Part 8

Warburg tarttui lupaukseen kiinni ja lisäsi, että Venäjä pitäisi rauhanteossa velvoittaa olemaan koroittamatta nykyisiä tulleja mitä Suomeen tulee. Pitäisi saada selonteko siitä, missä määrin Suomi haluaa tullihelpotuksia Saksalta. Saksa ei luultavasti suostuisi suoranaiseen tulliunioniin Ruotsin ja Suomen kanssa; se ei halua sellaista myöskään Itävallan eikä Turkin kanssa.

Puhekumppanini suvaitsi sitten ruveta laskemaan hiukan leikkiä minun vähäpätöisyyteni kanssa.

»Kuinka paljon juutalaisia voitte vastaanottaa Suomeen?» kysyi hän lystikäs vilke silmässään. »Kenties 300 000?»

»Herra siunatkoon», vastasin minä ollen säikähtävinäni. »Tiedättehän, että Suomessa on vain vähän päälle kolme miljoonaa asukasta!»

»No, mutta 30 000?»

»Mistä me saisimme tilaa niille? Vai luuletteko meikäläisten talonpoikien haluavan suurta osaa Venäjän kyläkiskureista niskoilleen?»

»Niin», sanoin leikkisä pankkiiri hyväntuulisesti, »eiväthän ne Venäjän juutalaiset taida olla Jumalan parhaita lapsia. Mutta 3 000 te aina sentään voisitte ottaa?»

Nyt katsoin minäkin tilaisuuden sopivaksi hymyillä. »Kukaties», sanoin, »se riippuu siitä, kuinka paljon halpaa rahaa he voivat meille lainata.»

Me lähestyimme Katrineholmia. Mutta Warburgilla oli vielä muutama sana minulle sanottavana, eikä se ollut enää leikkiä, vaan täyttä totta. Minä olin ottanut vapauden kysyä, minkä vaikutuksen hän oli saanut Ruotsista ja mitä toiveita hän arveli olevan Ruotsin yhtymisestä sotaan.

»Hm», vastasi pankkiiri, »täällä olen saanut sen vaikutelman, että useimmat johtavat henkilöt ovat sotaan yhtymisen puolella, mutta että vaaditaan jotakin ulkonaista faktumia, joka antaa Ruotsille oikeuden ja aiheen ryhtyä sotaan. Sellainen faktum voisi syntyä, jos Ruotsin ja Englannin nykyiset neuvottelut raukeavat. Sitävastoin on sangen epävarmaa, nostattaisiko sotatoiminta Suomessa Ruotsin todellakin aseisiin. Mahdollisesti se aiheuttaisi ainoastaan mobilisoinnin. Siinä käsityksessä oli m.m. amiraali Lindman.»

»Entä ulkoministeri Wallenberg?» rohkenin kysyä. »Mikä hänen käsityksensä on?»

Nyt oli kuitenkin puhekumppanini avomielisyys lopussa. Vastauksena oli kartteleva fraasi ja olkainkohautus. Kysymykseni oli ilmeisesti ollut taitamattoman tunkeileva. Haihduttaakseni sen vaikutelmaa aloin puhua Ruotsin aktivismin edistyksestä viime aikoina. Warburgilla ei kuitenkaan ollut suurta luottamusta herra Adrian Molinin propagandan menestykseen. »Mutta», sanoi hän, »jatkakaa te suomalaiset vain Ruotsin mielipiteen muokkaamista. Kenties se kuitenkin johtaa johonkin.»

Juna pysähtyi Katrineholmissa. Minä erosin ystävällisestä vanhasta herrasta, kun olin hänen pyynnöstään vielä uudistanut lupaukseni esittää hänelle _Denkschrift'issä_, mitä olin hänelle Suomesta kertonut.

Eikö tuo viisas rahamies ollut arvostellut asemaa oikein asettuessaan epäilevälle kannalle Ruotsin aktivistien vakuutuksen suhteen, että tarvittiin vain sotatoimintaa Suomessa, jotta Ruotsi tarttuisi aseisiin? Tuskin hän myöskään ajatteli, että Englanti olisi niin mieletön, että rikkoisi välit Ruotsin kanssa transitokysymyksen järjestelyn vaikeuden vuoksi. Mutta mitä toiveita oli näin ollen Ruotsin yhtymisestä sotaan?

Se ajatus piti minua kauan valveilla maatessani hotellihuoneessani Katrineholmissa mietiskellen äskeistä keskustelua. Mikä vastasi suuremmassa määrässä Warburgin sisintä ajatusta, se joltinenkin optimismi, jota hänen lausuntonsa Wetterhoffille osoittivat, vaiko se peitelty pessimismi, johon hänen sanansa minulle olivat päätyneet, huolimatta kaikesta hyväntahtoisesta mielenkiinnosta vapauspyrkimyksiimme ja varsinkin niihin hyviin kauppoihin, joita saksalainen rahamaailma voisi tehdä Saksan avulla vapautetussa Suomessa? Luultavasti hän oli näinä kolmena päivänä saanut antaa osan niitä kuvitelmia raueta, joita hänellä kukaties oli Ruotsista ollut. Mutta miten kävi silloin ylvään vakuutuksen: _»Finnland werden wir so wie so erobern»?_ Niinhän oli keisari Wilhelmin finanssi-neuvonantaja lausunut, mutta ikävä kyllä se ei vähääkään velvoittanut Saksan sodanjohtoa.

Erään toisenkin huomattavan saksalaisen poliitikon tapasin näinä päivinä: kirjailijan ja Itä-Euroopan pulmien tuntijan, toht. Paul Rohrbachin. Se tapahtui eräillä päivällisillä toht. Adrian Molinin luona tämän kauniissa huvilassa Lidingössä. Vieraiden joukossa olivat myöskin von Bonsdorff ja Erich. Rohrbachin käsitys asemasta ei ollut meille erikoisen rohkaiseva. Saksan kaikki ponnistukset lähitulevaisuudessa — sanoi hän — tulisivat kohdistumaan Balkanille ja Ukrainaan. Saksan voimat eivät riittäisi rynnistykseen Itämerenmaakuntia ja Suomen kautta Pietaria vastaan, ellei Ruotsi tulisi avuksi. Jos sitävastoin Ruotsi suostui Venäjää vastaan suunnattuun sotilassopimukseen, oli Saksan rynnistys pohjoista kohti mahdollinen. Ruotsin pitäisi tehdä päätöksensä pian, muutoin on liian myöhäistä... Rohrbach lisäsi, että Saksan ulkoministeriössä harrastetaan rynnistystä pohjoiseen enemmän kuin yleisesikunnassa. Suuria toiveita Ruotsin ryhtymisestä sotaan ei Rohrbach kuitenkaan ollut täällä oleskellessaan saanut.

Siis jälleen sama juttu: kaikki riippui Ruotsista, mutta Ruotsi ei tahtonut... Läsnäolevat ruotsalaiset aktivistit selittelivät tosin Rohrbachille innokkaasti, että Saksan sotaretki Suomeen on tarpeen, Ruotsin »saamiseksi mukaan». Mutta saksalaiset tahtoivat ilmeisesti, että Ruotsi tekisi päätöksensä ennenkuin he itse ryhtyisivät asiaan. Sillä kuka takaisi, ettei Ruotsi jättäisi Saksaa pulaan, jos tämä lähettäisi maihinnousujoukon Suomeen ja suomalaiset nousisivat kapinaan? Ehkäpä rajoittuisi kaikki vain Ruotsin mobilisointiin, kuten amiraali Lindman oli sanonut Warburgille. Keskustelu ei koskaan päässyt tästä umpikehästä.

Ja kuitenkin saimme me juuri silloin kuulla yhtä ja toista, joka tuntui viittaavan siihen, että Ruotsin aktivistit eivät ihan aiheettomasti odottaneet saksalaisten rynnistyksen Suomeen tekevän valtavaa vaikutusta Ruotsissa. Niinpä eräs heistä tiesi kertoa pisteliäitä juttuja eräästä vasemmistovärisen n.s. Palmstiernan kerhon kokouksesta, jonne Hjalmar Branting oli tuonut vastasaapuneen ranskalaisen sosialistin ja emissarion André Waltzin. M.m. oli myöskin Ahvenanmaan-kysymys tullut puheeksi, ja Branting oli tällöin lausunut, että olisi otettava harkittavaksi, eikö Ruotsin pitäisi ottaa osaa sotaan Venäjää _vastaan_ ja Saksan _puolella_, jos saksalaiset miehittäisivät Ahvenanmaan tai nousisivat maihin Suomen etelärannikolla.

Tähän aikaan puhuttiin eräistä huomiotaherättävistä »kääntymyksistä» Ruotsin vapaamielisessä leirissä. Minäkin voisin siitä kertoa sanasen. Syyskuun 16 p:nä oli vaimoni kutsunut Suomeen lämpimästi kiinnostuneen, mutta ympärysvaltain ystäväksi hyvin tunnetun idealistin, pormestari Carl Lindhagenin meille päivällisille yhdessä aktivistien Klockhoffin ja Järten kanssa. Lindhagen oli juuri silloin palannut kolmiviikkoiselta Saksanmatkalta täynnänsä sen urhean kansan ihailua. »Ei hiuskarvaakaan saa koukistaa Saksan kansan päästä», huudahti hän. Menipä hän niin pitkälle, että suorastaan pelkäsi ympärysliiton voittoa. Brantingia hän jyrkästi paheksui.

Mutta näistä mielialoista ja vaihtelevista sympatioista oli askel todelliseen aktivismiin sangen pitkä. Ruotsin vapaamielisten keskuudessa oli Suomella monta vilpitöntä ystävää, mutta meidän uskallettua politiikkaamme he eivät ymmärtäneet. Sensijaan he neuvoivat meitä innokkaasti niinkuin ennenkin kiinnittämään toiveemme. Venäjän vapaamielisiin perustuslaillisiin puolueihin. He eivät ottaneet uskoakseen, että vapaamieliset venäläiset olivat melkein yhtä suuria imperialisteja kuin vanhoilliset. Kun valittelin sitä Rohrbachille, vakuutti hän vilkkaasti voivansa esittää kuinka monta todistusta tahansa siitä, että Suomella ei ole paljon odottamista Venäjän vapaamielisiltä. Muistelenpa, että hän julkaisi siitä kirjoituksenkin Dagens Nyheterissä. Mutta senlaatuisiin ennakolta vakiintuneisiin käsityksiin ei kerta kaikkiaan voi asiallisilla syillä sanottavasti vaikuttaa. Vapaamieliset ruotsalaiset ystävämme eivät voineet ymmärtää, miksi me emme saattaneet suostua ajattelemaan tyyntä ja onnellista tulevaisuutta vapaan ja perustuslaillisen Venäjän suojassa. Tämä ja paljon muuta täytyi Pehr Norrménin ja minun todeta, kun syyskuun 30 p:nä kutsuttuina otimme osaa erääseen radikaalisen kerhon keskustelukokoukseen. »Lohduton vaikutus asianomaisten poliittisesta kannasta», olen merkinnyt päiväkirjaani.

Mitä olen sanonut liberaaleista, koski vielä suuremmassa määrässä Ruotsin sosialidemokraatteja, jotka noudattivat melkein kaikki Hjalmar Brantingin ohjeita Suomen suhteen noudatettavasta politiikasta. Loistavina poikkeuksina olivat ainoastaan ne kolme tai neljä etevää puolueen jäsentä, jotka kuuluivat aktivistien pieneen, tarmokkaaseen falangiin. Pari muuta, kuten vapaaherra Palmstiema, osoitti ainakin itsenäisyyspyrintöjemme ymmärtämystä.

Me teimme kuitenkin tähän aikaan ja myöskin myöhemmin useita yrityksiä antaaksemme Ruotsin sosialidemokraateille oikeamman käsityksen Suomessa vallitsevasta asemasta. Esimerkkinä siitä, minkälaiseksi ajatustenvaihto heidän kanssaan muodostui, mainitsen tässä otteen eräästä Wald. Strömin minulle syyskuun 16 p:nä lähettämästä kirjeestä. Hän oli kesällä palvellut Wetterhoffin toimistossa Berliinissä, mutta oleili nyt Malmössä vastaanottaakseen pohjoisesta saapuvia rekryyttejä ja lähettääkseen heidät edelleen Saksaan. Suomalaisena sosialidemokraattina hän oli minun pyynnöstäni kääntynyt Arbetet-lehden toimittajan toht. Lövegrenin puoleen saadakseen ottaa osaa siihen sosialidemokraattien puoluekokoukseen, joka juuri silloin oli pidettävä Malmössä. Tätä ei hänelle kuitenkaan voitu sallia, koska se muka ei puoluesääntöjen mukaan ollut luvallista.

»Toht. Lövegren», kirjoitti Ström, »ei muuten uskonut että kokouksessa tulisi tapahtumaan mitään mielenkiintoista; mitään väittelyä ei ollut odotettavissa. Rydénin sanat olisivat arvatenkin kokouksenosanottajain käsityksen uskollisena ilmauksena ja mitä hän tulisi sanomaan, sehän tiedettiin. Toht. Lövegren kuuluu itse Brantingin ryhmään. Minä hyökkäilin huvikseni hiukan hänen kimppuunsa. Hän oli ilmeisesti hämillään siitä, että minä en oikein saattanut ymmärtää Ruotsin sosialidemokraattien käsitystä, että Suomi saavuttaisi todellisen autuutensa Venäjän helmassa. Hänestä oli kiusallista kuulla minun kertovan, minkälaiset olot ovat olleet ja ovat vielä. Hän viittasi koko ajan tulevaisuuteen. Duuma tulisi saamaan käsiinsä vallan, virkavalta menettäisi mahtinsa ja perustuslaillisen uuden valtiomuodon turvissa voisi Suomi kulkea valoisaa ja onnellista tulevaisuutta kohti. Englanti ja Ranska tulisivat rauhanteossa voimakkaasti esiintymään Suomen eduksi, ehkäpä kerrassaan vaatimaan sen vapauttamista. Kun kysyin, uskooko hän todella, että Englanti taikka Ranska rauhanteossa tekisivät niin pitkälle meneviä vaatimuksia, tuli hän aran näköiseksi. Ehkäpä Venäjä tuntisi tarvetta hyvittää (mitä se on rikkonut), ehkäpä se tahtoisi olla jalomielinen, ja silloinhan olisi Suomi lähinnä, yritteli hän edelleen. Minä hymyilin hiljaa ja surumielisesti ja sanoin hyvästi.»

Kirjeen loppu sisältää mietelmiä ja arveluita omien sosialidemokraattiemme kannasta mitä itsenäisyysliikkeeseen tulee.

Oikeastaan nyt, syyskuun lopulla, merkitsi verraten vähän, osoittiko se tai tämä henkilö tai ryhmä Ruotsissa suurempia tai pienempiä aktivistisia taipumuksia. Toiveet Ruotsin sotaan yhtymisestä, jotka olivat vielä äsken näyttäneet aika lupaavilta, alkoivat taas pienentyä. Psykologisesti otollinen hetki, jonka saksalaisten valtavat voitot itärintamalla olivat luoneet, oli mennyt ohi. Sen jälkeen kun saksalaiset syyskuun 19 p:nä olivat vallanneet Vilnan ja itävaltalaiset työntäneet venäläiset takaisin Ikwan ja Styrin yli, oli eteneminen tauonnut ja toiveikas liikuntasota rintamalla Itämeri—Karpaatit jähmettynyt yhtä yksitoikkoiseksi asemasodaksi kuin se, joka jo kauan oli vallinnut länsirintamalla. Rohrbach oli ollut aivan oikeassa huomauttaessaan, että Saksan kaikki ponnistukset keskittyisivät lähitulevaisuudessa etelään. Siellä oli Bulgarian yhtyminen sotaan keskusvaltaan puolella tuossa tuokiossa tulossa — sodanjulistus tapahtui lokakuun 6 p:nä. Mackensen valmisti itävaltalaisten kanssa musertavaa hyökkäystänsä Serbiaan. Englantilaisia ja ranskalaisia joukkoja nousi maihin lokakuun 2 p:nä Salonikissa. Sanalla sanoen, tapahtumain painopiste idässä oli siirtynyt kauas Itämereltä.

Saksan puolelta jatkettiin tosin vielä pyrkimystä »saada Ruotsi mukaan», mutta enemmän periaatteen vuoksi kuin siinä uskossa, että se todella onnistuisi. Wetterhoff merkitsi päiväkirjaansa syyskuun 21 p:nä: »En tällä hetkellä tosiaan tiedä, halutaanko lainkaan sitä, minkä Falkenhayn kuukausi sitten vakuutti minulle olevan niin toivottavaa.» Asianlaita oli kaiketi se, että Saksassa sangen hyvin tiedettiin, että ainoa toimi, joka mahdollisesti voisi saada Ruotsin liikkeelle, oli saksalaisten jatkuva eteneminen pitkin Itämerenrannikkoa. Paljon myöhemmin, elokuussa 1916, sanoi minulle ministeri von Lucius, että Wallenberg vuosi sitten oli sanonut hänelle, että Ruotsi tulisi asettumaan uhkaavalle kannalle Venäjää kohtaan ja mobilisoimaan, jos saksalaiset jatkavat rynnistystään Pietaria kohti.[25] Tämä oli paljon niin varovaisen miehen kuin Wallenbergin sanomaksi. Mutta ilman sellaista väkevää sysäystä oli Ruotsi tuskin saatavissa luopumaan ankaran puolueettomalta kannaltaan. Sympatiat Suomea kohtaan ja pelästys venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla olivat olleet riittämättömät kannustimiksi.

Joka tapauksessa oli anteeksiannettavaa, että me Tukholmassa tähän aikaan arvostelimme asemaa toivehikkaammin. Erinäiset neuvottelut olivat antaneet meille pitkälle meneviä toiveita. Lokakuun 1 p:nä lähetettiin asessori Kurténin mukana Suomeen sanoma, joka lienee vaikuttanut hämmästystä herättävästi johtajien keskuudessa Helsingissä. Sanoma sisälsi, että toiveet saada Saksa sotatoimintaan Suomessa nykyjään olivat sangen pienet, mutta että Saksan puuttuminen asiaan on varma, jos Ruotsi tulee mukaan. Mitä raportissa muuten sanottiin ehdosta, mikä ruotsalaisten aktivistien puolelta pantiin Ruotsin osanottamiselle sotaan, ei sovellu vielä julkaistavaksi. Kuriositeetin vuoksi otan tähän kirjeen, jonka pian sen jälkeen saimme vastaukseksi. Se oli kirjoitettu kauppakirjeen muotoon.

Helsingissä lokakuun 9 p:nä 1915.

K. Herra johtaja — — —

Tukholma.

K.H. tahtonee ystävällisesti ilmoittaa tukholmalaisille asianharrastajille, että muutamia yritykseen kiinnostuneita henkilöitä eri piireistä eilen oli koolla keskustelemassa niiden uusien tietojen johdosta, joita oli annettu liikkeen tilasta. Tosin lausuttiin V.S:n (= vanhain suomalaisten) taholta epäilyjä, että yleisö ei olisi yhtä ostonhaluinen kuin toisten aikaisemmin odotettujen konjunktuurien vallitessa, mutta tätä vastustettiin päättävästi samalta taholta. Jos vain vahva pankki on takana, voidaan kyllä pienempien pankkien yhtymät hyväksyä takuun antajiksi ja tueksi. Neuvottelun vaikutelma oli yleensä suotuisa osakkeiden kysyntään nähden eikä senvuoksi pitäisi epäröidä mitä liikkeen toimeenpanoon tulee. Markkinoita täällä voi vielä parantaa vanhoillisten keskuudessa, kun liikkeen todellinen sisällys tehdään selväksi. Hypoteekkia ei pidetä yhtä hyvänä kuin aikaisemmin ajateltua, mutta se ei voi vaikuttaa häiritsevästi liikkeen vakavaraisuuteen ja tuloksiin tulevaisuudessa. Ohjeet eivät ole vielä täysin selvät, mutta voidaan kai pian lähettää. Olisi kuitenkin parasta, että asiamiehet eivät odottaisi niitä, ennenkuin tekevät matkoja liikkeen asioissa.

Kunnioittaen

Obligatsioniyhtiö Fennian

Johtokunta.

(Nimikirjoitus:) Hjorth.

Kuten tämän merkillisen asiakirjan varovaisista lausumista näkyy, olivat johtavat itsenäisyysmiehet Suomessa valmiita hyväksymään Ruotsin aloitteen Suomen vapauttamiseksi, kun vain vahva pankki, s.o. Saksa on takana sekä myöskin, vaikka vastenmielisemmin, hypoteekin, s.o Ruotsin puolelta asetetut ehdot. Että »liikeyritys» raukesi, ei siis johtunut hyvän tahdon puutteesta asianharrastajain taholla.

Jos katsoimme tarkemmin asiaa, täytyi meidän tunnustaa, että saattoi olla edullista, että ratkaiseva toiminta siirrettiin jonkinverran tuonnemmaksi, kunnes olisimme saaneet kuntoon sen pienen armeijan ytimen, jota valmistettiin Lockstedtissa. Kuten ennenkin oli tämä puhtaasti sotilaallinen valmistus se kohta, jonka ympärille työmme keskittyi. Ilman jääkäripataljoonaa tukikohtana olisi meidän poliittinen propagandamme sekä Saksassa että Ruotsissa jäänyt tehottomaksi tyhjillä sanoilla huitomiseksi.

VI TOIVEITA JA PETTYMYKSIÄ SYKSYLLÄ 1915.

Vapaaherra von Bonsdorff ja professori Erich matkustivat lokakuun 9 p:nä Berliiniin päättämään diplomaattista tehtäväänsä. Heidän toimintansa siellä oli epäilemättä omiaan suuressa määrin antamaan Saksan hallitukselle oikean käsityksen Suomen oloista ja vahvistamaan sen luottamusta vapausliikkeeseemme. Molemmat emissariot kävivät m.m. valtakunnankanslerin ja ulkoministeriön alivaltiosihteeri Zimmermannin luona. Mutta mitään varmoja vakuutuksia Saksan aikomuksista Suomen suhteen sen lisäksi, mitä Wetterhoffille oli ilmoitettu, he eivät voineet saada. Todettiin jälleen, että saksalaiset olivat kohtalokkaalla tavalla kytkeneet ajatuksen Suomenretkestä Ruotsin sotaanyhtymisen toivoon. Kun vapaaherra von Bonsdorff ja professori Erich loppukuulla palasivat Tukholmaan, saattoivat he senvuoksi ainoastaan ilmoittaa meille yleisenä käsityksenään, että nykyjään oli vain kaksi mahdollisuutta: toivoa Ruotsin »mukaantuloa» ja koettaa saada mahdollisimman paljon väkeä Lockstedtin-pataljoonaamme.

Olin ollut siinä toivossa, että Helsingin-emissarioiden käynti Berliinissä johtaisi Wetterhoffin ja hänen, toimistonsa suhteen vallitsevien epäselvien välien selvittämiseen ja siten Saksassa suoritettavan työn sangen tarpeelliseen vakaannuttamiseen. Wetterhoffin asema oli itse asiassa jokseenkin epäselvä eikä lainkaan niin turvattu kuin hänen elokuussa saavuttamansa loistavan menestyksen jälkeen olisi luullut. Lockstedtin-pataljoonan asioita hoiti nyttemmin suurimmaksi osaksi saksalainen sotilastoimisto sen komentajan majuri Bayerin ja tämän alaisten johdolla, joiden joukossa tosin oli useita meikäläisiä jääkäreitä. Tämän ohella säilytettiin Wetterhoffin alkuperäinen toimisto etupäässä poliittisia tehtäviä varten, mutta se oli joutunut yhä suuremmassa määrässä riippuvaksi Saksan viranomaisista.[26] Toimiston rahoitti ulkoministeriö, jonka ynnä yleisesikunnan poliittisen osaston tarpeita sen oli tyydytettävä. Jo syyskuun alussa oli Wetterhoff saanut käskyn olla ryhtymättä mihinkään yleisesikunnalle siitä ennakolta ilmoittamatta. Tämä ei aluksi tuottanut suurtakaan haittaa, niin kauan kuin Wetterhoff oli tekemisissä Suomelle ja hänelle mieskohtaisesti erittäin suopean eversti von Zimmermannin kanssa, joka oli »Fremde Heere»-osaston päällikkönä yleisesikunnassa. Hankalammaksi kävi suhde sen jälkeen, kun tämä osasto oli lakkautettu ja Suomen asiain käsittely siirtynyt n.s. operatsioni-osastolle, jonka päällikkö oli kenraalimajuri von Lenski. Saksan sotilasviranomaiset pyrkivät ilmeisesti yhä enemmän rajoittamaan Wetterhoffin toimintavapautta. Se oli myöskin majuri Bayerin edun mukaista, hänen kunnianhimonaan kun oli esiintyä Suomen vapausliikkeen johtajana. Tämä ei saattanut olla ennemmin tai myöhemmin johtamatta valtuuskahnauksiin hänen ja Wetterhoffin välillä.

Oli kuitenkin ilmeistä, että meidän asiamme ehdottomasti vaati suomalaisten miesten johtaman järjestön olemassaoloa Berliinissä. Eikä vain valtiollisen propagandatyön vuoksi, vaan myös jääkäripataljoonan etujen valvomiseksi. Wetterhoffin toimistolla siis oli hyvin tärkeä tehtävä, mutta sen työtehoa vähensi melkoisesti sen kasvava riippuvaisuus Saksan viranomaisista. Toimisto ei edes laadittaessa jääkäripataljoonan toimeenpanon ohjesääntöjä ilmeisesti ollut voinut riittävässä määrässä niihin vaikuttaa siitä päättäen, että näissä ohjesäännöissä oli useita kohtia, jotka meidän kannaltamme olivat epätyydyttäviä. Niinpä esim. oli elokuun 31 p:nä annettuun käskyyn pantu määräys, että niiden, jotka pataljoonaan liittyvät, oli palvelukseen astuessaan sitouduttava »kaikin voimin ja kaikkialla palvelemaan Saksan valtakuntaa».[27] Rekryyttien velvollisuus sitoutua tähän kädenlyönnillä oli arveluttavassa ristiriidassa yrityksen perusaatteen kanssa, kun Saksan sodanjohto siten sai muodollisen oikeuden käyttää pataljoonaa muihinkin tarkoituksiin kuin Suomen vapauttamiseen. Tukholman-komitea ei heti saanut tietoa tästä ohjesääntöjen kohdasta, ja siitä oli seurauksena, että myöskin A.K. ja »värvääjät» Suomessa aluksi olivat siitä tietämättömiä. Tämä väärinkäsitys aiheutti, kuten tunnettua, sittemmin ikäviä selkkauksia sekä pataljoonan keskuudessa että sen ulkopuolella. Saksalaiselta taholta selitettiin, että sitoumus oli vain merkityksetön muoto, ja todellisuudessa osoittikin käytäntö, että saksalaiset ylimalkaan — lukuunottamatta muutamia ikäviä poikkeuksia yksityisissä tapauksissa — lojaalisti pitivät joukon varsinaisen päämäärän mielessänsä. Sitäpaitsi on epäiltävää, olisiko ylimalkaan ollut mahdollista aikaansaada muutosta tässä tai muissa tämänlaatuisissa kohdin vaikkapa meillä ohjesääntöjen laatimisen aikana olisi ollut riippumattomampi ja paremmin valtuutettu edustus Berliinissä. Koko asiahan sai väkisinkin saksalaisen sotilasasian luonteen. Mutta ohjesääntöjä sovellettaessa ja sittemmin joukon käyttämisen tullessa kysymykseen voitaisiin meidän puoleltamme kuitenkin tuntuvasti vaikuttaa saksalaisten menettelyyn, ja sitä varten oli Berliinissä sijaitsevan edustuksemme vahvistaminen mitä tärkeintä.

Kysymyksen paras ratkaisu olisi epäilemättä ollut Wetterhoffin toimiston muodostaminen saksalaisista rahallisesti ja järjestöllisesti riippumattomaksi ja Helsingissä sijaitsevan keskusjohdon alaisena toimivaksi laitokseksi. Tämä oli siihen aikaan valitettavasti tuskin mahdollista, kun järjestöllämme ei ollut riittäviä rahavaroja käytettävänään. Myöskin Tukholman-komitean täytyi tähän aikaan työskennellä ilman kotimaasta tulevaa rahallista kannatusta. Kaikki rahavarat, mitä Suomessa voitiin koota, täytyi varata rekryyttien hankintaan. Näin ollen ei toistaiseksi ollut muuta neuvoa kuin antaa Wetterhoffille ja hänen toimistolleen mahdollisimman suurta moraalista kannatusta, kunnes tuonnempana asia voitaisiin järjestää paremmalle kannalle. Näin katsoimme me Tukholmassa asiaa ja huolimatta siitä vastakkaisesta käsityksestä, jonka vapaaherra von Bonsdorff oli lausunut, toivoimme kuitenkin sekä hänen että prof. Erichin yhtyvän meidän mielipiteeseemme, kun he olisivat Berliinissä saattaneet tulla vakuutetuiksi Wetterhoffin toiminnan hyvistä tuloksista. Jo huhtikuussa oli maisten Kai Donner, joka silloin kävi Berliinissä palattuaan Suomeen saattanut todistaa, että meidän asioitamme Saksassa hoidettiin kiitettävällä tavalla. Sitä parempi täytyi vaikutelman nyt olla, ajattelimme, kun merkitseviä tuloksia oli saavutettu.

Emmekä oikeastaan kokonaan toiveissamme pettyneetkään. Molemmat emissariot kohtasivat Berliinissä Wetterhoffin ja toht. Sundwallin kaikessa ystävyydessä ja antoivat täyden tunnustuksensa sille, mitä tähän saakka oli tehty. Wetterhoff oli myöskin valmistanut heidän käyntejänsä erinäisten huomattavien henkilöiden luona ja koko sen ajan, minkä he olivat Saksan pääkaupungissa, tuntuvat heidän ja hänen toimistonsa välit olleen täysin nuhteettomat. Mutta siinä oli myöskin kaikki. Kun vapaaherra von Bonsdorff ja prof. Erich palasivat Tukholmaan, oli asema entisellään: Wetterhoffia ei oltu »desavueerattu», mutta häntä ei ollut myöskään saksalaisille nimenomaan tunnustettu järjestön edustajaksi eikä hänen toimistoansa meidän järjestömme elimelliseksi osaksi.

Wetterhoff oli itse luullakseni osittain syypäänä tähän kielteiseen tulokseen. Pari päivää sen jälkeen, kun hän oli kohdannut vapaaherra von Bonsdorffin ja prof. Erichin, matkusti hän Berliinistä, ensin Kieliin ja Lyypekkiin ja sieltä Tukholmaan. Preussin prinssi Heinrich oli näet kutsunut hänet Kieliin ja kauppakamarin puheenjohtaja konsuli Dimpler Lyypekkiin antamaan tietoja Suomen oloista ja meidän vapausliikkeestämme. Itse sanoo Wetterhoff siitä päiväkirjassaan: »Kun tiesin, että tyydyttävää yhteistyötä heidän (von Bonsdorffin ja Erichin) kanssaan ei käynyt edes ajatteleminen, olin järjestänyt niin, että kutsu prinssi Heinrichin luo tuli samanaikaisesti heidän käyntinsä kanssa.» Tämä menettely oli taktillinen virhe. Tilanne oli Wetterhoffille epäilemättä epämiellyttävä, mutta hän olisi varmaan menetellyt viisaammin, jos olisi pysynyt paikallaan silläkin uhalla, että »tyydyttävää yhteistyötä» ei saataisi aikaan. Hänen poistumisensa Berliinistä juuri kun kaksi meidän keskuskomiteamme jäsentä oleskeli kaupungissa diplomaattisilla asioilla — olkoonkin, että hänen matkaansa saattoi perustella kutsulla keisari Wilhelmin veljen ja Saksan laivaston ylipäällikön luokse — ei ole voinut tehdä edullista vaikutusta asianomaisiin saksalaisiin. Toiselta puolen en rohkene väittää, että jonkinlainen _modus vivendi_ olisi aikaansaatu, mitä tulee Berliinin-toimiston suhteeseen järjestöömme, jollei Wetterhoff olisi paikalta poistunut. Vapaaherra von Bonsdorffin käsitys Wetterhoffin sopimattomuudesta ei ollut hevin horjutettavissa.

Mutta jätän tämän ikävän aineen, jota en ole voinut olla koskettamatta yhtenäisyyden vuoksi, palatakseni sen sijaan omakohtaisiin kokemuksiini Tukholmassa.

Tukholman-komitean toimintaa koskevat muistiinpanoni käyvät tästä ajankohdasta alkaen jokseenkin yksitoikkoisiksi. Aina vain yhtä ja samaa: Suomesta yhä runsaammin saapuvien rekryyttien kuljetuksesta johtuvia hankaluuksia, tämän kuljetuksen aiheuttamia selkkauksia Ruotsin viranomaisten kanssa, neuvotteluja Ruotsin aktivistien kanssa, kirjoituksia Ruotsin ja nyt myöskin Saksan sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin Suomesta, raportteja venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla ja uutisia niistä Ruotsin lehtiin, päivällisiä ja vierailuja ruotsalaisten ystävien luona ja niihin kuuluvia poliittisia keskusteluja j.n.e.

Pari tällaista tilaisuutta on erikoisesti jäänyt mieleeni. Niinpä esim. muudan monista miellyttävistä päivälliskutsuista etevän valtio-oikeudentuntijan, professori Pontus Fahlbeckin luona. Professori Fahlbeck oli naimisissa suomalaissyntyisen vapaaherratar Alice von Willebrandin kanssa, joten hän jo senvuoksi oli kiinnostunut maamme kohtaloon. Ennen kaikkea saattoi kuitenkin hänen oma poliittinen katsomuksensa hänet antamaan täyden sympatiansa suomalaisen nuorison rohkealle yritykselle, jota useimmat hänen ystävänsä Suomessa samoin kuin useimmat hänen ruotsalaiset maanmiehensä pitivät mielettömänä seikkailuna. Kauniiseen kotiinsa Djursholmiin keräsivät professori ja rouva Fahlbeck usein ympärilleen suomalaisia ja ruotsalaisia ystäviä, jotka ymmärsivät toisiaan tässä asiassa, ja säännöllisesti tapasi tällöin kutsuttujen joukossa jonkun poliittisen henkilön, josta meille saattoi olla hyötyä.

Siinä tilaisuudessa, jota tässä tarkoitan, oli Vossische Zeitungin tunnettu kirjeenvaihtaja toht. Behrmann seuran keskustana. Hän oli suurtyylinen sanomalehtimies. Jollakin selittämättömällä tavalla ylläpiti hän läheistä yhteyttä Venäjän johtavien piirien kanssa ja saattoi tarjota lehtensä lukijoille niin yksityiskohtaisia uutisia sikäläisestä asemasta, että ne hämmästyttivät maailmaa, olletikin kun ne tavallisesti osoittautuivat paikkansapitäviksi. Mutta merkillistä oli, kuinka vähän hän siitä huolimatta tiesi Suomesta. Ja kun hän sitten sai kuulla meidän poliittisista pyrkimyksistämme, oli hänen loppuarvostelunsa mahtipontinen: »Suomi nukkuu. Teidän on pidettävä enemmän ääntä itsestänne.» Ja auttaakseen meitä siinä luvallisessa asiassa hän tarjosi mahtavan lehtensä palstat meidän käytettäväksemme. Mikäs sen edullisempaa oli? Kiireesti kirjoitin artikkelin Behrmannia varten ja annoin hänelle sitäpaitsi »promemorian» jonka Erich juuri oli saanut valmiiksi ja jota oli tarkoitus käyttää Saksassa. Tein sen yksissä neuvoin vapaaherra von Bonsdorffin kanssa, joka myöskin oli ollut kutsuttujen joukossa Fahlbeckin päivällisillä. (Tämä tapahtui paria päivää ennen von Bonsdorffin ja Erichin matkaa Berliiniin.) Mutta kuka kuvaa hämmästystäni ja säikähdystäni, kun viikkoa myöhemmin sain Behrmannilta kohteliaan kirjeen ynnä Vossische Zeitungin numeron, jossa oli painettuna — ei minun artikkeliani, vaan Erichin promemoria kokonaisuudessaan! Tuolle vietävälle sanomalehtimiehelle oli asiakirja, jonka hän oli saanut luettavakseen eikä julkaistavaksi, _gefundenes Fressen_, ja ilman muuta hän oli painattanut sen lehteensä huomiota herättävänä todistuksena siitä, että Suomi ei »nukkunut»! Ja kuitenkin oli Erichin kirjoituksessa sellaisia kohtia, jotka kyllä soveltuivat Saksan valtakunnankanslerin ja valtiosihteeri Zimmermannin, mutta eivät suuren yleisön luettavaksi. Minun onnistui aikaansaada, että Behrmannin kirjoitusta ei mainittu Ruotsin sanomalehdistössä, mutta tapaus oli kuitenkin kiusallinen. Ennen kaikkea oli Erich epätoivoissaan, kun hän Berliinissä sai lukea ainakin osalta salaiseksi tarkoitetun esityksensä, jonka hän oli laatinut Saksan valtiomiehiä varten, sanasta sanaan painettuna suuressa Berliinin lehdessä. Pohjimmaltaan ei vahinko sentään ollut niin hirvittävän suuri. Mutta minä olin saanut uuden muistutuksen siitä, että sanomalehtimiehet ovat vaarallista väkeä.

Aivan toisenlainen oli se päivällisseura, jonka eräänä päivänä lokakuun lopulla tapasin pormestari Lindhagenin luona. Siellä nähtiin rinnakkain useita Ruotsin vapaamielisiä johtajia, kolme liettualaista politiikkoa, jotka vakuuttivat minulle, että voimme katsoa varmaksi, että Venäjällä sodan jälkeen alkaa ensiluokkainen vallankumous, sekä vihdoin — ranskalainen poliittinen asiamies André Waltz, elsassilainen sosialisti ja Ranskan propagandan johtaja Ruotsissa tähän aikaan. Minun on tunnustettava, että en ollut kovinkaan hyvilläni arvatessani, että tuo ovela herra, jonka puuhista Tukholmassa olin kuullut ruotsalaisten aktivistiystävieni kertovan yhtä ja toista, alkaisi asioitamme udella. Waltz piti minua tervetulleena saaliina ja syöksyi kimppuuni ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Turhaan koetin torjua hyökkäystä hänelle kiusallisilla kysymyksillä Elsassin kansallisuusoloista... Saksalaisniminen ranskalainen patriootti innostui tosin vilkkaasti ja hiukan kiihkeästikin selittämään, että Elsassin saksalaiset muka ovat hyviä ranskalaisia, mutta tointui pian ja ryhtyi rynnäkköönsä. Hän alkoi puhua Suomesta ilmaisten mitä suurinta sympatiaa vapauspyrkimyksiämme kohtaan. Tuli kysymys Venäjän puolueista ja niiden suhteesta Suomeen, ja sitten tuli se kysymys, jota olin muodossa tai toisessa odottanut.

»Minkä luulette», kysyi Waltz huolestunut ilme valkoverisillä germanilaisilla kasvoillaan, »minkä luulette olevan syynä siihen, että Venäjän vapaamieliset ovat niin laimeita Suomea kohtaan? Ettekö luule varsin hyvin tiedettävän, että joukko suomalaisia nuorukaisia on Saksassa saamassa sotilaskoulutusta?»

En muista, mitä vastasin kysymykseen, ja se saattaakin olla yhdentekevä. Paljon ei Waltz kostunut, jos en minäkään, nyt seuranneesta keskustelusta, mikä politiikka olisi Suomelle edullisin. Mitä ympärysliiton ystävät nyt siitä ajattelivat, ei ollut meille juuri uutta. Olen merkinnyt keskustelusta muistiin ainoastaan, että Waltz koetti vakuuttaa minulle, että Suomen liittyminen Saksan puolelle on vaarallista uhkapeliä, kun saksalaisten lopullinen tappio sodassa on varma. Ilmeisesti oli ranskalaisen agentin päätarkoituksena antaa minun huomata, että meidän yhteytemme saksalaisten kanssa ei ollut mikään salaisuus hänelle, saatikka sitten venäläisille. Mutta sekään ei meille ollut uutta. Jo syyskuun puolivälissä olimme saaneet tietää, että herra Korevo oli lähetetty Pietarista Tukholmaan ottamaan selkoa saksalais-suomalaisesta järjestöstä. Tämän ei liene ollut edes erikoisen vaikeaa saada jotakin vihiä »Saksan-retkestä», joka tähän aikaan oli jokseenkin yleisesti tunnettu Ruotsissa, varsinkin sen jälkeen, kun Ruotsin rautatiet olivat alkaneet kuljettaa vaunulastittain suomalaisia maalaisia ja työmiehiä Trälleborgiin. Ja minkä Korevo tiesi, sen tiesi myöskin Waltz. Mutta kuinka tarkoin tunsivat venäläiset yrityksemme yksityiskohtia? Ja ennen kaikkea, mitä nimiä heillä oli tiedossaan? Oli jokseenkin yhdentekevää, jos he saattoivat mainita Castrénin, Fabritiuksen ja minun auttamattomasti kompromettoidut nimet, mutta pahempi oli, jos heillä oli tietoa vapaaherra von Bonsdorffin ja prof. Erichin matkasta Berliiniin. Yhtä paha, jos he olivat saaneet käsiinsä luetteloita Lockstedtin nuorukaisista. Aivan äskettäin olimme saaneet tiedon, että santarmistolla Suomessa oli luettelo kahdestatoista L.L:läisestä. Luettelossa ei onneksi ollut ketään niistä jääkäreistä, jotka oli lähetetty Suomeen värväämään tai muissa tehtävissä, mutta se hetki saattoi pian tulla, jolloin päästiin Suomessa olevan salaisen järjestön perille.