Part 6
Nähdessään hänen niin tulevan päin biskajalainen hyvin arvasi, kuinka raivokas tuo peloton hyökkääjä oli, ja päätti menetellä samoin kuin Don Quijote. Hän odotti tulijaa, visusti suojaten itseään pieluksellaan, mutta voimatta kääntää oikeaan enempää kuin vasempaankaan muulia, joka lopen väsyneenä ja aivan tottumattomana sellaiseen leikkiin ei kyennyt astumaan askeltakaan. Don Quijote siis hyökkäsi, kuten sanottu, päin varovaa biskajalaista, miekka pystyssä, aikoen halkaista hänet kahtia; biskajalainen vartoi häntä samoin miekka kohotettuna, pieluksensa suojaamana, ja kaikki läsnä olevat odottivat pelon ja jännityksen vallassa mitä seuraisi niistä valtavista iskuista, joilla he toisiaan uhkasivat. Vaunuissa istuva rouva ja hänen palvelijattarensa lausuivat lukemattomia rukouksia ja lupauksia kaikille Espanjan pyhille kuville ja palvonta paikoille, jotta Jumala pelastaisi heidän ratsasrenkinsä ja heidät itsensä siitä suuresta vaarasta, jossa he nyt olivat. On varsin valitettavaa, että tämän kertomuksen kirjoittaja juuri tässä kohdassa ja asiain tässä vaiheessa jättää taistelun keskeneräiseksi, mainiten puolustuksekseen ettei ollut löytänyt kirjallisia tietoja näistä Don Quijoten urotöistä jo kerrotun lisäksi. Tämän teoksen toinen kirjoittaja ei kumminkaan voinut uskoa että niin merkillinen historia olisi jätetty unohduksen huomaan tai että Manchan oppineet miehet olisivat asiasta niin vähän välittäneet, ettei heidän arkistoissaan tai laatikoissaan olisi minkäänlaisia tätä kuuluisaa ritaria koskevia asiakirjoja. Näin ajatellen hän ei luopunut toivosta että löytäisi tämän hupaisen kertomuksen jatkon, ja koska taivas oli hänelle suosiollinen, hän löysikin sen seuraavassa osassa kerrotulla tavalla.
Yhdeksäs luku,
jossa päätetään ja saatetaan loppuun urhean biskajalaisen ja miehuullisen manchalaisen kamala kaksintaistelu.
Tämän kertomuksen ensimmäisessä osassa[44] erosimme urhoollisesta biskajalaisesta ja kuuluisasta Don Quijotesta, kun he, miekat huikeasti kohotettuina, olivat kumpikin valmiina iskemään niin tuiman iskun, että aseitten osuessa täydeltä terältä olisivat leikanneet ja halkaisseet toisensa ylhäältä alas asti ja hajonneet kahtia kuin granaattiomena. Tässä ylen epätietoisessa kohdassa mieluisa kertomus keskeytyi ja jäi tyngäksi, eikä sen kirjoittaja antanut meille mitään tietoa, mistä voisimme löytää mitä puuttui.
Tämä tuotti minulle paljon harmia, sillä vähästä lukemastani koitunut mielihyvä vaihtui mielipahaksi, kun ajattelin, kuinka hankalaa oli löytää sitä paljoa, mikä nähdäkseni vielä puuttui tuosta miellyttävästä kertomuksesta. Minusta näytti aivan mahdottomalta ja kaikkea hyvää tapaa rikkovalta, ettei niin oivalla ritarilla olisi ollut apunaan jotakin tietäjämiestä, joka otti tehtäväkseen kirjoittaa muistiin hänen koskaan näkemättömät urotyönsä. Sellaista näet ei puuttunut yhdeltäkään niistä vaeltavista ritareista, jotka, kuten sanotaan, lähtevät seikkailemaan, vaan jokaisella oli kuin käskettynä yksi tai pari sellaista viisasta, jotka eivät ainoastaan merkinneet muistiin heidän tekojansa, vaan kuvasivat myös heidän kaikkein mitättömimmätkin ajatuksensa ja lapselliset mieleenjohtumansa, olivatpa ne kuinka salaisia tahansa; eikä suinkaan niin oivallinen ritari voinut olla niin kovaonninen, että häneltä puuttui mitä Platirilla ja muilla hänenlaisillaan oli yltäkyllin. En siis voinut taipua uskomaan että niin mainio kertomus oli jäänyt epätäydelliseksi ja typistetyksi vaan syytin ilkeätä, kaikkinielevää ja kaikkisyövää aikaa, joka oli sen joko piilottanut tai tuhonnut.
Koska hänen kirjojensa joukossa oli ollut niinkin uusia kuin _Mustasukkaisuuden karvaat kokemukset_ ja _Henaresin nymfit ja paimenet_, minusta näytti toiselta puolen että hänenkin historiansa täytyi olla nykyiseltä ajalta ja että se, vaikka sitä ei olisi merkitty muistiin, varmaan eli hänen kylänsä ja naapurikylien asukkaiden muistissa. Tämä ajatus kiusasi minua, niin että mieleeni virisi halu saada todella ja totuudenmukaisesti selville kuuluisan espanjalaisen maanmiehemme Don Quijote Manchalaisen, Manchan ritariston loistavimman ja edustavimman jäsenen koko elämä ja ihmeelliset seikkailut, ensimmäisen, joka meidän päivinämme ja tänä surkeana aikakautena ryhtyi vaeltavan ritarin vaivalloiseen toimeen, torjumaan vääryyttä, auttamaan leskiä, suojelemaan neitsyitä, niitä jotka tasa-astujillaan ratsastaen, piiska kädessä ja koko neitsyytensä mukanaan, kulkivat vuorelta vuorelle ja laaksosta laaksoon; ellei näet joku hirtehinen, joku kirveellä ja piikkikypärillä varustettu moukka tai joku suunnaton jättiläinen heitä väkisin maannut, niin menneinä aikoina oli neitsyitä, jotka eivät olleet kahdeksanakymmenenä ikävuotenaan nukkuneet yhtäkään yötä laipion alla, mutta siitä huolimatta menivät haudan lepoon yhtä eheinä ja puhtaina kuin äiti, joka oli heidät synnyttänyt. Sanon siis että mainio Quijotemme ansaitsee näiden ja monien muiden seikkain vuoksi alinomaista ja unohtumatonta ylistystä, mitä ei saa kieltää minultakaan, koska olen vaivaa nähden ja uutterasti etsinyt tämän hauskan kertomuksen jatkoa, vaikka hyvin tiedän että taivaan, sattuman ja onnen minua auttamatta maailma olisi jäänyt vaille sitä huvia ja nautintoa, jonka nyt voi saada lukemalla sen parissa tunnissa. Löysin sen seuraavalla tavalla.
Olin eräänä päivänä Toledon Alcaná-torilla,[45] kun sinne tuli muudan poika myymään jollekin silkkikauppiaalle vihkoja ja vanhoja papereita. Koska olen erittäin halukas lukemaan, vaikkapa kadulta löytämiäni revittyjä paperiliuskoja, otin tämän luontaisen taipumukseni yllyttämänä käteeni yhden pojan kaupitsemista vihkoista ja havaitsin että se oli kirjoitettu kirjaimilla, jotka tunsin arabialaisiksi. Kun en kumminkaan osannut niitä lukea, vaikka ne tunsin, lähdin katselemaan, eikö ilmaantuisi ketään espanjaa puhuvaa moriskoa,[46] joka ne lukisi, eikä sellaisen tulkin löytäminen ollutkaan kovin vaikeata, sillä olisinhan sieltä löytänyt toisen paremman ja vanhemmankin kielen selittäjän.[47] Sanalla sanoen, hyvä onni johdatti tielleni erään, jolle ilmoitin haluni pistäen kirjan hänen käteensä. Hän avasi sen keskeltä ja hiukan luettuaan alkoi nauraa. Kysyin miksi hän nauroi, ja hän sanoi aiheena olevan erään kirjan reunaan merkityn muistutuksen. Pyysin häntä kertomaan sen minulle, ja hän luki, yhä nauraen:
— Kuten sanoin, tähän on kirjoitettu reunaan: »Tässä kertomuksessa monesti mainittu Dulcinea Tobosolainen kuuluu olleen sianlihan suolaajana kätevämpi kuin yksikään toinen nainen koko Manchassa.»
Kuullessani Dulcinea Tobosolaisen nimen säpsähdin ja jouduin ihmeisiini, sillä mieleeni johtui samassa että nuo vihkot sisälsivät Don Quijoten historian. Niin otaksuen joudutin häntä lukemaan alkua. Hän luki, käänsi suoraa päätä arabian kielestä espanjaksi sanoen nimen olevan _Don Quijote Manchalaisen historia, kirjoittanut Cide[48] Hamete Benengeli,[49] arabialainen historioitsija_. Minun täytyi kovin hillitä itseäni ollakseni ilmaisematta iloa, joka minut valtasi kun kuulin kirjan nimen. Sieppasin sen silkkikauppiaan käsistä ja ostin pojalta kaikki paperit ja vihkot maksaen niistä puoli reaalia. Jos myyjä olisi ollut älykäs ja olisi tiennyt, kuinka niitä himoitsin, hän olisi voinut vaatia enemmän kuin kuusi reaalia ja olisi sen summan saanut. Poistuin heti moriskon kanssa tuomiokirkon kaarikäytävään, pyysin häntä kääntämään minua varten nuo paperit, kaikki joissa puhuttiin Don Quijotesta, espanjaksi, mitään pois jättämättä tai lisäämättä, ja lupasin maksaa mitä hän vaati. Hän tyytyi kahteen naulaan rusinoita ja kahteen vehnävakkaan ja lupasi kääntää hyvin ja tarkasti sekä aivan lyhyessä ajassa; mutta tehdä asian vielä helpommaksi ja varoa päästämästä käsistäni niin oivallista löytöä vein hänet luokseni kotiin, missä hän puolessatoista kuukaudessa ja muutamassa päivässä käänsi koko kertomuksen, niin kuin se tässä esitetään.
Ensimmäiseen vihkoon oli varsin todenmukaisesti kuvattu Don Quijoten ja biskajalaisen taistelu. He olivat kertomuksen kuvailemassa asennossa, miekat kohotettuina, toinen kilpensä, toinen pieluksensa suojassa, ja biskajalaisen muuli oli piirretty niin osuvasti, että jo jousenkantaman päästä voi havaita sen vuokrajuhdaksi. Biskajalaisen jalkojen kohdalle oli merkitty Don Sancho de Azpeitia, mikä varmaan oli hänen nimensä, ja Rocinanten alle oli merkitty Don Quijote. Rocinante oli kuvattu ihmeen taitavasti: se oli niin pitkä ja hontelo, niin riutunut ja laiha, niin teräväselkäinen ja niin ilmeisesti rintatautinen, että katselija voi ihan vaivatta havaita, kuinka harkiten ja sattuvasti sille oli annettu nimi Rocinante. Sen vieressä oli Sancho Panza, joka piteli aasiansa marhaminnasta, ja hänen alapuolelleen oli kirjoitettu Sancho Zancas.[50] Hän siis todennäköisesti oli, kuten kuva osoitti, isovatsainen, lyhyenvanttera ja säippäsäärinen, ja hänelle oli varmaan sen vuoksi annettu nimet Panza ja Zancas, koska hänet mainitaan kertomuksessa muutamia kertoja niillä nimillä. Voisin esittää vielä eräitä muitakin pikkuseikkoja, mutta ne ovat kaikki vähäpätöisiä eivätkä mitenkään tule kysymykseen todenmukaisesti kerrottaessa historiaa, joka ei voi olla huono, koska se on totuudenmukainen.
Jos tämän kertomuksen todenperäisyyttä saatetaan jotenkin epäillä, aiheena voi olla ainoastaan se, että tekijä on ollut arabialainen, sillä taipumus valehtelemiseen on tämän kansakunnan jäsenissä sangen ominainen piirre. Kun otamme huomioon että he ovat katkeria vihollisiamme, sopii kumminkin otaksua hänen pikemmin lieventäneen kertomusta kuin sitä liioitelleen. Siltä minusta tuntuukin, sillä hän näyttää tahallaan vaiti ollen sivuuttavan sellaiset kohdat, joissa olisi voinut ja joissa hänen olisi pitänyt antaa kynänsä esteettömästi ylistää mainiota ritaria. Se on kehnoa menettelyä ja vielä kehnompaa ajattelua, sillä historiankirjoittajien tulee välttämättä olla täsmällisiä, rehellisiä eikä millään muotoa puolueellisia, koska oman edun harrastuksen enempää kuin pelonkaan, vihankaunan enempää kuin mielisuosionkaan ei pidä harhauttaa heitä totuudesta, jonka äiti on historia, tämä ajan kilpakumppani, tekojen säilyttäjä, menneisyyden todistaja, nykyisyyden esikuva ja neuvoja, tulevaisuuden varoittaja. Minä tiedän tässä kertomuksessa olevan kaikkea, mitä voidaan toivoa kaikkein hupaisimmasta, ja jos siitä sattuisi jotain hyvää puuttumaan, uskon puolestani varmaan että vika on pikemmin tekijän, sen koiran,[51] kuin itse aiheen. Lyhyesti sanoen, sen toinen osa alkoi käännöksen mukaan näin:
Terävät miekat paljastettuina ja kohotettuina nuo molemmat urheat ja vimmastuneet taistelijat näyttivät kerrassaan uhkaavan taivasta, maata ja kadotuksen kuilua; niin rohkeina ja ryhdikkäinä he esiintyivät. Ensiksi iski iskunsa vihainen biskajalainen, ja niin voimallisesti ja raivokkaasti, että tämä ainoa isku, ellei miekka olisi matkallaan käännähtänyt, olisi riittänyt lopettamaan heidän ankaran ottelunsa ja ritarimme kaikki seikkailut; mutta hyvä sallimus, joka säästi häntä tärkeämpiin tehtäviin, väänsi hänen vastustajansa miekkaa, joten se, vaikka osuikin vasempaan olkapäähän, teki vain sen vahingon, että silpoi siltä puolelta pois varukset ja vei mennessään suuren osan kypäriä sekä puolen korvaa, mikä kaikki putosi maahan hirmuisena sekamelskana ritarin jäädessä siihen pahoin pidellyksi.
Jumala minua auttakoon, kukapa nyt osaisi kunnollisesti kertoa, millaiseen raivoon syttyi manchalaisen mieli, kun hän havaitsi joutuneensa niin runnelluksi. Sanottakoon vain sen olleen niin valtava, että hän jälleen kohottautui jalustimissaan, tarttui entistä lujemmin molemmin käsin miekkaansa ja iski biskajalaista, osuen suoraan pielukseen ja päähän, niin raivoisasti, että hyvästä suojasta huolimatta oli kuin olisi vuori langennut miehen päälle, veri alkoi vuotaa hänen nenästään, suustaan ja korvistaan, ja näytti siltä kuin hän putoaisi muulin selästä, kuten epäilemättä olisi pudonnutkin, ellei olisi kiertänyt käsivarsiansa juhdan kaulaan; jalat kumminkin irtautuivat jalustimista, hän hellitti otteensa, ja hirmuisen iskun säikähdyttämä muuli lähti laukkaamaan pitkin lakeutta heittäen muutaman hypäkän jälkeen herransa tantereeseen.
Don Quijote katseli tuota aivan rauhallisena, mutta nähdessään vastustajansa putoavan maahan hän hyppäsi ratsultaan, juoksi vikkelästi luo, vei miekantutkaimen miehen silmien eteen ja kehoitti häntä antautumaan, uhaten katkaista hänen kaulansa, ellei tottelisi Biskajalainen oli niin huumautunut, ettei kyennyt virkkamaan sanaakaan, ja Don Quijote oli niin silmittömän vihan vallassa, että miehen varmaan olisi hukka perinyt, elleivät vaunuissa matkustavat naiset, jotka olivat siihen saakka katselleet taistelua ankaran pelon vallassa, olisi rientäneet ritarimme luo ja erittäin koreasti pyytäneet häntä osoittamaan heille suurta armoaan ja suosiotaan säästämällä heidän ratsaspalvelijansa hengen. Don Quijote vastasi siihen varsin ylpeästi ja arvokkaasti:
— Epäilemättä, kauniit rouvat, teen mielelläni mitä minulta pyydätte, mutta se voi tapahtua vain erään ehdon ja sopimuksen mukaan; tämän ritarin näet tulee luvata minulle lähtevänsä Toboson kaupunkiin ja esittäytyvänsä minun lähettämänäni verrattomalle Doña Dulcinealle, jotta tämä saa määrätä hänen kohtalonsa miten parhaaksi näkee.
Pelokkaat ja masentuneet naiset eivät enempää harkinneet mitä Don Quijote heiltä vaati, vaan vakuuttivat, ollenkaan tiedustelematta kuka tuo Dulcinea oli, ratsaspalvelijansa täyttävän kaiken, mitä ritari hänen tehtäväkseen määräsi.
— Minä luotan lupaukseenne enkä tee hänelle enempää vahinkoa, vaikka hän olisi hyvin sen ansainnut.
Kymmenes luku.
Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hupaisista keskusteluista.
Sillä välin oli munkkien rengin hiukan pahoinpitelemä Sancho Panza noussut, oli katsellut isäntänsä Don Quijoten taistelua rukoillen sydämessään että Jumala suvaitsisi antaa hänelle voiton ja että hän voittaisi siinä omakseen jonkin saaren, jonka käskynhaltijaksi nimittäisi hänet, Sanchon, niin kuin oli luvannut. Havaitessaan sitten ottelun jo päättyneen ja isäntänsä olevan nousemassa takaisin Rocinanten selkään hän kiiruhti pitämään jalustinta, mutta lankesi, ennen kuin Don Quijote oli ennättänyt nousta satulaan, polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja sanoi:
Suvaitkoon teidän armonne, herra Don Quijote, antaa hallittavakseni sen saaren, jonka olette voittanut tässä ankarassa taistelussa, olipa se kuinka suuri tahansa, minä tunnen kykeneväni ja kelpaavani sitä hallitsemaan samalla tavalla ja yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä muu, joka on maailmassa saaria hallinnut.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Huomaa, Sancho veikkoseni, ettei tämä enempää kuin muutkaan tämänlaatuiset ole mikään saariseikkailu, vaan tienhaaraseikkailu, jollaisista ei ole muuta voittoa kuin pääkuoren särkyminen ja toisen korvan menettäminen. Malta mielesi; vielä tulee seikkailuja sellaisiakin, joissa voin tehdä sinusta käskynhaltijan tai kukaties vielä korkeammankin herran.
Sancho kiitti häntä hartaasti, suuteli vielä kerran hänen kättänsä ja panssarin reunaa, auttoi hänet Rocinanten satulaan, nousi itse aasinsa selkään ja seurasi herraansa, joka hyvästi sanomatta ja enempää keskustelematta vaunuissa matkustavien kanssa ajoi täyttä laukkaa läheiseen metsikköön. Sancho seurasi minkä aasi jaksoi juosta; mutta Rocinante mennä viiletti niin nopeasti, että hän huomasi jäävänsä jälkeen, joten ei auttanut muu kuin huutaa isännälle että hän odottaisi. Don Quijote odotti, hilliten Rocinantea, kunnes hänen uupunut aseenkantajansa ehti luo. Saavutettuaan isäntänsä Sancho lausui:
— Armollinen herra, minun nähdäkseni olisi soveliasta, että vetäytyisimme johonkin kirkkoon, sillä tuo, jonka kanssa taistelitte, tuli niin pahoin pidellyksi, ettei ole ihmekään, jos asia ilmoitetaan Pyhälle Veljeskunnalle ja meidät vangitaan, ja jos niin käy, niin nahkamme varmaan parkitaan ennen kuin pääsemme vapaiksi.
— Ole vaiti — virkkoi Don Quijote. — Oletko milloinkaan nähnyt tai lukenut että vaeltava ritari on vedetty oikeuteen, olkoon hän syyllistynyt kuinka moneen homicidiumiin[53] tahansa?
— En minä sellaisista hommista tiedä mitään, — vastasi Sancho — enkä ole eläissäni kantanut niistä kaunaa kenellekään; tiedän vain että Pyhän Veljeskunnan asiana on käydä käsiksi niihin, jotka tappelevat ulkosalla, ja siihen leikkiin minä en rupea.
— Ole huoletta, ystäväni, — virkkoi Don Quijote — minä tempaan sinut kaldealaistenkin vallasta ja sitä pikemmin Pyhän Veljeskunnan käsistä. Mutta sanohan minulle, niin totta kuin elät: oletko nähnyt urhoollisempaa ritaria koko maailmassa niin pitkältä kuin se tunnetaan? Oletko kuullut historioissa kerrottavan kenestäkään toisesta, joka olisi tai olisi ollut rohkeampi hyökkäämään, urheampi kestämään, kätevämpi iskemään tai kykenevämpi paiskaamaan satulasta?
— Totta puhuen — vastasi Sancho — en ole koskaan lukenut mitään historiaa, koska en osaa lukea enkä kirjoittaa; mutta siitä tohdin panna vetoa, etten ole ikäpäivinäni palvellut uhkarohkeampaa isäntää kuin teidän armonne, ja Jumala suokoon ettei näitä uhkarohkeita tekoja kosteta, niin kuin äsken sanoin. Nyt pyydän teidän armoanne hoitamaan itseänne, sillä korvanne vuotaa pahasti verta; minulla on tässä haarapussissa liinannöyhtää ja hiukan valkoista voidetta.
— Mitään sellaista ei ollenkaan tarvittaisi, — virkkoi Don Quijote — jos olisin muistanut valmistaa pullon Fierabras-balsamia;[54] ajan ja lääkkeiden menetys välttyisi, jos olisi pisarakaan sitä.
— Mikä pullo ja mikä palssami se on? — kysyi Sancho Panza.
— Se on balsami, jonka resepti minulla on muistissani, — vastasi Don Quijote — balsami, jonka omistajan ei tarvitse pelätä kuolemaa eikä edes ajatella kuolevansa, haavoittuipa kuinka pahoin tahansa. Kun siis sen valmistan ja annan huostaasi ja sinä sitten havaitset että minut on jossakin taistelussa sivallettu keskeltä poikki (kuten monesti sattuu), ei sinun asianasi ole tehdä muuta kuin nostaa sievästi se ruumiinpuolikas, joka on pudonnut maahan, ja sijoittaa se, ennen kuin veri ehtii hyytyä, erittäin varovasti satulaan jääneen toisen puolikkaan päälle, tarkoin katsoen että sovitat sen siihen tasaisesti ja kohdalleen. Sitten annat minun juoda vain pari kulausta tuota mainittua balsamia, ja saatpa nähdä että olen jälleen ehyt ja terve kuin omena.
Jos niin on, — sanoi Panza — minä luovun heti paikalla sen luvatun saaren käskynhaltijanvirasta enkä pyydä monista hyvistä palveluksistani muuta palkkaa kuin että teidän armonne antaa minulle sen mainion palssamin resehdin, sillä uskon että unssi sitä maksaa missä tahansa enemmän kuin kaksi reaalia, enkä minä tarvitse enempää elääkseni tämän elämäni kunniallisesti ja mukavasti. Mutta nyt tulee vielä tietää, kuinka kallista se on valmistaa.
‒ Kolmen tuopin valmistamiseen ei kulu kolmea reaalia — vastasi Don Quijote.
— Jumala armahtakoon minua syntistä! — virkkoi Sancho — miksi ei teidän armonne tee sitä viipymättä ja opeta konstia minullekin?
— Vaiti, ystäväni, — vastasi Don Quijote — aion opettaa sinulle suurempiakin salaisuuksia ja osoittaa sinulle suurempaakin suosiota; mutta nyt hoitakaamme itseämme, sillä korvaani koskee enemmän kuin mieli tekisi.
Sancho otti haarapussista liinannöyhtää ja voidetta. Mutta nähdessään sitten, missä kunnossa oli kypäri, Don Quijote oli joutua suunniltaan, laski kätensä miekankahvaan, nosti katseensa taivaaseen ja lausui:
Minä vannon kaikkien olioiden Luojan ja neljän pyhän Evankeliumin täydellisen tekstin nimessä eläväni niin kuin eli Mantovan suuri markiisi, kun hän oli vannonut kostavansa sisarenpoikansa Baldovinon kuoleman ja lupasi olla syömättä katetusta pöydästä, pitämättä lihanyhteyttä vaimonsa kanssa ja muuta sellaista, mitä en nyt muista, mutta minkä sisällytän tähän valaani, kunnes olen täysin kostanut sille, joka minua näin häpäisi.
Tuon kuultuaan sanoi hänelle Sancho:
— Teidän armonne, herra Don Quijote, huomatkaa että tuo ritari, jos hän on täyttänyt teidän vaatimuksenne menemällä esittäytymään armolliselle neidille Dulcinea Tobosolaiselle, on jo tehnyt velvollisuutensa eikä ansaitse muuta rangaistusta, ellei hän tee uutta rikosta.
— Hyvin puhuttu ja osuvasti huomautettu; — virkkoi Don Quijote — kumoan valani, sikäli kuin se koskee uutta kostoa; mutta vieläkin vannon ja vakuutan eläväni niin kuin sanoin, kunnes olen temmannut joltakin ritarilta toisen tällaisen ja tämän veroisen kypärin. Eikä sinun, Sancho, pidä ajatella että menettelen niin ihan umpimähkään, sillä minulla on tässä ilmeinen esikuva: aivan samoin, kirjaimellisesti, kävi Mambrinon kypärille, jonka Sacripante sai niin kalliisti maksaa.
— Sellaiset valat teidän armonne on paras heittää hiiteen, — vastasi Sancho — sillä niistä koituu suuri vahinko ruumiin terveydelle ja omalletunnolle paha rasitus. Vai mitä sanotte: jos emme nyt satu moneen päivään kohtaamaan kypärillistä miestä, niin mikä neuvoksi? Onko vala pidettävä, vaikka siitä johtuu monenlaista hankaluutta ja haittaa, esimerkiksi se, että täytyy maata pukeissaan eikä saa nukkua ihmisten ilmoilla, ja tuhansia muita lihankidutuksia, joita sisälsi tuon vanhan höperön Mantovan markiisin vala, jonka teidän armonne nyt tahtoo saattaa jälleen voimaan? Teidän armonne tulee ottaa huomioon ettei näillä teillä missään liiku varuksiin puettuja henkilöitä vaan pelkkiä muulinajajia ja ajomiehiä, joilla ei ole kypäriä ja jotka luultavasti eivät ole kuulleet ikinä kypäristä puhuttavankaan.
— Sinä erehdyt, — virkkoi Don Quijote sillä me emme tule olemaan kahta tuntia näissä teidenristeyksissä, kun jo näemme varuspukuisia enemmän kuin siinä joukossa, joka kulki kohti Albracaa valloittamaan Kaunista Angelicaa.[56]
— Olkoonpa niin, — vastasi Sancho — ja suokoon Jumala että meidän käy hyvin ja että pian tulee aika valloittaa tuo saari, joka käy minulle niin kalliiksi; sitä toivon mitä hartaimmin.
— Sanoinhan sinulle jo, Sancho, ettei sinun pidä olla siitä ollenkaan huolissasi; jos saarta ei löydy, niin onhan tässä Tanskan ja Sobradisan kuningaskunnat,[57] jotka sopivat sinulle kuin sormus sormeen, ja sinä olet varmaan vielä iloisempi, kun ne sijaitsevat mannermaalla. Mutta jääköön tämä nyt odottamaan aikaansa, ja katso sinä, onko siellä haarapussissa mitään suuhun pantavaa, jotta voimme sitten lähteä etsimään jotakin linnaa, missä vietämme yön ja valmistamme sen mainitsemani balsamin, sillä minä vannon Jumalan nimessä että korvaani tuimelee pahasti.
— Minulla on tässä sipuli ja vähän juustoa ja taitaa olla joku leivänmurukin, — sanoi Sancho — mutta eihän se ole teidän armonne laiselle urhoolliselle ritarille soveltuvaa muonaa.
— Huonostipa sinä asian ymmärrät! — vastasi Don Quijote. — Tiedä siis, Sancho, että vaeltaville ritareille on kunniaksi olla syömättä kuukauteen ja että heidän, jos kumminkin ruokaa nauttivat, on paras syödä mitä sattuu saatavissa olemaan. Tämän tietäisit, jos olisit lukenut niin monta historiaa kuin minä, sillä miten paljon niitä onkaan ollut, yhdessäkään en ole havainnut kerrottavan että vaeltavat ritarit olisivat syöneet muuten kuin sattumoisin ja heitä varten järjestetyissä upeissa pidoissa; muun aikansa he ovat eläneet vähillä eväillä. Ja vaikka onkin ymmärrettävää, etteivät he ole voineet elää syömättä ja toimittamatta kaikkia muita luonnollisia tarpeitansa, koska he kumminkin ovat olleet ihmisiä samoin kuin me, on toiselta puolen käsitettävää, että he, liikkuen suurimman osan elämästään metsissä ja asumattomilla seuduilla, kuljettamatta mukanaan keittäjää, enimmälti ovat käyttäneet ravintonansa sellaisia maalaisruokia kuin sinä nyt minulle taritset. Älä siis, hyvä Sancho, ole huolissasi siitä, mikä minua maittaa, äläkä yritä luoda maailmaa uudestaan tai nostaa saranoiltaan vaeltavan ritarikunnan järjestystä.
Suokaa anteeksi, armollinen herra; — sanoi Sancho — koska en osaa lukea enkä kirjoittaa, kuten jo taannoin sanoin, en tunne enkä ole tullut tietämään ritarinammatin sääntöjä; tästä puoleen minä kyllä varustan haarapussiin kaikenlaisia kuivattuja hedelmiä teidän armoanne varten, joka olette ritari, mutta itseäni varten, joka en ole ritari, hankin siihen mehevämpiä ja ravitsevampia eväitä.
— Enhän minä sano — virkkoi Don Quijote — että vaeltavien ritarien täytyisi välttämättä olla syömättä mitään muuta kuin noita sinun mainitsemiasi hedelmiä vaan sanon että he nähtävästi ovat ravinneet itseänsä enimmäkseen niillä ja eräillä metsistä ja mailta löytämillään yrteillä, jotka olivat heille tuttuja, ja jotka minäkin tunnen.
— Sellaisten ruohojen tunteminen on mainio lahja, — Sancho — sillä aavistelen että jonakin päivänä täytyy ottaa se käytäntöön.
Samalla hän veti esille mitä oli sanonut pussissa olevan, ja he söivät yhdessä, sulassa sovussa ja kelpo kumppaneina. Haluten etsiä yöpymispaikan he kumminkin lopettivat lyhyeen kehnon ja kuivan ateriansa. Niin he nousivat ratsuilleen ja pitivät kiirettä ehtiäkseen ihmisten ilmoille ennen yön tuloa, mutta aurinko painui pois ja sen mukana toivo päästä, minne mieli teki, heidän saavuttuaan muutamien vuohipaimenten majoille, joten he päättivät jäädä sinne yöksi. Sanchoa harmitti kovin, ettei päästy asutuille maille; hänen isäntänsä sitä vastoin oli ylen tyytyväinen saadessaan maata ulkosalla, koska hän niin sattuessa joka kerta katsoi suorittavansa näytteen, joka teki hänelle helpommaksi todistaa ritariuttaan.
Yhdestoista luku.
Siitä, mitä Don Quijote sai kokea vuohipaimenten seurassa.
Vuohipaimenet ottivat hänet hyväntahtoisesti vastaan, ja Sancho, pidettyään parhaansa mukaan huolta Rocinantesta ja aasistaan, siirtyi hajuaistinsa opastamana muutamien tulisijalla kattilassa porisevien vuohenlihan kappaleiden luo. Vaikka hän olisi mielellään heti katsonut, olivatko ne kyllin kypsät siirrettäviksi kattilasta vatsaan, hän kumminkin jätti sen tekemättä, sillä vuohipaimenet ottivat ne samassa tulelta, levittivät maahan muutamia lampaannahkoja, järjestivät kiireesti maalaisateriansa ja tarjosivat molemmille vierailleen erittäin ystävällisesti mitä heillä oli. Nahkojen ympärille sijoittui heitä kuusi, kaikki tämän katraan vartijat, sitä ennen kömpelön kohteliaasti pyydettyään Don Quijotea istuutumaan häntä varten kumoon käännetylle purtilolle. Don Quijote istuutui, mutta Sancho jäi seisomaan ojentaakseen herralleen juomasarvea. Havaitessaan Sanchon seisovan hänen isäntänsä sanoi hänelle:
‒ Jotta oivallat, Sancho, sen hyvän, mitä vaeltavaan ritariuteen sisältyy, ja kuinka vähältä pitää että jotakin siihen kuuluvaa tointa harjoittavat henkilöt pikaisesti saavuttavat maailman kunnioituksen ja arvonannon, on tahtoni että istuudut minun viereeni näiden kelpo ihmisten seurassa ja olet yhtä minun kanssani, joka olen sinun isäntäsi ja synnynnäinen käskijäsi, että syöt lautaseltani ja juot samasta astiasta kuin minä; sillä vaeltavasta ritarista voidaan sanoa samoin kuin rakkaudesta että se tasoittaa kaiken.
— Paljon kiitoksia! — vastasi Sancho — mutta minä vakuutan teidän armollenne että söisin, jos minulla vain olisi runsaasti syötävää, yhtä hyvin ja paremminkin seisoaltani ja yksinäni kuin jonkun keisarin vieressä istuen. Ja maittaapa minua, totta puhuen, se minkä syön omassa loukossani kursailematta ja kumartelematta, vaikka se olisi vain leipää ja sipulia, paljon paremminkin kuin kalkkunat sellaisissa pöydissä, missä täytyy pureksia verkalleen, juoda vain rahtusen, pyyhkiä itseänsä tämän tästä, olla aivastamatta ja yskimättä, vaikka mieli tekisi, ja pidättyä muistakin seikoista, jotka yksinäisyydessä ja vapaudessa lankeavat luonnostaan. Pyydän siis, herrani, että vaihdatte kunnian, jota teidän armonne tahtoo minulle osoittaa, koska olen vaeltavan ritariston palvelija ja liittolainen, niin kuin olenkin, kun kerran olen teidän armonne aseenkantaja, johonkin muuhun, mikä saattaa olla minulle mieluisempaa ja edullisempaa; vaikka näet katson tuon kunnian täysin saaduksi, luovun siitä kumminkin tästä lähtien maailman loppuun saakka.
— Kaikesta huolimatta sinun tulee istuutua, sillä joka itsensä alentaa, sen Jumala ylentää.
Hän tarttui Sanchon käsivarteen ja pakotti hänet viereensä istumaan.
Vuohipaimenet, jotka eivät ymmärtäneet tuota tolkutonta puhetta aseenkantajista ja vaeltavista ritareista, eivät osanneet muuta kuin vaiti ollen syödä ja katsella vieraitaan, jotka varsin sukkelasti ja halukkaasti pistelivät poskeensa nyrkinkokoisia lihakimpaleita. Kun liharuoka oli syöty, paimenet kaatoivat nahkoille ison kasan ruokatammen terhoja ja toivat vielä lisäksi puolikkaan juustoa, joka oli kovempaa kuin jos se olisi ollut muurilaastista tehtyä. Juomasarvikaan ei ollut joutilaana vaan kiersi miehestä mieheen niin sukkelasti (milloin täynnä, milloin tyhjänä, kuin vesivipusimen ämpäri), että toinen näkyvissä olevista viinileileistä tyhjentyi siihen aivan huokeasti. Tyydytettyhän vatsansa vaatimukset Don Quijote otti käteensä kourallisen terhoja, silmäili niitä tarkkaavasti ja korotti äänensä näin puhuakseen: