silmäillen mielissään ympärilleen.

»Minä menen uimaan teen jälkeen», ilmoitti Mariella. »Pojat, meidän pitää kaikkien uida. Nyt toivon kun toivonkin, että olisin ottanut Peterin mukaan. Etkö sinäkin, Julian?» Hän katsahti Julianiin epävarmasti.

»No, käskinhän sinun ottaa hänet, enkö käskenyt? Sinä vakuutit, että hänen piti jäädä opettajattarensa luokse», huomautti Julian ynseästi.

»Älä huoli, Mariella!» ehätti Martin lohduttamaan. »Luultavasti teit oikein, kun et tuonut häntä tänne. Hänestä se olisi otaksuttavasti ollut kovin uuvuttava, tällainen pitkä matka.»

»Juuri niin arvelin», virkkoi Mariella, yhtyen toisen sanoihin liikuttavaan, lapsellisen mukaantuvaan tapaan.

Taaskin Judith, tuntien vihlovaa hämmästystä, muisti, että Mariella oli äiti.

»Mitä arvelette teestä?» kysyi Martin. »Kunpa vain emme, Jumala nähköön, olisi unohtaneet mitään!»

Hän avasi eväskopan ja etsi innokkaasti sen sisällön joukosta, kunnes löysi ruokaliinaan käärittyjä raakoja tomaatteja ja salaattia.

Judith hymyili hänelle äkkiä. Vaikka kaikki muut muuttuisivat, pysyisi Martin ennallaan. Hän oli aina ollut, oli nyt ja olisi kuolemaansa saakka hyväntahtoinen, herkutteleva ja rohkaiseva. Hän söisi aina raakoja kasviksia ja haisisi lievästi terveelle hielle eikä vaatisi elämältä mitään muuta kuin sitä, että ne ihmiset, joista hän piti, olisivat hilpeitä.

Hän huomasi hymyn ja vastasi siihen nopeasti, säteilevästi.

He söivät voileipiä, hedelmiä ja kakkua; kärpäsiä, sääskiä, moskiittoja ja hyttysiä tuli surisevina pilvinä heidän ympärilleen; ja Julian alkoi menettää malttinsa.

»Polttakaa tupakkaa, joka ihminen, polttakaa! Älkää hellittäkö hetkeksikään!» luikkasi hän. »Hyvä Jumala, meidät kaikki syödään. Nyt tiedätte, miltä hyönteisten aika näyttää. Nyt näette, mitä päämäärää varten sinäkin olet avustanut seuraavan sukupolven syntymistä, Mariella: tappelemaan hyönteisten kanssa ja kärsimään tappion.»

He sytyttivät savukkeet ja tupruttivat vimmaisesti savua ilmaan, kunnes pilven pääosa haihtui.

»Lähdetään nyt toki kotiin», pyysi Julian valittavasti. Ja ihan äkkiä Judithin mieleen muistui Charlie pienenä poikana, vaivaloisena, oikullisena, komentelevana; ja kuitenkin hän koko ajan nauroi itselleen niin, että se riisui nuhteilta aseet, ikäänkuin hän olisi halunnut sanoa: »Tiedän olevani ilkeä ja _tahdon_ olla ilkeä niin kauan kuin haluan; mutta te ette saa pahastua ettekä saa ottaa minua vakavalta kannalta.»

»Lähdetään kaikki kotiin ja pelataan kiltisti ja rauhallisesti erä tai pari biljardihuoneessa. Voi, minä inhoan ulkoilmaa kauheasti, koko maaseutua», jatkoi Julian.

Martin näytti huolestuneelta.

»Olet kovin epäkiitollinen», moitti Mariella. »Tämän kaiken on Martin sinua varten järjestänyt.» Hän tarttui Martinin käteen ja taputti sitä.

»Koska kerroit muistavasi käyneesi täällä kerran poikana ollessasi ja löytäneesi täältä oudon hyönteisen ja aina halunneesi uudelleen tulla tänne», selitti Martin.

»Voi kirottua liikatunteellisuuttani! Halusin palauttaa ne ajat, jolloin olin huoleton kovakuoriaisten etsijä. Eikö täällä ollut kärpäsiä silloin? Vai enkö niitä huomannut?»

»Muistan muutaman kovakuoriaisretken, jolloin olin muassasi», sekaantui Judith puheeseen. »Palatessamme olivat jalkamme ja kätemme niin turvoksissa, että ne muistuttivat ilmapalloja.»

»Muistatko sinä sen?» Julian nousi istumaan ja hymyili hänelle. »Kävimmekö kovakuoriaisretkillä yhdessä?»

»Kyllä.» Judith punastui. »Joskus. Olin hyvin ylpeä, kun otit minut mukaasi.»

Julian nauroi riemastuneesti.

»Taidan muistaa. Sinä olit omituinen lapsi. Mitä muuta teimme ollessamme nuoria? Jaksatko muistaa?»

»Muistan aika paljon.»

»Oi, kerro meille!»

Judith ravisti päätänsä.

»Millaisia olimme? Kuka oli kiltein? Martin tietysti; sinun ei tarvitse vastata. Mutta kuka oli miellyttävin? Kenestä pidit eniten?»

»Jollet itse muista, en minäkään muistuta.»

»Oi, luultavasti minusta!» huudahti Julian. »Olen melkein varma siitä. Enkö ole aina ollut suosikkisi?»

Judith nauroi kiusoittelevasti vasten hänen kasvojaan.

»No niin, varmasti ansaitsin olla», virkkoi Julian. »Sinä joka tapauksessa olit _minun_ suosikkini. Ehdottomasti suosimani nainen. Olet aina ollut... Olemmeko muuttuneet kovin paljon?»

»Ette. Varsin vähän.»

»Kuka meistä on muuttunut eniten?»

Judith mietti tuokion ja vastasi sitten: »Mariella.»

Ja heti sen sanottuaan hän taaskin oivalsi, kuinka totta se oli, liian totta niin kevyesti lausuttavaksi. Mariella oli tosiaankin muuttunut.

Mariellan ja Julianin huulilta häipyi hymy äkkiä.

»Oi, olenko minä?» äänsi edellinen, kääntäen vaivautuneena katseensa toisaalle.

»Minusta Mariella ei ole muuttunut rahtuakaan», väitti Martin hämmästyneenä.

»Niinpä niin», virkkoi Julian, havahtuen syvistä aatoksista, »minä _tunnen_ muuttuneeni, taivas sen tietää... Nyt nukahdan hetkisen, hyvät lapset, ja sitten olen käytettävissänne hilpeätä hippaleikkiä varten. Kuten tavallisesti paransi Judith pahimman tuuleni, ja uni täydentää parannuksen. Judith, enkeli, sinä jäät luokseni, etkö jääkin, liekuttamaan savukkeita?... Menkää tiehenne, kumppanit! Judith ja minä keskustelemme, kunnes vaivun uneen. Muistakaa, etten ole nähnyt häntä kolmeen vuoteen!»

»Minä menen etsimään uimapaikkaa», ilmoitti Martin. »Mariella, tuletko mukaan?»

»Kyllä.» Mariella ojensi hänelle kätensä, suoden hänelle suloisen, niukan hymynsä. Martin veti hänet pystyyn, ja he lähtivät kävelemään.

»Minä tulen etsimään teitä», huusi Judith. »Minäkin haluan uida.»

Martin kääntyi innokkaasti.

»Täällä alempana on jossakin lammikko tai pari», sanoi hän. »Tuletko perässämme?»

»Kyllä.»

»Hyvä!»

Hän heilautti kättänsä, ja Judith heilautti vastaukseksi; ja he katosivat polun taipeen taakse.

Julian kävi pitkäkseen seljapuun varjoon, viritti uuden savukkeen ja katseli Judithia kirkkain, arvostelevin silmin.

»No niin, Judith?» äänsi hän ja hymyili. Ja kuten ennenkin muutti hymy koko hänen tylyt kasvonsa kauniiksi.

»No, Julian? Mitä olet tehnyt itsellesi?»

»En mitään, en mitään.»

»Olet onnellisempi kuin olit viime kerran tavatessamme.»

»Mistä niin päättelet?»

Judith empi.

»Sinun — näyttelemisesi on paljoa luonnollisempaa.»

Julian nauroi ja virnisti hänelle.

»Eikö hieno ja huoliteltu näyttelypukuni huikaise sinua? No niin, älä pahastu. Se ei huikaissut vähääkään, vai huikaisiko? Enkä minä siitä pahastu. Sinä olet ainoa nainen, johon olen pysynyt jatkuvasti kiintyneenä ja jota en ole pystynyt pettämään.»

»Oletko pystynyt pettämään useita, Julian?»

Julian mietti.

»On joitakuita, jotka ovat rakastaneet minua», vastasi hän. »Heidän on siis täytynyt pettyä.»

»Arveletko, että jolleivät he olisi pettyneet, he eivät olisi rakastaneet sinua?»

Julian nyökkäsi.

»Oi, minä en usko sitä. Etkä sinäkään.» Judith huokasi. »En olisi koskaan uskonut... että voi yhä rakastaa henkilöä, jonka tietää — julmaksi, itsekkääksi ja välinpitämättömäksi.»

Kuka oli hänen mielessään — aprikoi hän niin sanoessaan. Varmasti ei Jennifer; ei varmasti Roddykaan?

»Ei silti», lisäsi hän kerkeästi, »että sinä olisit sellainen. En voi myöntää sinulle sen ajatuksen suomaa tyydytystä.»

»Minulla on kaikki ne ominaisuudet», väitti toinen. »Olen

...ilkeä, ylellinen, ahne, väärämielinen, petollinen, äkkipikainen, pahanilkinen, harjoitan jokaista syntiä, jolla on nimi...

Ja siitä johtui mieleeni, Judy, että kuulin sinun saaneen parhaat arvosanat kandidaattitutkinnossa. Olen hyvin iloinen — hyvin ylpeä siitä, että tunnen sinut.»

»Se ei ole tuottanut minulle paljoa tyydytystä.»

»No, no! Puhu vähä hiljempää!»

»Se on totta. En esiinny nyt vaatimattomana.» Judith käänsi päänsä poispäin Julianista ja jatkoi: »Tein työtä oikein tiukasti. En ajatellut mitään muuta kuin työtä, koska minulla ei ollut mitään muuta — erikoisen hupaista — ajateltavaa. Sellaiselle menestykselle ei pane paljoa arvoa.»

Syntyi äänettömyys.

»Ja otaksuttavasti», virkkoi Julian, »minulle ei sen enempää kerrota siitä».

Judith kohautti olkapäitään.

»Ei ole muuta kerrottavaa», vastasi hän. »Siinä kaikki.»

»Kukaan ei koskaan luota minuun», valitti Julian. »En tiedä, minkä tähden. Olen ihan mielipuolisesti innostunut — erittäinkin rakkausjuttuihin. Luultavasti kasvoni työntävät kaikki loitolle.»

Judith nauroi... Niin, ei kukaan luottaisi Julianiin. Hän olisi liian selvänäköinen, liian tieteellisesti innostunut, liian kylmä ja järkevä. Hän antaisi niin kovin hyviä neuvoja ja niin kovin paljon. Ihmiset kaipasivat vain sekavapäistä myötätunnon purkausta.

Julian jatkoi:

»On ihan liian kauan siitä, kun näin sinut viimeksi. Minkä tähden en tullut katsomaan sinua yliopistossa tai kirjoittanut sinulle? Aioin sen tehdä.»

»Minkä tähden et tosiaankaan?... Koska et muistanut minua.»

»Olen muistanut sinua aina, Judy. Olet aina ollut mieleni takalistolla. Mutta elämä oli hyvin täysi... Ja halusin odottaa.»

Hän loi Judithiin nopean vilkaisun, jonka merkitystä viimemainittu ei pysähtynyt tulkitsemaan, vaan ehätti sanomaan:

»Olen iloissani siitä, että elämäsi oli täysi. Olet ollut onnellinen, etkö olekin? Kerro minulle näistä kolmesta vuodesta!»

»Ne eivät ole olleet — ulkoisesti — draamallisia», virkkoi Julian hymyillen. »Ne ovat sisältäneet huonoa terveyttä yhtenään minulle.»

»Voi Julian-rukkaa!» Hän tarttui miehen käteen ja puristi sitä hetkisen; ja hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Hän oli unohtanut hengenahdistuksen, joka oli laihduttanut Julianin ennestäänkin kuoppaisia poskia, kyntänyt suun ympäristön juovat syvemmiksi, kohottanut ja kumarruttanut jo ennestään hyvin luisuja olkapäitä.

»Siitä ei mitään», torjui Julian kömpelöhkösti. »Se on tarjonnut minulle hyvän syyn olla tekemättä kaikkea, mitä en ole halunnut tehdä. Nämä sodanjälkeiset vuodet ovat olleet keskeytymätön itsehellittelyn jakso. Olin tavallani onnellinen Oxfordissa. Mutta olin siellä ainoastaan vuoden. Se ei oikein vedellyt. Jälkeeni jääneet heinäsirkkavuodet olivat liian voimakkaat. En pystynyt työhön, en pystynyt leikkimään. Olin läpikotaisin liian vanha. Mutta ihmisten lempeys, rauha, kauneus — kaikki se oli sangen lohdullista. Kävin jälleen käsiksi musiikkiin — miedosti... Mutta, kuten mainitsin, turhaa oli yrittääkään saada siitä enää sitä, mitä siitä olin aikanani löytänyt. Ja sitten tietysti ilmasto vahingoitti minua. Niinpä sorruin ruumiilliseksi hylyksi — mutta olin taaskin jotakuinkin tervejärkinen. Senjälkeen olen ollut Ranskassa, Sveitsissä, Itävallassa — kaikkialla Euroopassa. Olen säveltänyt baletin, jota ei ikinä esitetä. Olen sepittänyt kolme laulua. Olen kirjoittanut valheellisen oppineita arvosteluja nykyaikaisesta musiikista useihin aikakausjulkaisuihin. Olen kuunnellut — niin, suuresti nauttien kuunnellut aika paljon musiikkia hyvin monissa maissa. Minulla on ollut venäläinen rakastajatar, samoin ranskalainen ja itävaltalainen. Siinä lieneekin kaikki.» Hän vilkaisi Judithiin nopeasti ikäänkuin nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä ilmoitus teki häneen; mutta Judithin kasvot eivät värähtäneetkään. Julianin intohimot olivat aina antaneet vähän innostavaa, jolleivät kiusallista miettimistä. »Ja minä kyllästyin heihin kaikkiin, kohtelin heitä hirvittävän rumasti ja hylkäsin heidät. Vähän ajan kuluttua he tuntuivat minusta sietämättömiltä — niin typeriltä. Olen turhaan koettanut parantaa hengenahdistustani lukemattomien lääkärien taitamattomassa hoidossa. Olen lukenut aika paljon ja keskustellut enemmän, kuten arvannet. Olen kuluttanut ja kulutan vieläkin paljon aikaa etsiessäni jotakuta, johon voisin liittyä pysyväisesti. Mutta se on tietenkin mitä väsyttävintä romanttista hupsuutta. Ei kukaan voisi rakastaa minua kauan, tiedän sen hyvin. Ja varmasti en itsekään kykene muuhun kuin vähäiseen, ohimenevään haluun. Lyhyesti sanoen, Judy, minussa näet sellaisen miehen, jota nimitetään tuhlaajaksi. Se on suvussa, pelkään. Roddy on toinen samanlainen. Charlie oli määrätty sellaiseksi syntymästään saakka... Mutta hän olisi ollut onnellinen sinänsä, poika-parka... kun taas minun omatuntoni soimaa.» Hän kierähti ympäri ruohikossa katsoakseen Judithiin laiskasti, nauravasti. »Siinä kaikki», lopetti hän. »Nyt on sinun vuorosi.»

»Ei, ei. Käy nukkumaan! Minulla ei ole mitään kerrottavaa sinulle.»

»Sääsket ovat kaikki hävinneet», virkkoi Julian. »Minkä tähden? Ehkä minun olisi paras käyttää tilaisuutta — olen niin miellyttävä sitten herättyäni. Kiitos, Judith! Olet tehnyt minulle hyvää.» Hän sulki silmänsä ja avasi ne jälleen vakuuttaakseen: »Mainitsin sinulle, että olet aina ollut mieleni takalistolla. Se on totta. Aina.» Hän tarttui Judithin käteen. »Judith, sallitaanko minun tuntea sinut vihdoinkin?»

»Oi, kyllä, Julian, tietysti.»

»Hm — mitenkähän lienee?»

Hän tuijotti Judithiin kiihkeän kysyvästi ja keskittyneesti; mutta viimemainittu käänsi katseensa toisaalle. Hänestä ei asia tuntunut kovin tärkeältä.

»Tapaammeko toisiamme usein?»

»Niin usein kuin haluat.»

»Millaiset ovat suunnitelmasi?»

»Olen täällä heinäkuun loppuun saakka. Sitten matkustan ulkomaille äidin seurassa. Ranskaan. Vichyyn joksikin ajaksi. Hän kai uskoo sikäläisen parannustavan tekevän hänelle hyvää.»

»Minä tulen luoksenne Ranskassa. Tulen Vichyyn ja vien sinut pois äitisi luota. Voin paremmin Ranskassa. Ehkä opit pitämään minua aika hauskana kumppanina. Haluaisin näyttää sinulle niin paljon — tehdä kanssasi niin paljon. Tulenko?»

»Kyllä, Julian. Tee se!»

»Entä puheletko kanssani?»

Judith nyökkäsi.

»Lopulta», sanoi Julian, silmäillen häntä tarkasti, »uskon sinun puhelevan... Sanoinhan sinulle osaavani odottaa.»

Hän hellitti Judithin käden ja sulki silmänsä.

Judith nousi pystyyn ja lähti juoksemaan hänen luotansa joen äyrästä alaspäin.

* * * * *

Iltapäivä oli ihan tyven, ukkoshelteinen. Saniaisten peittämät rinteet muistuttivat veistettyjä, kimaltelevia putouksia. Munkin puro piili varjoisten äyräittensä alla. Judith noudatti sen mutkaista juoksua, tähyillen Martinin sinistä paitaa ja Mariellan valkeata liinaleninkiä.

Roddy oli tuhlaaja... Se oli suvussa... Roddysta ei ollut mihinkään, hän oli tuhlaaja. Kenties hänellä samoin kuin Julianilla oli rakastajattaria: ranskalainen, itävaltalainen, venäläinen — lukemattomia rakastajattaria. Kenties se oli olennaisena osana tuhlaajissa...

Hän kääntyi jyrkästä taipeesta ja näki seljapensaiden lävitse vaaleahkon hahmon vedessä. Se oikaisihe vilkkaasti, käyden valppaaksi kuultuaan hänen askeleensa.

»Judy?» huusi ääni epävarmasti — Mariellan ääni.

Judith työnsi syrjään seljapensaiden oksia ja katsoi niiden lomitse; siellä oli Mariella seisomassa alastomana keskellä puroa kirkkaan, ruskean veden ulottuessa hänen polviinsa.

»Hyväinen aika, olen hyvilläni, että se olet sinä!» huusi hän hilpeästi. »Arvelin, että siellä mahdollisesti oli joku muu. Tule veteen, Judy! Täällä on niin suloista.»

Hän seisoi täydessä päivänpaisteessa kädet kohotettuina otsalle varjostamaan hänen silmiään, suu naurussa. Hänen kookas vartalonsa välkkyi hohtavassa ilmassa; kapeat lanteet, rintoja tuskin ollenkaan, viivat heikosti kaartuvat, nuorekkaan näköiset; kaikki hahmopiirteet sileät ja sangen lujat hentoudesta huolimatta. Hänen äänensä värähteli iloisesti, innostuneesti. Hän oli onnellinen.

»Riisuimme kengät ja sukat», huusi hän, »ja kahlasimme alaspäin purossa, kunnes löysimme tämän lammikon. Martin arveli muistavansa sen syventyvän täällä jossakin, ja hän oli oikeassa, eikö ollutkin? Se ei ole kovin syvä, mutta kuitenkin tässä voi uida. Vedessä kuhisee pienen pieniä forelleja. Olen tarkkaillut niitä. Martin on uimassa vähän alempana toisessa lammikossa. Jätin vaatteeni tuon pensaan juurelle. Jätä sinäkin omasi sinne ja tule veteen!»

Judith riisuutui ja kahlasi hänen luoksensa.

»Tällaisesta uimisesta minä pidän», haasteli hän edelleen. »Ei mitään yllä, eikä vettä kovin syvälti. On hullunkurista, tiedäthän, etten ole oppinut uimaan kunnollisesti; en tiedä, minkä tähden. Pojat aina nauroivat minulle makeasti, koska painuin pohjaan ja minut piti pelastaa. Lopulta luovuin yrittämästäkin.»

Ensimmäistä kertaa lapsuusajan jälkeen, ajatteli Judith, he kaksi olivat kahden kesken. Kuinka syvästi erilaisia he olivat? Alastomana Mariella lapsimaisine kiharapäineen ja itsetiedottomine vartaloineen näytti nyt hyvin samanlaiselta kuin oli näyttänyt kauan sitten sinä iltana, jolloin Judith oli jäänyt yöksi hänen luoksensa ja he olivat olleet iltakylvyssä yhdessä. Ja kuitenkin oli vähä aikaa sitten tuntunut niin varmalta, että Mariella oli syvästi muuttunut — erittäinkin kasvonpiirteiltään — täysikasvuisen pidättyvältä ja murheelliselta ilmeeltä — ja tullut yleensä sellaisen naisen näköiseksi, jonka piirteet alkavat saada keski-ikänsä kaavauksen. Mutta nyt, huolettomina ja nauravina auringonpaisteessa ja vedessä ne olivat taaskin samanlaiset kuin lapsuusaikana, ilmeettömän kirkkaat ja vilpittömät.

Mariella räiskytti vettä, hyräili vähäistä, soinnutonta säveltä, nauroi, kun kivi vierähti hänen jalkansa alla ja paiskasi hänet pitkäkseen puroon; ja Jenniferin seurassa vietetyt uimapäivät johtuivat vihlovasti Judithin mieleen. Hänen vierellään oleva vartalo oli samanlainen kuin Jenniferin pituudeltaan, voimiltaan ja muotonsa lujuudelta; mutta kuinka toisenlainen sittenkin! Tämä vartalo näytti yhtä kiihkottomalta kuin sitä kannattava vesi; ja Jenniferin vartalon jokaisessa kaarteessa oli ollut salaperäisyyden tuntu, joka kiehtoi silmää ja mielikuvitusta.

»Tosiaankin toivon, että olisin ottanut Peterin mukaan», pahoitteli Mariella, kumartuen tirkistämään veteen. »Hän olisi heti niin innostunut näihin pieniin kaloihin. Martin ja minä valmistimme hänelle äsken pienen akvaarion, ja hän on niin ihastunut siihen.»

»Kuinka hupaista, Mariella! Täytyy tuntua hauskalta saada leikkiä hänen kerallaan. Hän on nyt parhaassa iässä.»

»No niin, hänestä tosiaankin on hauskinta leikkiä yksin», virkkoi Mariella, näyttäen hieman vaivaantuneelta. »Hän on niin hiljainen, omituinen pikku poika.»

»No, se on hänelle paljoa parempi kuin se, että häntä aina pitäisi huvittaa, eikö olekin?»

»Tietysti on!» Mariella ilostui. »Hän — otaksuttavasti se johtuu siitä, että hän on ainoa lapsi ja että minulla on aika paljon puuhaa — ja sitten olen sitä mieltä, että lapsen on paljoa parempi oppia leikkimään itsekseen, etkö sinäkin ole?» Hän kertasi Judithin sanoja mukautuvasti, ikäänkuin ne olisivat lähteneet hänen omintakeisesta, syvästä vakaumuksestaan.

Hetkisen kuluttua hän jatkoi miettivästi:

»Se hänen opettajattarensa on kovin tiukka ihminen. Hän väittää, että hänen pitäisi saada poika kokonaan hoivaansa.»

»Hän on uusi, eikö olekin?»

»Ihan uusi.» Vakavasti, täysikasvuista teeskentelevän lapsen tapaan hän sitten lisäsi: »Arvelin, että minun ehkä pitäisi erottaa hänet. En ole täysin tyytyväinen häneen.»

Hän näytti odottavan toisen rohkaisevan häntä toteuttamaan epätoivoista suunnitelmaansa.

»Mutta minkä tähden, Mariella?»

Mariella epäröi ja punehtui.

»No niin, hän on niin _kauhistavan_ etevä», vastasi hän vihdoin, näyttäen puolustautuvalta, hieman aralta. »Minä vihaan rehenteleviä ihmisiä, vihaatko sinä?» Hän loi Judithin silmiin vetoavasti värähtävän katseen.

»Luultavasti vihaan.»

»No niin, juuri sellainen hän on», selitti Mariella huojentuneesti.

Judith tarttui hänen käsivarteensa, taputti sitä ja sanoi nauraen: »Mariella, sinä pelkäät häntä, niin totisesti luulen! Tiedät, ettet mitenkään rohkenisi erottaa häntä. Tulenko tekemään sen puolestasi?»

»No niin» — Mariella hiljensi ääntänsä ja puhui vaivautuneesti, luottavasti: »Hän ei yksinkertaisesti välitä minusta mitään — ei kerrassaan mitään. Pojan omasta äidistä! Joskus aprikoin, onko... Otaksutko —» Hän katkaisi lauseensa, ja koko hänen kasvoilleen levisi lievä puna.

»Mitä, Mariella?» kysyi Judith hiljaa.

»No niin, joskus aprikoin, olisiko Julian mahdollisesti sanonut hänelle, että minä — että minä en osaa hoitaa poikaa.»

Hän kumartui taaskin tähyämään veteen, ja hänen kiharansa valahtivat eteenpäin, piilottaen hänen kasvonsa.

»Oi, ei, Mariella! Hän ei olisi voinut... Hän ei ikinä tekisi sellaista.»

Mutta eikö se ollut enemmän kuin mahdollista?

»No niin, ehkä ei... Mutta hän olisi saattanut, ymmärräthän...» Hän poimi vedestä pieniä kiviä kasvot edelleenkin piilossa. »Hänestä en milloinkaan ole ollut kovin kelvollinen hoitamaan Peteriä. Katsos, oikeastaanhan minun pitäisi olla hänelle hyvin kiitollinen...»

»Minkä tähden, Mariella?» tiedusti Judith. Itsekseen hän riemuitsi: »Hetkisessä opin tuntemaan Mariellan.» Ja hän melkein pidätti henkeään kuullakseen, odottaen paljastamisen hetkeä ja pelokkaasti varoen, ettei hänen ainoakaan sanansa tai liikkeensä tekisi puhujaa levottomaksi, sulkisi hänen suutansa äkkiä ja iäksi.

»No, niin, hän on hyvin avulias Peterin hyväksi.» Edelleen hän noukki kiviä purosta ja viskeli niitä. Hän pitkitti ikäänkuin ponnistaen: »Asia on näet niin, että hän hankki tämän opettajattaren Peterille, haastatteli häntä ja niin edelleen. Eikö se ole hullunkurista? Hän väitti, ettei vanha Pinkey-parka — muistathan hänet — kelvannut pojalle, ja hänen täytyi saada joku, joka paremmin sopi Peterin hermostuneelle luonnonlaadulle. Hän taitaa olla luonnostaan hyvin hermostunut. Luultavasti hän on musikaalinen... Julian näki suorastaan kauheasti vaivaa etsiessään tätä opettajatarta. Totisesti se ihminen käsittelee hermostuneita lapsia hyvin. Peter näyttää viihtyvän oikein hyvin hänen seurassaan, se minun täytyy myöntää... Eikä hän läheskään niin usein saa enää herätessään kirkumispuuskaansa... Senvuoksi minulla ei ole mitään moittimista, vai onko? Julian luulee aina tietävänsä paremmin. Hän on aina ollut kamalan ylimielinen, eikö olekin?» Hän kohotti kasvonsa ja hymyili hieman veitikkamaisesti.

»Kyllä, aina, Mariella.» Judith hymyili vastaan innokkaana rohkaisemaan Mariellaa yhteisen huvituksen tunnulla.

Sotajuoni oli onnistunut. Mariella ui muutamilla vedoilla rannalle, istuutui sinne, loiskutti vettä jaloillaan ja virkkoi hilpeämmin: »Tietysti hän on kovin kiltti osoittaessaan niin paljon mielenkiintoa.»

Judith tuli istumaan hänen viereensä rannalle ja jatkoi: »Mihin kouluun lähetät Peterin?»

Mariellan kasvot kävivät taaskin synkiksi, vaivautuneiksi ja levottomiksi.

»En tiedä», vastasi hän. »En ole sitä ajatellut. En ole kovinkaan taitava sellaisissa asioissa. Hän on niin heikko terveydeltään ja... Otaksuttavasti Julian huolehtii siitä... Luultavasti hänellä on suunnitelmia... Luonnollisestikaan Peter ei ole aivan samanlainen kuin muut lapset, koska hän on niin musikaalinen, väittää Julian...»

Syntyi pitkä äänettömyys. Päivänpaiste oli kuivannut heidän märät vartalonsa, ja he pukeutuivat verkkaisesti ja istuivat edelleen vierekkäin rannalla, tarkkaillen veden virtaamista. Oli virinnyt hyvin lievä tuuli, ja veistosmaiset saniaisputoukset alkoivat elää, silloin tällöin huojuen. Kultainen valo puunrungoilla oli muuttunut heleämmäksi ja pehmeämmäksi.

»Se, että ihmisellä on lapsi, on varmaankin oikein hauskaa», virkkoi Judith vihdoin.

»Oi, niinkö arvelet? Haluaisitko lasta?»

Judith nyökkäsi.

»Minä en halunnut.» Mariella hymyili heikosti. »Olen aina pitänyt nukkia niin paljoa hauskempina kuin lapsia.»

»Mutta miltä sinusta tuntui, kun lapsesi syntyi, Mariella?»

Mariella pudisti päätänsä.

»En jaksa muistaa.» Hänen huulensa värähtelivät. »En tuntenut paljoakaan. Olin kauhean sairas ja — tuntui olevan niin paljon huolia. En nähnyt häntä pitkään aikaan, ja sitten — Oi, en tiedä! Hän oli niin ruma, surkea, pieni lapsi, enkä suorastaan voinut uskoa häntä omakseni. Ei tuntunut mitenkään voivan olla totta, että minulla oli lapsi. Minä vain yhtenään mietin: Mitä ihmettä teen hänelle? Sitten lääkäri ilmoitti, ettei hän kenties jäisi eloon. Ja sitten kai minä äkkiä aloin toivoa hänen elävän.»

»Niin. Sinä rakastit häntä.»

»Otaksuttavasti... Aloin keksiä hänelle nimiä... Ja ajattelin, että sittenkin saattaisi olla hauska, jos hän kasvaisi isoksi — eikä enää olisi kalpea ja laiha. Mutta hän ei ole muuttunut. Mutta mehän olemmekin kaikki enemmän tai vähemmän taikinanaamoja, emmekö olekin? Sitten Julian... ja mietin — oi, en tiedä... Isoäiti-raukka oli kuolemaisillaan, ja vein Peterin katsomaan häntä. Isoäiti oli niin onnellinen pojan syntymästä; tiedäthän, että hän ihan jumaloi —» Hän pysähtyi, hänen kimeä, luonnoton, heikko kertomaäänensä petti äkkiä.

Kuinka korutonta, liikuttavaa, haaveellista hänen elämänsä olikaan!... Judith tunsi kyynelien kihelmöivän silmissään ajatellessaan tuota omituista avioliittoa, Charlien ja isoäidin kuolemaa — isoäidin, ainoan naisen, joka koko elämänsä aikana oli suojellut Mariellaa, pitänyt hänestä ja neuvonut häntä — ja tajusi, kuinka lapsellisen hämmentynyt ja säikähtynyt Mariella oli ollut lapsensa syntyessä.

Hän ei ollut milloinkaan puhunut niin pitkään eikä niin silminnähtävästi nauttinut puhumisesta. Kerrankin Mariellalla oli sellaista, mistä hän tunsi tarvetta haastella.

Judith laski kätensä kevyesti hänen ruohikossa lepäävälle kädelleen. Se värisi hetkisen, hätkähti, oli sitten hiljaa ja Mariella käänsi hämmästyttävät silmänsä suoraan Judithiin päin. Niistä kuvastuivat aurinko ja taivas, joten ne olivat vielä tavallistakin säteilevämmät, mutta hänen huuliensa ilme oli arkailevan mielistynyt ja kiitollinen. Pian hän huoahti ja sanoi:

»Otaksuttavasti _hän_ myöskin olisi jumaloinut Peteriä. Hän ja Julian pitivät lapsista niin paljon. Otaksuttavasti hän olisi tehnyt mitä tahansa Peterin tähden. Hän odotti niin kauheasti... On tosiaankin vahinko, ettei Peter ole enemmän hänen kaltaisensa — ulkonäöltään nimittäin — ei —» Hän keskeytti puheensa.

Mariella puhui Charliesta; hiljaa, ujosti, mutta ei vastahakoisesti, hän puheli vainajasta, valmistautui lausumaan julki sellaista, minkä lausuminen oli tuntunut mahdottomalta. Muutamien minuuttien kuluttua olisi mahdollista lempeästi kysyä: »Mariella, minkä tähden menit naimisiin hänen kanssansa?»

Mariella nojasi poskensa kyynärvarteensa ja pitkitti:

»En oikein ymmärrä lapsia.»

»Mutta myöhemmin, Mariella, kun hän on vanhempi, olet niin onnellinen hänen seurassaan — puuhaillessasi hänen kanssansa. Olet niin ihmeellisen nuori äiti hänelle.»

»Oi, myöhemmin!» äänsi hän vain ja lisäsi: »En missään tapauksessa luule poikien paljoa välittävän äitinsä nuoruudesta.»

Jos Julian olisi kuullut hänen niin terävästi sanovan sen, eikö hän olisi tyrmistynyt?

Judith kääntyi häneen päin ja aukaisi suunsa puhuakseen.

Mutta silloin samoin kuin eräässä toisessa tilaisuudessa Martin tuli häiritsemään tärkeällä hetkellä, astuen mutkan takaa näkyviin ja huudahtaen äänekkäästi: »Hei vain!» — raikkaana, punakkana ja hilpeänä uinnin jälkeen; ja Mariella nousi Judithin vierestä huulet hieman kaartuneina hymyilemään miellyttävää tervehdystä, heti verhoutuen tavalliseen esiintymistapaansa.