Part 21

Elokuu toi mukanaan muitakin huolia meille. Ensinnäkin sattui silloin, että valtuuskunta toisen kerran asetettiin syytettyjen penkille. (Ensimmäisen kerran oli tämä tapahtunut syksyllä 1916 Wetterhoffin kukistuksen yhteydessä.) Nyt oli meidän syyttäjinämme jääkäripataljoonan lähetit von Hertzen, Olenius ja Laiti, jotka oli lähetetty Suomeen viemään Jernströmin allekirjoittamaa kirjelmää C.K:lle (oikeammin A.K:lle.) Kun oli ensin valmistavasti neuvoteltu lähettien kanssa elokuun 16 p:nä, pidettiin varsinainen »käräjänkäynti» suuressa kokouksessa minun luonani 18 p:nä elokuuta. Pataljoonan valtuutetut saivat siinä voimakasta kannatusta järjestömme useiden nuorempien avustajain, m.m. Sundqvistin, Heikelin ja Alfthanin taholta. Mitä syytökset koskivat, en ole merkinnyt muistiin. Ne lienevät enimmäkseen koskeneet valtuuskunnan puuttuvaa kykyä valvoa pataljoonan etuja ja varsinkin bahrenfeldilaisten kovaa kohtaloa. Pari puolustusasianajajaa sai valtuuskunta jääkäreistä Jacobsonista ja Weckströmistä, jotka sattumalta oleskelivat Tukholmassa. Aitosotilaallista paatosta huokuvissa lausunnoissaan he kehoittivat miehekkääseen velvollisuuden täyttämiseen viimeiseen saakka ja moittivat ankarasti mitä, jotka horjuivat tai niskuroivat. Keskustelua kesti kello kymmeneen illalla. Myrskyisä kokous päättyi kuitenkin yleisiin sovintoillallisiin Metropolissa.

Minulla oli toimintani aikaisemmissa vaiheissa ollut syytä valitella »vanhoja». Nyt sensijaan saatoin todellakin huokaista: »nuoriso, nuoriso!» Ei silti, että valtuuskunta ja sen yksityiset jäsenet olisivat kaikissa kohdin voineet osoittaa syytökset aiheettomiksi. Erehdyksiä oli epäilemättä tehty ja suurempi tarmokkuus valtuuskunnan puolelta olisi erinäisissä tapauksissa ollut suotava. Sen keskuudessahan oli niin monta tahtoa, eivätkä ne aina olleet vetäneet yhtä köyttä, kuten joistakin kertomukseni edellisistä osista käynee selville. Mutta valtuuskuntaa kohdanneet vaikeudet eivät totisesti olleet vähäisiä, se kun oli vasaran ja alasimen välissä, voimatta kuitenkaan kotimaahan päin ja Saksan viranomaisten edessä esiintyä sillä arvovallalla, jonka ainoastaan virallisesti tunnustettu asema voi antaa. Mutta näitä vaikeuksia eivät Lockstedtin tai Libaun, eivätpä edes Tukholman nuorukaiset voineet täysin käsittää. Sen soimme heille kernaasti anteeksi.

Juuri nyt oli valtuuskunnalla edessään vastuunalainen ja vaikea tehtävä, kun Saksan uusi poliittinen johto oli voitettava meidän asiamme puolelle. Siellä oli näet valtakunnankansleri Bethmann Hohvegin ja ulkoministeri Zimmermannin tilalle tullut Michaelis ja von Kühlmann. Varsinkin ulkoministerin vaihdos oli huolestuttava. Ja sitten oli meidän nyt entistä enemmän otettava huomioon Saksan valtiopäivät, joiden »Hauptausschuss» kävi yhä vaikutusvaltaisemmaksi. Uusien miesten perehdyttämiseksi Suomen vapauspyrintöihin olin laatinut memorandumin, jonka valtuuskunta tarkasti ja hyväksyi. Sain tehtäväkseni matkustaa Berliiniin viemään perille tätä selontekoa.

Oleskeluni Saksan valtakunnan pääkaupungissa, jonne saavuin elokuun 20 p:nä, muodostui samanlaiseksi kuin edellinen käyntini kesäkuussa: alituisia käyntejä ulkoministeriössä, missä pääasiallisesti olin tekemisissä lähetystöneuvos Nadolnyn — Pourtalés oli jättänyt ministeriön —, alivaltiosihteeri von dem Buschen ja lähetystöneuvos Trautmannin (vilpittömän Suomen ystävän) kanssa, keskusteluja erisuuntaisten poliitikkojen kanssa, poliittisten kertomusten laatimista ja jakelua, sanomalehtiartikkeleita ja uutisia j.n.e. Olin siinä jokapäiväisessä yhteistyössä Sarion kanssa ja sain hyviä neuvoja paroni von der Roppilta ja hänen lähimmältä avustajaltaan von Eckardtilta. Memorandumini jätin jo ensimmäisenä päivänä vapaaherra von Richthofenille Hauptausschussissa. Mutta kuinka kaipasimmekaan sitä tukea, mikä meillä ennen oli ollut Zimmermannista! Uutta ulkoministeriä von Kühlmannia en saanut henkilökohtaisesti edes tavata. Memorandumini sai hän Nadolnyn välityksellä. Toisia kynäni tuotteita lähetettiin suureen päämajaan.

Sisäinen poliittinen tila Saksassa ei näyttänyt paljonkaan parantuneen suunnan muutoksesta ja vielä vähemmin saattoi sanoa ulkopoliittisen johdon siitä voittaneen. Hallitus, sanoi minulle von der Ropp, horjui sosialidemokraattien ja suursaksalaisten välillä. Valtiopäivätkään eivät tienneet sanoa, miten niiden toivoma rauha olisi saavutettavissa. Siitä, mitä politiikkaa pitäisi noudattaa Venäjän suhteen, vallitsi mitä suurin epäröinti. Elokuun viimeisellä viikolla odottelivat kaikki levottomasti, mitä siitä suuressa päämajassa päätettäisiin. Vähän ennen saapumistani oli von der Ropp ollut siellä ja saanut puhua Ludendorffin kanssa. Nyt oli, kertoi hän, todellakin päätetty vihdoinkin rynnistää koillista kohti, jos vain joukkoja saadaan vapaiksi, mutta taistelut länsirintamalla veivät juuri nyt kaikki voimat. Koko elokuun ajan oli todellakin käyty kiivaita taisteluita Flanderissa hyökkääviä englantilaisia vastaan ja Verdunin luona missä ranskalaiset rynnistivät yhtä voimakkaasti. Elokuun 29 p:nä sanottiin minulle Hans Delbrückin keskiviikkoklubissa, että vielä muutamia päiviä sitten niin varmoilta näyttäneet toiveet koillisrynnistyksestä nyt jälleen olivat vähenneet. Monet klubin jäsenet, m.m. Dernburg, jotka kesäkuussa olivat kannattaneet sovintoa Venäjän kanssa, olivat nyt muuttaneet mieltään. Saksalla, sanottiin nyt, ei ole mitään odottamista sovinnosta moskovalaisen Venäjän kanssa, vaan sen pitäisi päinvastoin kannattaa ei-venäläisten kansallisuuksien vapauspyrkimyksiä. Tein minkä taisin vahvistaakseni läsnäolevissa tätä käsitystä.

Paria päivää myöhemmin kävin vaikutusvaltaisen vapaamielisen valtiopäivämiehen, »Mittel-Europa»-käsitteen tunnetun esitaistelijan Friedrich Naumannin luona. Suomesta puhuttaessa sanoi hän suureksi kummakseni tosin kuulleensa puhuttavan jääkäripataljoonastamme, mutta arveli, että se kenties oli vain legenda. Minä sain nyt tehdä selkoa vapaustaistelustamme ja selitellä käsitystäni siitä, mille kannalle Saksan pitäisi asettua Venäjän valtakunnan kansallisuusliikkeiden suhteen. Myöskin toht. Davidin kanssa olin samana päivänä pitkässä keskustelussa, mutta hän oli yhtä pidättyväinen kuin ennenkin agressiivista Venäjän-vastaista politiikkaa koskevassa kysymyksessä. Kuitenkin hän osoitti vilkasta myötätuntoa Suomea kohtaan. Meidän on nyt, sanoi hän, osoitettava, että meissä itsessämme on voimaa taistella vapautemme puolesta. »Ei pidä taipua» (sich nicht ducken) — oli hänen neuvonsa meille. Minä kysyin häneltä, onko se taipumista, jos kansa nyt menee uusiin vaaleihin totellen Venäjän hallituksen käskyjä. »Ei», sanoi toht. David, »mutta jos uusi eduskunta alistuu Venäjän hallituksen käskyyn, niin se on taipumista.» Meidän pitäisi nyt saada Saksan sanomalehdet puhumaan Suomen asiasta ja valtiopäivämiehet koskettelemaan sitä puheissaan. Kaiken tämän näköjään tuloksettoman keskustelun jälkeen kamaripoliitikkojen kanssa saapui sähkösanoma, että Saksan sotajoukot syyskuun 1 päivänä olivat menneet Väinäjoen yli, vapauttavana sanana. Saksan rynnistyksestähän lopultakin meidän kohtalomme ennen kaikkea riippui. Syyskuun 3 p:nä olin Deutsche Gesellschaft-seurassa muutamien ystävien kanssa. Oli juuri saapunut sähkösanoma, että saksalaiset olivat valloittaneet Riian, ja innostuksen laineet kuohuivat korkealle. Paroni von der Ropp tarjosi samppanjaa, ja me joimme maljan, että seuraava kaupunki olisi Helsinki. Kiinnostus Suomeen oli nyt suurenmoinen. Kaikki läsnäolevat sanomalehtimiehet tahtoivat artikkeleita minulta. Minun piti kirjoittaa Deutsche Politikiin. Vossische Zeitungiin ja Wienin Neue Freie Presseen. Kun seuraavana päivänä kävin ulkoasiain alivaltiosihteeri von dem Buschen luona, kuulosti kaikki yhtä hyvältä. Hän tiedusteli minulta, eikö entinen valtakunnankansleri Bethmann Hollweg ole missään puheessaan kosketellut Suomea. Kun siihen vastasin, että hän ei ole sitä tehnyt ja että siitä Suomessa on tunnettu pettymystä lupasi von dem Busche ehdottaa von Kühlmannille ja Michaelikselle, että jälkimmäinen, kun valtiopäivät syyskuun lopulla kokoontuvat, silloin puhuisi Suomen hyväksi.

Jälleen, niinkuin niin usein ennen vaelluksillani Berliinissä, virastosta toiseen, poliitikon luota toisen luo, tulin ajatelleeksi Wetterhoffia ja mikä vahinko meidän asiallemme oli, ettei enää ollut käytettävissä hänen kykyänsä keksiä oikoteitä niiden luo, jotka suuren politiikan todella määräsivät. Toht. Sundwallilta, jonka kanssa usein olin yksissä, kuulin, että erotetun diplomaattimme kohtalo nyt näytti valoisammalta. Länsirintamalla, jonne hänet oli komennettu tavallisena sotamiehenä, hän oli saanut toimen eräässä esikunnassa ja hänellä oli toiveita saada palata Berliiniin. Olipa hän jo saanut tilaisuuden jälleen tehdä selkoa Suomen kysymyksestä ja kirjoittaa »Denkschriftin», jossa hän oli ehdottanut, että meidän pataljoonamme saisi upseerinsa omasta keskuudestaan.

Ei kai tarvinne mainitakaan, että Berliinissä tapasin useita jääkäreitämme ja sain kuulla heiltä yksityiskohtia pataljoonan vaihtelevasta kohtalosta Libaussa. Kuten tunnettua, oli riippunut hiuskarvasta, että pataljoona olisi lähetetty Suomeen yhdessä päätetyn suuren aselähetyksen kanssa, ja vasta viime hetkessä oli tämä päätön yritys saatu peruutetuksi.

Yhtä ja toista olisi vielä kerrottava esim. niistä kiintoisista tiedoista, joita sain von der Roppin kautta Puolassa ja Liettuassa syntyneistä poliittisista vaikeuksista, mutta se veisi liian pitkälle. Näidenkin maiden suhteen taistelivat ne kaksi katsantokantaa, jotka olimme havainneet Suomeenkin kohdistuvassa politiikassa. Eräässä suuressa puolalais-saksalaisessa keskustelukokouksessa Kaiserhofissa esiintyi useita saksalaisia puhujia, m.m. toimittaja Bernhard Vossische Zeitungista, sen kannan edustajina, että Saksan etu vaati Venäjän säilymistä voimakkaana. Puolalaisten eduksi puhuivat m.m. Friedrich Naumann ja professori Sering. Jälkimmäinen kohosi kauas korkealle yli pikkumaisen konjunktuuripolitiikan, kun hän loistavassa puheessaan selitti sodan todellista sisällystä. Saksan on, sanoi tämä jaloaatteinen idealisti, taisteltava vapaan kansallisen kehityksen puolesta jättiläisvaltakuntia Venäjää, Englantia ja Amerikkaa vastaan, jotka tukahduttavat kaiken kansallisen omaperäisyyden alaisissaan kansoissa. Vahinko vain, että sitä vastaan voitiin huomauttaa, että Saksa vain sangen rajoitetussa määrässä saattoi taistella näiden korkeiden ihanteiden hyväksi, kun sen todellisuudessa täytyi taistella oman henkensä puolesta.

Syyskuun 7 p:nä palasin Tukholmaan. Berliinissä saamani kokemukset, joista tein selkoa valtuuskunnalle, olivat saaneet minut vakuutetuksi, että sopiva ajankohta nyt oli tullut koettaa aikaansaada sitova sopimus Saksan kanssa tehokkaasta Suomen itsenäisyyspyrintöjen kannattamisesta ja että meidän joka tapauksessa täytyi nyt perustaa mahdollisimman auktorisoitu edustus Berliiniin.

XIV. ITSENÄISYYS.

Jo Berliinissä olin kuullut uutisen, että valtioneuvos Edvard Hjelt oli elokuun lopussa saapunut Tukholmaan Siinä oli meillä nyt se mies, jota tarvittiin. Hän pystyisi saattamaan järjestömme kuntoon ja ennen kaikkea asettamaan vaakaan arvovaltansa ja diplomaattisen kykynsä saadakseen aikaan sitovan sopimuksen saksalaisten kanssa. Me asettuisimme mielellämme hänen johtonsa alaisiksi; ainakin aioin minä tehdä niin.

Pari päivää Tukholmaan palaamiseni jälkeen sain pahanlaisen kurkkutulehduksen. Kun olin parantunut ja jälleen saatoin ottaa osaa työhön, tuntui kaikki olevan ennallaan. Valtuuskunta piti kokouksiansa ja asetti valiokunnan laatimaan suunnitelmaa edustuksen järjestämiseksi Berliiniin. Eräänä päivänä lokakuun alussa kummastutti minua Hjeltin ehdotus, että valtuuskunta hajoitettaisiin ja toiminta siirrettäisiin pääasiallisesti Berliiniin. Ehdotuksen jälkimmäisen osan ymmärsin hyvin, mutta edellistä en käsittänyt lainkaan. Viikkoa myöhemmin tuli selvitys.

Valtuuskunnan kokouksessa 11 p:nä lokakuuta esitettiin näet eräs Hauptzugführer Jernströmin kirjelmä, johon oli liitetty jäljennös kirjelmästä Suomen vapauttamisjärjestöjen Tukholmassa oleville valtuutetuille ynnä ehdotus, että maisteri Donner saisi paikan suomalaisessa päämajassa Tukholmassa. Mitkä valtuutetut ja mikä päämaja? Jernströmin kirjelmä oli jätetty Erichille. Meidän innokkaisiin kysymyksiimme vastasi tämä kaksi viikkoa sitten Hjeltiltä saaneensa tiedon hänelle annetusta allekirjoittamattomasta valtakirjasta. Toisten valtuutettujen nimiä ei hän katsonut voivansa ilmoittaa. Yleinen kummastus!

Hjelt ei ollut läsnä kokouksessa. Minä matkustin Södertäljeen, missä hän asui Skogshöjdenillä. Nyt sain kuulla, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Sama järjestö, jonka kanssa me olimme yhteydessä, — Hjelt kutsui sitä pääneuvostoksi — oli antanut valtakirjat hänelle sekä Erichille, eversti Mexmontanille ja kahdelle henkilölle, jotka saapuisivat Helsingistä, neuvotteluihin Saksan edustajain kanssa molemminpuolisista toivomuksista ja velvoituksista. Se oli siis, sanoi valtioneuvos, hetkellinen erikoistehtävä, eikä missään suhteessa rajoittaisi valtuuskunnan toimintaa. Minä huomautin, että sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista ja että Helsingissä olevat johtajat tietenkin voivat vapaasti päättää sellaisista toimenpiteistä. Mutta minkävuoksi on päätöstä pidetty salassa valtuuskunnalta, joka tähän saakka on hoitanut kaikkia asioita ulkomailla, lukuunottamatta muutamia pelkästään sotilaallisia? Onhan sillä toki oikeus saada tieto niin tärkeästä toimenpiteestä. Mitään selvää vastausta en saanut, enkä tänäkään päivänä tiedä, mitä minun on ajatteleminen tästä omituisesta menettelystä. Oliko valtuuskunta julistettu hajoitetuksi? Ei, sillä silloin se varmaan olisi meille ilmoitettu. Vai oliko katsottu suunniteltujen neuvottelujen olevan sitä laatua, että tarvittiin erityisiä valtuutettuja niitä käymään ja että valtuuskunta oli pidettävä niiden ulkopuolella? Arvatenkin oli asianlaita se. Myöhemmin kävi ilmi, että sopimuksen valtuutettujen valitsemisesta olivat tehneet valtioneuvos Hjelt ja se edustaja kapteeni Crantz, jonka Saksan yleisesikunnan valtiollinen jaosto vartavasten oli lähettänyt Tukholmaan tässä tarkoituksessa. Joka[88] Joka tapauksessa saimme ennen pitkää tietää, että ainakin A.K. Helsingissä oli luullut, että valtuuskunnalla oli ollut tieto toimenpiteestä. Sen ilmoitti meille toht. Eino Suolahti, joka paria päivää myöhemmin saapui Tukholmaan neljäntenä valtuutettuna. Viides oli ratsumestari Mauritz Gripenberg. Myöhemmin järjestettiin niin, että valtuuskunnan puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff otettiin lisäjäseneksi. Maisteri Donner toimi valtuutettujen sihteerinä.

Nyt sai valtuuskunta tietää, mistä oli kysymys. Valtakirjan mukaan, jonka valtioneuvos Hjelt luki meille lokakuun 15 päivänä, oli neuvoteltava saksalaisten kanssa siitä, että Saksa tunnustaisi Suomen itsenäiseksi valtioksi ja saattaisi liittolaisensa tekemään samoin. Suomi tulisi Saksan liittolaisena panemaan pystyyn oman armeijan ja ottamaan osaa sotaan Venäjää vastaan Saksan kannattamana. Valtuutetuille annettiin niinikään tehtäväksi koettaa saada Ruotsilta Suomen riippumattomuuden tunnustus. [89] Sitäpaitsi saimme kuulla, että Suomen armeijan ylipäälliköksi oli valittu eversti Mexmontan.

Uusille valtuutetuille annettu tehtävä oli totisesti vaikea. Hiljaisuudessa ajattelin, että suunnitelman tekijöillä oli ollut jokseenkin sangviininen käsitys asemasta. Oliko tila tosiaan sellainen, että saatoimme neuvotella Saksan ja Ruotsin kanssa Suomen tunnustamisesta riippumattomaksi valtioksi? Kotimaassahan juuri nyt täyttä päätä laadittiin ehdotusta valtiosäännöksi, joka edellytti Suomen jatkuvaa yhteyttä Venäjän kanssa. — Se tehtävän poliittisesta puolesta. Lupaavimmilta näyttivät toiveet sotilaallisesta yhteistyöstä Saksan kanssa. Kuinka tahansa: ainahan sopi yrittää, emmekä saattaneet muuta kuin toivottaa valtuutetuille menestystä.

Tukholman järjestön asema oli kuitenkin tullut kestämättömäksi. Mitä uudet valtuutetut toimittivat tehtävänsä täyttämiseksi, jäi useimmille vanhan valtuuskunnan jäsenille tietämättömäksi, eikä myöskään tiedetty, kuinka pitkälle sen toimivalta nyttemmin ulottui. Tehden täysin johdonmukaisen päätelmän lausui vapaaherra von Bonsdorff, että valtuuskunta oli lakannut olemasta Suomen järjestöjen edustajana. Yksi sen jäseniä, toht. Sivén, teki siitä päätöksensä ja ilmoitti eroavansa. Hän matkusti pari viikkoa myöhemmin Berliinin kautta Libauhun toimimaan pataljoonan lääkärinä. Valtuuskunta kokoontui kuitenkin edelleen entiseen tapaan. Lokakuun 29 p:nä valittiin maisteri Bertel Appelberg vakinaiseksi jäseneksi. Kun päätösvaltainen määrä valtuuskunnan jäseniä oli Berliinissä, kokoontui se myöskin siellä. Niinpä esim. pidettiin siellä marraskuun 23 p:nä kokous, jossa päätettiin Berliinin edustuksesta. Mutta oli kuitenkin selvää, että koko laitos nyttemmin oli menettänyt keskeisen merkityksensä. Meidän edustuksessamme niin Saksassa kuin Ruotsissakin vallitsi täydellinen sekasorto, kun toinen toisensa jälkeen saapui Helsingistä varustettuna enemmän tai vähemmän pätevillä valtakirjoilla. Näin oli laita vieläpä Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeenkin. Aina siihen saakka, kunnes oloihin tuli järjestys, kun perustettiin Berliinin ja Tukholman lähetystöt, senjälkeen kun Saksa ja Ruotsi olivat tunnustaneet Suomen riippumattomuuden. Joulun aikaan, jolloin oleskelin Helsingissä, päätettiin eräässä A.K:n kokouksessa, että minun piti ilmoittaa Tukholmaan, että valtuuskunta oli lakkautettu. Silloin selvisi paljon, joka minulle siihen saakka oli ollut hämärää. Jo syyskuussa, sanottiin minulle, oli A.K. päättänyt, että Berliinin edustuksen muodostaisivat valtioneuvos Hjelt ja minä sekä kaksi muuta henkilöä.

Tämä sisäinen järjestökysymys, joka oli pannut meidän kaikkien päämme pyörälle, väistyi kuitenkin kokonaan syrjään niiden ratkaisevain tapausten tieltä, jotka toinen toisensa jälkeen syksyn kuluessa sattuivat: eduskuntavaalit, marraskuun lakko, sosialidemokraattien ja porvarillisten välien särkyminen, itsenäisyysjulistus ja kansalaissodan syttymisen uhkaavat merkit, sekä samanaikaisesti saksalaiset aselähetykset, sopimus Ludendorffin kanssa, suojeluskuntain järjestäminen ja valmistelut jääkäripataljoonan kotiin lähettämiseen. Se, mitä minä kaikessa tässä saatoin tehdä suuren asian hyväksi, ei ollut suurta. Sotilasasioiden kanssahan en ota pitkään aikaan ollut missään tekemisissä enkä enää ollut poliittisen työn keskustassa. Kuitenkin on muistiinpanoihini merkitty elämyksistäni tänä aikana yhtä ja toista, mikä kukaties voi kiinnostaa lukijaa.

Tukholma oli edelleenkin erinomainen poliittinen tähystyspaikka. Kuten ennenkin, tulin siellä kosketuksiin eri kansallisuuksiin ja eri puolueihin kuuluvien poliitikkojen kanssa. Niinpä esim. tapasin syyskuussa tunnetun puolalaisen duumanjäsenen Lednickin. Erittäin kuvaavaa oli, mitä hän keskustelun kuluessa lausui Suomesta. Hän ei oikeastaan siinä esittänyt omia mielipiteitään, vaan venäläisten katsantokantaa. Eduskunnan päätöstä olla alistamatta heinäkuun 18 p:n lakia (valtalakia) Venäjän hallituksen vahvistettavaksi, sanoi hän Pietarissa pidettävän uhkahaasteena. Muutoinkin oli vaarallista herättää sitä käsitystä, että Suomi tahtoo päästä irti Venäjästä Saksan avulla. Meidän täytyy välttämättä kumota se käsitys, että Suomen vapausliike on vain saksalaisten puuhaa. Sitäpaitsi on vaarallista turvautua Saksaan, sillä sodan jälkeen tulee todennäköisesti tehtäväksi liitto Venäjän ja Saksan välillä ja silloin tulee jälkimmäinen valtakunta uhraamaan Suomen. Jos Suomi nyt rikkoo välinsä Venäjän demokratian kanssa, jää maa tuonnempana ilman suojaa Saksaa vastaan. Meidän on nyt asetuttava Venäjän demokratian puolelle taikka myöskin avoimesti työskenneltävä Venäjän hajoittamiseksi. Kuten näkyy, oli puolalainen poliitikko tähän aikaan vallalla olleiden ympärysliittolaisnäkökantain puhetorvena ja varmaankin ilmaisi hän samalla ne mielipiteet, jotka Suomesta olivat vallalla Kerenskin piireissä.

Aivan toinen ääni kellossa oli bolshevistisella taholla. Lokakuun 24 p:nä olin pitkässä keskustelussa bolshevikki Radekin kanssa, joka keväästä saakka oli oleskellut Tukholmassa jonkinlaisena puolueensa edustajana. Jo keväällä hän oli sanonut minulle, että Suomen tietenkin täytyy saada tulla itsenäiseksi, jos se sitä haluaa. Nyt toisti hän vain saman lauseensa, kuitenkin sillä kuvaavalla ja sumealla lisäyksellä, että Suomen vapautta ei voida turvata kansainvälisillä sopimuksilla vaan sen kansallisten laitosten täydellisellä kansanvaltaistuttamisella. Merkillisempää oli, mitä Radek lausui bolshevikkien suunnitelmista ja toiveista ylimalkaan. Tila Venäjällä, sanoi hän, on erittäin arveluttava, kun nyt kävi ilmi, että Saksa aikoo asettua Venäjän vallankumousta vastaan. Bolshevikit ovat kuitenkin päättäneet puolustaa Pietaria, koska pääkaupungin kukistus merkitsisi vallankumouksen loppua. Joka tapauksessa tulisivat bolshevikit valtaan kahden, kolmen viikon kuluttua. He tulisivat silloin heti katkaisemaan välinsä ympärysliiton kanssa ja ryhtymään rauhanneuvotteluihin. Kysymyksen valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien asemasta ratkaisisivat bolshevikit Venäjän sisäisenä kysymyksenä kansojen täydellisen itsemääräämisoikeuden periaatteen mukaan. He suostuisivat ottamaan tämän kysymyksen rauhanneuvotteluiden ohjelmaan ainoastaan sillä ehdolla, että myöskin Itävalta-Unkarin kansallisuuskysymykset samalla otettaisiin käsiteltäviksi. Todennäköistä kuitenkin on, että Saksan rauhanehdot havaittaisiin mahdottomaksi hyväksyä. Mutta bolshevikit tulisivat kuitenkin jatkamaan kulkuansa sillä tiellä, jolle he ovat astuneet, varmoina siitä, että maailmanvallankumous on ovella. Venäjällä hajoitettaisiin vanha yhteiskunta maata myöten. Se tulee maksamaan hirvittävän paljon verta, mutta vanhan raunioille rakennetaan uusi yhteiskunta Marxin oppien mukaisesti. Samoin tulee käymään kaikissa muissa maissa; siitä oli Radek vakuutettu.

Kahta viikkoa myöhemmin olivat bolshevikit todella kukistaneet Kerenskin hallituksen ja vähän sen jälkeen alkoivat rauhanneuvottelut. Silloin ilmeni, että Saksan rauhanehdot tosiaan olivat mahdottomat hyväksyä, niin että neuvottelut keskeytettiin — juuri oikeaan aikaan, jotta Saksan rynnistys Viroon ja avunlähetys Suomeen kävi mahdolliseksi — jota mahdollisuutta Radek muuten niin ihmeellisen selvänäköisissä ennusteluissaan ei ollut ottanut huomioon. Nuoren bolshevikkijohtajan koko esiintymisessä ja tyynessä, melkein peloittavan kylmäverisessä puheessa oli häikäilemätöntä määrätietoisuutta, joka sai minut aavistamaan, että juuri näillä miehillä on Venäjän kohtalo käsissään eikä niillä lörpöttelevillä idealisteilla, joiden tyypillinen edustaja Kerenski oli.

Erään näitä jälkimmäisiä tapasimme joulukuun alussa. Se oli tunnettu menshevikkijohtaja Axelrod. Bertel Appelberg, joka kävi hänen luonaan, kuuli hänen lausuvan kovia sanoja Venäjän vieraista kansallisuuksista ja niistä esteistä, joita nämä olivat vyöryttäneet vallankumouksen tielle avoimesti osoittamallaan separatismilla. Sen sijaan, että itsekukin nyt ajatteli omaa pientä maataan, olisi niillä pitänyt olla laajempi ja suurpiirteisempi käsitys vallankumouksesta, joka on käännekohtana Euroopan sivistyksen historiassa. Eristäytymistoimillaan edistivät he bolshevikkien asiaa ja samalla vastavallankumouksellisten virtausten voiman kasvamista. Jos vieraat kansallisuudet lojaalisesti olisivat työskennelleet vallankumouksen saavutusten turvaamiseksi, olisi perustava kansalliskokous varmaan mielellään suostunut siihen, että itsekukin määrää oman tulevaisuutensa. Nyt sitä vastoin tulisi tämä kokous todennäköisesti olemaan natsionalistinen, ja silloin saattaa tapahtua, että Venäjä panee kovan kovaa vastaan. Porvarillisten suomalaisten separatismin ymmärsi Axelrod sangen hyvin, mutta meidän sosialidemokraattejamme hän moitti mitä ankarimmin. He olivat ennen nauttineet suurta arvoa Venäjän sosialidemokraattien keskuudessa mutta olivat nyt menettäneet heidän myötätuntonsa. He toimivat tosin yhdessä bolshevikkien kanssa, mutta heidän katsantokantansa ei ollut bolshevistinen, vaan kansallisporvarillinen, he kun ensi sijassa olivat ajatelleet vapaan Suomen luomista eivätkä kansainvälisten sosialidemokraattisten aatteiden toteuttamista. Mitä bolshevikkeihin tulee, ei Axelrod uskonut heidän pysyvän vallassa pitkääkään aikaa. He olivat saavuttaneet vaikutusvaltansa pääasiassa sillä, että olivat luvanneet kansalle välittömän rauhan. Nyt oli kuitenkin kokonainen kuukausi kulunut eikä lupausta ollut täytetty. Tyytymättömyys bolshevistiseen sekasortoon kasvoi päivä päivältä, kuten vaalitkin perustavaan kansalliskokoukseen osoittivat. Vallankumouksen saavutuksiin innostuneena ei Axelrod voinut kuvitella mielessään, että hänen bolshevistiset vastustajansa eivät välittäisi vähääkään siitä, mitä perustava kansalliskokous haluaa, vaan tulisivat kylmäverisesti kukistamaan sen pistimillä. Myöskin käsitystänsä Suomen sosialidemokraattien kansallisporvarillisesta katsantokannasta hänen oli pian oikaistava.

Joulukuussa, jolloin Axelrod lausui tämän meidän kannaltamme optimistisen käsityksen, oli Suomessa useinkin jo sattunut tapahtumia, jotka olivat supistaneet miltei olemattomiin toiveet, että isänmaallismieliset sosialidemokraattimme saisivat ylivallan äärimmäispunaisista isänmaattomista aineksista. Vielä lokakuussa emme me aktivistit olleet luopuneet sangviinisesta uskostamme yhteistoimintaan suuren vasemmistopuolueemme kanssa. Eräässä raportissa, jonka minä lokakuun 8 p:nä lähetin Berliiniin, lausuin tosin huolestumiseni sen johdosta, että sosialidemokraattimme olivat liittyneet venäläisiin aatetovereihinsa, mutta huomautin kuitenkin, että he pitävät kiinni itsenäisyysvaatimuksesta, mikähän on pääasia. Samalla ilmaisin huoleni porvarillisten »maltillisesta ryhmästä» ja sen neuvotteluista Venäjän hallituksen kanssa. Kun lokakuun 31 p:nä matkustin Berliiniin, olin vielä vanhalla kannallani: yhteistoimintaa viimeiseen saakka sosialidemokraattien kanssa suuren päämäärän saavuttamiseksi. Katkeraa minulle oli, kun minun myöhemmin tämän neliviikkoisen oleskeluni aikana Berliinissä täytyi ilmoittaa saksalaisille ystävillemme, kuinka asiat nyt Suomessa kehittyivät. Mikä häpeä olikaan suomalaisten nimelle, että meidän lakkoilevat työmiehemme, kuten kirjoitin eräässä raportissa marraskuun 30 p:nä, olivat »käyttäneet venäläisten sotamiesten pistimiä terrorisoidakseen vastustajiansa»! Mutta tätä surullista totuutta ei voinut salata.

Omituista oli panna merkille, mille kannalle Saksan mielipide asettui toisaalta Venäjän bolshevikkivallankumouksen, toisaalta meidän sosialidemokraattiemme menettelyn suhteen. Eräässä yksityiskirjeessä toht. W. Zilliacukselle marraskuun 30 p:nä esitin Berliinissä saamiani vaikutelmia seuraavalla tavalla:

»Yleensä oltiin taipuvaisia antamaan bolshovikeille tunnustusta heidän rauhanharrastustensa vuoksi ja sivuuttamaan se tosiasia, että heidän puolueensa on asettunut mitä jyrkimmin vastustamaan koko porvarillista järjestystä. Sen mukaisesti arvosteltiin Suomen sosialidemokraattista vallankaappausta ja suurlakkoa enimmäkseen suopeasti. Niinpä esimerkiksi selitti lähetystöneuvos Nadolny, joka ulkoministeriössä oli tullut Pourtalésin seuraajaksi Venäjän ja pohjoismaiden asiain esittelijänä, että Suomen sosialidemokraatit olivat noudattaneet viisasta politiikkaa, kun he liittymällä bolshevikkeihin olivat pyrkineet ja myöskin onnistuneet ajamaan itsenäisyysliikettä hyvän matkan eteenpäin. Kuitenkin ovat myöhemmin saapuneet sanomat väkivallantöistä vaikuttaneet epäedullisesti ja vielä epäedullisemman vaikutuksen tekivät tiedot porvarien ja sosialidemokraattien äärettömän jyrkästä vastakkaisuudesta.»

Pitkä oleskeluni Berliinissä ei kulunut yksinomaan raporttien kirjoittamiseen. Minä olin ottanut suorittaakseni kaksi päätehtävää. Toinen oli propagandan teko sen ajatuksen hyväksi, että saksalaisen sotaväen pitäisi yhdessä meidän jääkäripataljoonamme kanssa heti miehittää Ahvenanmaa. Tämän toimenpiteen suotavuudesta oli valtuuskunta jo kauan ollut yhtä mieltä — se suunnitelmahan oli yhtä vanha kuin maailmansota — ja minä tiesin, että myöskin uudet valtuutetut toimivat samaan suuntaan. Minä puhuin asiasta Nadolnyn kanssa ulkoministeriössä ja everstiluutnantti Buchfinckin kanssa, joka oli esikuntapäällikkö Riian rintamalla ja suoranaisissa mieskohtaisissa kosketuksissa kenraali Ludendorffin kanssa. Heidän kehoituksestaan jätin marraskuun 8 p:nä everstiluutnantti Buchfinckille yksissä neuvoin toht. Sivénin kanssa kirjoittamani memorandumin ja laadin senjälkeen yhdessä eversti W. Thesleffin, joka äskettäin oli saanut luvan tulla Berliiniin Riiasta, missä hän oli joutunut saksalaisten vangiksi, sekä luutnantti von Gerichin kanssa yksityiskohtaisen esityksen, joka marraskuun 16 p:nä jätettiin amiraaliesikunnalle suureen päämajaan toimitettavaksi. Esitystä perusteltiin osittain sotilaallisilla, osittain poliittisilla syillä. Oli näet tunnettua, että mahtavia voimia oli liikkeellä, jotta saataisiin Ruotsi miehittämään Ahvenanmaa ympärysvaltain eduksi, mikä toimenpide olisi ollut yksinomaan vahingoksi Suomelle, sitä kun varmaan ei olisi sidottu mihinkään toimeen Suomen eduksi, vaan se olisi vain riistänyt meiltä tuon tärkeän saariston omistuksen. Meidän ehdotuksemme sisälsi siis strateegisesti ja poliittisesti Suomelle ja Saksalle yhtä edullisen vastavedon. Jos se olisi toteutettu, olisi muun muassa jääkäripataljoonamme, joka nyt oli toimettomana Libaussa, saanut erinomaisen asemapaikan tulevia tehtäviä odotettaessa, ja moni seikka olisi muodostunut toiseksi vapaussodassamme. On huomautettava, että meidän esityksemme oli täydessä sopusoinnussa sen promemorian kanssa,[90] jonka marraskuun 18 p:nä valtioneuvos Hjelt ja vapaaherra von Bonsdorff jättivät kapteeni von Hülsenille suureen päämajaan toimitettavaksi. Aloitteen tähän viimeksimainittuun esitykseen oli tehnyt maisteri Fabritius eräässä valtuuskunnan kokouksessa Tukholmassa ennen Hjeltin ja Bonsdorffin lähtöä.

Toinen tehtävä oli koettaa saada Saksan hallitus valtuuttamaan meidän edustajamme lähettämään Suomeen luottamuksellinen tieto, että Saksa, heti kun eduskuntamme on julistanut Suomen itsenäiseksi, tulisi julkisesti ja virallisesti tunnustamaan Suomen riippumattomaksi valtioksi. Tämäkin oli vanha suunnitelma — kuinka usein olikaan aikaisemmin ollut puhetta tällaisesta sitoumuksesta Saksan puolelta! — Mutta se voitiin nyt rakentaa aivan toiselle ja reaalisemmalle perustalle kuin ennen. Minä panin kysymyksen vireille käydessäni Nadolnyn luona ulkoministeriössä marraskuun 6 p:nä. Hän vastasi minulle olevansa varma, että me voisimme saada semmoisen selityksen Saksan hallitukselta, ja pyysi meitä jättämään kirjallisen esityksen asiasta. Samanlaisen tiedon sai professori Erich käydessään Nadolnyn luona paria päivää myöhemmin. Ne valtuuskunnan jäsenet, jotka silloin olivat Berliinissä — Erich, Sario, Sivén ja minä — kokoontuivat nyt ja päättivät ryhtyä toimeen. Minä kirjoitin esityksen ulkoministeri von Kühlmannille osoitetun kirjeen muodossa ja Erich laati ehdotuksen Saksan hallituksen puolesta annettavaksi selitykseksi. Asiakirjan tarkastimme ja allekirjoitimme me kaikki neljä, ja marraskuun 12 p:nä jätettiin se lähetystöneuvos Nadolnylle, joka lausui siitä tyytyväisyytensä.

Tällä välin oli yleisesikunnan poliittisessa jaostossa toimiva kapteeni von Hülsen marraskuun 2:sena päivätyssä kirjeessä pyytänyt valtioneuvos Hjeltiä saapumaan Berliiniin suomalaisen valtuuskunnan valtuuttamana edustajana (siis katsoivat Saksan viranomaiset edelleenkin valtuuskuntaa johtavaksi ja määrääväksi laitokseksi meidän puoleltamme) selvittämään väärinkäsitystä eversti Mexmontanin ja poliittisen jaoston välillä, joka muun muassa johtui jääkäripataljoonan maihinnousua Suomeen koskevan suunnitelman epäonnistumisesta. Hjelt saapui nyt 15 p:nä ja seuraavana päivänä vapaaherra von Bonsdorff. Heidän aikomuksensa oli nyt saada aikaan saksalaisten kanssa se yleissopimus, joka tuntui yhä välttämättömämmältä, kuta pitemmälle aika kului. Marraskuun 18 p:nä pidettiin ulkoministeriössä neuvottelukokous, johon meidän puoleltamme ottivat osaa Hjelt, von Bonsdorff ja Erich sekä saksalaisten puolelta Nadolny, kapteeni Püschel, Steinwachs ja von Hülsen. Minä olin ajatellut, että sitä kysymystä, joka oli esitetty Erichin, Sarion, Sivénin ja minun allekirjoittamassa kirjelmässä, käsiteltäisiin tässä neuvottelukokouksessa. Käydessäni sittemmin Nadolnyn luona sainkin kuulla, että hän huomauttaakseen läsnäoleville yleisesikuntaupseereille, että ulkoministeriö oli valmis kannattamaan meidän asiaamme, nimenomaan oli kysynyt Hjeltiltä ja von Bonsdorffilta, oliko jokin poliittinen toimenpide Saksan puolelta Suomen eduksi nykyjään toivottava. Siihen olivat nämä vastanneet, että sotilaallinen toiminta nyt on tärkein. Nadolny oli siitä ilmeisesti tehnyt sen johtopäätöksen, että Hjelt ja von Bonsdorff eivät halunneet Saksan hallituksen puolelta sellaista selitystä, jota me olimme ehdottaneet. Muuten, sanoi hän minulle, oli hän omalta kohdaltaan taipuvainen pitämään sitä tarpeettomana, kun näet Suomen sosialidemokraatit tulisivat työskentelemään itsenäisyysvaatimuksen toteuttamiseksi ulkonaisesta painostuksesta riippumatta. Siihen huomautin minä, että virallinen lausunto Saksan taholta Suomen riippumattomuuden hyväksi, tosin ei tällä hetkellä ollut sovelias, mutta että oli sitä tarpeellisempaa antaa tukea riippumattomuuspyrinnöillemme sellaisella luottamuksellisella tiedonannolla, jota me olimme ehdottaneet.