Part 16

Joka tapauksessa taloamme epäiltiin, mutta siitä huolimatta uskalsi moni maanmiehemme tulla luoksemme Suomesta. Toiset suomalaiset tuttavani olivat varovampia eivätkä tervehtineet minua kadulla tavatessaan. Pari kertaa sattuikin todella, että maanmieheni, jotka olivat Tukholmassa näyttäytyneet minun seurassani, saivat sitä katua. Aika pahoin kävi esimerkiksi eräälle herttaiselle suomalaiselle naiselle, joka ei välittänyt varoituksistamme, vaan kutsui vaimoni ja minut sekä Ragnar Numelinin päivällisille Royaliin. Paluumatkalla joutui hän Torniossa ankaran kuulustelun alaiseksi. Kiivaista vastalauseistaan huolimatta riisuttiin hänet alasti ja hänen selkäänsä kostutettiin jollakin kemiallisella nesteellä, jotta saataisiin selville, eikö ihoon ollut näkymättömällä musteella jotakin kirjoitettu.

Seurustelu hyvien ja uskollisten ystäviemme, ruotsalaisten aktivistien kanssa oli tänä syksynä mikäli mahdollista vielä vilkkaampaa kuin ennen. Nyt tuli ruotsalais-suomalaisesta »Pelikaani»-klubista pysyvä laitos — samasta klubista, jota Sigfrid Siwertz on kuvannut nimellä »Duvslaget» (Kyyhkyslakka) romaanissaan »Eldens återsken». Me kokoonnuimme kerran viikossa Söderillä vanhan »Pelikanen»-ravintolan yläkertaan vaihtamaan ajatuksia ja keskustelemaan päivän tapahtumista. Ruotsalaisista, jotka tänä syksynä ottivat osaa näihin kokouksiin, on minulla muistiinmerkittynä: Järte, Y. Larson, Klockhoff, Christernson, Tor Bonnier, Söderqvist, Langlet, Arne ja Nils Forssell, Sigfrid Siwertz, Sven Lidman ja Erland Hjärne. Myöskin kolme saksalaista sanomalehtimiestä, jotka olivat läheisissä suhteissa ruotsalaisiin — toht. Stiewe, toht. Stintzing ja toht. Paquet — oli mukana. Seuraavan vuoden alussa tuli klubiin vielä kuusi etevää ruotsalaista upseeria — majuri Ankarcrona ja kapteenit Reutersvärd, Törngren, Rydeberg, Wichman ja Petersen — sekä useita muita ruotsalaisia kuten toht. Petri, Ahnlund, Uggla ja Boethius. Myöskin konsuli Goldbeck-Löwen näimme usein seurassamme. Melkein kaikki suomalaiset, jotka kuuluivat meidän piiriimme tai oleskelivat Tukholmassa lyhyemmän tai pitemmän ajan, olivat klubin jäseniä. Klubimestarina oli H.R. Söderström. Nämä Pelikan-illat ja niissä vallinnut ruotsalais-suomalaisen veljellisen yhteisymmärryksen lämmin tunnelma on jättänyt minuun unohtumattoman muiston. Usein olivat illat hyvinkin vilkkaita. Vakavista kysymyksistä keskusteltiin palavalla innolla. Innokkaita puheita pidettiin ja maljoja juotiin yhteisten poliittisten pyrkimysten menestykseksi. Soraääniä ei kuulunut juuri milloinkaan. Jos Ruotsin kansan enemmistö olisi kannattanut niitä mielipiteitä, joita klubin ruotsalaiset jäsenet edustivat, olisi moni asia nyt toisin.

Toinen ruotsalais-suomalaisen ystävyyden edistämispaikka oli johtaja Gunnar Wahlbergin kuuluisa »kellari». Muistan erikoisesti erään illan — se oli joulukuun 21 p:n ilta — joka vietettiin »Simon taistelusta» palanneiden sankarien kunniaksi. Kellarissa käyntiä seurasi uhkea illallisateria Anglais-hotellissa. Omaperäisen ja herttaisen isäntämme innostuksella ei ollut mitään rajoja. Hän se eräässä Pelikaanin-kokouksessa vähää ennen oli ehdottanut suomalais-ruotsalaisen yhdistyksen perustamista, jonka päämääränä olisi »Suomen irroittaminen Venäjästä». Voi huoleti väittää, että koko Ruotsin valtakunnassa ei ollut hehkuvampaa Suomen ihailijaa kuin tämä ruotsalainen liikemies.

* * * * *

Ennenkuin siirryn monissa suhteissa ratkaisevan vuoden 1917 tapahtumiin, on minun vielä kerrottava, mitä »Venäjän sorrettujen kansojen liitto» toimitti syksyllä v. 1916. Minun toimintani liiton asiamiehenä rajoittui pääasiallisesti sanomalehtipropagandaan Skandinaviassa ja yhteyden ylläpitämiseen Berliinissä, Bernissä ja Tukholmassa sekä silloin vielä puolueettomassa Amerikassa olevien toimistojen kanssa. New-Yorkin toimiston johtajaksi minun onnistui saada rouva Aino Malmberg, joka syyskuun 20 p:nä matkusti sinne Göteborgista, varustettuna suosituskirjeillä ja mukanaan suuri määrä propagandakirjallisuutta. Hän läpäisi onnellisesti englantilaisten tarkastuksen. Saavuttuaan Amerikkaan hän ryhtyi työhön tavallisella tarmollaan. Hänen onnistui aikaansaada sorrettujen kansallisuuksien (»Oppressed Nationalities») yleinen komitea, kun ei pidetty soveliaana puhua ainoastaan niistä kansoista, jotka olivat Venäjät alaisia. Komiteaan kuului monimiljonääri ja Wallstreetin pankkiiri Samuel Untermeyer, presidentti Wilsonin läheinen ystävä, toinen monimiljonääri A. Plimpton, joka oli lahjoittanut suunnattomia summia pahoinpidellylle Belgialle, tunnettu asianajaja John Koren, joka oli ollut Wilsonin salalähettinä Saksan hallituksen luona, y.m. vaikutusvaltaisia henkilöitä. Puheenjohtajaksi toivottiin saatavan entinen presidentti Taft. Kirjallista propagandaa hoidettiin voimakkaasti. »Liiton» Venäjää koskevan kirjan teksti katsottiin kuitenkin amerikkalaisille lukijoille soveltumattomaksi. Sen sijaan suunniteltiin lentokirjasen julkaisemista, joka sisältäisi kaikki pääasiat. Rouva Malmberg itse piti joukon esitelmiä Yhdysvaltojen eri osissa. Koko tämä lupaava toiminta lamautui kuitenkin, kun Yhdysvallat huhtikuun 6 p:nä 1917 julistivat sodan Saksaa vastaan. Tietenkin oli propaganda Suomen hyväksi mitä oleellisimpana osana rouva Malmbergin toiminnassa Amerikassa. Hän saattoi tällöin liittää työnsä siihen, mitä toiset maanmiehet aikaisemmin siellä olivat suorittaneet. Astoriasta kotoisin olevalta herra T.T. Pusalta, joka saapui Tukholmaan joulukuussa, sain kuulla, mitä Yhdysvalloissa oli tehty Suomen asian hyväksi aina sodan alusta alkaen. Jo maaliskuun lopussa 1915 oli Pusa ynnä suomalais-amerikkalainen lakimies J.O. Larsson — kertoi hän — kutsunut kokoon suomalaisten yleisen kokouksen Duluthiin Minnesotaan. Siellä oli päätetty lähettää adressi presidentti Wilsonille. Nimikirjoituslistoja levitettiin yli koko maan. Artikkeleita Suomen kysymyksestä julkaistiin useissa suurissa amerikkalaisissa sanomalehdissä ja »magasiineissa». Ja kokouksia pidettiin kaikilla paikkakunnilla, missä oli suurempia suomalaisia siirtokuntia. Perustettiin paikallisia toimikuntia ajamaan asiaa edelleen Amerikan sanomalehdistö osoitti suurta suopeutta näille pyrinnöille, joita suomalaiset, sosialisteja lukuunottamatta yleisesti kannattivat. Mitä Pusa kertoi adressin lopullisesta kohtalosta, en enää muista.

Palatakseni Liittoon on minun tässä mainittava se verraten tuntematon seikka, että paroni von der Roppilla sen pääsihteerinä oli suuri osuus marraskuun 5 p:na annettuun saksalais-itävaltalaiseen manifestiin Puolan kuningaskunnan jälleenperustamisesta. Hänen ja hänen puolalaisten ystäviensä, Venäjän valtakunnanduuman jäsenen Lempickin (joka oli Liiton esimies), ruhtinas Radziwillin, kreivi Ronikierin y.m. puolalaisten aktivistien, ei ollut helppoa saada johtavia piirejä Berliinissä suostumaan suunnitelmaan. Ulkoministeri von Jagow ja kaikki vanhoilliset vastustivat sitä, kun taas keisari Wilhelm ja Hindenburg — niin sanoi minulle von der Ropp lokakuun 5 p:nä — olivat sen puolella.[66] Varsovassa oli lähetyskunta valmiina matkustamaan Berliiniin heti kun asema näyttää suotuisalta. Paroni von der Ropp, joka useita kertoja kävi Puolan pääkaupungissa, oli saanut sikäläiset puolueenjohtajat asian puolelle. Jo syyskuun 3 p:nä pidettiin Varsovassa suuri kansalaiskokous, johon otti osaa 5 000 henkeä. Puolalaisten kanta määriteltiin tällöin seuraavassa päätöslauselmassa:

»Puolan valtion ja sen jälleenpystyttämisen ainoa vihollinen on tällä hetkellä Venäjä. Venäjän voitto uhkaisi tuottaa kansallisuudellemme täydellisen tuhon. Venäjän tappio on Puolan tulevaisuuden ensimmäinen tinkimätön ehto. Jokainen poliittinen tai sotilaallinen konjunktuuri, joka auttaa Venäjän voimien vahvistumista nykyisessä maailmansodassa, on Puolan asialle vahingollinen. Asema vaatii meidän puoleltamme tarmokasta taistelua kansallisen tulevaisuutemme hyväksi. Senvuoksi käännymme nyt keskusvaltojen puoleen toivoen, että Puola viipymättä julistetaan valtioksi ja että meille tehdään mahdolliseksi puolalaisen armeijan perustaminen, joka vielä tässä sodassa saisi taistella Venäjää vastaan Puolan pysyväisen riippumattomuuden hyväksi.»

Lokakuun kuluessa pidettiin eri osissa Puolaa suuria talonpoikaiskokouksia, joissa laadittiin samanlaatuisia päätöslauselmia. Berliinissä johti työtä kulissien takana von der Ropp. Kuukauden lopulla oli asema vihdoin kypsä. Lokakuun 28 p:nä otti Saksan valtakunnankansleri vastaan kauan hankkeissa olleen puolalaisen lähetyskunnan, jonka jäsenten joukossa olivat yllämainitut kolme von der Roppin ystävää, Lempicki, Radziwill ja Ronikier. Kahta päivää myöhemmin käytiin Itävalta-Unkarin ulkoministerin, paroni von Burianin luona. Viikko sen jälkeen julkaistiin manifesti, jossa ilmoitettiin, että Puola tulisi muodostamaan itsenäisen valtion, joka olisi perinnöllinen monarkia ja jolla olisi perustuslaillinen valtiosääntö ja oma armeija. Manifesti luettiin Varsovassa sunnuntaina marraskuun 5 p:nä kello 12 päivällä linnan pylvässalissa, minkä jälkeen yliopiston rehtori professori Brudzinski puhui puolalaisten puolesta, riemuitsevan hyväksymisen usein keskeyttämänä. Toimituksen loputtua toimeenpantiin suuria riemumielenosoituksia ulkoilmassa, kansalaiskulkueita, kansankokouksia, puheita ja eläköönhuutoja loppumattomiin. Teatterit toimeenpanivat juhlanäytäntöjä ja kaikkialla kaikui, Venäjän aikana kielletty kansallislaulu. Ei ole epäilemistäkään, etteikö ilo ollut yleinen ja vilpitön ja että mielenosoitukset eivät olleet kuten venäläiset ja myöskin ranskalaiset ja englantilaiset sanomalehdet väittivät, Saksan sotilasviranomaisten toimesta aikaansaatuja. Myöskin Suomessa oli aihetta iloita. Ei ainoastaan puolalaisten itsensä vuoksi, vaan myöskin sen tähden, että tämä manifesti oli selvä todistus siitä, että keskusvallat eivät enää ajatelleet erikoisrauhaa Venäjän kanssa. »Venäjän sorrettujen kansain liitolle» oli Puolan valtion perustaminen voitto. Tosin ei Liitto ollut voinut esiintyä julkisesti tämän tärkeän toimenpiteen perilleajamiseksi, mutta asiantuntevat tiesivät kuinka suuri osuus sen tarmokkaalla pääsihteerillä siinä oli ollut, eikä suuri yleisö voinut olla panematta merkille, että Liiton esimies Lempicki oli päähenkilöitä siinä uudessa valtakaudessa, joka nyt oli alkava Puolassa. Marraskuun 6 p:nä lähetettiin Tukholmasta meidän puoleltamme seuraava onnittelusähkösanoma:

»Hänen Ylhäisyytensä Lempicki.

Varsova.

Me iloitsemme vastikään julkaistusta manifestista, joka laskee lujan perustan Puolan tulevalle itsenäisyydelle ja takaa lopullisen vapautuksen jalolle Puolan kansalle ensimmäisenä Venäjän sorretuista kansakunnista.

Tukholmassa olevien suomalaisten puolesta:

Konni Zilliacus. Herman Gummerus.»

Marraskuun 8 p:nä julkaistiin Ruotsin sanomalehdistössä Venäjän sorrettujen kansojen liiton puolesta onnittelukirjelmä Puolan kansalle. Kirjelmä kuului:

»Toukokuussa Amerikan Yhdysvaltain presidentille lähettämämme vetoomus on kaikunut kuuroille korville. Turhaan olemme odottaneet vastausta.[67] Mutta toiselta taholta olemme nyt saaneet todistuksen, että ihmisyys ja oikeus vielä merkitsevät jotakin maailmassa, että kansallisen vapauden aate ei ole joutunut unohduksiin kaikesta sodan kansoille tuottamasta kurjuudesta huolimatta.

Ensimmäisenä kaikista Venäjän sortamista kansakunnista on Puolan kansa saanut kokea, että uskollisuus itseänsä kohtaan ja horjumaton kiinnipitäminen kansallisista oikeuksista kuitenkin lopulta johtaa voittoon. Vuosisatainen sorto ei ole voinut masentaa sen rohkeutta ja murtumattomin voimin nousi se katkaisemaan ne siteet, jotka kahlehtivat sitä Venäjään. Parhaat poikansa se kokosi legiooniin[68] itse taistelemaan vapautuksensa puolesta. Heidän verensä ei ole vuotanut turhaan. Ja Puolalle avautuu nyt tulevaisuus runsain mahdollisuuksin vapaaseen kansalliseen kehitykseen.

Puolan kansa, ottaos vastaan lämmin onnittelumme tämän suuren tapahtuman johdosta, jolla on laskettu perusta tulevien sukupolvien menestyksen rakentamiselle. Vallitkoon oikeus siinä valtiossa, joka nyt perustetaan. Me luotamme siihen, että Puolan kansa omien kovien kokemustensa jälkeen on kunnioittava toista heimoa ja toista uskoa olevia kansoja ja antava yhtäläistä oikeutta kaikille.

Jatka, Puolan kansa, pelotonta taisteluasi sortajaasi vastaan! Muista niitä sanoja, jotka huudettiin liittomme esimiehelle Michel Lempickille kansallisuuskongressissa Lausannessa: »Puola edellä! Me seuraamme!»

Ne toiveet, joita kiinnitettiin kahden keisarin manifestiin, eivät, kuten tunnettu, toteutuneet. Iloitessaan saavutetusta menestyksestä eivät puolalaiset kuitenkaan voineet salata itseltään, että itsenäisen kuningaskunnan julistaminen todellisuudessa sisälsi sen tilanteen jatkamista, joka oli syntynyt Puolan jaon johdosta. Saattoi pitää selvänä, että Saksa ei milloinkaan sovinnolla tulisi luovuttamaan Preussiin kuuluvia puolalaisia maakuntia. Mitä puolalaiseen Galitsiaan tulee, antoi keisari Frans Josef kirjelmässään pääministeri von Körberille sille lupauksen itsehallinnon laajentamisesta, mutta sen yhdistämisestä entiseen venäläiseen »Kongressi-Puolaan» ei puhuttu mitään. Lisäksi tuli, että Puolan itsenäisyyden toteuttamisen täytyi monissa kohdin jäädä vain paperille, niinkauan kuin maa oli saksalaisten sotajoukkojen miehittämä, olkoonkin, että muodostamalla 20-jäseninen (yksi niitä oli Lempicki) valtioneuvosto laskettiin perusta tulevalle valtiorakennukselle. Lopuksi oli hyvinkin ilmeistä, että Saksan aikomus oli tehdä uudesta kuningaskunnasta alusvaltio. Ei senvuoksi ole kumma, että monet puolalaiset patriootit pitivät luvattua vapautta vain virvana.

Miltä kannalta Saksan valtiomiehet katsoivat asiaa, käy ilmi siitä Saksan ulkoministerin von Jagowin Saksan sanomalehdistön edustajille antamasta lausunnosta, jonka jo useita kertoja olen maininnut. Sen referaatin mukaan, jonka Wetterhoff näytti minulle syyskuun 16 p:nä, oli von Jagow lausunut seuraavaa: Itävalta on luopunut aikomuksestaan yhdistää Puola Habsburgien monarkiaan itsenäisenä valtiona. Tämä suunnitelma oli epäedullinen Saksan kannalta katsoen, koska sen toteuttaminen tekisi slaavilaisen kansanaineksen Itävallassa liian voimakkaaksi ja heikentäisi saksalaista ainesta. Sen sijaan oli Saksan hallitus suunnitellut Puolan (s.o. Kongressi-Puolan) tekemistä itsenäiseksi kuningaskunnaksi, jolla olisi yhteinen sotalaitos Saksan kanssa. Tätä olivat puolalaiset hartaasti halunneet. (Tämän jälkeen seuraa referaatissa mainittu lausuma, että oli välttämätöntä lykätä julistuksen antaminen siihen nähden, että oli toiveita erikoisrauhan aikaansaamisesta Venäjän kanssa.) Puolan tulevan kuningaskunnan rajoista sanoi von Jagow, että Saksan etujen mukaista ei ole uusien puolalaisten alueiden yhdistäminen Saksaan, jokahan on kansallinen yhtenäisyysvaltio. Vain pienemmistä rajanoikaisuista voisi olla kysymys. Suvalkin kuvernementtia, joka pääväestöltään ei ole puolalainen, ei pitäisi liittää Puolaan. Sitävastoin on Vilnoa pidettävä »puolalaisena saarelmana».

Sellainen oli ulkoministerin käsitys asiasta ja se tuli myöskin ratkaisevaksi manifestia laadittaessa. Saksan ja saksalaisen kansallisuuden etu oli ratkaiseva Puolan kansallisia tarpeita tyydytettäisiin ainoastaan siinä määrin kuin se oli edullista Saksalle. Maansa politiikan vastuunalaisena johtajana ei von Jagow oikeastaan saattanut suunnitella toisin. Mutta noiden molempien näkökantojen ei kuitenkaan olisi tarvinnut olla toisilleen vastakkaisia. Oli suuri ja kaukonäköinen ajatus luoda vapaa, Saksan kanssa liitossa oleva Puola etumuuriksi Venäjää vastaan, mutta pysyväisen hyödyn saamiseksi sen toteuttamisesta ei olisi pitänyt tyytyä puolinaisiin toimiin. Ellei voitu luovuttaa Preussin puolalaisia maakuntia — ja kukapa saksalainen valtiomies olisi uskaltanut edes ajatella semmoisen ehdotuksen tekemistä? — niin tuntui johdonmukaisuus joka tapauksessa vaativan itävaltalaisen Puolan yhdistämistä venäläisen Puolan kanssa Itävaltaan liittyneeksi tai erilliseksi valtioksi. Ellei uskallettu tehdä edes tätä, oli ehkä parasta olla asiaan lainkaan kajoamatta. Epätäydellisen, joka taholla irredenta-alueiden ympäröimän kansallisvaltion perustaminen oli tosiaan vaarallista kokeilua.

Joka tapauksessa oli kuitenkin se, mitä molemmat monarkiat nyt lahjoittivat ankarasti sorretulle Puolan kansalle, kaikki, mitä se tällä hetkellä saattoi saavuttaa. Se tunnustettiin myöskin Varsovassa. Mutta paha kyllä osoittivat saksalaiset nyt, kuten monissa muissa tapauksissa, olevansa vailla oikeaa psykologista ymmärrystä esiintymisessään vieraita kansoja kohtaan. Saksalaisten hallitusmiesten Puolassa on täytynyt todellakin olla mahdotonta mukautua uuteen tehtäväänsä kansallisten vapauspyrintöjen edistäjinä, varsinkin kun oli kysymys kansasta, jonka kansalliserikoisuutta menneinä vuosina oli kaikin keinoin koetettu hävittää Saksan valtakunnan rajojen sisällä. Puolalainen Wedkiewicz, jonka kanssa olin läheisissä kosketuksissa Tukholmassa ja joka oli harras saksalaisystävä, valitti jo marraskuun 19 p:nä, että saksalaiset eivät olleet ymmärtäneet käyttää hyväkseen manifestin synnyttämää innostusta. Riippuipa se nyt sitten siitä tai muista seikoista — toimeenpantu vapaaehtoinen värväys Puolan armeijaan oli täydellinen fiasko. Vapaaehtoisia ilmoittautujia oli vain muutama sata. Jos oli toivottu saada puolalaiset suostutetuiksi puolinaisilla myönnytyksillä, havaittiin se ennen pitkää katkeraksi pettymykseksi. Toinen kysymys on, olisiko ylimalkaan ollut mahdollista saada vuosisataista vihollisuutta noiden molempien kansallisuuksien välillä muuttumaan ystävyydeksi ja keskenäiseksi luottamukseksi.

Olen kosketellut Puolan kysymyksen kehitystä tänä ajankohtana, osaksi sen tähden, että se niin suuressa määrässä askarrutti minua ja ystäviäni Liitossa, osaksi myöskin sen vuoksi, että se tarjoaa niin monta kiintoisaa vertauskohtaa oman vapausliikkeemme kanssa. Kun esim. lukee yllämainitun päätöslauselman, joka tehtiin kansalaiskokouksessa Varsovassa syyskuun 3 p:nä, ihmettelee, että se lause lauseelta vastasi meidän omaa ajatustapaamme. Venäjä oli meidän vihollisemme ja sen taholta uhkasi meitä perikato, keskusvallat olivat sodassa Venäjän kanssa, siispä saatoimme ja täytyi meidän odottaa vapautustamme niiden avulla — sehän oli meidänkin mutkaton ja loogillinen päättelymme. Mutta sitä ei käy kieltäminen, että ne perusteet, joille Puolan aktivistit nojautuivat, olivat toiset kuin ne, joille me asetuimme. Ensi silmäyksellä saattoi tuntua kuin olisivat he meitä edullisemmassa asemassa, venäläiset kun jo oli karkoitettu Puolasta, kun me sensijaan yhä saimme odottaa sitä saksalaista sotavoimaa, joka karkoittaisi venäläiset miehitysjoukot Suomesta. Mutta puolalaisten täytyi ottaa lukuun heidän omien etujensa ja saksalaisten etujen ankara vastakkaisuus, kun taas minkäänlaista semmoista vastakkaisuutta ei ollut Suomen ja Saksan välillä. Senvuoksi työnnettiinkin Puolan saksalaismieliset aktivistit kokonaan syrjään valtiollisena puolueena, kun Saksa luhistui, ja heidän politiikkansa leimattiin epäkansalliseksi ja epäisänmaalliseksi, kun me sitävastoin — niin, mehän tiedämme, että Suomen satunnaisista sotakonjunktuureista johtuneet suhteet taistelevan Saksan kanssa sangen pian muuttuivat vilpittömäksi liittolaissuhteeksi, jossa oli voimakas tunneaines. Ne monet saksalaiset sotavangit, joita suomalaiset talonpojat auttoivat pakoon maamme kautta, voivat todistaa sen. Varsovassa haluttaisiin nyt kernaasti unohtaa, millä riemulla Puolan kansa marraskuun 5 p:nä 1916 tervehti saksalaisia maan vapauttajina ja että sadattuhannet saksalaiset sotilaat todellisuudessa ovat antaneet henkensä Puolan tulevan valtion puolesta. Suomen pääkaupungissa seisoo saksalaisen sankarihaudan muistokivi näkyväisenä merkkinä, että _me_ emme ole unohtaneet.

Puolan jälkeen tulisi Liettuan vuoro, se oli paroni von der Roppin suunnitelma. Seuraavana aikana hän oli toimeliaassa puuhassa saadakseen Saksan hallituksen täyttämään myöskin liettualaisten kansalliset vaatimukset. Siinä hän kohtasi kuitenkin ankaraa vastarintaa. Kokemukset Puolan suhteen eivät kehoittaneet saksalaisia jatkamaan samaa menettelyä. Von der Ropp nautti kuitenkin tähän aikaan liettualaisten täydellistä luottamusta. Hänhän oli heidän maanmiehensä. Joulukuussa hän sai valtakirjan Sveitsissä toimivalta liettualaiselta kansallisneuvostolta valvoa sen etuja.

Tukholmassa jouduin syksyn kuluessa vilkkaisiinkin kosketuksiin niiden nuorten liettualaisten patrioottien kanssa, jotka siellä olivat sanomalehtipropagandatoimissa — mainitsen heistä vain herrat Aukstolis (sittemmin Liettuan ministeri Riiassa), Jurkunas-Sheinius (sittemmin Charge d'affaires Tukholmassa) ja Savickis (sittemmin Charge d'affaires Helsingissä). Joulukuun 15 p:nä tapasin nämä kolme herraa sekä valtakunnanduuman jäsenen Itschasin (sittemmin Liettuan ensimmäinen rahaministeri), joka oli paluumatkalla Amerikasta, missä oli koottu 200 000 dollaria kansallisasiaa varten. Hän oli oleskellut joitakin päiviä Englannissa ja koettanut tehdä propagandaa maansa hyväksi, mutta huonolla menestyksellä. Oli sangen mielenkiintoista kuulla hänen poliittista katsantokantaansa. Jos Liettua — niin selitteli hän asiaa — joutuu valitsemaan Saksaan yhdistämisen tai Venäjän valtaan jäämisen välillä, on jälkimmäinen parempi. Mutta jos Saksa tekee Liettuasta itsenäisen tai vaikkapa vain autonomisenkin valtion, niin on se otettava vastaan ilomielin. Tällä hetkellä kiinnitti hän kaikki toiveensa Saksaan. Hän oli kuullut, että siellä suunniteltiin Liettuan julistamista kuningaskunnaksi ja Preussin prinssin Joachimin asettamista kuninkaaksi.

Jo näin varhaisena vaihekautena alkoi sittemmin niin kohtalokas Vilnon-kysymys kangastaa poliittisen taivaan rannalla. Kuten edellä mainitsin, oli Saksan ulkoministeri von Jagow sitä mieltä, että Vilno oli kuuluva Puolaan. Liettualaiset olivat jyrkästi sitä vastustavalla kannalla. Marraskuussa oli minun luonani neuvottelukokous liettualaisten ja puolalaisten välillä, mutta siinä saatoin vain todeta, että heidän oli mahdotonta päästä sovintoon tässä kiperässä kysymyksessä.

Kolmas niitä kansallisuuksia, jotka olivat edustettuina Liitossa ja joiden kanssa nyt jouduin läheisiin kosketuksiin, olivat ukrainalaiset. Minä olin kirjeenvaihdossa taitavan ukrainalaisen politikoitsijan Stepankovskin kanssa, joka näihin aikoihin oli Lausannessa ilmestyvän L'Ukraine lehden julkaisija, ja erään toisen ukrainalaisen poliitikon D. Donzovin kanssa, joka oli sen Bulletin des Nationalités de Russie nimisen lehden toimittaja, jota Liitto julkaisi Bernissä. Jos asianlaita tosiaankin oli, niinkuin nämä molemmat ja heidän maanmiehensä vakuuttivat, nimittäin että ne 40 miljoonaa slaavia, jotka asuivat Etelä-Venäjän viljavilla tasangoilla ja jotka tähän saakka olivat saaneet käydä vain »vähävenäläisistä», tunsivat olevansa eri kansaa kuin suurvenäläiset ja tahtoivat muodostaa oman valtion, avautui erinomaisen lupaava Venäjän valtakunnan pirstoutumisen tai heikentymisen perspektiivi. Kaarle XII:n ja hetmanni Mazepan välisen liiton traditsionit elivät mielessäni, kun tutkiskelin niitä Ukrainaa koskevia kirjoja ja lehtisiä, jotka Stepankovski lähetti minulle.

Valitettava aukko oli siinä Venäjän »vieraiden kansallisuuksien» sarjassa, joita Liitto edusti: Viro puuttui. Kesküla kieltäytyi yhä yhteistyöstä Liiton kanssa, ja ne yritykset, joita minä tein saadakseni virolaiset järjestöön osallisiksi erään hänen maanmiehensä avulla, epäonnistuivat. Lättiläisetkin olivat olleet vaiti esiinnyttyään Wilsonille osoitetussa sähkösanomassa. Enemmän kuin vastahakoisuus seurata Saksaa pidätti näitä molempia kansoja balttilais-saksalaisiin kohdistuva epäluulo.

Johtui asian luonnosta, että se politiikka, jota Venäjän sorrettujen kansain liitto edusti, pukeutui yksityisten toimenpiteiden muotoon kunkin Liiton edustaman kansallisuuden hyväksi. Liiton tuli kuitenkin esiintyä myös yhteisesti, ja tässä mielessä tahtoi von der Ropp jatkaa samaa menettelytapaa, johon oli turvauduttu Wilsonille lähetetyssä sähkösanomassa. Marraskuussa hän keksi lähettää samanlaisen sähkösanoman Englannin pääministerille Asquithille erään puheen johdosta, jonka tämä juuri oli pitänyt armenialaisten kärsimyksistä. Konni Zilliacus ja minä emme oikein pitäneet tuosta ajatuksesta, ja kun me saimme nähdä suunnitellun sähkösanoman sanamuodon, me suorastaan närkästyimme. Toista tai kolmatta kertaa piti siis monien miljoonien suomalaisten, balttilaisten, liettualaisten, valkovenäläisten, puolalaisten, juutalaisten, ukrainalaisten, saksalaisten siirtolaisten, georgialaisten, kaukasialaisten, tatarilaisten ja Keski-Aasian kansakuntiin kuuluvien valittaa Venäjän väkivallan tekoja. Kun von der Ropp meidän huomautuksemme johdosta saapui Tukholmaan kumoamaan arvelultamme, sanoin hänelle, että Liitto on saanut poliittista merkitystä Puolan asian menestyksestä ja ettei senvuoksi ole soveliasta eikä arvonmukaista tällä tavoin edelleen vain »ruikutella ja valitella». Sitäpaitsi ei ollut edes todenmukaistakaan, kuten sähkösanomassa väitettiin, että armenialaisten kärsimykset olivat vähäisempiä kuin niiden kansojen, joita venäläiset sortivat. Von der Ropp vastasi, että me oikeastansa tekisimme Saksan valtakunnankanslerille tällä palveluksen, kun siten vapauttaisimme hänet vastaamasta Asquithille. Se argumentti sai meidät myöntymään. Suostuin, vaikkakin vastahakoisesti, siihen, että sähkösanoma, jonka Lempicki Liiton esimiehenä ja von der Ropp sen sihteerinä olivat allekirjoittaneet, lähetettiin Bernistä. Entistä selvemminhän täytyi Liiton nyt näyttää Saksan propagandan elimeltä.

Kuukautta myöhemmin uusiutui sama temppu. Joulukuun 21 p:nä lähetti näet paroni von der Ropp Bernistä, tällä kertaa hänen yksinänsä Liiton pääsihteerinä allekirjoittaman sähkösanoman Englannin uudelle pääministerille Lloyd Georgelle, joka edellisenä päivänä oli pitänyt puheen, että Suur-Britannia taistelee hankkiakseen pienille kansoille täydellisen hyvityksen siitä vahingosta, minkä vihollinen on niille tuottanut. Liitto pyysi, että Mr. Lloyd George ei uhrautuvassa ihmisrakkaudessaan olisi yksipuolinen, vaan ulottaisi sen niihinkin kansakuntiin, jotka olivat kärsineet paljoa suurempaa vääryyttä. Sähkösanomassa puhuttiin väkivaltaisuuksista ja oikeudenloukkauksista Suomessa, ryöstöistä ja väestönpoistosta Itämerenmaakunnissa, Liettuassa, Puolassa ja Volhyniassa, kansallisten laitosten hävittämisestä Ukrainassa, rääkkäyksistä Galitsiassa, tuhansien georgialaisten ja muhamettilaisten verisestä pahoinpitelystä ja satojentuhansien juutalaisten epäinhimillisestä karkoittamisesta. Kaikki tämähän oli ihan totta ja tehostamalla Englannin liittolaisen Venäjän tekemiä väkivallantöitä saatettiin puhe siitä, kuinka ympärysvallat taistelivat pienten kansojen puolesta, epämieluisaan valoon. Arvatenkin piti Liiton nytkin tehdä Saksan valtakunnankanslerille palvelus. Mutta tekikö Liitto siinä itsellensä palveluksen, se jääköön sanomatta. Tuskin kolme kuukautta sen jälkeen puhkesi Venäjän suuri vallankumous, joka, muutti koko aseman, vapautti meidät hyödyttömistä vastalauseista venäläisten julmuuksia vastaan ja sen sijaan saattoi valtiollisen vapauden vaatimisen etualalle.

XI. SYNKIMMÄT KUUKAUDET.

Tämän luvun nimenä pitäisi oikeastaan olla »Venäjän vallankumousta odottaessa» tai jotakin semmoista. Mutta se ei vastaisi sitä mielialaa, jonka vallassa me elimme tapausrikkaan vuoden 1917 ensimmäisinä kuukausina. Meille oli tosin selvää, että jokin muutos Venäjällä oli tulossa. Taantumuksellisen pääministeri Stürmerin kukistuminen marraskuun 24 p:nä, ankara vastarinta valtakunnanduumassa ja varsinkin Rasputinin murha joulukuun 30 p:nä olivat selviä enteitä siitä, että jotakin uutta oli tulossa. Mutta Venäjän yhteiskunnan sisäisen luhistumisen koko laajuus ilmeni vasta vallankumouksen puhjettua maaliskuussa. Tammi- ja helmikuussa oli katsottu voitavan ennustaa ainoastaan hallitussuunnan siirtymistä vasemmalle. Tiedettiin, että Englannin lähettiläs Buchanan, joka oli läheisissä suhteissa vapaamieliseen vastustuspuolueeseen, työskenteli tähän suuntaan. Mutta jos vapaamieliset — liberaalit — pääsisivät valtaan, niin se, niin pääteltiin, ainoastaan vahvistaisi sotapuoluetta ja tekisi lopullisesti mahdottomiksi kaikki erikoisrauhan suunnitelmat keskusvaltojen kanssa, kun näet liberaalit, Miljukoff etunenässä, olivat ilmeisiä imperialisteja ja uneksivat Venäjän vallan laajentamista Bosporiin saakka.

Jos Saksan toiveet pikaisen erikoisrauhan saamisesta Venäjän kanssa näin ollen raukeisivatkin, niin sehän oli vain eduksi Suomelle, asia kun tietenkin kannustaisi keskusvaltoja uusiin ponnistuksiin itäisen vihollisensa täydelliseksi nujertamiseksi. Mutta toiselta puolen tulisi kai vapaamielinen hallitus Venäjällä kaiken todennäköisyyden mukaan katsomaan edulliseksi antaa julistuksen Suomen autonomian palauttamisesta, josta syksyn kuluessa oli ollut puhetta. Silloin saisimme sanoa jäähyväiset kaikille toiveillemme saavuttaa maamme täydellinen vapauttaminen Venäjästä! Sillä silloin oli odotettavissa, että yleinen mielipide Suomessa, vieläpä mielihyvin, tervehtisi »laillisuuden palauttamista» hyvänä tekona ja lykkäisi luotansa itsenäisyysajatuksen kauniina unelmana, jota ei voitaisi toteuttaa. Ja se, mitä tapahtui marraskuun lakon jälkeen vuonna 1905, tulisi jälleen uusiintumaan.

Jos taas katsoimme sotilaallista asemaa vuoden vaihteessa, oli senkin antama vaikutelma yhtä masentava. Keskusvaltoja ei tosin vieläkään ollut voitettu, mutta ympärysvaltojen sotakunto kasvoi lakkaamatta ja niiden päätös käydä sotaa voitokkaaseen loppuun saakka oli järkähtämätön. Saksan joulukuun 12 p:nä esittämä rauhantarjous oli torjuttu tilannetta kuvaavalla ylimielisyydellä. Ei myöskään presidentti Wilsonin tammikuussa tekemällä rauhanehdotuksella ollut otollisempaa tulosta. Sen sijaan päätti Saksan sodanjohto julistaa rajoittamattoman sukellussodan helmikuun 1 p:stä alkaen. Saksassa oltiin useimmissa piireissä erittäin toiveikkaita sen vaikutuksiin nähden. Sen sain havaita käydessäni helmikuussa Berliinissä. Siellä ei näet uskottu, että sukellussota johtaisi välien rikkoutumiseen Amerikan kanssa. Maaliskuun 11 p:nä keskustelin tästä asiasta sosialidemokraattisen edusmiehen toht. Südekumin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa. Hän oli hämmästyttävän optimistinen. Sukellussota, sanoi hän, käy mainiosti. Onhan jo helmikuussa upotettu 800.000 tonnia aluksia. Kolmen kuukauden kuluttua on Englanti hädässä ja tulee ehdottamaan neuvotteluita. Rauha tehdään varmaan jo elokuussa. Saksa pysyttelee siihen mennessä puolustuskannalla läntisellä rintamalla. Sitävastoin käyvät itävaltalaiset rynnistykseen Italiaa vastaan. Ranskalaiset koettavat kukaties murtautua Saksaan läntisen Sveitsin kautta, mutta se yritys ei heille onnistu. Olipa Südekum niin toiveikas, että piti saksalaisten rynnistystä koillistakin kohti mahdollisena.

Toisaalta katsoivat toiset asemaa vaaralliseksi, jopa jotkut melkein epätoivoiseksi. Niihin kuului paroni von der Ropp, joka helmikuussa lausui minulle olevansa huolissaan siitä, että Amerikan sodanjulistus on odotettavissa. Niille, jotka silloin seurasivat tuota kuumaa väittelyä eri suuntien välillä, on tavattoman mielenkiintoista lukea kenraali Ludendorffin lausunnolta upotussodan ja Yhdysvaltain siitä johtuvan sotaan sekaantumisen sotilaallisesta merkityksestä. On selvää, että hän silloin, alussa vuotta 1917, aliarvioi jälkimmäisen ja yliarvioi edellisen. Saksan sodanjohto piti rajatonta sukellussotaa ainoana pelastuskeinona sillä hetkellä.

»Me laskimme», sanoo Ludendorff muistelmissaan, »saavuttavamme voiton sukellussodan avulla viimeistään ennenkuin. Amerikka muodostamillaan uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan. Ilman sukellussodan apua oli mielestämme neliliitto sortuva 1917.»[69]

Olisiko valittu tämä arveluttava keino, jos olisi voitu aavistaa sen romahduksen kantavuutta, joka alkoi Venäjällä vallankumouksen puhjetessa? Eräät Ludendorffin kirjassa esiintyvät viittailut panevat ajattelemaan että Saksan johto maaliskuun tapausten jälkeen hiukan katui tuota kohtalokasta päätöstä. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä perääntyä.

Sanalla sanoen: sekä poliittinen että sotilaallinen asema oli meille sangen huolestuttava. Toden sanoakseni täytyi meidän kysyä itseltämme, oliko päämäärämme yleensä enää lainkaan saavutettavissa sillä suunnalla, jota olimme tähän saakka noudattaneet. Täytyi ilmeisesti ajatella uusia oloja vastaavia uusia uria.

Tällöin oli, kuten ennenkin, jääkäripataljoona kaikkien poliittisten ja sotilaallisten suunnitelmiemme reaalisena pohjana. Kaikissa oloissa täytyi sillä seikalla, että tämmöinen erinomainen Suomen tulevan armeijan ydin oli olemassa, olla suuri merkitys, se kun oli ainoa voimatekijä, jonka saatoimme heittää tapahtumien vaakaan. Edelleenkin näytti meistä olevan kaikkein tärkeintä, että joukko pidettäisiin tähänastisessa miesvoimassaan ja mikäli mahdollista suurennettaisiin uusien rekryyttien hankkimisella. Mutta emme kuitenkaan voineet salata itseltämme, että jatkuva värväys kotimaassa nyttemmin kohtasi voittamattomia esteitä. Tämä selitettiin peittelemättä kirjelmässä, jonka valtuuskunta tammikuun 12 p:nä lähetti Tukholmassa olevan värväystoimiston päällikölle, kapteeni Heldtille.

Hankkiaksemme pataljoonalle ainakin jonkin verran uutta miehistöä teimme joulukuun lopulla ja tammikuun alussa yrityksen värvätä rekryyttejä niiden lukuisain suomalaisten siirtolaisten joukosta, jotka oleskelivat Norjassa odottamassa matkustustilaisuutta Amerikkaan. Ne lähetit — herrat Thure Svedlin, H.R. Söderström, T.T. Pusa, Salmela ja Henriksson —jotka siinä tarkoituksessa lähetettiin Kristianiaan, saivat kuitenkin palata tyhjin toimin. Kertomuksessa, jonka maisteri Svedlin tammikuun 14 p:nä antoi valtuuskunnalle, totesi hän, että siirtolaisilta ei suinkaan puuttunut yhteistuntoa kotimaan ja sen pyrkimysten kanssa, mutta että se ei ollut kyllin voimakasta ja tietoista saadakseen heidät muuttamaan matkasuunnitelmansa ja lähtemään Saksaan. Suomessa olivat he sitäpaitsi saaneet kuulla tympäiseviä kertomuksia siitä kohtalosta, joka oli kohdannut niitä, jotka olivat aikaisemmin värväyskutsuun suostuneet. Useat nuoret miehet olivat tosin ensin tuntuneet siitä huolimatta taipuvaisilta suostumaan seikkailuun, mutta sitten kuitenkin katsoneet paremmaksi seurata Amerikkaan menevän virran mukana.

Tämän yrityksen epäonnistumisen jälkeen tein valtuuskunnassa esityksen, että värväys ulotettaisiin Amerikkaan. Herra Pusa oli näet tarjoutunut siinä tarkoituksessa matkustamaan sinne kootakseen miehiä sikäläisistä suomalaisista. Liitin esitykseeni summittaisen kustannusarvion, joka päättyi 28 000 kruunuun 100 rekryytistä, joista 50 hankittaisiin itäisistä ja 50 läntisistä valtioista. Eihän hevin ollut odotettavissa, että ne nuoret miehet, jotka kenties saataisiin suostumaan, kykenisivät itse matkansa maksamaan. Ehdotus ei kuitenkaan saavuttanut valtuuskunnan hyväksymistä.