Part 10

Samassa Sancho heräsi ja tuntiessaan sellaisen möykyn melkein päällänsä luuli painajaisen ahdistavan ja alkoi huitoa nyrkeillään puolelle ja toiselle osuen monta kertaa piikaiseenkin, joka kivun ärsyttämänä heitti kaiken häveliäisyyden ja maksoi Sancholle takaisin sillä mitalla, että uni oli hänen harmikseen kohta tiessään. Havaitessaan itseään siten kolhittavan ja tietämättä kuka vihamies oli Sancho kohottautui niin hyvin kuin voi ja kävi Maritornesin kimppuun, ja niin he molemmat aloittivat mitä kiukkuisimman ja hupaisimman ottelun. Nähdessään isännän tuikun valossa, kuinka hempukan laita oli, muulinajaja jätti Don Quijoten ja kiiruhti antamaan hänelle tarpeellista apua. Isäntäkin tuli, mutta toisissa aikeissa, sillä hän mieli piestä piikaa, jonka varmaan uskoi olevan syynä koko musiikkiin. Nyt kävi niin kuin sanoo sananlasku: »kissa rottaan, rotta nuoraan, nuora keppiin», sillä muulinajaja paukutti Sanchoa, Sancho piikaa, piika häntä, isäntä piikaa, ja kaikki huitoivat minkä ehtivät, tullen mennen, hetkeäkään levähtämättä. Isännän tuikku vielä parahiksi sammui, ja siten pimeään jäätyään he mukiloivat toisiansa niin armottomasti, että mihin nyrkki sattui, siihen ei jäänyt tervettä paikkaa.

Majataloon oli sattunut yöpymään eräs Toledon niin sanotun Pyhän Veljeskunnan järjestyksenvalvoja, joka myös kuuli tuon oudon tappelunryskeen. Hän otti virkasauvansa sekä läkkipeltisen kotelon, jossa oli hänen valtuuskirjansa, nousi pimeässä yläsuojaan ja huusi:

— Seis, oikeuden nimessä! Pyhän Veljeskunnan nimessä, seis! Ensiksi hän osui piestyyn Don Quijoteen, joka makasi luhistuneessa vuoteessaan, pitkänään ja selällään, ihan tiedottomana. Hän kopeloi, pääsi käsiksi ritarimme partaan ja kiskoi siitä huutaen lakkaamatta: »Esivallan nimessä, totelkaa!» Mutta huomattuaan ettei hänen käsissään oleva liikuttanut yhtään jäsentä hän otaksui miehen heittäneen henkensä ja piti muita huoneessa olevia hänen murhaajinaan. Tämä luulo sai hänet entistä äänekkäämmin huutamaan:

— Portti kiinni! Katsokaa ettei kukaan pääse pakoon! Täällä on mies murhattu!

Huuto säikähdytti jokaista, ja kaikki luopuivat kahakasta siinä vaiheessa, jossa ääni kuului. Majatalon isäntä vetäytyi omaan suojaansa, muulinajaja kuormasatuloilleen, piika loukkoonsa; ainoastaan Don Quijote ja Sancho, molemmat onnettomat, eivät kyenneet paikaltaan liikahtamaan.

Järjestysmies irroitti nyt kätensä Don Quijoten parrasta ja lähti hakemaan valoa löytääkseen ja vangitakseen rikoksentekijät, mutta turhaan, sillä isäntä oli huoneeseensa palatessaan tahallaan sammuttanut lyhdyn, joten miehen täytyi turvautua tulisijaan, mistä hän suurta vaivaa nähtyään ja paljon aikaa kulutettuaan löysi sen verran hiilua, että sai toisen tuikun syttymään.

Seitsemästoista luku.

Lisää niistä lukemattomista vaivoista, joita miehuullinen Don Quijote ja hänen kelpo aseenkantajansa Sancho Panza saivat kestää majatalossa, jota ensinmainittu onnettomuudekseen piti linnana.

Don Quijote oli sillä välin vironnut tainnoksista ja alkoi puhella aseenkantajalleen samaan äänensävyyn kuin oli puhunut edellisenä päivänä maatessaan karttujen laaksossa. Hän kysyi:

— Sancho, ystäväni, nukutko? Nukutko sinä, parahin Sancho?

— Kuinka voisin nukkua, minä vaivainen? — vastasi Sancho nyreissään ja vihaisena. — Tuntuuhan minusta siltä kuin olisivat kaikki paholaiset minua tänä yönä painelleet.

— Saat uskoakin, epäilemättä, että niin on laita; — virkkoi Don Quijote — jos näet minä mitään ymmärrän, niin tämä linna on noiduttu. Sinun tulee tietää... Mutta sinun täytyy vannoa että pidät kuolemaani saakka salassa mitä nyt aion sinulle sanoa.

— Sen vannon — vastasi Sancho.

— Sanon sen, — jatkoi Don Quijote — koska en suinkaan tahdo että keneltäkään riistetään kunnia.

— Minä lupaan vannoa — sanoi taas Sancho olevani siitä vaiti, kunnes teidän armonne elämän päivät ovat päättyneet, ja suokoon Jumala että saan sen ilmaista jo huomenna.

— Teenkö siis niin paljon pahaa sinulle, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että mielisit nähdä minut niin pian vainajana?

— Ei sen puolesta — vastasi Sancho — vaan siksi, etten halua säilytellä kauan asioita enkä mieli nähdä niiden säilytettyinä mätänevän.

— Olipa miten tahansa, — virkkoi Don Quijote — minä luotan kumminkin kiintymykseesi ja huomaavaisuuteesi, ja sinun tulee niin muodoin tietää että minulle sattui tänä yönä mitä ihmeellisin seikkailu, jonka merkityksen tiedän arvata kyllin korkeaksi. Lyhyesti sanoen: tiedä että vähän aikaa sitten saapui luokseni tämän linnan herran tytär, joka on sorein ja kaunein neito, mitä monelta maailman kulmalta voidaan löytää. Mitä kaikkea sinulle kertoisinkaan hänen olentonsa viehkeydestä? Mitä hänen oivallisesta älystänsä? Mitä muista salaisista seikoista, jotka jätän koskettelematta ja sivuutan vaieten säilyttääkseni uskollisuuden, jonka olen velkaa valtiattarelleni Dulcinea Tobosolaiselle? Tahdon vain sanoa sinulle, että taivaan kadehtiessa sitä suurta onnea, jonka sattuma oli saattanut käsiini, tai kenties (mikä onkin todennäköisempää) siksi, että tämä linna, kuten sanoin, on noiduttu, minun ollessani ylen suloisissa ja lemmekkäissä keskusteluissa hänen kanssaan, tuli jonkun suunnattoman jättiläisen käsivarteen kuuluva käsi, en nähnyt enkä voinut arvata mistä, ja antoi poskipäihini sellaisen nyrkiniskun, että ne ovat ihan veren vallassa, ja pieksi minua sitten sillä siivolla, että tilani on nyt huonompi kuin eilen, muulinajajien meitä loukattua Rocinanten irstauden vuoksi, niin kuin hyvin tiedät. Siitä päättelen että tämän neidon kauneuden aarretta täytyy vartioida jonkun noidutun maurin ja ettei se voi olla määrätty minun nautittavakseni.

— Ei minunkaan, — vastasi Sancho — sillä minua on puinut enemmän kuin neljäsataa mauria niin tuhannen tavalla, että karttukylpy oli siihen verrattuna hyvää herkkua. Mutta sanokaa minulle, herra, kuinka nimitätte tätä hyväksi ja harvinaiseksi seikkailuksi, vaikka meidän on siinä käynyt niin kuin on käynyt? Teidän armonne pääsi sentään vähemmällä, koska pitelitte sylissänne sitä verratonta kaunotarta, josta puhuitte, mutta minä, mitä sainkaan muuta kuin niin kovia kolahduksia, että varjelkoon sellaisista niin kauan kuin elän? Onneton olen minä ja onneton on äiti, joka minut synnytti, sillä enhän minä ole mikään vaeltava ritari enkä aio milloinkaan siksi tulla, mutta kaikista kovanonnen kohtauksista saan minä suurimman osan!

— Onko siis sinuakin lyöty? — kysyi Don Quijote.

Sanoinhan jo että on; voi minun sukukuntaani! — vastasi Sancho.

— Älä siitä huoli, ystäväni; — sanoi Don Quijote — nyt minä valmistan sen mainion balsamin, joka meidät parantaa siunaamahetkessä.

Järjestyksenvalvoja oli tällä välin vihdoin saanut tulen tuikkuun ja tuli katsomaan kuolleeksi luulemaansa. Nähdessään hänen astuvan sisään ja huomatessaan että hän oli paitasillaan, yömyssy päässä ja tuikku kädessä sekä erittäin pahannäköinen, Sancho kysyi isännältään:

— Herra, mahtaako tuo olla se noiduttu mauri, joka tulee jälleen meitä kurittamaan, jos viime kerralla jäi vielä tekemätöntä?

— Mauri se ei voi olla, — vastasi Don Quijote — sillä noidutut eivät anna kenenkään nähdä itseänsä.

— Vaikka eivät anna nähdä, antavat kumminkin tuta; — sanoi Sancho — ken ei usko, kysyköön selältäni.

— Tietää sen minunkin selkäni, — virkkoi Don Quijote — mutta silti ei ole riittävää syytä otaksua että tuo näkyvissämme oleva on noiduttu mauri.

Järjestyksenvalvoja tuli lähemmäksi ja hämmästyi havaitessaan heidän rauhallisesti keskustelevan. Don Quijote tosin makasi yhä selällään kykenemättä liikahtamaan; niin ankarasti hänet oli piesty ja laastaroitu. Järjestyksenvalvoja tuli hänen luokseen ja kysyi häneltä:

— No, kuinka voitte, hyvä mies?

— Minä puhuisin teidän sijassanne kohteliaammin vastasi Don Quijote. — Onko näillä mailla tapana siten puhutella vaeltavia ritareita, sinä tolvana?

Järjestyksenvalvoja, joka huomasi niin mitättömältä näyttävän miehen kohtelevan häntä huonosti, ei voinut sitä sietää vaan kohotti lampun öljyineen kaikkineen ja heitti sen Don Quijoten päähän, joka siitä pahoin haavoittui. Kun nyt oli nokipimeä, hän lähti heti ulos, ja Sancho Panza sanoi:

— Epäilemättä, herra, tuo on se noiduttu mauri, ja hän varmaan säilyttää aarretta toisia varten, varaten meille vain nyrkin- ja lampuniskuja.

— Niin on laita, — vastasi Don Quijote — ja turha on välittää noista noituuksista tai niistä suuttua ja harmistua; koska ne ovat näkymättömiä ja haamumaisia, emme kumminkaan löydä ketään jolle kostaisimme, yritimmepä kuinka tahansa. Nouse, Sancho jos voit, kutsu tämän linnan vouti ja hanki minulle hiukan öljyä, viiniä, suolaa ja rosmariinia, jotta valmistan sen parantavan balsamin; uskon tosiaankin sen olevan nyt kipeään tarpeeseen, sillä tuon aaveen iskemä haava vuotaa pahasti verta.

Sancho nousi, vaikka luita kovin pakotti, haparoi pimeässä isännän suojiin ja kohdatessaan järjestyksenvalvojan, joka tiedusteli miten oli hänen vihollisensa laita, virkkoi hänelle:

— Hyvä herra, olittepa kuka tahansa, suvaitkaa hyväntahtoisesti antaa meille hiukan rosmariinia, öljyä, suolaa ja viiniä, mitä tarvitaan parantamaan erästä maailman parhaimpien joukkoon kuuluvaa vaeltavaa ritaria, joka makaa tuolla sängyssä, tässä majatalossa oleskelevan noidutun maurin pahoin haavoittamana.

Kuullessaan sellaista puhetta oikeudenpalvelija piti häntä mielipuolena, ja koska päivä jo alkoi koittaa, hän avasi majatalon oven, huusi isäntää ja sanoi hänelle mitä tuo miekkonen halusi. Isäntä toimitti hänelle mitä hän pyysi, ja Sancho vei sen herralleen, joka piteli päätään valittaen lampuniskun aikaansaamaa kipua, vaikka kolahduksesta ei ollut koitunut pahempaa kuin pari melkoista kuhmua; se, minkä hän luuli olevan verta, olikin vain hikeä, jota kestetyn myrskyn herättämä pelontuska oli pusertanut hänen otsastaan.

Hän siis otti ainekset ja valmisti niistä lääkkeen sekoittaen ne kaikki yhteen ja keittäen niitä hyvän aikaa, kunnes arveli keitoksen olevan kystä. Sitten hän pyysi jonkinlaista pientä pulloa kaataakseen juoman siihen, ja kun majatalossa ei sellaista ollut, päätti kaataa sen läkkipeltiseen öljyastiaan, jonka isäntä hänelle suosiollisesti lahjoitti, sekä luki vielä enemmän kuin kahdeksankymmentä isämeidänrukousta ja yhtä monta avemariaa, salvea ja credoa, säestäen joka sanaa tekemällään ristinmerkillä, ikään kuin voideastiaansa siunaten. Kaiken tämän kestäessä olivat läsnä Sancho, isäntä ja järjestyksenvalvoja; muulinajaja hoiteli jo kaikessa hiljaisuudessa juhtiansa. Kun temput oli tehty, Don Quijote tahtoi kohta koetella tuon oivalliseksi balsamiksi kuvittelemansa keitoksen tehoa ja kaatoi kurkkuunsa mitä oli pulloon mahtumatta jäänyt keittopadan pohjalle, suunnilleen puoli tuoppia; mutta tuskin ehdittyään sen nielaista hän alkoi oksentaa niin ankarasti, ettei hänen vatsaansa jäänyt mitään. Tuska ja oksennuksen väänteet saivat hänet mitä runsaimmin hikoilemaan, ja hän pyysi sen vuoksi että peittäisivät hänet ja jättäisivät yksin. Niin tapahtui, ja hän nukkui neljättä tuntia, joiden kuluttua hän herätessään tunsi ruumiinsa ihmeen keveäksi ja kipupaikkansa niin melkoisesti parantuneiksi, että katsoi olevansa aivan terve ja totisesti uskoi hankkineensa Fierabras-balsamin ja voivansa sellaisen rohdon turvissa aivan huoletta käydä mihin kiistaan, tappeluun ja taisteluun hyvänsä, mitään välittämättä niiden vaarallisuudesta.

Sancho Panza, joka myös piti ihmeenä isäntänsä parantumista, pyysi häneltä vielä padassa olevaa lääkkeen jäännöstä, mikä ei ollutkaan määrältään varsin vähäinen. Don Quijote suostui, Sancho tarttui molemmin käsin pataan ja hörppäsi lääkettä suurella luottamuksella ja sitäkin suuremmalla ahnaudella melkein saman määrän kuin hänen isäntänsä. Mutta nytpä olikin laita niin, että Sancho paran vatsa nähtävästi toimi vähemmän herkkätuntoisesti kuin hänen herransa, minkä vuoksi hän ennen oksentamista sai kestää sellaista tuskaa ja ahdistusta, sellaista hikoilua ja uupumusta, että uskoi varmaan viimeisen hetkensä tulleen ja siinä surkeudessaan ja vaivassaan kirosi koko palssamin ja sen lurjuksen, joka oli sitä hänelle antanut. Nähdessään hänet siinä kunnossa Don Quijote sanoi hänelle:

— Sancho, minä uskon koko tuon pahan olosi johtuvan siitä, ettei sinua ole lyöty ritariksi; otaksun näet ettei tämä juoma ole avuksi niille, jotka eivät ole ritareita.

— Jos teidän armonne sen tiesi, — virkkoi Sancho niin, voi minua ja minun sukukuntaani! miksi sallitte minun sitä maistaa?

Samassa lääkejuoma teki vaikutuksensa, ja aseenkantaja raukka alkoi purkautua kummastakin kanavastaan niin ankarasti, ettei kaislamattoa, jolle hän oli jälleen heittäytynyt, eikä piikkopeitettä, jonka hän oli vetänyt päällensä, voinut ajatellakaan sen koommin mitenkään käyttää. Hänestä pursui kuuma ja kylmä hiki, ja väristyspuuskat ja kouristukset olivat niin ankarat, että kaikki ajattelivat samoin kuin hän itse viimeisen hetken tulleen. Tätä purkausta ja pahoinvointia kesti lähes kaksi tuntia, joiden kuluttua hän ei suinkaan toipunut niin kuin hänen isäntänsä, vaan oli niin runneltu ja rääkätty, ettei pystyssä pysynyt. Mutta Don Quijote, joka, kuten sanottu, tunsi keventyneensä ja parantuneensa, halusi heti lähteä etsimään seikkailuja, koska hänen mielestään jokainen paikoillaan viipymisen hetki oli riistetty maailmalta ja kaikilta maailmassa eläviltä hänen apuansa ja suojelustansa tarvitsevilta, varsinkin kun hän lujasti uskoi ja luotti balsamiinsa. Tämän halunsa yllyttämänä hän itse satuloi Rocinanten ja aasin ja auttoi vielä aseenkantajaansa pukeutumaan ja pääsemään juhtansa selkään. Sitten hän nousi ratsulleen, ajoi majatalon nurkkaukseen ja sieppasi sieltä ohimennen pahaisen korennon, jota aikoi käyttää peitsenään.

Kaikki majatalossa olevat, kolmattakymmentä henkeä, katselivat hänen menoansa; majatalon isännän tytärkin katseli häntä, ja hän puolestaan ei kääntänyt katsettaan pois tytöstä, päästihän vain tavan takaa huokauksen, jonka tuntui vetävän ilmoille sielunsa sisimmästä. Katselijat otaksuivat sen johtuvan hänen selkänsä pakotuksesta; niin ajattelivat ainakin ne, jotka olivat edellisenä iltana nähneet häntä laastaroitavan.

Kun siis molemmat olivat sijoittuneet ratsujensa selkään, Don Quijote pysähtyi majatalon portille, huusi isäntää ja lausui hänelle erittäin tyynellä ja vakavalla äänellä:

— Lukuisat ja varsin suuret ovat ne suosionosoitukset, herra linnanvouti, jotka täällä teidän linnassanne ovat osakseni tulleet, ja minä tunnen itseni erinomaisesti velvoitetuksi olemaan niistä teille kiitollinen niin kauan kuin elän. Jos voin niitä teille korvata kostamalla jollekulle julkealle henkilölle, joka on teitä loukannut, tietäkää ettei toimenani ole mikään muu kuin niiden auttaminen, jotka itse vähän voivat, kostaminen niiden puolesta, jotka kärsivät vääryyttä, ja kaikkinaisten petosten rankaiseminen. Palauttakaa mieleenne menneitä asioita, ja jos löydätte muististanne minulle uskottavaksi jonkin senlaatuisen seikan, mainitkaa se vain, ja minä lupaan saamani ritariarvon nimessä hankkia teille hyvitystä ja korvausta tarkoin teidän toivomustanne noudattaen.

Isäntä vastasi hänelle yhtä tyynesti:

— Herra ritari, teidän armonne ei tarvitse kostaa minun puolestani mitään loukkausta, sillä osaan itse kostaa niin kuin hyvää näen, kun sellaista sattuu. Minun täytyy vain pyytää teidän armoanne maksamaan minulle mitä olette viime yönä majatalossa nauttinut, sekä molempien eläimenne oljet ja kaurat että iltasenne ja yösijanne.

— Tämä siis on majatalo? — virkkoi Don Quijote.

— On, ja hyvin arvossa pidetty — vastasi isäntä.

— Olen elänyt väärässä luulossa tähän saakka; — virkkoi Don Quijote — otaksuin näet todella että tämä oli linna, eikä mikään huono linna. Mutta koska onkin niin laita, ettei se ole linna, vaan majatalo, ei nyt ole muuta neuvoa kuin että luovutte maksun vaatimisesta, sillä minä en voi rikkoa vaeltavien ritarien veljeskuntasääntöä. Tiedän näet varmasti (enkä ole toistaiseksi lukenut mitään vastakkaista) ettei yksikään heistä ole milloinkaan suorittanut maksua yösijastaan enempää kuin mistään muustakaan majatalossa, johon ovat poikenneet, koska heille lain ja oikeuden mukaisesti kuuluu kaikkinainen heidän osaksensa tuleva hyvä kohtelu korvauksena niistä sietämättömistä vaivoista, joita he kärsivät etsiessään seikkailuja öin ja päivin, talviseen ja kesäiseen aikaan, jalan ja ratsain, janoissaan ja nälissään, helteessä ja pakkasessa, kaikenlaisen epäsuotuisan sään ja kaikkien maallisten hankaluuksien alaisina.

— Vähät minä siitä; — vastasi isäntä — maksakaa mitä olette minulle velkaa ja pitäkää omana tietonanne sellaiset ritarisadut; minua liikuttaa ainoastaan se, että saan mitä minulle kuuluu.

— Te olette typerä ja huono majatalon isäntä — vastasi Don Quijote.

Niin hän kannusti Rocinantea, nosti keihäspahasensa pystyyn, poistui majatalosta kenenkään häntä estämättä ja ajoi pitkän matkan katsomatta, seurasiko hänen aseenkantajansa. Nähdessään hänen menevän maksamatta isäntä kiiruhti vaatimaan rahoja Sancho Panzalta, joka kuitenkin sanoi ettei hänkään maksaisi, koska hänen herransa ei ollut katsonut hyväksi niin tehdä; vaeltavan ritarin aseenkantajana hän mielestään oli velvollinen noudattamaan samaa sääntöä ja järjestystä kuin hänen isäntänsä kieltäytymällä maksamasta mitään ravintoloissa ja majapaikoissa. Siitä majatalonisäntä kovin suuttui ja uhkasi ottaa häneltä maksun tavalla joka tuntui, ellei hän suostunut velkaa suorittamaan. Sancho vastasi isäntänsä omaksumaan ritarilakiin vedoten kieltäytyvänsä maksamasta kolikkoakaan, vaikka henki menisi, koska vaeltavien ritarien vanha hyvä pitämys ei saanut joutua hänen tähtensä pois käytännöstä eikä maailmassa myöhemmin esiintyvien sellaisten ritarien aseenkantajien tullut saada aihetta valituksiin ja moitteeseen että hän oli rikkonut niin oikeata lakia.

Sancho paran pahaksi onneksi sattui majatalon vieraiden joukossa olemaan neljä segovialaista verankeritsijää, kolme Córdoban Hevoskaivontorin varrelta kotoisin olevaa neulaseppää ja kaksi kaupustelijaa Sevillan rihkamatorilta, kaikki iloista, neuvokasta leikin- ja pilantekoon taipuvaa väkeä. He kerääntyivät Sanchon luo kuin saman mielen yllyttäminä ja ajamina ja vetivät hänet alas aasin selästä. Eräs heistä haki isännän makuupeitteen, jonka päälle Sancho heitettiin, mutta katsahdettuaan ylöspäin he sitten havaitsivat katoksen matalammaksi kuin heidän aikeensa vaati ja päättivät mennä pihamaalle, jonka kattona oli taivaankansi. Siinä he sijoittivat Sanchon keskelle peitettä ja alkoivat kimmahutella häntä ilmoille pitäen häntä huvinaan kuin koiraa laskiaisena.

Paiskittu parka huusi niin ankarasti, että äänen kuuli hänen isäntänsä, joka pysähtyi tarkasti kuuntelemaan ja otaksui jonkin uuden seikkailun olevan tulossa, kunnes selvästi tajusi että parkuva oli hänen oma aseenkantajansa. Silloin hän käänsi ratsunsa, palasi vaivaista laukkaa majataloon ja havaitessaan portin suljetuksi ratsasti ympäri nähdäkseen, mistä pääsisi sisään, mutta ei vielä ehtinyt verrattain matalan piha-aidan luo, kun näki millaiseen pahaan peliin hänen aseenkantajansa oli joutunut. Hän näki Sanchon kimpoavan ilmaan ja taas putoavan niin sievästi ja sukkelasti, että olisi luullakseni varmaan nauranut, jos olisi närkästykseltään voinut. Hän yritti nousta hevosen selästä aidanharjalle, mutta oli niin piesty ja runneltu, ettei päässyt maahankaan. Niin hän alkoi syytää Sanchon poukottajille sellaista haukkuma- ja solvaussanojen tulvaa, että sitä on mahdoton kirjoittamalla toistaa, mutta he siitä huolimatta yhä nauroivat ja hypittivät, ja siivitetty Sancho päästi edelleen valitusääniänsä, joihin sekaantui milloin uhkauksia, milloin rukouksia, mikä ei kuitenkaan paljon auttanut, sillä apu tuli vasta sitten kun he väsyneinä leikin lopettivat. He taluttivat paikalle aasin, istuttivat Sanchon sen selkään ja käärivät hänet omaan kaprokkiinsa. Nähdessään hänet niin uupuneena helläsydäminen Maritornes arveli että oli hyvä häntä virkistää ja haki ruukun vettä kaivosta, missä se oli viileämpää. Sancho otti ruukun ja nosti sen huulilleen, mutta ei ehtinyt vielä juoda, kun hänen isäntänsä kuului huutavan:

— Sancho poikaseni, älä juo vettä, älä juo, poikasen, se on sinulle kuolemaksi. Näetkös, tässä minulla on siunattu pyhä balsamini, — hän näytti läkkikannua, jossa rohto oli — ja siitä sinä varmasti paranet, kun juot pari pisaraa.

Tuon kuullessaan Sancho kyräsi häneen ja huusi kahta kovemmin:

— Onko teidän armonne kukaties unohtanut etten minä ole ritari, vai tahdotteko että oksennan ne loputkin sisälmykseni, jotka viime yöstä minuun jäivät? Pitäkää liköörinne kaikkien pirujen nimessä ja jättäkää minut omaan olooni.

Tuon sanottuaan hän oli jo alkanut juoda, mutta ensimmäisestä siemauksesta huomattuaan juoman vedeksi hän ei mielinyt enempää, vaan pyysi Maritornesta tuomaan viiniä. Piikainen täytti pyynnön mielellään maksaen viinin omista rahoistaan; niinpä kerrotaankin että hän, vaikka vietti sellaista elämää, oli sentään muutamilta puoliltaan kristittyyn ihmiseen vivahtava. Juotuaan Sancho hoputti kantapäillään aasinsa liikkeelle, tyrkkäsi majatalon portin sepiselälleen ja ratsasti tiehensä, varsin tyytyväisenä, kun ei ollut tarvinnut mitään maksaa ja oli saanut pitää päänsä, vaikka niin oli tapahtunut hänen tavallisen takuumiehensä, nimittäin hänen selkänsä kustannuksella. Isäntä tosin pidätti haarapussin saatavansa korvaukseksi, mutta Sancho ei lähdön huumauksessa huomannut sitä kaivata. Nähdessään hänen menneen menojansa majatalon, isäntä aikoi lujasti teljetä portin, mutta Sanchon poukottajat eivät siihen suostuneet; he näet olivat poikia, jotka eivät välittäneet Don Quijotesta kahta pärettä, vaikka hän olisi todella ollut Pyöreän pöydän vaeltavia ritareita.

Kahdeksastoista luku,

jossa esitetään Sancho Panzan ja hänen herransa Don Quijoten keskusteluja sekä muita kertomisen arvoisia seikkailuja.

Sancho tuli isäntänsä luo niin raukeana ja voimatonna, ettei jaksanut hoputtaa aasiansa. Nähdessään hänet siinä kunnossa Don Quijote sanoi hänelle:

— Nyt minä lopultakin uskon, kelpo Sancho, että tuo linna tai majatalo on noiduttu, aivan varmasti, sillä mitä muuta kuin aaveita ja toisen maailman asujaimia voivat olla ne, jotka niin julmasti sinulla huvittelivat? Tämä ajatukseni sai vielä tukea, kun piha-aidan takaa katselin murhenäytelmäsi kohtauksia, sillä en kyennyt mitenkään pääsemään aidan harjalle, enpä edes Rocinanten selästä maahan, koska minut ilmeisesti oli noiduttu. Vannon sinulle muuten, niin totta kuin olen kuka olen, että ylös muurille tai alas maahan päästyäni olisin kostanut puolestasi niin, että nuo lurjukset ja maankiertäjät muistaisivat leikin kaiken ikänsä, vaikka tiesin että olisin niin menetellessäni rikkonut ritarilakeja, jotka, kuten olen jo monta kertaa sinulle sanonut, eivät salli ritarin kohottavan kättänsä ritarikuntaan kuulumatonta henkilöä vastaan, ellei täydy puolustaa omaa henkeänsä ja persoonaansa pakottavan ja ankaran välttämättömyyden sitä vaatiessa.

— Olisin itsekin kostanut puolestani, jos olisin voinut, olinpa sitten ritariksi lyöty tai en, mutta en voinut. Olen kumminkin sitä mieltä, etteivät nuo poukottajani olleet aaveita eivätkä noiduttuja ihmisiä, kuten teidän armonne sanoo, vaan ilmieläviä, lihaa ja verta samoin kuin me. Heillä oli kaikilla omat nimensäkin, joita kuulin mainittavan heidän paiskiessaan minua ilmoille: erään nimi oli Pedro Martinez, toisen Tenorio Hernández, ja isäntä kuului olevan nimeltään Juan Palomeque Kurittu. Kun siis te, herrani, ette kyennyt hyppäämään pihamuurin yli enempää kuin astumaan maahan hevosen selästä, niin syynä ei ollut noituus, vaan jokin muu. Minulle tästä kaikesta selviää, että seikkailut, joita olemme etsimässä, loppujen lopuksi varmaan vievät meidät sellaisiin onnettomuuksiin, ettemme kykene erottamaan oikeaa jalkaa vasemmasta. Vähän ymmärrykseni mukaan olisi parasta ja soveliainta palata kotiin nyt, kun on elonkorjuun ja taloudenhoidon aika, ja lakata kulkemasta maita mantereita joutuen ojasta allikkoon, kuten sanotaan.

— Vähänpä sinä tiedät, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ritariasioista! Ole vaiti ja kärsivällinen, sillä se päivä on tuleva, jona saat omin silmin nähdä, kuinka suureksi kunniaksi tämän toimen harjoittaminen koituu. Ellet, niin sano minulle: mitä suurempaa tyydytystä saattaa maailmassa olla tai mitä nautintoa voidaan verrata siihen, että voitamme taistelussa ja kukistamme vihollisemme? Ei mitään, varmastikaan.

— Niin kyllä, — vastasi Sancho — vaikka en sitä tiedä; tiedän vain että siitä lähtien, kun olemme vaeltavia ritareita tai kun teidän armonne on sellainen (minulla näet ei ole mitään syytä lukea itseäni niin kunniakkaaseen seuraan), emme ole kertaakaan taistelussa voittaneet, lukuun ottamatta kohtausta biskajalaisen kanssa, ja siinäkin teidän armoltanne meni puoli korvaa ja puoli kypäriä. Siitä tähän saakka meitä on suomittu ja taas suomittu, nyrkeillä leivotettu kerta toisensa jälkeen, ja minulla on se etu, että minua on poukotettukin ja että sen ovat tehneet noidutut henkilöt, joille en voi kostaa saadakseni tuta kuinka suuri nautinto on voittaa vihollisensa, kuten teidän armonne sanoo.

— Juuri se seikka minua huolestuttaa samoin kuin varmaan sinuakin, Sancho; — virkkoi Don Quijote mutta tästä puoleen koetan hankkia käsiini niin mestarillisesti valmistetun miekan, ettei minkäänlainen noituus pysty sen kantajaan, ja voisipa käydä niinkin, että onni soisi minulle sen, joka kuului Amadiille, kun hän nimitti itseään _Liekehtivän miekan ritariksi_. Se oli parhaita miekkoja, mitä kenelläkään ritarilla on maailmassa milloinkaan ollut, sillä mainitun hyvän ominaisuutensa lisäksi se oli terävä kuin partaveitsi, eivätkä mitkään varukset, olivatpa sitten kuinka lujia ja noiduttuja tahansa, kestäneet sen iskua.

— Minä olen sellainen miekkonen, — sanoi Sancho — että moinen miekka, vaikka niin tapahtuisikin ja se tosiaan joutuisi teidän armonne huostaan, auttaisi ja hyödyttäisi ainoastaan ritareiksi lyötyjä, samoin kuin palssami; mutta aseenkantajista, niistä välitetään viisi.

— Älä sitä pelkää, Sancho, — sanoi Don Quijote — taivas on varmasti sinulle suopeampi.

Näin keskustellen Don Quijote ja hänen aseenkantajansa matkasivat eteenpäin, kun Don Quijote huomasi että heidän kulkemaansa tietä pitkin liikkui heitä kohti suuri ja sakea pölypilvi. Sen nähdessään hän kääntyi sanomaan Sancholle:

— Oi Sancho, tämä on se päivä, jona saadaan nähdä mitä hyvää kohtalo on minulle varannut; tämä on se päivä, sanon minä, jona ilmenee käsivarteni voima yhtä hyvin kuin konsanaan muulloin ja jona tulen suorittamaan urotöitä, jotka säilyvät merkittyinä Maineen kirjaan kaikkina tulevaisina vuosisatoina. Näetkö tuon tuolta nousevan pölypilven, Sancho? Sen pullistuttaa ilmoille valtava, lukemattomien eri kansallisuuksien muodostama sotajoukko, joka on marssimassa tänne päin.

— Sillä laskulla niitä täytyy olla kaksi, — sanoi Sancho — koska tuolta toiselta taholta nousee toinen samanlainen pölypilvi.

Don Quijote kääntyi katsomaan ja havaitsi että tosiaankin oli niin laita. Hän oli ylen iloinen, koska otaksui että siinä oli kaksi sotajoukkoa, jotka tulivat hyökkäämään toistensa kimppuun ja taistelemaan keskellä laajaa lakeutta. Tämä johtui siitä, että hänen mielikuvituksessaan kuhisi alinomaa ja joka hetki taisteluja, noituuksia, tapahtumia, järjettömyyksiä, lemmenseikkailuja ja haasteita, joista ritariromaaneissa kerrotaan, ja että kaikki, mitä hän lausui, ajatteli tai teki, tarkoitti sellaisia seikkoja. Mutta hänen näkemänsä pölypilven nostatti kaksi suurta uuhi- ja jäärälaumaa, jotka kulkivat samaa tietä eri tahoilta ja joita ei voinut pölyltä erottaa ennen kuin saapuivat aivan lähelle. Don Quijote väitti niin itsepintaisesti niiden olevan sotajoukkoja, että Sancho lopulta uskoi ja sanoi hänelle:

— Mitäs nyt sitten tehdään, herra?

— Mitä? — virkkoi Don Quijote. — Tuetaan ja autetaan hädänalaisia ja voimattomia. Ja sinun, Sancho, tulee tietää että tuota meitä vastaan tulevaa sotajoukkoa johtaa ja ohjaa suuri keisari Alifanfarón, Trapobanan[66] suuren saaren hallitsija; toinen, selkäni takana marssiva taas kuuluu hänen vihamiehelleen, garamantein[67] kuninkaalle, joka on nimeltään Pentapolin Hihankäärijä, koska hän aina käy taisteluun oikea käsivarsi paljastettuna.

— Minkäs tähden nuo herrat sitten ovat niin huonossa sovussa? — kysyi Sancho.

— Siitä syystä, — vastasi Don Quijote — että tuo Alifanfarón on kiivas pakana ja on rakastunut Pentapolinin tyttäreen, joka on erittäin kaunis ja sitä paitsi sangen rakastettava neito; hän on kristitty, eikä hänen isänsä tahdo antaa häntä pakanakuninkaalle, ellei tämä ensin luovu väärän profeettansa Muhammedin uskosta ja käänny kristityksi.

— Partani nimessä, — virkkoi Sancho — Pentapolin menettelee aivan oikein, ja minä tahdon auttaa häntä minkä voin!

— Teet niin kuin pitääkin, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä sellaisiin taisteluihin käyvän ei tarvitse olla ritariksi lyöty.

— Sen hyvin ymmärrän, — vastasi Sancho — mutta mihin panemme aasin, jotta tiedämme sen varmasti löytävämme, kun kahakka on ohi? En näet usko tähän saakka olleen tavallista, että taisteluun on menty ratsastaen tällaisella juhdalla.

— Olet oikeassa — virkkoi Don Quijote. — Parasta on, että päästät sen valloilleen, katosipa se sitten tai ei; voittajina taistelusta suoriuduttuamme saamme saaliiksi niin paljon hevosia, että Rocinantekin on vaarassa joutua vaihdetuksi toiseen. Mutta kuuntele nyt tarkoin mitä sanon ja pidä silmäsi auki, sillä aion esitellä sinulle molempien sotajoukkojen etevimmät ritarit. Ja jotta voit heidät paremmin nähdä ja heitä tarkata, siirtykäämme tuolle kummulle, josta molemmat sotajoukot varmaan selvästi näkyvät.