Part 15

Lopuksi mainitaan raportissa Suomessa toimeenpantavaa yleistä asevelvollisuuskutsuntaa koskevia vaatimuksia. Venäjän yleistä mielipidettä — sanotaan — on jo pitkät ajat vahvasti muokattu tässä mielessä erinäisissä sanomalehdissä, varsinkin Novoje Vremjassa. »Asia oli äskettäin harkittavana kenraalikuvernöörin neuvottelussa kuvernöörien ja senaatin kanssa. Nämä neuvoivat ehdottomasti luopumaan suunnitelmasta ja kuvernöörit lausuivat vakaumuksenaan, että pahoja selkkauksia ja mahdollisesti kapina voisi syntyä, jos kutsunta pantaisiin toimeen. Englannin ja Ranskan taholta oli innokkaasti vaadittu suomalaisten kutsumista sotapalvelukseen ja samalla kertaa neuvottu Venäjän hallitusta antamaan julistus Suomen autonomian palauttamisesta mielialan rauhoittamiseksi ja levottomuuksien ehkäisemiseksi. Kutsunnan muodosta sanotaan olevan kaksi erilaista ehdotusta. Toinen esittää, että aluksi tyydyttäisiin viemään asevelvollisuusiässä oleva miespuolinen väestö Venäjälle, mainitsematta mihin tarkoitukseen. Toinen ehdotus, jota m.m. kenraali Ruzskij kannattanee, esittää, että Suomen vanha vuonna 1878 annettu asevelvollisuuslaki jälleen pantaisiin voimaan. Toistaiseksi kuuluu sotaministeri ja niinikään Suomen ministerivaltiosihteeri Markov vastustavan kumpaakin ehdotusta.»

Huhu odotettavissa olevasta Venäjän julistuksesta Suomen autonomian palauttamiseksi on — sanotaan raportissa — vastaanotettu yleisellä epäluulolla, etenkin kun venäläistyttämistoimenpiteet keskeytymättä jatkuvat. Niinpä esim. on venäjänkieli syyslukukauden alusta määrätty opetusaineeksi kansakouluopettajaseminaareissa ja joulukuun alussa on ministerineuvosto hyväksynyt ehdotuksen venäjänkielen ottamisesta viralliseksi kieleksi miltei kaikissa Suomen virastoissa. Lopuksi puhutaan, että Puolan itsenäisyyden julistus on herättänyt suurta iloa ja enentänyt toiveita, että Saksa ryhtyy toimiin myöskin Suomen eduksi.

On luultavaa, että erinäiset yksityiskohdat tässä raportissa ja muissa samankaltaisissa eivät olleet täsmällisiä. Olihan tavattoman vaikeaa saada täysin luotettavia tietoja sellaisista asioista aikana, jolloin Suomen sanomalehdet eivät sisältäneet pienintäkään viittausta siitä ja jolloin useimmat uutiset täytyi levittää suullisesti miehestä mieheen. Meille annettaneen kuitenkin anteeksi, että empimättä käytimme propagandaamme varten sellaisiakin uutisia, joiden paikkansapitävyyttä emme voineet tarkistaa, kunhan ne vain esittivät venäläisten hallintoa Suomessa oikein synkin värein. Ulkomaiden tai tarkemmin sanoen Saksan yleiseen tietoisuuteen oli näet syövytettävä kuva maasta, joka kesti kovia kärsimyksiä Venäjän sorron ja kurjan hallinnan alaisena, ja kansasta, joka uhkui vaivoin hillittyä katkeruutta eikä uskonut vähääkään venäläisten lupauksiin, vaan sen sijaan odotti vain tilaisuutta päästä irti ikeensä alta mahtavan Saksan avulla. Suurin piirtein vastasi sitäpaitsi tämä kuva todellisuutta.

Tieto Zimmermannin lokakuun 24 p:n lausunnosta Suomen kysymystä koskevassa asiassa oli omiansa osaltaan rohkaisemaan mieliä tänä vaikeana aikana. Olihan kotimaassa kukaties niitä, jotka samoinkuin Emil Schybergson pitivät lausunnon sisällystä »lohduttomana», mutta yleensä se vaikutti rohkaisevasti. Paras lohdutus oli kuitenkin jääkäripataljoonan olemassaolo. Onneksi ei Suomessa ollut tietoa siitä kriisistä, mikä pataljoonassa juuri tähän aikaan oli käymässä. Epävarma poliittinen asema syksyllä, josta jääkärimme eivät olleet tietämättömiä, sekä niiden toiveiden pettäminen, että joukkoa rintamallelähdön jälkeen ennen pitkää tultaisiin käyttämään suoranaisesti varsinaiseen tehtäväänsä Suomen vapauttamiseen — ynnä monet itse pataljoonassa vallitsevat epäkohdat synnyttivät miehistön keskuudessa kuohuntaa, joka paisui levottomuutta herättäväksi. Pataljoona oli tosin elokuun 25 p:nä siirretty rämeisestä ja epäterveellisestä asemastaan Misse-joen varrelta Kneissiin, Riianlahden rannalle Tuckumin pohjoispuolelle, missä miehistön olo oli kaikin puolin parempaa. Mutta mieliala kävi yhtäkaikki yhä enemmän niskuroivaksi, varsinkin joukon huonompien ainesten keskuudessa. Sen johtajatkin, »ylennetyt», pitivät asemaa huolestuttavana.

Mitä Wetterhoff kertoi minulle Berliinissä lokakuun 4 p:nä pataljoonan mielialasta, oli melkein musertavaa. Majuri Bayer oli, sanoi hän, puhunut »Zugführerien» kanssa ja selittänyt heille, että pataljoona on ryntäysjoukko, sekä kysynyt heiltä, saattavatko he mennä takuuseen, että miehistö tekee velvollisuutensa politikoimatta. Kaikki olivat vastanneet myöntävästi, paitsi kaksi, jotka silloin heti oli erotettu. Kuusi muuta pidätettiin niinikään palveluksesta, koska he olivat sanoneet tulleensa taistelemaan Suomen eikä Saksan puolesta. (Minä mainitsen tämän kertomuksen väittämättä sitä varmaksi. Joka tapauksessa otettiin erotetut myöhemmin jälleen palvelukseen.) Sen mukaan, mitä W. Ström kertoi minulle Sassnitzissa paluumatkallani Ruotsiin, oli eräs kaikkein tunnetuimpia »ylennetyistä» sanonut hänelle, että saksalaiset »ovat puijanneet meitä» ja että värväys täytyy lopettaa.

Kaikesta tästä ja muusta, mitä sen lisäksi kuulin olin saanut niin voimakkaan vaikutelman, että lokakuun 7 p:nä, kun tein selkoa valtuuskunnassa havainnoistani Berliinissä, lausuin käsityksenäni, että me emme voi ottaa vastuullemme värväyksen jatkamista, jos pataljoonaa todellakin käytettäisiin ryntäysjoukkona, varsinkin katsoen poliittisen aseman epävarmuuteen.

En voi tässä tehdä selkoa siitä, kuinka olot sen jälkeen kehittyivät pataljoonassa, kun minulla ei ole siitä yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Minun täytyy siinä suhteessa viitata vain siihen, mitä aikaisemmin on julkaistu. Valtuuskunta puolestaan teki, mitä voi, vaikka eri mielipiteitä ilmenikin sen keskuudessa, varsinkin mitä joukon käyttämistä koskevaan kysymykseen tulee. Lokakuun 8 p:nä olen merkinnyt muistiin, että valtuuskunta hyväksyi Fabritiuksen laatiman kirjelmän joukolle. 16 p:nä lokakuuta yhdyin Donnerin lausuntoon, että pataljoonaa ei saisi käyttää rintamalla. 18 p:nä lokakuuta matkustivat valtuuskunnan jäsenet von Bonsdorff, Donner ja Fabritius Berliiniin, missä he yhdessä Sarion kanssa, joka oli muuttanut sinne uuden toimistomme päälliköksi, neuvottelivat majuri Bayerin kanssa joukon sijoituksesta ja käyttämisestä. Sieltä he matkustivat lokakuun 31 p:nä rintamalle tutkimaan tyytymättömyyden syitä ja vaikuttamaan mielialaan henkilökohtaisella keskustelulla miehistön kanssa. Tukholmaan palattuaan esitti puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff yksityiskohtaisen selonteon matkasta ja sen tuloksista. Kertomus merkittiin marraskuun 14 ja 15 p:nä laadittuun valtuuskunnan pöytäkirjaan 5:ntenä pykälänä. Tämä mielenkiintoinen asiakirja, joka minulla on tallella, on liian pitkä otettavaksi tähän kokonaisuudessaan. Sitäpaitsi ovat ne ehdotukset, joita valtuuskunta teki Berliinissä, se, mitä he rintamalla käydessään kokivat samoin kuin majuri Bayerin kanssa aikaansaatu sopimus jo pääasiassa tunnetut aikaisemmista julkaisuista. Minä rajoitun sentähden vain referaattiin. Neuvottelu Berliinissä majuri Bayerin kanssa tapahtui »Hauptzugführer» Jernströmin ja »Oberzugführer» Appelbergin läsnäollessa. Bayer esitti tällöin kuvaavan lausuman selittäen ensin, mitkä olot olivat johtaneet pataljoonan perustamiseen. Saksalaisella taholla oli epäröity. Niinpä oli esim. tehty seuraavat kysymykset: 1) Voimmeko antaa suomalaisille lupauksia? 2) Ovatko suomalaiset luotettavia rintamalla? 3) Onko Saksan sodanjohdon kohdeltava heitä sodassa suomalaisina vai saksalaisina vai jonakin muuna?

Mahdollisuudet hyödyttää Suomea sodassa olivat Bayerin mukaan seuraavat: 1) Ruotsi ottaa osaa sotaan keskusvaltojen puolella; se on kuitenkin ollut ja on epätodennäköistä. 2) Suomalainen joukko viedään Itämeren yli ja tehdään maihinnousu Suomeen; tämä ei kuitenkaan olisi viisasta, koska koko joukko voisi joutua häviön vaaraan mentäessä meren yli, eikä maihinnousukaan saattaisi johtaa mihinkään suurempiin tuloksiin. 3) Kolmas mahdollisuus näytti olevan koettaa koillista kohti suuntautuvan rynnistyksen aikana tehdä hyökkäys Suomeen Tallinnan seuduilta.

Majuri Bayer kosketteli vihdoin joukon esiintymistä rintamalla sekä niitä tyytymättömyyden ilmaisuja, joita sen keskuudessa oli esiintynyt syyskuun lopulta alkaen. Eräässä joukolle pitämässään puheessa hän oli lausunut, että tämä joko tulisi jäämään rintamalle tai hajotettavaksi, mutta hajoittaminen olisi häpeäksi joukolle ja maalle.

Majuri Bayerille jätettiin muutamia päiviä myöhemmin promemoria, joka päättyi ehdotukseen, että pataljoona otettaisiin pois rintamalta kuukaudeksi tai kahdeksi, kun se jo oli saanut riittävää kokemusta rintamapalveluksesta ja kun se helposti voisi kärsiä mieshukkaa mahdollisen venäläisen yllätysrynnistyksen sattuessa. Sen sijaan pitäisi järjestää upseeri- ja aliupseerikursseja.[63] Bayer sanoi olevansa suostuvainen koettamaan aikaansaada tähän suuntaan käyviä toimenpiteitä.

Käydessään rintamalla olivat valtuuskunnan jäsenet Saksan valtakunnan vieraina ja heitä kohdeltiin erittäin kohteliaasti. He kävivät tervehtimässä pohjoisarmeijan päällikköä ja muita korkeita upseereita sekä myöskin sen sotaoikeuden puheenjohtajaa, jonka edessä yhdeksän suomalaista jääkäriä oli syytettynä niskoittelemisesta. He saivat myöskin puhua syytettyjen itsensä kanssa vankilassa ja kävivät senjälkeen niiden jääkärien luona, jotka olivat sairaalassa hoidettavina. Saavuttuaan itse rintamalle saivat valtuuskunnan jäsenet vapaasti seurustella ja keskustella jääkäripataljoonan miehistön kanssa. He käyttivät tätä lupaa mitä laajimmassa määrin. M.m. viettivät Donner ja Fabritius yönsä maanalaisissa suojuskuopissa (Unterstände).

Erittäin kiintoisaa on, mitä selostuksessa mainitaan niistä seikoista, jotka osa jääkäreistä oli ilmoittanut syyksi haluunsa päästä pois rintamalta ja joukosta ylimalkaan. Väitettiin m.m., että värväys oli tapahtunut antamalla vääriä lupauksia, ja huomautettiin, että Suomea ei voida pelastaa sillä, että joukko ottaa osaa taisteluihin Saksan rintamalla Venäjää vastaan, että saksalaiset ja varsinkin majuri Bayer olivat puijanneet joukkoa, että saksalaiset aliupseerit puhuttelivat suomalaisia loukkaavalla ja hävyttömällä tavalla, että suomalaiset »ylennetyt» olivat herroja, jotka ajattelivat vain omaa ylenemistään ja kohtelivat miehistöä ylimielisesti, että koko yritys oli poliittinen hairahdus ja että elämä rintamalla turmeli hermot ja oli ajan pitkään sietämätön. (Tietenkin olivat useimmat näistä valituksista joukon keskuudessa ainoastaan verraten vähälukuisen huonomman aineksen esittämiä.) Vaikutelmansa seurustelusta jääkärien kanssa esittivät valtuuskunnan jäsenet kirjallisessa lausunnossa majuri Bayerille. Lausunto — sanotaan selostuksessa — oli pääasiassa seuraava:

»Joukkoon on tarttunut levottomuuden ja tyytymättömyyden kulkutauti. Tämä on tapahtunut:

1) Kun varsin suuri määrä kaikenlaista hylkyainesta, jopa joukossa m.m. tyypillisiä kulkureita ja seikkailijoita, on päässyt joukkoon pujahtamaan.

2) Kun varsinkin älyllisesti kehittyneempään miehistöön nyttemmin on levinnyt sellaisia mielipiteitä, että joukon olo rintamalla ei ole miksikään hyödyksi Suomelle ja sen tulevaisuudelle. Tämä katsantokanta on tuotu joukon keskuuteen ulkoapäin.

3) Kun se onnettomuus on tapahtunut, että jääkärit ovat tulleet siihen käsitykseen, että heille on tehty kysymys, haluavatko he palvella joukossa vai tahtovatko mennä tiehensä.»

Epäkohdan parantamiseksi ehdotettiin useitakin toimenpiteitä, joista tärkein oli se, joka jo oli päätetty Tukholmassa, nimittäin että pataljoona mikäli mahdollista jonkin ajan kuluttua siirrettäisiin rintaman taakse. Toinen vaatimus oli, että mikäli mahdollista ei olisi mitään väliasteita suomalaisten esimiesten ja saksalaisten komppaniainpäälliköitten välillä. Majuri Bayer selitti olevansa valmis koettamaan täyttää esitetyt toivomukset. Se hänelle onnistuikin. Joulukuun 8 p:nä annettiin armeijakäsky jääkäripataljoonan siirtämisestä Libauhun, missä miehistölle oli annettava jatkuvaa opetusta. Se kuuluisi nyttemmin armeijan reserviin. Eräässä neuvottelukokouksessa Berliinissä joulukuun 18 p:nä, johon otti osaa uiko-, sota- ja meriministeriöiden ja sijaisyleisesikunnan edustajia sekä majurit Bayer ja Schwerin, vahvistettiin pataljoonan edelleen pysyttäminen, »kun ulkoministeriö edelleenkin katsoo Suomen vapausliikkeen kannattamista välttämättömäksi». Joukon käyttäminen tulisi riippumaan sotilaallisesta ja poliittisesta tilanteesta.

Minulla on se vaikutelma, että valtuuskunnan toimi tässä kriitillisessä tilassa pelasti pataljoonan perikadosta. Mainittakoon lisäksi, että myöskin konsuli Goldbeck-Löwe oli tehokkaasti koettanut estää pataljoonan hajoittamispuuhia. Häneltä oli asiassa kysytty suoranaista neuvoa ja hän oli silloin sangen päättävästi huomauttanut, että on mahdotonta hajoittaa Saksan viranomaisten oman päätöksen mukaan perustettua ja nyt valmiiksi koulutettua pataljoonaa, jo siitäkin syystä, että ei käy jättäminen tuuliajolle puoltatoistatuhatta nuorta suomalaista, jotka ovat uhrautuneet isänmaansa vapauttamisen hyväksi. Hehän eivät nyt missään tapauksessa voi palata Suomeen.

Rintamalta poistamisen lisäksi oli mitä tärkeintä, että jääkärien parhaat ainekset nyt olivat jälleen saaneet luottamuksen yrityksemme menestykseen keskustellessaan valtuuskunnan jäsenten kanssa. Niskoittelua ja tyytymättömyyden ilmauksia sattui edelleenkin sen vuoden ja viisi kuukautta kestäneen ajan kuluessa, joka vielä kului, kunnes pataljoona sai lähteä matkalleen Suomeen. Mutta katkennut yhteys joukon ja kotimaan ja sen poliittisen johdon kanssa oli jälleen solmittu. Jääkäriemme suuri enemmistö oli päättänyt pysyä lujana kaikista hankaluuksista huolimatta.

Se, mitä Suomessa ja Tukholmassa oli voitu tehdä Saksassa olevien maanmiestemme olon saattamiseksi siedettäväksi, ei paha kyllä ollut kovinkaan kehuttavaa. Puuttui ennen kaikkea rahaa. Minun Tukholmassa olevan toimistoni kautta lähetettiin sanomalehtiä ja kirjoja pataljoonalle ja sille koulutusmiehistölle, joka vielä oli jäljellä Lockstedtissa. Eräät naiset Tukholmassa ryhtyivät rouva Hanna Palmen tarmokkaalla johdolla puuhaamaan lahjojen (n.s. »Liebesgaben») lähettämistä joukolle. Loka- ja marraskuun kuluessa työskenneltiin innokkaasti asian hyväksi. Rahoja koottiin ja Suomesta saapui 18 600 markkaa tarkoitusta varten. Herra Reguel Wolff lahjoitti 1.000 kruunua. Lahjoina oli paitoja, alushousuja, sukkia, saippuaa y.m. Marraskuun 20 p:nä saattoivat naisemme aloittaa niiden pakkauksen. Ensimmäinen lähetys, jossa oli 528 pakettia 16 laatikossa, pantiin matkaan joulukuun alussa ja sitä seurasi tammikuussa toinen yhtä suuri. Kun ei ollut mahdollista saada vientilupaa »Liebesgabeille» ruotsalaisilta saksalaisille sotilaille, oli konsuli Goldbeck-Löwe järjestänyt asian niin, että lahjat nimellisesti lähetti Tukholmassa oleva saksalainen »Frauenbund» ja ne osoitettiin Saksan Punaiselle Ristille Berliiniin. Me olimme toivoneet, että ensimmäinen lähetys ehtisi perille jouluksi, mutta emme olleet ottaneet huomioon kuljetuksen hitautta ja virkakoneiston verkkaisuutta. Vasta joulukuun 29 p:nä saapui ensimmäinen lähetys Punaiselle Ristille, ja silloin oli liian myöhäistä lähettää kääröjä edelleen, sillä jo 6 p:nä tammikuuta komennettiin pataljoona odottamatta Aa-joen rintamalle, eikä sinne toistaiseksi voinut lähettää mitään. Vasta helmikuun 17 p:nä voitiin molemmat lähetykset toimittaa Tuckumiin, minne pataljoona silloin oli sijoitettu. Maaliskuun 5 p:nä saatettiin kääröt vihdoin jakaa asianomaisille. Suuri oli mielipahamme Tukholmassa, kun saimme tietää, että lahjat eivät olleet ehtineet perille kyllin ajoissa ollakseen sotilaillemme hyödyksi talven kylmimpänä aikana.

Hankaluudet ja huolet, joita vastaan meidän oli kamppailtava tähän aikaan — tarkoitan syksyllä 1916 — olivat sellaisia, että niiden olisi pitänyt kerätä meidät kaikki sopuisaan työhön, mutta Herra paratkoon, sovun laita oli kuitenkin kehnonlaista sekä valtuuskunnassa että sen ulkopuolella. Missä vika oli, sitä olen minä esteellinen sanomaan. Riittäköön, kun mainitsen, että selkkaukset johtivat siihen, että vapaaherra von Bonsdorff syyskuun 25 p:nä ilmoitti haluavansa erota valtuuskunnan puheenjohtajan toimesta. Hän palasi kuitenkin toimeensa viikkoa myöhemmin. Kiistan pääaiheena oli, kuten hyvin saattaa ajatella, kysymys Wetterhoffin asemasta, joka juuri silloin alkoi tulla sangen kriitilliseksi.

Kertomus, jonka professori Sundwall antaa kirjassaan »Kring Jägarbataljonen» niistä tapahtumista, jotka johtivat Wetterhoffin kukistumiseen, ovat pääasiassa yhtäpitäviä minunkin muistiinpanojeni kanssa. Tässä tahdon vain korostaa, että Helsingissä olevan C.K:n jäsen toht. W. Zilliacus, joka silloin oli Tukholmassa, kaikissa pääasioissa yhtyi minun käsitykseeni. Hän lykkäsi poislähtöänsä tuonnemmaksi päivästä toiseen saadakseen tilaisuutta puhua Wetterhoffin kanssa, jota odotettiin Tukholmaan tulevaksi. Minun ehdotukseni, että Wetterhoff asetettaisiin valtuuskunnan luottamusmieheksi ja sen kanslian päälliköksi Berliiniin, hyväksyi Zilliacus täydellisesti. Mutta Wetterhoffin matkan Tukholmaan esti kreivi Schwerin, joka silloin oli pataljoonan toimiston päällikkönä Berliinissä. Minun pyynnöstäni sähkötti Saksan ministeri von Lucius ulkoministeriölle Berliiniin, pyytäen että Wetterhoff heti lähetettäisiin Tukholmaan tapaamaan Suomen keskuskomitean jäsentä toht. Zilliacusta, joka halusi keskustella hänen kanssaan. Mutta ei edes tämä auttanut. Yksissä neuvoin toht. Zilliacuksen, hänen veljensä Konnin ja Fabritiuksen kanssa minä päätin silloin matkustaa Berliiniin ottamaan selkoa, mitä oli tehtävissä. Minä sain matkustaa mukanani tieto, että kysymys Wetterhoffin ottamisesta järjestön palvelukseen lykättäisiin C.K:hon.

Ne kaksi päivää, jotka oleskelin Berliinissä — 4:s ja 5:s lokakuuta — olivat sangen raskaita. Kävi ilmi, että Wetterhoffin asema oli epätoivoinen, jopa aivan toivoton. Hän kertoi minulle seuraavaa. Syyskuun 20 p:nä hän oli kirjelmässä sijaisyleisesikunnalle perusteellisesti tehnyt selkoa aikaisemmasta toiminnastaan. Hän oli siinä selittänyt, kuinka hänen toimistonsa kesällä 1915 oli perustettu ulkoministeriöstä saadulla määrärahalla ja kuinka se sitten oli alistettu majuri Bayerin toimiston alaiseksi, minkä vuoksi hän oli estynyt täyttämästä tehtäviänsä. Tämän johdosta oli kenraali Lenski käynyt toimistossa »ottamassa selkoa siitä, mitä Wetterhoff oikeastaan puuhaili». Tulos oli ollut, että toht. Sundwall ja paroni von Oelsen (Wetterhoffin sihteeri) oli erotettu ja että hän itse oli saanut ilmoituksen, että hänen käytettävänään oli huone kreivi von Schwerinin toimistossa. Mutta tätä ei ilmeisesti oltu rehellisesti tarkoitettu, sillä Wetterhoffia uhattiin sillä, että hänet kutsuttaisiin jälleen sotapalvelukseen, kun majuri Bayer oli laiminlyönyt anoa hänen vapauttamisensa pidennystä. Kuinka Wetterhoff sitten sai kreivi Schwerinin sähkösanomakiellon nousta Sassnitzissa laivaan, kun hän oli matkalla Tukholmaan yleisesikunnan passi taskussaan, on tunnettua.

Minä tein mitä taisin puhuakseni vainotun maanmieheni puolesta, mutta kaikkialla oli vastassa kuin muuri. Ruhtinas Löwenstein, jolle soitin puhelimitse, sanoi, ettei hänellä ole aikaa vastaanottaa minua. Lähetystösihteeri von Wesendonk ulkoministeriössä sanoi, ettei Wetterhoffin hyväksi voi tehdä mitään, hän kun on yleisesikunnan alainen. Syyn koko juoneen sain selville käydessäni kreivi Schwerinin luona tämän toimistossa.[64]

Ensinnäkin oli parjaus pantu liikkeelle. Wetterhoffin entisyys Suomessa oli kuvattu saksalaisille ja esitetty niin räikein värein kuin mahdollista. Schwerin sanoi vielä ryhtyneensä yhteistyöhön Wetterhoffin kanssa ilman ennakkoepäröintiä, mutta väitti, ettei hän ollut saanut tietää, mitä W. oikeastaan puuhasi. Wetterhoff oli toiminut hänen selkänsä takana ja yrittänyt matkustaa Tukholmaan ilman hänen lupaansa. Kun minä huomautin, että on luonnollista, että Tukholmassa oleva keskuskomitean jäsen haluaa saada kuulla Wetterhoffilta itseltään, mitä hän Berliinissä on toimittanut, veti Schwerin esiin pöytäkirjan, joka oli laadittu eräästä Wetterhoffin lausunnosta syyskuun 26 p:nä. Wetterhoff oli sanonut, että valtuuskunnalla ei ole valtuutta esiintyä keskuskomitean puolesta. Samaan tapaan hän oli menetellyt saksalaisten vastustajainsa voittamiseksi. Wetterhoff oli, sanoi Schwerin, koettanut pelata keskuskomiteaa valtuuskuntaa vastaan, ulkoministeriötä sotaministeriötä vastaan, häntä itseänsä, Schweriniä, Bayeria vastaan. Loppuarvostelu oli, että Wetterhoff on suuri juonittelija ja Suomen asialle vaarallinen. Yritykseni puolustaa maanmiestäni huomauttamalla hänen suuria ansioitaan, mitä hän oli tehnyt sekä Suomen hyväksi että Saksan hallituksen eduksi, eivät tehneet suurtakaan vaikutusta kreiviin. Välillinen tunnustus Wetterhoffin tavattomasta diplomaattisesta taidosta oli kuitenkin Schwerinin huomautus, että hänellä on uskomaton häikäilemättömyys (»eine unglaubliche Unverfrorenheit»), joka hankkii hänelle pääsyn korkeissa asemissa olevien henkilöiden, kuten esimerkiksi ulkoministeri von Jagowin luo. Tässä oli ilmeisesti asian ydin. Schwerinille tai oikeammin majuri Bayerille, jonka puhetorvena Schwerin esiintyi, oli Wetterhoff haitallinen, hän kun oli välittömissä suhteissa johtavien valtiomiesten kanssa, ja sen vuoksi piti hänet syrjäyttää. Kun kysyin kreiviltä, miten Wetterhoffin sitten nyt kävisi, vastasi tämä hartioitaan kohauttaen:

»Se on minulle yhdentekevää. Kai hänet pannaan sotamieheksi.»

Mutta vaarallisin ase, minkä Bayer oli saanut käsiinsä tuota epämukavaa miestä vastaan, oli kuitenkin, kuten Sundwall aivan oikein huomauttaa, se seikka, että Wetterhoff oli puhunut poliittisesta asemasta erään »Zugführerimme», Taucherin, kanssa, ja muun muassa kertonut ulkoministeri von Jagowin selittelyistä Saksan sanomalehtimiehille. Muistan, että Wetterhoff näytti minulle luettelon häntä vastaan tehdyistä syytöksistä ja että niiden joukossa oli mainittu hänen puhuneen välttämättömyydestä etsiä yhteyttä ympärysliiton kanssa siltä varalta, että Saksa jättäisi meidät pulaan. Kun tämä tuli saksalaisten korviin, oli Wetterhoff tietenkin mennyttä miestä.

Kaiken sen jälkeen, mitä olin saanut kuulla, huomasin ponnistusteni jatkamisen turhaksi. Sanoin Wetterhoffille ja Sundwallille murheelliset jäähyväiset ja palasin Tukholmaan. Valtuuskunnassa ehdotin, että koettaisimme saada Wetterhoffin sen Suomen toimiston päälliköksi Berliiniin, jonka perustaminen nyt oli välttämätön pakko, mutta en saanut kannatusta. Myönnän itse, että tein ehdotukseni enemmänkin mielenosoituksena kuin siinä mielessä, että olisin uskonut sen toteuttamisen mahdolliseksi. Fabritiuskin katsoi nyttemmin Wetterhoffin käyttämistä mahdottomaksi, kun tämä ilmeisesti oli menettänyt saksalaisten luottamuksen. Ei myöskään se ehdotukseni, että valtuuskunta lähettäisi kirjelmän yleisesikunnalle, pyytäen tätä pitämään huolta, ettei Wetterhoffia uudestaan pantaisi sotapalvelukseen, saavuttanut valtuuskunnan hyväksymistä. Päätettiin ainoastaan muodon vuoksi tehdä sensuuntainen esitys kreivi Schwerinille.

On tunnettua, miten Wetterhoffin sitten kävi. Lokakuun 9 p:nä hänet vangittiin ja hänen toimistonsa arkisto otettiin takavarikkoon. Vankilassa sai Wetterhoff istua sitten aina huhtikuuhun saakka 1917, minkä jälkeen hänet lähetettiin sotamiehenä länsirintamalle.

Jääkärien keskuudessa ja Tukholman piirin nuorempien jäsenten joukossa herätti Wetterhoffin syrjäyttäminen ja hänen toimistonsa lakkauttaminen suurta tyytymättömyyttä, joka ilmeni muun muassa valtuuskunnalle osoitetussa vastalausekirjelmässä, jonka olivat allekirjoittaneet A.W. Ström, Th. Svedlin, P.H. Norrmén, Ragnar Numelin, H.R. Söderström, H. Zilliacus, Rolf Pipping, Ragnar Heikel, Erik Malmberg ja J.W. Snellman sekä myöskin Konni Zilliacus, joka täydestä vakaumuksesta yhtyi nuoriin.[65] Tarkoitus oli että kirjelmä, joka muodostui epäluottamuslauseeksi valtuuskunnalle — se sisälsi myöskin muistutuksia valtuuskunnan tapaa vastaan hoitaa politiikkaa Tukholmassa — lähetettäisiin keskuskomitealle Helsinkiin. Se jätettiin valtuuskunnalle lokakuun 14 p:nä. Sen valtuuskunnan keskuudessa aiheuttamat kahnaukset jääkööt tässä kertomatta. Valtuuskunnan enemmistön vastustuksen johdosta sitä ei lähetetty keskuskomitealle. Niinikään hylättiin ehdotukseni, että valtuuskunta asettaisi paikkansa keskuskomitean käytettäväksi. Nuoretkaan eivät sitten kääntyneet asiassa keskuskomitean puoleen. Siihen vaikutti luultavasti se, että jääkäripataljoonan kaksi pääjohtajaa, Jernström ja Runar Appelberg, jotka saapuivat Tukholmaan lokakuun 26 p:nä, kehoittivat olemaan lähettämättä vastalausekirjelmää Helsinkiin. He sanoivat, että sisäisiä riitoja valtuuskunnan keskuudessa piti karttaa. Kenties he olivat oikeassa. Tapahtunutta ei enää voinut saada tapahtumattomaksi ja »ministeripula» — jos saan käyttää valtuuskunnan joukkoerosta sitä nimitystä — olisi tänä kriitillisenä ajankohtana ollut arveluttava.

Se on kuitenkin valtuuskunnan jäsenistä oikeuden mukaan tunnustettava, että he eivät antaneet riitojensa vaikuttaa yhteiseen työhön. Olen jo aikaisemmin maininnut, että yhteistyö valtuuskunnan keskuudessa useimmissa tapauksissa oli kollegiaalista ja niin oli laita myöskin sinä vaihekautena, joka nyt alkoi, vaikka erimielisyyksiä ja kahnauksiakin edelleenkin silloin tällöin sattui. Uusi toimisto, joka nyt perustettiin Berliiniin johtaja Sarion johdolla, teki mitä taisi täyttääkseen aukon, joka oli syntynyt Wetterhoffin toimiston lakkauttamisesta. Se saattoi tietenkin luottaa kaikkien lojaaliin kannatukseen.

Lukijasta voi kukaties tuntua siltä, kuin olisin tässä ja tämän kirjan edellisilläkin sivuilla antanut liiaksi tilaa »Wetterhoffin jutulle», aina siitä saakka, kun tuo merkillinen mies esiintyi Suomen etujen esitaistelijana Saksassa syksyllä 1914 kaksi vuotta jälkeenpäin tapahtuneeseen romahdukseen saakka. Yleinen käsityshän on, että Wetterhoffin varsinainen osa oli suoritettu sillä hänen suurtyöllään, jolla hänen onnistui saada hyväksytyksi päätös jääkäripataljoonan perustamisesta. Mutta meistä, jotka likeltä seurasimme hänen työtänsä, tuntui kuitenkin, että hänen tehtävänsä olisi voinut saada ja saanut Suomelle tärkeän jatkon, jos hänellä vain olisi ollut se toimintavapaus ja se kotimaan tuki, jota hän tarvitsi. Että hän sitä tukea ei saanut ja että hänen toimintansa sen vuoksi keskeytyi, sitä täytyi meidän pahoitella, ja minä luulen vielä tänäkin päivänä, että me siinä kohdin olimme oikeassa. Niinpä annettakoon minulle anteeksi, jos vielä lisään muutaman sanan selittääkseni käsitystäni.

Edellisestä käynee selville, että me Wetterhoffin ystävät Tukholmassa ja Berliinissä emme olleet sokeita mitä hänen heikkouksiinsa tulee. Ne tulivat näkyviin ehkä räikeimmin hänen viimeisissä epätoivoisissa ponnistuksissaan pysytellä pinnalla. Kun Wetterhoff, kuten kreivi Schwerin lausui, yritti »pelata keskuskomiteaa valtuuskuntaa vastaan», oli se ankarasti ahdistetun miehen epätoivoinen yritys päästä sen laitoksen kimppuun, joka koko ajan oli kieltäytynyt häntä tunnustamasta. Hän oli luullut saavansa tukea käsitykselleen keskuskomitean suhteista valtuuskuntaan siitä mitä eräs hänen ruotsalainen ystävänsä oli siitä tiennyt hänelle kertoa palatessaan Helsingistä syyskuun alussa Tämä oli ymmärrettävää Wetterhoffin kannalta, mutta ei silti käy puolustaminen sitä, että hän näin itsepuolustukseksi ja pelastaakseen oman asemansa koetti saattaa Saksan viranomaiset epäilemään meidän järjestömme sisäistä lujuutta. Varomatonta Wetterhoffin puolelta oli myöskin, että hän levitti jääkärien keskuuteen käsitystänsä siitä, kuinka huonolla kannalla Suomen asiat olivat Saksassa. Ei ole oikeutta epäillä, etteivätkö häntä siihen johtaneet isänmaalliset vaikuttimet, mutta erehdys se joka tapauksessa oli. On sangen mahdollista, että Wetterhoffin ilmoitus Taucherille, joka kertoi sen sitten tovereilleen, osaltaan pahensi hermostunutta mielialaa pataljoonan keskuudessa. Oikeinta olisi tietenkin ollut, että hän ensin olisi puhunut Tukholmassa olevien ystäviensä kanssa huolestumisestaan. En tahdo myöskään kieltää, etteivätkö Wetterhoffin tiet aikaisemminkin olisi olleet sopimattoman mutkaisia.

Ja kuitenkin, jos tahtoo olla oikeamielinen, täytyy myöntää, että hänen heikkouksiansa enemmän kuin riittävästi vastasi hänen suuri diplomaattinen kykynsä, että hänen erehdyksensä enimmäkseen johtuivat siitä eristetystä asemasta, jossa hän oli, ja että hän antautui juonien tielle, kun ei nähnyt mitään muuta pääsyä vaikeuksista. Hänen aikaisempi menestyksensä oli ollut niin ilmeinen, että ehdottomasti olisi pitänyt koettaa saada hänelle asema järjestössämme, ellei ennen niin ainakin syksyllä 1915. Omasta puolestani ainakin uskon, että yritys olisi onnistunut, etenkin kun Wetterhoff itse sitä halusi. Jääkäriliikkeen asiamiehenä sen alkuvaiheissa oli hän hoitanut tehtävänsä hyvin ja erinäisissä tapauksissa loistavasti. Eikä ole epäilemistäkään, etteikö hän laajennetun järjestön tunnustettuna ja palkattuna edustajana olisi täyttänyt tehtävänsä yhtä hyvin ja etteikö hän mielellään olisi noudattanut Helsingistä tulevia ohjeita, jos sellaisia olisi annettu. Miksikä jätettiin hänet siis pulaan, kun hän oli pinteessä, keskenään kilpailevien saksalaisten viranomaisten ja omien kateellisten kilpailijainsa välissä? Siksi, että poroporvarillisen pikkumaisesti oltiin närkästyneitä hänen n.s. entisyyteensä ja — miksikä en voi sanoa sitä suoraan? — hänen erinäisiin tympäiseviin taipumuksiinsa. Missä määrin hänen maanmiehensä sittemmin osaltaan nakersivat hänen arvovaltaansa saksalaisten silmissä viittailemalla hänen heikkoihin puoliinsa tai suorastaan ilmiantamalla niitä, jätän mieluimmin ratkaisematta. Ja se voikin olla yhdentekevää. Ennemmin tai myöhemmin olisivat nämä heikkoudet kuitenkin tulleet tunnetuiksi. Mutta en hevin usko, että saksalaiset olisivat kiinnittäneet niihin suurtakaan huomiota, jos olisivat nähneet, että Wetterhoffia Suomessa pidettiin kelvollisena poliittiseen työhön, varsinkin kun he itse olivat oppineet tuntemaan hänen kelpoisuutensa. Sanalla sanoen, minä luulen, että asia olisi voitu järjestää. Wetterhoff tarvitsi taloudellista riippumattomuutta Saksan viranomaisista ja varmaa asemaa järjestön keskuudessa. On helppo ajatella, mitä hän olisi voinut aikaansaada luontaisten diplomaattisten lahjainsa ja niiden vaikutusvaltaisten ystävien avulla, jotka hän oli itselleen hankkinut. Meidän asemamme Berliinissä olisi silloin todennäköisesti ollut lujempi sinä vapausliikkeemme tärkeänä kautena, joka alkoi Venäjän vallankumouksen puhjettua vain viisi kuukautta Wetterhoffin kukistumisen jälkeen.

Minä lopetan nämä epämieluisat mietelmät toistamalla kysymyksen, jonka toht. Zilliacus teki valtuuskunnalle lokakuun 7 p:nä: »Onko herrojen mahdollista ylläpitää Wetterhoffin suhteita Berliinissä?»

* * * * *

Työ toimistossani Tegnérinkadun varrella jatkui syksyn kuluessa kuten ennenkin. Sanomalehtipropaganda oli minun erikoisalanani ja siinä oli runsaasti tehtävää. Uutisia Suomesta oli muokattava ruotsalaisille ja saksalaisille lehdille, erehdyttäviä tietoja oikaistava, johtavia artikkeleita kirjoitettava niille lehdille, joiden kanssa olimme ystävällisessä yhteistyössä. Milloin oli saatettava Pietarista saapuneet autonomiahuhut oikeaan valaistukseensa, milloin annettava autenttinen kuvaus Simon kahakasta j.n.e. »Kansliassa» kävi väkeä runsaasti, ja monia sekä maanmiehiämme että ulkomaalaisia pöytävieraita oli vaimollani ja minulla aterioilla. Rakkaimmat vieraat olivat jääkärit, joita silloin tällöin saapui Tukholmaan, joko lomalle tai matkalla enemmän tai vähemmän vaarallisiin tehtäviin Suomeen. Milloin saapui Runar Appelberg tai Jernström tai joku muu jääkäripataljoonan johtomiehiä neuvottelemaan valtuuskunnan tai oikeammin toht. Kai Donnerin kanssa. Milloin oli Aarne Sihvo ja Friedel Jacobson miehineen matkalla Suomeen järjestämään uusia etappiteitä, milloin taas Antti Isotalo matkalla toisen komennuskunnan kanssa »herättämään pelkoa» vapausliikkeen vastustajissa ja vainoojissa, taikka J. Sihvo tuli valittelemaan Uumajan etapilla ilmenneitä vaikeuksia. Ne, jotka tulivat takaisin Suomesta, kertoivat ihmeellisistä seikkailuistaan, mutta muutamat eivät lainkaan palanneet. Niitä oli Aarne Sihvo, joka ystäviensä Relanderin ja Heiskasen kanssa vangittiin Jyväskylässä. Pian kerrottiin, että heidät oli mestattu, luultavasti hirtetty, mutta suureksi iloksemme saimme sittemmin kuulla, että he olivat hengissä, vaikkakin vankeina Spalernajassa.

Yksi niitä maanmiehiä ja avustajia, joka ei koskaan ollut luonamme käymättä, kun vain matkusti Tukholman kautta, oli vanha, vakava johtaja von Essen. Kun hän oli meidän luonamme 27 p:nä syyskuuta paluumatkalla Lockstedtista Uumajaan, oli hän juuri saanut sanoman, että hänen poikansa Jürgen saman kuun 10 p:nä oli kaatunut Jepualla santarmien luotien lävistämänä. Hänen hyviin, uskollisiin silmiinsä oli tullut uusi ilme. Se ei ollut kostonhimoa, sillä sellainen oli tuntematonta tälle ylevämieliselle, hartaasti uskonnolliselle miehelle, se oli vain äärimmäisen päättäväisyyden ja tarmon lisäilme. Jokaiselta mieheltä, joka kaatui suuren asian puolesta, kasvoi toisten velvollisuus viedä se perille.

Niille maanmiehilleni, joiden piti palata Suomeen Tukholmassa käytyänsä, ei ollut vaaratonta käydä minua tapaamassa, sillä kulmatalo Tegnérinkadun varrella oli epäilemättä vakoilijain vartioima. Omasta puolestamme saatoimme olla levollisia voimme luottaa Ruotsin poliisin suojelukseen. Syyskuun 23 p:nä sain ystävällisen sanan poliisilaitoksesta, että eräs nimeltä mainittu henkilö oli jättänyt koneellakirjoitetun ilmiannon minua vastaan. Minun luonani — sanottiin ilmiannossa — oli »jonkinlainen propagandatoimisto». Siellä puhuttiin suomea ja venättä (!) ja seinillä oli karttoja. Minä menin poliisimestari Lidbergin luokse puhumaan asiasta, mutta hän vain nauroi.