Part 13

— Myönnän kyllä — vastasi Don Quijote — että se, mitä meille on tapahtunut, on naurettavaa; mutta ei sitä pidä muille kertoa, sillä kaikki eivät ole niin älykkäitä, että voisivat osua oikeaan asioita arvostellessaan.

— Ainakin teidän armonne — virkkoi Sancho — osui oikeaan peitsellään, kun päähän tähdätty isku sattui selkääni, kiitos olkoon Jumalan ja vikkelän väistämiseni. Mutta se sikseen, perästäpähän kuuluu, ja minä olen kuullut sanottavan: »Se sinua oikein rakastaa, joka sinua itkettää» ja lisäksi että ylhäiset herrat, lausuttuaan palvelijalleen pahan sanan, tavallisesti lahjoittavat hänelle housuparin; vaikka toiselta puolen en tiedä mitä he yleensä antavat lyötyänsä, ellei ole seikka se, että ritarit selkäsaunan jälkeen lahjoittavat saaria tai mannermaalla sijaitsevia valtakuntia.

— Voisipa käydä niin onnellisesti, — virkkoi Don Quijote — että kaikki mitä sanot toteutuisi; ja suo nyt anteeksi mitä tässä tapahtui, sillä olethan älykäs mies ja tiedät ettei ihminen kykene vallitsemaan äkillisiä mielenliikutuksen puuskia, ja huomaa tästä lähtien eräs seikka, jotta pidätyt, ja varot puhumasta liikoja kanssani, sillä missään lukemassani ritarihistoriassa, joita on ollut määrättömästi, en ole milloinkaan havainnut yhdenkään aseenkantajan keskustelevan isäntänsä kanssa niin paljon kuin sinä keskustelet isäntäsi kanssa. Minä pidänkin sitä totisesti suurena virheenä sekä sinun taholtasi että omalta kohdaltani: sinun taholtasi, koska et osoita minulle riittävää arvonantoa, ja omalta kohdaltani, koska en huolehdi siitä, että minua enemmän arvostettaisiin. Tiedämmehän että Gandalin, Gallian Amadiin aseenkantaja, pääsi Mannersaaren kreiviksi, ja hänestä luetaan että hän aina puhutteli herraansa lakki kädessä, taivuttaen vartaloansa kumarrukseen _more turquesco_.[74] Entä mitä sanomme Gasabalista, Don Galaorin aseenkantajasta, joka oli niin vaitelias, että hänen ihmeellisen hiljaisuutensa erinomaisuuden tehostamiseksi hänen nimensä mainitaan vain kerran siinä yhtä pitkässä kuin todenmukaisessa historiassa. Kaikesta mitä olen tässä sanonut sinulle, Sancho, sinun tulee päätellä että on välttämättä erotettava toisistaan isäntä ja renki, herra ja palvelija sekä ritari ja aseenkantaja. Tästä päivästä lähtien meidän on siis kohdeltava toisiamme kunnioittavammin, ivallista pistelyä välttäen, sillä suutuinpa teihin miten tahansa, saviruukun käy kumminkin aina huonosti.[75] Lupaamani lahjat ja palkkiot tulevat aikanaan, ja elleivät tulekaan, niin ei ainakaan palkka jää saamatta, kuten jo sanoin.

— Kaikki, mitä teidän armonne sanoo, on hyvää, — virkkoi Sancho — mutta minun tekisi mieli tietää (siltä varalta, ettei lahjojen aika koskaan tulisi vaan täytyisi odottaa palkanmaksun aikaa), kuinka paljon vaeltavan ritarin aseenkantaja tienasi noina aikoina ja tehtiinkö sopimus kuukausiksi tai päiviksi, niin kuin muurarien kanssa.

— En usko — vastasi Don Quijote — että nuo aseenkantajat milloinkaan palvelivat määrätystä palkasta, arvaan heidän tyytyneen siihen, mitä heidän herransa suvaitsivat maksaa; ja määrätessäni kotiin jättämässäni sinetöidyssä testamentissa sinulle palkan tein sen tulevaisuuden varalta, koska en vielä tiedä, kuinka ritariuden käy näinä kohtalokkaina aikoinamme, enkä mielisi sieluni joutuvan toisessa maailmassa kärsimään vähäpätöisten seikkojen vuoksi. Sinun tulee näet tietää, Sancho, ettei tässä maailmassa ole toista niin vaaranalaista ammattia kuin seikkailevien ritarien.

— Se on totta, — sanoi Sancho — koska kerran tamppimyllyn junttain jyske voi häiritä ja saattaa levottomaksi teidän armonne laisen urhoollisen vaeltavan seikkailijan sydämen. Voitte kumminkin olla varma siitä, etten tästä puoleen avaa suutani laskeakseni leikkiä teidän armonne asioista muuten kuin teitä kunnioittaakseni isäntänäni ja syntyperäisenä herranani.

— Niin menetellen — virkkoi Don Quijote — tulet kauan elämään maan päällä, sillä lähinnä vanhempia tulee kunnioittaa isäntiä heidän sijaisinaan.

Yhdeskolmatta luku,

jossa kerrotaan Mambrinon kypärin takia koituneesta suurenmoisesta seikkailusta ja siitä, kuinka mainittu kypäri saatiin verrattomaksi voittosaaliiksi, sekä muista voittamattoman ritarimme kohdalle sattuneista seikoista.

Sillä välin alkoi sadella, ja Sancho ehdotti että he menisivät tamppimyllyyn; mutta Don Quijote oli alkanut loukkaavan pilanteon vuoksi inhota niitä niin kovin, ettei millään ehdolla suostunut sinne menemään, ja niin he oikealle kääntyen lähtivät etenemään tietä, jota eivät olleet edellisenä päivänä kulkeneet. Vähän ajan kuluttua Don Quijote havaitsi ratsastavan miehen, jolla oli päässä jokin kullalta hohtava esine, ja tuskin ehdittyään hänet nähdä hän kääntyi sanomaan Sancholle:

— Minusta näyttää, Sancho, ettei ole pätemätöntä sananlaskua, sillä ne ovat kaikki itse kokemuksesta, kaikkien tieteiden emolta saatuja lausumia, niin erittäinkin se joka kuuluu: »Kun ovi painuu kiinni, niin toinen aukenee.» Sanon tämän siksi, että onni, vaikka se viime yönä sulki meiltä pääsyn sinne, mihin pyrimme, pettäen meitä vanutusmyllyillä, nyt avaa selkoselälleen oven toiseen ja varmempaan seikkailuun; jos siis minun ei onnistu päästä siitä kulkemaan, on se oma syyni, enkä minä voi puolustautua vetoamalla siihen, etten juuri ensinkään tunne vanutusmyllyjä tai että yö on pimeä. Sanon tämän siksi, että tuolta tulee meitä vastaan, ellen erehdy, henkilö, jolla on päässään Mambrinon kypäri, johon nähden vannoin tietämäsi valan.

Katsokoon teidän armonne tarkoin mitä sanoo ja vielä tarkemmin mitä tekee, — sanoi Sancho — sillä minä pahoittelisin, jos kohtaisimme jälleen tamppimyllyjä, jotka vanuttaisivat meidät ihan tunnottomiksi.

— Mitä piruja sinä puhutkaan; — virkkoi Don Quijote — kypäristä hyppäät tamppimyllyyn!

— En minä mitään tiedä, — vastasi Sancho — mutta totisesti, jos saisin puhua yhtä paljon kuin ennen, niin ehkäpä mainitsisin sellaisia seikkoja, että teidän armonne huomaisi erehtyneensä siinä, mitä sanoo.

— Kuinka voisin erehtyä siinä, mitä sanon, sinä turhia tutkisteleva junkkari? — virkkoi Don Quijote. — Mitä, etkö näe tuota ritaria, joka tulee meitä vastaan ratsastaen kimohevosella, päässään kultakypäri?

— Näkyvissäni on ja silmiini kajastaa — vastasi Sancho — ainoastaan mies, joka ajaa aasilla, ruskeanharmaalla, tämän minun aasini karvaisella, ja jolla on päässä jotain kiiltävää.

— Se on juuri Mambrinon kypäri, — virkkoi Don Quijote. — Väisty nyt syrjään ja jätä minut kahden kesken hänen kanssaan, niin saat nähdä, kuinka päätän tämän seikkailun, sanaakaan sanomatta, jottei aikaa suotta kuluisi, ja hartaasti haluamani kypäri jää minun omakseni.

— Kyllä minä väistymisestä huolen pidän, — vastasi Sancho — mutta Jumala suokoon, sanon vieläkin, että tuo olisi meiramia[76] eikä mikään tamppimylly.

— Sanoinhan jo, veliseni, ettei teidän pidä ajatuksissannekaan enää jaaritella noista myllyistä, — virkkoi Don Quijote — sillä niin totta kuin... enempää sanomatta minä vanutan teidät hengiltä.

Sancho oli vaiti, koska pelkäsi isäntänsä panevan täytäntöön tuon uhkauksensa, joka sinkosi hänen suustaan kuin kuula.

Mitä tulee kypäriin, ratsuun ja ratsastajaan, jotka Don Quijote näki, seikka oli seuraavanlainen. Niillä tienoilla oli kaksi kyläkuntaa, toinen niin pieni, ettei siinä ollut myymälää eikä parturia, toisella, aivan lähellä sijaitsevalla sitä vastoin oli nämä molemmat. Niinpä suuremman kylän parturi toimi toisessakin milloin siellä oli iskettävä sairaan suonta täi ajeltava jonkun parta, ja siinä tarkoituksessa parturi nytkin oli matkassa, mukanaan messinkinen parranajovati. Hänen matkatessaan sattui sitten niin, että alkoi sataa, ja hän, tahtoen varjella tahraantumasta nähtävästi uutta hattuansa, pani päähänsä vadin, joka hohti kirkkauttaan puolen peninkulman etäisyyteen. Hän ratsasti ruskeanharmaalla aasilla, kuten Sancho sanoi, ja siitä syystä Don Quijote oli näkevinään kimohevosen, ratsumiehen ja kultakypärin; hän näet sovitti varsin vaivattomasti kaiken näkemänsä hulluihin ritarihaaveisiinsa ja harhaan osuviin aatoksiinsa. Nähdessään sitten ratsastaja paran saapuvan lähemmäksi hän hyökkäsi mihinkään puheisiin rupeamatta peitsi sojossa päin, Rocinanten pannessa parastaan, aikoen kerrassaan lävistää miehen, mutta huusi sentään hänen luokseen ehdittyään, vauhtiansa silti hiljentämättä:

— Puolustaudu, sinä vaivainen olento, tai luovuta vapaaehtoisesti se, mitä täydellä oikeudella omakseni vaadin.

Parturi, joka mitään arvaamatta ja ajattelematta yhtäkkiä näki tuon aaveen käyvän päälle, ei osannut väistää peitsen iskua muuten kuin pudottautumalla aasin selästä. Tuskin maahan ehdittyään hän kimposi pystyyn vikkelämmin kuin kuusipeura ja alkoi juosta viilettää pitkin lakeutta niin nopeasti, ettei tuulikaan olisi häntä saavuttanut. Vati jäi maahan, ja Don Quijote tyytyi siihen, sanoen pakanan menetelleen viisaasti ja jäljitelleen majavaa, joka metsästäjien kiivaasti ahdistamana hampaillaan puraisee poikki ja leikkaa irti sen, minkä luontaisen vaistonsa nojalla tietää olevan takaa-ajon aiheena. Hän käski Sanchoa ottamaan kypärin maasta; Sancho otti sen, piteli sitä käsissään ja sanoi:

— Se on totta totisesti hyvä parturinvati ja maksaa kahdeksan reaalia yhtä varmasti kuin yhden maravedin.

Hän antoi sen isännälleen, joka pani sen kohta päähänsä, käänteli sitä puoleen ja toiseen etsien silmikkoa ja kun ei sitä löytänyt sanoi:

— Sillä pakanalla, jonka mittojen mukaiseksi tämä kuuluisa kypäri aikoinaan taottiin, oli varmaan erittäin iso pää, ja pahinta on, että tästä puuttuu toinen puoli.

Kuullessaan parturinvatia toden teolla nimitettävän kypäriksi Sancho ei kyennyt pidättämään nauruansa; mutta samassa hän muisti isäntänsä suuttumuksen ja vaikeni äkkiä.

‒ Mitä sinä naurat, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Nauranhan vain — vastasi hän — ajatellessani, kuinka suuripäinen pakana on pitänyt omanaan tätä ryntäyslakkia, joka on kaikin puolin parturinvadin kaltainen.

- Arvaahan mitä minä luulen, Sancho? Että tämän mainion taikakypärin on täytynyt jonkin merkillisen sattuman nojalla joutua sellaisen henkilön haltuun, joka ei kyennyt sitä tuntemaan eikä arvostamaan ja havaittuaan sen olevan puhtainta kultaa nähtävästi sulatti toisen puolen, voidakseen käyttää hyväkseen sen hinnan, tehden toisesta puolikkaasta tämän, joka muistuttaa parturinvatia kuten sanot. Mutta olkoon sen asian laita miten tahansa; minulle joka sen tunnen, ei sen muuntaminen merkitse mitään, sillä minä korjautan sen ensimmäisessä paikassa, missä tapaan sepän, vieläpä niin, ettei se kypäri, jonka taontataidon jumala teki ja valmisti sodanjumalalle, ole parempi, eipä edes tämän veroinen. Toistaiseksi käytän sitä niin hyvin kuin voin, sillä parempi on jotain kuin ei mitään, varsinkin kun se hyvin riittää suojaamaan minua kivisateelta.

— Totta kyllä, — sanoi Sancho -— ellei kiviä heitetä lingolla, niin kuin niiden kahden sotajoukon välisessä taistelussa, jossa teidän armonne poskihampaat siunattiin sille tielleen ja särjettiin öljykannu, jossa ollut kirottu juoma sai minut oksentamaan maalle maksani ja keuhkoni.

— Sen menettämistä en paljonkaan murehdi, — sanoi Don Quijote — sillä tiedäthän, Sancho, että minulla on resepti muistissani.

— On se minullakin, — vastasi Sancho — mutta olkoon tämä viimeinen hetkeni, jos enää milloinkaan eläessäni sitä valmistan tai nautin. Varsinkin kun en aio antautua sellaisiin seikkoihin, jotka tekevät sen käyttämisen tarpeelliseksi, koska näet aion kaikilla viidellä aistillani varjella itseäni joutumasta haavoitetuksi tai haavoittamasta ketään toista. En sano mitään siitä, että voin joutua uudestaan poukotettavaksi, sillä sellaisia onnettomuuksia on vaikea ehkäistä, ja jos niitä kerran sattuu, ei ole muuta tekemistä kuin painaa pää hartioiden väliin, pidättää henkeänsä, ummistaa silmänsä ja antautua menemään, minne sallimus ja täkki ihmisen paiskaavat.

— Sinä olet huono kristitty, Sancho, — sanoi Don Quijote tuon kuultuaan — koska et milloinkaan unohda kerran kärsimääsi loukkausta. Tiedä siis että jalojen ja ylevämielisten henkilöiden tapana on olla välittämättä joutavista. Onko jalkasi rampautunut, kylkiluusi katkennut tai pääluusi rikkoutunut, koska et voi unohtaa tuota pilaa? Olihan se, asiaa syvällisesti harkiten, pelkkää pilaa ja huvia, ja minä, ellen olisi sitä siksi käsittänyt, olisin varmaan palannut ja tehnyt sinun puolestasi kostaessani pahempaa tuhoa kuin kreikkalaiset ryöstetyn Helenen vuoksi. Muuten, jos hän eläisi meidän päivinämme tai Dulcineani olisi elänyt niinä aikoina, hän ei varmaankaan olisi niin kuuluisa kauneudestaan kuin on.

Samalla hän veti syvän huokauksen lähettäen sen sitten päin pilviä. Sancho sanoi:

— Olkoon pilaa, kun kostosta ei kuitenkaan voi tulla totta, mutta kyllä minä tiedän mitä lajia ne olivat, todet ja leikit, ja tiedän myös etteivät ne milloinkaan haihdu muististani enempää kuin selästänikään. Mutta jääköön se sikseen, ja sanokaa te, armollinen herra, mitä teemme tälle kimohevoselle, joka näyttää ruskeanharmaalta aasilta ja jonka jätti oman onnensa nojaan tuo teidän armonne maahan paiskaama mies. Päättäen siitä, miten vikkelästi hän sai jalat allensa ja vilisti käpälämäkeen, hänellä ei näytä olevan halua koskaan palata sitä hakemaan. Ja partani nimessä, eikö se olekin hyvä harmo!

— Ei ole milloinkaan tapanani — virkkoi Don Quijote — ryöstää voittamiani, eivätkä ritarit yleensäkään riistä heiltä hevosia ja pakota heitä kulkemaan jalkaisin, ellei satu olemaan niin laita, että voittaja on taistelussa menettänyt oman ratsunsa, sillä siinä tapauksessa hänen on lupa ottaa voitetun hevonen, jonka hän on rehellisessä ottelussa saanut omakseen. Jätä siis, Sancho, tuo hevonen tai aasi tai miksi sen katsonetkin, sillä sen omistaja varmaan palaa sitä hakemaan, kunhan näkee että olemme menneet menojamme.

— Jumala tietää että mielelläni sen ottaisin — virkkoi Sancho — tai ainakin vaihtaisin siihen tämän omani, joka ei nähdäkseni ole yhtä hyvä. Ritarilait ovat totisesti ankaran ahtaat, koska eivät veny sen vertaa, että saisi vaihtaa aasin toiseen, mutta tekisipä mieleni tietää, saisinko vaihtaa edes valjaita.

— Sitä en aivan varmasti tiedä, — vastasi Don Quijote mutta epäiltävässä tapauksessa ja kunnes saan asiasta parempaa selkoa arvelen että voit vaihtaa, jos sinua siihen pakottaa äärimmäinen tarve.

— Se on niin äärimmäinen, — vastasi Sancho, etten niitä pahemmin kaipaisi, vaikka ne olisivat omaa selkääni varten.

Kun Sancho siten oli saanut asianomaisen luvan, tapahtui kohta _mutatio capparum_,[77] ja Sancho koristi aasinsa ylen uljaaksi myöntäen sille tässä perinnönjaossa erinomaisia etuja. Tämän tapahduttua he söivät eineekseen mitä oli jäänyt heidän muonamuulilta ryöstämästään saaliista ja joivat vettä purosta, joka käytti vanutusmyllyjä, kumminkaan kääntymättä näitä katselemaan: niin kovin he niitä inhosivat, koska ne olivat heitä pahasti peloittaneet.

Tyynnytettyään siten pahimman nälkänsä ja myös mielipahansa he nousivat ratsuilleen ja alkoivat — koska vaeltaville ritareille on varsin ominaista, etteivät he noudata mitään määrättyä uraa — varmaa kulkusuuntaa valitsematta liikkua, minne Rocinante mieli. Sen tahtoon tyytyi isäntä, vieläpä aasikin, joka sitä aina seurasi, menipä se minne tahansa, sulassa sovussa ja rakkaudessa. He tulivat kuitenkin takaisin valtamaantielle ja kulkivat sitä pitkin umpimähkään, ilman minkäänlaista suunnitelmaa.

Heidän siten matkatessaan sanoi Sancho isännälleen:

— Armollinen herra, suvaitsetteko sallia että hiukan juttelen teidän kanssanne? Siitä lähtien kun annoitte minulle tuon ankaran vaitiolokäskyn, on vatsassani pilaantunut vähintään neljä hyvää ajatusta, mutta sen, joka nyt on kieleni kärjessä, en mielelläni antaisi mennä hukkaan.

Lausu se, — sanoi Don Quijote — mutta lyhyesti, sillä mikään esitys ei ole miellyttävä, jos se on kovin laaja.

Sanon siis, herra, — vastasi Sancho — että olen muutamina viimeksi kuluneina päivinä ajatellut, kuinka vähän voittoa ja ansiota on siitä, että kuljemme etsimässä näitä seikkailuja, joita teidän armonne hakee tällaisista erämaista ja teiden risteyksistä, missä, vaikka kaikkein vaarallisimmatkin saatettaisiin voitolliseen päätökseen, ei ole ketään niitä näkemässä tai kuulemassa, joten ne jäävät iäiseen unohdukseen sekä teidän armonne tarkoituksen että niiden oman arvon vahingoksi. Olisi siis mielestäni parempi (ellei teidän armonne katso paremmaksi toisenlaista menettelyä), jos lähtisimme palvelemaan jotakin keisaria tai muuta suurta hallitsijaa, joka käy jotain sotaa ja jonka palveluksessa teidän armonne voisi osoittaa urhoollisuuttansa, suuria voimiansa ja vielä suurempaa älyänsä; kun näet herra, jonka palveluksessa olisimme, tulisi tämän huomaamaan, täytyisi hänen välttämättä meitä palkita, kumpaakin ansionsa mukaan, eikä silloin varmastikaan puutu sitä, joka panee kirjaan teidän armonne urotyöt, iäisessä muistossa säilytettäviksi. Omista teoistani en puhu mitään, sillä ne eivät kumminkaan kohoa aseenkantaja-ammatin rajoja ylemmäksi, vaikka voin toiselta puolen sanoa ettei tekojeni, jos ritarilaitoksessa on tapana merkitä muistiin aseenkantajien urotöitä, minun nähdäkseni tarvitse jäädä rivien väliin.

— Et puhu huonosti, Sancho, — vastasi Don Quijote — mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, on vaellettava kautta maailman, kuin koeteltavana, etsien seikkailuja, jotta joitakin niistä onnellisesti päätettyään saavuttaa kuuluisan nimen ja sellaisen maineen, että jonkun suuren hallitsijan hoviin saapuessaan on jo töistänsä tunnettu ritari ja että poikaset, tuskin ehdittyään nähdä sankarin tulevan kaupungin portista, heti juoksevat hänen jälkeensä ja kerääntyvät hänen ympärilleen huutaen: Tämä on Auringon ritari tai Lohikäärmeen ritari tai mikä lieneekään hänen vaakunamerkkinsä, jonka alla hän on suorittanut suuret urotyönsä. »Tämä on», sanovat he, »hän, joka voitti kaksintaistelussa julman jättiläisen, ylen väkevän Brocabrunon, hän, joka vapautti Persian Suurmamelukin pitkäaikaisesta lumouksesta, jossa hän oli ollut lähes yhdeksänsataa vuotta.» Niin he suusta suuhun toitottavat julki hänen tekojansa, ja poikasten ja muun väen melutessa ilmaantuu kuninkaallisen palatsinsa ikkunaan sen valtakunnan kuningas, joka ritarin nähdessään tuntee hänet hänen varuksistaan tai kilpimerkistään ja joutuu välttämättä lausumaan: »Hoi, kuulkaa! Lähtekööt kaikki ritarini, niin paljon kuin heitä on minun hovissani, ottamaan vastaan tuolla tulevaa ritariuden kauneinta kukkaa.» Tämän käskyn kuultuaan kaikki rientävät ulos, ja kuningas itse laskeutuu keskelle valtaportaita, sulkee hänet kiinteään syleilyyn, lausuu tervetulleeksi suudellen hänen kasvojaan ja kuljettaa hänet sitten kädestä pitäen korkean puolisonsa huoneeseen, missä ritari kohtaa kuningattaren ja prinsessan, hänen tyttärensä, joka tietenkin on kauneimpia ja kaikin puolin täydellisimpiä neitoja, mitä koko tunnetun maan avaroilta aloilta suurta vaivaa nähden saatetaan löytää. Sen jälkeen ja aivan heti tapahtuu niin, että prinsessa suuntaa katseensa ritariin ja ritari häneen, ja kumpikin pitää toista pikemmin jumalallisena kuin inhimillisenä olentona, ja niin he, tietämättä miten, joutuvat poulotuiksi ja kiedotuiksi rakkauden tiukkasilmuiseen verkkoon, sydämessään suuri huoli, koska eivät tiedä, kuinka pääsevät toisiansa puhuttelemaan ilmaistakseen ahdistuksensa ja hellät tunteensa. Sieltä ritari epäilemättä viedään johonkin upeasti sisustettuun palatsin saliin, missä, hänen riisuttuaan varuksensa, hänelle tuodaan kallisarvoinen purppuraviitta, jonka hän pukee ylleen; ja jos hän oli näyttänyt komealta varuksissa, niin yhtä komealta ja komeammalta hän varmaan näyttää ihomekossaan. Illan tultua hän aterioi kuninkaan, kuningattaren ja prinsessan kanssa, johon hänen katseensa on lakkaamatta suunnattu, muiden läsnä olevien sitä huomaamatta, ja prinsessa puolestaan katselee samoin häntä, yhtä varovasti, koska hän, kuten sanoin, on erittäin älykäs neito. Sitten korjataan pois ateriakalusto, ja äkkiarvaamatta astuvat salin ovesta sisään ruma pieni kääpiö ja kaunis nainen, joka astelee kääpiön jäljissä, jättiläinen kummallakin puolellaan. Siihen sisältyy erään ikivanhan tietäjän järjestämä seikkailu, jonka suorittajaa pidetään maailman parhaana ritarina.

Kuningas käskee sitten kaikkia läsnä olevia yrittämään, mutta sitä ei kykene päättämään ja loppuun suorittamaan kukaan muu kuin vieraana oleva ritari, jonka maine sen vuoksi melkoisesti kasvaa. Prinsessa on siitä kovin hyvillään ja pitää itseään onnellisena ja erinomaisesti palkittuna suunnattuaan ja keskitettyhän sydämensä aivoitukset niin korkeaan päämäärään. Ja kaikkein parasta on, että tämä kuningas tai hallitsija, tai mikä hän lieneekään, käy erittäin pitkällistä sotaa erästä toista, yhtä voimallista hallitsijaa vastaan, ja vieraileva ritari (vietettyään hänen hovissaan muutamia päiviä) pyytää häneltä lupaa päästä palvelemaan mainittuun sotaan. Kuningas suostuu siihen varsin mielellään, ja ritari suutelee kohteliaasti hänen kättänsä kiittäen saamastaan armonosoituksesta. Samana yönä hän sitten sanoo jäähyväiset valtiattarelleen prinsessalle puutarhassa, jonka puolella prinsessan makuuhuone sijaitsee, ristikon edustalla, missä on jo monet kerrat hänen kanssaan puhellut, välittäjänään ja uskottunaan eräs hovineiti, joka nauttii prinsessan erinomaista luottamusta. Ritari huokailee, prinsessa pyörtyy, hovineiti tuo vettä ja on kovin huolissaan, koska aamu lähestyy eikä hän, käskijättärensä hyvää mainetta ajatellen, mielisi nähdä että heidät yllätetään. Vihdoin prinsessa tulee jälleen tuntoihinsa ja ojentaa ristikon lomitse valkeat kätösensä, joita ritari suutelee tuhat tuhatta kertaa, kyynelillään niitä kostuttaen. He sopivat keskenään, miten tulevat antamaan toisilleen tietoa onnellisista ja onnettomista kohtaloistaan, ja prinsessa pyytää häntä viipymään niin vähän aikaa kuin suinkin mahdollista. Ritarin on se luvattava monin valoin, hän suutelee jälleen kätösiä ja sanoo jäähyväiset niin voimallisen liikutuksen vallassa, että on vähällä siihen menehtyä. Sieltä hän menee huoneeseensa, heittäytyy vuoteeseen, eron tuska estää häntä nukkumasta, hän nousee sangen varhain, menee sanomaan hyvästi kuninkaalle, kuningattarelle ja prinsessalle; hänen hyvästeltyään korkeat puolisot hänelle ilmoitetaan että neiti prinsessa on huonovointinen eikä voi ottaa vastaan; ritari ajattelee sen johtuvan eron tuskasta, hänen sydäntänsä kouristaa, ja hän on vähällä selvästi ilmaista oman sydämensä tuskan. Välittäjäneiti on läsnä, hän huomaa kaiken ja menee ilmoittamaan siitä valtiattarelleen, joka ottaa hänet vastaan kyyneliä vuodattaen ja sanoo erään kaikkein suurimmista huolistaan olevan sen, ettei hän tiedä kuka hänen ritarinsa on ja onko hän kuninkaallista sukua vai ei. Neiti vakuuttaa hänelle että ainoastaan kuninkaalliseen ja merkittävään sukuun kuuluva henkilö voi olla niin kohtelias, säädyllinen ja miehuullinen kuin hänen ritarinsa. Murheellinen prinsessa löytää tuosta lohdutusta; hän kokee tyyntyä, jottei antaisi vanhemmilleen aihetta epäluuloihin, ja näyttäytyy kahden päivän kuluttua julkisesti. Ritari on jo mennyt menojaan, hän taistelee sodassa, voittaa kuninkaan vihollisen, valloittaa useita kaupunkeja, lyö monta sotajoukkoa, palaa hoviin, kohtaa valtiattarensa tavanomaisessa paikassa, sovitaan siitä, että hän pyytää kuninkaalta prinsessaa puolisokseen korvaukseksi suorittamistaan palveluksista; kuningas ei tahdo antaa, koska hän ei tiedä kuka ritari on, mutta kaikesta huolimatta ritari saa prinsessan puolisokseen, joko hänet ryöstämällä tai millä muulla tavalla tahansa, ja prinsessan isä pitää sitä viimein suurena onnena, koska näet on saatu selville että ritarimme on urhoollisen kuninkaan poika, en tiedä mistä valtakunnasta, sillä en usko sitä löytyvän kartasta. Sitten kuningas kuolee, prinsessa perii kruunun, ja ritarista tulee kuningas käden käänteessä. Tällöin on asianmukaista palkita aseenkantajaa ja kaikkia niitä, jotka ovat häntä auttaneet kohoamaan niin korkeaan asemaan; hän naittaa aseenkantajansa eräälle prinsessan hovineidille, epäilemättä sille, joka oli toiminut välittäjänä hänen lemmenseikoissaan ja on erittäin mahtavan herttuan tytär.

— Pyydän niin tekemään, ja ilman yhtään vilppiä, sano Sancho — siitä minä pidän kiinni, sillä kaiken tuon täytyy tulla teidän armonne osaksi ihan kirjaimellisesti, koska nimenne on _Murheellisen hahmon ritari_.

— Älä sitä epäile, Sancho — virkkoi Don Quijote. Kertomallani tavalla ja esittämässä järjestyksessä vaeltavat ritarit kohoavat ja ovat kohonneet kuninkaiksi ja keisareiksi. Nyt täytyy vain vielä katsoa mikä kristittyjen tai pakanoiden kuningas käy sotaa ja omistaa kauniin tyttären; mutta sen seikan ajattelemiseen meillä on varmasti aikaa, koska, kuten sinulle jo sanoin, on ennen hoviin päätymistä hankittava mainetta muualla. Minulta puuttuu eräs toinenkin seikka: jos näet löytyykin sotaa käyvä kuningas, jolla on kaunis tytär, ja jos olenkin hankkinut itselleni uskomattoman maineen koko maailmassa, en tiedä kuinka saattaisi käydä ilmi että olen kuninkaallista sukua tai ainakin keisarin pikkuserkku; kuningas näet ei varmaankaan mieli antaa tytärtään vaimokseni, ellei hänellä sitä ennen ole varsin varmaa selkoa tuosta seikasta, vaikka mainetekoni epäilemättä sen ansaitsevat, ja niin minä pelkään tuon puutteen vuoksi menettäväni mitä käsivarteni on hyvin ansainnut. Totta kyllä, että olen vanhaan aatelissukuun kuuluva hidalgo, tilallinen ja varallinen, ja että minuun kohdistuvista solvauksista ja rikkomuksista on viidensadan soldon sakko, ja voisihan käydä niinkin, että historiaani kirjoittava tietäjä selvittelisi sukujohtoni ja polveutumisen! niin, että havaitsisin olevani viidennessä tai kuudennessa polvessa kuninkaan sukua. Teen näet tiettäväksi sinulle, Sancho, että maailmassa on kahdenlaista sukuperää: toiset johtelevat polveutumisensa ruhtinaista ja hallitsijoista, jotka aika on vähitellen rappeuttanut, niin että ne ovat loppuneet kärkeen, kuin kumoon käännetty pyramidi; toiset ovat alkuisin alhaisesta kansasta ja kohoavat aste asteelta, kunnes pääsevät herroiksi. Erotus on niin muodoin se, että toiset ovat olleet, mitä eivät enää ole, ja toiset ovat, mitä eivät ole ennen olleet, ja minä saattaisin kuulua edellisiin, joten tarkka tutkimus osoittaisi alkuperäni mahtavaksi ja maineikkaaksi, mihin kuninkaan, tulevan appeni, täytyisi tyytyä, jos taas on toisin laita, tulee prinsessan rakastaa minua niin hartaasti, että hän isästään välittämättä ja vaikka varmaan tietäisi minut vedenkantajan pojaksi, kumminkin ottaa minut herrakseen ja puolisokseen; ellei se käy päinsä, on paikallaan, että ryöstän ja vien minne parhaaksi näen; ajan tai kuoleman tehtäväksi jääköön hänen vanhempiensa närkästyksen lauhduttaminen.

— Paikallaan on myös — sanoi Sancho — se, mitä muutamat tunnottomat sanovat: »Älä pyydä armosta mitä voit viedä väkisin», vaikka oikeammin sopisi sanoa: »Parempi paeta päänmenoa kuin turvata hyvien ihmisten esirukouksiin.» Sanon tämän, koska siinä tapauksessa, ettei herra kuningas, teidän armonne appi, tahdo suostua luovuttamaan teille neiti prinsessaa, ei ole muuta neuvoa kuin ryöstää hänet ja siirtää toiseen paikkaan, kuten teidän armonne sanoo. Vahinko vain, että aseenkantaja parka, ennen kuin päästään sovintoon ja te saatte kaikessa rauhassa hallita valtakuntaa, saattaa joutua nuolemaan huuliansa, mitä palkitsemiseen tulee. Ellei kukaties hänen vaimoksensa määrätty välittäjäneiti karkaa prinsessan kanssa ja aseenkantaja vietä hänen seurassaan kovanonnen aikaa, kunnes taivas toisin säätää; uskon näet että hänen herransa voi hyvinkin antaa neidin hänelle heti paikalla lailliseksi aviovaimoksi.

— Kukapa sen voisi estää — virkkoi Don Quijote.

— Koska siis on niin laita, — vastasi Sancho — tulee meidän vain jättää itsemme Jumalan huomaan ja antaa kohtalon johtaa asian päätökseen parhain päin.

— Ohjatkoon sen Jumala — vastasi Don Quijote — niin kuin minä toivon ja niin kuin on tarpeellista sinulle, Sancho, ja kehno olkoon, ken itsensä kehnoksi katsoo.

— Niin tapahtukoon Jumalan nimeen; — sanoi Sancho — olenhan minä vanhoja kristityltä, ja se riittää päästäkseni kreiviksi.

— Siinä on liikaakin, — sanoi Don Quijote — ja vaikka et olisikaan, se ei haittaisi mitään, sillä ollessani kuningas voin hyvinkin antaa sinulle aateluuden sinun tarvitsematta sitä ostaa tai tehdä minulle mitään vastapalvelusta. Kun näet teen sinusta kreivin, niin sinä olet samassa ritari, ja sanokoot mitä tahansa, mutta armolliseksi herraksi niiden totisesti täytyy sinua nimittää, miten karvaalta tuntuneekin.

— Ja minä kyllä takaan että niiden täytyisi kunnioittaa sitä tritteliä! — sanoi Sancho.....

— Sinun tulee sanoa _titteli_ eikä _tritteli_ — huomautti hänen isäntänsä.

— Olkoon menneeksi — vastasi Sancho Panza. Tarkoitan että osaisin sovittaa sen ihan prikulleen, sillä niin totta kuin elän olin aikoinani erään veljeskunnan vahtimestarina, ja vahtimestarin munteerinki sopi minulle niin hyvin, että kaikki sanoivat että ulkonäöltäni kelpaisin sen saman veljeskunnan oltermanniksi. Kuinkas sitten, kun vedän selkääni herttuallisen kärpännahkaviitan tai prameilen kullassa ja päärlyissä kuin mikäkin ulkomaan kreivi. Olen varma siitä, että tulevat minua katsomaan sadan peninkulman päästä.

— Ei sinusta silloin näköä puutu, — sanoi Don Quijote — mutta kyllä sinun täytyy ajella partasi varsin usein; se näet on sinulla niin likainen, takkuinen ja hoidoton, että ellet raaputtele sitä veitsellä vähintään joka toinen päivä, näkyy jo pyssynkantaman päähän mikä olet miehiäsi.

— Mitäpä siinä muuta tarvitsee — sanoi Sancho — kuin ottaa oma parturi ja pitää sitä palkollisena talossaan? Ja jos siksi tulee, kuljetan häntä vielä perässäni, niin kuin suuret herrat tallimestariansa?

— Mistä sinä tiedät — kysyi Don Quijote — että suuret herrat antavat tallimestariensa kulkea jäljissään?