Part 7

Jos vain tämä hetki voisi jäädä pysyväksi, jos heidän oudot, miettivät kasvonsa saattaisivat iäksi varmasti ympäröidä hänet tyytyväisyyden horroksellaan, jos hän voisi olla kaipaamatta heiltä mitään muuta kuin osallisuutta heidän kiihkottomasta rauhastaan, jos niin voisi olla, olisi se parasta. Vähän aikaa se tuntui mahdolliselta; vähäksi aikaa hän pääsi huipulle ja takertui siihen hetkiseksi, maistaen haluttomuuden viileätä tuntua. Mutta se ei kelvannut: se tuntu merkitsi vanhuutta ja sitä, ettei enää kaivannut ihmisiä — ettei enää kaivannut Roddya, jonka tuntu oli jo nyt niin voimakas ja suloinen, että hänen täytyi saada sitä yhä enemmän, ja jonka läsnäolo tässä piirissä teki kaikkiin kohdistuvan välinpitämättömyyden teennäiseksi, niin kalpeaksi, ettei sitä kannattanut tavoitella.

Ihan äkkiä aurinko valoi niitylle kalpean valotulvan; ja maa taukosi ponnistelemasta ja jurottamasta omassa hämärässä sykkyrässään, leviten hymyilevänä ja vapautuneena. Iltapäivän himmeän kristallin lumous murtui, he ojentautuivat ja alkoivat liikkua. Judith katsahti isoon jalavaan.

»Kuka pystyy kiipeämään tuohon puuhun?» kysyi hän.

»Ala kavuta!» kehoitti Martin.

Hän kiipesi notkeammin kuin koskaan ennen lapsuutensa jälkeen, kohoten kevyesti ja empimättä oksalta oksalle. Latvassa hän pysähtyi katselemaan maahan ja näki kaikki muut pieninä tähyilemässä ylöspäin. Rohkeasti hän huusi korkealta paikaltaan noille pikku olennoille, kehoittaen heitä tulemaan ylös; mutta yksikään heistä ei halunnut yrittää.

Hän laskeutui jälleen alas, tuntien olevansa nuorekas hupakko katsoen toisten ruumiillisen kunnianhimon puutteeseen. Mutta kaikki katselivat hymyillen ylöspäin, odottaen häntä. Martin ojensi hänelle kätensä, ja hän tarttui niihin ja hyppäsi maahan alimmalta oksalta.

»Et ole unohtanut taitoasi», lausui Martin ja katsoi häneen pitkään uskollisilla, ruskeilla silmillään.

»Toivoisin pystyväni sellaiseen», virkkoi Mariella. »En ole milloinkaan pystynyt.»

»Ja nyt», tokaisi Julian, »haluaisit huvittaa meitä käden venähdyksellä tai muulla sellaisella». Julianin tylyt kasvot näyttivät puolittain huvitetuilta, puolittain omituisen ilmeen synkentämiltä — miltei kateellisilta.

Hän ei ollut koskaan ollut oikein hyvillään nähdessään muiden menestystä; hänestä oli liian karvasta se, ettei hän itse ollut ensimmäinen. Mutta tänään hän ei voinut häiritä Judithia eikä tehdä häntä empiväksi.

Roddy ei hiiskunut mitään — vain katseli häntä kimaltelevin, tuikkivin silmin.

Oli aika lähteä kotiin.

Hän erosi isäntäväestä hilpeästi, poistuen suunnaton onnellisuus särkymättömänä ja kerrankin vaipuen päivän jälkeen uneen onnen kietomana.

Mutta kun hän nyt katseli taaksepäin sitä päivää, oli se miljoonien penikulmien päässä hänen jäljessään, leijaillen aineettomasti kuin hohtava utuhattara; ja selvinä ja kokonaisina palasi siitä hänen mieleensä ainoastaan kaksi erillistä vaikutelmaa, jotka silloin olivat vain hipaisseet hänen tietoisuuttaan: nuoret, auringonsäteissä välkkyvät syreeninlehvät puutarhaportin yläpuolella, jonka luona he olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset, ja ilme, jonka hän oli yllättänyt Mariellan kasvoilla johonkin aikaan sinä päivänä — mutta milloin, sen hän oli unohtanut.

Mikä Mariellan kasvoja silloin lieneekään hämmentänyt, onnea se ei ollut. Muiden, myöskin Roddyn, kasvot olivat selittämättömästi hämääntyneet sumuun; mutta Mariellan kasvot olivat näyttäytyneet yhä uudelleen ikäänkuin korostaakseen niiden hetkellisen varomattoman tilan merkitystä, ikäänkuin se olisi yhdellä väläyksellä tarjonnut koko Mariellan selityksen, jos se vain voitaisiin tulkita.

Hän nousi seisomaan ja tarkasti tukkaansa uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Hänen tähystäessään kuului naputus hänen takaansa ikkunasta. Käännyttyään hän näki Roddyn tirkistävän lasin lävitse ja nauravan hänelle. Hän juoksi ikkunan ääreen ja avasi sen.

»Roddy!»

Ei tuntunut mahdolliselta, että Roddy oli tullut juuri nyt, kun hän kaipasi häntä niin kipeästi.

»Naputin kahdesti. Olit liian uutterassa puuhassa kuullaksesi.»

»Laitoin tukkaani.»

»Se on lumoava. Tuletko hiuksesi tuolla tavoin katsomaan ilotulitusta, jonka Martin järjestää noin tunnin kuluttua?»

»Ilotulitusta! Kuinka ihanaa! Eläköön Martin!»

»Se johtui hänen mieleensä vasta tänään iltapäivällä, ja hän käväisi hätäisesti kaupungissa ostamassa kaikki tarpeet. Hän lähetti minut noutamaan sinua, väittäen välttämättä tarvitsevansa sinua. Julian kammoaa isoa rakettia, ja Martin haluaa sinua taivuttavan hänet sytyttämään sen. Ja sittemmin sinun pitää jäädä illalliselle. Mariella on poissa kotoa yön. Voitko tehdä sen?»

»Oi, kuinka mainiota!»

Roddy ojensi hänelle kätensä, ja hän hypähti ulos ikkunasta.

Roddy oli parhaalla tuulellaan. Hän oli ystävällinen ja puhelias; hänen kasvonsa olivat miltei täysin valveutuneet; jopa hänen hiuksensakin, sekavina otsalle painuneet, näyttivät valppailta; ja hän oli päivän paahtama ja kirkassilmäinen ja liikkui luontevasti harmaissa flanellihousuissaan, keltaisessa paidassaan ja vanhassa, merimiehensinisessä takissaan.

Joki oli hämärässä lumotun kaunis ja hiljainen. Se oli kuun värinen, sen pinnalla väikkyi haihtuva puna; himmeitä opalinvärisiä välähdyksiä vilkkui veneen kahden puolen kohoavilla pikku laineilla.

»Vähään aikaan ei vielä ole kylliksi pimeätä», huomautti Roddy. »He ihmettelevät, missä minä olen.»

»Mitä? Etkö maininnut heille mitään?»

»He eivät arvanneet minun pujahtavan tieheni niin pian.» Judith punehtui. Näytti kun näyttikin siltä, että Roddy oli tullut aikaisin saadakseen olla vähän aikaa kahden kesken hänen kanssansa. Roddy ei sitä myöntäisi; mutta hän räpäytti silmiään ja hymyili niin hilpeästi, että Judithkin hymyili hänelle, ikäänkuin uskoen hänelle salaisuuden vastapainoksi riemullisesta salaisuudesta.

»He kiusoittelevat minua», selitti Roddy.

»Eihän. Vai kiusoittelevatko?»

»Kyllä; vakuutan sinulle —»

»Kuinka typerää!»

»Eikö olekin? Uskotko, että he epäilevät meidän armastelevan ihan vimmatusti tällä erinomaisella, yksinäisellä joella?»

»Niinkö?» Judith oli huolestunut.

»Kuinka halpa ajatustapa! Ikäänkuin mies ei voisi olla kahden kesken tytön kanssa rakastelematta häntä!»

»Niin, olen samaa mieltä, Roddy.»

Roddy keikautti päänsä taaksepäin ja nauroi hiljaa; hän oli nauranut koko ajan. Ja hetkisen oli tuntunut siltä kuin Roddy olisi ensimmäisen kerran Judithin muistin aikana ollut valmis pieneen, vakavaan keskusteluun.

»Voi, Roddy, kuinka sinä nauratkaan minulle!»

»En mahda sille mitään, Judy. Olet niin uskomattoman juhlallinen. Ethän pahastu minuun, ethän? Älä toki pahastu! Jumaloin sellaisia ihmisiä, jotka saavat minut nauramaan.»

Mutta hänen naurunsa jätti Judithin syrjään, herätti hänessä raskaan ja huonotuulisen tunnun. Jos Roddy vain opettaisi hänet ilakoimaan kanssansa, niin kuinka sukkelaksi ja pystyväksi hänet huomaisikaan!

»En pahastu», vakuutti tyttö. »Toivoisin vain osaavani olla luonteva seurassasi.»

Oliko Roddy luonnostaan enemmän tai vähemmän altis rakastumaan henkilöön, johon hän ei milloinkaan suhtautunut vakavasti?

»Sinä antaisit anteeksi kenelle tahansa, kuinka huonosti sinua kohdeltaisiinkaan, etkö antaisikin, Judy?»

»Se, antaisinko anteeksi vai enkö, ei merkitse minulle paljoa. Minä en koskaan voisi tuntea kärsineeni vääryyttä. Mahdollisesti en mahtaisi mitään sille, että loukkautuisin, mutta anteeksiantaminen ei kuuluisi siihen.»

»Hm!» äänsi Roddy. »Tunnetko varmasti olevasi niin sivistynyt? Minä puolestani en milloinkaan anna kenellekään mitään anteeksi. Olen samanlainen kuin Jumala. Rakastan harmistumisiani ja haluan ihmisten tuntevan ne.»

»Tiedän sinun oikeastaan nauravan. Tiedän, ettet puhu totta.»

Roddy vastasi kerkeästi ja ihan vakavasti:

»En ikinä antaisi anteeksi henkilölle, joka pitäisi minua narrinaan.»

»En minäkään siitä pitäisi, mutta jos asia koskisi ainoastaan minua, ei se olisi tärkeä. Sellaisella, mikä sattuu ainoastaan omalle itselle, ei ole väliä.» Judith vaikeni ja katsahti Roddyyn vaivautuneesti. »Kuinka hän laskeekaan pilaa!» Mutta sensijaan Roddy silmäili häntä vakavasti, nyökkäsi ja lausui:

»Totisesti olet oikeassa.»

Alkoi käydä hämäräksi.

Roddy ohjasi ruuhen pajujen juurella oleviin kapeihin varjoihin, sytytti savukkeen ja nojautui taaksepäin, katsellen Judithia.

»Mitä sinulle sitten opetetaan yliopistossa, Judy?»

Ei kukaan muu kuin hän osannut lausua »Judy».

»En tiedä, Roddy. Pelkään aika pahasti — en lukemista, vaan tyttöjä, kaikkia ihmisiä. Minulla ei ole hatarintakaan aavistusta, miten lukuisten ihmisten parissa on elettävä. En ole koskaan elänyt. Varmasti teen siellä kovin pahoja erehdyksiä. Se painostaa minua, sellainen suunnaton määrä ihmisiä sullottuina yhteen rakennukseen, sellainen hirvittävä kasvojen ahdinko. Asun mieluummin yksin.»

»Älä sopeudu yleiseen kaavaan! Muutoin en tule sinua katsomaan.»

»Tuletko käymään luonani?»

»Jos vain milloin huomaan, ettei minulla ole liian epätoivoisen paljon puuhaa», lupasi toinen, silmää iskien.

»Siispä odotan ja toivon sitä. Ehkä tapaan Martininkin joskus. Kenties ei siellä tunnukaan niin kovin pahalta... Roddy, tiedätkö, etten ole milloinkaan tuntenut ainoatakaan ikäistäni paitsi puutarhurin pikku tytärtä ja yhtä tai kahta täkäläistä lasta — ja kaikki teidät? Teidän poistuttuanne pieninä ollessamme olin niin yksinäinen, että... Sinä et tiedä. Daddy ei suostunut lähettämään minua kouluun. Kun nyt olette palanneet, odotan joka päivä herättyäni huomaavani teidän kaikkien jälleen kadonneen.»

»Me emme enää katoa.»

»Kunpa vain olisin siitä varma.»

»Minä olen.»

»Oh, sinä! Sinä olet pahin katoamaan teistä kaikista. Sinä luikahdat sormieni lomitse.»

»En minä. Sinä niin teet.»

»Minäkö?»

»Niin. Sinä karttelet...» Hän heilautti kättänsä. »En käsitä, miten menettelet. Olet arvoitus, Sinä kiihoitat uteliaisuuttani.»

»Olen perin hyvilläni siitä.»

»Ja pelkään sinua.»

»Etkä pelkää. Olet vain huvitettu minusta.»

»En. Olet väärässä.»

Roddy vaikeni, poltteli ja tarkkaili Judithia koko huomio silmiin keskittyneenä. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut kääntää katsettaan toisaalle. Tytön päätä huimasi, ja hän sopersi:

»Mitä sinä ajattelet?»

»Sitä, että kaikeksi onneksi meillä on — niin täysin samanlaiset mielipiteet sukupuolien välisen sopivan käyttäytymisen normeista; muussa tapauksessa saattaisi olla hyvä, että olet niin poikkeuksellisen anteeksiantavainen.» Hänen äänessään oli kysyvä soinnahdus.

»Roddy, mitä sinä puhelet?»

»En mitään. Se oli vähäinen tunneselkkaus — nyt lauennut.»

Hän oikaisihe äkkiä istumaan, pyyhkäisten jonkun mielialan yhdessä tuokiossa mielestään, silmistään ja äänestään. Viritettyään uuden savukkeen hän alkoi soutaa.

Entä jos Roddy olisi aikonut sanoa: »Annatko minulle suudelman?»... Parasta olla sitä ajattelematta.

Nyt olivat tähdet kirkkaat: täytyi olla kyllin pimeätä Martinin ilotulitusta varten. Naapuritalossa oltiin puuhassa; Martin valmistautui juhlimaan tosissaan. Hän oli ripustanut rivin tulituslyhtyjä pitkin kuistin räystäitä, ja niiden valot hehkuivat ruusunpunaisina, sinisinä, vihreinä ja valkoisina viiniköynnöksen lehvien seassa. Hänen varjomainen hahmonsa liikkui nurmikolla, ja hänen vierellään liikkui toinen henkilö; se oli, selitti Roddy, Tony Baring, hänen ja Martinin ystävä, joka aikoi olla heillä yötä. Julian soitti pianoa; hänen hahmonsa näkyi ikkunasta.

»Millainen seurue, Roddy! Ja minä ainoa nainen. Suojelethan minua!»

»Kyllähän toki, suojelemme sinua kaikki. Kukin meistä suojelee sinua kaikkia muita vastaan, joten olet jotensakin turvassa.»

Puutarhassa leimahti äkkiä valo.

»Hei!» luikkasi Martinin ääni. »Hoi! Kaikki tänne! Ilotulitukseni on alkanut. Minnehän lempoon Roddy on joutunut. Olisin halunnut —»

»Täällä olemme!» huusi Judith. »Hoi, Martin! Martin! Olemme täällä, katselemassa! Eläköön Martin!»

»Sepä mainiota! Sinäkö siellä, Judy? Minulla on täällä joitakuita aika kirpeitä aineksia. Katsohan!»

Hänen äänessään oli samanlainen huolekkaan kiihtynyt sointu kuin pikku pojalla, joka näyttelee lempipuuhansa viehättäviä tuloksia jollekin suopean tarkkaavaiselle täysikasvuiselle.

»Oi, Martin, tuo on loistavaa! Ooih, kuinka kaunista! Minä olen hurmaantunut ilotulituksiin!»

Tärkeintä oli, että herttainen Martin saataisiin pitämään ilotulitustaan onnistuneena. Heitä kannusti niin kiihkeä pyrkimys huvittaa muita, että he ansaitsivat suunnatonta rohkaisua. Ihan tunsi, että Martin oli kuluttanut niihin taskurahansa viimeistä pennyä myöten.

Kajahti Julianin naurunremahdus ja kirkunaa. Hän oli lähtenyt pianon luota ja tuli parhaillaan toisten seuraan nurmikolle; mutta tulituspyörä oli kirvonnut irti ja kiiti hänen perässään, näpsäillen ja hypähdellen hänen kintereillään.

Kuuro kultaisia säkeniä singahti suihkulähteen tavoin ilmoille ja valui tulpaaneille ja kultalakoille. Sitä seurasi toinen; mutta tällä kertaa kuuro oli sateenkaarenvärinen. Martinin, Julianin ja Tonyn syvä-ääninen puhelu ja nauru kuulostivat omituiselta, hieman luonnottomalta kuorolta kuutamottomassa pimeydessä.

»Oi, Roddy, eikö tämä ole ihastuttavaa?»

»On tosiaankin.»

Tulitus muuttui yhä loistavammaksi. Pitkiä, kristallinvalkeita putouksia kumpusi esiin ja virtasi ruohikolle. Ilmaan lennähti esineitä, päästäen pehmeän, miellyttävän pamahduksen, ja ne levisivät isoiksi, huikaisevan värisiksi pisaroiksi, jotka hitaasti vaipuivat alaspäin, muistuttaen kasaa kukkien terälehtiä.

»Oi, Roddy, jospa vain —! Ne ovat niin lyhytaikaisia. Toivoisin, etteivät ne koskaan sammuisi, vaan putoaisivat putoamistaan noin viehkeästi loputtomiin. Tyytyisitkö sinä viriämään eloon ollaksesi kymmenen sekuntia ihmeteltävänä ja sitten kadotaksesi?»

Mutta Roddy ainoastaan hymyili. Hänen kasvoillaan oli se naamio, jonka taakse hän piilotti persoonalliset huvinsa nauttiakseen niistä salassa.

Äkkiä pajut paljastuivat pilven tapaisina sekavassa, punaisessa valossa — sitten räikeän vihreässä — sitten sellaisessa, joka muistutti satojen kuutamojen keskitettyä valoa. Kentällä olevat kolme miestä kuvastuivat sen huikaisevassa hohteessa, seisoen liikkumattomina päät ylöspäin. Judith kuuli Martinin kiroavan. Joku laite meni täydelleen myttyyn; se sähähti kahdesti, syöksi ohuen kipunan tai pari ja sammui. Sitten iso raketti kohosi lentoon, nopeasti päästäen varoittavan sihinän, jätti jälkeensä pitkän jonon tuliperhosia ja räjähti hyvin korkealla, muodostaen sametinpehmeän nielun saavutettuaan täydellisyyden ja huojennuksen, aukesi nopeasti ja täysin sopusuhtaisesti suunnattomaksi, alaspäin käännetyksi, kultaiseksi liljaksi — alkoi senjälkeen pudota verkkaisesti, samalla kun pitkin matkaa sen painuessa säkeniä levisi laajalle sen loistavasta sydämestä.

»Roddy, katsohan tuota! Vilpittömästi tuntuu siltä, että kaiken noin viehättävän on täytynyt saada alkunsa loitsuvoimista ja sinkoutua korkeuteen ilman mitään ponnauttavaa syytä — paitsi sen oman kauneuden pingoitusta. Minä en osaa ajatella sitä Bryant and Mayn liikkeen yhteydessä, osaatko sinä?»

Sitten oli kaikki ohitse. Kuului loiskaus. Lähelle ruuhta ajautunut joutsen ravisti itseään ja pyörsi jyrkästi varjoihin siivet pörhöllään. Roddy otti vedestä hiiltyneen kepin ja nosti sitä.

»Merkkejä ja ihmeitä!» virkkoi hän. »Myöskin joutsen paljasti erään seikan. Tässä on lääkettä kuvitteluja vastaan, Judy. Etkö haluaisi säilyttää sitä?»

»Viskaa se menemään heti!»

Roddy sinkautti sen olkansa ylitse ja nauroi.

Ilotulitus oli päättynyt, ja kolmisin miehet olivat tulossa veden partaalle.

Roddy supatti:

»Lähdetäänkö karkuun?»

»Oh...»

Se oli liian myöhäistä.

»Heipä hei!» huusi Martinin rattoisa ääni. »Oliko ilotulitukseni teistä hauska?»

Ihan äkkiä alkoi hilpeä nauru, puhelu ja tervehdysryöppy, ja Judith vedettiin heidän oivallisesta eristetystä sopukastaan lörpöttelevään, jokapäiväiseen piiriin. Martin ojensi innokkaasti kätensä, ja Judith astui ruuhesta heidän kaikkien keskelle. Puolittain huumaantuneena hän näki miesten varjojen seisovan joka puolella ympärillään, ilmestyvän ja katoavan kuin unessa, tunsi miesten käsien unimaisia kosketuksia, kuuli omituisten äänien toivottavan hänelle hyvää iltaa ja tajusi epäselvästi, sekavasti liikuttavan taloa kohti. Kohosivatko hänen omat kasvonsa yhtä himmeästi pimeyttä vasten, syvävarjoisena piirteiden alapuolella, lujatekoisena, ynseänä naamiona? Naamioiden takaa heijastivat piilotetut silmät silloin tällöin harhaantuneen välkkeen tulituslampuista. Se muistutti niin likeisesti nukkuvan unta, että äänekkäästi puhuminen tuntui suunnattomalta ponnistukselta.

Kiinnitettyään veneen Roddy asteli veden rajasta toisten seuraan. Likelle ehdittyään hän jäi seisomaan Judithin olkapään taakse, parhaiksi hipoen sitä; ja heti uni särkyi, ja jokainen kuitu oli valpas.

He menivät taloon illalliselle.

Pöydässä oli valmiita tomaatti-voileipiä ja pullia, hedelmäsalaattia, banaaneja ja kermaa, limonadia ja omenaviiniä. Martin oli itse valmistanut koko laitoksen, osoittaen asiantuntijan kiihkeätä ahnautta.

Tony Baring istui vastapäätä Judithia ja tuijotteli varmoilla, ilmeikkäillä silmillään. Hänellä oli herkät kasvot, koko ajan muuttuvat, leveä suu, kauniit aistilliset huulet, tuuhea, musta tukka, leveä, valkea otsa ja liikkuvat, voimakkaasti piirretyt kulmakarvat, jotka yhtyivät nenänkohdalla. Puhuessaan hän liikutti niitä joko erikseen tai yhtäaikaisesti. Hänen äänensä oli pehmeä ja kaunis, ja hän sammalsi hieman. Hän näytti nuorelta runoilijalta. Äkkiä Judith pani merkille hänen kätensä — hennot, epämiesmäiset kädet — kummalliset kädet — jotka liikahtelivat hermostuneesti, vetoavasti, tehottomasti, mikä oli ristiriidassa hänen päänsä ylevän muodon kanssa. Judith kuuli hänen nimittävän Roddya »rakkaaksi ystäväksi» ja kerran »armaaksi» ja tyrmistyi hetkiseksi.

Huoneessa vallitsi tulvivan kiihkeä iloisuus. Mariellan poissaololla oli selvästi havaittava vaikutus: sanasutkaukset lähtivät kevyesti; puhelu ja nauru olivat kuohuvaa; hilpeät äänet vastailivat toisilleen sukkelasti.

Kiilloitettua pöytää täplittivät punaisten kynttilänvarjostinten läikät ja maljakot täynnä vieraan kunniaksi poimittuja, valkeita tulpaaneja. Vastapäätä olevasta isosta kuvastimesta näkyivät pöytä kaikkine hillittyine väreineen, Tonyn leveän pään takaraivo ja kappale Roddya, omituisesti sivusta nähtynä ja hänen omat salaperäiset kasvonsa, loistavat silmänsä, tummat huulensa, pitkä kaulansa. Kun hän katseli kasvojaan, tuntuivat ne hänestä muuttuneilta; ja hän tiesi, kuka sähköisen tunnun aiheutti.

Oli aika lähteä kotiin.

Mutta Roddy nousi pystyyn ja pani gramofonin käyntiin, tarttui sitten hänen käteensä ja talutti hänet kuistille.

»Yksi tanssi», pyysi hän.

»Mutta sitten minun täytyy lähteä.»

»Tanssit tänä iltana paremmin kuin koskaan.»

»Se johtuu siitä, että nautin siitä niin paljon.»

Roddy nauroi ja tiukensi hänen ympärilleen kierretyn käsivartensa otetta.

»Judy —»

»No? Oi, Roddy, minusta tuntuu niin hyvältä, kun sinä lausut 'Judy'. Kukaan muu ei sano sitä sillä tavoin.»

Roddy kumartui katsomaan hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan huulillaan hellä, salaperäinen hymy.

»Mitä aioit sanoa?» tiedusti Judith.

»En muista. Kun katsot minuun suunnattomilla silmilläsi, unohdan kaikki, mitä olen aikonut puhua.»

Gramofoni pysähtyi äkkiä, kamalasti särähtäen, ja Julianin hahmo sujahti käärmemäisesti heidän luoksensa.

»Herätitte pojan tuolla kirotulla melulla», ärähti hän.

»Arvasin niin käyvän.»

Hän oli poissa; ja sitä seuranneen äänettömän tyrmistyksen aikana kantautui heidän korviinsa yläkerrasta Peterin valitusta. Ylhäältä kuului kiiruhtavia askelia; ja äkkiä valitus vaikeni.

»Oi Roddy, olipa hän äreä.»

»Niin», myönsi Roddy välinpitämättömästi. »Hän on hätäisempi kuin kaksikymmentä vanhaa Nannya yhteensä. Nulikan hoitajatar meni sisarensa hautajaisiin, joten Julian hoitaa pienokaista.»

»On omituista, että Julian näyttää huolehtivan lapsesta pikemminkin kuin Mariella.»

»Oh, Julianin täytyy aina tietää kaikki parhaiten. Otaksuttavasti hän sanoi Mariellalle, ettei häntä voinut uskoa lapsen hoitajaksi. Luultavasti he joutuivat sananvaihtoon — en tiedä. Joka tapauksessa Mariella lähti tänään iltapäivällä Lontooseen johonkin koiranäyttelyyn tai muuhun sellaiseen ja jätti Julianin riemuitsemaan voitostaan.» Roddy hihitti. »Hyvä Jumala, kuinka omituinen mies!»

»En ikinä jaksa uskoa, että se lapsi on Mariellan ja — Charlien.»

Mutta siihen Roddy ei vastannut mitään, vaikkakin, kun Judith lausui sen nimen ympärillään tähtiä, valoa, musiikkia, Roddyn varjoiset kasvot, kaikki, mikä elämässä viehättää, sen kuolemantapauksen liikuttavuus vaikutti häneen niin rajusti, että hän arveli myöskin Roddyn sen varmasti tuntevan ja vetäytyvän likemmäksi.

Kuinka Roddy häntä katsoikaan!

»Roddy, mitä sinä ajattelet?»

Hän vetosi äänettömästi, omituisen kiihtymyksen tukahduttamana: »Ollaan avomielisiä! Tällaista iltaa ei enää milloinkaan tule, ja pian mekin kuolemme. Älkäämme tällaisena iltana jättäkö nauttimatta yhtä riemua, puhukaamme totta pelkäämättä! Sano rakastavasi minua, ja minä sanon sinulle. Sinä tiedät sen olevan totta tänä iltana. Ei huolita huomisesta!»

Mutta verkkaisesti Roddy pudisti päätänsä ja hymyili.

»Minä en koskaan sano.»

Judith kääntyi menemään sisälle.

»En minäkään. Mutta luultavasti kerran sanon — jollekulle, yhdelle henkilölle, jotakin — totuuden, ainoastaan kerran — vain kokeakseni, miltä se tuntuu.»

Roddy seurasi häntä sisälle äänettömänä.

* * * * *

Martin ja Tony lepäsivät nojatuoleissa, näyttäen unisilta.

»Ihmispoloiset — kaipaavat vuoteeseen. Se on paikallaan, minä lähden nyt. Haluaisin toivottaa hyvää yötä Julianille.»

Sellaisena iltana ei Juliania saisi jättää vihaiseksi yksin. Ei saisi jäädä minkäänlaista laiminlyöntiä ainakaan hänen puoleltaan.

»Hän on Peterin luona.»

»Entisessä huoneessaanko?»

»Niin.»

»Tiedän. Tulen takaisin tuossa tuokiossa.»

Hän juoksi yläkertaan. Varjostettua valoa tunkeutui hänen edessään olevasta, raolleen jätetystä ovesta. Juuri siinä huoneessa olivat Julian ja Charlie nukkuneet monta vuotta sitten. Hiljaa hän työnsi oven auki.

Julian istui ikkunan ääressä lapsi polvillaan. Hän oli pannut shaalin pienokaisen pään peitteeksi ja sen laskoksista pilkistivät kalpeat kasvot pöllömäisinä ja hiljaisina. Pienessä yöpuvussaan lapsi näytti järjettömältä ja liikuttavalta.

Julian kohotti häneen päin niin riutuneet ja kärsivät kasvot, että hän pysähtyi puolittain häpeissään oikein tietämättä, mitä sanoa tai tehdä.

»Tule sisään, Judith!» kehoitti Julian. Vain hetkiseksi... Eikö hän tahdo nukkua?»

»Ei. Luullakseni hänessä on kuumetta. Hän säikähtyi herättyään yksin. Hän on hyvin heikkohermoinen.»

Hän kumartui lapsen puoleen, keinuttaen häntä ja taputtaen hänen hartioitaan.

»Otaksuttavasti hän vain kiukuttelee. Sinun pitäisi panna hänet takaisin vuoteeseen.»

»Ei. Hän parkuisi. En jaksaisi _kestää_, jos hän enää parkuisi. Pidän häntä sylissäni, kunnes hän jälleen nukkuu.»

Juhlallisena shaalissaan Peter suuntasi Judithiin ylettömän kirkkaan katseensa, kun hän kumartui hyväilemään hänen poskeaan. Lapsi ei koskaan hymyillyt hänelle, mutta ei myöskään tervehtinyt häntä kuten useimpia ihmisiä kirkkaasti sanomalla: »Mene pois!» vaan suvaitsi häntä vakavan kohteliaana.

»Haluatko pitää häntä?»

»Kyllä», vastasi Julian koruttomasti.

Hän piti lasta sylissään omaksi lohdutuksekseen.

»Hän on hyvin soma», virkkoi Judith. »Kuinka erilaiseksi hänen lapsuutensa kehkeytyykään kuin sinun oli, kun kaikki muut olivat aina ympärilläsi! Todennäköisesti hänestä tulee aika paljon vanhempi kuin muista seuraavan polven jäsenistä, eikö niin?»

»Niin luulisin», myönsi toinen katkerasti. »Olisin valmis lyömään vetoa siitä, ettei yksikään meistä hanki hänelle pientä serkkua. En ainakaan jaksa kuvitella, että meillä olisi jälkeläisiä. Jollei mahdollisesti Martinilla...»

Ei Roddylla. Ei...

»No niin, ette saa pitää häntä yksinäisenä.»

»Se on Mariellan asia.»

»Niinkö? Hän näyttää sallivan sinun huolehtia lapsesta. Rakastaako hän lastansa, Julian?»

Julian oli vaiti tuokion, ennenkuin vastasi: »Luultavasti hän rakastaa.» Painaen otsaansa kädellään hän alkoi äkkiä valittaa hyvin hiljaa: »Voi, hyvä Jumala, se on kamalaa! Kuten tiedät, riitelin hänen kanssaan — Charlien — tämän avioliiton tähden. Senjälkeen en enää häntä tavannut emme tehneet sovintoa. Mutta lapsen synnyttyä Mariella kirjoitti minulle, että Charlie oli viimeisessä hänelle lähettämässään kirjeessä lausunut toivovansa, että jos hänelle jotakin tapahtuisi, minä olisin lapsen holhooja... Senvuoksi oletan hänen antaneen minulle anteeksi.»

»Tietysti, tietysti, Julian», vakuutti Judith itku kurkussa nähdessään toisen kumaraisen pään.

Juuri tämäkö se jäyti Juliania — se herkeämätön ajatus, että Charlie oli kuollut siten, ilman sovinnon sanaa?

»Moitin ainoastaan itseäni», puheli Julian edelleen hiljaa. »Hän on ollut kovin hyvä. Ei koskaan sanaakaan — mistään. Aina sama suloinen, tyhjä, harmiton esiintyminen — lapsen tapaan. Joskus minusta tuntuu, ettei hän ole tietänyt mitään — tai ainakaan ymmärtänyt. Luultavasti hän ei käsitä sellaista. Se on jonkunlaista herkkyyden puutetta. Hän saattaisi vihata minua Peterin tähden, mutta ei näytä vihaavan. Minkä tähden hän ei vihaa?»

Judithin mieleen johtui jälleen se ilme, jonka hän oli yllättänyt Mariellan kasvoilla ja joka yhäti pysyi selittämättömänä.

»Melkein toivoisin hänen vihaavan», jatkoi Julian. »Toivoisin varmasti tietäväni, että hän on mustasukkainen tai edes pahoillaan minulle. Minulla ei ole hämärintäkään aavistusta siitä, mitä hän minusta ajattelee.» Hän hieroi väsyneesti silmiään ja otsaansa. »Omituista, kuinka hänen läheisyytensä vaikuttaa minuun. Hän käy jossakin määrin hermoilleni! Ei mitään muuta kuin tämä herttainen, ilmeetön penseys... Tiedäthän, että pidän sellaisista ihmisistä, joilla on pisto- ja kokkapuheita, jotka iskevät takaisin, kun minä isken, säihkyviä, vilkkaita, välkkyviä ihmisiä. Ja pidän sellaisista ihmisistä, jotka ovat hitaita ja syviä ja lämpimiä; ja sinun luulen olevan sellaisen, Judy. Mutta millainen hän on? Joskus minusta tuntuu, että hän tähystää minua tarkkaavasti, mutta en tiedä, miltä taholta, ja se ärsyttää minua. Hänessä on luonnetta, kuten tiedät — uskomaton ruumiillinen ja siveellinen rohkeus. Luullakseni on Charlien täytynyt rakastaa hänessä juuri sitä. Mutta kylmä, kylmä ja eloton — minusta.»

Hän huoahti, ja häntä puistatti.

»Julian, sinä olet tuiki väsynyt, etkö olekin? Ei ole mitään syytä huolehtia. Mieltäsi painavat kaikenlaiset asiat, koska olet väsynyt. Pakottaako päätäsi?»

»Kyllä. Ei... Olen pahalla tuulella, Judith. Sinun olisi parasta jättää minut yksin.» Mutta hän puhui lempeästi ja kohotti kasvonsa hymyilläkseen hänelle. Vasta silloin Judith huomasi hänen itkeneen.

»Minä lähden luotasi, Julian. Tulin vain hyvästelemään ja pahoittelemaan sitä, että vihastutin sinut. En olisi mistään hinnasta tahtonut herättää lasta.»

»Ei siitä mitään. Ikävä, että suutuin... Älä siitä huoli!»

»Hyvää yötä, Julian!»

»Hyviä yötä, Judith!... Näytät niin viehättävältä—»

Judith mietti: »En saa koskaan enää nähdä häntä tällaisena. Minun täytyy muistaa...»

He katsoivat toisiinsa syvästi, ja käännyttyään äänettömästi poistumaan oli Judith mielikuvituksessaan kumartunut ja suudellut miehen poskea.

Hänen avattuaan oven kantautui äkkiä hänen korviinsa alhaalta naurua ja puhelua — miesäänten heikkoa humua, joka herätti hänessä kummallista pelkoa ja tuntui uhkaavan häntä. Hän astui askelen takaisin huoneeseen, kuunteli ja kuiskasi:

»Julian, mikä mies on tuo Tony?»

Toinen kohautti olkapäitään.

»En tiedä. Hän ei puhele minulle. Luultavasti hän kirjoittelee runoja. Juuri näihin aikoihin hän julkaisee kirjan. Hänen keskusteluistaan päättäen hän on _päätekijä_ Cambridgessa — eräissä piireissä.»

»Pitääkö Roddy hänestä paljon?»

»Oh Roddy! _Pitääkö hänestä_. En tiedä.»

»Hän näyttää pitävän hyvin paljon Roddysta.»

»Niin, siltä näyttää.» Hän katsahti tyttöön terävästi.

Silloin Judith tunsi pelänneensä toisen vastaavan sillä tavoin, luovan häneen juuri sellaisen katseen. Hän muisti Tonyn äkkiä käyneen vihamieliseksi ja hänen silmänsä kalseina ja valppaina suuntautuneen häneen, kun hän Roddyn seurassa palasi sisälle kuistilta.

Taaskin kuuluivat äänet hänen korviinsa, muistuttaen uudistettua varoitusta: »Pysyttele poissa. Sinua ei täällä kaivata. Me olemme kaikki ystävyksiä, miehiä, tyytyväisiä omaan seuraamme. Emme halua naisia häiritsemään itseämme.»

Parasta oli olla menemättä alakertaan kaikkien heidän seuraansa, turvallisempaa oli jäädä tänne rauhaan Julianin luokse. Hän empi, silmäillen taaksensa epäilevänä ja yksinäisenä; mutta tällä kertaa häntä ei kehoitettu jäämään. Lampun hillitty hohde täytti huoneen, valaisten Julianin hahmon; hänen otsansa oli painunut uneliaasti ja miettivästi, toinen vankka olkapää kaartui eteenpäin tukemaan siihen nojautuvaa valkeata kääröä. Hänen asentonsa viittasi siihen hänessä piilevään johonkin, mitä oli vaikea nimetä — eräänlaiseen hieman vääristyneeseen kauneuteen ja ylevyyteen. Ihan hänen kapean vuoteensa vieressä oli Peterin vuode, ja pieluksella viruivat Peterin molemmat plyyshikankaiset eläimet.

Hiljaa hän sulki oven, poistuen tuon omituisen parin luota. Jos Mariella olisi nähnyt heidät, olisivatko hänen kasvonsa muuttuneet?

Taaskin alakertaan.

Se, joka tarjoutuisi saattamaan häntä kotiin, ei olisi Roddy. Yhdellä vilkaisulla hän näki, että Roddy pysyisi erossa hänestä loppu-illan: hän nojasi uuninreunustaan, ja Tony oli hänen vierellään käsivarsi hänen hartioittensa ympärillä; ja Tonyn häneen, Judithiin, kylmästi tähystävät silmät ilmaisivat, ettei Roddy ollut häntä varten. Hänen sydäntään vihlaisi kivistävästi; hänen piti olla mustasukkainen tuolle nuorelle runoilijalle Tonylle, sillä viimemainittu oli mustasukkainen hänelle. Hänen hyvän yön toivotukseensa Roddy vastasi hyytävästi, tekomuodollisen kohteliaasti, kumartaen päätänsä, nauraen hänelle. Martin auttoi vaipan hänen hartioilleen kunnioittavin käsin, ja he lähtivät ulos.

Yö oli pimeä. Maan kaikki kukkivat kasvit olivat piilossa, ja tuntui siltä kuin ulko-ilman tuoksut olisi pudisteltu tähdistä, joita ryhmittäin runsaasti kimalteli taivaan kaartuvalla laella. He olivat ennättäneet Judithin puutarhan portille. Sen yläpuolelle kohosi himmeä, säröinen varjo siinä kohdassa, jossa päivällä syreeni- ja kultasadepensaita sekavina työntyi raitille saakka. Mutta kirsikkapuulle saavuttuaan he huomasivat sen vieläkin himmeästi heloittavan — pilvenä, aaveena.

Judith ojensi kätensä, katkaisi puusta oksan ja tarjosi sitä Martinille.

»Siinä kaiken salaisuus mielestäni. Kirsikankukkaset kasvavat lumouksen siemenistä. Pidä tätä ja toivo! Silloin saat, mitä sydämesi halajaa. Toivo, Martin!»

Martin sieppasi oksan ja tytön käden sen mukana. He viivyttelivät. Martin piti oksaa, pusersi Judithin kättä ja huokaili virkkamatta mitään. Heidän vartalonsa olivat vaaleata puuta vasten parhaiksi piirtyviä varjoja.

»Mitä aioit sanoa?» kuiskasi tyttö.

»Minä — en tiedä.»

»Eikö mitään toivomista?»

»Liian paljon.»

Martin oli ymmällä — sekaisin, lumottu, ymmällä.

»Millainen yö! Eikö olekin, Martin?»

»Ihan lemmonmoinen.»

»En tunnu ensinkään omalta itseltäni; entä sinä? Ilmassa on jotakin kummallista — taikamaista. Vai johtuuko se vain siitä, että on nuori, mitä arvelet?»

»Kenties.»

»Ei tulla koskaan vanhoiksi! Sietäisitkö sinä sitä?»

»En pitäisi siitä.» ‘

»No, toivo sitä sitten! Toivo, ettet koskaan tule vanhaksi!»

Äänettömyys.

»Ei», virkkoi Martin vihdoin. Hän piti edelleen Judithin kättä omassaan, taivutti päätänsä ja hypisteli kirsikanoksaansa. Hänen äänensä oli arkaileva: »Toivoin muuta.»