Part 19

Suuri kysymys oli: pitäisikö Saksan käyttää tilaisuutta musertavan iskun antamiseen heikenneelle Venäjälle ja siten pakottaa se rauhantekoon, vai olisiko parempi seistä kivääri kädessä ja odottaa jatkuvan hajaannuksen tulosta? Keskustellessani useiden eri suuntiin kuuluvien poliitikkojen kanssa saatoin havaita, kuinka jyrkästi vastakkaisia mielipiteet tässä suhteessa olivat.

Konservatiivien johtaja kreivi Westarp, jonka tapasin huhtikuun 23 p:nä valtiopäivillä, oli ehdottomasti sodan tarmokkaan jatkamisen puolella, ja samaan suuntaan työskentelivät balttilaiset poliitikot, salaneuvos professori Schiemann etupäässä. Sen kannan puolesta puhui tosiaan sangen moni seikka. Venäjän rintaman vastustusvoima oli juuri nyt kaikkein pienimmillään. Kerrottiin uskomattomia juttuja siitä mieskurin höltymisestä, jonka vallankumous oli aikaansaanut Venäjän armeijassa Lähettejä saapui saksalaisten puolelle, ja kun saksalaiset upseerit tulivat vastavierailulle, tarjottiin heille samppanjaa. Venäläisiä sotamiehiä karkasi riveistä laumoittain. Mutta toisaalta tiedettiin, että Venäjän väliaikainen hallitus ranskalaisten ja englantilaisten kannustamana ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rauhasta, vaan valmistautui tarmokkaisiin toimiin mieskurin palauttamiseksi. Eikö senvuoksi saksalaiselta kannalta ollut viisainta nyt iskeä, kun menestyksen toive oli ilmeinen?

Oli kuitenkin selvää, että Berliinin johtavissa piireissä vastakkainen suunta oli voimakkaampi. Vanha tuttavani sosialidemokraatti toht. Südekum, valtiopäiväin päävaliokunnan jäsen, oli täynnä intoa ajatellessaan mahdollisuutta, että Venäjän kanssa saataisiin aikaan pikainen rauha ilman uusia sotilaallisia ponnistuksia, ja hänen kannallaan olivat monet muut niitä poliitikkoja, joiden luona kävin. Ulkoministeri Zimmermann, jonka kanssa keskustelin huhtikuun 19 p:nä, selitti, että rynnistystä tällä hetkellä ei käynyt ajatteleminenkaan, mutta että se voisi olla mahdollinen jonkin ajan kuluttua. Hän perusti toiveensa Venäjän armeijassa tapahtuvaan järjestyksen höltymiseen. Asema länsirintamalla oli todellisuudessa niin huolestuttava, että saksalaiset saivat olla iloisia, kun pääsivät mahdollisimman pienillä voimanponnistuksilla idässä. Juuri huhtikuussa minun oleskellessani Berliinissä oli saksalaisten rintamaa työnnetty aika lailla taaksepäin Arrasin verisissä taisteluissa. Tuntui senvuoksi arveluttavalta ryhtyä rynnistykseen itää vastaan, joka joka tapauksessa vaatisi sangen suuria sotavoimia. Sitäpaitsi oli Yhdysvaltain sodanjulistus huhtikuun 6 p:nä tehnyt yleiseen mielipiteeseen syvemmän vaikutuksen kuin julkisesti tahdottiin myöntää. Lisäksi tuli, että Saksan sisäiset olot alkoivat huolestuttaa. Nälkätalvi 1916—1917 oli tehnyt vaikutuksensa. Sain kuulla levottomuutta herättäviä kertomuksia työläisten lakkoliikkeestä. Magdeburgissa oli sotaväen ollut pakko ampua kapinoivaa väkijoukkoa, jolloin 40 henkeä oli kaatunut tai haavoittunut.

Omasta puolestani luulen, että saksalaiset olisivat tehneet viisaasti rynnätessään Venäjää vastaan juuri silloin, jos vain heidän voimansa olisivat siihen riittäneet. Joka tapauksessa olisi se ollut edullista Suomelle, enkä senvuoksi laiminlyönyt keskusteluissani esiintuoda kaikkea, mitä tiesin Venäjän oloista, antaakseni tukea hyökkäystä kannattavalle suunnalle. Mutta tietenkin oli meillä vain hyvin vähän mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Tärkeintä meille tällä hetkellä oli koettaa haihduttaa sitä huonoa vaikutusta, minkä uutiset suomalais-venäläisestä veljeilystä olivat tehneet Saksassa, ja saada Saksan poliitikot vakuutetuiksi, että Suomi todellakin pyrki täydelliseen riippumattomuuteen.

Paroni von der Roppin kehoituksesta kirjoitin Berliinissä oleskellessani Suomessa vallitsevasta asemasta kaksi selontekoa, joista edellinen oli päivätty 16:ntena, jälkimmäinen 24:ntenä huhtikuuta. Esitin niissä lausuntoja useista suomalaisista sanomalehdistä — Mäkelinin äänenkannattajasta Kansantahdosta, Hufvudstadsbladetista, Savottaresta ja Uudesta Suomettaresta — ynnä valtiollisten puolueiden päätöslauselmia, todistaakseni, että yleinen mielipide Suomessa ei tyytynyt siihen, mitä autonomiamanifestilla oli saavutettu. Savottaressa oli suoraan sanottu, että täysin riippumattoman, kansainvälisesti tunnustetun Suomen valtion luominen on kansan hartain toivo. Että Suomi ei heti julistautunut riippumattomaksi, johtui siitä, että se vielä oli Venäjän mahdin vallassa. Venäjän hallitus oli selvästi osoittanut, että se ei edes autonomiamme laajentamiskysymyksessä tahtonut suostua meidän vaatimuksiimme. Niinpä esimerkiksi siihen, joka tarkoitti senaatin valtuuksien lisäämistä. Mutta me olimme lujasti päättäneet ottaa kohtalomme ohjat omiin käsiimme, jos tapausten kulku johtaisi siihen, että Venäjä ei enää saattaisi sotilaallisesti vallita Suomea. »Jos jo ennen tai vaikkapa vasta rauhansopimuksen jälkeen», kirjoitin minä, »Venäjällä syntyy sekasortoiset olot, on Suomen, jo turvatakseen itsensä anarkian vaaroilta, pakko julistautua irti Venäjän yhteydestä.» Toinen mahdollisuus, joka oman vakaumukseni mukaan tulisi aiheuttamaan Suomen itsenäisyysjulistuksen, oli voitokas saksalaisten rynnistys Pietaria kohti.

Nämä kaksi selontekoa toimitin osittain mieskohtaisesti, osittain kirjeissä erinäisille johtaville henkilöille, joista mainittakoon ulkoministeri Zimmermann, alivaltiosihteeri von dem Busche, kreivi Pourtalés ja lähetystösihteeri von Wesendonk (ulkoministeriöstä), alivaltiosihteeri Wahnscheffe (valtakunnankansliasta), tohtori Rohrbach, salaneuvos Schiemann (jota pyydettiin toimittamaan ne edelleen keisarille), everstiluutnantti von Haeften ulkoministeriön sotilasosastossa (edelleen toimitettavaksi kenraali Ludendorffille), Hamburg-Amerika Linjan johtaja von Holtzendorff (hän lähetti kirjelmän edelleen veljelleen amiraalille, joka oli amiraaliesikunnan päällikkö), rahaministeri Helfferich, pankkiiri Max Warburg, valtiopäiväin kansallisvapaamielisen puolueen johtaja salaneuvos Schiffer, konservatiivisen puolueen johtaja kreivi Westarp sekä entinen ministeri Dernburg. Kirjoitin myöskin samanhenkisen artikkelin Berliner Tageblattia varten ja annoin sen mieskohtaisesta sen päätoimittajalle Wolffille, jonka tapasin monien muiden ohella kerhossa »Deutsche Gesellschaft 1914» (jossa Wetterhoff oli ollut jäsenenä). Sitäpaitsi jakelin erikoista kirjoitelmaa niistä tehtävistä, joita varten Venäjän sorrettujen kansojen liiton olisi työskenneltävä. Keskustellessani Zimmermannin kanssa saatoin kuitenkin todeta, kuinka vaikeaa asiaan parhaitenkin perehtyneiden saksalaisten oli käsittää Suomessa vallitsevaa tilaa. Hän sanoi minulle verraten kipakasti, että Suomen, jos se tahtoo tulla vapaaksi, nyt pitäisi tehdä jotakin vapautensa hyväksi. »Muutenhan te olette yhtä pehmoisia kuin venäläiset», lausui hän. (Sonst seid ihr ebenso weich wie die Russen.) »Minä väitin kohteliaasti vastaan, korostaen, että Suomi on sotatilan paineen alaisena», olen merkinnyt päiväkirjaani.

On itsestään selvää, että minä tässä tilapäisessä propagandatoimessani toimin yksissä neuvoin niiden valtuuskunnan jäsenten vapaahra von Bonsdorffin, professori Erichin ja maisteri Fabritiuksen — kanssa, jotka silloin olivat Berliinissä. Yksissä ponnistelimme me turhaan hankkiaksemme ulkoministeriöstä virallisen asiakirjan, joka sisältäisi edellä mainitun keisarillisen selityksen Samansuuntaisen ehdotuksen esitti minulle toht. Südekum, suosittaen valtiopäivillä tehtävää välikysymystä, johon Zimmermann sitten vastaisi jokseenkin samoilla sanoilla kuin mitä oli käytetty keisarin hyväksymässä luottamuksellisessa lausumassa. Ei tämäkään suunnitelma johtanut tulokseen.

Aivan hämmentävän moninaisia vaikutelmia oli mielessäni, kun huhtikuun 25 p:nä lähdin paluumatkalle Tukholmaan. En voi sanoa, että vaikutelmat olisivat olleet juuri rohkaisevia. Minusta oli tuntunut kuin poliittinen suunta Saksassa tällä hetkellä olisi ollut epäröivä ja selviä suuntaviivoja vailla. Ulospäin ei voitu sopia määrätystä sodan päämäärästä ja sisäänpäin esiintyi yhä enemmän vaatimus suunnan muutoksesta vapaamieliseen ja parlamentaariseen henkeen. Olin ollut uumoavinani ensimmäisiä oireita siitä sisäisestä hajaannusprosessista, joka vuotta myöhemmin niin kohtalokkaasti vaikutti luhistumiseen. Saksan kansan ihmeteltävä sisäinen voima oli pingoitettu jo siihen pisteeseen, jota ei hevin voinut paljon ylittää.

Vielä pitivät sentään Hindenburgin ylväät armeijat puoliaan ylivaltaa vastaan. Suuressa päämajassa ei vallinnut minkäänlaista epäröintiä päämäärän ja keinojen suhteen. Tyynesti ja kylmästi punnittiin siellä sotilaallisia mahdollisuuksia. Me omalta näkökannaltamme saatoimme toivoa, että armeijan ylijohto antamatta Berliinissä käytyjen poliittisten väittelyiden hämmentää mieltänsä, katsoisi edullisimmaksi voimakkaalla rynnistyksellä pyyhkäistä itäisen vihollisen pois pelistä. Kuinka tärkeää olikaan meidän tätä odottaessa ylläpitää saksalaisissa käsitystä, että taisteluun valmis Suomi kulki määrätietoisesti edelleen itsenäisyyspolitiikan selvää linjaa ja oli altis hyökkäämään muurin aukkoon, kun ratkaiseva isku kohdistettaisiin Venäjän lahoa valtiorakennusta vastaan!

* * * * *

Mutta minkälainen oli mieliala Suomessa? Berliinissä olin ilmoittanut yleisen mielipiteen Suomessa yhä yksimielisemmin vaativan täyttä riippumattomuutta, mutta en ollut ihan varma, etteikö siinä ollut asian kaunistelua. Istuessani junassa Malmön ja Tukholman välillä sain kuitenkin loistavan todistuksen, että en ollut erehtynyt. Ruotsin sanomalehdet sisälsivät näet silloin referaatin Tokoin eduskunnassa huhtikuun 20 p:nä pitämästä kuuluisasta puheesta, jossa hän peittelemättä oli julistanut, että Suomi vaatii täydellistä valtiollista itsenäisyyttä. Mutta ei siinä kylliksi. Kun huhtikuun 26 p:nä saavuin Tukholmaan, kuulin johtaja Sariolta, joka juuri silloin oli palannut Helsingistä, että Yrjö Mäkelin, joka oli perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja, oli hänelle lausunut hartaasti toivovansa saksalaisten lähtevän ryntäämään Pietaria kohti mahdollisimman pian. Että Mäkelin oli aktivistisen kannan miehiä, ei ollut meille tuntematonta. Maaliskuun lopulla hän oli lausunut läheteillemme Haaparannassa, että jääkäripataljoona jo nyt oli tehnyt maallemme palveluksen, jonka merkitystä ei voi kyllin korkeaksi arvioida. Nyt saimme tietää, että mielipiteet Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa yleisesti kävivät tähän suuntaan. Toukokuun 3 p:nä kertoi minulle toht. Zilliacus, joka silloin saapui Tukholmaan toht. Heikki Renvallin seurassa, merkillisiä neuvotteluistaan sosialidemokraattiemme kanssa Ennenkuin Tokoi oli pitänyt puheensa eduskunnassa, oli Mäkelin eräässä kokouksessa varoittanut puoluetovereitaan yhteistoiminnasta venäläisten sosialidemokraattien kanssa ja avoimesti puhunut saksalaisten avusta. Häntä oli siinä intomielisesti kannatettu. Mäkelin oli saanut tehtäväkseen pyytää meidän järjestöämme lähettämään jonkun pyytämään sotilaallista apua Saksalta». Kun Zilliacus oli vastannut, että hän ei voi puhua sosialidemokraattien nimissä, oli hänelle annettu eräälle käyntikortille kirjoitettu valtuus. Olihan tämä verraten keveä tapa käsitellä niin tärkeää kysymystä, mutta hengen suunta tuntui meistä selvältä. Emmekö me aktivistit voineet nyt aikaansaada yhteistoimintaa sosialidemokraattien kanssa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi? Siltä todellakin näytti. Maaliskuun 4 p:nä saapuivat Yrjö Sirola ja K.H. Wiik Tukholmaan, vähän myöhemmin W. Perttilä valtuutettuina osanottajina siihen kansainväliseen sosialistiseen rauhankonferenssiin, jonka tuli alkaa 15 p:nä toukokuuta. Sirola tuli heti minun luokseni. Hän sanoi saaneensa puolueeltaan tehtäväksi ilmoittaa ulkomaisille sosialisteille, että Suomen sosialidemokraattinen puolue pyrkii Suomen itsenäisyyteen, ja pyytää heitä olemaan tinkimättä Suomen vaatimuksista. Lähimmiltä puolueystäviltään hän oli lisäksi saanut tehtävän koettaa estää Saksaa jättämästä meitä pulaan. Saatoimmeko toivoa sen parempaa? Lähiviikkoina kehittyikin läheinen yhteistyö sosialidemokraattisten lähettien ja meidän, lähinnä Erichin, Donnerin ja minun välillämme. Professori Erich auttoi heitä niiden valtio-oikeudellisten selontekojen laatimisessa, joita lähettien tuli konferenssille esittää. Sirola oli usein minun luonani. M.m. oli hän kerran päivällisellä minun luonani yhdessä puoluetoverinsa ruotsalaisen aktivistin Otto Järten kanssa, joka antoi hänelle hyviä neuvoja. Minun neuvostani kävi hän myöskin Goldbeck-Löwen luona, joka sai mitä parhaan vaikutelman hänen järkevistä mielipiteistään.

Sosialistinen konferenssi oli järjestetty niin, että eri kansallisuuksien valtuutetut vuoronsa mukaan esittivät näkökantansa ja ehdotuksensa johtavalle hollantilaisskandinavialaiselle komitealle. Toukokuun 23 ja 24 p:nä oli Suomen vuoro. Sirola ja Wiik jättivät silloin allekirjoittamansa kirjallisen esityksen, jossa Suomen poliittiset vaatimukset tarkoin määriteltiin.

Tämä asiakirja, joka on julkaistu konferenssin virallisessa kertomuksessa[78] on hyvin mielenkiintoinen historiallinen todistuskappale. Johdannossa sanotaan, että valtuutetut tosin edustavat vain Suomen sosialidemokraattista puoluetta, mutta luulevat tulkitsevansa myöskin »muiden edistysmielisten piirien mielipidettä». Ensinnä tuodaan esiin vaatimus, että Suomi saa tulevassa rauhankongressissa esittää omien edustajiensa kautta toivomuksensa ja vaatimuksensa. Sen jälkeen seuraa yksityiskohtainen selonteko perustuslakitaistelustamme ja autonomiaamme haittaavista puutteita. Lähinnä Suomi vaatii m.m., että Venäjä ei enää saisi pitää sotaväkeä ja linnoituksia maassa sekä että Suomi muodostaisi oman tullialueensa ja saisi oikeuden tehdä omia kauppasopimuksia ulkovaltojen kanssa. Mutta — kuuluu jatko — »yllämainitut Suomen autonomiaa oleellisesti haittaavat puutteet voidaan täydellisesti poistaa ainoastaan siinä tapauksessa, että Suomesta tulee riippumaton valtio». Tätä perustellaan laajasti. Ainoastaan ulkonainen fyysillinen pakko voi saada Suomen kansan edelleen jäämään yhteyteen Venäjän kanssa. Sotilaallisen aseman vuoksi ei Suomi tällä hetkellä voi vaatia täyden itsenäisyytensä välitöntä toteuttamista, vaan ainoastaan sitä, että suhde Venäjän hallitukseen väliaikaisesti järjestellään. »Mutta Suomen kansan», niin jatketaan, »on pakko samalla huolehtia tulevaisuudestaan ja se vaatii tulevan asemansa kansainvälistä järjestelyä jo rauhanteossa. Jos kysymys Suomen oikeudellisesta asemasta jätetään Venäjän perustavan kokouksen päätettäväksi, kuten Venäjän hallitus tahtoo, menetämme me tilaisuuden päästä vapaaksi. Meidän kohtalomme tulee silloin riippuvaksi Venäjällä vaikuttavien eri yhteiskunnallisten voimien välisestä pelistä, ja näistä voimista tulevat kansallis-kiihkomieliset ainekset mitä todennäköisimmin olemaan melko väkevät.» Valtuutetut vetoavat lopuksi kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteeseen, jota kansainvälinen sosialismi oli julistanut sekä sodan aikana että sitä ennen.

Etenkin eräs kohta tässä memorandumissa ansaitsee huomiota. Meidän sosialistiset valtuutettumme lausuivat peittelemättä, että Suomi ainoastaan »sotilaallisen aseman vuoksi» ei voi vaatia heti täydellistä itsenäisyyttä. Loogillinen johtopäätös oli, että riippumattomuusjulistus seuraisi heti kun venäläisten joukkojen on pakko lähteä maasta. Mutta mikä mahti saattoi pakottaa nämä siihen, jollei juuri Saksa? Näin ollen näytti sosialidemokraattien kanta vaativan heitä läheiseen yhteistoimintaan meidän aktivistien kanssa, koskahan juuri me koetimme saada Saksan poliittisiin ja sotilaallisiin tekoihin Suomen hyväksi.

Tässä yhteydessä lienee mielenkiintoista mainita, miten sosialistikonferenssissa edustettuina olleet kansallisuudet suhtautuivat suomalaisten valtuutettujen esitykseen. Virallisen kertomuksen mukaan vaati Ranska Suomessa toimeenpantavaksi kansanäänestystä, joka ratkaisisi, onko maan liityttävä federatiiviseen unioniin Venäjän kanssa vai tultava täysin itsenäiseksi. Tsekkiläiset toivoivat autonomista Suomea, mutta katsoivat, että sen liitto kansanvaltaisen Venäjän tasavallan kanssa olisi poliittiseksi hyödyksi. Myöskin Serbia selitti, että Suomen tulisi olla autonomisena osana Venäjän suuressa demokraattisessa liittokunnassa. Kuten näkyy, eivät tsekkiläiset ja serbialaiset voineet vapautua slavofiilisistä aatteista. Ehdotonta tukea itsenäisyyspyrkimyksissämme saimme sen sijaan Saksan, Itävallan ja Kroatia-Slavonian valtuutettujen taholta. Wiik ja Sirola olivat pitäneet kokouksen Saksan valtuuskunnan jäsenten kanssa Hotel Continentalissa, missä nämä asuivat. Ebert toimi puheenjohtajana ja muista olivat läsnä Ed. David, Fischer, Hermann Müller ja Scheidemann. Maisteri Wiik oli tällöin tehnyt selkoa Suomen asemasta huomauttaen, ettei venäläinen imperialismi näytä menneen hautaan taannun mukana. Varsinaista keskustelua ei syntynyt, myöskään ei tehty mitään päätöstä, mutta tuloksen oli kuitenkin se että saksalaiset esiintyessään kesäkuun 7-13 p:na johtavassa hollantilais-skandinavialaisessa komiteassa kannattivat Suomen vaatimusta päästä täysin itsenäiseksi. Samoin tekivät, kuten sanottu, itävaltalaiset. Myöskin näitten valtuutettujen — Ellenbogenin ja Hueberin — kanssa olivat meikäläiset neuvotelleet.

On itsestään selvää, että meidän sosialidemokraattimme Tukholmassa ollessaan eivät jättäneet tunnustelematta venäläisten lähettien kantaa. M.m. ilmoitti Sirola minulle toukokuun 16 p:nä tavanneensa Axelrodin ja tämän vaikutusvaltaisen johtajan sanoneen hänelle, että Venäjän sosialidemokraatit eivät vastusta Suomen riippumattomuutta. Tälle lausunnolle ei Sirola kuitenkaan antanut suurta merkitystä. Olivathan ne lähetit, jotka hänen puolueensa oli lähettänyt Pietariin huhtikuun lopussa, saaneet sen vaikutelman, että Venäjän menshevikit eivät toistaiseksi tahtoneet suostua Suomen riippumattomuuteen. Sitä vastoin olivat bolshevikit ilmoittaneet heille, että Suomen täytyy päästä itsenäiseksi, jos se sitä haluaa. Saman vastauksen sain minäkin juuri näinä päivinä niiltä kahdelta bolshevikilta, Radekilta ja Fürstenbergiltä, joiden luona kävin siinä Saltsjöbadenin huvilassa, jossa he asuivat.

Sanalla sanoen, meillä oli täysi syy olla tyytyväisiä sösialidemokraattiemme esiintymiseen. Suurella mielihyvällä saatoimme viitata herroihin Sirola, Wiik ja Perttilä näkyvinä todistajina siitä, että heidän puolueensa oli niiden isänmaallisten mielipiteiden takana, joita Tokoi oli lausunut eduskunnassa. Eräässä Stockholms Dagbladin toukokuun 5 p:nä julkaisemassa haastattelussa tehosti Sirola nimenomaan sitä, että Tokoi oli lausunut vain mitä Suomen kansa ajattelee. Onko sitten kumma, että me tervehdimme sosialidemokraatteja liittolaisinamme? Puolueen yhteiskunnalliset vaatimukset, jotka mielestämme menivät liian pitkälle, täytyi meidän tietenkin ottaa kaupanpäällisiksi, mutta se puoli asiaa aina järjestyisi jollakin tavoin, ajattelimme me optimismissamme. Eräässä tähän aikaan Berliiniin lähettämässäni raportissa kirjoitin, että sosialidemokraatit ovat Suomen itsenäisyyspyrkimysten varsinaisia kannattajia.

Tuntuu kuin sosialistien valtuutetut itse juuri silloin olisivat pyrkineet käytännölliseen yhteistyöhön meidän kanssamme itsenäisyyssuunnitelmien toteuttamiseksi. Heidän toivomuksestaan toimeenpantiin kesäkuun 4 p:nä minun luonani kokous, jossa asiasta keskusteltiin. Kokoukseen, jossa minä olin puheenjohtajana, ottivat osaa yllämainitut kolme valtuutettua ja meidän puoleltamme toht. Sivén, toht. Renvall, Fabritius, Donner ja Norrmén. Keskustelu tuli kuitenkin olemaan pettymys. Havaittiin, että oli mahdoton aikaansaada mitään yhteistä päätöstä aseellisesta kapinasta. Wiik sanoi vilpittömästi, että hän puolestaan näkee mieluummin, että itsenäisyys saavutetaan rauhallisin keinoin, ja mitä Sirola oikeastaan ajatteli ja tahtoi, ei käynyt selville.[79] Ainoastaan Perttilä kysyi meiltä suoraan, paljonko aseita me voisimme hankkia Saksasta. Helpompi oli sopia poliisilta kysymyksistä. Toht. Renvallin lausunto, että eduskunnan, jos Venäjän hallitus kieltäytyisi hyväksymästä ehdotusta hallitsijan valtuuksien siirtämisestä senaatille pitäisi »ottaa maan asiain johto käsiinsä», saavutti yleistä hyväksymistä — olen muistiin merkinnyt. Mutta tällaista ajatustenvaihtoa pitemmälle emme tulleet.

Tätä tietä, sen huomasimme, ei aseellista vapaustaistelua voitu valmistaa, niin mielellämme kuin olisimme toivoneetkin sosialidemokraattien olevan mukana. Toukokuun kuluessa pidettiin Tukholmassa vilkkaita neuvotteluja poliittisen järjestön osaston ja meidän sotilaskomiteamme edustajain välillä.[80] Neuvottelut eivät kuitenkaan vielä johtaneet tuloksiin. Niissä ei jätetty myöskään Ruotsia syrjään. Ruotsin aktivistit ja varsinkin upseerit olivat erinomaisen kiinnostuneita niihin mahdollisuuksiin, joita nyt tuntui tarjoutuvan. Toukokuun 11 p:nä pidettiin ensimmäinen ruotsalaisten kokous rouva Segerstrålen asunnossa. Sitä seurasi toinen kokous, jossa oli enemmän osanottajia. Läsnäolijoista on minulla muistiinmerkittynä seuraavat ruotsalaiset: professori Hjärne, toimittaja Sohiman, entinen ministeri Westman, valtionarkivaario Clason, liberaalinen poliitikko ja lämmin Suomen ystävä kapteeni Liljedahl, kapteenit Bennedich, Rydeberg ja Reutersvärd, toht. Söderqvist ja toht. Sven Hedin, sekä seuraavat suomalaiset: von Bonsdorff, Castrén, Sivén, Fabritius, Donner, Erich, eversti Mexmontan, ratsumestarit Ignatius ja Ahrenberg, toht. Renvall ja minä. Neuvotteluista olen laatinut seuraavan lyhyen yhteenvedon: Kokouksen aloitti Renvall. Ruotsalaiset poliitikot (Clason, Liljedahl ja Westman) sanoivat, että nykyjään ei juuri ole toiveita diplomaattisesta toimenpiteestä Ruotsin puolelta Suomen hyväksi. Bennedich puhui verestä ja raudasta. Liljedahl ehdotti suomalais-ruotsalaisen yhdistyksen muodostamista poliittista valistustointa varten. Ehdotusta kannatettiin. Hjärne varoitti Suomea ennenaikaisesta itsenäisyysjulistuksesta. Hedin tahtoi tietää, eikö Suomi haluaisi yhtymistä Ruotsiin. Castrén vastasi myöntävästi. — Täydentäviä tietoja tästä kokouksesta antaa kenraali Ignatius muistelmissaan. Käytännöllisiin tuloksiin se ei johtanut. Perustava merkitys oli sitä vastoin valtuuskunnan kokouksilla 12,13 ja 16 p:nä toukokuuta, joissa olivat läsnä Ignatius, Mexmontan, Ahrenberg ja Renvall. Näissä tehdyt päätökset[81] olivat lähtökohtana sille tarmokkaalle toiminnalle, johon uudesti muodostunut A.K. ryhtyi kesän kuluessa ja jonka tuloksena oli suojeluskuntalaitoksen syntyminen.

Kokonaisen sarjan muodostivat toisaalta ne Tukholmassa toukokuulla pidetyt kokoukset, jotka olin toimeenpannut aikaansaadakseni yhteistoimintaa Suomen ja Venäjän valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien välillä, mikä siis oli yritys puhaltaa uutta henkeä nääntyvään Liittoon. Kokouksiin, jotka pidettiin kuun keskivaiheilla minun luonani, ottivat osaa meidän puolestamme Konni Zilliacus, toht. Sivén, Fabritius ja minä, virolaisten puolesta Kesküla, lättiläisten puolesta toht. Trauberg, liettualaisten puolesta Jurkunas-Scheynius ja Aukstolis, puolalaisten puolesta kreivi Rostworowski, Kunowski ja Zabicki, georgialaisten puolesta ruhtinas Matchabelli ja Tsereteli ja Venäjän muhamettilaisten puolesta Abdul Raschid Ibrahim. Tarkoitus oli etsiä yhteisen esiintymisen perustaa tulevassa sosialistisessa rauhankonferenssissa. Mutta pitkien neuvotteluiden tuloksena oli ainoastaan yhteisen »tiedonantokomitean» perustaminen. Epäonnistumisen pääasiallisena syynä oli itsepäinen Kesküla. Kaduin syvästi, että olin kutsunut hänet mukaan. Kun Zilliacus suoraan kysyi häneltä, onko Viro Venäjän puolella vai sitä vastaan, vastasi hän, että sen täytyy riippua olosuhteista, ja kuitenkin esiintyi tuo omatekoinen pienen kansan edustaja miltei sietämättömän mahtipontisesti. Nyt olivat, sanoi hän, virolaiset toisen kerran luoneet Venäjän valtakunnan. Mitä kokouksissa muuten keskusteltiin, sen voin sivuuttaa, kun se ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Jonkin verran toiveita kiinnitin sitä vastoin siihen tuumaani, että pitäisi muodostaa Venäjän valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien edustajain yhteinen komitea Helsinkiin. Tuuma saavutti maanmiesteni kannatusta ja jotakin siihen suuntaan lienee todella yritetty Helsingissä. Mutta sekin suunnitelma raukesi lopulta. Käytännöllinen yhteistyö »sorrettujen» välillä meni ylimalkaan yli ihmiskyvyn. Ei päästy pitemmälle kuin loppumattomiin väittelyihin ja tuntehikkaisiin veljeilyn ilmaisuihin.

Se oli työteliästä aikaa tämä ihmeellinen vallankumouskevät Minä seisoin keskellä mitä erilaisinten tehtävien ryöppyä, jotka veivät ajatukseni ja voimani ilman muuta näkyvää tulosta kuin ne sanomalehtiartikkelit ja poliittiset selostukset, joita kynästäni valui ehtymättömänä virtana. Ystäväni ja työtoverini Numelin, H. Zilliacus ja H.R. Söderström olivat minulle uskollisia avustajia juoksevain asiain hoidossa toimistossani. Läheisessä yhteistyössä olin, paitsi valtuuskunnan jäsenten, myöskin Konni Zilliacuksen, Herman Stenbergin, Norrménin ja Svedlinin kanssa. Numelin ja Svedlin matkustivat kuitenkin vallankumouksen puhjettua Suomeen.

Myöskin vaimolleni oli se rasittavaa aikaa. Hänen oli pidettävä kunnossa kotia, joka enemmän kuin milloinkaan oli luonteeltaan ikäänkuin poliittinen klubihuoneisto, missä ihmisiä lakkaamatta liikkui tullen mennen ja missä aamiais- ja päivällisvieraina paitsi tavallisia ruokavieraita aina oli joitakin ystäviämme ja maanmiehiämme tai myöskin ihmeellisiä kaukaisia matkalaisia »sorrettujen» piiristä. Vakinaisten ruokavierasten joukossa toukokuulla oli Simon taistelussa joulukuussa 1916 pahoinruhjottu Sven Weckström, joka paettuaan Oulun vankilasta maaliskuun 17 p:nä oli ollut hoidettavana Serafimer-sairaalassa Tukholmassa.[82] Hän oli huhtikuun 25 p:nä päässyt sairaalasta ja asui nyt toipilaana Herman Stenbergin luona samassa talossa kuin me. Vaimollani oli nyt rakkaana tehtävänä äidillisen huollon antaminen sairaalle haavoittuneelle sankarille.

Niiden jääkärien joukossa, jotka nyt vallankumouksen jälkeen jälleen saimme lausua tervetulleiksi, olivat m.m. Spalernajan vangit Relander, Heiskanen ja Väisänen, ja vähän myöhemmin Aarne Sihvo. Istuimme tuntikausia kuuntelemassa heidän jännittäviä kertomuksiaan seikkailuistaan Suomessa ja vankeusajastaan. Tutkintopöytäkirjoista oli käynyt ilmi, että venäläiset ilmiantojen avulla olivat saaneet tietää »suunnattoman paljon kaikesta». Kai Donner oli mainittu Helsingin »konttori» minut Tukholman »konttorin» päälliköksi — Eräs toinen reipas Tukholmaan tähän aikaan saapunut spalernajalainen oli Erik Bahne. Hän sai sittemmin toimen Liiton toimistossa ja otti tehokkaasti osaa propagandatyöhömme.

Paljon olisi kertomista niistä monista vieraista kaukaisista maista saapuneista henkilöistä, joiden kanssa tulin kosketuksiin Liiton asiamiehenä. Niistä oli varsinkin kaksi ikäänkuin jostakin seikkailuromaanista suorastaan leikattua. Toinen oli georgialainen Matchabelli, toinen intialainen Virendranath Chattopadhyaya.

Georg Matchabelli, ikivanhan ruhtinassuvun jälkeläinen, oli ulkomuodoltaan kouliintunut kosmopoliitti, eurooppalaisen sivistyksen saaneen itämaalaisen kiehtova viehkeys puheessa ja esiintymisessä. Hän oli mitä ihmeellisimpiä teitä päätynyt Tukholmaan — Konstantinopolista Kaukaasian, Pietarin, Japanin, Amerikan, Kristianian ja Berliinin kautta. Hehkuvan innokkaasti hän oli antautunut isänmaansa vapauspyrintöjen palvelukseen ja oli vakaumuksellinen Saksaan turvautumisen kannattaja. Venäjää hän vihasi etelämaalaisen verensä koko kuumalla voimalla. Kun hän puhui onnettomasta urhoollisesta kansastaan ja sen kunniakkaasta kaksituhatvuotisesta historiasta, oli hänen kauniissa piirteissään haaveilevan palvonnan ilme. Hänen mielensä oli täynnä ritarillista romantiikkaa, ja romanttinen oli sekin rakkausjuttu, joka hänen Tukholmassa oleskellessaan johti hänet avioliittoon italialais-saksalaisen näyttelijättären Maria Carmin kanssa, joka oli kaikkein älykkäimpiä ja — vaarallisimpia naisia, mitä elämässäni olen tavannut.

Intialainen taas oli hänkin romantikko, mutta väkivaltaisempaa laatua. Hän kuului korkeaan kastiin kotimaassaan ja oli saanut huolellisen englantilaisen kasvatuksen, mutta puhui kuitenkin englantilaisista niin kiihkeällä ja niin leppymättömällä vihalla, että häntä kuunnellessa kävivät kylmät väreet. En tiedä, minkä verran hänen pöyristyttäviä kertomuksiansa englantilaisten julmuuksista Intiassa, joiden kertominen oli hänen mielityötänsä, lienee ollut uskominen. Että hän itse uskoi niihin, on epäilemätöntä. Kun kerran kysyin häneltä, mitä hän ja hänen puolueensa tekisivät englantilaisille Intiassa, jos itse pääsisivät valtaan, vastasi hän kaameasti hymyillen: »Löisimme kuoliaaksi kaikki tyynni.» — »Myöskinkö naiset ja lapset?» — kysyi vaimoni kauhistuneena. »Tottakai», vastasi julma mies, »sillä englantilaiset naiset synnyttävät englantilaisia maailmaan, ja lapsista, kun ne kasvavat suuriksi, tulee meille uusia vihollisia. Ainoastaan kuutta vuotta nuoremmat päästetään...» Ja kuitenkin oli tämä mies opiskellut Oxfordissa ja puhui englantia kuin äidinkieltään. Saksalaisten avulla toivoi hän voivansa saada aikaan sen koston maansa sortajille, jota hän janosi. Kun Saksa sittemmin voitettiin, muutti hän Moskovaan. Saksalaiset tai venäläiset, Kaiser tai Lenin, se oli hänelle yhdentekevää, kunhan ne vain olivat uskottoman Albionin vihollisia. Minä mietin itsekseni nähdessäni hänen mustissa silmissään välkähtävän liekin ja kuullessani hänen verenhimoista puhettansa, että iloisella Englannilla ei varmaankaan olisi mieluisa tunne, jos sillä Intiassa on paljon senlaatuisia alamaisia kuin Virendranath Chattopadhyaya.

* * * * *

Tapausrikas kevät 1917 loppui ilman että sodan päättymisestä vielä saattoi nähdä merkkiäkään. Venäjän vallankumous, johon Saksan rauhanpuolue oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, näytti nyt toisarvoiselta tekijältä, joka ei ollut ratkaisevasti vaikuttanut sodan kulkuun. Läntisellä, eteläisellä ja Aasian rintamalla jatkui murhaava taistelu herpautumattoman kiivaana, tuottamatta ratkaisevaa voittoa kummallekaan puolelle. Merillä upottivat saksalaiset sukellusveneet kuukausi kuukaudelta yli puolenmiljoonaa tonnia kauppa-aluksia, mutta Englanti ei sittenkään antanut perään. Amerikan Yhdysvallat varustautuivat voimallisesti saapumaan Euroopan sotanäyttämölle. Itärintaman näyttämöllä oli toistaiseksi hiljaista, mutta kaikki viittasi siihen, että Kerenskin onnistuisi saada Venäjän taisteluinto vielä syttymään. Sanalla sanoen, rauhanteko tuntui olevan yhtä kaukana kuin ennenkin.

Suomelle oli suuren sodan jatkuminen vain eduksi. Jota kauemmin sitä kesti, sitä pitemmälle täytyi sisäisen hajaannuksen Venäjällä ehtiä ja sitä suuremmiksi kävivät sen toiminnan onnistumisen mahdollisuudet, jota me hiljaisuudessa valmistelimme. Että tämä hajaantumisprosessi leviäisi meidän maahamme ja että meidänkin työläisemme joutuisivat sosialisen vallankumouksen pyörteisiin — sitä emme vielä voineet aavistaa, kun peittelemättömällä vahingonilolla luimme uutisia bolshevismin edistymisestä Venäjällä. Suomessa alkanut kulkutautimainen lakkoilu tuntui meistä olevan vain ohimenevä taudinpuuska. Pääasiahan oli, että saatoimme luottaa sosialistisiin työläisjoukkoihin tulevassa vapaustaistelussa liitossa Saksan kanssa, ja siinä suhteessa katsoimme saattavamme olla rauhallisia, kun heidän johtajansa olivat meidän puolellamme, vaikkakin olivat jättäneet käytännölliset valmistelut meidän tehtäväksemme. Aktivistien ja sosialidemokraattien liitto taistelussa itsenäisyyden saavuttamiseksi — sehän oli ajatus joka jokaiselle vanhalle aktivistille oli tuttu jo vuodesta 1905. Ratkaisevalla hetkellä yhtyisivät myöskin ne porvarilliset ainekset, jotka nyt epäröivät, tähän liittoon, ja niin olisi koko kansa yhtenäisenä, kun venäläinen sotaroskaväki olisi karkoitettava. Niin ajattelivat luullakseni useimmat meistä, ja siitä ajatuksesta pidimme kiinni pitkin kesää, kunnes se sitten syksyllä osoittautui kauniiksi, mutta toteutumattomaksi unelmaksi.

XIII. ITSENÄISYYSSUUNNITELMAT KYPSYVÄT. PROPAGANDAMATKOJA BERLIINIIN.

Kesäksi olin vuokrannut pienen huvilan Brunnsvikenin rannalta aivan läheltä Villa Ventorpia, missä olin asunut perheeni kanssa ensimmäisenä Tukholman-kesänä vuonna 1915. Kaupunkiin oli vain neljännestunnin matka höyrylaivalla tai junalla. Villa Tivolin rakennus oli vanha ja rappeutunut ja permannot poikkesivat arveluttavasti vaakasuorasta tasosta. Mutta paikka oli ihastuttavan kaunis näköaloineen yli lahden, Haagan puisto vastapäisellä rannalla. Me muutimme sinne toukokuun lopulla. Maalais-ilma oli suloista hengittää, mutta mitään kesälepoa emme silti saaneet enempää vaimoni kuin minä. Toimistossani Tegnérinkadun varrella jatkui työ kuten ennenkin, ja persoonalliset ja poliittiset ystävämme oppivat pian löytämään tien kesäpaikkaamme. Poliittisessa ilmapiirissä oli ihmeellinen jännitys. Joka päivä saattoi tapahtua jotakin Suomessa. Jääkäripataljoonamme oli Libaussa ja odotti...

Kesäkuussa oleskelin taas kaksi viikkoa Berliinissä. Tälläkin kertaa matkustin sinne Liiton asioissa. Tukholmassa oli näet pidetty omituinen konferenssi, johon ottivat osaa paitsi Konni Zilliacusta ja minua useat itämaisten kansain edustajat: Tsereteli ja Matchabelli georgialaisten, Virendranath Chattopadhyaya ja Mandayam Achavya Intian kansallispuolueen, Persian parlamentin jäsen S. Hasan Taqizadeh ja hänen maanmiehensä Ezzatollah Hedayat, Scheik Abdul Raschid Ibrahim Venäjän muhamettilaisten ja Mahomed Farid Bey egyptiläisen kansallispuolueen edustajana. Kysytään kenties, mitä Suomella oikeastaan oli tekemistä intialaisten, persialaisten ja egyptiläisten kanssa. Asian laita oli, että Tsereteli oli laatinut suunnitelman, joka tarkoitti esitysten tekemistä sosialistiselle rauhankonferenssille siitä, että kukin kansakunta julistettaisiin oikeutetuksi muodostamaan »oma itsenäinen tai autonominen valtionsa». Georgialaiset pitivät erittäin tärkeänä meidän suomalaisten mukaansaantia tuekseen, emmekä, Zilliacus enkä minä, olleet tahtoneet siitä kieltäytyä, vaikka Tseretelin laatima esitys käyttelikin tarpeettoman paljon sosialistisesti väritettyjä iskusanoja. Mutta me olimme tietenkin sangen epävarmoja tämmöisen esiintymisen sopivaisuudesta, ja minä matkustin senvuoksi Berliiniin neuvottelemaan paroni von der Roppin kanssa. Riittäköön vain maininta, että koko yritys pantiin ad acta.