Part 2

Minkä verran kertomukseni lienee vaikuttanut Saksan ulkoministeriön käsitykseen Suomessa vallitsevasta tilasta, en voi sanoa. Luultavasti oli saatu vieläkin pessimistisempiä tietoja toiselta taholta. Jos olisin voinut esiintyä ei vain raportin antajana, vaan määrätietoisen ja tarmokkaan suomalaisen yhtymän edustajana, ei tiedustelumatkani tulos varmaankaan olisi ollut näin laiha. Mutta sellaista yhtymää ei vielä siihen aikaan ollut olemassa enkä Helsingissä käydessäni ollut pyrkinyt lähempiin kosketuksiin niiden piirien kanssa, joilta olisin voinut odottaa suurinta ymmärtämystä; tarkoitan entisiä aktivisteja ja ylioppilasnuorisoa.

Parin päivän kuluttua jatkoin matkaani Italiaan. Matkustin Wienin kautta, missä tapasin Johannes Öhquistin, ja saavuin marraskuun alussa Roomaan. Oleskeluni siellä tuli otaksumaani hiukan pitemmäksi, kun matkan varrella olin loukannut vasemman käteni. Vasta kuun lopulla olin valmis palaamaan pohjoiseen.

II. LOCKSTEDTIN KURSSEJA VALMISTELLAAN.

Sinä aikana, jonka oleskelin Italiassa, oli asemassa tapahtunut tuntuvia muutoksia sekä Saksassa että meillä Suomessa. Saksan voitontoiveet länsirintamalla olivat rauenneet. Sveitsin rajalta aina Pohjanmereen saakka oli muodostunut yhtenäinen ampumahautajono, joka pääasiassa pysyi muuttumattomana sodan loppuun saakka kummankaan puolen kykenemättä sitä murtamaan. Sitä tärkeämmäksi tuli nyt itärintama, missä keskusvaltojen ratkaiseva voitto vielä näytti mahdolliselta. Oli selvää, että tämä seikka oli omiansa vaikuttamaan myöskin Saksan suhteeseen Suomeen. Kuta kauemmaksi koilliseen Saksan aseet tunkeutuivat, sitä tärkeämpää oli sekä sotilaalliselta että poliittiselta kannalta saada kokonainen kansa liittolaiseksi Venäjän armeijain selkään.

Suomessa taas olivat kaikki toiveet Venäjän politiikan kääntymisestä meille edullisemmaksi osoittautuneet perusteettomiksi. Svinhufvudin Siperiaan-vienti oli jo selvä merkki siitä, mikä meitä odotti. Mutta ratkaisevan merkityksen sai marraskuussa julkaistu laaja venäläistyttämisohjelma, joka osoitti, että Nikolai II:n hallitus oli päättänyt lopullisesti hävittää valtio-autonomiamme. Kaikki muistavat, kuinka syvän vaikutuksen tämä ohjelma teki yleiseen mielipiteeseen Suomessa ja kuinka monien siihen saakka odottavalla kannalla olleiden piirien silmät nyt aukenivat. Maa oli hukassa, ellemme saaneet apua ulkoapäin.

Passiivisen vastarinnan miehet olivat jo aikaisin alkaneet toimia.[1] Lähettejä lähetettiin Englantiin ja Amerikkaan koettamaan aikaansaada, että Suomen kysymys otettaisiin esille tulevassa rauhankongressissa. He palasivat vasta huhtikuussa 1915 saavuttamatta muuta kuin enemmän tai vähemmän epämääräisiä lupauksia yksityisiltä valtiomiehiltä. Koetettiin myöskin saada Skandinavian maita harrastamaan kansainvälistä asiaan puuttumista, mutta siinäkään ei päästy juuri mielialan tunnustelua pitemmälle. Paras, mitä siinä suhteessa propagandan alalla aikaansaatiin, oli tunnettu lentokirjanen »Finlands öde och Sveriges trygghet». Ei ollut tekijän, rehtori Eirik Hornborgin syy, että kirjanen erinäisten Tukholmassa tehtyjen muutosten vuoksi sai laimeamman sävyn kuin tekijä oli tarkoittanut. Lopuksi on mainittava, että sosialidemokraattimme ja muutamat porvarilliset poliitikot ylläpitivät vanhoja suhteitaan Venäjän vastustuspuolueiden kanssa.

Mutta asema oli kuitenkin sellainen, että se miltei väkisin pakotti yleisen mielipiteen Suomessa aktivismin puolelle. Marraskuun venäläistyttämisohjelma vaikutti ennen kaikkea juuri tähän suuntaan. On tunnettua, kuinka katseet tällöin kääntyivät osaksi Ruotsiin, osaksi ja pääasiallisesti Saksaan, ainoihin mahdollisiin liittolaisiin aseellisessa taistelussa Suomen kansan olemassaolosta.

Tästä mielialan muutoksesta kotimaassa en kuitenkaan tiennyt mitään, kun marraskuun lopulla saavuin Berliiniin matkalla Tukholmaan. Tällä kertaa tapasin Berliinissä useita maanmiehiä. Heidän keskuudessaan oli muodostettu suomalainen avustuskomitea pitämään huolta niistä lukuisista suomalaisista, jotka oleskelivat Saksassa, monet suuressa puutteessa ja kaikki melkein kokonaan eristettyinä yhteydestä kotimaan kanssa. Tämän komitean puheenjohtajana oli herra A. Leonard, suomalaisen kanssa naimisissa oleva saksalainen, erään konserttitoimiston omistaja. Oli osittain saatu Saksan viranomaiset vakuutetuiksi siitä, että suomalaisia ei ollut pidettävä vihollisina ja että heitä senvuoksi oli kohdeltava toisin kuin muita Venäjän valtakunnan alamaisia. Se lievempi kohtelu, joka tuli saksalaisten balttien osaksi, oli tervetulleena vertauskohtana.

Mutta komitean jäsenet eivät tahtoneet rajoittua vain filantrooppiseen toimintaan. He olivat kaikki lämpimiä Saksan ystäviä ja lujasti vakuutettuja siitä, että Suomi saattaisi ja sen pitäisi luottavasti liittyä Saksaan saavuttaakseen vapautuksensa sen avulla. Sen ympäristön vaikutuksen alaisina, jonka keskuudessa he elivät, he uskoivat järkähtämättömästi keskusvaltojen voittoon. He olivat epätoivoissaan siitä, ettei Suomessa ryhdytty millään lailla osoittamaan, että halusimme ruveta Saksan liittolaisiksi. Odottaessaan uutisia kotimaasta he koettivat vaikuttaa saksalaisten mielipiteeseen Suomen hyväksi. Näiden poliittisten pyrkimysten johtajaksi tuli marraskuun lopulla varatuomari _Fredrik Wetterhoff_.

Tämä mies, joka näin joutui etualalle vapausliikkeessämme maailmansodan aikana, oli monessa suhteessa merkillinen henkilö. Kaikkien, jotka joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan, täytyi tunnustaa hänen isänmaallinen mielialansa, hänen suuri älynsä ja väsymätön tarmonsa sekä varsinkin hänen tavaton, suorastaan tenhoava kykynsä osata aikaansaada ja ylläpitää harrastusta ja suopeutta Suomea kohtaan vaikutusvaltaisissa saksalaisissa. On monta kertaa mainittu ja onkin varmaan kiistämätöntä, että hänellä oli sangen suuri vaikutus Saksan viranomaisten päätökseen järjestää ensimmäiset Lockstedtin-kurssit suomalaisia ylioppilaita varten. Hänen ansiotansa oli myöskin, että tätä ensimmäistä pientä joukkoa ei hajoitettu, vaan että se päinvastoin laajennettiin kokonaiseksi pataljoonaksi.

Toiselta puolen oli Wetterhoffilla ilmeisiä heikkouksia, jotka tuottivat hänelle lukuisia vihamiehiä. Häntä syytettiin pintapuolisuudesta, turhamielisyydestä ja vallanhimosta. Väittivätpä jotkut, ettei hänen sanaansa voinut luottaa. Suomessa mieliala ainakin alussa häntä jyrkästi vastusti, pääasiallisesti niiden seikkojen vuoksi, jotka olivat aiheuttaneet hänen poistumisensa maasta. Heti maailmansodan alussa hän oli mennyt Saksan armeijaan vapaaehtoisena ja tullut Saksan alamaiseksi. Tämä seikka muuttui hänelle sittemmin haitalliseksi, se kun teki hänet riippuvaksi Saksan viranomaisten mielivallasta. Nyt hän oleskeli siviilimiehenä Berliinissä, saatuaan vapautuksen sotapalveluksesta antautuakseen puuhailemaan Suomea koskevissa asioissa.

Minun tehtäväni ei ole selostaa Wetterhoffin ja hänen avustajiensa toimintaa Saksassa. Kun tämän toiminnan historia kirjoitetaan, saa moni seikka, joka nyt tuntuu hämärältä, oikean valaistuksensa. Tässä saatan käsitellä sitä ainoastaan mikäli se suoranaisesti kosketti omaa toimintaani.

Marraskuun 27 p:nä perustettiin Berliinissä uusi suomalainen komitea, jonka johtajaksi tuli Wetterhoff. Joulukuun 3 p:nä pidettiin uusi kokous, jossa minäkin olin läsnä. Tein maanmiehilleni selkoa Suomessa-käynnistäni ja siellä saamistani vaikutelmista. Kertomukseni vaikutti jonkun verran masentavasti innostuneeseen mielialaan, mutta minkäpä sille mahtoi? Olojen kaunistelua ei kukaan saanut minulta odottaa. Muuten huomautin, että tila Suomessa luultavasti oli muuttunut sen jälkeen, kun sieltä läksin kuukausi sitten. Viittauksen siihen antoi eräs kirje, jonka äskettäin Suomesta Tukholmaan palannut kreivi Mannerheim oli kirjoittanut minulle. Hän kertoi siinä venäläisten uusimmista toimenpiteistä ja lopetti varovin, mutta kuitenkin paljon sanovin sanoin: »Täytyy myöntää, että kansalaistemme lojaalisuus pannaan kovalle koetukselle.»

Kokouksen päätöksen voin tässä sivuuttaa. Jälkeenpäin olin. pitkissä yksityisissä neuvotteluissa Wetterhoffin ja hänen lähimmän luottamusmiehensä toht. Johannes Sundwallin kanssa. Sovittiin, että minä Tukholmassa pysyisin likeisissä kosketuksissa Berliininkomitean kanssa. Jos oikein muistan, esitti Wetterhoff jo silloin suunnitelmansa sotilaskouluutuksen hankkimisesta Saksassa siellä asuville suomalaisille, joiden lisäksi pitäisi tulla joku määrä kotimaasta. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että niin hyvin tämä suunnitelma kuin useat muut Wetterhoffin poliittiset laskelmat tuntuivat minusta olevan löyhällä perustalla Kaikki riippui Suomessa vallitsevasta mielialasta, mutta minkälaiseksi se oli viime aikoina kehittynyt, sitä ei kukaan meistä tiennyt. Sitäpaitsi lienee minun toden sanoakseni lisättävä, että Wetterhoffin esiintyminen ei vaikuttanut minuun joka suhteessa edullisesti. M.m. teki minuun vastenmielisen vaikutuksen hänen kireä suhteensa Leonardiin, jota hän ei pitänyt Suomea koskevissa poliittisissa kysymyksissä kyllin pätevänä.

Joulukuun 5 p:nä saavuin Tukholmaan ja kävin heti kreivi Mannerheimin luona.

»Olipa hyvä», sanoi tämä, »että tohtori tuli. Juuri eilen kävi luonani kaksi suomalaista ylioppilasta, joilla oli tärkeä asia esitettävänä. Minä neuvoin nuoret miehet teidän luoksenne, kun tiesin teidän tulevan tänään. Tahdotteko tavata heitä?»

Olisinko voinut toivoa parempaa? Jo samana päivänä sain tutustua molempiin nuorukaisiin kreivi Mannerheimin luona. Toinen oli teknologi Bertel Paulig, toinen ylioppilas Walter Horn. Miten merkillisiä uutisia heillä olikaan kerrottavana! Helsingissä ylioppilaat olivat muodostaneet salaisen komitean ja sen lähettäminä olivat Paulig ja Horn matkustaneet Tukholmaan ottamaan selkoa, olisiko Saksasta saatavissa aseita ja voitaisiinko 150 à 200 ylioppilasta lähettää Saksaan oppimaan sotilasammattia.

Siihen oli siis asema kehittynyt Suomessa. Minun oli nyt ratkaistava, voisinko ottaa vastuulleni ylioppilaittemme rohkean suunnitelman toteuttamisen avustamisen. Oliko mitään takeita, että se onnistuisi? Ilmeisestikään ei. Oli vielä sangen epävarmaa, suuntaisiko Saksa rynnistyksensä koillista kohti. Suomen kapina oli tosin edelleenkin Saksan etujen mukaista, mutta tehokasta apua aseellisen kapinan nostamiseen ei meille mitenkään ollut luvattu. Emme tienneet edes kannattaisiko Saksa Suomen vapausvaatimusta tulevassa rauhanteossa. Lisäksi oli ilmeistä, että Venäjän viranomaisilta ei ajan mittaan voitaisi pitää salassa, että Suomen kansalaisia oli lähtenyt Saksaan sotilaalliseen yhteistoimintaan valtakunnan vihollisten kanssa. Se aiheuttaisi varmaan ankaria rankaisutoimenpiteitä ja uusia kärsimyksiä kansallemme. Oliko yksityisillä kansalaisilla oikeutta omin päinsä ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen? Molemmat lähetit tiesivät kertoa, että suurin osa poliittisia johtajia, joiden kanssa ylioppilaat olivat salaisesti neuvotelleet, oli asettunut yrityksen suhteen epäröivälle tai suorastaan paheksuvalle kannalle. Lojaalisuuden tunne sitä hallitsijaa kohtaan, joka kaikista väkivallanteoista huolimatta oli meidän laillinen esivaltamme, oli edelleen syvälle juurtuneena johtavien miestemme enemmistössä. Nekään, jotka eivät enää katsoneet minkään uskollisuusvelvollisuuden Nikolai II:ta kohtaan sitovan meitä, eivät muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta pitäneet ylioppilaiden puuhaa muuna kuin nuorison tavallisen varomattomuuden ilmauksena. Vihdoin oli hyvinkin luultavaa, että yrityksen osanottajat, jos se epäonnistuisi, eivät koskaan voisi palata kotimaahansa. Saatoinko, jos olin tunnollinen mies, avustaa niin monen isänmaallismielisen nuoren miehen ja heidän omaistensa syöksemistä onnettomuuteen?

Entiseen aktivistiin eivät nämä mietteet kuitenkaan saattaneet vaikuttaa ratkaisevasti. Kuuluihan aktivismin periaatteisiin, että yksityisen kansalaisen oikeus, jopa erinäisissä oloissa hänen velvollisuutenakin, on toimia omin päinsä maan hyväksi, kun yhteiskunta tai valtio ei voi sitä tehdä. Tietenkin saattoi yritys epäonnistua, mutta joka ei mitään uskalla, ei voi mitään voittaakaan. Kun se päivä kerran koittaisi, jolloin kansamme saattaisi nousta aseelliseen taisteluun vapautensa puolesta, olisi erinomaisen tärkeää, että olisi saatavissa pari sataa miestä, jotka ovat saaneet sotilaskoulutuksen ja voisivat jossakin määrin korvata upseerien puutetta. Sitäpaitsi oli semmoinen rohkea yritys, josta nyt oli kysymys, omiansa lisäämään kansamme rohkeutta ja itseluottamusta. Poliittiselta kannalta oli sangen tärkeää osoittaa saksalaisille, että Suomen kansassa todella oli uhrautuvaisuutta ja taistelunhalua ja ettemme tahtoneet rajoittua vain pitämään puheita vapautemme puolesta ja kerjäämään apua toisilta. Mitä vihdoin tuli nuorten miesten henkilökohtaiseen uhkavaaraan, niin hehän olivat tehneet suunnitelmansa omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan, ja vanhempi polvi saattoi vain osoittaa kiitollisuuttaan ja ihailuaan heidän isänmaallisesta uhrautuvaisuudestaan ja kaikin tavoin avustaa heidän pyrkimyksiään.

Uusi ylpeyden ja luottamuksen tunne täytti mieleni, kun istuin yhdessä Pauligin ja Hornin kanssa laatimassa Saksan viranomaisille osoitettua kirjelmää. Kirjelmässä, joka laadittiin minun antamani raportin muotoon, huomautettiin ensin, että mieliala Suomessa sen jälkeen kun lokakuussa olin antanut ensimmäisen raporttini, oli yhä enemmän kehittynyt yhteistoimintaa Saksan kanssa edellyttävän aktiivisen esiintymisen suuntaan. Me kuvasimme vielä aseman suurta vaikeutta siinä suhteessa, että kansamme oli tyyten aseista riisuttu ja vailla sotilaskouluutusta. Selonteko päättyi tiedusteluun, onko mahdollista saada aseita, ja anomukseen, että noin 200 ylioppilaalle hankittaisiin tilaisuus saada sotilaskouluutusta Saksassa. Joulukuun 8 p:nä jätettiin kirjelmä Saksan Tukholmassa olevalle sotilasasiamiehelle, majuri von Aweydenille, joka lähetti sen edelleen esimiehilleen Berliiniin oman puoltolauseensa kanssa.[2] Paulig ja Horn palasivat senjälkeen Suomeen. Nyt seurasi jännittävän odotuksen aika ja se tuli pitemmäksi kuin olimme ajatelleet.

* * * * *

Tällä välin jatkoi Wetterhoff tarmokkaasti ja taitavasti työtänsä Berliinissä hankkien yhä enemmän vaikutusvaltaisia ystäviä Suomen asialle. Luonnollisestikin ilmoitettiin Suomen ylioppilaiden aloite hänelle. Hän tunsi varmaan suurta tyydytystä saadessaan tietää, että se suunnitelma, jonka hän minun Berliinissä käydessäni oli minulle esittänyt ja jonka suhteen minä silloin asetuin epäröivälle kannalle, todellakin vastasi Suomessa vallitsevaa tilaa, koskapa siellä oli itsestään syntynyt sama ajatus. Hän se nyt ryhtyikin voimakkaimmin ajamaan asiaa. Joulukuun lopulla oli tultu niin pitkälle, että muodostettiin erityinen Suomen asiain komitea. Siihen kuului sekä ulkoministeriön että yleis- ja amiraaliesikunnan edustajia.

On epäilemätöntä, että sotatapahtumat itärintamalla olennaisesti vaikuttivat Saksan viranomaisten taipumiseen suomalaisten aloitteelle suosiollisiksi. Täällä oli taistelurintama vyörynyt edestakaisin, kunnes tuhoavat tappiot Puolassa Veikselin länsipuolella (Lodzin taistelu) mursivat venäläisten suuren ryntäyksen, tappiot, jotka vähällä olivat päättyä saartoon ja tuhoon.

Voi empimättä väittää, että Hindenburg ja Ludendorff pelastivat Keski-Euroopan kulttuurin tällä suurenmoisella voitolla, jonka he saavuttivat verrattoman paljoa pienemmillä sotavoimilla. On laskettu, että saksalaisilla ja itävaltalaisilla Puolassa ja Galitsiassa oli vastassaan kolminkertainen ylivoima. Mitä korvaamattomia tappioita olisikaan länsimaiselle sivistykselle tuotettu, jos Nikolai Nikolajevitšin Englannin ja Ranskan sanomalehdistön niin ajattelemattomasti ylistämä »höyryjyrä» olisi päässyt vyörymään Saksan ja Itävalta-Unkarin kukoistavien maiden yli! Kukaties vieläkin tuhoisampi olisi ollut se poliittinen ylivalta, jonka tuo puoliaasialainen suurvalta samalla olisi saavuttanut Euroopassa.

Mikä silloin olisi tullut Suomen kohtaloksi, sitä tuskin uskaltaa ajatellakaan. Tietenkään ei kummassakaan taistelevassa leirissä ollut monta, jos ketään, joka edes ajatteli kaukaista koillisessa olevaa maata tuon valtavan Puolan tantereella käydyn kamppailun aikana. Helsingissä kukaties vaistomaisesti ymmärrettiin, että täällä ratkaistiin Suomenkin tulevaisuus. Mutta arvatenkaan ei moni silloin tullut ajatelleeksi, että venäläistyttämisohjelman julkaiseminen marraskuussa johtui siitä voitonvarmuudesta, joka juuri silloin vallitsi Pietarissa. Olihan pelätty Hindenburg pakotettu peräytymään. Oltiin aivan varmoja siitä, että voitokkaat venäläiset joukot ennen pitkää seisoisivat Berliinin edustalla. Empisikö Venäjän hallitus niin ollen tehdä lopun Suomen sisäisen itsehallinnon viimeisestäkin jäännöksestä, varsinkin kun hyvin tiedettiin, että jok'ikinen suomalainen hartaasti toivoi Venäjän tappiota?

Kuukautta myöhemmin oli sotaonni kääntynyt. Hindenburg oli päässyt voittajaksi ja ajoi nyt takaa Venäjän voitetun miljoona-armeijan jäännöksiä. Ja tämä vaikutti ratkaisevasti Saksan kantaan Suomen asiassa. Kun joulukuun 8 p:nä jätin majuri von Aweydenille ylioppilaittemme rohkean ehdotuksen, tapahtui se suotuisana ajankohtana. Loistava menestys teki saksalaisille selväksi, että se voitto, joka lännessä oli luisunut heidän käsistään Marnen tappion vuoksi, oli saavutettavissa idässä.[3]

Luultavasti alettiin jo silloin, joulukuun lopulla, suuressa päämajassa suunnitella sitä valtavaa rynnistystä, jolla Puola, Liettua ja osa Kuurinmaata valloitettiin seuraavan kevään ja kesän kuluessa. Näin ollen voi olla edullista kannustaa Suomea kapinaan, joka saattoi tuntuvasti heikentää Venäjän pohjoista armeijaa. Olen varma siitä, että Wetterhoff ei jättänyt kiinnittämättä saksalaisten huomiota tähän asian puoleen. Suomalaisten ylioppilaiden anomusta saada sotilaskoulutusta pidettiin varmaankin todistuksena siitä, että Suomessa vallitsi sotainen mieliala, ja niin palasi ajatus taas kapinaan, jota saksalaiset niin herkkäuskoisesti olivat odottaneet sodan ensi aikoina. Oletan Wetterhoffin kuitenkin tarmokkaasti tehostaneen sitä, että kansannousu Suomessa on ajateltavissa ainoastaan saksalaisten maihinnousun yhteydessä. Todellisuudessa oli olemassa se mahdollisuus, että rynnistys Pietaria vastaan teki sivuliikkeen Suomen rannikoita kohti tarpeelliseksi.

Ylioppilaskomitean läheteille Pauligille ja Hornille olin heidän Tukholmasta lähtiessään luvannut toimia komitean luottamusmiehenä. Asemani ei nyt ollut aivan helppo. Oikeastaanhan olin asettunut Tukholmaan kagaalin asiamieheksi. Mutta minkälaiseksi muuttuisi suhteeni tähän arvossapidettyyn järjestöön, kun ilman sen tietoa olin antanut nuorten yritykselle kannatukseni? Sen nojalla, mitä itse olin kokenut Helsingissä ja ennen kaikkea sen perustalla, mitä olin kuullut Pauligilta ja Hornilta, oli minulla täysi syy olettaa, että kagaalin enemmistö ei hyväksynyt »Saksan-matkaa» eikä senvuoksi ollut tyytyväinen menettelyyni.

Enemmän huolta tuotti minulle kuitenkin suhteeni Wetterhoffiin. Tunsin häntä vielä varsin vähän ja olin melkein varma, että Helsingissä häntä pidettäisiin sopimattomana yrityksen asiamieheksi Berliinissä. Lisäksi tuli vielä, että Wetterhoff, päättäen hänen kirjeistään, ei ollut oikein selvillä kotimaan oloista. Vilkkaalla mielikuvituksellaan hän oli laatinut ohjelman laajan järjestön muodostamiseksi Suomessa, jolla ohjelmalla oli vain se vika, ettei se vastannut vaatimatonta todellisuutta. Lyhyesti, en ollut oikein selvillä, saatoinko häneen ehdottomasti luottaa. Katsoin senvuoksi välttämättömäksi noudattaa joltistakin pidättyväisyyttä kirjeenvaihdossani hänen kanssaan, varsinkin mitä henkilöihin tulee. Sitäpaitsi en ollut saanut päättäneeksi katkaista välejäni Leonardin kanssa, kuten Wetterhoff halusi. (Myöhemmin katsoin sen kuitenkin, asian edun tähden, välttämättömäksi.) Kaikki tämä sai aikaan sen, että meidän yhteistyömme ei alussa ollut niin läheistä kuin se muutoin olisi voinut olla.

Olin myöskin koko lailla huolissani siitä, että Wetterhoff neuvotteluissaan Saksan viranomaisten kanssa ei riittävästi ottaisi huomioon Suomen olojen tavatonta hankaluutta ja niitä poliittisia näkökohtia, joihin tiesin kotimaassa pantavan suurta painoa. Minulla on tallella konsepti hänelle joulukuun 18 p:nä saksaksi kirjoittamaani kirjeeseen, jossa annoin hänelle neuvotteluohjeita sekä pyysin erinäisiä tietoja, joita Suomessa pidettiin ehdottoman tärkeinä. Kirje oli laadittu käyttämällä pelkkää helposti läpikuultavaa kuvakieltä. Otan sen tähän kokonaan (käännöksenä) tyypillisenä asiakirjana siltä ajalta ja näytteeksi kuinka me koetimme noudattaa varovaisuutta kirjeenvaihdossamme.

Wetterhoffin tulee, kirjoitin, neuvotteluissa tehostaa seuraavaa: »1:o että toistaiseksi ei ole mahdollista avata haaraosastoja (= ryhtyä kapinaan Suomessa) ennenkuin berliiniläinen toiminimi (= Saksan hallitus) lähettää siihen tarvittavan lukuisan henkilökunnan (= sotajoukkoja), ja näin on laita kolmesta syystä: a) koska haaraosastot ilman tätä henkilökuntaa heti joutuisivat tappiolle kilpailussa (= kapina kukistettaisiin heti), b) koska ei ole varmuutta, etteikö berliiniläinen toiminimi tee sopimusta Rurik & C:on kanssa (= erikoisrauhaa Venäjän kanssa), mikä olisi perustettujen haaraosastojen tuho, c) koska kyseenalaiset henkilöt, niin suuresti kuin asiaa harrastavatkin, eivät suostu avaamaan haaraosastoja ilman henkilökuntaa ja ilman takeita, vain berliiniläiselle toiminimelle reklaamia tehdäkseen. 2:o että asianharrastajat kuitenkin ovat valmiita ryhtymään kaikkiin tarvittaviin valmistuksiin ja että sitä varten on muodostettu konsortium (= nuorten komitea), joka työskentelee etevien liikemiesten (= vanhempien poliittisten johtajien) tieten ja suostumuksella. Tämä konsortium tahtoo saada tietää: a) voidaanko ja milloin raaka-aineet ja koneet (= aseita ja ampumavaroja) lähettää Berliinistä, b) voidaanko ja millä tavalla väkeä lähettää Berliiniin oppimaan koneiden käyttöä, c) mitä muuten on tehtävä, heti kun henkilökunta saapuu, haaraosastojen tukemiseksi ostajapiirin (= kansan) puolelta.

»3:o _että_ berliiniläisen toiminimen täytyy antaa varma lausuntonsa siitä, miten se on suunnitellut myyntialueen (= Suomen) tulevan aseman. Se helpottaisi suuresti ostajapiirin muokkaamista, joka jo on käynnissä.

»Ennen kaikkea», lisäsin, »tulee Teidän (neuvotteluissa ja niiden ulkopuolella) koettaa saada selvää, kuinka pitkälle kysymys sopimuksen teosta Rurik & C:on kanssa jo on edistynyt.»

Kun nyt kolmetoista vuotta jälkeenpäin luen nämä »ohjeet», täytyy minun hymyillä niiden kategoriselle sävylle. Me, s.o. pieni, enimmäkseen nuorten muodostama järjestö, aioimme esiintyä sopimusta tekevänä valtana suuren, mahtavan Saksan kanssa! Mutta samalla tuottaa asiakirja minulle tyydytystä, siitä kun näkyy, että meidän aikomuksemme ei ollut ilman ehtoja antautua Saksan mielivaltaan. Tässä on huomautettava kahta seikkaa. Toinen on se, että me jo ensi hetkestä oivalsimme, että erikoisrauhan mahdollisuus Saksan ja Venäjän välillä riippuu Damokleen-miekkana päämme päällä. Kirjekonseptissani on merkintä, että olin keskustellut »Stramerin», s.o. Saksan ulkoministeriön edustajan (silloisen Tukholmassa olevan Saksan ministerin von Reichenaun) kanssa tästä asiasta ja että tämä oli luvannut hankkia meille takeita, että meitä ei, joskin erikoisrauha Venäjän kanssa solmittaisiin, jätettäisi pulaan, jos nyt ryhtyisimme toimintaan.

Toinen huomionarvoinen seikka on, että me jo tässä varhaisessa vaiheessa koetimme saada Saksan hallitukselta sitovaa lausuntoa sen aikeista mitä Suomen tulevaan valtio-oikeudelliseen asemaan tulee. Näitä yrityksiä jatkettiin seuraavina vuosina täysin tyydyttävää tulosta saavuttamatta.

Epäilen, ettei Wetterhoff puolestaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota minun ohjeisiini. Hän otti asian käytännölliseltä kannalta eikä tahtonut jännittää jousta liiaksi esittämällä kategorisia vaatimuksia. Pääasia hänelle oli saada Saksan viranomaiset sidotuiksi meidän asiaamme ehdottamamme kouluutuskurssin avulla. Jos heidät saataisiin sen toteuttamiseen, kävisi muu vähitellen itsestään. Antautuminen niin arveluttavaan yritykseen, ilman mitään varsinaisia lupauksia Saksan puolelta vastikkeeksi, oli suurta uhkapeliä. Mutta tulos oli rohkean poliitikon voitto.

Raskaaksi tunsin oman mieskohtaisen vastuunalaisuuteni tänä odotuksen aikana. En pitänyt itseäni oikeutettuna puhumaan nuorten puuhista kenellekään, joka ei ollut niiden kanssa suoranaisissa tekemisissä, en edes niille kahdelle vanhalle suomalaiselle poliitikolle, jotka silloin oleskelivat Tukholmassa ja jotka kumpikin tavallaan olivat olleet johtavassa asemassa menneiden vuosien perustuslakikamppailussa: Jonas Castrénille ja Konni Zilliacukselle.

Elävästi muistan ensimmäisen käyntini edellisen luona. Vanhus makasi sairaana ja mainitsi, ettei hänellä enää ole pitkälti elinaikaa. Kunnioittaen ja liikutettuna kuuntelin häntä, kun hän sammuvalla äänellä teki minulle poliittisen testamenttinsa. Ilokseni havaitsin hänen periaatteessa olevan samaa mieltä kuin minäkin siinä, että oli välttämätöntä etsiä Saksan tukea. Totesin, myöskin ihmeekseni, että passiivisen vastarinnan entinen innokas esitaistelija oli muuttunut aktivistiksi sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli matkallaan Saksan läpi sodan alkupäivinä puhunut monien vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa ja sen jälkeen ollut läheisissä väleissä Saksan Tukholman-lähetystön kanssa. Tiesin myöskin, että hän oli antanut ja edelleen antoi saksalaisille poliittisia ja sotilaallisia raportteja Suomesta. Hän oli kuitenkin sangen salaperäinen nykyisestä toiminnastaan puhuessaan, enkä minäkään katsonut tarpeelliseksi vielä kertoa hänelle meidän suunnitelmiamme.

Vanhan poliitikon tauti oli onneksi vaarattomampi kuin hän itse oli uskonut ja ystävät olivat pelänneet. Hän parani ja teki jonkun ajan kuluttua taas tavattoman tarmokkaasti työtä sen asian hyväksi, johon hän oli kiintynyt nuorukaisen innolla. Saksa oli saatava täydellä todella ryhtymään Suomen vapauttamiseen yhteistoimin Ruotsin kanssa, joka oli herätettävä ymmärtämään, että venäläisvaara uhkasi sen omaa turvallisuutta — se oli lyhyesti sanoen Castrénin ohjelma. Pian hän sai myöskin tiedon Helsingin ylioppilaiden rohkeasta yrityksestä. Hänen kunniakseen on mainittava, että hän heti oivalsi sen tavattoman merkityksen, osoitti sitä kohtaan tinkimätöntä myötätuntoa ja antoi sille voimakasta apuansa.

Yhteistyö hänen kanssaan ei ollut erittäin helppoa. Hän oli vanhastaan tottunut kulkemaan omia teitään. Meidän välillemme syntyi usein aika kovia kahnauksia ja joskus hän menetteli mielestäni suorastaan häikäilemättömästi. Mutta meidän välimme pysyivät kuitenkin koko hyvinä. Oli mahdotonta olla hänelle kauan suutuksissaan. Hyvällä tuulella ollessaan hän oli mitä hupaisin toveri. Hänen esiintymisessään oli herttaisuutta ja itsetiedotonta huumoria, jotka tekivät toisen aseettomaksi. Kokeneen veteraanin vaikuttavalla ulkomuodolla, vakaumuksensa voimakkuudella, omaperäisten ajatusten rikkaudella ja sillä verrattomalla paatoksella, millä hän mielipiteensä esitti, Castrén teki aikamoisen vaikutuksen sekä ruotsalaisiin että saksalaisiin.

Toisen vanhan veteraanin, Konni Zilliacuksen, kanssa olin ollut monivuotisissa ystävyyssuhteissa aina aktiivisen vastustuspuolueen ajoilta saakka. Hän oli jo vanhentunut ja nyt asettunut lepoon. Mutta hänen terävä älynsä ja taistelijaluontonsa olivat entisellään. Oli itsestään selvää, että hän täydellisesti hyväksyi nuoremman polven uus-aktivistisen liikkeen, kun hän vähää myöhemmin sai siitä tiedon. Hänestä tuli silloin liikkeen jäsenille arvokas tuki ja neuvonantaja. Suomalaiseen valtuuskuntaan, joka vuotta myöhemmin muodostettiin Tukholmassa, ei hän kuitenkaan tullut. Hän oli liian vanha merisissi kulkemaan yhteisissä aluksissa toisten kanssa. Oli muuten merkillistä nähdä, kuinka hän tunsi paljoa suurempaa taipumusta liittyä nuoriin kuin »vanhoihin».

Alituisissa seikkailuissa eri maanosissa viettämänsä nuoruuden kuljeksijaelämän jälkeen oli Zilliacus omistanut kypsän miesikänsä isänmaalliseen puolustustyöhön ja tällöin tullut aktiivisen aatteen toimeliaammaksi ja rohkeimmaksi edustajaksi sekä jonkun aikaa ollut poliittisena johtajana, jolla oli kansainvälistä merkitystä. Nyt hän nautti _otium cum dignitate'_a. tarkaten tapahtumia maailmaa kokeneen viisaan miehen tyynin ja filosofisin katsein. Hänen yksityisolostaan pilkisti hiukka viatonta herkuttelijan taipumusta. Oli kunnia ja erinomainen nautinto päästä vieraaksi hänen pienille aamiaisilleen, joissa oli kolme tai neljä läheistä ystävää kutsuvieraina. Silloin tarjottiin aina jotakin herkullista ruoanlaittotaidon uutuutta, jonka hän vartavasten oli tilaisuutta varten sommitellut ja itse valmistanut. Hänen tapanaan oli tällöin aina kysyä vierailtaan, saattavatko nämä aavistaa, mistä aineksista vastakeksitty ruokalaji on tehty, ja suuri oli hänen ilonsa, kun arvattiin väärin. Kun sitten istuttiin sikaria poltellen kahvin ääressä ja keskustelu kääntyi päivänkuulumiin, saattoi todeta, että vanhan, valkohapsisen aktivistipäällikön arvostelu oli yhtä itsenäinen ja hänen poliittinen näköpiirinsä yhtä laaja kuin hänen voimainsa päivinä.

Säännöllisenä vieraana näissä tilaisuuksissa oli Konnin uskollinen ystävä ja ihailija, omaperäinen ja vaitelias Reguel Wolff, jos vain sattui kaupungissa olemaan. Wolff oli liittynyt aktivistiseen ajatussuuntaan jo sen ensi esiintymisestä saakka 1903. Oli luonnollista, että hän nyt kannatti uutta aktivismia. Seuraavan ajan suurissa taloudellisissa vaikeuksissa oli hän aina valmis antamaan apuaan.

Toinen entinen aktivisti ja hyvä ystäväni, jonka joulukuussa tapasin Tukholmassa, oli rouva Aino Malmberg. Huolimatta suuresta Englannin-ystävyydestään hän oli täysin selvillä, mille puolelle Suomen täytyi asettua maailmansodassa. Hän matkusti tammikuun alussa Englantiin ja sieltä helmikuussa Amerikkaan. Me olimme keskenämme vilkkaassa kirjeenvaihdossa käyttäen sympateettista mustetta. Laajojen tuttavuussuhteittensa johdosta Englannissa ja Amerikassa hän saattoi usein antaa minulle tärkeitä, luottamuksellisia tietoja. Hänen molemmat vanhimmat poikansa, Lauri ja Erik Malmberg, edellinen nyttemmin kenraalimajuri ja suojeluskuntain päällikkö, jälkimmäinen jääkärimajuri ja yleisesikunnan osastonpäällikkö, kuuluivat toimeliaimpiin avustajiimme.

Kreivi Mannerheim ja hänen herttainen kreivittärensä osoittivat minulle edelleenkin mitä suurinta ystävällisyyttä. Muutkin perheet, jotka sukulaisuussuhteiden kautta olivat Suomeen kiintyneet, ottivat minut ystävällisesti vastaan, muiden muassa Palmen, Fahlbeckin, Mollin, Lagervallin ja von Hedenbergin perheet. Tapasin niissä lämmintä myötätuntoa pyrintöjäni kohtaan, joista he kuitenkaan tähän aikaan eivät voineet saada lähempiä tietoja. Sitoihan ankara vaitiolovelvollisuus kieleni.

Saksan lähetystön kanssa olin tietenkin alusta alkaen läheisessä yhteydessä. Siellä oli juuri tähän aikaan vaihdettu päällikköä, kun näet ministeri von Reichenau tammikuussa 1915 oli kutsuttu takaisin. Syynä siihen lienee ollut se, että hän oli antanut hallitukselleen sen käsityksen, että Ruotsi ennen pitkää yhtyisi sotaan Saksan liittolaisena. Kun tämä ennustus ei toteutunut, joutui sympaattinen, mutta hiukan herkkäuskoinen diplomaatti epäsuosioon. Hänen seuraajansa, paroni von Lucius, joka ennen sotaa oli ollut lähetystöneuvoksena Pietarissa, noudatti aivan toista politiikkaa. Hän piti sangen vähän luultavana, melkeinpä mahdottomana, että Ruotsissa laajoissa piireissä vallitseva saksalaisystävällinen mieliala voisi saada maan hallituksen luopumaan puolueettomuuskannastaan. Tämä skeptillisyys teki hänet erittäin epäsuosituksi Ruotsin aktivistien piirissä. Arveluttavampaa oli meidän kannaltamme, että von Lucius oli sen ajatuksen innokas kannattaja, että Saksan pitäisi tehdä erikoisrauha Venäjän kanssa ensi tilassa. Sillä luonnollinen seuraus siitä oli, ettei hän ollut erikoisen innostunut Saksan sekaantumiseen Suomen asioihin, ja hän suorastaan vastusti aseellista, yhteistoimintaa meidän kanssamme. Tämä tuotti meille sekä nyt että sittemmin paljon huolta, varsinkin kun tiesimme, että hän aktiivisen liikkeen vastustajilta, pääasiassa liikemiehiltä, Suomesta saamiensa tietojen nojalla Berliiniin lähettämissään raporteissa kuvasi asemaa ja mielialaa maassamme tavalla, joka oli meidän esityksillemme arveluttavaksi haitaksi. On kuitenkin myönnettävä, että von Lucius myöhemmin oppi paremmin ymmärtämään ja arvostelemaan meidän pyrintöjämme.