Part 4

Erikoisessa asemassa olivat ne suomalaiset nuorukaiset, jotka oleskelivat Ruotsissa tai Tanskassa ja hartaasti halusivat »päästä mukaan», mutta eivät uskaltaneet tai voineet ilman omaistensa suostumusta. Mainitsen tyypillisen tapauksen. Eräs nuori paroni, joka opiskeli Lundissa, oli saanut palavan halun matkustaa Lockstedtin-leirille, missä useita hänen tovereitaan oli. Hän oli jo lähettänyt minulle valokuvansa ja tarpeelliset henkilötiedot passia varten, kun sai isältään jyrkän kiellon. Hän ilmoitti siitä minulle kirjeessä, joka liikuttavan vilpittömyytensä vuoksi on tyypillinen esimerkki »nuorten» ja »vanhojen» välisistä ristiriidoista näinä murrosaikoina.

»Herra Tohtori!», niin kirjoitti 19-vuotias nuori mies. »Kaikista ponnistuksistani huolimatta ei minun ole onnistunut päästä sovintoon ankaran herra isäni kanssa. Senvuoksi täytyy minun lykätä rakkaimpien aikomusteni toteuttaminen. Sillä kun en ole täysi-ikäinen, voisi välien rikkomisesta isäni kanssa olla mitä ikävimmät seuraukset.»

Päättävämmin menetteli eräs toinen nuori mies, joka oli oleskellut ulkomailla ja nyt oli kotimatkalla, mutta tapasi Tukholmassa Lockstedtiin menossa olevia tovereita ja enempää empimättä lähti mukaan. Jotakin tunnonvaivoja lienee hän kuitenkin tuntenut päättäen seuraavasta myöhemmin kesällä kirjoitetusta kirjeestä:

»Rakas äiti. Olen juuri saanut tiedon, että sinä aiot matkustaa Tukholmaan saadaksesi jollakin tavoin selkoa sinun silmissäsi ehkä mielettömästä ja seikkailunhaluisesta pojastasi, joka vanhempiensa mieltä kuulematta on tehnyt sangen tärkeän ja kenties koko elämäksi ratkaisevan päätöksen. Arpa on heitetty, kuten sanotaan — sitä ei enää voi auttaa. Ainoa, mikä mieltäni pahoittaa, on, että en millään tavalla, kun ———sta tulin Tukholmaan ja päätin olla palaamatta kotiin, voinut ilmoittaa sitä ja kuulla rakkaiden vanhempaini ajatusta asiasta. Minä tiedän — tai ainakin luulen tietäväni — että te, rakkaat vanhemmat, olette niin isänmaallismielisiä, että hyväksytte menettelyni. Se, mitä olen tehnyt, ei ole äkkiaskel, vaan minä harkitsin tarkoin asian eri puolet, kun olin Tukholmassa.

Täällä, missä nyt olen, on minun oikein hyvä olla: hyvää ruokaa, hyvät toverit ja hyvä kohtelu. — — — Muuten voit, rakas äiti, olla paljoa tyynempi, kun olen täällä kuin jos olisin kotona, sillä siellähän voi minä hetkenä tahansa tulla kutsutuksi venäläiseen sotapalvelukseen. Niinpä pyydän sinua olemaan rauhallinen ja luottavasti odottamaan ajan kulumista.»

Muutkin omaiset kuin isät ja äidit saattoivat kärsiä epätietoisuuden tuskia. Säilyttämieni paperien joukossa tältä ajalta on m.m. seuraava yhtä lyhyt kuin paljon ilmaiseva muistiinpano:

»Olaf Homén haluaa tietää, onko myöskin hänen veljensä Birger aurinkoisessa etelässä.»

Minkälaista sitten nuorukaistemme oli olla »aurinkoisessa etelässä»? Siitä he ovat itse kertoneet niissä kuvauksissa, joita monet heistä ovat julkaisseet kokemuksistaan tänä aikana. Helppoa ei heidän olonsa missään tapauksessa ollut ja yhä vaikeammaksi kävi se sittemmin. Mutta mieliala oli ylimalkaan mainio, ja kaikki vaikeudet kestettiin tyynesti. Varsinkin alussa, kun valmistavia kursseja pidettiin Berliinissä. Niinpä esim. Walter Horn kirjoitti Berliinistä 16 p:nä helmikuuta (saksaksi):

»Olen saapunut onnellisesti Berliiniin ja olen olooni sangen tyytyväinen. Heti ensimmäisenä iltana söin illallista toverieni ja erään liikkeenjohtajamme kanssa, ja sanottakoon heti, että hän oli kerrassaan erinomainen mies ('ein ausserordentlich famoser Mensch'). Sunnuntaina lepäsin, ja maanantaina klo 10 alkoi ensimmäinen työpäivä. Asia on näet niin, että liiketoiminta pannaan hiukan alkuun jo nyt, kunnes koko henkilökunta on täällä maaliskuun 1 p:nä.

Nyt tein tuttavuutta uuden esimiehen kanssa, joka on jos mahdollista vieläkin veikeämpi; saa sen varman vaikutelman, että tämä liike on tukeva ja mitä parhaissa käsissä. Mutta, veli veikkonen, tilaa on vielä monelle nuorelle miehelle, joka tahtoo ansaita toimeentulonsa. Mutta heidän on tultava tänne pian, se on pääasia, sillä liike pannaan täyteen käyntiin 1 p:nä maaliskuuta. — — Lopuksi tahdon sanoa sinulle, että ystävämme Fritzin (Wetterhoffin) ansioita ei voi arvioida kyllin korkealle. — —

P.S. 40-prosenttinen perunaleipä on niin hyvänmakuista kuin _Kuchen_»

Tunnettua on, että Lockstedtin-kurssit alkoivat jo helmikuun viimeisellä viikolla ja että ne jatkuivat osanottajien lukumäärän vähitellen lisääntyessä uusien tulokkaiden saavuttua Suomesta. Mutta jo ensi hetkestä pani Wetterhoff kaikki voimansa ja vaikutusvaltansa liikkeelle estääkseen pienen Lockstedtin-joukon hajallelaskemisen alkeiskurssin päätyttyä. Tämän kurssinhan piti olla vain laajemmalle tähtäävien suunnitelmien alkuna. Kansankapina Suomessa saksalaisten maihinnousun yhteydessä oli se päämäärä, joka Wetterhoffin mielessä kangasti. Lockstedtin-kurssia oli siis kaikin mokomin pidennettävä ja laajennettava hankkimalla yhä uusia osanottajia.

Niitä kirjeitä, jotka hän minulle tästä asiasta kirjoitti, ei minulla valitettavasti ole käsillä. Eräs ilmeisesti hänen inspiroimansa »Paul Bartelsin» (= Bertel Pauligin) maaliskuun 11 p:nä kirjoittama kirje kuvaa kuitenkin tämän ajankohdan tilannetta. Paulig, joka helmikuun aikana oli avustanut minua Tukholmassa rekryyttien vastaanottamisessa, oli näet kuun lopulla kutsuttu Berliiniin työskentelemään Wetterhoffin toimistossa. Kirje on kirjoitettu saksaksi persoonattomaan kauppatyyliin. Otan siitä seuraavan kohdan:

»Raaka-ainelähetyksiä saapuu tänne joka päivä, viime päivinä kuitenkin vain hyvin niukasti. Täällä voitaisiin hyvin käyttää vielä noin sata laatikkoa (= rekryyttiä). Toivon senvuoksi, että teette voitavanne tarvittavan määrän hankkimiseksi. Lähetyksiä voidaan jatkaa, kunnes täältä ilmoitetaan toisin. Tietenkin on tehtaalle eduksi, jos osa aineksia vielä saapuu myöhemmin, kun näet sitä aikaa, jonka kuluessa koneet ovat valmistettavat, siten voidaan pidentää. — — — Muuten tehdas toimii erinomaisesti ja minä olen vakuutettu siitä, että koneet tulevat olemaan hyvin käyttökelpoisia. Nyt täytyy myöskin vakavasti ajatella, mitä tarvitaan koneiden pystyynpanoon vastaanottopaikalla», j.n.e.

Me toiset sekä Tukholmassa että Suomessa olimme samaa mieltä kuin Wetterhoff, että yritys ei saa pysähtyä alkuunsa. »Pääasia on», kirjoitti Johannes Öhquist maaliskuun 13 p:nä Kööpenhaminasta, missä hän tähän aikaan oleskeli, »että, kun kerran olemme lausuneet A:n, meidän on lausuttava kaikki aakkoset alusta loppuun.» Eroa oli vain siinä, että yrityksen osanottajat katsoivat asiaa sitä epäilevämmin, mitä lähempänä Suomen horisonttia he olivat. Sotilaallinen asema maaliskuulla ei antanut aihetta erikoisen, valoisiin toiveisiin — venäläiset olivat juuri siihen aikaan valloittaneet Przemyslin linnan Galitsiassa. Kun lisäksi tuli, että yleisön keskuuteen Suomessa oli alkanut tihkua tietoja Saksan-retkestä, katsoi ylioppilaskomitea parhaaksi keskeyttää rekryyttien hankinnan joksikin aikaa.

Tukholmassa olin minä puolestani hiukan tukalassa asemassa. Lockstedtin-kurssien pidentäminen oli minustakin aivan välttämätöntä poliittiselta kannalta, mutta minulle on annettava anteeksi, että Tukholman-edustajana melkein vielä enemmän ajattelin, miten vaikeaan asemaan joutuisin, jos kurssit nyt lopetettaisiin ja osanottajat toinen toisensa jälkeen saapuisivat Ruotsiin, kuten alkuperäisessä ohjelmassa edellytettiin. Minun täytyi senvuoksi hartaasti toivoa, että uusia osanottajia saapuisi, kuten Berliinissä haluttiin, jotta kurssien pidentäminen tulisi mahdolliseksi. Mutta oliko oikein lakkaamatta lisätä niiden lukua, jotka joutuisivat kärsimään, jos ponnistukset asian edistämiseksi raukeaisivat tyhjiin?

Joka tapauksessa oli minulla perusteltua syytä toivoa, että saksalaiset eivät äkkiä heittäisi yritystä kesken, koskapa he siten mahdollisesti menettäisivät sen hyödyn, mikä heillä jo oli ollut yhteydestä meidän kanssamme. Jo ne tarkat tiedot venäläisten voimista ja sotavarusteluista Suomessa, jotka Saksan sodanjohto sai meidän järjestömme kautta, olivat sille arvokkaita. Poliittiselta kannalta oli saksalaisten meille antamalla avustuksella merkitystä heidän pyrkimyksissään saavuttaa sympatiaa Ruotsissa. Tässäkin suhteessa yhtyivät Saksan ja Suomen edut.

Helmikuussa olin saanut kirjeen lähetystösihteeri Weberiltä, joka pyysi siinä meidän myötävaikutustamme »puolueettoman» toimiston perustamiseen Tukholmaan. Sen päätehtävänä tulisi kaikesta päättäen olemaan mielialan muokkaaminen Ruotsissa Saksalle suotuisaan suuntaan. Neuvoteltuani Jonas Castrénin kanssa päätin kuitenkin olla asiaan puuttumatta. Vastasin Weberille, että pidän semmoisen toimiston perustamista hyvin hyödyllisenä ja että me mielellämme tukisimme sen työtä, jos meillä vain on riittävästi voimia käytettävissämme. Mutta kun Suomea suoranaisesti koskevat asiat kokonaan vievät aikamme, emme valitettavasti voi ottaa osaa toimiston työhön.

Päävaikuttimenamme oli kuitenkin, että meistä ei ollut mieluisaa eikä arkaluontoisen asemamme vuoksi viisasta ruveta Ruotsissa saksalaisen propagandan suoranaisiksi kätyreiksi. Meidän ei myöskään tarvinnut pelätä, että kieltäytymisemme pantaisiin pahaksi, sillä olihan kyseenalaista, eikö Saksalla ollutkin enemmän hyötyä siitä välillisestä propagandasta, jonka suomalaisen vapausliikkeen pelkkä olemassaolo sisälsi, sen osanottajat kun julkitoivat luottamuksellisen liittymisensä Saksaan esiintymättä silti sen asiamiehinä.

Yhteyteni kotimaan kanssa oli nyt entistä parempi ja varmempi, kun olin saanut aikaan luotettavan ja hyvintoimivan postinkulun Torniossa olevan rouva Hulda Reuterin avulla, joka rohkeasti ja hairahtumattoman huolellisesti toimitti lähetykset rajan yli. Helsingissä ja Tukholmassa ymmärsimme toisiamme mainiosti. Vaikeampi oli yhteistyö Berliinin kanssa, niin paljon mukavampi kuin yhteys sinne olikin teknillisesti. Kirjeissä olin tosin saanut yhtä ja toista selvitetyksi, mutta tila oli nyt kuitenkin taas samanlainen kuin se oli ollut tammikuun alussa: Wetterhoff ja minä emme oikein ymmärtäneet toisiamme. Henkilökohtainen tapaaminen kävi minulle yhä välttämättömämmäksi.

Samaa tarvetta saada selkoa asiain tilasta tunnettiin myös Helsingissä. Maaliskuun alussa saapui Tukholmaan ystäväni ja työtoverini vanhan aktivismin ajoilta maisteri Almar Fabritius ja paria viikkoa myöhemmin maisteri Kai Donner ylioppilastoimikunnan edustajana. Fabritius tuli vanhempain aktivistishenkisten kansalaisten muodostumassa olevan ryhmän lähettämänä, jonka tarkoituksena oli tukea ylioppilaiden toimintaa ja tarvittaessa käydä kauttaaltaan yhteiseen poliittiseen toimintaan heidän kanssaan. Itse oli Fabritius jo varhain syksyllä 1914 eräiden entisten aktivistien, lähinnä toht. V.O. Sivénin ja toht. Arvid Mörnen, piirissä esittänyt sen ajatuksen, että olisi koetettava toimittaa muutamia tuhansia nuoria miehiä Saksaan saamaan harjoitusta aseiden käytössä. Tämä miehistö ottaisi sitten osaa saksalaisten toimeenpanemaan Ahvenanmaan valtaukseen, jonka saattoi olettaa tapahtuvan, jollei ennen, niin ainakin seuraavana kesänä. Se olisi näin ollen osaltaan valloittamassa tukikohtaa, siltavarustusta Suomen valtaamiseksi. Sodan alussa otaksutuinkin Suomessa yleisesti, että saksalaisten olisi ennemmin tai myöhemmin pakko miehittää Itämeren alueen avainkohta, Ahvenanmaa.

Eräässä tilaisuudessa, tarkalleen sanoen sinä marraskuun päivänä, jolloin venäläistyttämisohjelma julkaistiin, oli Fabritius pyrkinyt kosketuksiin myöskin Uusmaalaisen osakunnan ylioppilasnuorison kanssa ja pohtinut asiaa eräiden uskottujensa seurassa, m.m. osakunnan kuraattorin toht. Mörnen, Runar Appelbergin, Werner Hougbergin y.m., mikä tilaisuus mainitaan Appelbergin päiväkirjamuistiinpanoissa. Oliko ylioppilaiden toimintaan jo silloin ryhdytty, siitä Fabritiuksella ei ollut tietoa, myöskään ei hänen ensi yrityksensä syksyllä ollut johtanut yhteistoimintaan nuorten kanssa. Vasta uudenvuoden tienoissa hän oli Sivéniltä ja Mörneltä saanut kuulla, että ylioppilaat olivat ruvenneet liikehtimään ja että ensimmäiset »pfadfinderit» olivat valmiina lähtemään Saksaan.

Juuri tällöin, helmikuun keskipaikkeilla, olivat Sivén ja Fabritius yksissä neuvoin muutamien hengenheimolaistensa kanssa päättäneet muodostaa uusaktivistisen kansalaisryhmän käyttääkseen ajan tarjoamia tilaisuuksia ylioppilaiden valitsemaan suuntaan käyvään poliittiseen toimintaan. Toht. Sivénin vastaanottohuoneessa Kauppatorin varrella oli pidetty kokous, jossa oli läsnä viitisentoista henkilöä, kaikki porvarilliset puolueet edustettuina, m.m. Heikki Renvall, Adolf Törngren, Theodor Homén, Anders Viksten, Otto Åkesson, P. J. Hynninen, joka lisäksi kuului ylioppilaiden toimikuntaan, sekä vielä Sivén ja Fabritius. Kokouksessa, kertoi Fabritius, ei vallinnut juuri mikään optimismi, mitä tulee mahdollisuuksiin saavuttaa tuloksia yhteistoiminnasta Saksan kanssa. Ei uskottu tällä maalla olevan mitään harrastusta Suomea kohtaan. Se, että saksalaiset olivat luvanneet järjestää parille sadalle ylioppilaalle tilaisuuden oppia aseiden käyttöä, arveli Törngren, tarkoitti tuskin muuta kuin »sabotöörien» kouluuttamista, jotta nämä sitten saattaisivat hävittää Venäjän sotavarastoja, siltoja, teitä y.m. Suomessa. Läsnäolevien mieliala oli kuitenkin jyrkästi saksalaisystävällinen, ja se mielipide oli vallalla, että on ryhdyttävä toimintaan, jos vaan Saksan taholta saadaan tarvittavat lupaukset. Sen vuoksi oli pysyttävä odottavalla kannalla. Tuloksena kokouksesta oli kolmimiehisen toimintavaliokunnan asettaminen; siihen kuuluivat Sivén, Renvall ja Hynninen. Valiokunnan ensimmäisenä toimenpiteenä oli Fabritiuksen lähettäminen tiedusteluretkelle. Lähinnä hänen oli matkustettava Tukholmaan saadakseen kuulla Saksan sikäläisiltä edustajilta, mitä Saksa aikoi tehdä Suomen hyväksi. Ennen kaikkea tuli Fabritiuksen ottaa selko siitä, olivatko suunnitellut Lockstedtin-kurssit todella aiotut vain kuukauden kestäviksi, sekä samalla asettua yhteyteen minun kanssani ja saattaa tietooni, ettei Wetterhoff soveltunut Suomen asiamieheksi.

Fabritiuksen ilmoitus oli minulle suuri lohdutus huolteni keskellä. Suomessa oli siis kuitenkin enemmän kaikupohjaa yrityksellemme kuin olin uskaltanut toivoa. Auttaakseni häntä hänen tehtävänsä suorittamisessa minä saatoin hänet Saksan meriattasean von Fischer Lossainenin tuttavuuteen. Tuloksen keskustelustaan tämän kanssa, missä tilaisuudessa minä en ollut läsnä, Fabritius merkitsi melkein täysin negatiiviseksi. Hän esitti asiansa sekä suullisesti että kirjallisesti lyhyessä, yksissä neuvoin minun kanssani laaditussa »Berichtissä», jossa ilmoitettiin, että sitä politiikkaa, jonka Suomen ylioppilasnuoriso oli omaksunut, kannattivat myös lukuisat vanhemmat kansalaiset, jotka kuitenkin, ennenkuin ryhtyvät mihinkään, haluavat tietää, suostuuko Saksa hyväksymään uuden liittolaisen ja mitä Saksa on halukas tekemään sen hyväksi, von Fischerin vastauksen motoksi, sanoi Fabritius, voidaan panna hänen ensi sanansa: »Mitä harrastusta meillä saksalaisilla voi olla Suomea kohtaan?» Fabritius esitti vastakysymykseksi, miten Saksa, jolla luonnollisesti tulisi olla kutakuinkin täydellinen herruus Itämeren vesillä, ennenkuin se voi vakavasti pyrkiä osalliseksi maailmanherruudesta merillä, saattaa olla välinpitämätön Suomesta ja sen vahvoista merilinnoitusasemista, sen saaristosta. Tähän ei von Fischer voinut vastata mitään. Keskustelu oli johtanut siihen, että hän kehoitti Fabritiusta matkustamaan Berliiniin päätösvaltaisemman viranomaisen vastauksen hankkimiseksi. Joka tapauksessa von Fischer lupasi viipymättä toimittaa Fabritiuksen jättämän selonteon esimiehistölleen.

Näin niukoin tuloksin ei Fabritius halunnut matkustaa kotimaahan niiden luo, joiden asiaa hän oli ajamassa. Hän katsoi tarvitsevansa selvempiä ja positiivisempia lupauksia voidakseen innostaa maanmiehiään saksalaissuuntaiseen aktiiviseen politiikkaan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin seurata von Fischerin kehoitusta ja matkustaa Berliiniin. Kun minunkin aikomuksenani oli lähteä sinne neuvotellakseni Wetterhoffin kanssa sekä sittemmin käydäkseni Lockstedtissa katsomassa nuorten miestemme harjoittelua, päätimme matkustaa yhdessä. Matkamme lykkäytyi kuitenkin noin parilla viikolla, kun Wetterhoff ilmoitti meille, että hän odotti parhaillaan mitä tärkeintä ratkaisua ja ettei Suomen lähettien juuri kannattanut tulla Berliiniin ennenkuin tämä ratkaisu oli tapahtunut. Maaliskuun loppupuolella me vihdoinkin lähdimme matkalle. Meitä seurasi myös Bertel Paulig, joka oli vähää ennen saapunut Tukholmaan Wetterhoffin kuriirina. Tukholman-toimiston hoidon jätin ylioppilas Henrik Zilliacuksen hoiviin.

Matkalla sattui välikohtaus, joka osoitti, kuinka helposti yrityksemme saattoi tulla ilmi ja venäläisille kavalletuksi. Istuessani juomassa aamukahvia Malmön rautatieravintolassa astui sisään iloinen ja äänekäs seura, johon kuului yksi herra ja kaksi hienoa naista. Herra oli — Kaarlo Luoto. Kohtaus oli minulle peräti epämieluinen. Tukholmassa olin saanut tietää, että tuo kuuluisa ent. sosialisti-agitaattori yhtenään matkusteli Saksan ja Suomen väliä Saksan amiraaliesikunnan salaisena asiamiehenä ja vakoilijana, mutta väitettiin, että hän myöskin palveli venäläisiä sotilasviranomaisia samassa ominaisuudessa. Muutamia päiviä aikaisemmin olin käynyt Luodon luona tämän hotellissa Tukholmassa koettaakseni, jos mahdollista, saada selkoa hänen toiminnastaan. Hän tunsi minut heti ja tuli luokseni muhevasti naureskellen.

»Hei, kas tohtori Gummerus! Minne te olette matkalla?» sanoi hän.

Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen. Luoto ei missään nimessä saanut tietää, että olin menossa Berliiniin. Vastasin senvuoksi umpimähkään: »Kööpenhaminaan», ja poistuin heti ravintolasta. Etsin käsiini Pauligin ja annoin hänelle ohjeeni. Hänen pitäisi Sassnitzista soittaa Wetterhoffille ja pyytää häntä ilmoittamaan Saksan viranomaisille Luotoa koskevat epäilymme. Onneksi ei Luoto tuntenut Pauligia ulkomuodolta. Itse jäisin tänne ja jatkaisin matkaa vasta seuraavana päivänä.

Minä käväisin tosiaan Fabritiuksen kanssa Kööpenhaminassa, niinkuin olin Luodolle ilmoittanut... Siellä tapasimme maisteri Donnerin ja hänen rouvansa, joiden seurassa päivä kului hauskasti. Donner matkusti sitten Lundiin, kun taas me jatkoimme keskeytynyttä matkaamme Berliiniin. Kun olimme sinne saapuneet, sain kuulla, että Pauligin oli onnistunut Sassnitzista päästä puhelinyhteyteen Wetterhoffin kanssa ja että Luoto Berliiniin saapuessaan oli vangittu. Suureksi harmikseen sai Luoto nyt istua lukkojen takana koko sota-ajan. Jos hän olisi päässyt palaamaan Saksasta Suomeen, ei hän varmaankaan olisi salannut venäläisiltä, mitä kenties oli saanut tietää meidän toiminnastamme. Mutta Wetterhoffille hän sai tilaisuuden sittemmin kostaa.[7]

Kun sitten kävin Wetterhoffin luona hänen uudessa hienossa toimistossaan Landgrafenstrassen 20:ssä, havaitsin hämmästyksekseni ja ilokseni, että siitä tosiaan oli kehittynyt viranomaisten tunnustama puolivirallinen Suomen lähetystö. Siellä työskenneltiin kuumeisen innokkaasti. Korkeita herroja, sotilas- ja siviilihenkilöitä, tuli ja meni. Ja mikä muutos Wetterhoffissa itsessään oli tapahtunut niiden kahden kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin! Hänestäkin oli tullut asultaan ja olemukseltaan korkea herra, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta jo huolitellulla puvullaan ja tyynellä ja varmalla esiintymisellään — miehestä, joka vielä puoli vuotta sitten oli ollut vain vaatimaton saksalainen sotamies ja joka, luotuaan yltään univormun, oli suuressa köyhyydessään joutunut esiintymään lainavaatteissa. En voinut olla naureskelematta partaani, kun ajattelin tätä silmiinpistävää muutosta.

Kun me, Fabritius ja minä, sitten luimme niitä selontekoja, joita Wetterhoff oli laatinut Suomen oloista ja omista laajakantoisista suunnitelmistaan, täytyi meidän tosin hiukan pudistella päätämme. Niistä saattoi todellakin huomauttaa, että ne eivät täysin vastanneet tosioloja... Kun sävyisästi kiinnitin hänen huomiotansa siihen, oli hänen vastauksenaan tuollainen diplomaattinen olanliike, joka sopi hänelle niin verrattomasti: _Mein Gott!_ mitäs vahinkoa pienestä viattomasta koristelusta on? Mene tiedä, ehkei hän siinä ollut niinkään väärässä. Se vain on varmaa, että kukaan meistä muista ei olisi pystynyt tekemään samoin.

Mutta — kaikki nämähän olivat sivuseikkoja sen suuren kysymyksen rinnalla, josta olimme tulleet hänen kanssaan neuvottelemaan. Jo samana iltana, jolloin me olimme saapuneet, oli meillä kokous, joka kesti myöhään yöhön saakka. Ensin Wetterhoff teki selkoa toiminnastaan aina liikkeen alkuvaiheista saakka. Hänen laatimansa kirjalliset selonteot, jotka hän oli jättänyt Saksan viranomaisille ja jotka hän nyt antoi meidän luettavaksemme, tekivät, kuten jo olen huomauttanut, hiukan omituisen vaikutuksen. Tulokseksi »tarkastuksesta», kuten Fabritius meidän kesken nimitti käyntiämme, jäi kuitenkin se tosiasia, että hämmästyttävän paljon jo oli aikaansaatu lyhyessä ajassa. Siitä oli todistuksena jo muhkea toimisto semmoisenaan. Sitäpaitsi oli se vaikutusvaltaisten suhteitten sarja, jonka Wetterhoff oli onnistunut solmimaan, todellakin valtava, ja ettei tässä ollut kysymys mistään silmänlumeesta, siitä me saimme vakuutuksen toht. Sundwallilta, prof. Hahlilta ja vihdoin Lockstedtin-kurssien johtajalta majuri Bayerilta, joka tähän aikaan kohteli Wetterhoffia koko lailla kunnioittavasti. Wetterhoffin todellinen valtti oli kuitenkin se Lockstedtin-kursseja koskeva tieto, jonka hän oli saanut suuresta päämajasta ja jossa annettiin toiveita niiden pidentämisestä ja laajentamisesta. Asian takeeksi oli nähtävänä alkuperäissähkösanoma, jota Sundwall ei kuitenkaan kirjassaan ollenkaan mainitse ja jota ei myöskään ole tavattu ensimmäisen Berliinin-toimiston paperien joukossa.

Kun »tarkastus» oli suoritettu, antoi Fabritius Wetterhoffin tietää, että se muodostumassa oleva vanhempien maanmiesten ryhmä, jonka lähettämä hän oli, ei juuri ollut halukas hyväksymään häntä, Wetterhoffia, asiamiehekseen. Kaiken sen nojalla, mitä Fabritius nyt oli saattanut todeta, hän ilmoitti olevansa valmis kotimaan aktivisteille asian edun vuoksi vakuuttamaan, että Wetterhoff oli sopiva edustamaan meidän liikettämme, lupaus, joka myös lojaalisti täytettiin, joskin, kuten tunnettua, niukoin tuloksin. Omasta puolestani olin iloinen siitä, että Fabritiuskin nyt oli tullut vakuutetuksi Wetterhoffin pätevyydestä sille paikalle, jota hän nyt hoiti suureksi osaksi minun suositukseni nojalla.

Wetterhoff oli saanut kuulla meiltä, että maisteri Kai Donner oli tullut ylioppilaskomitean lähettinä ja paraikaa oleskeli Lundissa odottaen Berliinistä saapuvia tietoja. Hän ei rauhoittunut, ennenkuin oli sähkösanomain vaihdolla saanut aikaan sen, että Donner matkusti Berliiniin, niin vaarallista kuin sellainen matka olikin miehelle, joka aikoi palata kotimaahan. Donner saapui ja uusia neuvotteluja pidettiin asian pohtimiseksi. Mitä näihin neuvotteluihin ja keskusteluihin tulee, tyydyn viittaamaan Kai Donnerin painettuun selontekoon.[8] Ei Fabritius enkä minä uskaltaneet ottaa mukaamme muistiinpanoja siitä, mutta Donnerilla oli verraton keino muistiinpanojen tekoon — samojedinkieli, vieläpä sellainen samojedin murre, josta kellään muulla tämän tundrojen kansan tuntijalla ei ollut tietoa. Mainittakoon tässä vain, että me laadimme selonteon ylioppilasjärjestön toivomuksista ja että Wetterhoff jätti sen sijaisyleisesikunnan päällikölle kenraalieversti von Moltkelle ja että siinä tehtiin eri ehdotuksia Lockstedtin-kurssien pidentämisestä ja laajentamisesta. Sen jälkeen matkusti Donner Tukholmaan, mutta Fabritiuksen ja minun, jotka jäimme Berliiniin, oli vielä sovittava Wetterhoffin kanssa siitä, mistä olimme eri mieltä: Saksalta vaadittavien poliittisten takeiden välttämättömyyttä koskevasta kysymyksestä. Tehtiin vihdoin kompromissi. Wetterhoffin oli suullisesti esitettävä meidän näkökantamme siinä Suomen asiain valiokunnassa, jota oli suunniteltu jo joulukuussa ja joka nyt oli muodostettu, puheenjohtajana erikoinen suosijamme, yleisesikunnan eversti von Zimmermann, ja jäseninä sotaministeriön, amiraaliesikunnan ja ulkoministeriön edustajia. Tuloksena oli suullisesti esitetty vastaus, joka sisälsi, että Saksalla »on tosiasiallista harrastusta Suomeen ja sen pyrkimyksiin», ja sitäpaitsi lausunto, että »Saksan sotatoiminta Suomen taholla, jolloin myöskin tämän maan edut voitaisiin tyydyttää, on mahdollisuuksien piirissä». Enempää ei tänä ajankohtana voitu saavuttaa, mutta jotakinhan sekin oli.

Mutta asemaa kuvaavaa on, että Fabritius ja minä emme katsoneet ilman muuta saattavamme luottaa Wetterhoffin ilmoitusten todenperäisyyteen. Wetterhoffin tietämättä minä kävin eversti von Zimmermannin ja sitäpaitsi ulkoministeriön alivaltiosihteerin Zimmermannin luona. Helpotukseksemme havaitsimme, ettei meillä ollut pelkoomme syytä. Mitä Wetterhoff oli sanonut, piti pääasiassa paikkansa. Meidän hyvä suhteemme häneen ei kärsinyt siitä, että olimme ryhtyneet kontrolloimaan hänen tiedonantojaan. Hänellä oli se miellyttävä ominaisuus, että hän ei pahastunut, vaikka häntä arvosteltiin hyvinkin ankarasti. Voin sanoa hänestä samaa mitä sanoin Jonas Castrénista: oli mahdotonta ajan pitkään olla häneen suuttunut.

Tietenkin neuvottelimme hänen kanssaan myöskin moninaisista yksityiskohdista, m.m. tiedoitustoiminnan järjestämisestä.. Sitävarten täydensimme aikaisemmin laatimaamme ja kirjeenvaihdossamme käyttämäämme merkkinimien luetteloa. Wetterhoff oli Weissmann, Sundwall — Stegemann, Fabritius — Smedberg tai Fager, Donner — Sam, minä — Hellberg j.n.e. Keisari Wilhelm oli Hochberg, Hindenburg — Ostermann, majuri Bayer (Lockstedtin-kurssien johtaja) — Behrens. Saksan ulkoministeriö oli toht. Stramer, sotaministeriö — hra Landmann, meriministeriö — hra Seemann. Suomen kagaalille annettiin nimeksi täti Amanda, vanhojen aktivistien komitealle — setä Klaus, ylioppilaiden järjestölle — Behrensin pojat, suomalaisten upseerien järjestölle — urheiluliitto, eduskunnalle — ompeluseura j.n.e. Kaikki tämähän oli jokseenkin alkeellista ja antoi kirjeenvaihdollemme vain hyvin kyseenalaisen varmuuden, mutta mitäpä tehdä, kun ei ollut mahdollista käyttää chifferiä?

Vihdoin olin sitten valmis matkustamaan kaipuuni päämaaliin — Lockstedtin-leirille. Minun ei ole tässä tarvis kuvata tätä paikkaa, joka on tullut niin kuuluisaksi vapaustaistelumme historiassa. Leiristä sekä maanmiestemme kouluutuksesta ja elämästä siellä ovat monet heistä laatineet kuvaavia kertomuksia. Lyhyesti sanoen: Lockstedtin-leiri oli paikka, johon tultiin sivilistinä ja josta määräajan kuluttua lähdettiin ruumiilta ja sielulta muovattuna preussilaisen sotilashengen tunnettuun tyyliin. Ylen utelias olin näkemään kuinka meikäläiset pojat tulivat toimeen tässä suomalaisille käsitteille ventovieraassa ja lukemattomin pilakuvin ivatussa ympäristössä. Kuten tunnettua eivät Saksan sotilasviranomaiset olleet katsoneet sopivaksi puettaa suomalaisia tavalliseen saksalaiseen univormuun, vaan olivat antaneet heille partiolaisten nuorukaisasun. Todennäköisesti oli sen ehdotuksen tehnyt majuri Maximilian Bayer, joka oli Saksan »pfadfinderien» ylin päällikkö ja nyt komennettu johtamaan näitä omituisia opetuskursseja. Puettamalla meikäläiset partiolaisiksi tahdottiin myöskin osoittaa, että heitä ei katsottaisi Saksan armeijaan kuuluviksi. Oli arvatenkin edellytetty, että kurssien osanottajat olisivat nuorukaisia tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Varmaan hiukan hämmästyttiin, kun havaittiin, että Suomesta saapujat eivät suinkaan kaikki olleet nuorukaisia, vaan että heidän joukossaan oli useita kypsyneitä miehiä. Kenties silloin kaduttiin, mutta silloin olikin jo myöhäistä. Käsky oli käsky, ja niin sai tuo outo pukupeli jatkua.

Olivatko nuo arvostaan hyvinkin tietoiset maisterit, insinöörit, lääkärit, liikemiehet ja tulevat tuomarit itse täysin selvillä siitä, kuinka vastustamattoman koomillisen vaikutuksen he tekivät kuljeskelussaan 15-vuotiasten poikasten sievistelevässä partiolaispuvussa? Heidän omista kertomuksistaan näkyy, että univormu ei heitä oikein miellyttänyt. Mutta hymy häipyi huuliltani, kun katselin heidän ryhtiään ja kasvojaan. Heihin oli tullut jotakin uutta, jotakin, jota heissä ei ollut ennen. Oliko tuo sotilaallinen, asestettu mies, ajattelin ihmeissäni, sama oppinut maisteri, jonka kanssa Tukholmassa olin keskustellut filosofisista ongelmista ja Horatiuksen lyriikasta? Oliko tuo toinen uhkea sotilas sama yhtä oppinut maisteri, joka oli jättänyt haltuuni hienonhienot zoologiset preparaattinsa? Ja tuo kolmas mies, oliko hän todellakin sama hemmoiteltu herraspoika, jonka kelpoisuutta sotapalvelukseen olin vakavasti epäillyt?

Seuraavana aamuna, kun saatoin tovereitani harjoituskentälle, sain vastauksen kysymykseeni. Minä näin heidän asettuvan riviin ja sitten reippaasti marssivan eteenpäin kivääri olalla laulaen Porilaisten marssia minkä keuhkot kestivät. Perille tultua sain nähdä, että se, mitä heiltä vaadittiin, ei ollut puolikasvuisten partiolaisten leikkiä, vaan täysien miesten kovaa valmistusta sodan ankaruuteen. Täällä vaadittiin niiltä, jotka tahtoivat olla mukana, ruumiin ja hengen kaikkien voimien äärimmäistä ponnistusta. Itse he puhuivat aivan vaatimattomasti suorituksistaan ja olivat nyrpeissään siitä, että olivat vain »pfadfindereitä» eivätkä oikeita sotilaita. Mutta minun maallikkosilmissäni tässä yhtäkaikki valmistettiin Suomen vapaussotaa.

Kursseille komennetut saksalaiset upseerit olivat todellisuudessa, heti havainneet, että olisi ollut mieletöntä noudattaa alkuperäistä ohjelmaa, jonka mukaan olisi pitänyt vain pysytellä saksalaisten pfadfinderjärjestöjen kouluutusohjeiden puitteissa. Sen sijaan oli alusta alkaen päätetty antaa rekryyteille todellinen sotilaskouluutus kaikkine siihen kuuluvine harjoituksineen. Eikä siinä myöskään surkeiltu heidän voimiansa. Useimmat rekryytit olivat olleet palveluksessa vain pari kolme viikkoa, mutta jo alkoivat lihakset kovettua ja mieli terästyä. »Pojat», niin nuoremmat kuin vanhemmatkin, olivat muuttumassa _sotilaiksi_.

Mutta he olivat sen ohella poliittiseen ajatteluun tottuneita Suomen kansalaisia. He olivat antautuneet yritykseen määrätty poliittinen pyrkimys päämaalinansa. Mitä mahdollisuuksia oli tämän päämaalin saavuttamiseen? Pidennettäisiinkö kursseja? Oliko Saksa sitoutunut auttamaan meitä? Suunniteltiinko saksalaisten maihinnousua Suomeen? Sellaisia kysymyksiä singahuttelivat »pfadfinderimme» minulle, kun edellisenä iltana istuimme illallispöydässä. Niihin en ollut voinut vastata muuta kuin että kukaan ei vielä tiedä mitään varmaa, mutta että elämme hyvässä toivossa. Heidän pitäisi tyynesti jatkaa harjoituksiaan ja koettaa hillitä kärsimättömyyttään. Ja tähän surkean epämääräiseen vastaukseen täytyi miesparkojen tyytyä.

Kun sitten jälleen istuin rautatievaunussa paluumatkalla Tukholmaan, oli mieleni raskas. Rasittava ajatus, miten heidän, jotka nyt suorittivat sotilas- ja ampumaharjoituksia Lockstedtissa, kävisi, jos kurssit ilman muuta keskeytetään, tuntui entistäkin painostavammalta. Ja miten meitä silloin tuomittaisiin Suomessa? Totisesti, me olimme panneet kaiken yhden kortin varaan. Mutta malttakaamme! Hindenburg valmistelee parhaillaan suurta kevätrynnistystään itää kohti. Silloin tulisi Suomesta Saksalle arvokas liittolainen. Ja silloin nähtäisiin, että Lockstedtin-ystäväni eivät turhaan ole opetelleet sotilasammattia preussilaisten upseerien verrattomassa koulussa kestäessään filosofin tyyneydellä äksiisin vaivat ja aliupseerien karkeat mainesanat.

IV. ODOTUKSEN AIKOJA 1915.

Ne kuukaudet, jotka nyt seurasivat, olivat levottoman odotuksen aikaa meille tukholmalaisille ja vielä enemmän Suomen järjestölle. Fabritius, Donner ja minä olimme Berliinissä käydessämme tehneet kaiken voitavamme tukeaksemme Wetterhoffin pyrkimyksiä saada Lockstedtin-kurssit pidennetyiksi ja laajennetuiksi. Saksan viranomaiset olivat, niin ainakin toivoimme, tulleet vakuutetuiksi pyrkimyksemme vakavuudesta. Tulos riippui nyt suuressa määrin siitä, kuinka tehokkaasti ja taitavasti Wetterhoff saattoi käyttää tilannetta hyväkseen. Suuri merkitys oli tässä sillä, mihin suuntaan sotatoimet kääntyvät. Valtava, toukokuun alussa alkanut saksalais-itävaltalainen rynnistys itään saattoi suomalaisen itsenäisyysliikkeen kanssa solmitut suhteet toiseen valoon kuin ennen. Asema oli tässä suhteessa samanlainen kuin se, joka oli syntynyt suurten joulukuussa saavutettujen saksalais-itävaltalaisten voittojen jälkeen, jotka olivat tehokkaasti vaikuttaneet Saksan sodanjohdon mielialan kääntymiseen ylioppilaittemme sotakoulutusanomukselle suosiolliseksi. Nyt oli Venäjää vastaan suunniteltujen sotatointen perspektiivi vielä paljon laajempi ja samassa suhteessa eneni saksalaisten kiinnostus meidänkin maahamme.