Part 6

Wetterhoff pani nyt kaikki voimat liikkeelle saadakseen käskyn peruutetuksi. Romanian lähettiläs Beldiman lupasi puhua ulkoministeriölle ja rouva von Tirpitz, jonka luona Wetterhoff kävi, lupasi kirjoittaa miehelleen amiraalille suureen päämajaan. »On mahdotonta ajatella», kirjoitti Wetterhoff päiväkirjaansa, »että asia saa raueta.» Itse asiassa saattoikin Beldiman kahta päivää myöhemmin ilmoittaa valtakunnankanslerin sanoneen hänelle, että »on lujasti päätetty toteuttaa Suomen ja Itämerenmaakuntain vapauttaminen».

Kirjassaan »Kring jägarbataljonen» sanoo Sundwall (siv. 37) Wetterhoffin pyytäneen yleisesikunnassa palvelevaa eversti von Zimmermannia, että tämä »ei vielä _virallisesti_ ilmoittaisi hänelle hajoittamispäätöksen voimaanastumista, hänellä kun oli syytä luulla, että pian saattaisi sattua tapahtumia, jotka aiheuttaisivat tämän päätöksen peruuttamisen», sekä että von Zimmermann sen johdosta antoi asian jäädä lepäämään joksikin aikaa. Samaa olen kuullut Wetterhoffin itsensä kertovan. Omituista on, ettei hän päiväkirjassaan mainitse mitään tästä rohkeasta shakkivedosta. Tosiasia joka tapauksessa on, että käskyä ei toistaiseksi toimeenpantu.

Heinäkuun 29 p:nä matkusti Wetterhoff Tukholmaan. Hän halusi arvatenkin ensi sijassa tunnustella maaperää Ruotsissa saadakseen selkoa niiden laajakantoisten suunnitelmaan edellytyksistä, joista hän oli keskustellut kreivi Tauben, toht. Molinin ja kreivi Douglasin kanssa. Mutta epäilemättä oli toisena tärkeänä syynä hänen matkaansa, että hän kaipasi persoonallista kosketusta maanmiestensä kanssa tässä kriitillisessä tilassa.

Muistan elävästi sen päivän — se oli heinäkuun 30:s —, jolloin Berliinin-diplomaattimme saapui vaatimattomaan kesäpäämajaamme Villa Ventorpiin. Tässä oli nyt siis se mies, joka tällä hetkellä piti tärkeimpiä lankoja kädessään. Hänen työnsä menestyksestä riippui pääasiallisesti, päättyisikö »Costa Negra-juttu» surkeaan tappioon vai kehittyisikö siitä lujalle perustalle pohjautuva sotilaallis-poliittinen yritys, mittakaavaltaan monin verroin suurempi kuin meidän tähän saakka oli onnistunut aikaansaada. Hänet otettiinkin vastaan asianmukaisin kunnianosoituksin. Läsnäolevat »pfadfinderit» muodostivat kujan ja tervehtivät suurta miestämme puolipilalla, puolitosissaan »päällikkönä». Hän oli sen jälkeen, kun hänet viimeksi näin, tullut jos mahdollista vieläkin enemmän itsetietoisen ja ystävällisen varmaksi esiintymisessään. Hänhän oli tottunut seurustelemaan tasa-arvoisena korkeiden kenraalien, diplomaattien ja kuninkaallisten prinssien kanssa... Ja kuitenkin hänen juuri nyt niin loistava asemansa perustui pohjimmalta siihen kannatukseen, mitä hän saattoi saada meidän järjestöltämme, nuorten uskalikkojen ja muutamien harvojen vanhempain päättäväisten poliitikkojen pieneltä tilapäiseltä yhtymältä.

Tätä yhtymää hän oli Berliinin korkeille herroille rohkeasti kuvannut suureksi ja mahtavaksi puolueeksi, joka milloin tahansa kykenisi Saksan avulla tömistämään maasta armeijan. Jo maaliskuun 17 p:nä hän oli kirjelmässä kenraali von Falkenhaynille vakuuttanut, että »koko Suomi on yksimielinen puolueisiin katsomatta» ja että »kaikkialla Suomessa ollaan valmiita nousemaan yhdessä Saksan kanssa taisteluun yhteistä vihollista vastaan.» Kuitenkin oli Wetterhoff epäilemättä tietoinen siitä, että tätä väitettä ei ollut käsitettävä kirjaimellisesti. Hän saattoi puolustaa itseään sillä, että vaikka se _nyt_ tuntui suuresti liioitellulta, tulisi se _tuonnempana_ täydellisesti vastaamaan todellisuutta.

Niin heikko kuin järjestömme vielä olikin, oli se kuitenkin ainoa Suomessa oleva tuki, johon Wetterhoff saattoi nojata pyrkimyksissään. Että »vanhain» keskuudessa hänen nauttimansa luottamuksen laita oli kotimaassa edelleenkin vähän niin ja näin, sen hän kyllä tiesi hyvin. Sitä tärkeämpää oli hänelle ainakin meidän täysi luottamuksemme. Niinpä, kun sitten juhlallisen vastaanoton jälkeen istuimme yksissä pienemmässä piirissä, katosikin yliotteinen sävy hänen ilmeikkäistä piirteistään ja hän oli jälleen vaatimaton toveri, joka tarkkaavasti kuunteli poliittisia selontekojamme ja leppoisasti otti vastaan arvosteluamme. Mitä hän itsekseen mietti meidän poliittisesta pätevyydestämme, siitä on hänen päiväkirjassaan erinäisiä viitteitä.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 31:senä, pidettiin sitten se kokous, jota Wetterhoff on nimittänyt »historialliseksi». Läsnä olivat Wetterhoff, professori Rafael Erich, joka samana päivänä oli saapunut Abiskosta, Jonas Castrén, Almar Fabritius, J.W. Snellman, Isak Alfthan, Ruotsissa asuva Georg Gripenberg (Alexis G:n poika) ja minä sekä sitäpaitsi, kuvaavaa kyllä, ruotsalainen aktivisti toht. Adrian Molin. Kokous pidettiin Gustafssonin pensionaatissa Birger Jarlinkadun 8:ssa. Puheenjohtajana toimin minä. Kokouksessa pidetty pöytäkirja ei valitettavasti ole tallella. Päiväkirjassaan mainitsee Wetterhoff vain lyhyesti: »Mitään varsinaista ohjelmaa ei voitu vahvistaa (?), mutta tärkeätä ja arvokasta oli, että kaikki tunsivat yksimielisyyden tarpeellisuuden, ja professori Erich tuntui olevan vakuutettu, että minun noudattamani menettely on ollut oikea. Hän aikoo koettaa saada vanhat kagaalit — auguurit, miksi Fabritius puolipiloillaan heitä nimitti — tulemaan mukaan.» — »Onko se mahdollista tai hyödyllistä», lisää Wetterhoff, »en vielä tiedä. On ehkä parempi, että he asettuvat meitä vastaan, niin saamme tulevaisuudessa nuorempia, toimekkaampia ja vapaamielisen härkäpäisyyden vähemmän kyllästämiä hallitusmiehiä.» Sitten seuraa osanottajien luonnehtiminen, joka osaksi on koko lailla pisteliäs.

Jos ei kokouksessa vahvistettukaan »mitään varsinaista ohjelmaa», s.o. suurpoliittista ohjelmaa Wetterhoffin hengessä, niin tehtiin siinä kuitenkin erinäisiä tärkeitä päätöksiä. M.m. hyväksyttiin ehdotus, että koetettaisiin saada toimeen eri puolueiden edustajista muodostettu lähetyskunta, joka matkustaisi Berliiniin esittämään kansan toivomuksia. Tämän aikeen toteuttaminen kävi sentään sittemmin mahdottomaksi.

Tukholman järjestölle oli heinäkuun 31 p:nä pidetyllä kokouksella suuri merkitys. Kokous valitsi näet sikäläistä toimintaa varten kolmihenkisen pysyvän toimikunnan, johon tulivat H. Gummerus puheenjohtajaksi, Almar Fabritius ja Jonas Castrén. Sittemmin elokuussa laadin »promemorian» tukholmalaisedustuksen tehtävistä. Ne olisivat:

1:ksi. Yhteyden ylläpitäminen Helsingin-keskuskomitean ja Berliinin-edustuksen välillä. Sitä varten on niin säännöllisesti kuin mahdollista lähetettävä raportteja Helsinkiin, jotta keskuskomitea voi seurata asiain kulkua, edelleen toimitettava sen tietoon Berliinistä tai Tukholmasta tulevat ehdotukset ja vihdoin annettava Berliinin-edustukselle tietoja Suomen oloista.

2:ksi. Niiden Saksan sotatointen yhteyteen suunnitellun Suomen kapinan valmisteluiden suorittaminen, joiden täytyy tapahtua Ruotsissa. Siihen kuuluu suomalaisten vapaaehtoisten edelleenkuljettaminen, joka jo on alkanut Haaparannan kautta ja joka, sittenkuin Lockstedtin-joukon laajentaminen tai sen mahdollinen siirtäminen Ahvenanmaalle on päätetty, tulee vaatimaan suuren koneiston.

3:ksi. Sotilaallisten tietojen hankkiminen Suomesta yksissä neuvoin täkäläisten saksalaisten toimistojen kanssa. Sitä varten on jo muutamia Lockstedtin-joukon jäseniä lähetetty Suomeen. Uusi varma postiyhteys Haaparannan kautta Helsinkiin on saatu aikaan.

4:ksi. Mielialan muokkaaminen Ruotsissa yhdessä ruotsalaisten aktivistien kanssa. Tämä tapahtuu sanomalehtikirjoitusten avulla ja keskustelemalla vaikutusvaltaisten poliitikkojen ja sanomalehtimiesten kanssa. Tällä toiminnalla on suuri merkitys koko asialle, koska juuri suomalaiset ja miltei yksinomaan he kykenevät vaikuttamaan mielialaan ja mielipiteisiin ruotsalaisten keskuudessa. Ennen kaikkea on ruotsalaiset saatava siihen vakaumukseen, että Suomi todella haluaa Ruotsin asiaantarttumista.

Eräs toisen kohdan lausunta kaipaa selitystä. Siihen aikaan keskusteltiin innokkaasti siitä mahdollisuudesta, että saksalaiset joukot saattaisivat miehittää Ahvenanmaan. Meidän piirissämme kannatti tätä ajatusta varsinkin Fabritius, jonka mielestä tällainen retkikunta lopullisesti ratkaisisi Lockstedtin joukon käyttöä ja kehitystä koskevan probleemin. Ahvenanmaan-suunnitelman kannalla oli aluksi myös Wetterhoff, kunnes tämä oli tullut vakuutetuksi, että Saksan sotilasviranomaiset katsoivat suunnitelmaa nykyjään mahdottomaksi toteuttaa, m.m. Ahvenanmaan etäisen aseman vuoksi, joka vaatisi tuntuvan laivaston-osaston käyttämistä yhteyden ylläpitämiseksi maihinnousseiden joukkojen kanssa. Edellyttämällä, että suunnitelma toteutettaisiin, oli se ajatus lähellä, että Saksassa koulutettu suomalainen joukko sijoitettaisiin Ahvenanmaalle odottamaan sotatoimien alkamista Suomen mantereella. Sen arveltiin myöskin voimakkaasti vaikuttavan Suomen mielialaan.

Mitä tulee ohjelman 4:nteen kohtaan, olen jo kosketellut meidän toiveitamme siitä, että Ruotsi ryhtyisi sotaan. Wetterhoff tuntuu kuitenkin, hänen päiväkirjastaan päättäen, saaneen siinä suhteessa sangen kielteisiä kokemuksia Tukholmassa käydessään. M.m. oli Adrian Molin sanonut hänelle, että nykyjään oli mahdoton saada Ruotsia liikkeelle ennenkuin Saksa ja Suomi olisivat tehneet jotakin, joka saattaisi Ruotsin jonkinlaiseen pakkotilaan, josta ei ole muuta pääsyä kuin osanotto sotaan. »Mahdollistahan on», huomauttaa Wetterhoff, »että se ei muuten käy, mutta luulen melkein, että on yhtä vaikeata saada Saksaa ottamaan ensimmäistä askelta.» Siinä hän oli epäilemättä oikeassa. Mutta jos niin oli laita, olivat toiveet Ruotsin ryhtymisestä sotaan jokseenkin pienet. Sillä Suomi ei voinut eikä tahtonut ryhtyä mihinkään ilman että Saksa teki aloitteen sotaväkeä lähettämällä. Lopulta täytyi kuitenkin katsoa menestystämme todennäköisemmäksi siinä tapauksessa, että saksalaiset etenevät maatietä Pietaria kohti.

Yhtenä positiivisena tuloksena Wetterhoffin käynnistä Tukholmassa oli, että kenraali Nordensvan, vanha, suuressa arvossa pidetty ruotsalainen upseeri, otti matkustaakseen Saksaan siellä laatiakseen suunnitelman Ruotsin—Saksan—Suomen sotatoiminnasta.

Tukholman-toimiston toiminnasta elokuulla, jolloin niin paljon tärkeää oli tekeillä, en muista paljoa yksityiskohtia. Lockstedtin-pataljoonan perustamista saatoimme nyttemmin katsoa jokseenkin varmaksi, ja valmisteluja sen miehistön hankkimiseksi hoiti tarmokkaasti ja taitavasti Fabritius. Minun toimintani keskittyi poliittiseen työhön ja sanomalehtipropagandaan. Toimiston sihteerinä, konekirjoittajana ja kaikinpuolisena apurina oli H.R. Söderström, joka terveyssyistä oli palannut Lockstedtin-leiriltä.

Jonkin verran merkitystä oli käynnilläni elokuun lopulla ruhtinas von Wedelin luona, jonka keisari Wilhelm oli lähettänyt Tukholmaan salaista poliittista tehtävää varten. Herttainen vanha herra oli keskusteluissaan Ruotsin ulkoministerin Wallenbergin kanssa ja luultavasti myöskin Saksan lähettiläältä von Luciukselta saanut Suomen oloista ja mielialasta meidän asiallemme erittäin epäedullisen käsityksen. Tein voitavani saadakseni hänet toiseen käsitykseen. Sittemmin sain Wetterhoffilta kuulla, että ponnistukseni ei ollutkaan turha. Raportissaan Saksan ulkoministeriölle von Wedel oli ilmoittanut ulkoministeri Wallenbergin sanoneen hänelle, että yleinen mielipide Suomessa ei hänen tietääkseen pyri irroittamaan maata Venäjästä, mutta että Ruotsi suhtautuisi asiaan toisella tavalla, jos tultaisiin vakuutetuksi, että Suomi todella tahtoo päästä vapaaksi. Osoitukseksi siitä, ettei Wallenbergin käsitystä Suomessa vallitsevasta asemasta kuitenkaan ilman muuta ollut pidettävä tosioloja vastaavana, oli von Wedel tehnyt selkoa keskustelustansa minun kanssani.

Meidän tunteemme niitä maanmiehiämme kohtaan, jotka alinomaa juoksivat Wallenbergin luona väittämässä meidän esityksiämme vääriksi, eivät olleet juuri ystävällisiä. Myöskään ei Hjalmar Branting kuulunut meidän suosikkeihimme, kun tiesimme, että hän kesällä käydessään Berliinissä oli omin lupinsa esiintynyt suomalaisten puhemiehenä kuvaten maassamme vallitsevaa mielialaa täysin vieraaksi kaikelle separatismille. Fabritiuksen ja minun keskusteluni elokuussa mahtavan sosialistijohtajan kanssa johti eräänlaiseen »puolueettomuuslupaukseen» hänen puoleltaan, mitä tulee Lockstedtin yritykseen, ja lupaukseen mikäli mahdollista ehkäistä parhaillaan tapahtuvaa rekryyttien kuljetusta koskevien uutisten pääseminen sosialistiseen sanomalehdistöön.

Tukholman-toimiston toimintaa koskevat tallella olevat asiakirjat tältä ajalta ovat enimmäkseen vähäpätöisiä. Mainittakoon tässä eräs elokuun 5 p:nä Suomesta saamani raportti:

»Noin puolet kaikista Helsingin tehdastyöläisistä on määrätty linnoitustöihin ja muihin sotilastehtäviin. Kaduilla otetaan kiinni työmiehiä, jotka eivät voi todistaa olevansa toimessa. Samaa tapahtuu muissakin kaupungeissa. Oulussa pakotetaan naisiakin työhön. Myöskin erinäisten konttorien henkilökunnasta on osa vaadittu töihin, niinpä esim. Stockmannin liikkeestä 15—16 henkeä. Hevosten otto ja nautakarjan pakkotilaukset ovat käynnissä kaikkialla. Helsingin ympäristössä hakataan maahan metsää suunnattomia aloja. Vahingot arvioidaan 20 miljoonaksi markaksi, mutta pienintäkään korvausta ei makseta. Passimääräyksiä kotimaassa on kiristetty. Oulun pohjoispuolella saa tuskin kukaan sotapalvelusiässä oleva matkustaa. Vangitsemiset käyvät yhä lukuisammiksi. Verraten varmojen tietojen mukaan istui jokin aika sitten noin 330 henkilöä lukkojen takana. Lisäksi tulevat ne monet, jotka on vangittu, mutta päivän, parin päästä taas laskettu vapaaksi.»

Jätän niiden arvosteltavaksi, jotka silloin olivat kotimaassa, missä määrin tämä kuvaus vastasi tosioloja. Varsinainen hirmuvaltahan alkoi vasta jonkin verran myöhemmin. Joka tapauksessa olivat tällaiset synkät kuvaukset meille kuin _gefundenes Fressen_ ja me riensimme lähettämään ne Berliinin-toimistoon, joka kyllä osasi niitä käyttää.

Siltä ajalta tallessani olevien kirjeiden joukossa on useita Haaparannassa olevien etuvahtiemme V.E. Tuompon (nyt jääkärieverstiluutnantti yleisesikunnassa) ja K.H. Kekonin (nyttemmin jääkärimajuri ja tasavallan presidentin adjutantti) lähettämiä. Kirjeenvaihto heidän kanssaan koski pääasiallisesti salaisen postinkulun järjestämistä ja jo nyt pienessä määrässä alkaneen uusien rekryyttien kuljetuksen valmistamista. Suuriarvoisena avustajana tässä työssä oli heillä Torniossa asuva ylioppilas Eero Heickell.[13]

Uhkarohkea teko heidän puoleltaan oli antaa Erik Malmbergin, joka tärkeässä tehtävässä oli komennettu Helsinkiin, keskellä päivää mennä sillan yli Tornioon santarmien ohi ilman passia ja ruotsalainen telegrafistilakki päässä.

Mielenkiintoista on, mitä Tuompo ja Kekoni ilmoittavat elokuun 27 p:nä: »Yleensä», niin he kirjoittavat, »ovat maassa mielet kokonaan meidän asiamme puolella. Ollaan huolissaan vain siitä, mistä saataisiin aseita. Kivääreitä vielä olisi, vanhoja suurlakon aikuisia, mutta ei ole ampumavaroja. Miehiä olisi etenkin etelämmässä valmiina lähtemään, kun vain saamme sanan heille, että saa tulla. Nekin, jotka jostakin syystä ovat estyneet lähtemästä, sanovat, että kun täällä aletaan, silloin he ovat valmiit jokainen, taisteltakoon sitten vaikka kirveillä ja aidanseipäillä. Maalaisväestö on innostunutta. Se sanoo, että asian pitäisi tapahtua nyt syksyllä; silloin meillä olisi sopivin aika ja suurimmat mahdollisuudet. Sentähden siellä odotetaan jännityksellä.»

Oletin silloin raportinlähettäjäin katselleen asemaa nuorison sangviinisin katsein. Mutta todellisuudessa heidän innostunut kuvauksensa oli merkki siitä kansanmielialasta, joka paria viikkoa myöhemmin lähetti rajan yli sadoittain rahvaannuorukaisia matkalle siihen ihmeelliseen paikkaan, missä sai oppia käsittelemään muitakin aseita kuin kirveitä ja aidanseipäitä.

Tulevain tapahtumain enne oli myöskin seuraava lyhyt ilmoitus eräässä Tuompon kirjeessä: »Torniossa olevista sotamiehistä on osa virolaisia, ja he ovat valmiit koska hyvänsä taistelemaan venäläisiä vastaan joko täällä tai muualla.»

_Yhtä_ kirjettä tältä ajalta en malta olla julkaisematta kokonaan, ei siksi, että se sisältäisi mitään merkillistä, vaan siksi, että se osoittaa, kuinka kekseliäiksi silloin olimme tulleet sotasensuurin pettämisessä kirjoittamalla peitetyin sanoin. Kirje on päivätty Lontoossa elokuun 27 p:nä 1915 ja kuuluu (suomennettuna[14]):

»Rakas Herman.

Minä olen ollut niin levoton Fian kohtalosta, että minun suorastaan täytyy kirjoittaa sinulle ja kysyä, kuinka hän voi. Sveahan on aina ollut kiltti vanhempi sisko ja on varmaan suurena lohdutuksena Fia-paralle, mutta suostuuko hän suoranaisesti avustamaan häntä, on toinen kysymys. On hirveätä olla naimisissa sellaisen roiston kanssa, mikä Rolf aina on osoittanut olevansa, ja minä olen aina ollut vakuutettu, ettei Fia milloinkaan voi tulla onnelliseksi, ellei hän saa laillista eroa. Että Rolf on ollut hänelle uskoton, senhän tiedämme kaikki, mutta hänellä on rahaa ja mahtavia suhteita, joten siinä kai ei mikään auta. Olen kuullut huhuna, että Fiakin viime aikoina olisi ollut uskoton — ja sitähän ei voi kummastella. Sanotaan, että Fian suhde Toriin olisi hyvin hellä, ja Torhan on kunnon mies.

Hyvä olisi, jos Svea voisi tehdä jotakin, mutta avioasiathan ovat niin arkaluontoisia, että hän kukaties ajattelee, ettei hän voi asiaan sekaantua. Minä tapasin Edvardin eilen ja kuulin, että hän parin päivän päästä matkustaa kotiin. Jos luulet, että voisin tehdä jotakin Fia-paran hyväksi, niin ilmoita heti. Muussa tapauksessa matkustan länteen muutamien viikkojen kuluttua.

Tiedätkö, aikooko Tor matkustaa tervehtimään Fiaa? Sehän osoittaisi, että hänellä on rehelliset aikomukset. Vastaa nyt heti. Minä olen niin levoton hänestä. Monet terveiset

Agdalta.»

Huolestunut kirjeenkirjoittajatar oli rouva Aino Malmberg. Pelkään kuitenkin, että englantilaisen kirjesensuurin, jos se ylimalkaan kiinnitti kirjeeseen mitään huomiota, ei olisi ollut erikoisen vaikea arvata, keitä osanottajat tässä onnettomassa aviodraamassa olivat. Että »Edvard» tarkoitti professori Edvard Westermarckia, keskuskomiteamme tulevaa jäsentä, sitä olisi kai ollut hankalampi arvata.

Palaan nyt Wetterhoffiin ja hänen ponnistuksiinsa aikaansaada päätös Lockstedtin-joukon säilyttämisestä ja laajentamisesta. Mitä suurin, ehkäpä kerrassaan ratkaiseva merkitys oli Ruotsin lähettilään kreivi Tauben voimakkaalla esiintymisellä. Hän puhui asiamme puolesta valtiosihteeri von Jagowille ja alivaltiosihteeri Zimmermannille ulkoministeriössä. Romanian ministeri Beldiman taas kävi valtakunnankanslerin puheilla, kuten jo on mainittu. Jo elokuun 6 p:nä saattoi Wetterhoff ilmoittaa minulle saaneensa sekä merikabinetin päälliköltä, amiraali von Mülleriltä, hänen erikoiselta suojelijaltaan, että kreivi Taubelta tiedon, että nämä olivat valtakunnankanslerilta saaneet kuulla, että kursseja nyttemmin on päätetty jatkaa ja laajentaa. Mutta tämä tieto oli ennenaikainen. Oli vielä voitettava sotaministeriön vastarinta. Uudessa elokuun 13:ntena päivätyssä kirjeessä minulle Wetterhoff kirjoittaa, että sotaministeriä ei vielä ole myöntynyt. Ponnistuksia jatkettiin. Amiraali von Müllerin onnistui taivuttaa sotaministeri, joka lupasi toimittaa, että Wetterhoff kutsuttaisiin suureen päämajaan. Elokuun 16 p:nä Wetterhoff neuvotteli Badenin prinssin Maxin kanssa. Elokuun 19 p:nä hän oli audienssilla Mecklenburgin herttuan Adolf Fredrikin luona, jota ajatus mahdollisesti päästä itsenäisen Suomen kuninkaaksi suuresti viehätti. Hän pani puolestaan mahtavia vipuja liikkeelle.

Elokuun 20:s päivä oli Wetterhoffille merkkipäivä. Hän sai silloin todellakin kutsun saapua suureen päämajaan Plessiin Schlesiaan esittämään Suomen asiaa hänen ylhäisyydelleen kenraali von Falkenhaynille. »Minä pelkään vain», kirjoittaa hän päiväkirjaansa, »että en onnistu, kun nyt kaikki on minun käsissäni. Kukaties isänmaani koko kohtalo on tässä keskustelussa minun diplomaattisesti tottumattomissa käsissäni, enkä kuitenkaan uskalla päästää ketään muuta hyvistä maanmiehistäni mukaan, jottei onnettoman tuloksen vaara olisi vielä suurempi.» Kuinka ominaista Wetterhoffille olikaan tämä omituinen seos vaatimattomuutta ja vakaumusta, että hän se kuitenkin parhaiten kaikista osaa asian hoitaa!

Fredrik Wetterhoffin käynti suuressa päämajassa elokuun 24 p:nä tuli käännekohdaksi vapausliikkeemme historiassa. Se vilkas kuvaus, jonka hän on päiväkirjaansa kirjoittanut matkastaan, kuuluu tämän ajan mielenkiintoisimpiin asiakirjoihin.

Tarkoitus oli, että korkeimmissa saksalaisissa piireissä erittäin suosittu ruotsalainen löytöretkeilijä ja poliitikko toht. Sven Hedin, joka silloin oleskeli itärintamalla, olisi tullut Wetterhoffin mukaan tämän matkalle. Sitä ajatusta kannatti innokkaasti herttua Adolf Fredrik, joka pani sähkölennättimet vilkkaaseen toimintaan päästäkseen valittuun matkatoveriin käsiksi. Mutta se ei onnistunut. Wetterhoff sai matkustaa yksin, ja se oli ehkä parasta.

Plessissä kävi Wetterhoff ensin amiraali von Müllerin ja sitten von Falkenhaynin itsensä luona. Käynti ei olisi voinut tapahtua otollisempaan aikaan. Ei päivääkään kulunut ilman uusia voitonsanomia itärintamalta. Elokuun 5 p:nä olivat saksalaiset marssineet Varsovaan 8 p:nä oli Ivangorod kukistunut, 17 p:nä Kovno valloitettu. Elokuun 20 p:nä oli Novogeorgievskin erinomaisen luja linnoitus vallattu, ja päivää ennen Wetterhoffin audienssia oli saapunut tieto, että itsepintaisesti puolustettu, rämeiden suojaama Ossowiecin linnoitus oli antautunut. Juuri siihen aikaan punnittiin Hindenburgin suurenmoista suunnitelmaa täydentää tähän asti suoritettu rintamarynnistys kiertoliikkeellä pohjoisesta, jotta venäläisten koko keskusta joutuisi saarroksiin, vaikka Falkenhayn sitten ei kuitenkaan sitä suunnitelmaa hyväksynyt.[15] Sanalla sanoen, kaikki näytti mahdolliselta. Ehkäpä voitaisiin nyt toivoa sitäkin, että Ruotsi vihdoinkin päättäisi asettua Saksan puolelle näiden loistavien voittojen vaikutuksesta. Joka tapauksessa vaati Saksan etu olemaan hylkäämättä suomalaisten tarjoutumista sotilaalliseen ja poliittiseen yhteistyöhön.

Mitä Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan keskustelustaan Saksan yleisesikunnanpäällikön kanssa, on kuin tämän voittotunnun kaikua. Hänen kertomuksensa mukaan ei keskustelu koskenut niinkään paljon Lockstedtin-joukkoa kuin saksalaisten mahdollisia sotatoimia Suomessa. Falkenhayn selitti, että Saksan hyökkäyksellä Pietariin Suomen kautta olisi suunnattoman suuri merkitys ja että se saattaisi olla surmanisku Venäjälle. Suomen osanotto siihen harjaantumattomille miehistöineen olisi kuitenkin aluksi vähemmän tärkeää. Kolme saksalaista divisionaa riittäisi tarkoitukseen. Mutta sotatoimi Suomessa oli mahdollinen ainoastaan, jos Saksan ei tarvitsisi lähettää kaikkia joukkoja, hevosia, ammuksia ja muita varuksia meritse. Jos Saksa sitävastoin saisi toimittaa osan tätä kuljetusta Ruotsin kautta, olisi se valmis lähettämään sotaväkeä Suomeen.

Tähän huomautti Wetterhoff, että Suomen taholta voitaisiin asettua yhteyteen Ruotsin hallituksen kanssa luvan hankkimiseksi tähän kuljetukseen Ruotsin kautta. Falkenhayn epäili kuitenkin, antautuisiko Ruotsi diplomaattisiin keskusteluihin yksityisten Suomen kansalaisten kanssa. Silloin pani rohkea salavehkeilijämme koko suuren dialektisen kykynsä liikkeelle haihduttaakseen epäilyt, ja jos hänen omaa kertomustaan saa uskoa, tosiaan onnistuikin ainakin puolittain. Uskoiko hän todella sen rohkean suunnitelman toteuttamismahdollisuuteen? Hänhän oli Tukholmassa saattanut todeta, minkälainen maaperä oli. Mutta hänenluontoisensa mies uskoo helposti, mitä toivoo. Ja sitäpaitsi, ellei hanke onnistuisikaan, niin oli kuitenkin tavattoman tärkeätä tällä hetkellä herättää Saksan ylimmissä sodanjohtajissa toiveita hankkeen onnistumisesta. Samalla tavoin ovat kokeneet diplomaatit aina menetelleet tämänkaltaisissa tapauksissa.

Tämän diplomaattisen voiton luonnollisena seurauksena oli päätös Lockstedtin-kurssien pidentämisestä ja laajentamisesta. Sundwall on kirjassaan kertonut, mitä siitä Falkenhaynin kanssa keskusteltiin, nähtävästi Wetterhoffin antamien tietojen mukaan, joita tämä ei ole merkinnyt päiväkirjaansa. Sitävastoin Wetterhoff mainitsee muutamalla sanalla, mitä hän siitä puhui sotaministeri Wildt von Hohenbornin kanssa käyntinsä jälkeen von Falkenhaynin luona. »Lockstedtin-leirin kursseja», kirjoittaa hän päiväkirjassaan, »kosketeltiin ensin. Hän kysyi minulta, ovatko ne välttämättömät, ja kun vastasin hänen kysymykseensä myöntävästi, sanoi hän heti antavansa käskyn laajennuksen toimeenpanosta.» — Vihdoin oli Wetterhoff keskustelussa myöskin esikuntapäällikön, amiraali Bachmannin kanssa. Seuraavana päivänä hän palasi Berliiniin. Voitto oli saavutettu.

Tunnettua on, että alemmat viranomaiset sotaministeriössä jatkoivat jarrutustaan vielä tämän päämajassa tapahtuneen ratkaisun jälkeen ja että Wetterhoffin täytyi amiraali von Müllerin välityksellä saada sotaministeri mieskohtaisesti tarttumaan asiaan, jotta asia saataisiin lopullisesti järjestykseen. Elokuun 28 p:nä keisari allekirjoitti käskyn suomalaisen harjoitusjoukon perustamisesta Lockstedtiin ja saman kuun 31 p:nä majuri Bayer luki sen pfadfinderjoukolle leirillä.

Tiedetään, mikä riemu siitä syntyi poikiemme joukossa, jotka kuukauden toisensa jälkeen olivat kestäneet paikallaan pitkämielisesti paikkaillen rääsyisiä partiolaisunivormujansa ja miehuullisesti kamppaillen hiipivää mielenmasennusta vastaan. Heinäkuun 24 p:nä he olivat tosin saaneet kauan luvassa olleet musketööriunivormut, mutta kaikki oli silloin vielä epävarmaa. Nyt oli vihdoin saatu ne »realiteetit», joiden saannista iältään vanhin »Pfadfinder» Almar Fabritius oli jo toukokuussa ollut miltei vakuutettu. Keisarillinen käsky määräsi muodostettavaksi pataljoonan jalkaväkeä, pionieeri- ja konekiväärikomppanian sekä mahdollisesti vielä tykistöä ja osaston pyöräilijöitä. Muutamien viikkojen kuluttua saattoi odottaa suuren rekryyttivirran alkavan saapua Suomesta. Totisesti, rohkeimmat unelmamme tuntuivat nyt olevan toteutumassa. Sillä minkävuoksi olisi Saksan sodanjohto valmis ottamaan vastaan 2 000 suomalaista rekryyttiä, ellei se katsonut voivansa käyttää niitä tulevaan, kansankapinan tukemaan sotatoimintaansa Suomessa?

Ja tästä oli meidän suureksi osaksi, jopa luultavasti suurimmaksi osaksi kiittäminen sitä miestä, jonka nimeä vain puoli vuotta sitten mainittiin Suomessa milloin epäilevästi, milloin suorastaan suuttumuksella vapausliikkeemme yhteydessä! Sitten oli lohduttauduttu sillä hurskaalla ajatuksella, että Jumala joskus saattaa valita outoja aseita tarkoituksiinsa. Vaikenisivatko ruikuttelut »aseen» inhimillisistä vioista ja heikkouksista nyt ja saisiko tuo tavattoman taitava mies nyt täydellisen ja yleisen tunnustuksen? Senhän saisimme ennen pitkää nähdä.

Nyt ajattelivat kaikki vain suurta saavutusta, jonka poliittinen merkitys oli ilmeinen. Elokuun 30 p:nä eversti von Zimmermann toi kenraali von Falkenhaynin tervehdyksen Wetterhoffille ja kiitokset päämajassa saaduista tiedoista. »Samalla», sanoo Wetterhoff päiväkirjassaan, »antoi hän (nim. von Falkenhayn) minulle tehtäväksi saattaa Suomen kansan tietoon, että Saksalla on suuri mielenkiinto sen kohtaloa kohtaan, ja pyysi minua tekemään kaikkeni antaakseni kansalle mahdollisimman suuria toiveita.» Tämän tehtävän täytti Wetterhoff saapuessaan Tukholmaan syyskuun 1 p:nä.

V. TAPAUSRIKAS SYYSKUU.

Muistojeni kuvauksessa olen nyt tullut ajankohtaan, jolloin alussa niin vaatimaton »nuorisoliike» kasvoi koko kansamme ja koko maan käsittäväksi tulossaolevan vapaustaistelumme valmisteluksi. Minun toimintani seuraavana aikana rajoittui yhä enemmän poliittiseen propagandaan pääasiallisesti Tukholmassa, osittain Saksassa. Sen tukholmalaiskomitean jäsenenä, joka pian »valtuuskunta» nimisenä sai toisen kokoonpanon Suomesta lähetettyjen henkilöiden tultua siihen lisäksi, otin tosin osaa kysymyksiin, jotka koskivat jääkäripataljoonan muodostamista hankkimalla miehiä Suomesta sekä sen kohtalon eri vaiheita Saksassa. Mutta tämän tehtävän käytännöllisen työn suorittivat enimmäkseen toiset. Vaikeaa ja vaarallista rekryyttien hankintaa Suomessa johti loistavalla menestyksellä syyskuussa muodostettu A(ktio) K(omitea), johon kuului eri järjestöjen edustajia. Valtiollisia puolueita edustivat siinä toht. V.O. Sivén (maalaisliittoa), maisteri P.J. Hynninen, sittemmin toht. Eino Suolahti (vanhaa suomalaista puoluetta), toht. Heikki Renvall (nuorsuomalaista puoluetta) ja varatuomari Otto Åkesson (ruotsalaista kansanpuoluetta), entistä Voima-liittoa ja vanhoja aktivisteja johtaja A.V. Nylander, ent. suomalaisten upseerien yhtymää, josta sittemmin käytettiin nimitystä M(ilitaari) K(omitea), ratsumestari Harald Åkerman ja ylioppilaita maisteri Kai Donner ja hänen varamiehenään maisteri Bertel Appelberg. Toht. Renvall oli toimessaan vain lyhyen ajan. Sivénin ja Donnerin oli sittemmin pakko matkustaa Ruotsiin välttääkseen vangitsemista. Uudelleen järjestettyyn C(entraali) K(omiteaan) kuuluivat valtioneuvokset Edvard Hjelt ja Alexis Gripenberg, professori Edvard Westermarck, tohtori W. Zilliacus, senaattori H. Rautapää, johtaja Samuli Sario, senaattori Otto Stenroth, professori Rafael Erich ja vapaaherra Adolf von Bonsdorff. Näistä muuttivat von Bonsdorff, Erich ja Sario ennen pitkää Tukholmaan.[16]

Oikeastaan suorittivat päätyön Suomessa edelleenkin »nuoret», s.o. ylioppilaat kautta maan lukuisten apulaistensa ja Suomeen komennettujen jääkärien avulla. Kuta enemmän tietoja värväystyöstä, sotilasvalmisteluista, venäläisiä sotavoimia koskevien tietojen peräti vaarallisesta kokoamisesta sekä valistustyöstä kansan keskuudessa tulee julkisuuteen, sitä suurenmoisemmalta tuntuu tämä toiminta. Paitsi venäläisten ja kotimaisten viranomaisten vainoa oli osanottajain otettava lukuun välinpitämättömyys, jopa vihamielisyyskin aktiivista itsenäisyysliikettä kohtaan laajoissa piireissä yhteiskuntaamme. Liioittelematta voi sanoa, että suuren yrityksen menestys pohjimmaltaan sittenkin johtui siitä kannatuksesta, mitä se sai kansan laajoista kerroksista. Nyt kävi ilmi, että kansa oli omaksunut vanhan aktiivisen vastustuspuolueen ja Voima-liiton aatteet paljon suuremmassa määrässä kuin oli uskottu.

»Kuten Suomen aktiivinen vastustuspuolue», kirjoittaa eräs näiden olojen tuntija,[17] »niin sen kasvattikin, Voimaliitto, laski Suomen itsenäisyystaistelulle lujan pohjan; sen työ ei ollut turhaa, sen heittämä siemen iti. Varsinkin Pohjois-Suomessa, missä Voima-liitto toimi erittäin pontevasti, sai jääkäriliike, sitten kun sen aika tuli, voimakasta tukea, ja kansan itsenäisyyspyrkimys osoittautui sangen elinvoimaiseksi.»

Suomalaisen aseellisen joukon pelkkä olemassaolo Saksan alueella oli mainiona lähtökohtana pyrkimyksille saada tältä mahtavalta sotaakäyvältä valtakunnalta apua itsenäisyysliikkeellemme. Poliittiselle propagandalle siellä oli Wetterhoff luonut hyvän perustan. Sille oli vain rakennettava edelleen.

Mitä sanon sitten toiminnasta Ruotsissa? Sen merkitystä vapausliikkeelle on tähän saakka liiaksi sivuutettu, osittain historiallisen aineiston puutteen vuoksi. Tukholman-valtuuskunnan pöytäkirjat ja muut asiapaperit eivät nykyjään ole käytettävissä. Sen toiminta jääkäripataljoonan hyväksi ja sen muut toimenpiteet eivät niin ollen ole voineet saada riittävää valaisua niissä kuvauksissa, joita on julkaistu. Mitä taas tulee siihen innokkaaseen propagandaan Suomen hyväksi, jota Ruotsissa tehtiin, tulee sitä helposti aliarvioineeksi, kun se ei johtanut näkyviin tuloksiin. Sivullisesta voi näyttää, että koko tämä toiminta, mikäli se pyrki muuttamaan Ruotsin kansan yleistä mielipidettä, on ollut turhaa, kun Ruotsi ratkaisevalla hetkellä 1918 ei käsittänyt suurta historiallista tehtäväänsä avustaa Suomen pelastamista.

Lukija älköön odottako, että minä koettaisin kokonaan täyttää tämän aukon yleisön tiedoissa Suomen vapaussodan valmistuksista. Ne muistiinpanot, jotka minulla tältä ajalta on tallella, koskevat pääasiallisesti ainoastaan sellaista, johon mieskohtaisesti otin osaa. Älköön senvuoksi pyydettäkö minulta täydellistä kertomusta työstä, jonka koneistossa olin vain vaatimattomana rattaana. Paljon siitä, mitä silloin tehtiin ja puuhattiin, kulki minun ohitseni.

* * * * *

Elokuun lopulla, kun oli käynyt selväksi, että liikkeemme tulisi jatkumaan pitkän aikaa ohjelmaltaan tuntuvasti laajempana, tuli huoneistokysymys Tukholmassa tärkeäksi. Keväällä oli se pieni kalustettu huone Oden-kadun varrella, missä silloin asuin, saanut olla samalla jonkinlaisena kansliana. Mutta nyt oli myöskin perheeni Tukholmassa ja Villa Ventorpissa saatoimme viipyä vain kesän loppuun saakka. Vaimoni ja minä päätimme silloin vuokrata kalustetun huoneiston, joka samalla voisi olla Tukholman-komitean ja sen jäsenten kokouspaikkana. Valitsimme hauskan kuuden huoneen huoneiston lähellä Keskusasemaa Tegnérin- ja Dalakadun kulmassa; osoitenumero oli Tegnérinkatu 48. Siinä oli työhuone, jota sanottiin »kansliaksi», sali, ruokasali ja makuuhuoneet. Yksinkertaista ja puutteellista sisustusta täydennettiin ostamalla muutamia huonekaluja. Varat ensimmäisen vuokraerän maksamiseen saimme avokätisenä lahjana rouva Maria Ekmanilta, o.s. Lavonius, joka oli isäni lapsuudenystäviä. Hän oli suuresti innostunut siitä, mitä olin kertonut hänelle suomalaisten nuorukaisten uskaliaasta yrityksestä, ja oli jo aikaisemmin auttanut minua pulassa, kun kassa oli tyhjillään ja piti hoivata lomallaolevia »pfadfindereitä». Eräs hänen tyttärensä oli naimisissa Ruotsin Valtakunnanpankin ent. johtajan, vapaaherra Carl Langenskiöldin kanssa, joka niinikään oli vanhan isänmaansa lämmin ja uhrautuva ystävä. Rouva Ekmanin poika hänen ensimmäisestä aviostaan tunnetun suomalaisuudenharrastajan Ernst Linderin kanssa oli eversti Ernst Linder, joka sittemmin otti niin kunniakkaasti osaa vapaussotaamme, missä hän sai kenraalimajurin arvon armeijassamme.