Part 18

Ja kuitenkin kävi pian ilmi, että Konni Zilliacus ei ollut erehtynyt. Kun viikkoa myöhemmin kävin ulkoministeri Zimmermannin luona Berliinissä, kertoi tämä aivan avoimesti, että juuri Castrén oli syyttänyt teosta Luciusta, mutta että hän, Zimmermann, ei ollut sitä uskonut. Sotaisa maanmiehemme oli ollut siksi varomaton, että oli koettanut päästä ovelan diplomaatin kimppuun todistamattomalla väitteellä, jonka tämä saattoi osoittaa perättömäksi. Luciuksen tunteita vastustajaansa kohtaan saattaa helposti kuvitella. Aikoipa hän koettaa saada Castrénin karkoitetuksi, mistä yrityksestä minun kuitenkin onnistui saada hänet luopumaan. Mutta vielä oli jutussa jäljellä kolmas näytös ja se tuli aika vakavaksi. Maaliskuun 7 p:nä sisälsi Stockholms Dagblad artikkelin, jonka nimenä oli »Karkeaa parjausta maatamme vastaan». Aikakauskirjassa Das grössere Deutschland oli näet ruhtinas Löwenstein, Wetterhoffin ystävä, julkaissut kirjoituksen nimeltä »Die nordischen Länder und die Westmächte», joka suurimmaksi osaksi nojautui Norrménin kirjaseen. Sehän ei sinänsä ollut niin vaarallista, mutta pahempi oli, että tekijä oli muunnellut sisällystä ja sitäpaitsi nimeltä maininnut eteviä ruotsalaisia poliitikkoja, m.m. amiraali Lindmanin Ruotsissa sen poliittisen suunnan edustajiksi, jotka kauppapoliittisista syistä suosivat lähentymistä ympärysliittoon. Erikoisen kiusallista oli minulle, että Löwenstein oli maininnut tiedonantajikseen ei ainoastaan Wetterhoffin, vaan myöskin minut. Ystävällisesti kyllä oli Stockholms Dagbladin artikkelin kirjoittaja toht. Werner Söderberg kuitenkin jättänyt minun nimeni mainitsematta. Sen sijaan hän oli lausunut luultavaksi, että Löwensteinin kirjoituksen takana oli ruotsalaisia.

Asiasta uhkasi tulla skandaali. Paras keino sen karttamiseksi oli Norrménin kirjasen antaminen asianomaisille Ruotsin poliitikoille, ennen kaikkea amiraali Lindmanille, jotta he voisivat todeta saksalaisen kirjoittajan vääristäneen kirjasen sisällystä. Sen sain päätetyksi valtuuskunnassa. Mitä minuun tuli, saatoin ainoastaan selittää asianomaisille niinkuin asia oli, että olin tavannut Löwensteinin vain yhden kerran ja että silloin ei ollut lainkaan puhetta niistä seikoista, joita hänen kirjoituksessaan kosketeltiin. Pääasia oli kuitenkin saada lepytetyksi syystäkin suuttunut amiraali Lindman, jota pidettiin yleisesti sinä henkilönä, joka saisi uuden ministeristön muodostaakseen. Lepytystehtävä annettiin minun suoritettavakseni. Luulen siinä onnistuneeni. Ruhtinas Löwensteinin väite, sanoin Lindmanille, oli meille sitäkin kiusallisempi, kun me olimme pitäneet ja pidimme häntä, amiraalia, kuuluvana niihin, joihin eniten saatoimme luottaa Suomen asiassa. Siihen vastasi amiraali, että tapaus ei millään tavalla vaikuta hänen politiikkaansa. Ruotsin kauppasuhteiden kehittämiseksi Venäjän kanssa oli hän työskennellyt jo ennen sotaa. Muuten olivat englantilaiset nyt monopolisoineet Venäjän markkinat eivätkä tahtoneet päästää ruotsalaisia kilpailemaan kanssaan. Mieskohtaisesti loukkaava kohta tässä jutussa oli siis saatu poistetuksi, mitä Lindmaniin tulee. Asia oli kuitenkin jättänyt häneen epäluuloa. Ennen eroamistamme sanoi hän minulle luulevansa, että suomalaisia sittenkin oli Löwensteinin artikkelin takana. Minä kysyin häneltä, tarkoittiko hän Castrénia. »No niin», vastasi amiraali, »olen kuullut hänen nimeänsä mainittavan.» Uskoiko Lindman minua, kun vakuutin, että Castrén ei tuntenut Löwensteiniä ja että hänellä ei ollut mitään tekemistä tämän artikkelin kanssa? En ole siitä varma. Minua kohtaan mieskohtaisesi osoitti hän joka tapauksessa mitä suurinta herttaisuutta vastedeskin ja pysyi edelleenkin Suomen ystävänä.

Mutta kuka oli antanut amiraali Lindmanille sen mielikuvan, että Jonas Castrén oli artikkelin takana? Varmaankaan ei kukaan muu kuin von Lucius, joka mielihyvin käytti tilaisuutta maksaakseen vastustajalleen kalavelkansa siitä, mitä tämä oli sanonut hänestä Zimmermannille. Muutamia päiviä ennen keskusteluani Lindmanin kanssa oli hän pyytänyt minua tulemaan lähetystöön. Ihan varmasti oli Castrén Löwensteinin artikkelin takana, sanoi ministeri, sillä se, mitä siinä sanottiin, oli juuri samaa, mitä Castrén aina oli saarnannut. Parasta olisi, että me luopuisimme hänestä ja uhraisimme hänet asiamme hyväksi, muutoin käsiteltäisiin meitä yhtenä sikermänä. Lindman oli nyt muka sangen kiihtynyt. Silloin katsoin kuitenkin velvollisuudekseni puhua suuni puhtaaksi. Meillä suomalaisilla — sanoin minä — on täysi oikeus osoittaa ystävillemme Saksassa, että ympärysliitolle suosiollinen suunta Ruotsissa voimistuisi, ellei Saksa suuremmassa määrässä suuntaisi voimiansa Venäjää vastaan. Tämä virtaus perustuu vaaralliseen liittoon suurfinanssin ja harhaanjohdetun demokratian välillä. Mitä Castréniin tulee ei hänellä ole mitään tekemistä Löwensteinin artikkelin kanssa. Hänen hylkäämisensä ei voi tulla kysymykseen. Me täällä Ruotsissa olemme pieni joukkue suomalaisia, jotka työskentelemme saman päämäärän saavuttamiseksi. Kaikissa meissä on virheitä ja kaikki me saatamme hairahtua, mutta meidän täytyy kuitenkin pysyä solidaarisina. Se oli suoraa puhetta, ja von Lucius oli kyllin älykäs ymmärtämään, että minä tarkoitin täyttä totta. Hänen kannaltaan ei tietenkään ollut viisasta ajaa asiaa huippuunsa. Minun lähtiessäni taputti hän minua tuttavallisesti olalle sanoen: »minä otan teidät suojelukseeni.»

Mikä saattoi olla seurauksena jutusta? Kenties karkoituskäsky? Löwensteinin artikkelissahan oli minut nimenomaan, vaikka vastoin totuutta, mainittu hänen tiedonantajakseen. Mutta mihinkään voimakeinoihin ketään meikäläistä vastaan ei ryhdytty, ei edes sittenkään, kun alkoi tulla tunnetuksi, että tuon kuuluisan kirjasen kirjoittaja oli meidän tukholmalaispiirimme nuorempia jäseniä. Täytyikö ruotsalaisten myöntää, että se, mitä siinä sanottiin, ei ollut aivan perätöntä, vai katsottiinko, ettei sentään soveltunut Ruotsin perinnäistapoihin ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen myötätuntoon Suomen vapauspyrkimyksiä kohtaan kostaa meille siitä, mitä maamme parasta tarkoittaen olimme Ruotsista kertoneet saksalaiselle yleisölle, vaikkakin se saattoi tuntua loukkaavalta? Varmaankin oli asianlaita jälkimmäinen. Sillä ruotsalaiset olivat siksi jalomielisiä, että käsittivät, että meidän täytyi käyttää kaikkia tarjonaolevia keinoja voittaaksemme asiamme puolelle sen vallan, jota pidimme ainoana liittolaisenamme. Saksalaismielisissä oikeistopiireissä oli tämä itsestään selvää. Mutta samaa voi jossakin määrin sanoa myöskin sangen ympärysmielisestä vasemmistosta. Usein saatoin todeta, kuinka samat liberaalit ja sosialidemokraatit, joilla ei ollut kyllin kovia sanoja tuomitakseen Ruotsin aktivismia, osoittaen epäjohdonmukaisuutta, joka oli heidän sydämelleen kunniaksi, erottivat meidät pois tästä paheksumistuomiosta. He katsoivat meidän olevan väärällä tiellä, mutta antoivat sittenkin arvoa meidän pyrinnöillemme. Yksityisiä ilkeämielisiä vasemmistolehden lausuntoja ei voi katsoa todistukseksi tätä vastaan.

Aktivistien joukossa ja niissä piireissä, jotka olivat heitä lähellä, olivat sympatiat meitä ja meidän ajamaamme asiaa kohtaan entistäänkin suuremmat, voipa melkein sanoa, että ne lämpenivät sitä mukaa kuin toiveet Ruotsin voimakkaasta esiintymisestä Suomen hyväksi hälvenivät. Olen jo puhunut, siitä innostuneesta mielialasta, joka oli tunnusomaista ruotsalaissuomalaisen Pelikaani-klubin kokouksille ja keskusteluille. Kauniina ilmaisuna tästä mielialasta oli se juhlatilaisuus, joka toimeenpantiin Jonas Castrénin kunniaksi, kun hän helmikuun 25 p:nä täytti 67 vuotta. Oli toimeenpantu päivälliset, joihin ottivat osaa veljekset Sohiman, päätoimittaja Ljunglund, toimittaja Langlet, valtionarkistonhoitaja Clason, professori Steffen, toht. Otto Järte, toht. Yngve Larsson sekä useat Castrénin maanmiehet. Ruotsalaisten puolesta puhuivat Harald Sohlman ja Clason, meidän puolestamme m.m. maisteri Puhakka (suomeksi). Ruotsalaisten kunnianosoituksissa kuumaveriselle, vanhalle taistelijalle, jota arvosteltiin eri lailla, mutta josta kaikki pitivät, ilmenivät kauniisti heidän tunteensa vanhaa veljesmaata kohtaan. Muistan vielä, mitä riemua herätti, kun Clason lausui puheessaan, että Pohjanlahti on vain oja, mutta Rajajoki meri. Tämä ei ollut tyhjää kaunopuheisuutta. Näin todella ajateltiin ja tunnettiin.

Jos vielä saan palata »Die nordischen Länder und die Mittelmächte» kirjasesta johtuneisiin selkkauksiin, on minun lisättävä, että tätä pientä suomalais-ruotsalais-saksalaista kahnausta seurasi jälkinäytös muutamia kuukausia myöhemmin, kun Saksassa ilmestyi eräs mukaelma siitä nimellä »Die nordische Brücke».[73] Sen julkaisija oli johtaja Samuli Sario, Tukholman valtuuskuntamme jäsen ja Suomen Berliinissä olevan suomalaisen toimiston johtaja. Lentokirjanen herätti jonkin verran huomiota ja aika lailla melua.[74] Kun se ilmestyi, oli kuitenkin se tila, jonka aikana Norrmén oli laatinut kirjoitelmansa, tuntuvasti muuttunut. Venäjän vallankumous oli täydessä käynnissä ja sitä mukaa kuin se jatkui, vähenivät asteittain toiveet sen Pohjolan sillan aikaansaamisesta, jonka piti yhdistää Venäjä Atlantin rannikon kanssa. On epäilyksenalaista, oliko lentokirjasen julkaiseminen juuri silloin otollista.

* * * * *

Se lyhyt osa toimintaani sotavuosina, jota olen kuvannut tässä luvussa, oli täynnä moninaista ahkeraa työtä ja kirjavia elämyksiä. Asemani Venäjän sorrettujen kansojen liiton asiamiehenä vaati edelleenkin suuren osan ajastani ja monet olivat ne kiintoisat tuttavuudet, joita talloin jouduin tekemään. Näinä kuukausina suunnittelimme Liiton edustajain konferenssin kokoonkutsumista Tukholmaan, mutta suunnitelmaa ei voitu toteuttaa ennenkuin Venäjän vallankumous täydellisesti muutti »sorrettujen» aseman.

Veisi liian pitkälle, jos ryhtyisin esittämään useampia yksityiskohtia kuin jo olen tässä maininnut. Erästä pientä välikohtausta en kuitenkaan malta olla mainitsematta. Vaimoni oli Kööpenhaminassa, missä hän oli syksyllä 1916, tehnyt tuttavuutta erään Hudson-nimisen englantilaisen kanssa. Tämä möi näennäisesti automobiilirenkaita, mutta pian kävi ilmi, että se oli vain toisen mielenkiintoisemman toiminnan verhona. Hän oli näet »Commander» Englannin laivastossa ja englantilaisen vakoilun päällikkö Skandinaviassa. Hän ei sitä lainkaan salannut vaimoltani ja näytti tälle pitkän luettelon suomalaisista, jotka hänen tietämänsä mukaan olivat suhteissa saksalaisten kanssa. Oliko hänen ajatuksensa kukaties saada luettelo varmennetuksi ja täydennetyksi? Hyvin luultavaa, mutta on helppo käsittää, että hän sai vastaukseksi vain herttaista naurua.

No niin. Tämä salaperäinen herra ilmestyi Tukholmaan heinäkuun alussa ja kävi meitä tervehtimässä. Vaimoni sai silloin päähänsä pyytää hänet päivällisille yhdessä muutamien maanmiestemme kanssa. Ajatus oli oivallinen, sillä miksikä emme käyttäisi tilaisuutta tunnustellaksemme sellaistakin henkilöä, jota kaikesta mieskohtaisesta rakastettavuudesta huolimatta meidän täytyi pitää vastustajanamme. Ehkäpä saisimme tietää jotakin siitä, mitä toisessa leirissä ajateltiin meistä ja meidän pyrkimyksistämme, sillä kaikesta päättäen oli Commander Hudsonilla läheisiä suhteita Lontoon valtiaihin. Meiltä ei hän tietenkään saisi tietää enempää kuin mitä jo tiesi, mikä ilmeisestikään ei ollut aivan vähäistä.

Päivälliset pidettiin helmikuun 4 p:nä. Paitsi Hudsonia olivat vierainamme Konni Zilliacus, maisteri Norrman ja maisteri Herman Stenberg. Molemmat ensinmainitut olivat soveliaita lähetettäväksi tuleen englanninkielen taitonsa nojalla, Herman Stenbergin taas piti olla mukana näkyväisenä todistuksena siitä, että meillä oli suomalainenkin Suomi puolellamme. Tilaisuudesta tuli lystikäs kahakka kaikessa ystävyydessä. Oli rahanarvoista nähdä vanhan vallankumousmiehen Zilliacuksen istuvan suunnittelemassa kavalia kysymyksiä ja samalla torjumassa vastustajansa salamannopeita hyökkäilyjä. Kumpiko paljastaisi itsensä ja kumpiko saisi toiseltaan tietää jotakin itselleen arvokasta? Siinä kysymys.

Commander Hudson osoitti olevansa harras englantilainen imperialisti. Kaikki kansat, sanoi hän, saisivat hyvät olot Englannin lempeässä ja valistuneessa vallassa. Miksikä siis itsepintaisesti pidämme kiinni saaliinhimoisesta Saksasta, joka sitäpaitsi pian makaisi maahan lyötynä? Sillä sukellussota on »a big bluff». Kun huomautimme, että Englanti, paha kyllä, on Venäjän, meidän vihollisemme, liittolainen ja että me senvuoksi valitettavasti emme voi sanottavassa määrässä päästä nauttimaan sen jalomielistä suojelusta, väitti Hudson kiivaasti vastaan. Onhan Englannin hallitus jo tehnyt Venäjän hallitukselle huomautuksia Suomen hyväksi. Mutta mitä me sitten oikeastaan tahdomme ja kuinka pitkälle meidän vaatimuksemme menevät? Siihen vastasi Konni että Suomi tahtoo yksinkertaisesti kokonaan irtautua Venäjästä. Se on meille pääasia ja sen päämäärän saavuttamiseksi käytämme kaikkia keinoja mitä kohtalo suinkin käteemme antaa. Voisiko Englanti siinä suhteessa auttaa meitä? Se oli enemmän kuin mihin Hudson saattoi tai tahtoi vastata, ja niin siirtyi keskustelu vähemmän polttaville poluille.

Jälkeenpäin valitteli Hudson, että suomalaiset herrat olivat olleet niin pidättyväisiä. Minä arvelen hänen tällä tarkoittaneen sitä, että hän olisi halunnut yksityiskohtaisempia tietoja niistä keinoista, joita me aioimme käyttää. Hän oli ollut kylliksi englantilainen gentleman ollakseen tekemättä sellaisia kysymyksiä, joiden, jos niihin vastattiin, olisi täytynyt saattaa hänen isäntäväkensä tukalaan asemaan. Me puolestamme jätimme hienotunteisesti kysymättä, olivatko kaikki ne, jotka tässä istuivat hänen kanssaan kahvia juoden ja sikaria poltellen, hänen luettelossaan, vai oliko tarkoitus, että ne, joita siinä ei ehkä ennestään ollut, nyt saisivat kunnian päästä joukkoon. Toinen kysymys, jonka niinikään jätimme tekemättä ja joka olisi jäänyt vastausta vaille, koski hänen maanmiehensä, Englannin lähettilään sir Buchananin tarmokasta toimintaa Pietarissa. Vastaus siihen kysymykseen tuli kuukautta myöhemmin, kun sanomalehdenmyyjät Tukholman kaduilla huutelivat sitä ihmeellistä uutista, että Venäjällä oli puhjennut vallankumous.

XII. VALLANKUMOUSKEVÄT 1917

Maaliskuun 10 p:nä saapuivat Tukholmaan ensimmäiset sähkösanomat Pietarissa puhjenneista levottomuuksista. Toinen toisensa jälkeen seurasivat sitten sanomat vallankumousliikkeen jatkumisesta, katutaisteluista, kapinallisten sotajoukkojen voitosta, tsaarin vallastaluopumisesta 15:ntenä maaliskuuta ja väliaikaisen hallituksen muodostamisesta. Ja sitten sen vaikutuksista Suomessa: Roditshevin saapumisesta Helsinkiin, Seynin ja Borovitinovin vangitsemisesta 16 p:nä, upseerimurhista, suomalaisten valtuutettujen matkasta Pietariin. Maaliskuun 21 p:nä julkaistiin aamulehdissä sen autonomiamanifestin sanamuoto, jonka lähetyskunta oli väliaikaiselta hallitukselta hankkinut, ja 25 p:nä saapui vihdoin sähkösanoma Suomen uuden senaatin kokoonpanosta: 6 sosialidemokraattia ja 6 porvarillista. En luule erehtyväni sanoessani tämän tärkeiden uutisten sarjan herättäneen miltei enemmän huolestumista kuin iloa tukholmalaisessa piirissämme. Meidän ennustamamme tilanne oli nyt syntynyt. Tyydyttäisiinkö kotona tähän hetkelliseen voittoon ja luovuttaisiinko senvuoksi pyrkimästä suureen päämaaliin? Minulle vanhana aktivistina johtui tietenkin heti mieleen vertaus sen kanssa, mitä Suomessa tapahtui marraskuun lakon jälkeen 1905. Niinkuin silloin riemuittiin nytkin Helsingissä »laillisuuden palauttamisesta». Kiusaus lyhytnäköisen optimismin pauloihin antaumiseen oli kuitenkin tällä kertaa vielä suurempi, kun näet tsaarivaltaa Venäjällä ei, kuten vuonna 1905, ollut pakotettu vain puolinaisiin myönnytyksiin, vaan se oli kokonaan kukistettu, ja kun Venäjä nyt puolenkolmattavuotisen väsyttävän taistelun jälkeen oli verrattoman paljon heikentyneempi kuin se oli ollut Japanin sodan jälkeen.

Tukholmalaisella valtuuskunnalla oli näinä päivinä kokouksia tuhkatiheään. 16 p:nä päätettiin, että puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff ja maisteri Fabritius matkustaisivat Berliiniin päätehtävänään koettaa saada jääkäripataljoona siirretyksi pois rintamalta ja varustetuksi, »jotta sitä tarpeen vaatiessa voitaisiin käyttää Suomessa». Maisteri Donnerin piti matkustaa Haaparantaan neuvottelemaan niiden aktivistien kanssa, joita sinne odotettiin Helsingistä. 17 p:nä tarkastettiin ehdotus pataljoonaa koskevaksi kirjelmäksi Saksan viranomaisille. 18 p:nä laadimme, toht. Sivén, maisteri Donner ja minä, kirjelmän valtuuskunnalta Helsingissä olevalle keskuskomitealle sekä rohkaisevan tervehdyksen pataljoonalle. Sitä käsitystä, mikä meillä oli asemasta, kuvasi seuraava kysymys, joka sisältyi Helsinkiin menevään kirjelmään: »Onko mahdollisuuksia määrätyissä oloissa aikaansaada kansannousu?» Samana päivänä pidettiin Gilletissä kansalaiskokous, johon otti osaa noin 30 henkeä. Kokous hyväksyi tervehdyksen pataljoonalle (sen allekirjoittajiksi merkittiin »Seniores») ja päätti yksimielisesti lähettää maanmiehille kotimaahan seuraavan tiedonannon:[75]

»Kun vakaumuksemme on, että kansaamme elähyttää harras halu nyt, kun kaikki oikeudelliset ja moraaliset siteet, jotka aikaisemmin yhdistivät meitä Venäjään, ovat katkenneet, saavuttaa mahdollisimman suuri määrä vapautta ja valtiollista itsemääräämisoikeutta, lausumme julki sen vakaan toivomuksen, että mikään valtiollinen puolue Suomessa ei anna niiden lupausten vaikuttaa itseensä, joita Venäjän uusi hallitus antaa yksissä neuvoin saman valtakunnanduuman kanssa, joka tahtoi toimeenpanna Venäjän lakia Suomessa ja vuosikausia tyynenä katseli maassamme tapahtuvaa hävitystyötä. Ne epävarmat edut, joita Venäjän liittolaiset mahdollisesti saattavat meille lupailla, saisimme kenties ostaa maan miehisen nuorison hinnalla, jota nyt enemmän kuin milloinkaan tarvitaan muihin tehtäviin kuin heittämään pois henkensä taistelussa Venäjän fantastisten ja meille vieraiden sotapyrkimysten hyväksi.

Jos Suomen kansa nyt vastaanottaa autonomiansa Venäjältä, vaarannetaan sen työn hedelmät, jota keskusvaltain taholla sodan aikana on tehty Suomen hyväksi, ja kaikki tämän työn vaatimat uhrit olisivat turhat.

Meidän mielestämme on se varmemman tulevaisuuden mahdollisuus, joka tarjoutuu keskusvaltain avulla, otettava vakavasti huomioon.

Niin kauan kuin Suomi jää yhteyteen Venäjän kanssa, ei se ikinä voi saavuttaa turvallisuutta työskennellä edistyksensä hyväksi. Suomi jää siinä tapauksessa niinkuin kaikki muut tämän onnettoman valtakunnan osat leikkikaluksi niille arvaamattomille virtauksille ja hallitusjärjestelmille, jotka siellä toinen toistansa seuraavat.»

Tämän viestin yleissuunta on selvä, mutta sen epämääräisessä muodossa huomaa, kuinka vaikeaa meidän oli määrätä kantaamme tapahtumiin, kun olimme vailla tietoja Suomessa vallitsevasta tilanteesta. Joka tapauksessa ajattelimme, että pataljoonaamme sangen pian tultaisiin tarvitsemaan kotimaassa. Maaliskuun 20 p:nä matkustivat von Bonsdorff ja Fabritius Berliiniin. Olen merkinnyt muistiin, että saattaessani heitä junalle neuvoin heitä »koettamaan aikaansaada, että osa pataljoonasta heti lähetetään Suomeen».

Mutta jo seuraavana päivänä oli saapunut sanomia jotka osoittivat 18 p:nä laatimamme viestin osittain ennenaikaiseksi. Nyt julkaistu autonomiamanifesti meni myönnytyksissä pitemmälle kuin oli odotettu eikä siihen ollut liitetty mitään ehtoa suomalaisten kutsumisesta sotapalvelukseen. Mitä tämä mahtaisi vaikuttaa mielialaan Suomessa? Sitä levottomina aprikoimme. Tapasin toht. Sivénin aamulla, ja me lähetimme heti omalla uhallamme kutsun uuteen kansalaiskokoukseen illaksi. Valtuuskunta, joka kokoontui aamupäivällä, hyväksyi toimenpiteen. Professori Erich laati kiireen kaupalla päätöslauselman, joka oli esitettävä kokoukselle. Kokous pidettiin kello 8 illalla Anglais-hotellissa. Osanottajien joukossa, joita oli yli 30 henkeä, oli muun muassa professori Georg von Wendt Helsingistä ja herra Hyrskymurto Suomen Tukholmassa olevasta sosialidemokraattisesta yhdistyksestä. Päätöslauselma hyväksyttiin, ja kokous päätti 16 äänellä 8 vastaan julkaista sen seuraavan päivän lehdissä.

Päätöslauselmassa sanottiin, että Suomen kansa ei voi turvautua Venäjän lupauksiin, jotka voidaan peruuttaa niin pian kuin valtasuhteet ovat muuttuneet, ja että sen kansallinen ja valtiollinen olemassaolo on turvattava pysyvällä tavalla. »Suomen kysymys», lausuttiin, »jota Venäjän väliaikaisen hallituksen julistus ei suinkaan ole ratkaissut tai tehnyt olemattomaksi, on oikeudelliselta ja poliittiselta sisällykseltään siksi tärkeä, että sen joka tapauksessa vielä täytyy tulla kansainvälisen järjestelyn alaiseksi, joka täysin ottaa huomioon Suomen kansan tarpeet ja luo välttämättömät edellytykset ja takeet sille, että se voi täyttää kansalliset ja yleisinhimilliset tehtävänsä. — — — Sellaisten takeiden vaatiminen tällä hetkellä on Suomen kansan velvollisuus niin nykyisen kuin tulevien polvien edessä ja tämän vaatimuksen täyttäminen on Euroopan velvollisuus kansakuntaa kohtaan, jonka epätasainen oikeustaistelu musertavaa ylivaltaa vastaan on vertaansa vailla historiassa.»

Kuten näkyy, on tämä lausuma vielä lievempi kuin marraskuun 18 p:n päätöslauselma. Meidänhän täytyi karttaa julkisessa lausunnassa esittämästä mitään, joka voisi tuottaa vaikeuksia Suomessa olevalle johdolle. Pääasia oli sen seikan toteaminen, että manifestia ei saanut katsoa lopullisesti ratkaisevaksi. Täytyi jäädä Suomessa olevien maanmiestemme asiaksi itsenäisyysvaatimuksen avoin julkilausuminen, kun sen ajan katsottiin tulleen. Kaikkien tapausten varalta lähetettiin 25 p:nä Helsinkiin professori Erichin laatima luonnos itsenäisyys-julistukseksi. Muutamia päiviä myöhemmin lähetettiin Helsinkiin toinen professori Erichin laatima memorandumi, jossa hän kehitteli maksimiohjelmaa sen varalta, että Suomi jäisi Venäjän yhteyteen. Siinä oli m.m. niin pitkälle meneviä vaatimuksia kuin että Suomen pitäisi saada oma kansallis- ja kauppalippu sekä oikeus tehdä tulli- ja kauppasopimuksia vieraiden valtojen kanssa. Sitäpaitsi pitäisi Venäjän suostua siihen, että Suomen kysymys rauhaa tehtäessä otetaan kansainvälisen järjestelyn alaiseksi.

Emme kuitenkaan voineet salata itseltämme, että meillä oli sangen pienet mahdollisuudet vaikuttaa kotimaan päätöksiin. Tukholmassa saatoimme toistaiseksi pääasiassa vain pitää huolta siitä, että vallankumouksen vaikutuksia Suomessa ei Skandinaviassa ja Saksassa käsitettäisi väärin. Se ei ollut aivan helppoa. Ruotsissa oltiin heti valmiita pitämään autonomiamanifestia erittäin onnellisena Suomen-kysymyksen ratkaisuna. Minä julkaisin useita artikkeleita Tukholman lehdissä selvittääkseni asemaa, mutta uutiset ilonilmauksista Helsingissä kumosivat skeptillisiä selittelyltäni kiusallisella tavalla. Ruotsin taholta ei käynyt tietenkään mitään toivominen, kun asiat Suomessa tuntuivat olevan niin hyvällä kannalla. Koetettiin saada erästä korkeassa asemassa olevaa henkilöä taipumaan siihen ajatukseen, että Ruotsi tunnustaisi uuden valtamuodon Venäjällä ainoastaan sillä ehdolla, että Suomen autonomia taattaisiin tulevissa rauhanneuvotteluissa (Erichin ehdotus), mutta se ei johtanut mihinkään tuloksiin, kuten arvattavaa olikin.

Tärkeämpi oli kysymys, kuinka Saksa suhtautuisi Suomen uuteen asemaan. Berliinissä oltiin ilmeisesti ensimmäisinä päivinä aivan epäselvillä tilanteesta mitä Pietariin ja Helsinkiin tulee. Maaliskuun 17 p:na kutsui ministeri von Lucius minut Saksan lähetystöön. Tavallisella kiusoittelevalla tavallaan kysyi hän minulta, emmekö me nyt voisi panna toimeen jotakin Suomessa. Siihen minä vastasin, että minun ja toverieni käsityksen mukaan on parasta asettua odottavalle kannalle, katsoen aseman epävarmuuteen. Kahta päivää myöhemmin kutsuttiin minut uudelleen lähetystöön. Nyt ilmoitti von Lucius minulle, että hänen kysymyksensä oli aiheutunut eräästä ulkoministeri Zimmermannin sähkösanomasta, että hän oli sähköttänyt lyhyen vastauksen Berliiniin ja että hän nyt oli saanut uuden sähkösanoman, jossa Zimmermann sanoi olevansa pettynyt. Enkö minä nyt voisi antaa selvempää vastausta? Minä lupasin tehdä sen kirjallisesti, neuvoteltuani toverieni kanssa. Hiljaisessa mielessäni olin suutuksissani. Miksikä en ollut heti saanut tietää, että ulkoministeri itse oli tiedustellut meidän kantaamme? Uudelleen käydessäni lähetystössä sain sitten vihdoin nähdä Zimmermannin ensimmäisen sähkösanoman sanamuodon. Se kuului: »Pyydän kehoittamaan (saksaksi 'nahezulegen') suomalaista valtuuskuntaa käyttämään nykytilannetta Venäjällä tarmokkaaseen toimintaan. Suomen itsenäiseksijulistamisen hetki näyttää tulleen.» Valtuuskunta kokoontui heti ja laadittiin minun luonnokseni mukaan tilanteen selostus. Käsitystä, että toistaiseksi täytyi pysyä odottavalla kannalla, perusteltiin siinä etupäässä viittaamalla siihen, että Suomi edelleenkin oli venäläisen sotaväen vallassa, joka oli liittynyt väliaikaiseen hallitukseen.

Selostus ja vielä enemmän autonomiamanifestin julkaisu lienee saanut Zimmermannin vakuutetuksi, että hänen neuvonsa Suomen itsenäiseksi julistamisesta oli ollut ennenaikainen, mutta samalla on hänen täytynyt ajatella, että Saksan hallitus kuukautta aikaisemmin oli laiminlyönyt tärkeän eräpäivän Suomen suhteen. Konsuli Goldbeck-Löwe, joka heti Venäjän vallankumouksen jälkeen oli käynyt Zimmermannin luona, kertoi sitten mm minulle ministerin sanoneen hänelle, että oli vahinko, ettei Saksa aikaisemmin ollut antanut lausumaa Suomen hyväksi. Niin, miksei Saksan hallitus ollut ottanut helmikuussa antamaamme neuvoa varteen? Nyt oli jokseenkin myöhäistä esittää lupauksia Saksan puolelta. Venäjä oli ehtinyt edelle.

Joka tapauksessa ottivat valtuuskunnan Berliiniin lähettämät edustajat, vapaahra von Bonsdorff ja maisteri Fabritius, puheeksi Saksan kannatuksen vakuuttamisen Suomelle. Sen esittäminen kävi luontevasti kuukautta aikaisemmin tehdyn esityksen johdosta. Olihan ulkoministeri Zimmermann silloin antanut nimenomaisen lupauksen, että hän ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa toimittaa meidän anomamme vakuutuksen. Fabritius teki tässä tarkoituksessa ehdotuksen, että me uudessa esityksessämme pyytäisimme Saksan keisaria lausumaan sanansa Suomen hyväksi. Sellaiselle lupauksen muodolle annettaisiin Suomessa varmaan enemmän arvoa kuin millekään muunlaatuisille saksalaisille lupauksille. Fabritiuksen käsitystä kannattivat muut Berliinissä olevat kansalaisemme ja niinikään hyväksyttiin hänen ehdotuksensa, että meidän puoleltamme laadittaisiin tällaisen sitoumuksen luonnos. Luonnoksen laativatkin Fabritius ja maisteri Eirik Hornborg, ja sen hyväksyivät von Bonsdorff ja Sario. Valtuuskunnan puheenjohtajana esitti vapaahra von Bonsdorff ehdotuksen Zimmermannille. Hän teki sen erittäin ansiokkaalla tavalla, kertoi minulle Fabritius jälkeenpäin. Jo samana iltapäivänä ilmoitettiin anomuksemme puhelimitse suureen päämajaan, missä keisari Wilhelm sillä hetkellä oli, ja muutamaa päivää myöhemmin oli vastaus Berliinissä. Se sisälsi ilmoituksen ulkoministeriöltä von Bonsdorffille, että H.M. Keisari asiaa esiteltäessä oli hyväksynyt näin kuuluvan lausuman:

»Saksan hallitus katsoo Saksan edun vaativan, että Suomi mikäli mahdollista saavuttaa täyden itsenäisyyden. Tämän johdosta on Saksan hallitus valmis rauhaa tehtäessä vaikuttamaan tämän päämäärän saavuttamiseksi silloin vallitsevien olojen mukaisesti. Jos kuitenkin jonkinlaista poliittista sidettä jää olemaan Suomen ja Venäjän välillä, on Saksa valmis kannattamaan Suomen autonomian sopimuksenmukaista ylläpitämistä.»[76] Tätä lausumaa, joka paria sanaa lukuunottamatta oli yhtäpitävä Berliinin suomalaisessa toimistossa laaditun ehdotuksen kanssa, ei saanut julkaista, mutta kyllä luottamuksellisesti saattaa valtiollisten johtajien tietoon Suomessa.

Maaliskuun 30 p:nä saapui Sario Tukholmaan mukanaan jäljennös tästä keisarillisesta selityksestä. Voi ajatella miten iloitsimme, kun vihdoinkin olimme saaneet Saksalta sitovan lupauksen itsenäisyyspolitiikkamme perustaksi. Selityksen arvoa lisäsi suuressa määrin se että keisari itse oli sen hyväksynyt. Että sitä toistaiseksi ei saanut julkaista, oli meistä tosin ikävää mutta me käsitimme kuitenkin ne poliittiset syyt, jotka aiheuttivat tämän määräyksen. Saksan lupaus Suomelle olisi kieltämättä Euroopan yleisen mielipiteen silmissä esiintynyt jokseenkin omituisessa valossa, se kun oli annettu Venäjän väliaikaisen hallituksen autonomiajulistuksen _jälkeen_. Nyt nähtiin, kuinka epäviisaasti Saksan hallitus oli menetellyt, kun ei antanut selitystään _ennen_ Venäjän vallankumousta. Niinikään ymmärsimme, että keisarin hyväksyttäväksi ei oltu voitu esittää sitovaa lupausta ajaa läpi Suomen täydellinen itsenäisyys, niin kauan kuin meidän maamme vielä oli Venäjän kiistämättömässä vallassa.

Hornborg, joka niinikään oli saapunut Berliinistä, matkusti maaliskuun 31 p:nä Suomeen hoitamaan edustajan tehtäviään valtiopäivillä. Hän sai siis välittömästi tuoda Helsinkiin iloisen tiedon keisarillisesta lupauksesta. Huhtikuun 5 p:nä matkusti myöskin Sario Helsinkiin. Kumpikin oli Berliinissä saanut sen käsityksen, että me saisimme Saksan ulkoministeriöltä virallisesti vahvistetun asiakirjan, joka sisältäisi keisarin hyväksymän selityksen, ja niin lienevät he asian Helsingissä esittäneetkin. Kun von Bonsdorff huhtikuun 6 p:nä saapui Tukholmaan, ei hänellä kuitenkaan sellaista asiakirjaa ollut. Hornborgilta ja Sariolta saamamme kertomus oli siis johtunut valitettavasta väärinkäsityksestä. Me olimme saaneet ainoastaan selityksen jäljennöksen ilman päivämäärää, osoitetta ja allekirjoitusta. Pettymyksemme ei ollut vähäinen. Minä puolestani muistelin sitä kirjettä, jonka kesäkuussa 1915 olin saanut uskolliselta kannattajaltamme Lyytikäiseltä ja jossa puhuttiin huhusta, että meillä oli hallussamme kirjallinen sitoumus Saksan puolelta. Suomessa tahdottiin nähdä jotakin paperille kirjoitettua, mutta saatoimmeko nyt sanoa sitä saaneemme? Sinänsä oli tosin Saksan keisarin lupaus sitova, mutta me olimme kuitenkin Hornborgin ja Sarion mukana lähettämällämme sanalla jossakin määrin eksyttäneet kotimaassa olevia. Se oli kiusallista, ja karvaita arvosteluja lausuttiin valtuuskunnassa tämän johdosta, sitä kun katsottiin laiminlyömiseksi meidän puoleltamme. Eri ehdotuksia tehtiinkin allekirjoitetun asiakirjan hankkimiseksi edes nyt post festum. Ne yritykset, joita todella siihen suuntaan tehtiin — myöskin konsuli Goldbeck-Löwe kirjoitti siitä suoraan Zimmermannille — eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään tuloksiin.

Tässä oli siis kaikki, mitä Saksan ulkoministeriö saattoi tehdä meidän hyväksemme. Enemmän merkitystä oli Saksan sotilasviranomaisten toimenpiteillä. Valtuuskunnan esitys, että jääkäripataljoona lopullisesti siirrettäisiin pois rintamalta saamaan edelleen koulutusta sen odottaessa varsinaista käyttöään tehtäväänsä Suomessa, oli hyväksytty. Maaliskuun 25 p:nä siirrettiin pataljoona Libauhun, jossa se sai olla, kunnes se helmikuussa 1918 lähetettiin meritse Danzigin kautta Suomeen. Mitä suurin merkitys vastaisuudessa oli sillä, että ei ainoastaan pataljoonan asiat, vaan ylimalkaan koko Saksan meidän vapausliikkeemme yhteydessä oleva sotapolitiikka nyt kenraali Ludendorffin käskystä siirrettiin »kenttäarmeijan yleisesikunnan Berliinissä olevalle valtiolliselle jaostolle», jonka päällikkönä oli kapteeni, sittemmin salaneuvos Ernst von Hülsen.[77] Jo maaliskuun 21 p:na ilmoitti lähetystöneuvos von Kienlin minulle, että kaksi mainittuun valtiolliseen jaostoon kuuluvaa henkilöä aivan ensi tilassa saapuisi Tukholmaan asettuakseen yhteyteen valtuuskunnan kanssa Suomen vapausliikkeen edistämiseksi. Toinen näistä henkilöistä oli johtaja Hans Steinwachs, joka siten alkoi tärkeän toimintansa meidän järjestömme ja Saksan ylimmän sodanjohdon välittäjänä. Tällä toimenpiteellä saatiin aikaan sangen tarpeellinen saksalaiselta taholta suoritettavan työn keskitys ja samalla se oli meille todistuksena, että suuressa päämajassa nyttemmin pidettiin Suomen avustamista reaalisena sotilaallisena etuna.

Sen työnjaon johdosta, joka valtuuskunnassamme oli toimeenpantu, tuli minulla olemaan verraten vähän tekemistä yleisesikunnan valtiollisen jaoston kanssa, kun näet sotilasasioita hoitivat toiset valtuuskunnan jäsenet, etupäässä maisteri Kai Donner, sittemmin Tukholmassa olevan sotilaskomiteamme edustajain avulla. On tunnettua, että valtiollisen jaoston ja sotilaskomitean yhteistyön panivat alkuun toukokuussa eversti Mexmontan, ratsumestarit Hannes Ignatius ja Ahrenberg sekä kapteeni Gösta Theslöf.

Se vapausliikkeemme jakso, joka nyt seurasi, on verraten hyvin tunnettu monista ennen julkaistuista kuvauksista. Yhä useampia henkilöitä sekä Suomessa että ulkomailla liittyi nyt työhön, joka muodostui toisenlaiseksi kuin ennen kotimaan valtiollisten olojen muuttumisen johdosta. En ryhdy senvuoksi esittämään yhtenäistä kuvausta tapausten kulusta; rajoitun vain kertomaan muutamia omia elämyksiäni tältä ajalta.

* * * * *

Minun on silloin ensin kerrottava kokemuksistani kahden viikon oleskelun aikana Berliinissä huhtikuulla. Matkani johtui lähinnä välttämättömyydestä neuvotella paroni von der Roppin kanssa siitä, mille kannalle Venäjän sorrettujen kansojen liiton tuli asettua siinä uudessa tilanteessa, jonka Venäjän vallankumous oli luonut. Minun mielestäni olisi Liiton pitänyt kokoontua konferenssiin, jossa kukin kansakunta esittäisi vaatimuksia, jotka menisivät jonkin verran pitemmälle kuin ne myönnytykset, joihin Venäjän uusi hallitus oli suostunut. Mutta paroni von der Ropp ja minä tulimme pian vakuutetuiksi, että ajankohta oli sellaiselle konferenssille erittäin epäsuotuisa. Siitäkään Liiton julistuksesta, johon laadimme luonnoksen, ei tullut mitään senvuoksi, että Liiton esimies Lempicki ei suostunut sitä allekirjoittamaan. Meidän täytyi tyytyä odottamaan tapahtumain kehittymistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Berliinissä oltiin sangen epätietoisia siitä, mille kannalle Saksan nyt oli asetuttava Venäjän suhteen.