Part 12

Todellisuudessa oli Ruotsin ulkoministeri jo tammikuun 8 p:nä 1915 tiedustanut Venäjän hallitukselta Ahvenanmaalla vähää ennen alkuunpantujen linnoitusvarusteiden tarkoitusta ja saanut vastaukseksi, että ne olivat ainoastaan väliaikaisia ja tulisivat poistettaviksi sodan jälkeen. Sittemmin oli linnoitukset tosin rakennettu niin laajoiksi, että venäläisten vakuutuksen vilpittömyyttä täytyi vakavasti epäillä, mutta hra Wallenberg saattoi, jos tahtoi, vedota siihen. Hän ja hänen mukanaan eduskunnan suuri enemmistö halusi joka tapauksessa karttaa kahnausta Venäjän kanssa. Kahta päivää ennen kuin hänen oli määrä vastata Steffenin välikysymykseen, käytti hän erästä väittelyä aiheena rauhoittavan selityksen antamiseen molemmissa kamareissa. »Mitä siihen seikkaan tulee», lausui hän, »jota puhuja erikoisesti on kosketellut, täytyy jokaisen, joka on tutkinut ja tarkannut niin sanotun Ahvenanmaan-kysymyksen historiallista kehitystä, käsittää, että sillä kysymyksellä on Ruotsille suorastaan elinehdon merkitys. Se oli myöskin Ruotsin hallituksen ja eduskunnan käsitys vuonna 1915, ja minä olen vakuutettu että Ruotsin valtiopäivät nytkin ovat samaa mieltä. Sen nojalla ja yhtäpitävästi sen kanssa, mitä äsken lausuin, voin vakuuttaa kamarille, että hallitus katsoo velvollisuudekseen herpoumattomalla tarkkuudella seurata tätä kysymystä eikä tässä suhteessa enempää kuin muillakaan aloilla tulla laiminlyömään Ruotsin oikeuksien ja etujen valvomista. Yksityiskohtaisempaa selontekoa en helposti ymmärrettävistä syistä voi nyt antaa.» Vastauksessaan välikysyjälle 19 p:nä rajoittui hra Wallenberg viittaamaan tähän oraakkelimaiseen lausuntoonsa. Mitä nyt oli apua siitä, että hra Steffen oli varustettu uusilla argumenteilla? Hän puhui korville, jotka tahtoivat olla kuuroja, jos eivät olisi olleetkaan. Vasemmistossa katsottiin asia tietenkin nyt loppuunsuoritetuksi, ja oikeiston johtokin lienee päättänyt, että kukaan ei esiintyisi sen jälkeen kun välikysyjä oli sanonut sanottavansa ulkoministerin vastauksen johdosta. Mutta juuri kun professori Steffen oli lopettanut, kuultiin syvän äänen pyytävän puheenvuoroa. Se oli kuuluisa historioitsija, professori Harald Hjärne. Istumapaikaltani lehteriltä näin puolueen päällikön Tryggerin rientävän hänen luokseen ja ojentavan hänelle paperilappua, joka arvatenkin sisälsi pyynnön, että hän luopuisi puheenvuorostaan. (Käydessään muutamia päiviä myöhemmin luonani vahvisti prof. Hjärne olettamukseni oikeaksi.) Mutta vanha poliitikko ei empinyt, vaan nousi puhujalavalle ja antoi hyvintunnetun ukkosensa jylistä hämmästyneessä ja kunnioittavasti kuuntelevassa salissa. En muista enää yksityiskohdittain, mitä hän sanoi. Muistan vain, että tuntui kuin olisi kuullut ylvästä kaikua niiltä ajoilta, jolloin Ruotsi sekä halusi että saattoi esiintyä tasa-arvoisena valtana moskovalaista perivihollista vastaan.

Ahvenanmaan-välikysymyksen negatiivinen tulos oli ankara isku Ruotsin aktivisteille. He myönsivät sen itse. »Nyt ovat kaikki toiveet Ruotsissa lopussa», sanoi minulle katkerasti eräs heikäläisten innokkaimpia. Maisteri Ragnar Numelin, joka muutamia päiviä myöhemmin kävi ystäviemme luona Uppsalassa, kertoi mielialan heidän keskuudessaan olleen sangen masentuneen. Mutta oli kuitenkin liikaa väittää, että »kaikki toiveet ovat lopussa», mikäli sillä tarkoitettiin tarmokkaampaa esiintymistä Ruotsin puolelta. Asema oli tosin nyt sellainen, ettei enää voitu ajatella Ruotsin yhtymistä sotaan Saksan liittolaisena Venäjää vastaan. Mutta tila saattoi muuttua, ja silloin nähtäisiin, että aktivistien herätystyö ei ollut turhaan tehtyä. Niin toivoivat he itse ja niin toivoimme me. Mutta lähiaikoina oli »aktiivinen puolueettomuuspolitiikka» enin, mitä saattoi odottaa. Tällä hetkellä oli mieliala maassa jokseenkin nyrpeä aktivisteille, eikä se voinut olla osittain vaikuttamatta meidänkin asemaamme. Tosin oli meidän propagandamme Ruotsissa, kuten aikaisemmin jo olen huomauttanut, oikeastaan vain valistustyötä, ja me olimme julkisuudessa huolellisesti karttaneet esiintymistä pyytämättöminä neuvonantajina. Mutta poliittisesti toimivan, läheisissä suhteissa saksalaisiin olevan suomalaisen kolonian pelkkä olemassaolo Ruotsissa sisälsi jo välillisen kehoituksen noudattamaan aktivistien pyrintöjä. Kun lisäksi tuli suomalaisten rekryyttien salainen kuljetus Ruotsin kautta ja siitä johtuneet monet kahnaukset viranomaisten kanssa, ei ole kumma, että meitä alettiin pitää hyvinkin rasittavina vieraina. Maaliskuun lopulla kutsuttiin kolme Heldtin toimistossa Tukholmassa työskentelevää jääkäriä poliisikuulusteluun. Huhtikuun alussa ilmoitettiin meille, että vain vaivoin oli voitu välttää valtiopäivillä välikysymystä jonka tarkoituksena oli aikaansaada »erinäisten täällä oleskelevien suomalaisten» karkoitus maasta. Ensi sijassa mainittiin tällöin Jonas Castrén.

Uhkaavimmalta näytti kuitenkin asema Ahvenanmaan-välikysymyksen jälkeen. Vapaamielinen Aftontidningen sisälsi silloin meitä vastaan suunnatun artikkelin, jonka nimenä oli »Rangaistavaa kiihoitusta». Samaan aikaan saimme tietää, että Fabritiusta ja minua vastaan suunniteltiin kostotoimia Ahvenanmaan-agitatsionin vuoksi. Omasta kohdastani ymmärsin kyllä lähimmän syyn siihen. Telefonipuheluani Nandor Johanssonille Grisslehamniin oli näet kuunneltu ja minä olin ollut kyllin varomaton puhumakseni siitä vastauksesta, minkä ulkoministeri Wallenberg tulisi antamaan Ahvenanmaan-välikysymykseen. Samoihin aikoihin oli Wallenberg keskustellessaan erään ystävämme kanssa pahoitellut »nuorsuomalaista agitatsionia». Taas oli Jonas Castrénin nimi mainittu ennen muita. Mutta mihinkään toimenpiteisiin meitä vastaan ei kuitenkaan ryhdytty. Meillä oli hallituksessa mahtavia puoltajia; upseerikunta oli kokonaan meidän puolellamme ja Tukholman poliisin kanssa olimme mitä parhaissa väleissä. Poliisi kääntyi usein meidän puoleemme pyytäen apuamme jonkun epäiltävän henkilön selvillesaamiseksi ja me saatoimme aina luottaa sen apuun ja suojelukseen esim. mitä tulee kiusallisiin vakoilijoihin. Tiedettiinhän meidän työskentelevän synnyinmaamme vapauttamiseksi, ja semmoista tointa täytyi jokaisen ruotsalaisen kunnioittaa, vaikkakaan he eivät kaikki hyväksyneet meidän valitsemaamme menettelytapaa. Mitä Ahvenanmaan-agitatsioniin tulee, saatoimme me hyvällä syyllä huomauttaa, että venäläisten linnoitukset Suomen alueella liikuttavat meitä vähintään yhtä paljon kuin ruotsalaisia. Ei voitu muuta kuin antaa meidän jatkaa työtämme, vaikkapa se joskus tuottikin Ruotsin viranomaisille hankaluuksia.

Että sympatiat Suomea kohtaan olivat yleiset ja lämpimät, osoitti »hädänalaisten suomalaisten» hyväksi huhtikuun 3 päivänä toimeenpannun iltaman loistava menestys. Sen olivat saaneet aikaan eräät Suomeen läheisissä suhteissa olevat naiset rouvien Segerstrålen ja Hanna Palmen johdolla. Puhdas tulo oli 4 200 kruunua. Siitä lähetettiin 2.000 kruunua Lockstedtin pataljoonaan; 700 kruunua annettiin Tukholman suomalaiselle seurakunnalle ja jäännös jätettiin sille »Työnvälitys- ja avustuskomitealle», joka nyt muodostettiin, minä esimiehenä, Fabritius ja H. Zilliacus jäseninä ja R. Numelin sihteerinä ja kassanhoitajana.

* * * * *

Elämä Ruotsin pääkaupungissa sai ennestäänkin perin kirjavaan sävyynsä uuden vivahteen Henry Fordin kuuluisan »rauhanlähetyskunnan» saapumisesta tänä keväänä. Muistetaanhan, kuinka tuo amerikkalainen automobiilitehtailija joulukuussa 1915 astui laivaan loistavana saattueenaan kaikkia aloja edustavaa intelligenssia ja kokonainen armeija kirjureita ja konekirjoittajattaria, opettaakseen epäkäytännölliselle Euroopalle, mitenkä rauha on tehtävä. Itse Ford palasi Kristianiasta Amerikkaan jättäen apuriensa parhaan mukaan suoritettavaksi lähetyskunnan tehtävän, jonka tarkoitukseksi ilmoitettiin »sotamiesten saaminen ylös juoksuhaudoista jouluksi». Tiedetään myöskin, että tehtävä ei sittenkään ollut ihan niin helppo kuin aloitteentekijä oli uskonut tai ollut uskovinaan. Lähetyskunnan pitkät selonteot lukuisat kehoitukset ja hyvää tarkoittavat rauhanehdotukset otettiin vastaan puolueettomissa maissa osittain ilmi-ivalla, osittain kylmänkohteliaasti, ja sotaa käyvissä maissa jätettiin kokonaan huomioonottamatta.

Minä tulin kosketuksiin muutamien Fordin lähetyskunnan jäsenten kanssa rouva Aino Malmbergin välityksellä, joka sen tulkkina oli seurannut sitä Amerikasta. Niiden joukossa olivat pääsihteeri Lochner, englantilainen pappi Aked, jonka oli täytynyt paeta Amerikkaan buurisodan paheksumisen johdosta, kirjailija ja kansantajuisfilosofi John D. Barry y.m. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän tunnettua amerikkalaista idealisti-tyyppiä: kunniallisia, oikeamielisiä ja rakastettavia ihmisiä, joilla oli vain se vika, että olivat suuria lapsia. Naiivissa uskossaan he luulivat noin vain voivansa ratkaista ongelmia, joita vanhan maailman suurimmat nerot olivat turhaan aprikoineet. Totuuksia, jotka Euroopassa jo kauan olivat olleet joka miehen tietoisuudessa tai jotka jo vanhentuneina oli pantu syrjään, esittivät he kaunopuheisesti omina mullistavina keksintöinään.

Grand Hotelissa oli sarja huoneita vuokrattu lähetyskuntaa varten, ja siellä oli parin kuukauden aikana innokasta puuhailua, johon otti osaa edustajia jos jostakin kansakunnasta. Kaikessa oli tietenkin aitoamerikkalaista reklaamia. Ajatellen, että tämä omituinen rauhanpuuha kukaties voisi olla jollakin tavoin käytettävissä Suomen etujen palvelukseen, ylläpidin hyvinkin vilkasta yhteyttä mainittujen herrojen kanssa. Vaimoni ja minä kutsuimme heitä naisineen päivällisille luoksemme ja teimme heidät tuttaviksi muutamien meikäläisten ja vaikutusvaltaisten ruotsalaisten kanssa. Mutta minä petyin pahasti toivossani, että lähetyskunta edes jollakin tavoin ottaisi Suomen asiaa ajaakseen. Sen kehoituksessa sotaakäyville ei Suomea mainittu sanallakaan, »koska», kuten Mr. Aked minulle sanoi, »Suomi ei ole sotaan sekaantunut» (!). Komiteassa siitä keskusteltaessa olivat muutamat ruotsalaiset — m.m. ystävämme pormestari Lindhagen — sekä norjalaiset ja sveitsiläiset äänestäneet Suomen puolesta, tanskalaiset, hollantilaiset ja pari ruotsalaista sitä vastaan. Esitelmään, joka professori Erichin oli määrä pitää lähetyskunnan jäsenille, ei syystä tai toisesta saatukaan tilaisuutta.

* * * * *

Toisella kansainvälisellä yrityksellä, joka tähän aikaan pantiin alulle Tukholmassa, oli sitä vastoin jonkin verran merkitystä maallemme. Tarkoitan »Venäjän sorrettujen kansojen liittoa» (Liga der Fremdvölker Russlands — The Subject Races League of Russia).

Liiton alkuunpanija oli eräs balttilais-liettualainen tilanomistaja, paroni Friedrich von der Ropp, joka oli naimisissa saksattaren kanssa ja nyt asui Berliinissä, senjälkeen kun ensin venäläiset ja sitten saksalaiset olivat raastaneet hänen tilansa Liettuassa. Hän oli tietorikas ja hienostisivistynyt mies, joka laajoilla matkoillaan oli oppinut katselemaan oloja toiselta ja vapaammalta kannalta kuin mikä hänen balttilaisille maanmiehilleen yleensä on tunnusomaista. Saksan valtakunnan pääkaupungissa hän oli hankkinut itselleen arvossapidetyn aseman poliitikkona ja tullut läheisiin suhteisiin niin vaikutusvaltaisten henkilöiden kuin alivaltiosihteeri Zimmermannin, ruhtinas von Wedelin, Hampurin pankkiirin Max Warburgin ja kenraali Ludendorffin kanssa. Hän oli keksinyt ajatuksen koettaa aikaansaada kaikkien Venäjän alaisten ja sortamien ei-venäläisten kansallisuuksien edustajain vetoomus sivistyneeseen maailmaan ja saanut Saksan ulkoministeriön suostumuksen suunnitelmaansa. Oli näet selvää, että tällainen suostumus oli aivan välttämätöntä, kun useimmat kyseenalaisista kansoista tai joka tapauksessa ne ryhmät niiden keskuudessa, joiden puoleen tuli kääntyä, toivoivat Saksan apua vapautuakseen.

Suomalaisten yhtymistä yritykseen pidettiin erikoisen tärkeänä. Wetterhoff oli kuitenkin asettunut torjuvalle kannalle samoinkuin nekin valtuuskunnan jäsenet, jotka siihen aikaan oleskelivat Berliinissä. Mutta von der Ropp tahtoi välttämättä saada meidät mukaan ja matkusti sen vuoksi huhtikuussa Tukholmaan. Täällä hän kääntyi ensin Konni Zilliacuksen puoleen, joka heti innostui aatteeseen. Sehän oli kuin Zilliacuksen omien vuosiin 1904—1906 palautuvien pyrkimysten suoranaista jatkoa. Minä olin aikaisemmin saanut tiedon suunnitelmasta Saksan lähetystön kautta ja esittänyt asian valtuuskunnassa, joka kuitenkin oli pannut sen pöydälle. Huhtikuun 11 p:nä selitti paroni von der Ropp suunnitelmaansa valtuuskunnalle, jossa olivat läsnä myöskin Konni Zilliacus ja Reguel Wolff. Meitä ei aluksi oikeastaan viehättänyt ajatus esiintyä yhteisesti balttilaisten, puolalaisten, ukrainalaisten, georgialaisten y.m. kanssa, Suomella kun vanhastaan oli ollut ja edelleen oli aivan toinen ja itsenäisempi asema Venäjän valtakunnassa kuin näillä. Mutta paroni von der Roppin onnistui kuitenkin haihduttaa meidän epäröintimme. Ratkaisevasti vaikutti päätöksiimme se, että Saksan ulkoministeriö, nimenomaankin erikoissuosijamme alivaltiosihteeri Zimmermann, toivoi yhdyntäämme yritykseen. Niinpä päätettiin periaatteessa, että pari meistä allekirjoittaisi vetoomuksen.

Toukokuun alussa palasi von der Ropp Tukholmaan mukanaan valmis toimintasuunnitelma. Vetoomus lähetettäisiin sähköteitse Tukholmasta presidentti Wilsonille, »suurimman puolueettoman kansan ja ihmisyyden ja oikeuden etevimmän sodanaikaisen esitaistelijan päämiehelle.» Teksti ei oikein miellyttänyt meitä. Sen »Auttakaa meitä! Pelastakaa meidät tuhosta!» tuntui meistä tekevän adressin liian melodramaattiseksi. Mutta von der Ropp oli sitä mieltä, että juuri se muoto tekisi suurimman vaikutuksen Amerikassa. Eikä sanamuotoa sitäpaitsi enää voitu muuttaa. Adressin allekirjoittajiksi Suomen puolelta valittiin Konni Zilliacus ja Samuli Sario. Suomea koskevat rivit olivat seuraavat:

»Me suomalaiset syytämme Venäjän hallitusta juhlallisessa muodossa vahvistetun valtiosääntömme maahan tallaamisesta. Venäläisillä lakisäännöksillä, joilla ei Suomessa ole mitään lainvoimaa, on Suomen oikeutta loukattu. Venäläiset vallanpitäjät pyrkivät riistämään valtiollisen autonomiamme, hävittämään oikeusjärjestyksemme, riistämään valtiopäiviltä kaiken vaikutusvallan julkiseen elämään. Tätä ohjelmaa toteutetaan järkähtämättömän johdonmukaisesti, kotimaiset kielet syrjäytetään, hallinnon säännöllistä hoitoa häiritään jatkuvasti, perustuslaille uskolliset tuomarit ja virkamiehet teljetään venäläisiin vankiloihin tai viedään Siperiaan. Semmoiset ovat seuraukset siitä, että Venäjä on rikkonut meille antamansa lupaukset.»

Adressin allekirjoittivat suomalaisten, saksalais-balttilaisten, lättiläisten, liettualaisten, puolalaisten, Venäjän juutalaisten, ukrainalaisten, Venäjän muhamettilaisten ja georgialaisten edustajat. Myöhemmin yhtyivät siihen vielä valkovenäläisen kansallisuuden edustajat. Sitävastoin ei onnistuttu löytämään sopivia edustajia virolaisten puolesta. Kesküla, jonka puoleen käännyin Tukholmassa, kieltäytyi itsepintaisesti. Hänen pääperusteiltaan oli, etteivät virolaiset voineet toimia yhdessä balttilais-saksalaisten kanssa. Mutta ilman virolaisiakin oli vastalausujakansallisuuksien luettelo kylläkin pitkä ja allekirjoittajien joukossa monta varsin tunnettua nimeä. Niinpä esim. oli toinen puolalaisten allekirjoittaja, valtioneuvos Lempicki, Venäjän valtakunnanduuman jäsen ja toinen, Waclaw Sieroszewski, oli arvossa pidetty poliitikko, joka kuului siihen puolueryhmään, joka julkisesti vaati Puolan itsenäisyyttä.

Toukokuun 9 p:nä minä lähetin sähkösanoman Wilsonille. Sähkösanomatoimistossa oltiin ilmeisesti ällistyneitä, mutta ei kuitenkaan voitu kieltäytyä vastaanottamasta sitä, vaikka epäiltiin, että Englannin sotasensuuri ei päästäisi sitä läpi. Sähkösanoma oli aika kallis: maksoi 2 305 kruunua 55 äyriä. Samana päivänä lähetettiin adressi painettuna ruotsiksi tai tanskaksi noin 100 ruotsalaiselle, 50 tanskalaiselle ja 50 norjalaiselle sanomalehdelle. Sitä seurasi toimituksille osoitettu kiertokirje, jonka alla oli nimet Michel Lempicki, Samuli Sario. Sitäpaitsi lähetettiin adressi Skandinaaviaan useille eteville henkilöille. Englantilainen teksti, niinikään painettuna, jätettiin amerikkalaiselle kirjeenvaihtajalle Mr. Smallille, joka sähkötti sen sisällyksen lyhennetyssä muodossa »Associated Pressille», Amerikan lähetystölle (toimitettavaksi Yhdysvaltain lähettiläälle Pietariin) ja englantilaiselle Mr. Longille. Postissa lähetin adressin useille henkilöille Englantiin, m.m. erinäisille parlamentinjäsenille. On kuitenkin sangen epätietoista, tulivatko kirjeet perille. Mr. Long puolestaan selitti, että on aivan toivotonta sähköttää adressia englantilaisille sanomalehdille. Saksalaisen ja ranskalaisen tekstin levittämisen Saksaan, Itävalta-Unkariin, Sveitsiin, Hollantiin ja Ranskaan hoiti von der Ropp. Minkä vaikutuksen sitten tämä mielenilmaisu teki? Kun sähkösanoma lähetettiin, epäili moni, saapuisiko se lainkaan presidentti Wilsonille. Ruotsin lennätinlaitos ei ottanut hankkiakseen pyytämääni vastaanottotodistusta. Sanottiin, että sellaisia todistuksia ei enää anneta Englannista eikä Amerikasta. Myöhemmin saimme sentään virallisen vahvistuksen siitä, että sähkösanoma oli tullut perille ja että presidentti oli sen lukenut. Yhdysvaltain Pietarissa oleva lähettiläs ilmoitutti näet meille, että presidentti oli saanut adressin ja vakavasti harkinnut sen sisällystä. Lähettiläs oli sitäpaitsi saanut tehtäväkseen ylläpitää yhteyttä Liiton kanssa ja seurata sen toimintaa koskevia asioita. Amerikan sanomalehdet lienevät sangen yleisesti julkaisseet adressin. Muun muassa sain minäkin Yhdysvalloissa olevilta maanmiehiltä kirjeitä, että he olivat sen lukeneet Amerikan lehdistä. Miten sitä siellä arvosteltiin, en sitävastoin tiedä.

Keskusvalloissa otettiin adressi tietenkin vastaan suurella mielihyvällä. Euroopan puolueettomissa maissa oli vaikutelma vaihteleva. Joka tapauksessa herätti aloite suurta huomiota. Olen merkinnyt muistiin, että 37 vanhoillista, 11 vapaamielistä ja 3 sosialidemokraattista lehteä painatti adressin kokonaisuudessaan, 26 vanhoillista, 13 vapaamielistä, 6 sosialidemokraattista ja 3 riippumatonta sanomalehteä julkaisi siitä pitempiä tai lyhempiä selostuksia. Vähemmän huomiota herätti asia Tanskassa ja Norjassa. Tohtori Ivar Berendsenin avulla saatiin erinäisissä Kööpenhaminan sanomalehdissä adressi julkaistuksi. Oikeistolehdet ja moni vapaamielinen lehti liittivät siihen hyväksyviä, jopa muutamat innostuneitakin kirjoituksia. Mutta Socialdemokraten antoi Tukholmassa vasta-iskun. Herra Branting vainusi heti saksalaisten juonia eikä malttanut olla puhumatta saksalaisista rahoista ja asettamatta mielenilmausta yhteyteen — Ruotsin aktivismin kanssa.

Samassa Socialdemokratenin numerossa oli julkaistu Puolan sosialidemokraattiselta taholta pantu vastalause. Sen pääpontena oli, että koko adressi itse asiassa sisälsi vain separatismia. Siinä oli lähettäjä, joka oli merkinnyt nimekseen Stalan, oikeammassa kuin aavistikaan. Että adressi oli Saksalle edullinen, kuten hän huomautti, sitä ei kukaan voinut kieltää, kun se oli kohdistettu juuri Saksan vihollista, Venäjää vastaan. Kun herra Stalanin vastalauseessa lisäksi sanottiin, että presidentti Wilson kesken sodan riehuntaa tuskin voisi mitään asiaan vaikuttaa, niin oli sekin ihan oikeaan osattu. Adressihan oli poliittinen mielenosoitus ja yritys kiinnittää maailman huomiota sorrettujen kansojen hätätilaan ja heidän vapautumispyrkimyksiinsä.

Että ympärysvalloissa adressi jätettiin kokonaan huomioonottamatta tai leimattiin vain saksalaiseksi propagandaksi, sitä ei tarvinne mainita. Luulen kuitenkin, että ne kiistämättömät tosiasiat, joita adressi sisälsi, sentään tekivät jonkin verran kiusallisen vaikutuksen niihin ympärysliiton ystäviin, jotka sen lukivat. Ainakin moni ruotsalaisista liberaaleista tuttavistani lausui sen. Olihan todellisuudessa kiusallista läntisille ympärysliittolaisille, jotka sanoivat taistelevansa vapauden, ihmisyyden ja pienten kansojen oikeuden puolesta, nähdä osoitettavan, kuinka heidän itäinen liittolaisensa sovellutti näitä kauniita periaatteita niihin kansoihin, jotka onnettomuudekseen olivat joutuneet sen vallan alle.

Venäjällä oltiin tietenkin raivostuneita. Muun muassa sisälsi Novoje Vremja toukokuun 23 päivänä Wilsonille lähetettyä sähkösanomaa koskevan artikkelin, jossa huomautettiin, että sen allekirjoittajina suomalaiset »tietenkin esiintyvät etumaisina», »vanhan terroristin ja svedomanin Konni Zilliacuksen ja fennomanisen valtiopäivämiehen Sarion» edustamina. Adressi — lausui tuo venäläinen Suomen-syöjä — on vain saksalaisen propagandan ilmauksia, joilla koetetaan »henkilöiden avulla, jotka kuuluvat ei-venäläisiin kansallisuuksiin — suomalaiset etunenässä — kylvää eripuraisuutta Venäjän ja sen liittolaisten välille ja johtaa presidentti Wilsonia harhaan».

Wilsonille lähetetty sähkösanoma oli tarkoitettu olemaan vain uuden Liiton ensi askeleena. Sen ohjelma ja järjestö on määritelty seuraavalla tavalla eräässä senaikaisessa asiakirjassa.

1) Liiton tehtävänä on:

a) tehdä sivistyneelle maailmalle tunnetuksi Venäjän ei-venäläisiä kansoja kohtaan harjoittama politiikka;

b) yhteistyö näiden kansojen edun valvomiseksi sodan aikana;

c) niiden toivomusten ja vaatimusten esillesaattaminen tulevassa rauhanneuvottelussa. Vaatimuksia ei toistaiseksi voida lähemmin määritellä, vaan niiden täytyy jäädä riippuviksi valtiollisten ja sotatapahtumien kehityksestä.

2) Sen keinoina on:

a) propaganda puolueettomien ja mikäli mahdollista myöskin sotaakäyvien maiden sanomalehdistössä sekä kirjojen ja lentokirjasten julkaisu;

b) henkilökohtainen vaikuttaminen johtaviin valtiomiehiin.

3) Liitto on joka suhteessa täysin riippumaton Saksan hallituksesta.

Saksan hallitus suhtautuu sen pyrkimyksiin kuitenkin suosiollisesti.

4) Liitto karttaa huolellisesti länsivaltojen — Englannin ja Ranskan — loukkaamista ja koettaa päinvastoin herättää näiden harrastusta Liiton pyrkimyksiin.

5) Liiton järjestö: hallinto, jossa on kahdeksan jäsentä, Michel Lempicki esimiehenä. Tietotoimistoja Bernissä, Tukholmassa ja New-Yorkissa.

Tässä asiakirjassa jätettiin sanomatta, että Liiton johtaja oli sen pääsihteeri paroni von der Ropp ja että se sai ohjeensa tämän toimistosta, joka oli Berliinissä oleva »Neutrale Korrespondenz». Mutta olisi kuitenkin väärin katsoa liittoa Saksan ulkoministeriön alatoimistoksi. Von der Ropp noudatti omaa politiikkaansa, joka Saksaan nähden pyrki taivuttamaan sen hallitusta tekemään määrättyjä myönnytyksiä Liitossa edustettuina olevain kansallisuuksien eduksi. Että hän tätä tarkoitusta varten oli läheisessä yhteydessä Saksan viranomaisten ja valtiomiesten kanssa, on aivan luonnollista. Liiton menot suoritettiin yksityisistä varoista. Sanottiin, että se tapahtui erään suuren New-Yorkissa toimivan pankkiiriliikkeen välityksellä. Ne rahat, joilla Tukholmassa toimiva toimisto kustannettiin, lähetti sille toiminimi M.M. Warburg & C:o Hampurista.

Siis kuitenkin saksalainen yritys? Tavallaan kyllä ja tavallaan ei. Liiton piirissä toimivat henkilöt eivät olleet Saksan alamaisia ja he työskentelivät kukin oman kansansa eduksi. Mutta kun tämä etu heidän nähdäkseen oli yhteistä Saksan edun kanssa, katsoivat he itseänsä tämän maan liittolaisiksi eivätkä mitenkään panneet pahakseen, että saksalaiset kannattivat heidän pyrkimyksiänsä. Heikko kohta Liiton asemassa oli kuitenkin se, että se esiintyi puolueettomana yrityksenä, vaikka kuitenkin joka mies tiesi, että sen kaikki jäsenet olivat tinkimättömiä Saksan ystäviä.

Vapaaherra von der Roppin ehdotuksesta ja maanmiesteni suostumuksella otin ollakseni Suomen edustajana Liiton johtokunnassa ja samalla sen Tukholman-toimiston päällikkönä. Maisteri Ragnar Numelin ja ylioppilas H. Zilliacus toimivat sihteereinä. Tämä yritys kulutti aikaani aika paljon, se kun pian saattoi minut kosketuksiin kirjavan joukon kanssa »sorrettuja», kuten Liittoon kuuluvien kansallisuuksien edustajia lyhyesti tavallisessa puheessa nimitettiin. Tässä ei voi tulla kysymykseenkään Liiton laajan toiminnan yksityiskohtainen kuvaaminen. Muutamiin sen tärkeimpiin vaiheisiin palaan tuonnempana.

* * * * *

Berliinissä suoritetun työn kanssa oli minulla tänä aikana verraten vähän tekemistä. Valtuuskuntatoverini matkustivat sinne vähän väliä. Paljon melua herätti Jonas Castrénin oleskelu Saksan pääkaupungissa huhtikuun lopulta toukokuun puoliväliin. Tavallisuuden mukaan harjoitti hän omaa politiikkaansa, josta aiheutui erinäisiä selkkauksia. Saksan Tukholmassa oleva ministeri, vapaaherra von Lucius oli varmasti vakuutettu siitä, että Castrénin matkan päätarkoituksena oli juonitteleminen häntä vastaan, ja hän oli matkan johdosta kovin hermostunut. Mitä Castrén Berliinissä toimi, en tarkemmin tiedä. Hän kävi useiden etevien henkilöiden luona ja koetti saada kutsua Hindenburgin luo, siinä kuitenkaan onnistumatta. Johtaja Sario, joka maaliskuussa oleskeli Berliinissä vapaaherra von Bonsdorffin ja professori Erichin kanssa, teki sieltä propagandamatkan Unkariin. Toukokuun puolivälissä matkusti vapaaherra von Bonsdorff jälleen Berliiniin, ja viikkoa myöhemmin professori Erich ja hänen mukanaan maisterit Norrmén ja Svedlin. Kolme viimeksimainittua jäivät sitten sinne pitemmäksi aikaa propagandatyötä varten. Vapaaherra von Bonsdorff palasi kesäkuun alkupäivinä.

Wetterhoffin olin tällä välin kadottanut näkyvistäni melkein kokonaan. Hänen suhteensa järjestöömme oli tammikuussa tapahtuneen selvityksen jälkeen entistäänkin kierompi. Hän käväisi silloin ja tällöin Tukholmassa, m.m. huhtikuun lopulla Konni Zilliacuksen kutsumana, tämä kun piti häntä suuressa arvossa ja erittäin ankarasti paheksui valtuuskunnan käytöstä häntä kohtaan. Juuri silloin näet odotettiin professori Westermarckin saapumista Tukholmaan, ja me toivoimme tämän C.K:n jäsenen välityksellä saavamme tuon kiusallisen asian selvitetyksi. Wetterhoff puhui silloin suuresta suunnitelmastaan, mitenkä Berliiniin olisi perustettava arvovaltainen saksalainen komitea Suomen asioita varten. Komitean puheenjohtajaksi tulisi ruhtinas Löwenstein, sihteeriksi Wetterhoff itse, ja jäseniksi m.m. ruhtinas Isenburg, kenraali von Kluck (Saksan ensimmäisen armeijan ylipäällikkö Ranskassa syksyllä 1914), kuuluisa balttilainen poliitikko professori Schiemann y.m. Saksan ulkoasiainministeri von Jagow oli jo hyväksynyt ohjelman.[47] Wetterhoffin päiväkirjassa tältä ajalta on yksityiskohtaisia tietoja tämän suunnitelman syntymisestä ja sen toteuttamisyrityksistä. Tuntuu kuin hän juuri silloin olisi ollut lyhyen, mutta loistavan poliittisen uransa huipulla. Useat Saksan etevimmistä arvohenkilöistä ja poliitikoista olivat hänen mieskohtaisia ystäviään tai tuttaviaan. Aikaisemmin hän oli, kuten jo olen maininnut, tullut Berliinin etevimmän, Deutsche Gesellschaft 1914-nimisen poliittisen kerhon jäseneksi Maaliskuun lopulla vei hänen ylhäinen suosijansa ruhtinas Löwenstein hänet siihen suljettuun piiriin, joka joka keskiviikko kokoontui Hotel Continentaliin päivän kysymyksiä pohtimaan. Maaliskuun 25 päivänä sai hän siellä pitää esitelmän Suomesta ja sen vapauspyrinnöistä. Hän mainitsee kuulijoista — heitä oli noin 30 henkeä — sijaisyleisesikunnan päällikön kenraali Moltken, kreivi Zeppelinin, kansallisvapaamielisen puolueen johtajan Bassermannin, suurteollisuuden johtavan mahtimiehen salaneuvos Schütten, upporikkaan kreivi Henckell-Donnersmarckin, ruhtinas Löwensteinin, muutamia Deutsche Bankin ja Diskonto-Gesellschaftin johtajia, kenraali von François'n, majuri von Parzevalin, Vossische Zeitungin vaikutusvaltaisen ja pelätyn toimittajan Georg Bernhardin y.m. »Yleensä», kirjoittaa Wetterhoff, »hyväksyttiin minun esittämäni ajatukset. Vain pankkijuutalaisia (Salomonia ja Mankwitzia) eivät ne tuntuneet miellyttävän. He eivät halunneet Ruotsin sekaantumista sotaan, koska se olisi ollut haitallista heidän Ruotsin kautta tapahtuvalle kaupalleen Amerikan kanssa.»

Tämän jälkeen näyttää Wetterhoff useinkin seurustelleen tämän piirin herrojen kanssa. Huhtikuun 5 p:nä pohdittiin kerhossa Itämerenmaakuntain kysymystä, kuten aikaisemmin on mainittu. Mitä loistavia mahdollisuuksia näyttikään avautuvan meidän propagandallemme Saksassa! Mutta Tukholmassa ja Suomessa oli edelleen niitä, jotka kieltäytyivät antamasta kannatustaan miehelle, joka omin neuvoinsa oli kohonnut sellaiseen asemaan. Wetterhoffin ja hänen maanmiestensä kohtaus Tukholmassa jäi käytännössä tuloksettomaksi. Kaikki jäi ennalleen. Meidän järjestöllämme ei edelleenkään ollut vakinaista valtuutettua edustajaa Berliinissä. Jokaisen täytyi ymmärtää, että tämä oli ajan mittaan kestämätön tila. Huhtikuun lopulla lähetettiin tosin, vapaaherra von Bonsdorffin yksityisestä aloitteesta, herra Yrjö Saastamoinen rouvineen Berliiniin asumaan. (Valtuuskunnan mieltä ei asiasta merkillistä kyllä kysytty.) Minun nähdäkseni tämä toimenpide vain enensi sekavuutta, sillä missä tehtävässä herra Saastamoinen esiintyisi, oli epäselvää. Itse hän sanoi minulle, että hänet oli Berliinissä ilmoitettu komitean (valtuuskunnan) sihteeriksi ja luottamusmieheksi — »Schriftführer und Vertrauensmann». Wetterhoff puolestaan oli vakuutettu, että herra Saastamoisen tehtävänä oli hänen syrjäyttämisensä. Minun täytyi vilpittömästi sääliä sitä ikävää osaa, jota tuo nuori mies näin tahtomattaan joutui esittämään koettaessaan tunnollisesti täyttää tehtävänsä.

Millainen oli asiain tila tällä välin Suomessa? Ja mitä ajateltiin siellä työstä, jota niin innokkaasti tehtiin ulkomailla?

Meistä tuntui, että kotimaassa kaikkien nyt pitäisi ajatella vain suurta päämäärää, Suomen vapauttamista, ja parhaita keinoja sen saavuttamiseksi. Kuitenkin näytti siltä, että suuret osat yhteiskuntaamme vielä olivat vieraita tälle pyrkimykselle. Suomea koskevassa raportissa, jonka konsuli Goldbeck-Löwe huhtikuin, alussa lähetti Berliiniin alivaltiosihteeri Zimmermannille, hän mainitsi tämän tosiasian kylmänsuoravasti. Suomen liikemiehet — se suunnilleen oli raportin sisällys — asettuvat vapausliikkeen suhteen epäilevälle kannalle. Sota tuottaa maalle rahaa, osakkeet nousevat pörssissä Sitä vastoin akateemisissa piireissä sekä suuressa osassa nuorisoa ja talonpoikia vallitsee yleinen pyrkimys maan vapauttamiseen Venäjästä Saksan avulla. Yksi tämän pyrkimyksen ilmauksia on Lockstedtin leiri.

Kieltämättä olikin Suomen liikemiesmaailma meitä vastaan tai ei ainakaan meidän puolellamme. Tätä tosiasiaa käytettiin, kuten ennenkin, meidän haitaksemme. Saksan ministeri von Lucius lausui eräälle valtuuskuntamme jäsenelle, joka huhtikuussa kävi hänen luonaan, että politiikka, joka jättää ottamatta huomioon niin tärkeän tekijän kuin suurkapitaalin, on fantastista.

Tuo kylmästi laskeva diplomaatti, joka itse kuului rikkaaseen liikemiessukuun, unohti, että lopultakaan ei raha, vaan ihmiset ratkaisevat, kun on kysymys kansan kamppailusta vapautensa saavuttamiseksi. Että oli paljon vaikeampaa saada kokoon rahaa jääkäriliikkeen kannattamiseksi kuin väkeä, joka oli valmis panemaan vaaraan henkensä ja vapautensa sen hyväksi, sen sai toht. W. Zilliacus, Suomessa oleva väsymätön »rahaministerimme», kyllä kokea. Mutta yhtä totta kuin se, että liikemiehet olivat välinpitämättömiä,[48] yhtä ilmeistä oli, että henkisen kulttuurin edustajat ja paras osa talonpoikaisluokkaa yhä mieslukuisammin yhtyi suurta asiaa kannattamaan, huolimatta yhä ankarammasta vainosta.

Eräs meikäläinen, joka kesäkuussa palasi Suomenmatkalta, kertoi m.m.: »Kun olin päässyt varmuuteen siitä, ettei minua vakoiltu, asetuin varovasti yhteyteen vanhojen ystävieni kanssa. Kaikkialla tapasin suostumusta, jopa intoakin. Ystävät väittävät, että mieliala maassa on sangen hyvä. Olen itse todennut, että monella taholla on tapahtunut suorastaan yllättävä parannus siitä, kun viimeksi olin Suomessa vuosi sitten.»

Mutta vaikka mieliala olikin hyvä, olivat olot kuitenkin ylen vaikeat. Samassa raportissa sanotaan, että järjestö oli aivan hajallaan uusien vangitsemisten jälkeen. Eräässä toisessa raportissa, jonka Georg Gripenberg toukokuun 29 p:nä antoi, sanotaan samaten: »Järjestö on aivan hajalla monien vangitsemisten ja kotitarkastusten johdosta. Rekryyttien hankkimiseksi ei voida eikä tahdota tehdä enää mitään, kun on pelättävissä, että nuorukaisia viedään joukoittain Siperiaan, jos suurempi määrä rekryyttejä menee rajan yli, pyrkien Saksaan. Kuitenkaan ei C.K. vastusta yksityisten nuorukaisten matkaa omalla uhallaan ilman kosketusta C.K:n kanssa.» Verrattakoon tähän sittemmin julkaistuja kertomuksia vangitsemisista ja maasta karkoituksista vuonna 1916 ja niistä suurista vaikeuksista, joiden alaisena värväys Suomessa tapahtui.

Työtä Suomessa eivät kuitenkaan vaikeuttaneet ainoastaan nämä yhä kiristyvät kostotoimet. Myöskin pitkä odotus, kun tulosta ei koskaan tuntunut kuuluvan, vaikutti masentavasti. Eräs niistä raportinantajista, joiden kertomuksia tässä olen maininnut, oli tavannut sellaisia avustajia, jotka olivat väsyneet. »Mitä kaikki tämä hyödyttää, kun ei kuitenkaan mitään tapahdu?» oli sanottu. Vielä pahempi oli, että alettiin epäillä liikkeen perusedellytystäkin: Saksan myötävaikutusta. Nyt kävi ilmi, että monet värvääjät olivat luvanneet enemmän kuin mihin heillä oli valtuuksia. Yleisesti oli sanottu, että suomalaista joukkoa tultaisiin käyttämään ainoastaan kotimaassa. Olen aikaisemmin puhunut niistä selkkauksista, joita syntyi kun tuli tunnetuksi, että joukko kuitenkin komennettaisiin rintamalle Itämerenmaakuntiin. Myöskin asian poliittisesta puolesta alettiin olla huolestuneita. Vanha vaatimus, että saksalaisten puolelta oli saatava määrättyjä lupauksia, pääsi jälleen etualalle. Koko asia oli käsitetty jonkinlaiseksi välipuheeksi: meidän oli lähetettävä rekryyttejä Lockstedtin pataljoonan pystyttämiseksi ja saksalaisten vuorostaan oli taattava meille sotilaallinen tai ainakin poliittinen kannatus. Mutta näistä takeista ei kuulunut mitään.

Tämä pettymyksen mieliala käy ilmi Torniossa olevan, mitä toimeliaamman etappimiehemme ja avustajamme, metsänhoitaja Viljo A. Lyytikäisen Haaparannasta 16 p:nä toukokuuta minulle kirjoittamasta kirjeestä.