Part 3

Ministeri von Luciuksen kanssa olin alussa suoranaisissa kosketuksissa vain vähän. Se Saksan lähetystön jäsen, jonka kanssa silloin olin eniten tekemisissä, oli meriattasea von Fischer-Lossainen, jonka kanssa myöskin Jonas Castrén ylläpiti yhteyttä. Hän kuului keisari Wilhelmin uskottuihin ja oli ollut keisarin seurassa tämän Norjan-matkalla juuri ennen sodan syttymistä. Hän tiesi kertoa sangen kiinnostavia seikkoja siitä, miten hermostunut mieliala matkan aikana oli vallinnut »Hohenzollernissa», ja siellä pidetyistä intiimeistä neuvotteluista. Näissä neuvotteluissa oli hän puolestaan äänellään vastustanut ehdotusta Saksan laivaston lähettämisestä Itämerelle hävittämään Venäjän laivastoa. Hra von Fischer oli etevä upseeri alallaan ja sitäpaitsi taitava diplomaatti, eikä ollut helppoa päästä selville hänen kannastaan Suomen asiassa, vaikka hän mieskohtaisesti osoitti meille mitä suurinta kohteliaisuutta. Siitä, että hän oli luonteeltaan kunnon mies, sain vähää myöhemmin mieluisan kokemuksen, kun eräs meikäläinen oli tehnyt omituisen yrityksen mustata minua hänen silmissään minun selkäni takana. Mainittu meikäläinen oli antanut minulle kirjeen omakätisesti jätettäväksi von Fischerille. Päivää myöhemmin, kun olin tehtävän toimittanut, soitti von Fischer minulle pyytäen minua käymään luonaan lähetystössä. Minun saavuttuani sinne sanoi hän katsovansa velvollisuudekseen lukea minulle edellisenä päivänä saamansa kirjeen. Voi arvata, että hiukan ällistyin, kun havaitsin kirjeen sisältävän minun persoonastani kuvauksen, joka, jos se olisi ollut oikea, ehkä olisi saattanut von Fischerin katkaisemaan kaikki välinsä minun kanssani! En voinut olla ihailematta kirjeenkirjoittajan humoristista keksintöä panna kuvauksen kohde itse viemään sitä vastaanottajalle. Sen kohtauksen ylle, joka sitten sukesi minun ja kirjeenkirjoittajan välille, kun kerroin hänelle tapahtumain kulun, on paras laskea ajan sovittava huntu.

Myöskin sotilasasiamiestä, majuri von Aweydenia, tapasin silloin tällöin. Hän oli reima ja suorava preussilainen upseeri, hiukan töykeä ja hermostunut käytöstavaltaan. Politiikasta hän ei paljoa ymmärtänyt. Hänen asianaan oli lähinnä välittää yhteyttämme Saksan sotilasviranomaisten kanssa. Hän teki sen uutterasti ja tunnollisesti.

Verrattomana tukena oli minulle kauppaneuvos Goldbeck-Löwe, Saksan Helsingissä oleva konsuli, joka sodan ajaksi oli asettunut Tukholmaan, missä hän m.m. toimi Saksan luottamusmiehenä Suomen asioissa. Mitä hän siinä ominaisuudessaan teki Suomen hyväksi, jokahan oli tullut hänen toiseksi isänmaakseen, sitä ei voi kyllin korkealle arvioida. Minun ei tarvinne sanoa, että hän mitä innokkaimmin harrasti meidän pyrkimyksiämme. Käytännöllisenä liikemiehenä oli hän varovan pidättyväinen Berliiniin lähettämissään Suomea koskevissa lausunnoissa. Hän asettui aluksi odottavalle kannalle itsenäisyysliikkeen suhteen, jonka menestymisen mahdollisuuksia hän syystäkin piti epävarmoina, vaikkakin lämpimästi suosi päämäärää. Hän pyysi minulta usein tietoja erinäisistä asioista ja osoitti minulle luottamustaan useinkin lukemalla minulle raporttinsa ennen niiden lähettämistä. Suomessa vallitsevaa tilaa koetti hän kuvata niin objektiivisesti kuin mahdollista, mutta juuri se antoi lisää arvoa hänen ymmärtäväisille lausunnoilleen meidän noudattamastamme politiikasta.

Suomalaisten ylioppilaiden suunnittelemasta Saksanmatkasta oli Goldbeck-Löwe saanut tiedon jo hyvin aikaisin. Hän ihaili heidän uhrautuvaa rohkeuttansa, mutta varoitti meitä samalla tuudittautumasta kovin suuriin toiveisiin, koskahan ei kukaan saattanut tietää, miten poliittiset ja sotaolot tulevaisuudessa muodostuisivat. Pääasia hänestä oli, että Berliinissä pidettiin vireillä harrastusta Suomea kohtaan. Niin pian kun suhteemme Saksaan saivat kiinteämmän muodon, liittyi hän täydestä vakaumuksesta aktiiviseen politiikkaan ja edisti useita kertoja tarmokkaasti sen toteuttamista. Hänen vierasvarainen kotinsa (alkuvuosina Fryxellinkatu 1) oli aina avoinna neuvoa ja apua etsiville suomalaisille.

Vaikka Suomen aktivistien pyrkimys ensi sijassa tarkoitti Saksan avustuksen hankkimista maallemme, oli kuitenkin Ruotsin suhtautumisella meidän asiaamme suuri merkitys. Ruotsalaisten kanta tässä suhteessa riippui tietenkin paljon eri puolueiden kannasta itse maailmansotaan nähden. Vasemmisto — vapaamieliset ja sosialidemokraatit — oli enimmäkseen ympärysliiton puolella. Siltä taholta emme siis saattaneet odottaa suurta menettelymme ymmärtämystä, vaikkakin moni näiden puolueiden jäsen vakuutti, että hänen oli sääli »suomalaisparkoja». Sitävastoin olivat oikeiston sympatiat kauttaaltaan keskusvaltojen puolella, joten me sen keskuudesta saimme rohkaisevaa hyväksymistä. Oikeiston kannan ratkaisi toisaalta sen sympatia germanilaista Saksaa ja sen korkeaa kulttuuria kohtaan, toisaalta sen seikan oivaltaminen, että Venäjän rajan lopullinen siirtäminen Tornionjoelle oli kuolinvaara Ruotsille. Isänmaallinen ruotsalainen ei oikeiston mielestä voinut muuta kuin toivoa Saksan voittoa ja Venäjän tappiota sekä yhtenä seurauksena siitä Suomen irroittamista Venäjän valtakunnasta. Ruotsin suurvalta-ajan perimykset ja »valtakunnan sydämestä temmattua veristä kilpeä» muistuttava Suomi olivat tänä ajankohtana jokaisen entislaatuisen ruotsalaisen mielessä elävämpänä kuin pitkään aikaan.

Tukholman sanomalehdistä näin ollen pääasiallisesti oikeistolehdet avasivat auliisti palstansa niille Suomea koskeville kirjoituksille ja uutisille, joita pian Ruotsin pääkaupunkiin asettumiseni jälkeen aloin niille toimittaa. Ensi sijassa tämä koski »Aftonbladetia», jonka päätoimittaja Harald Sohlman vanhastaan oli Suomen lämmin ystävä sekä sitäpaitsi Jonas Castrénin ihailija ja jonka toimitussihteeri Valdemar Langlet oli naimisissa suomalaisen kanssa. Myöskin »Nya Dagligt Allehandan» etevän päätoimittajan Leon Ljunglundin kanssa jouduin pian läheiseen ystävyyteen. Hänen hyvin toimitettu lehtensä oli seuraavana aikana Suomen propagandan päätukia. Kolmannella sijalla on mainittava »Stockholms Dagblad», jonka taitava ja hyvänsävyisen humoristinen ulkomaanosaston toimittaja Werner Söderberg myöskin silloin tällöin otti osastoonsa minun kynästäni lähteneitä kirjoituksia. Sitävastoin pysytteli suuri ja mahtava, varsinkin suurliikemiespiirejä lähellä oleva oikeistolehti »Svenska Dagbladet» alussa varovasti erillään vaarallisista suomalaisista salavehkeilijöistä. Sama oli laita laajalle levinneen maltillis-vapaamielisen »Stockholmstidningenin», jonka päätoimittaja Rinman ei sentään koskaan kieltäytynyt ottamasta lehteensä uutisia Venäjän väkivaltahallituksesta Suomessa, hän kun oli herkän oikeudentuntoinen. Tuloksettomiksi jäivät kaikki yrityksemme voittaa puolellemme »Dagens Nyheter» ja »Socialdemokraten». Niiden silmissä olimme ja jäimme olemaan tuskin muuta kuin — Saksan agentteja.

Heti kun suomalaisesta aktivistisesta liikkeestä alkoi herahdella joitakin tietoja, tervehti suuri osa oikeistoa sitä vilpittömän myötätuntoisesti. Mutta sympatianosoituksia ja useita arvokkaita personallisia palveluksia pitemmälle ei ylimalkaan menty. Jokainen vihjekin siihen, että Ruotsin pitäisi aktiivisesti astua Suomea auttamaan, torjuttiin viittaamalla Ruotsin kansan järkähtämättömään päätökseen pysyä puolueettomana. Ja sillensä asia jäi aina kohtalokkaaseen 1918 vuoden talveen saakka.

Oli kuitenkin, kuten tiedetään, olemassa pieni ryhmä ruotsalaisia »aktivisteja», joista puolueettomuus oli vain päättämättömyyden tai suorastaan pelkuruuden ilmaus. Näihin kuului — mikä on kylläkin kuvaavaa — henkilöitä kaikista puolueista, sekä äärimmäisiä oikeistolaisia että vapaamielisiä ja sosialidemokraatteja. Ruotsin aktivismin kehityksen kuvaaminen ei tietenkään tässä ole minun tehtäväni. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, en minä vielä ollut sanottavasti kosketuksissa sen kannattajain kanssa. Sittemmin varsin läheiseen yhteyteemme palaan tuonnempana.

Sodan ensi aikoina luulivat monet, että aktivistinen virtaus oli paljoa laajemmalle levinnyt Ruotsissa kuin todella oli laita. Saksan ministeri von Reichenau oli yksi niitä, kuten jo olen maininnut. Niinpä heräsi myöskin Suomessa aluksi erinäisiä toiveita Ruotsin avun mahdollisuudesta. Jo lokakuussa 1914 olivat muutamat Ruotsissa oleskelevat suomalaiset ylioppilaat yksityisesti kuulustelleet, kävisikö Ruotsissa toimeenpaneminen sotilasoppikursseja meikäläisiä varten. Sittemmin ryhdyttiin tässä tarkoituksessa neuvotteluihin, mutta ne eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Useat ruotsalaiset upseerit osoittivat suurta harrastusta asiaan, mutta, viranomaiset asettuivat torjuvalle kannalle, koskahan sellaiset kurssit vieraan, sotaakäyvän valtakunnan alamaisille voitaisiin selittää puolueettomuuden rikkomiseksi.

Helsingissä ei kuitenkaan tahdottu luopua kaikista toiveista mitä Ruotsin apuun tulee. Vaikkakaan emme saisi suoranaista apua, oli tärkeää vaikuttaa Ruotsin yleiseen mielialaan, jotta Ruotsi ei ainakaan asettaisi esteitä pyrkimystemme tielle. Täytyihän yhteytemme Saksan kanssa kokonaan käydä Ruotsin kautta. Ylioppilaskomitea lähetti senvuoksi joulukuun lopulla kahdeksan lähettiä Ruotsiin tekemään selkoa vaikutusvaltaisille henkilöille Suomen oloista ja yliopistonuorison asenteesta. Lähetit olivat: Ragnar Numelin, Pehr H. Norrmén, Henrik Zilliacus, Runar Appelberg, Rolf Pipping, Yrjö Somersalo, V.E. Tiiri ja Yrjö O. Ruuth. Kolmesta ensinmainitusta tuli sittemmin uskollisia ja erinomaisen arvokkaita avustajiani Tukholman-propagandatoiminnassa. Tavattoman lahjakas ja kerta omaksumaansa asiaan hehkuvasti innostunut Runar Appelberg oli myöskin johtavana ja koossapitävänä voimana maanmiestemme keskuudessa Lockstedtissa. Traagillinen kohtalo ei suonut hänen nähdä sitä päivää, jolloin kangastava päämäärä vihdoin saavutettiin.

Lähettien tehtävänä oli myöskin vakuuttaa Saksan Tukholmassa oleville edustajille, että ylioppilaat yksimielisesti kannattivat aikaisemmin tehtyä anomusta sotilasoppikurssin toimeenpanosta Saksassa. Heidän saapumisensa Tukholmaan oli minulle suurena apuna ja lohdutuksena vaikeassa asemassani. Erikoisen suurta tyydytystä tunsin havaitessani, että heidän joukossaan oli ei ainoastaan ruotsinmielisten, vaan myöskin »vanha»- ja »nuorsuomalaisten» edustaja. Uusi aktivismi astui siis vanhan jälkiä siinäkin, ettei se välittänyt kieli- ja puolue-erosta. Se, että lähettien joukossa ei ollut ketään sosialidemokraattia, ei ollut mikään kumma, kun lähetyskuntaan kuului vain nuorta yliopistoväkeä. Sosialistejahan yliopistossamme ei ollut monta. Myöhemmin saisimme kyllä sosialistiset työmiehet mukaamme, niin toivoimme, ja se toivo toteutuikin.

Muutenkin totesin täydellisen periaatteellisen yhtäpitävyyden näiden nuorten poliitikkojen mielipiteiden ja sen käsityksen välillä, jota me vanhat olimme edustaneet. Ennen kaikkea koski tämä päämäärää, joka oli Suomen täydellinen riippumattomuus eikä vain »laillisuuden palauttaminen». Edelleen keinoja: Suomen oli vapautettava itsensä omalla asevoimalla liittymällä Venäjän vihollisiin. Niinkuin entinen aktivismi oli saanut apua Venäjän silloiselta viholliselta Japanilta, oli Saksa nyt meidän luonnollinen liittolaisemme. Mutta kuinka äärettömän paljoa suuremmat olivatkaan menestyksen toiveet nyt, kun Venäjän vihollisena ei ollut kaukaisessa idässä oleva valtakunta, vaan Venäjän lähin naapuri lännessä, valtakunta, jonka väestön kanssa me vanhastaan olimme likeisissä aineellisissa ja henkisissä kosketuksissa! Ratkaisevat taistelut tapahtuivat nyt ihan meidän ulottuvillamme ja saattoivat milloin tahansa välittömästi koskea Suomea.

Vain yhdessä kohden oli taktiikka nyt periaatteellisesti toinen: uusi aktivismi ei nojautunut liittoon Venäjän vallankumouksellisten puolueiden kanssa. Me entiset aktivistit olimme riittävästi saaneet kokea, kuinka epäluotettavia sellaiset liittolaiset ovat. Ja saman kokemuksen sai Suomi sittemmin kokea valtiona vallankumouksen jälkeen 1917. Sitävastoin olivat valtakunnan ei-venäläiset kansallisuudet nyt niinkuin silloinkin meidän luonnollisia liittolaisiamme siinä tapauksessa, että nekin pyrkivät itsenäisyyteen.

Mutta mitä ajatteli nykyinen vanhempi miespolvi Suomessa kaikista näistä kysymyksistä? Jos olin kuvitellut, että nuorten oli onnistunut voittaa vanhempien epäröinti, heräsin nyt siitä harhaluulosta. Maanmiestemme lojaalisuus oli tosin, kuten kreivi Mannerheim oli minulle puolitoista kuukautta sitten kirjoittanut, pantu »kovalle koetukselle», mutta se oli tähän saakka ylimalkaan koetuksen kestänyt. Ja missä se tosiaan oli alkanut horjua, ei sen tilalle vielä ollut tullut sitä terveellistä epätoivoa, joka kehoittaa toimintaan. »Vanhojen» tunnettu psyke ei nytkään ollut vaikuttamatta. Lyhyesti, tässä varhaisessa vaiheessa ei ylioppilaiden yritys voinut saada useidenkaan vanhempien poliitikkojen hyväksymistä ja kannatusta. Yrityksen alkuunpanijoita pidettiin monella taholla hourupäinä ja kohdeltiin sen mukaan.

No, me ryhdymme peliin kuitenkin. Entiset aktivistit, useat Suomen hajoitetun sotaväen upseerit, muutamat kagaalin jäsenet ja jotkut muut samanmieliset, ajattelivat samoin kuin mekin. Olihan kotimaassa jo alku järjestöön, jota olojen oma pakko yhtämittaa vahvistaisi. Kun vain voisimme osoittaa saavuttaneemme jonkunmoisen alkumenestyksen, saisimme kyllä »vanhat» vähitellen mukaan. Ja jos tunsimme maalaisväestön oikein, ymmärsi se nuorten uskaliaisuutta paremmin kuin vanhojen johtajien viisautta. Tulos osoitti, että emme olleet erehtyneet.

* * * * *

Edessämme olevat vaikeudet olivat kuitenkin sangen suuret. Yksi niitä oli häilyvä suhteemme Wetterhoffiin. Sen selvittämiseksi ja saadakseni selon siitä, millä kannalla neuvottelut sotilasoppikurssista olivat, matkustin tammikuun alussa Berliiniin. Ilokseni saatoin siellä todeta, että asia oli hyvällä tolalla ja että Wetterhoff tosiaan oli hoitanut sitä sangen taitavasti. Ei voinut enää olla epäilyäkään, etteikö hän juuri nyt ollut mies paikallaan. Hän oli sanalla sanoen välttämätön. Mutta niin ollen täytyi hänen myöskin saada järjestömme tukea suhteessaan saksalaisiin. Niinpä päätin heittää sikseen kaiken epäröinnin, jota olin tuntenut ja osittain vieläkin tunsin mitä hänen persoonaansa tulee.

Tukholmaan palattuani ehdotin senvuoksi ylioppilasemissarioille, että Wetterhoff tunnustettaisiin Helsingin-komitean asiamieheksi Berliinissä. Pari heistä oli tosin kuullut joitakin epäedullisia huhuja hänestä, mutta he luottivat kuitenkin vakuutukseeni, että tehtävää Berliinissä hoidettiin erinomaisesti ja että kaikki muut näkökannat täytyi työntää syrjään sen tosiasian tieltä. Sittemmin sain kuulla useiltakin tahoilta, että Helsingissä oli suorastaan säikähdetty, kun Wetterhoff ilmoitettiin meidän luottamusmieheksemme. Minulle lähetettiin vakavia varoituksia, joissa joskus oli miltei hätähuudon sävy. Mutta ne minun täytyi ottaa vastaan tyynesti.

Ajatus, joka minua sitävastoin edelleen huolestutti, oli se uhkavaara, johon yrityksen tulevat osanottajat joutuisivat, jos se epäonnistuisi. Neuvoteltuani emissarioiden kanssa kirjoitin siitä kirjeen lähetystöneuvos Weberille. Kirjeen konsepti, päivätty 16:ntena tammikuuta, on minulla vielä tallella. Sen tarkoituksena oli, että Weber koettaisi hankkia vakuuden siitä, että Saksan hallitus, siinä tapauksessa, että Suomen irroittamista Venäjän valtakunnasta ei saataisi aikaan meidän pyrkimystemme tuloksena, valvoisi Suomen etuja rauhanteossa Venäjän kanssa ja m.m. pitäisi huolta täydellisen amnestian vaatimisesta kaikille suomalaisille, jotka olivat ottaneet osaa itsenäisyysliikkeeseen. Lähemmin ajateltuani en kuitenkaan kirjettä lähettänyt, sitä kun olisi voitu pitää pelkuruuden osoituksena. Meidän täytyi antautua tappiovaaraan taisteluun menevän sotilaan tavoin.

Tammikuun kuluttua matkustivat ylioppilasemissariot toinen toisensa jälkeen takaisin Suomeen. He olivat Ruotsissa oleskellessaan käyneet useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden luona ja varmaan voimakkaasti vaikuttaneet sen suotuisan mielialan syntymiseen, joka oli meidän yrityksellemme niin tähdellinen. Mutta he olivat samalla myöskin saattaneet todeta, että meidän ainakaan nyt ei ollut odottaminen aktiivista apua ruotsalaisten taholta. He palasivat kotimaahan entistäänkin varmemmassa vakaumuksessa siitä, että Saksa oli meidän ainoa menestyksen tukemme.

Alkuperäinen tarkoitus oli ollut, että emissariot odottaisivat Berliinistä saapuvaa vastausta. Mutta päivä toisensa jälkeen kului tuomatta mitään tietoa. Mikä oli siihen syynä? Minä matkustin jälleen Berliiniin.

Tapasin Wetterhoffin peräti levottomana. Jo se seikka, että tähän saakka ei ollut onnistuttu hankkimaan »sotakassaa», jota niin välttämättömästi tarvitsimme työhömme, saattoi hänet mitä kiusallisimpaan asemaan — samoin kuin muuten meidätkin Tukholmassa. Kotimaasta ei saatu lainkaan rahaa, ja Jonas Castrénin rohkea suunnitelma, että otettaisiin Saksasta suuri laina vakuutena sodan alussa takavarikoidut Suomen Pankin saatavat saksalaisista pankeista, oli epäonnistunut. Vielä vaikeammaksi kävi hänen asemansa sen johdosta, ettei hän yhäkään saattanut esittää mitään valtuutta toimia Helsingin-järjestön nimessä. Minä päätin silloin ratkaista sen puolen asiaa. Menin Saksan yleisesikuntaan kuulustelemaan millä kannalla asiamme oli, ja kun minulta siellä kysyttiin, ketä oli pidettävä Suomen vapausliikkeen edustajana Saksassa, vastasin lyhyesti ja päättävästi: »Staatsanwalt Friedrich Wetterhoff.» Nojauduin siinä Tukholmassa olevien emissarioiden kanssa tehtyyn sopimukseen. Sanokoot sitten Helsingissä mitä hyvänsä. En ole koskaan katunut tätä tekoani.

Prof. Sundwall sanoo kirjassaan »Kring Jägarbataljonen» (siv. 22): »Tämä valtuutus muutti Wetterhoffin aseman, ja Berliinin-komitean tehtävä oli täytetty.» Tosiaankin näyttää tämä meidän järjestömme yhtenäisyyden todiste tehokkaasti vaikuttaneen asian suotuisaan ratkaisuun. Kun muutamien päivien kuluttua palasin Tukholmaan, saatoin ilmoittaa levottomina odottaville ystävilleni, että anomukseemme kaikesta päättäen tultaisiin suostumaan.

Kuitenkaan emme vielä tunteneet itseämme varmoiksi tuloksesta. Tiesimmehän, kuinka monet erilaiset poliittiset vaikutukset saattaisivat tulla väliin ja viime hetkessä tehdä suunnitelmamme tyhjäksi. Jännityksellä kuuntelimme myöskin niitä tietoja Suomessa vallitsevasta asemasta, joita tuon tuostakin saimme matkustajilta. Asemaa kuvaa sangen hyvin kaksi sähkösanomatyyliin kirjoitettua kirjettä, jotka tähän aikaan lähetin Aino Malmbergille:

»Suomessa — kirjoitin tammikuun 18 p:nä — on mieliala jälleen vanhempien keskuudessa laimea. Reuter ja Kihlman matkustavat täältä Amerikkaan Englannin kautta. Kagaalista riippumatta toimii nuorten järjestö yksissä neuvoin minun kanssani. Vilkas yhteys Berliinin kanssa, jossa vakavasti suunnitellaan saksalaista maihinnousua Suomeen heti kun sota-asema sen sallii. Nuorten lähetystö toiminut innokkaasti vaikuttaakseen Ruotsin mielialaan. Välikysymystä odotetaan valtiopäivillä. Sotakieltotavaran kauttakuljetuskielto ajettu läpi vastoin Wallenbergin toivomusta. — — — Pietarissa masentuneisuutta. Nikun sanotaan olevan taipuvaisen erikoisrauhaan. Saksassa ovat määräävät piirit jyrkästi sitä vastaan.»

Kaksi päivää myöhemmin kirjoitin:

»Witten käynti Berliinissä on dementiasta huolimatta tosiasia. Hänen erikoisrauhatarjoukseensa vastattiin, että Saksalla ei ollut lainkaan aikomusta tehdä erikoisrauhaa. Hän kysyi silloin, eikö Saksa tahtoisi kääntyä Venäjän puoleen, kun katsoi ajan tulleen. Vastaus oli, että Venäjän asia oli kääntyä Saksan puoleen. Lähempiä tietoja Suomesta R:n kautta. Merkillepantava, että kagaali on jonkunverran levoton nuorten puuhista. Toiset kehoittavat siitä luopumaan, toiset, kuten Törngren ja Reuter, asettuvat passiiviselle kannalle.»

Tammikuun 27 p:nä saapui vihdoin Wetterhoffilta sähkösanoma ilmoittaen, että sotilasoppikurssi oli päätetty toimeenpanna. Helmikuun 1 p:nä soitti majuri von Aweyden minulle pyytäen heti tulemaan lähetystöön. Hänellä oli näet tärkeää ilmoitettavaa minulle Hän otti minut vastaan juhlallisen näköisenä, pyysi istumaan ja otti sitten esiin pöytälaatikostaan virallisen asiapaperin ja alkoi lukea sitä hitaasti ja erikoisella äänenpainolla. Asiapaperi oli pöytäkirja, joka oli laadittu tammikuun 26 p:nä Berliinissä pidetyssä kokouksessa, johon olivat osaaottaneet lähetystösihteeri Weber ulkoministeriön edustajana, everstiluutnantti von Zimmermann yleisesikunnan puolesta ja kolme sotaministeriön edustajaa sekä varatuomari Wetterhoff. — »Oletteko tyytyväinen nyt?» kysyi hän hymyillen lopetettuaan lukemisen. »Gewiss, Herr Major», vastasin minä puolestani ja pyysin saada ottaa jäljennöksen tästä meille tärkeästä asiakirjasta. Sitä ei von Aweyden voinut myöntää, mutta hän suostui sentään siihen, että sain kirjoittaa referaatin hänen sanelunsa mukaan. Tärkeimmät kohdat sain itse lukea läpi. Laadin sitten muistiinpanojeni nojalla laajan selonteon, joka jokseenkin täydellisesti, osittain sanasta sanaan ilmaisi asiakirjan sisällyksen.

Selontekoni on kokonaisuudessaan julkaistu kirjassa »27:s Jääkäripataljoona» (siv. 96 seur.). Pääasiassa pöytäkirja sisälsi, että kokous oli päättänyt, että 200 nuorelle suomalaiselle toimitettaisiin tilaisuus saada sotilaskoulutusta Lockstedtin leirillä Holsteinissa. Kurssi alkaisi helmikuun 15 p:nä ja kestäisi neljä viikkoa, mahdollisesti kauemmin. Sen tarkoituksena oli oleva »osoittaa Saksan sympatiaa Suomea kohtaan, tutustuttaa osanottajia Saksan korkeaan kulttuuritasoon ja sotilashenkeen ja vihdoin tehdä heidät pystyviksi suorittamaan sotilastehtäviä (Saksan) sotatoiminnan ulottuessa Suomeen taikka kapinan syttyessä Suomessa». Lisäksi ilmoitettiin yksityiskohtaisia tietoja opetuksen laadusta ja matkan järjestämisestä sekä osanottajain velvollisuuksista ja oikeuksista.

Täytynee myöntää, ettei tämä päätös enempää kuin kouluutuskurssin koko suunnitelma juuri ollut omiansa synnyttämään erikoisen suurta luottamusta siihen apuun, mitä Saksa tulisi Suomelle antamaan. Pöytäkirjan alussa sanottiin nimenomaan, että ehdotus alkuaan oli tarkoittanut suomalaisen apujoukon muodostamista tukemaan saksalaisten maihinnousua Suomessa, mutta että maihinnousu yleis- ja amiraaliesikunnan lausunnon mukaan toistaiseksi oli mahdoton. Ei siis annettu mitään takeita siitä, että kurssin osanottajia käytettäisiin Saksan tukemaan taisteluun Suomen vapauttamiseksi. Suunnitelman aloitteentekijäin perusajatuksen toteuttaminen jätettiin tietymättömän tulevaisuuden varaan. Arveluttavaa oli myöskin, että Saksa oli sitoutunut pitämään huolta kurssilaisista siinä tapauksessa, ettei sotatointa syntyisi. Päinvastoin lausuttiin toivomuksena, että nämä eivät kauaksi aikaa jäisi oleskelemaan Saksassa kurssin päätyttyä. Heille annettiin ystävällinen neuvo toistaiseksi, pysyä Ruotsissa. Sotilaalliselta kannalta täytyi kurssiin varattua aikaa — vain neljää viikkoa — pitää kohtuuttoman lyhyenä.

Oli senvuoksi syystäkin pelättävissä, että päätös aiheuttaisi Suomessa pettymystä. Varsinkin »vanhat» katsoisivat koko puuhan täten epäonnistuneen. Kysyttäisiin epäilemättä, kannattaako tosiaan antautua arvaamattomiin vaaroihin yrityksen vuoksi, jonka hyöty oli aivan epämääräinen.

Mutta ne, jotka askel askelelta olivat seuranneet mutkikkaita neuvotteluita ja tiesivät, kuinka vaikea myönteisen ratkaisun aikaansaanti oli ollut, ajattelivat toisin. Tulos olisi saattanut olla parempi, mutta pääasiahan oli kuitenkin saavutettu. Mahtava Saksa oli saatu virallisesti suostumaan meidän toivomuksiimme: se oli siten moraalisesti sitonut itsensä meidän asiaamme. Me olimme saaneet lähtökohdan työmme jatkamiseen. Niin ajatteli Wetterhoff ja samoin ajattelin minäkin. Ja me olimme vakuutettuja, että nuoret aloitteentekijät olivat samaa mieltä kuin mekin.

Ennen ylioppilasemissarioiden lähtöä Tukholmasta olin sopinut heidän kanssaan sen salasähkösanoman sanamuodosta, jolla ilmoittaisin Helsingin-komitealle asian ratkaisusta. Helmikuun 2 p:nä sai uusmaalainen, hovioikeudenauskultantti Harald Öhquist seuraavan sähkösanoman:

»Nachrichten von Ihrem Vater. Entschiedene Verbesserung. Arzt hofft vollständige Genesung zwei Wochen. Hellberg.»

(Tietoja isältänne. Ilmeinen käänne parempaan. Lääkäri toivoo täydellistä paranemista kahdessa viikossa.)

Ei ovelinkaan sotasensori voinut aavistaa, että tällä viattomalla ilmoituksella oli salainen merkitys. Sillä mikä oli luonnollisempaa kuin että Harald Öhquist (nyttemmin jääkäri-eversti) sai sähkösanomatiedon ulkomailla olevan isänsä lehtori Johannes Öhquistin terveydentilasta? Ja kuka saattoi tietää, että »Hellberg» oli minun sotilasnimeni Tukholmassa? Mutta vastaanottaja ymmärsi, että ratkaisu oli tapahtunut Berliinissä ja että kurssit alkaisivat kahden viikon kuluttua.

Sattumalta oli vanha ystäväni aktivisti John William Nylander, »John Graftonin» ent. kapteeni, juuri Tukholmassa ja menomatkalla Suomeen. Hän se sitten muutamia päiviä myöhemmin toi Helsinkiin yksityiskohtaisen tiedon niiden omituisten kurssien ohjelmasta, joiden neljässä viikossa piti tehdä pari sataa Helsingin ylioppilasta »pystyviksi suorittamaan sotilastehtäviä Saksan sotatoiminnan ulottuessa Suomeen tai kapinan syttyessä Suomessa».

Kuka silloin saattoi aavistaa, että kurssit eivät tulisi kestämään neljä viikkoa, vaan kolme vuotta ja että niihin ottaisi osaa kahden _sadan_ asemesta kaksi _tuhatta_ miestä?

III. TUKHOLMA-BERLIINI-LOCKSTEDT.

John William Nylanderin yksityiskohtainen selonteko Lockstedtin-kurssien ohjelmasta vähensi jonkun verran sitä iloa, jonka Öhquistille lähetetty lyhyt sähkösanoma oli Helsingissä herättänyt. Erikoisesti huolestutti se seikka, että kurssit oli tarkoitettu kestämään vain neljä tai kuusi viikkoa ja että niiden pääasiallisena tarkoituksena oli antaa opetusta tiedustelupalveluksessa ja sissisodassa. »Tämä», sanoo Yrjö Ruuth, »aiheutti tyytymättömyyttä matkalle aikovien joukossa, jotka olivat toivoneet täydellistä upseeriopetusta sekä pitkäaikaisempaa oleskelua Saksassa. Mutta», niin hän jatkaa, »neuvottelujen lopputulos oli kuitenkin se, että joka tapauksessa oli Saksaan lähdettävä, koska oli luultavaa, etteivät saksalaiset heittäisi kesken kerran aloitettua yritystä, ja opetussuunnitelmaa siis todennäköisesti voitaisiin laajentaa ja pitkittää ensimmäisten neljän viikon kuluttua.»[4]

Yrityksen taloudellinen puoli ei ensi aluksi tuottanut mitään vaikeuksia, kun Saksan viranomaiset olivat ottaneet kustantaakseen kurssilaisten matkat edestakaisin. Ruuth kertoo palatessaan Tukholmasta vieneensä mukanaan ensimmäisen avustuksen, 2 000 markkaa. Pian lisääntyi matkarahasto minun rahalähetyksistäni. Vekselilähetykset osoitettiin Simelius'en Perillisten Kirjapainoon, jonka johtaja A.W. Nylander oli entisiä aktivisteja ja ylioppilaiden järjestöön yhtynyt. Minulla on tallessa konseptit niihin kahteen »kauppakirjeeseen», joissa rahat lähetettiin. Toinen, joka on päivätty Tukholmassa helmikuun 6:ntena, kuului: »Täten lähetän Teille shekin suuruudeltaan viisituhatta (5.000) Smk, millä summalla pyydän hyvittämään painatuskustannusten tiliäni. Loppusuoritus seuraa muutamien päivien perästä. Kunnioittaen G. Hellberg.» Toinen kirje, joka sisälsi »loppusuorituksen», Smk. 3.965:65, on päivätty helmikuun 11:tenä.

Jo tammikuun 22 p:nä oli ensimmäinen Saksaan-lähtijä, eläinlääket. ylioppilas O. Öhman, matkustanut Berliiniin Tukholmasta, minne hän ei malttanut jäädä odottelemaan. Kun Trälleborgin ja Sassnitzin välinen liikenne juuri silloin oli keskeytynyt, oli hänen matkustettava Kööpenhaminan—Gjedserin—Warnemünden kautta, mutta matka sujui kuitenkin mainiosti ja häntä oli »kohdeltu erinomaisen hyvin», kirjoitti hän kortissa, jonka hän minulle lähetti Berliinistä tammikuun 28 p:nä. Korttia koristi Preussin rautaristi ja kaunis tunnuslause _Einigkeit macht stark_. Kahta päivää myöhemmin hän lähetti minulle uuden kortin, joka sisälsi pari sanaa Wetterhoffilta ja häneltä itseltään. _Grüsse mir die Kameraden_, kirjoitti hän, _dass die Sache bald zum Klappen kommt_.

Mutta varsinainen rekryyttien tulo alkoi vasta helmikuussa. Helmikuun 3 p:nä ilmoittautui asunnossani Odengatan 19:ssä ensimmäinen ryhmä: Aarne Snellman, Sven Weckström, Janne Ahlroth ja Friedel Jacobson. He saivat numerot 1—4 Tukholman-matrikkelissamme. Kaikki neljä tuottivat sitten jääkärinimelle kunniaa, kukin kohdaltansa. Weckström tuli sankariksi Maaninkajärven kuuluisassa taistelussa Simossa joulukuun 11 p:nä 1916, Jacobson kaatui miestensä etunenässä Tornion valloituksessa helmikuun 6 p:nä 1918.[5]

Sen jälkeen joka päivä uusia ryhmiä. Näin kohtasin jälleen useita niistä emissarioista, jotka aikaisemmin olin tavannut Tukholmassa. N:o 7 oli Bertel Paulig, n:o 9 Pehr Norrmén, n:o 12 Walter Horn, n:o 46 Runar Appelberg. On tarpeetonta luetella kaikkia nimiä, jotka nyt vähitellen täyttivät matrikkelimme lehdet. Ne ovat kaikiksi ajoiksi piirretyt vapaustaistelumme kunniakkaimpaan lukuun. Monet, niin, ehkäpä useimmat niistä, jotka silloin hiljaa ja huomaamatta matkustivat Saksaan oppimaan aseiden käyttöä, hoitavat nyt korkeita upseeritoimia armeijassamme. Toiset ovat huomattavissa siviilitoimissa. Silloin he eivät olleet mitään muuta kuin lupaavia ylioppilaita ja maistereita, jotka »vanhain» mielestä kevytmielisesti panivat tulevaisuutensa vaaraan miltei toivottoman seikkailun vuoksi.

Mutta mikään ei heitä kuitenkaan niin ärsyttänyt kuin »vanhain» puhe »nuorisoliikkeestä». He olivat tosin itse nuoria iältään, vaikkeivät ihan _niin_ nuoria kuin yleensä kuvitellaan. (Ensimmäisen Lockstedt-ryhmän keski-ikä oli 24 vuotta.) Mutta se tehtävä, johon he olivat ryhtyneet, ei ollut ajattelemattomien ja seikkailunhaluisten nuorukaisten yritystä. Heidän joukossaan oli monta, jotka lähentelivät kolmenkymmenen vuoden ikää tai olivat sen sivuuttaneet ja joilla oli turvattu asema yhteiskunnassa. Ja nuoretkin, jotka olivat enemmistönä, olivat yhtyneet liikkeeseen täysin tietoisina sen vakavuudesta ja menestyksen epävarmuudesta.

Ennenkuin »Saksaan-lähtijät» jatkoivat matkaansa etelään, istuin usein heidän kanssaan yhdessä keskustelemassa valtiollisesta asemasta ja yrityksemme menestymismahdollisuuksista. Oli omituista nähdä, kuinka huolellisesti he karttoivat kaikkea tunteilua puheessaan. Isänmaallisuuden tuli hehkui heidän sielussaan — muutenhan he nyt eivät olisi olleet täällä — mutta heidän polvelleen ominaisen ujouden takia he pitivät tunteensa omina tietoinaan. Eiväthän he olleet lähteneet tunne-, vaan reaalipolitiikkaa toteuttamaan. Jos voisi puhua heidän poliittisen vakaumuksensa yhteisestä piirteestä, niin se oli kai käsitys, että reaaliset voimasuhteet ovat ratkaisevia tekijöitä kansojen elämässä. Sitä käsitystä oli nyt sovellettava meidänkin maamme politiikkaan. Meille ei enää riittänyt, että meillä on oikeus puolellamme. Suomen kansan on vihdoinkin pantava oma voimansa tapahtumain vaakaan. Mutta se ei saa tapahtua sokeasti, vaan kylmästi harkiten menestyksen mahdollisuuksia.

Uudet ystäväni olisivat ehkä hiukan loukkaantuneet jos olisin heille huomauttanut, että kylmä laskelma ei sentään ollut heidän menettelytavalleen erikoisen tunnusomaista ja että »vanhat» siinä suhteessa varmaan veivät voiton heistä. Niin reaalipoliittisesti kuin he luulivatkin ajattelevansa, olivat he sen ihanteellisen katsantokannan esitaistelijoita, joka antaa ratkaisevan merkityksen erinäisille kansansielussa piileville voimille, joita on mahdoton punnita: miehuudelle, kunniakkaiden esi-isäin muiston kunnioitukselle ja syvälle velvollisuudentunnolle, joka saattaa yksityisen kansalaisen uhraamaan oman onnensa, kun isänmaan olemassaolo on vaarassa.

Mutta, kuten sanottu, tämänkaltaisia korkealentoisia sanoja kuuli harvoin tulevien »pfadfinderien» huulilta. Sen sijaan he mieluummin puhuivat itsestään jonkinlaisella poikamaisella hirtehishuumorilla. »Costa Negra-juttu» oli nimitys, jota he usein käyttivät yrityksestään viittaamalla erääseen tähän aikaan suosittuun seikkailuromaaniin. Monet olivat muutoin niin juron harvapuheisia, ettei hevin päässyt sanottavaan tuttavallisuuteen heidän kanssaan. Usein rajoittuivat matkustavain nuorukaisten kanssa vaihtamani sanat heidän matkaansa koskeviin välttämättömiin ohjeisiin.

Melkein ahdistavan vaikutelman sain keskusteluista, kun ne joskus sattuivat kohdistumaan nuorten ylioppilaiden ja maisterien tieteellisiin pyrkimyksiin. Moni oli jo ehtinyt, varsin pitkälle tiedemiehen uralla. Sain kuulla kuvauksia suunnitelluista tai jo puolivalmiista väitöskirjoista, ahkerista arkistotutkimuksista, luonnontieteellisistä kokoelmista, kemiallisista kokeista. Kuulin kaksikymmenyksivuotiaan maisteri Norrménin kertovan Lontoossa suorittamistaan itsenäisistä tutkimuksista väitöskirjaansa varten. Kuulin maisteri J.W. Snellmanin suuren isoisänsä aitona jälkeläisenä käyttelevän filosofisia termejä ja puhuvan muodollista logiikkaa koskevasta tieteellisestä tutkielmasta, joka hänellä oli tekeillä, ja lomassa ilahduttavan roomalaismieltäni lausumalla pitkiä pätkiä Horatiuksen oodeista. Syvimmin liikutti minua, kun maisteri Kalervo Kari jätti huolellisesti hoidettavakseni, kunnes hän mahdollisesti palaisi, muutamia zoologisia preparaatteja sisältäviä tölkkejä, jotka hän oli tuonut mukanaan Ruotsiin ja joihin hän ilmeisesti oli suuresti kiintynyt. Hän kaatui sitten vapaussodassa. Jälleen nousi mieleeni kysymys, menettelenkö oikein, kun en neuvo näitä lahjakkaita nuoria miehiä palaamaan rauhallisiin tieteellisiin toimiinsa? Ei, sellainen neuvo olisi ollut heidän loukkaamistaan. He tiesivät kyllä itse, mitä tekevät.

On jo monta kertaa kuvattu, kuinka Saksaan-lähtijäin passien kirjoittamisen Saksan lähetystössä välitti toht. Alma Söderhjelm, joka oli ottanut niskoilleen jokseenkin ikävän tehtävän juosta joka päivä majuri von Aweydenin luona sitä varten, kuinka nuorukaiset ennen lähtöänsä saivat ohjeita, mitä heidän oli tehtävä ja tekemättä jätettävä, kuinka heidän kirjeenvaihtonsa Suomessa olevien omaisten kanssa järjestettiin ruotsalaisten hyväntahtoisella avulla, jotka olivat antaneet osoitteensa käytettäväksemme j.n.e.[6] Mutta sangen vähän on kirjoitettu niistä perheselkkauksista, jotka johtuivat siitä, että moni nuorukainen oli lähtenyt kotoansa ilman omaistensa tietoa tai vastoin vanhempiensa tahtoa. Saattoi sattua, että joku suuttunut ja huolestunut isä itse saapui Tukholmaan saamaan selkoa, minne hänen karannut poikansa oli joutunut.