Part 14

Viivyin muutamia päiviä Lausannessa levähtääkseni edellisten viikkojen rasittavasta työstä ja suuresta hermojännityksestä. Istuessamme hotellin terassilla katsellen Genève-järven sinistä vettä koetimme vaimoni ja minä karkoittaa mielestämme kaikki ajatukset A.K:sta ja C.K:sta, Suomen värvääjistä ja rekryyteistä, valtuuskunnasta ja Wetterhoffista, Ruotsin aktivisteista ja herra Brantingista, sanomalehtiväittelyistä ja Stimmen aus dem Ostenista, Saksan lupauksista ja koillisrintaman rynnäköstä, »sorretuista» ja ympärysliitosta.

Mutta ei, se ei tahtonut onnistua. Politiikka piti kourassaan ajatuksemme. Vastapäätä meitä toisella rannalla kohosivat Savoian vuoret — siellä oli Ranska, ja siellä pidettiin meitä juuri nyt katalina salajuonittelijoina ja kavalina Saksan kätyreinä. Jos olisimme uskaltaneet mennä sinne, olisi meidät epäilemättä vangittu sen kansan vihollisina, johon kuitenkin olimme niin lämpimästi kiintyneet. Vuorten eteläpuolelta ei ollut pitkä matka Italiaan, siihen maahan, jota muutamina rauhallisina ja onnellisina vuosina olimme oppineet pitämään toisena kotimaanamme, ja kuitenkin olisimme nyt sielläkin saaneet tylyn vastaanoton. Vähää myöhemminhän vangitsivat italialaiset viranomaiset serkkuni, varatuomari Johannes Gummeruksen suuresti epäiltynä henkilönä, luultavastikin senvuoksi, että hänellä oli sama nimi kuin minulla. _C’est une sale chose que la politique:_ politiikka on sentään aika ilkeää.

Mutta työ kutsui ja meidän täytyi jättää tyyni olinpaikkamme. Tukholmassa odotti minua juuri nyt Liiton suunnitteleman kirjan ruotsalaisen painoksen toimittaminen. Kirjan oli määrä ilmestyä sitäpaitsi saksaksi ja englanniksi ja sisältää kirjoituksia Venäjän tihutöistä. Sen saksalaisena nimenä tuli olla »Kennen Sie Russland?», englantilaisena »Do you know Russia?»

Ruotsalaisena nimenä ei tietenkään voinut olla »Känner ni Ryssland?» (Tunnetteko Venäjää?). Oli keksittävä toinen nimi, ja niin pantiin toimeen palkintokilpailu toverien kesken Tukholmassa. Se, joka keksisi parhaan niinen, saisi kymmenen kruunua. Keksintökykyä ei nuorisoltamme puuttunut. Tässä muutamia ehdotuksia, joita tehtiin. »Venäjän kotkan kynsissä» — »Lahjusten maa» — »Venäjä äitipuolena» — »Nagaikan valtakunta». Tällaiset iskunimet hylättiin kuitenkin sopimattomina, ja palkinnon sai eräs nuorukainen, joka ehdotti yksinkertaista, mutta paljon sanovaa nimeä »Venäjä sellaisena kuin se on» (»Ryssland sådant det är»).

Heinä- ja elokuussa tehtiin kirjaa ahkerasti. Paljon päänvaivaa antoi saksalaisen tekstin kääntäminen ja muokkaaminen ruotsalaista painosta varten. Eri luvut olivat kunkin eri kansakunnan edustajan kirjoittamia, jotka kuvasivat kansansa kohtaloita Venäjän vallan alla, ja monetkaan heistä eivät olleet säästäneet voimasanoja, jotka ruotsinkielessä sentään tuntuivat hiukan liikanaisilta. Pahempi oli, että kirjoitukset olivat sangen epätasaisia ja että muutamat niistä eivät olleet varsin tunnollisesti pysyneet historiallisessa totuudessa. Vihdoin oli kuitenkin kaikki valmiina ja kirja painettiin varustettuna minun kirjoittamallani esipuheella. Se julkaistiin syyskuun alussa Bonnierin kustannuksella. Kaikkine puutteineen antoi se kuitenkin pääpiirteissään oikean kuvan Venäjän kansallisuuspolitiikasta, ja se kuva oli tosiaan niin synkkä kuin ajatella saattoi. Parhaita lukuja oli Suomea koskeva luku. Sen oli laatinut maisteri Svedlin. Se antoi selkeän ja yleiskatsauksellisen kuvauksen meidän perustuslakitaistelustamme sekä maassamme sodan puhkeamisen jälkeen vallinneesta poliittisesta asemasta. Kirjoitus julkaistiin eripainoksena, Bonnierin kustantamana sekin, ja sitä levitettiin propaganda-tarkoituksessa, etupäässä Ruotsiin. Kirja otettiin vastaan Ruotsissa varsin suosiollisesti. Tanskassa piti toht. Ivar Berendsen huolta sen selostetusta sanomalehdissä. Muutamia kappaleita saatiin salakuljetetuksi Suomeen ja lienee niistä siellä ollut paljonkin hyötyä. Englantilainen painos aiottiin painaa Amerikassa. Minulla oli aika paljon puuhaa käsikirjoituksen toimittamisessa turvallisesti Atlantin yli. Maisteri Numelin matkusti sitä varten Kristianiaan, missä hän tapasi erään amerikkalaisen, joka jonkinlaisessa kuriiripostissa vei käsikirjoituksen mukanaan.

X. MYRSKYINEN SYKSY 1916.

Sodankäynti syyskuukausina tuotti tuntuvaa helpotusta keskusvaltain ahdistettuun asemaan. Länsirintamalla jatkoivat ranskalaiset ja englantilaiset voimakasta hyökkäystään, mutta eivät kuitenkaan onnistuneet murtamaan saksalaisten linjoja. Etelässä eivät myöskään italialaiset saavuttaneet ratkaisevaa voittoa itävaltalaisista Isonzo-joen varrella ja Tyrolissa. Itärintamalla laimeni venäläisten hyökkäys vähitellen. Sillä välin, kun sotaa jatkui kaikilla näillä rintamilla, murskattiin ympärysvaltaan uusi liittolainen Romania täydellisesti pohjoisesta ja etelästä toimeenpannulla saksalais-itävaltalais-bulgarialaisella rynnistyksellä. Tämä saavutti huippunsa Bukarestin valloituksessa joulukuun 6 päivänä, minkä jälkeen voitetun romanialaisen armeijan jäännökset venäläisten joukkojen vahvistaminakin työnnettiin taaksepäin Sereth-joen taakse.

Syyskuussa olivat Saksan toiveet edelleenkin kuitenkin varsin pimeät. Tehtiin uusia yrityksiä saada aikaan erikoisrauha Venäjän kanssa. Kun syyskuun 16 p:nä saavuin Berliiniin lyhyelle käynnille, ilmoitti Wetterhoff minulle ulkoministeri von Jagowin nimenomaan selittäneen sanomalehdistön edustajille, että erikoisrauha oli toivottava ja että hallitus, jotta ei loukkaisi Venäjää, viivytteli Puolan julistamista itsenäiseksi kuningaskunnaksi. Muutamia päiviä myöhemmin sain Tukholmassa vahvistuksen siihen, että siellä parastaikaa pidettiin erikoisrauhanneuvotteluita. Syyskuun 28 p:nä piti valtakunnan kansleri Bethmann Hollweg puheen, jossa hän huomattavan varovasti karttoi lausua mitään Venäjää uhittelevaa. Paroni von Lucius sanoi minulle että tämä — hänen kannaltaan katsottuna — on »hyvä merkki». Hän tiesi siitä kyllä enemmän kuin oli tietävinään. Äskettäin oli herra Protopopoff, valtakunnanduuman varapuhemies ja sittemmin sisäasiainministeri, paluumatkalla Ranskasta ja Englannista, minne hän oli matkustanut erään duumanjäsenten valtuuskunnan johtajana, pitänyt salaisia neuvotteluita Tukholmassa erään Warburg-nimisen saksalaisen agentin kanssa. (Tämän kanssa olin tehnyt tuttavuutta onnistumatta kuitenkaan saada häneltä mitään tietoja.) Ilmeisesti oltiin Berliinissä sangen hyvin selvillä niistä väkevistä voimista, jotka Pietarissa puuhasivat sovintoa Saksan kanssa. »Jos Kokovtsoff tulee Stürmerin seuraajaksi, on rauha varma», sanoi minulle v. Lucius. Yleensä arveltiin kuitenkin, että juuri äärimmäistaantumuksellinen pääministeri Stürmer yhdessä keisarinnan ja Rasputinin kanssa työskenteli rauhanajatuksen hyväksi.[56] Mutta luultavasti oli von Lucius Protopopoffin kautta saanut sen käsityksen, että entinen pääministeri Kokovtsoff oli vielä päättäväisemmin rauhanajatuksen kannalla.[57]

Todellisuudessa oli tila Venäjällä sellainen, että tarmokkaan sodankäynnin jatkaminen sen puolelta näytti mahdottomalta. Eräs amerikkalainen Cliefodt, joka lokakuussa matkusti Pietariin, ilmoitti sieltä marraskuun 10:ntenä päivätyssä kirjeessä, että tila oli huonompi kuin hän oli saattanut kuvitella. Elintarvepula oli sietämätön, ja väestön mieliala levoton. Maanalainen vallankumouspropaganda oli sangen voimakas, ja katumellakat kuuluivat päiväjärjestykseen. Samaa tiesi kaksi suomalaista liikemiestä kertoa käydessään Tukholmassa marraskuussa. He sanoivat saattavansa lyödä vetoa, että Venäjän huhtikuussa on pakko tehdä rauha. On tarpeetonta mainita muita samanaikaisia todistuksia näistä oloista, ne kun ovat siksi tunnetut.

Eikä Venäjä kuitenkaan vielä ollut kypsä rauhaan. Joulukuussa saamassamme raportissa sanotaan, että siellä tehdään kaikki mitä voidaan sotamiesten mielialan rohkaisemiseksi. He saavat riittävästi ruokaa, ovatpa vielä entistä paremmin varustettujakin. Niin taistelivatkin venäläiset joukot vielä talvella 1916—1917 yleensä sangen hyvin. Mitä Pietarissa ja muissa suurissa kaupungeissa vallitsevaan nälänhätään tulee, sanotaan samassa raportissa, johtuu se ainoastaan huonosta järjestelystä. Elintarpeita oli maassa riittävästi. Johtavissa piireissä eivät rauhantuumat päässeet vallalle kaikesta masennuksesta ja eripuraisuudesta huolimatta. Mr. Cliefodt totesi, että Venäjän liikemiespiireissä oltiin sitä mieltä, että sotaa saattoi kestää loppumattomiin. »Meillä on väkeä ja Englanti antaa meille rahaa», oli sanottu. Ilmeisesti olivat nämä kertojat henkilöitä, jotka ansaitsivat miljoonia sotahankinnoilla. Niinpä olivat saksalaisten kaikki ponnistukset erikoisrauhan aikaansaamiseksi Venäjän kanssa tuomitut epäonnistumaan.

Mutta, kuten sanottu, vielä syys- ja lokakuussa oltiin Berliinissä rauhantoiveiden suhteen hyvinkin optimistisia. Miehistön ja sotatarpeiden uhraamista rynnistykseen Pietaria kohti pidettiin aivan tarpeettomana, varsinkin kun nyt lopullisesti oli luovuttu toivosta, että Ruotsi yhtyy sotaan. Ludendorff oli, olen merkinnyt syyskuun 27 p:nä, sanonut Sven Hedinille, joka oli ollut hänen puheillaan päämajassa, että Ruotsin yhtymisellä sotaan ei nyttemmin enää ole sotilaallista merkitystä. Ruotsi oli laiminlyönyt otollisen hetken.

Ruotsin poliittista asemaa koskevassa raportissa, jonka syyskuun puolivälissä kirjoitin Saksan ulkoministeriötä varten, huomautin, että Ruotsin yleinen mielipide nyt on entistä lujemmin päättänyt säilyttää puolueettomuuden ja joka tapauksessa olla luopumatta valtakunnan toimintavapaudesta mitä sotaakäyviin tulee. Mutta juuri senvuoksi tulisi Ruotsi jyrkästi torjumaan jokaisen myöskin ympärysliiton puolelta tehtävän yrityksen pakottaa sitä kauppapoliittisiin tai sotilaallisiin myönnytyksiin, jotka menevät yli puolueettomuuden rajojen. Sellaista yritystä täytyy kuitenkin odottaa, kun Englannin etu tietenkin vaatii ahdingossa olevan Venäjän auttamista ulottamalla kauttakulkuliike Ruotsin alueitse myöskin aseiden ja sotatarpeiden kuljetukseen.[58] Aktivistinen propaganda ei siis enää voi pyrkiä Ruotsin saattamiseen preventiiviseen sotaan Venäjää vastaan; sen tehtävänä on sen sijaan koettaa saada kansa jäykälle kannalle, kun on kysymys valtakunnan kunnian ja itsemääräämisoikeuden puoltamisesta. Kansan mielialaa on pidettävä hereillä, jotta se olisi valmis vastaamaan ympärysliiton puolelta tuleviin häikäilemättömiin vaatimuksiin päättäväisellä kiellolla senkin uhalla, että siitä voisi johtua aseellinen selkkaus. (Tietenkin tämä puolueettomuuden korostaminen näin ollen oli kohdistettava myös mahdollisiin väärinkäytöksiin Saksan puolelta.) Ruotsin aktivistit kääntyivät toisin sanoen »aktiivisen puolueettomuuden» politiikkaan, kun heidän oli käynyt mahdottomaksi jatkaa sotapoliittista linjaa. Mutta siitä huolimatta ylipääsemätön kuilu erotti senkin maltillisemman käsityskannan, jota aktivistit nyt esittivät valppaissa ja hyvintoimitetuissa lehdissään, siitä, jota toitoteltiin joka päivä Socialdemokratenissa ja myöskin muutamissa liberaalilehdissä. Tällä hetkellä keskittivät aktivistit ponnistuksensa saadakseen Hammarskjöldin ministeristön pysymään taipumattomat sitkeissä neuvotteluissa Englannin kanssa. Lienee tunnettua, että siinä suhteessa ensi sijassa kiinnitettiin toiveet pääministeriin itseensä, kun näet ulkoministeri Wallenbergiä pidettiin liian taipuvaisena myönnytyksiin.

Antaakseni lukijalle käsityksen siitä, miten asemaa tänä ajankohtana katsottiin aktivisteja lähellä olevissa piireissä, otan tähän Upsalassa 17:ntenä syyskuuta 1916 päivätyn kirjeen, jonka sain professori Harald Hjärneltä. Tässä kirjeessä hän kiittää minua ensinnä vastailmestyneestä teoksesta »Ryssland sådant det är», jonka olin hänelle lähettänyt, ja lausuu toivomuksen, että kirja »vaikuttaisi valistavasti laajoissa piireissä ruotsalaista yleisöämme ja siten kohdaltaan edistäisi hyvien poliittisten tulosten saavuttamista». Hän liittää tähän seuraavat mietelmät:

»Nyt riippuu kaikki pääasiassa siitä, miten Saksan sodankäynti menestyy idässä. Mackensenin voittohan Dobrudshassa lupaa hyvää. Jos se menestys voidaan saattaa kunnolla loppuun, niin voisimme toivoa melkein koko Venäjän hyökkäysrintaman hajallemenoa itärintamalla. Mutta eihän kannata ennakolta kuvitella. Niin paljon lienee kai voitettu, että saksalaiset vihdoin ovat huomanneet varsinaisen sotatehtävänsä, joka on idässä eikä lännessä, ja että heidän toiveensa saada sovinnolla aikaan erikoisrauha Venäjän kanssa ovat rauenneet. Koko sodan ajan (kuten jo kauan ennen) olen pahoitellut noita kahtaalle käypiä pyrkimyksiä, joiden täytyy herättää epäluuloa meissä. Me emme yksinkertaisesti voi ryhtyä yritykseen, joka sitten jätettäisiin oman onnensa nojaan.

Senvuoksi en ole voinut liittyä sotaisimpiin 'aktivisteihimme', vaikka minulla ei ole mitään sitä vastaan, että heidän äänensä tulee kuuluville ilmauksena siitä, että kansamme ei ole kokonaan veltostunut. Kaksi syytä on pääasiallisesti määrännyt käsitykseni: 1) että Ruotsi ei voi ottaa vastuulleen Suomen raastamista, koska se jälkeenpäin johtaisi samanlaiseen moitteeseen meitä kohtaan Suomessa kuin ennen »ison vihan» muisto; _Saksa_ ottakoon niskoilleen tämän välttämättömän moitteen ja suomalaisille itselleen on taas vastuunottaminen aivan toinen kuin meille ruotsalaisille; 2) jos Ruotsi ryhtyy sotaan ilman ilmeistä pakkoa, joudumme vaaraan, että täällä kotona syntyy maankavalluksellinen vastarinta ja demagogisen Anjalan häpeä. Ei kukaan voi ajatella halveksuvammin kuin minä — — — ja koko heidän sakistaan. Täytyy kaikin tavoin välttää antaa heille mitään aseita käsiin. Toivon, että hallituksemme hoitaa nyt alkaneen kahnauksen ympärysliiton kanssa _viisaasti_, ja samalla kertaa tekemättä myönnytyksiä juonittelijain halulle päästä käsiksi valtion peräsimeen, niinkuin he ilmeisesti yrittävät. Meillä ei ole puolestamme kiirettä, ja välien rikkoutumisen täytyy tapahtua niin, ettei kukaan Ruotsissa voi sälyttää syytä hallituksen niskoille. Tuonnempana toivon saavamme jälleen mieskohtaisesti tavata.

Ystävällisimmin Harald Hjärne.»

Kun saksalaiset näin ollen ilmeisestikään eivät enää voineet toivoa saavansa Ruotsista liittolaista ja kun he toisaalta pyrkivät nopeaan rauhaan Venäjän kanssa — Hjärnen olettamus, että erikoisrauhan toiveet olivat rauenneet, oli vielä silloin ennenaikainen — niin täytyi meidän levottomina miettiä, eikö tämä ollut omiansa vaikuttamaan myöskin heidän suhteeseensa Suomen vapausliikkeeseen. Wetterhoff, jolla suhteittensa avulla Berliinin johtaviin piireihin oli suuremmat mahdollisuudet kuin kellään meistä muista kurkistaa kulissien taakse, sai syyskuussa asemasta erittäin synkän käsityksen. Professori Sundwallin kirjassa Kring Jägarbataljonen (siv. 80 ja seur.) on selonteko niistä saksalaisten valtiomiesten lausunnoista ja enemmän tai vähemmän selvistä merkeistä, joihin Wetterhoff perusti pessimistisen käsityksensä asemasta. Muutamia niistä seikoista, joita Sundwall mainitsee, olen itsekin merkinnyt muistiin keskusteluistani Wetterhoffin kanssa käydessäni Berliinissä syyskuun puolivälissä ja lokakuun alussa. (Edellinen käynti tapahtui »Liiton» asioissa, jälkimmäinen johtui Wetterhoffin kukistumisesta, kuten tuonnempana kerron.)

Wetterhoff oli syyskuun alkupäivinä saanut kutsun Mecklenburgin herttuan Johan Albrechtin luo (herttua Adolf Fredrikin veljen; Sundwall puhuu erehdyksestä »Mecklenburgin suurherttuasta»), jonka kanssa hän oli joutunut kosketuksiin jo edellisen toukokuun aikana. Herttua oli lausunut hänelle (minun muistiinpanojeni mukaan): »Saksa on antanut Suomen asian raueta» sekä (Sundwallin mukaan) esittänyt mielipiteenään, että Suomen vapautumisyritys tällä hetkellä näyttää hänestä toivottomalta, kun ei saataisi riittävästi voimia rynnistystä varten Pietaria vastaan. Hän varoitti (niinikään Sundwallin kertomuksen mukaan) houkuttelemasta enää lisää suomalaisia nuorukaisia Saksaan ja katsoi, että täytyy huolestuneena kysyä, miten niiden käy, jotka tähän saakka ovat uhranneet itsensä maansa asialle ja tulleet pataljoonaan. Muutamia päiviä myöhemmin oli Wetterhoff (minun muistiinpanojeni mukaan) ruhtinas Isenburgin kautta saanut kutsun ulkoministeri, valtiosihteeri von Jagowin luo, »joka sanoi samaa». Tämä oli (Sundwallin mukaan) huomauttanut, että poliittinen asema ei ole suotuisa Suomen kysymykselle, ja tunnustanut, että Saksan puolelta pyritään rauhanneuvotteluihin Venäjän kanssa. Sitäpaitsi näytti Wetterhoff (syyskuun 16 p:nä) minulle jäljennöksenä erästä referaattia Jagowin yllämainituista tiedonannoista sanomalehdistön edustajille mitä Venäjän ja Puolan kysymykseen tulee. Toinen huono merkki, sanoi hän, oli alivaltiosihteeri Zimmermannin pitkä virkavapaus, kun näet oli tunnettua, että Zimmermann kannatti hyökkäävää politiikkaa Venäjää vastaan. Kaiken tämän ja vielä lisäksi muun nojalla katsoi Wetterhoff asemaamme toivottomaksi ja päätteli, että värväys on lopetettava, koska ei enää voida hyvällä omallatunnolla houkutella väkeä Saksaan Suomesta. Hänen käsityksensä oli se, että L.L:iä nykyjään katsottiin yksinomaan saksalaiseksi yritykseksi ja meidän joukkoamme jonkinlaiseksi muukalaislegioonaksi.

Koetin, mikäli saatoin, kontrolloida Wetterhoffin levottomuutta herättäviä uutisia. Paroni von der Ropp saattoi vain vahvistaa, että von Jagow osoitti sangen pientä halua Puolan itsenäiseksi julistamiseen Toiselta puolen oli Ruotsin Berliinissä oleva ministeri, kreivi Taube, jonka luona kävin syyskuun 18 p:nä, jokseenkin optimistinen. Hän ei ollut kuullut puhuttavankaan että Zimmermannin asema olisi ollut horjuva. (Todella olikin Zimmermann jo edellisestä päivästä alkaen jälleen ollut virassa). Saksan sotilasjohto tunnustaa nyt — sanoi Taube — tehneensä erehdyksen, kun se vuosi sitten ei noudattanut hänen, Tauben, neuvoa ryhtyä rynnistykseen koillista kohti. Päättäen eräästä hänen keskustelustaan muutamia viikkoja sitten erään korkean henkilön kanssa on nyt vakavasti ajateltu tämän rynnistyssuunnitelman toteuttamista. Jälkimmäisellä käynnillä koetin Berliinissä lokakuun 4 p:nä turhaan saada lähetystösihteeri von Wesendonkia ulkoministeriössä lausumaan jotakin Suomen asian toiveista. Hän väitti vain ylimalkaan, että »mikään ei ole muuttunut». Mutta seuraavana päivänä sanoi minulle Wetterhoffin ystävä ruhtinas Löwenstein puhelimessa, että »Suomen asialle ei voida mitään»; Saksa on »luopunut harrastuksestaan».

Maanmieheni Tukholmassa olivat taipuvaisia epäilemään Wetterhoffin masentavien tietojen pätevyyttä. Valtuuskunnan kokouksessa lokakuun 7 p:nä selitti johtaja Sario, joka juuri silloin oli palannut Berliinistä, katsovansa asiaa toiselta ja optimistisemmalta kannalta. Onhan mahdollista, että Wetterhoff oli kuvannut vaikutelmiansa hiukan liian synkästi. Mutta vaikkapa ei olisikaan ollut sitä mieltä kuin hän, että asema oli »toivoton», oli meillä kuitenkin täysi syy olla huolissamme, sitäkin enemmän kun Saksan politiikka kulki suuntaan, joka, jos se saatettiin perille, näytti tekevän mahdottomaksi Saksan aktiivisen toiminnan Suomen eduksi.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin ainakin jossakin määrin saatoimme rauhoittua. Saksan Tukholmassa olevat sotilasedustajat eivät lainkaan puhuneet erikoisrauhasta. He olivat päinvastoin sitä mieltä, että sotatoimia Venäjää vastaan tultaisiin jatkamaan. Lokakuun 20 p:nä vastasi uusi sotilasattasea eversti von Giese kysymykseeni, pitääkö hän rynnistystä koillista kohti vielä todennäköisenä: »Pidän, heti kun Romania on voitettu.» Lokakuun 24 p:nä sanoi minulle meriattasea von Fischer, että on kiusallista, että aina on tullut jokin este, kun joukkoja on koottu koillisrintamalle rynnistykseen. Menipä hän niinkin pitkälle, että vieläkin uskoi Ruotsin tulevan ottamaan osaa sotaan. Ruotsi, sanoi hän, tulee mobilisoimaan ensi talvena. Mutta enemmän kuin kaikki tällaiset yksityiset lausunnot merkitsi se, että me nyt ensimmäistä kertaa saimme virallisen vakuutuksen Saksan ulkoasiain johdon puolelta Saksan aikomuksista Suomen suhteen. Minä tarkoitan alivaltiosihteeri Zimmermannin tunnettua lausuntoa lokakuun 24 p:nä tilaisuudessa, jossa olivat läsnä vapaaherra von Bonsdorff, maisteri Fabritius, »Hauptzugführer» Jernström, »Oberzugführer» Appelberg ja majuri Bayer. Tieto tästä lähetettiin Suomeen seuraavassa muodossa:

»Ei ole mitään syytä uskoa erikoisrauhaa koskeviin huhuihin. Saksan hallitus ei siinä suhteessa ole antanut mitään valtuutusta. Mitä Tukholmassa viime kesänä tehtiin, tapahtui yksityisestä aloitteesta.

»Romanian kukistamisen jälkeen jatketaan, mikäli Zimmermann saattaa käsittää, etenemistä kauemmaksi itään, siis Etelä-Venäjälle. Joka tapauksessa on Saksan hallituksella etua ja hyötyä meidän vapauspyrkimyksestämme ja se aikoo kykynsä mukaan edelleenkin valvoa meidän etujamme. Vaikkapa sotatoimet eivät kohdistuisi koilliseen tai meidän maatamme lähellä oleviin seutuihin, on Saksan hallitus rauhanteossa asettava voimansa vaakaan meidän autonomiamme hyväksi.

»Jo se seikka, että Hindenburg ja Ludendorff nyttemmin ovat määräävinä korkeimmassa sodanjohdossa,[59] on vakuutena, että vakavia sotatoimia Venäjää vastaan on odotettavissa.»[60]

Oli selvää, että erikoisrauhapyrintöjen epäonnistuminen oli saanut Saksan jälleen päättävästi asettumaan Venäjää vastaan. Epäsuora, mutta selvä todistus siitä oli keisari Wilhelmin ja keisari Frans Josefin marraskuun 5 p:nä antama yhteinen manifesti Puolan kuningaskunnan jälleenperustamisesta — toimenpide, joka herätti suunnatonta kuohuntaa ja katkeruutta Pietarissa.[61] Ulkoministeri von Jagow, joka oli edustanut Venäjän suhteen rauhaan pyrkivää politiikkaa, sai väistyä ja hänen seuraajakseen tuli (marraskuun 21 p:nä) Zimmermann, sekin hyvä merkki meidän kannaltamme. Me iloitsimme vilpittömästi tästä nimityksestä, jossa näimme takeet siitä, että se vakuutus, jonka Zimmermann alivaltiosihteerinä oli meille antanut, tulisi määräämään Saksan politiikan Suomen suhteen. Valtuuskunta lähetti hänelle onnittelukirjeen ja sai vastaukseksi ystävällisen kiitoksen. Konsuli Goldbeck-Löwe, joka oli yksityiskirjeessä onnitellut Zimmermannia hänen nimityksensä johdosta, sai vastaukseksi kirjeen, missä uusi ulkoministeri pyysi häntä luottamaan siihen, että hän valtiosihteerinä säilyttää saman harrastuksen Suomea kohtaan, jota hän oli osoittanut alivaltiosihteerinä, ja tekee kaiken voitavansa maamme hyväksi. Tosiasia on, että hänen ylhäisyytensä Zimmermann suuresta työtaakastaan huolimatta aina uhrasi aikaansa meidän asioihimme. Se kokemus oli myöskin Goldbeck-Löwellä, jolla oli usein tilaisuus perinpohjaisesti keskustella hänen kanssaan kaikesta, mikä koski Suomea ja sen tulevaisuutta.

Mutta oliko Zimmermannin lausunto todellakin sellainen, että meillä oli aihetta iloita siitä? Me Tukholmassa olimme tyytyväisiä, kun näet lausunto ilmeisesti sisälsi kaiken, mitä tällöin saattoi meille luvata. Mutta siinä oli eräs epämieluisa sana, nimittäin sana _autonomia_, ja se ei voinut olla vaikuttamatta masentavasti niihin, jotka eivät olleet täysin perehtyneet tilanteeseen. Lokakuun 28 p:nä olin puheissa pankinjohtaja Emil Schybergsonin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa käymässä. Luin hänelle Zimmermannin vakuutuksen, jonkin verran ylpeänä siitä, että saatoin vaikutusvaltaiselle maanmiehelleni näyttää tämän ensimmäisen diplomaattisen tuloksen meidän politiikastamme. Olin sangen pettynyt, milteipä nolostunut, kun Schybergson selitti, että lausunto tekee »lohduttoman vaikutuksen» koska siitä käy ilmi, että Saksa on luopunut suunnitelmastaan irroittaa Suomi Venäjästä. Sitäpaitsi hän ei uskonut lausunnon vilpittömyyteen. Ja vaikkapa me saisimmekin rauhansopimukseen Suomea koskevan pykälän, ei siitä olisi mitään hyötyä. Se voisi pikemminkin vahingoittaa ja vaikeuttaa jatkuvaa taisteluamme Venäjää vastaan...

Tämä arvostelu on kuvaavana todistuksena siitä, kuinka suuria toiveita Suomessa oli kiinnitetty Saksan apuun. Nyt oltiin pettyneitä. Ja kuitenkin oli nyt saatu todistus siitä, ettei Saksa tulisi jättämään Suomea oman onnensa nojaan. Millä riemulla olisivatkaan meikäläiset ympärysliiton ystävät esittäneet vastaavan vakuutuksen Ranskan tai Englannin puolelta, jos olisi näiltä saatu kiristetyksi semmoinen! Ja mikä suunnattoman suuri numero siitä olisikaan tehty!

Mutta sitä ei käy kieltäminen, että n.s. »pienempi ohjelma» nyt jälleen vilahti esiin vaatimattomine piirteineen. Autonomiasta puhuttiin kyllä paljon meidänkin piireissämme seuraavina kuukausina, vaikka tietenkään emme lakanneet työskentelemästä »suuren ohjelman» toteuttamiseksi. En ollut aikaisemmin ollut täysin yhtä mieltä ystäväni Goldbeck-Löwen kanssa, kun tämä raporteissaan puhui Suomen autonomian palauttamisesta toivottavana päämääränä. Tähän suuntaan hän oli lausunut m.m. eräässä syyskuulla Preussin prinssi Heinrichille lähettämässään kirjeessä. Hänen käsityksensä oli se, että oli Suomelle vahingoksi esittää Saksalle liian suuria vaatimuksia hetkenä, jolloin oli mahdotonta niitä toteuttaa, ja kun kukaan ei voinut ennustaa, millaisiksi edellytykset muodostuisivat vastaisuudessa. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että Goldbeck-Löwe ei raporteissaan jättänyt tehostamatta, että voimakas suunta Suomessa vaati täydellistä valtiollista itsenäisyyttä. Minun ehdotuksestani hän teki useinkin muutoksia tai lisäyksiä, joissa tätä näkökantaa voimakkaammin alleviivattiin. Mitä ministeri von Luciukseen tulee, ei hän liene koko aikana uskonut Suomen täydellistä itsenäisyyttä mahdolliseksi. Goldbeck-Löwen kertomuksen mukaan von Lucius oli täysin yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että Saksan pitäisi, jos erikoisrauhasta Venäjän kanssa tulisi tosi, vaatia Suomen autonomian palauttamista, ynnä sitä, että sekä keskusvallat ja mahdollisesti myöskin Ruotsi asettuisivat sen takaajiksi. Saksan lähettiläs oli puhunut siitä myöskin ulkoministeri Wallenbergin kanssa ja saanut sen vaikutelman, että tämä oli samaa mieltä hänen kanssaan. Ja, samaa mieltä oli myöskin meriattasea von Fischer, jonka kanssa lokakuun 24 p:nä asiasta puhuin.

Me puolestamme emme tunteneet suurtakaan myötätuntoa tätä suuntaa kohtaan, se kun oli omiansa kaihtamaan meidän suurta todellista päämääräämme. Mutta mitä tehdä? Täytyihän joka tapauksessa ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että emme onnistuisi. »Jos koko suuri suunnitelmamme menee myttyyn», kirjoitin jo syyskuussa Wetterhoffille, »täytyy lopulta syntyä kysymys, miten voidaan pelastaa edes se, mikä pelastettavissa on.» Zimmermannin lausunnon jälkeen oli laita näin entistäkin suuremmassa määrässä. Meidän täytyi senvuoksi olla kiitollisia niille, jotka työskentelivät edes pienemmän ohjelman toteuttamiseksi vaikka itse mielessämme emme saattaneetkaan luopua suuremmasta.

Mutta jos meidän lopultakin sentään täytyi tyytyä vain pelkkään autonomiaan, niin ei se ainakaan nyt saanut tulla Venäjän antamana lahjana, sillä silloin olisi arvatenkin käynyt samoin kuin kävi jälkeen vuoden 1905. Senvuoksi herätti meissä suurta levottomuutta, kun joulukuussa saimme aika varmoja tietoja Suomesta, että Venäjän hallitus aikoi luvata Suomelle sen itsehallinnon palauttamisen. Tiesipä huhu tosin lisätä vielä, että Englanti ja Ranska tulisivat lupauksen täyttämisen takaajiksi, mutta koko juttu tuli tarkoitukseltaan selväksi, kun siihen lisättiin, että aiotaan antaa suomalaisten muodostaa oma armeija osaaottamaan käynnissä olevaan sotaan. Jo lokakuussa olimme saaneet kuulla huhun, että oli aikomus kutsua Suomessa aseihin kuusi ikäluokkaa asevelvollisia.

Uutinen odotettavissa olevasta autonomiamanifestista kierteli Ruotsin sanomalehdistössä ja aikaansai suurta hämmennystä. Liberaalit ja sosialidemokraatit olivat valmiita huutamaan meille: »No, mitä me olemme koko ajan sanoneet!» Me panimme kynämme liikkeelle ja meidän onnistuikin jossakin määrin hillitä liberaalien ystäviemme naiivia iloa Suomen puolesta. Saksalaisiin ystäviimme tekivät autonomiahuhut koko lailla nolon vaikutuksen. Goldbeck-Löwe ilmoitti eräässä raportissa Zimmermannille asiasta ja liitti siihen minun neuvostani huomautuksen, että Venäjän toimenpide johtui osittain ympärysliiton miespuutteesta, osittain pyrkimyksestä, etteivät keskusvallat Suomen suhteen ehtisi edelle, kuten oli tapahtunut Puolassa. Omasta puolestani ajattelin, että nämä pietarilaiset autonomiasuunnitelmat olivat omiansa vain innostamaan Saksaa toimenpiteisiin Suomen hyväksi.

Minkäverran perää tuossa Venäjän aikomaa autonomiamanifestia koskevassa huhussa lienee ollut, sitä en tiedä. Eräässä J.W. Snellmanin Helsingistä Haaparannan kautta lähettämässä tiedonannossa sanottiin, että muuan suomalainen poliitikko — nimeä ei mainittu — oli tehnyt matkan Pietariin ottaakseen asiasta selvää ja palannut mukanaan äsken kertomani tiedot. Tuskin voineekaan epäillä, etteikö erinäisillä tahoilla Pietarissa semmoista suunniteltu. Senhän olin kuullut jo lokakuun lopulla Emil Schybergsonilta. Samaan aikaan sain tietää, että Miljukov oli matkoillaan Kööpenhaminassa lausunut, että Suomen itsehallintoa täytyy laajentaa. Ne maanmieheni, jotka siihen aikaan työskentelivät tähän suuntaan, voivat epäilemättä kertoa paljon enemmän siitä, mitä silloin Pietarissa suunniteltiin Suomen suhteen. Tämän huhun kanssa läheisessä yhteydessä oli ilmeisesti toinen huhu, jonka joulukuun alussa kuulin senaattori Nummelinilta, että näet Pietarissa oli Englannin ja Ranskan painostuksesta nostettu kysymys Suomen eduskunnan kokoonkutsumisesta. Oli pyydetty kenraalikuvernööri Seynin lausuntoa ja saatu vastaukseksi, että joka tapauksessa pitäisi kontrolloida, ettei eduskuntaan valittaisi valtakunnalle vihamielisten mielipiteiden edustajia.

Mutta nämä suunnitelmat jäivät pelkiksi suunnitelmiksi. Tällä välin oli tila Suomessa käynyt joka kuukausi yhä pahemmaksi. Vangitsemisia ja maastakarkoituksia tapahtui yhä tiheämmin. Lukkarisen raakamainen mestaus Oulussa tuntui olevan enne siitä mikä meitä odotti, jääkärien rohkea yritys aloittaa uudelleen värväys pataljoonaan järjestämällä uusia etapoi teitä Pohjois-Suomen kautta epäonnistui suureksi osaksi kuvernööri af Enehjelmin häikäilemättömän asiaan puuttumisen johdosta. Kuten tunnettua, johti tämä yritys m.m. kuuluisaan »Simon kahakkaan» joulukuun 11 p:nä, kahakkaan erään jääkärikomennuskunnan ja toisaalta venäläisten sotamiesten ynnä kotimaisten poliisien välillä. Spalernajassa tuomiota odottaneiden suomalaisten lukumäärä lisääntyi lakkaamatta. Vähää ennen joulua saimme säikähdyttävän sanan, että yksi A.K:n toimeliaimpia jäseniä, toht. V.O. Sivén, oli kadonnut tuntemattomille teille.

Silloin tällöin laadittiin yleiskatsauksia kotimaan tilasta. Eräs näistä on päivätty joulukuussa ja siitä minulla on kopia. Siinä tehdään selkoa elintarpeiden puutteesta, venäläisen sotaväen tilauksista, työläisten pakko-otoista linnoitustöihin, heidän huonosta kohtelustaan, metsien mielettömästä hakkuusta avonaisten alueiden luomiseksi linnoituslinjain eteen, maahan tuotujen kiinalaisten työmiesten tihutöistä j.n.e. Jatko kuuluu (muutamin lyhennyksin):

»Syksyllä oli kenraalikuvernööri Seyn, jolle oli tärkeää, että maa näyttäisi tyynesti ja nurkumatta alistuvan Venäjän politiikkaan, kehoittanut kuvernöörejä ja erikoisesti Oulun läänin kuvernööriä mikäli mahdollista karttamaan väkivaltaa rauhallista väestöä kohtaan ja sen sijaan keskittämään ponnistuksensa saksalaisten pakolaisten ja heidän auttajiensa etsiskelyyn.

Mutta levottomuus ja mieltenkuohu oli niin suuri, että kuvernöörit katsoivat ohjeiden noudattamisen mahdottomaksi. Vangitsemisia on jatkunut. Paitsi useita säätyläisiä on viime aikoina jälleen paljon rahvaan miehiä ja naisia otettu kiinni ja viety Venäjälle. Merkillisintä on, että muutamia johtavia sosialidemokraatteja on vangittu ja viety maasta. Aikaisemmin olivat venäläiset nähtävästi koettaneet suojella näitä toivoen saavansa heidän mielialansa muuttumaan suotuisaksi. Tämä on kuitenkin kokonaan epäonnistunut ja asema on tullut entistään selvemmäksi. Pakottaakseen vankeja tunnustamaan ovat venäläiset sangen suuressa määrässä käyttäneet rääkkäystä. Luotettavat henkilöt, joiden on onnistunut päästä pakoon, kertovat järkyttäviä juttuja. Mainittakoon tässä eräs tyypillinen esimerkki. Kyseessäoleva mies oli ensinnäkin koko ajan ollut kahleissa, päivällä kahlehdittuna kiinni seinään ja joskus monta tuntia raskaita rautaharkkoja selkäänsidottuna. Kerran oli häntä pidetty neljä päivää ilman ruokaa sekä sen jälkeen tuotu hänelle suolaista lihaa. Sitten oli luvattu hänelle vettä, jos hän tunnustaisi... Tämä tapahtui eräässä Pietarin parhaassa vankilassa, jossa parastaikaa on noin 100 suomalaista. Muutamat ovat aivan viimeisillään ja toisia pannaan kovalle koetukselle. Teloituksiakin on tapahtunut.»

Edelleen sanotaan raportissa, että muutamat näistä venäläisistä väkivaltaisuuksista ovat aiheutuneet vapausliikkeestä ja yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Merkillisen avomielisesti myönnetään, että venäläisten on ollut pakko itsepuolustukseksi ryhtyä mitä ankarimpiin toimiin kaikkia yrityksiä vastaan, joilla koetetaan vahingoittaa heitä sotilaallisessa suhteessa. Toiset vangitsemiset ja kostotoimet ovat johtuneet »sabotage»-toiminnasta, ammusvarastojen ja kuljetuslaivojen hävittämisestä y.m.s., jota suomalaiset suurella menestyksellä ovat harjoittaneet sekä Suomessa että Venäjällä[62] Vastatoimenpiteet ovat tietenkin usein olleet jokseenkin tehottomia. Paremmalla menestyksellä on voitu estää jääkäripataljoonaan aikovia rekryyttejä pääsemästä rajan yli. Vain harvojen näistä on syyskuukausien aikana onnistunut päästä Ruotsiin, kun taas niiden nuorten miesten lukumäärä, jotka samaan aikaan vangittiin matkalla Ruotsin rajaa kohti, summittaisen arvion mukaan teki noin 400. Ehkäisytoimenpiteitä on aivan viime aikoina suuresti kovennettu, varsinkin Oulun läänissä. Venäläisiä sotilaspatrulleja sekä etsiviä ja santarmeja samoilee kaikkialla maan pohjoisosissa. Siellä ovat olot muodostuneet eräänlaiseksi »sissisodaksi». Monin paikoin on sattunut kahakoita. Esimerkkinä mainitaan joulukuun 11 p:nä tapahtunut Simon kahakka.