Part 14

— Sen saatte kuulla — vastasi Sancho. — Olin tässä takavuosina kuukauden hallituskaupungissa ja näin siellä, kuinka erästä sangen pientä herraa, jota sanottiin sangen suureksi, seurasi ratsain mies, mihin ikänä hän menikin, niin että näytti ihan hänen häntäänsä kiinni kasvaneelta. Minä kysyin, minkä tähden tuo mies ei koskaan liikkunut hänen rinnallaan vaan aina perässä kulki. Minulle vastattiin että se oli hänen tallimestarinsa ja että suurten herrojen tapana oli pitää sellaista perässään. Siitä pitäen tiedän asian niin hyvin, ettei se ole milloinkaan minulta unohtunut.

— Myönnän että olet oikeassa — sanoi Don Quijote —ja että sinä voit samalla tavalla kuljettaa mukanasi parturiasi; eiväthän tavat ja pitämykset ole syntyneet kaikki yhdessä eikä niitä ole keksitty kerrallaan, niin että sinä voit olla ensimmäinen kreivi, joka antaa parturinsa kulkea jäljissään, ja onpa parranajo suurempikin luottamustoimi kuin hevosen satuloiminen.

— Parturijuttu jääköön minun huolekseni, — sanoi Sancho ja teidän armonne asiaksi jääköön katsoa että pääsette kuninkaaksi ja teette minusta kreivin.

— Niin tulee tapahtumaan — vastasi Don Quijote.

Katseensa kohottaessaan hän sitten näki mitä seuraavassa luvussa esitetään.

Kahdeskolmatta luku.

Kuinka Don Quijote vapautti suuren joukon onnettomia, joita heidän suostumustaan kysymättä kuljetettiin, minne he eivät mielineet mennä.

Cide Hamete Benengeli, arabialainen ja manchalainen historioitsija, kertoo tässä erittäin tärkeässä, ylevähenkisessä, seikkaperäisessä, viehättävässä ja kauniisti kuvaillussa historiassa että maineikkaan Don Quijote Manchalaisen ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan keskusteltua niin kuin yhdennenkolmatta luvun lopussa on kerrottu Don Quijote kohotti katseensa ja näki heidän kulkemaansa tietä saapuvan jalkaisin suunnilleen kaksitoista miestä, jotka oli kaulasta kiinnitetty toisiinsa pitkällä rautaketjulla kuin rukousnauhan helmet ja joilla oli kaikilla käsiraudat ranteissaan. Heidän kanssaan tuli vielä kaksi ratsumiestä ja kaksi jalankäyvää; ratsumiehillä oli rataslukkopyssyt ja jalkamiehillä keihäät sekä miekat. Heidät nähdessään sanoi Sancho Panza:

‒ Tuo on kaleerivankiketju; poikien on pakko marssia kaleerille, koska kuningas on käskenyt.

‒ Kuinka niin pakko? — kysyi Don Quijote. Onko mahdollista, että kuningas tekee väkivaltaa kenellekään?

‒ Enhän minä sitä sano, — vastasi Sancho sanon vain että ne ovat väkeä, joka on rikoksistaan tuomittu kuninkaan palvelukseen kaleereille, pakkotyöhön.

— Olipa kuinka tahansa, — virkkoi Don Quijote — nämä kuljetettavina olevat ihmiset eivät siis kumminkaan kulje omasta tahdostaan vaan pakosta.

— Niin on laita — sanoi Sancho.

— Silloinpa — sanoi hänen isäntänsä — minun sopii tässä käydä suorittamaan tehtävääni: torjumaan väkivaltaa ja auttamaan ja hoivaamaan hädänalaisia.

— Teidän armonne tulee ottaa huomioon — sanoi Sancho — ettei oikeus, nimittäin kuningas itse, tee tällaisille ihmisille väkivaltaa eikä vääryyttä vaan rankaisee heitä heidän rikoksistaan.

Kaleerivankiketju ehti nyt luo, ja Don Quijote pyysi erittäin kohteliain sanoin sen mukana kulkevia vartijoita suosiollisesti antamaan tietoa ja ilmoittamaan hänelle sen syyn tai ne syyt, joiden vuoksi noita ihmisiä siten kuljetettiin. Toinen ratsastava vartija vastasi että ne olivat kaleerivankeja, hänen majesteettinsa väkeä, menossa kaleereille, ja ettei hänellä ollut enempää sanottavaa eikä kysyjän tarvinnut enempää tietää.

— Siitä huolimatta — virkkoi Don Quijote — haluaisin kuulla heiltä kultakin erikseen mikä on syynä heidän onnettomuuteensa.

Saadakseen heidät ilmoittamaan mitä halusi hän liitti tähän lausumaansa toisia samanlaisia ja niin kohteliaita, että toinen ratsastava vartija sanoi hänelle:

Vaikka meillä on matkassamme vankiluettelo ja todistus kaikkien näiden pahantekijäin saamista tuomioista, emme voi tässä hukata aikaa ottamalla ne esiin ja niitä lukemalla: teidän armonne käyköön kysymään heiltä itseltään, ja he sanokoot, jos tahtovat; ja varmaan he tahtovatkin, koska ovat väkeä, joka mielellään tekee konnantöitä ja niistä puhuu.

Saatuaan tämän luvan, jonka olisi ottanut, vaikka sitä ei olisi annettukaan, Don Quijote ajoi ketjun luo ja kysyi ensimmäiseltä, minkä rikoksen tähden hän oli tässä surkeassa saattueessa. Mies vastasi olevansa siinä rakastumisen takia.

— Ettekö minkään muun tähden? — virkkoi Don Quijote. — Jos rakastumisesta tuomitaan kaleereille, minä olisin jo aikoja sitten ollut siellä soutajana.

— Ei se rakkaus ole sitä lajia kuin teidän armonne otaksuu; ‒ sanoi kaleerivanki ‒ minä näet mielistyin erääseen liinavaatteilla täytettyyn pesukoriin niin kovin, etten olisi vieläkään vapaaehtoisesti siitä luopunut, ellei esivalta olisi sitä minulta väkisin vienyt. Minut yllätettiin itse teossa, tunnustusta ei tarvinnut kiskoa irti kiduttamalla, juttu oli pian päätetty, minulle annettiin sata selkään, ja pääsin vielä kolmeksi täydeksi gurapeille, siinä kaikki.

— Mitä ovat gurapit? — kysyi Don Quijote.

— Gurapit ovat kaleereja — vastasi kaleerivanki.

Hän oli nuori, suunnilleen neljänkolmatta vuoden ikäinen mies ja sanoi olevansa kotoisin Piedrahitasta.

Don Quijote kysyi samoin toiselta, joka oli niin murheellinen ja masentunut, ettei vastannut sanaakaan; mutta ensimmäinen vastasi hänen puolestaan sanoen:

— Hän, hyvä herra, kuuluu kulkueeseen siksi, että hän on kanarialintu, tarkoitan laulaja ja musikantti.

— Kuinka niin? — virkkoi jälleen Don Quijote. — Joudutaanko kaleereille siitäkin syystä, että ollaan laulajia ja musiikkimiehiä?

— Joudutaan, herra, — vastasi vanki — sillä huonosti käy, jos laulaa pinteessä.

— Olen päin vastoin kuullut sanottavan — virkkoi Don Quijote — että joka laulaa, se hälventää vaivojansa.

— Tässä on aivan toisin laita, — virkkoi vanki — sillä se, joka kerran laulaa, saa ikänsä itkeä.

— Minä en tuota ymmärrä — sanoi Don Quijote.

Mutta toinen vartija selitti hänelle:

— Herra ritari, puhuessaan laulamisesta hädässä tämä _non santa_[78] väki tarkoittaa tunnustamista kidutettaessa. Tätä pahantekijää kidutettiin, ja hän tunnusti rikoksensa, nimittäin että oli nelijalkainen, mikä merkitsee karjan varasta, ja niin hänet, koska hän oli tunnustanut, tuomittiin saamaan kuusi vuotta kaleerivankeutta niiden kahdensadan raipan lisäksi, jotka hän on jo saanut selkäänsä. Hän kulkee aina mietteissään ja allapäin, sillä toiset rikoksentekijät, sekä vankilaan jääneet että tässä kuljetettavat, kohtelevat häntä huonosti, solvaavat, pilkkaavat ja halveksivat, koska hän tunnusti eikä uskaltanut jatkuvasti kieltää. He näet sanovat ettei kieltäminen vaadi suurempaa suunvaivaa kuin myöntäminen ja että rikoksentekijä on varsin onnellinen, jos hänen elämänsä tai kuolemansa on hänen oman kielensä varassa eikä riipu näkijöistä ja todistuksista: ja minä puolestani olen sitä mieltä etteivät he siinä pahasti erehdy.

— Se on minunkin käsitykseni — sanoi Don Quijote.

Hän siirtyi nyt kolmannen luo ja kysyi häneltä samoin kuin toisilta, ja mies vastasi viipymättä ja erittäin luontevasti:

— Minä menen viideksi vuodeksi gurapirouvien luo siksi, että minulta puuttui kymmenen dukaattia.

Annan varsin mielelläni kaksikymmentä — sanoi Don Quijote — vapauttaakseni teidät tästä harmista.

Se on minusta — vastasi vanki — kuin jos jokin meren aavalla ajelehtiva löytäisi taskustaan rahoja, mutta joutuisi kuitenkin kuolemaan nälkään, koska ei voi mistään ostaa mitä tarvitsee. Sanon tämän siksi, että olisin varmaan, jos minulla olisi oikeana ajankohtana ollut ne dukaatit, jotka teidän armonne nyt minulle tarjoo, voidellut niillä notaarin kynän ja kirkastanut syyttäjän järjen, niin että huomaisin nyt olevani keskellä Toledon Zocodoveria enkä tässä maantiellä, kytkettynä toisiin kuin koira; mutta Jumala on suuri: kärsivällisyyttä eikä mitään muuta.

Don Quijote siirtyi neljännen, kunnianarvoiselta näyttävän miehen luo, jonka valkoinen parta ulottui yli ryntäiden. Kuullessaan tiedusteltavan, miksi hän oli tänne joutunut, hän alkoi itkeä eikä vastannut sanaakaan; mutta viides vanki oli hänen tulkkinaan ja sanoi:

— Tämä arvoisa mies menee neljäksi vuodeksi kaleereille ratsastettuaan niin kuin ainakin, asianmukaisesti vaatehdittuna ja juhlasaatossa.

— Mikäli ymmärrän, — sanoi Sancho Panza — se merkitsee että hän on saanut häpeäkseen ratsastaa aasilla.

— Niin on laita, — virkkoi vanki — ja rikos, josta hän sai tämän rangaistuksen, on se, että hän oli välittänyt kauppoja, ihmiskauppojakin. Toisin sanoen, tarkoitan että tätä herraa viedään parittamisen takia ja sitä paitsi siksi, että hänessä on poppamiehen merkit.

— Ellei noita merkkejä olisi tullut lisäksi, — virkkoi Don Quijote, — ei häntä olisi saanut pelkän rehellisen parittamisen vuoksi tuomita soutajaksi kaleereille, vaan hänet olisi pitänyt nimittää niiden johtajaksi ja ylipäälliköksi. Parittajan virkaa näet ei toimiteta noin vain, kuinka tahansa, vaan se vaatii älykkäitä hoitajia ja on hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa tuiki välttämätön. Sitä tointa tulisi harjoittaa ainoastaan erittäin hyväsukuisten henkilöiden, ja siinä, samoin kuin muilla virka-aloilla, pitäisi olla katsastusmiehet ja tarkastajat, ja heidän lukumääränsä tulisi rajoittaa ja tehdä tiettäväksi samoin kuin pörssimeklarien. Siten välttyisi paljon ikävyyksiä, joita johtuu siitä, että tätä virkaa ja tointa harjoittavat typerät ja taitamattomat henkilöt, vaivaiset ämmät, nuoret ja kokemattomat poikanulikat ja narrit, jotka kaikkein ratkaisevimmalla hetkellä, kun olisi toteutettava tärkeä suunnitelma, antavat ruokamurun jäähtyä, ennen kuin se ehtii kädestä suuhun, eivätkä tunne omaa oikeata kättänsä. Tekisi mieleni jatkaa ja selvittää, miksi olisi asianmukaista valitsemalla valita ne, joiden tehtävänä yhteiskunnassa on niin tärkeän viran hoitaminen, mutta tämä ei ole oikea paikka sellaisia selvityksiä varten: joskus toiste sen sanon henkilölle, joka kykenee asiaa auttamaan ja korjaamaan. Nyt sanon vain että tuskallinen tunne, jonka valtaan jouduin nähdessäni nämä harmaat hapset ja kunnianarvoiset kasvot sellaisessa kärsimyksessä parittamisen vuoksi, kerrassaan hälveni, kun kuulin että hän on sitä paitsi taikuri, vaikka hyvin tiedän ettei maailmassa ole taikuutta, joka kykenisi määräämään ja pakottamaan tahtoamme, kuten muutamat yksinkertaiset luulevat, sillä tahtomme on vapaa, eikä ole yrttiä eikä taikaa, joka voisi sitä pakottaa. Joidenkin typerien ämmien ja ovelien konnien työnä on vain valmistaa juomia ja myrkkyjä, joilla he tekevät ihmisiä mielipuoliksi, uskotellen kykenevänsä herättämään rakkautta, vaikka, kuten jo sanoin, tahtoa ei käy pakottaminen.

— Niin on laita, — virkkoi kelpo ukko — ja minä vakuutan, hyvä herra, etten ollut syyllinen, mitä taikuuteen tulee; parittamiseen nähden en voi sitä kieltää. En kumminkaan ajatellut koskaan voivani siten tehdä mitään pahaa, sillä tarkoitukseni oli vain että kaikki pitäisivät hauskaa ja eläisivät levossa ja rauhassa, ilman riitaa ja ikävyyttä; mutta tämä hyvä haluni ei mitenkään minua pelastanut menemästä sinne, mistä en voi toivoa palaavani, koska minua rasittavat ikävuoteni ja rakkovika, joka ei anna minulle hetkenkään rauhaa.

Hän alkoi taas itkeä kuten aikaisemmin, ja Sanchon tuli häntä niin surku, että hän kaivoi povestaan neljä reaalia ja antoi ne ukolle.

Don Quijote siirtyi eteenpäin ja tiedusteli rikosta eräältä toiselta, joka vastasi yhtä arkailematta, jopa räikeämminkin kuin edellinen.

‒ Olen tässä siksi, että lystäilin liiaksi kahden tyttöserkkuni kanssa ja kahden muun sisaruksen kanssa, jotka eivät olleet minun sisariani, ja lystäilin sanalla sanoen heidän kaikkien kanssa sillä siivolla, että sukukuntani siitä lystistä lisääntyi niin sotkuisesti ettei pirukaan sitä selvitä. Asia tuli kaikin puolin todistetuksi, minulta puuttui suosijoita, ei ollut rahaa, kaulani oli menoteillä, minut tuomittiin kuudeksi vuodeksi kaleereille, minä tyydyin siihen; se on rikokseni rangaistus, mutta minä olen nuori, kun vain henki säilyy, niin kaikki jälleen kohentuu. Jos teidän armollanne, herra ritari, on jotain, millä auttaa näitä poloisia, niin Jumala sen taivaassa teille palkitsee, ja me täällä maan päällä muistamme rukoillessamme anoa Jumalalta teidän armollenne niin pitkää ikää ja niin hyvää terveyttä kuin jalo ulkomuotonne ansaitsee.

Hän oli ylioppilaan puvussa, ja eräs vartijoista sanoi häntä erittäin liukaskieliseksi mieheksi ja sangen nokkelaksi latinan puhujaksi.

Näiden kaikkien jäljissä tuli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, erittäin komean näköinen, lukuun ottamatta sitä, että hänen katsellessaan toinen silmä hiukan pälyili toiseen. Hän oli kahlehdittu toisin kuin muut, sillä hänellä oli jalassa ketju, niin pitkä, että se kiersi hänen koko ruumiinsa, ja kaulassa kaksi rengasta, toinen kiinni vankiketjussa, toinen niin sanottu vahtiystävä eli leuantuki; siitä alaspäin vyönsijaan saakka ulottui kaksi rautatankoa, joihin liittyvät käsiraudat oli suljettu suurella lukolla, niin ettei hän kyennyt viemään kättä suuhunsa eikä kumartamaan päätänsä käsiin asti. Don Quijote kysyi, miksi tuolla miehellä oli niin paljon enemmän kahlerautoja kuin toisilla. Vartija vastasi seikan johtuvan siitä, että hän yksin oli tehnyt enemmän rikoksia kuin kaikki muut yhteensä, ja sanoi häntä niin pelkäämättömäksi ja suureksi konnaksi, etteivät he lujasta kahlinnasta huolimatta varmaan tietäneet hänen säilyvän, vaan pelkäsivät pääsevän heiltä karkuun.

— Mitä rikoksia hän on voinut tehdä, — kysyi Don Quijote — kun ei ole ansainnut kovempaa rangaistusta kuin kaleereille joutumisen?

— Hän menee kymmeneksi vuodeksi, — vastasi vartija ja se merkitsee että hän on oikeudellisesti kuollut. Riittää, kun tiedätte että tämä kelpo mies on kuuluisa Ginés de Pasamonte, jota mainitaan myös Ginesillo de Parapillan[79] nimellä.

— Herra komissaari, — virkkoi nyt kaleerivanki ei huolita hätäillä eikä ruveta tässä vääristelemään nimiä ja liikanimiä. Nimeni on Ginés eikä Ginesillo, ja sukunimeni Pasamonte eikä Parapilla kuten te sanotte; ja kun kukin vain katsahtaa omiin liepeisiinsä, niin hänellä on kyllin tekemistä.

— Suvaitkaa puhua hiljemmin, herra maanmainio maantierosvo, — virkkoi komissaari — muuten tukin suunne niin että tuntuu.

— Kyllä nähdään — vastasi kaleerivanki — että ihmisen käy niin kuin Jumala sallii; mutta tulee vielä sekin päivä, jolloin joku tietää, onko nimeni Ginesillo de Parapilla vai ei.

— Eikö sinua sillä nimellä mainita, sinä veijari? — kysyi vartija.

— Mainitaan kyllä, — vastasi Ginés — mutta vielä minä pidän huolen siitä, että lakkaavat; muuten revin heiltä karvat, sanon vain hiljaa, mistä. Herra ritari, jos teillä on jotain meille annettavaa, niin antakaa jo ja menkää Jumalan nimeen, sillä ikäväksi käy tässä kuunnella, kuinka urkitte toisten elämän vaiheita; jos minusta haluatte tietoja, niin tietäkää että olen Ginés de Pasamonte, jonka elämäkerta on peräisin näistä nyrkeistä.

— Totta se puhuu; — sanoi komissaari — hän näet on itse kirjoittanut historiansa, niin ettei paremmasta apua, ja kirja jäi vankilaan kahdensadan reaalin pantiksi.

— Ja minä aion sen lunastaa, — sanoi Ginés — vaikka se olisi kahdensadan dukaatin panttina.

— Onko se niin hyvä? — kysyi Don Quijote.

— Se on niin hyvä, — vastasi Ginés — että hävetä saavat _Lazarillo de Tormes_ ja kaikki muut senlaatuiset jo kirjoitetut tai vasta kirjoitettavat. Sanon teille vain että siinä käsitellään tositapahtumia ja että ne tosiasiat ovat niin sieviä ja hupaisia, ettei voi olla niiden veroisia valhejuttuja.

‒ Entä mikä on kirjanne nimi? — kysyi Don Quijote.

‒ _Ginés de Pasamonten elämäkerta_ — vastasi mies itse.

‒ Onko se jo valmiskin? — kysyi Don Quijote.

— Kuinka se voisi olla valmis, — vastasi hän kun elämäinkään ei ole vielä päättynyt? Se, mikä on kirjoitettu, käsittelee aikaa syntymästäni siihen hetkeen, jolloin minut nyt viimeksi lähetettiin kaleereille.

— Oletteko siis jo ennenkin ollut siellä? — kysyi Don Quijote.

— Olen ollut siellä Jumalaa ja kuningasta palvelemassa neljä vuotta, niin että jo hyvin tiedän, miltä maistuu kaleerikorppu ja piiskansiima; — vastasi Ginés — eikä minua suru paina, vaikka taas on sinne mentävä, sillä siellä on tilaisuutta päättää teokseni; minulla näet on vielä paljon kerrottavaa, ja Espanjan kaleereilla on hyvää aikaa enemmän kuin tarpeeksi, vaikka ei siihen, mitä minun on kirjoitettava, enää paljoa tarvitakaan, kun osaan kaiken ulkoa.

— Sinä näytät olevan osaava mies — virkkoi Don Quijote.

— Ja kovaonninen; vastasi Ginés — onnettomuudet ne näet aina vainoavat hyvää älyä.

— Konnia ne vainoavat — sanoi komissaari.

— Sanoin teille jo, herra komissaari, — vastasi Pasamonte — että on paras olla liikaa huitomatta; eiväthän herranne antaneet teille tuota virkasauvaa sitä varten, että solvaisitte meitä kurjia, jotka tässä vaellamme, vaan siksi, että ohjaisitte ja kuljettaisitte meidät, minne hänen majesteettinsa käskee. Ellette siihen tyydy, niin totta totisesti... mutta olkoon, sillä voihan sattua että pesussa vielä jonakin kauniina päivänä nähdään tahrat, joita majapaikassa saatiin; sen tähden on parasta, että itsekukin pitää suunsa kiinni, käyttäytyy niin kuin tulee ja puhuu sitäkin paremmin. Mutta lähdetään nyt, sillä tätä huvia on saatu jo liikaa.

Komissaari kohotti sauvansa lyödäkseen Pasamontea vastaukseksi hänen uhkauksiinsa, mutta Don Quijote tuli väliin ja pyysi häntä olemaan pahoinpitelemättä miestä, koska ei ollut liikaa, jos henkilö, jonka kädet olivat niin lujasti sidotut, sai liikuttaa kieltänsä. Sitten Don Quijote kääntyi kaikkien ketjussa olevien puoleen ja lausui:

— Siitä, mitä olette minulle sanoneet, rakkaat veljeni, olen saanut selville että te, vaikka teitä on rangaistu rikoksistanne, ette kumminkaan paljon pidä niistä rangaistuksistanne, joita kärsimään menette, joten menette sinne varsin vastahakoisesti ja vastoin tahtoanne, ja että syynä turmioonne sekä siihen, ettette ole saaneet oikeutta, vaikka se oli teidän puolellanne, on voinut olla toiselta kidutettaessa puuttunut rohkeus, toisen rahanpuute, kolmannen suojelijattomuus ja vihdoin vielä tuomarin väärä harkinta. Kai tuo on nyt mielessäni minua käskemässä, kehoittamassa, jopa pakottamassakin teidän kohdallanne osoittamaan, miksi Jumala on minut maailmaan toimittanut ja sallinut minun liittyä siihen ritarikuntaan johon kuulun, sekä täyttämään siinä antamaani lupaus että auttaisin hädänalaisia ja väkevämpien sortamia. Koska kuitenkin tiedän viisauden erään puolen olevan siinä, ettei toteuta pahalla, mitä voi saada aikaan hyvällä, tahdon pyytää näitä herroja vartijoita ja komissaaria suosiollisesti teidät vapauttamaan ja sallimaan mennä menojanne kaikessa rauhassa, sillä varmaankaan ei tule puuttumaan toisia, jotka palvelevat kuningasta tärkeämmissä tilaisuuksissa; minusta näet tuntuu säälimättömältä tehdä orjiksi niitä, jotka Jumala ja luonto on tehnyt vapaiksi. Siihen on sitäkin enemmän syytä, — lisäsi Don Quijote — kun nämä poloiset eivät ole mitenkään rikkoneet teitä vastaan. Tehköön kukin itselleen tiliä synnistänsä; taivaassa on Jumala, joka ei jätä pahaa rankaisematta eikä hyvää palkitsematta, eikä ole oikein, että kunnialliset ihmiset toimivat toisten ihmisten pyöveleinä, kun asia ei ensinkään heitä koske. Minä pyydän näin sävyisästi ja rauhallisesti, jotta voisin teitä jostakin kiittää, jos pyyntööni suostutte; ellette hyvästä suosiosta sitä tee, niin tämä peitsi ja tämä miekka tulevat väkevän käsivarteni voimalla pakottamaan teidät tahtomattannekin niin tekemään.

— Hupaista hullutusta! — vastasi komissaari. — Mainion leikkipuheenpa hän lopulta suustaan päästi! Tahtoo että laskisimme vapaiksi kuninkaan vangit, ikään kuin meillä olisi lupa niitä vapauttaa tai hänellä valta antaa meille sellainen määräys! Menkää matkaanne, herra, ajakaa eteenpäin onneksenne, suorikaa parempaan asentoon tuo päässänne oleva yöastia ja lakatkaa etsimästä olematonta.

— Olematon ja hullu olette te itse, ja lurjus lisäksi! — vastasi Don Quijote.

Niin sanoen hän hyökkäsi komissaarin kimppuun niin tuimasti, ettei mies ehtinyt puolustautua, vaan keikahti maahan peitseniskun pahoin haavoittamana, ja seikka oli hyökkääjälle onneksi, sillä tämä oli se mies, jolla oli pyssy. Toiset vartijat olivat ihmeissään ja hämmästyneinä tuon odottamattoman tapauksen vuoksi, mutta toipuivat sitten; ratsastavat tarttuivat miekkaansa ja jalkamiehet keihäisiinsä käyden päin Don Quijotea, joka odotti heitä aivan rauhallisena. Asia olisi epäilemättä päättynyt huonosti, elleivät kaleerivangit, nähdessään tarjoutuvan tilaisuuden päästä vapaaksi, olisi käyttäneet sitä hyväkseen yrittäen murtaa ketjua, johon heidät oli kiinnitetty. Syntyi sellainen mylläkkä, että vartijat, joiden täytyi milloin kääntyä vapautuvia kaleerivankeja vastaan, milloin torjua hyökkäävää Don Quijotea, eivät kyenneet tekemään tehokkaasti mitään. Sancho puolestaan auttoi Ginés de Pasamontea irtautumaan kahleistaan, ja tämä pääsikin ensimmäisenä vapaaksi ja esteettömästi liikkumaan, kävi kaatuneen komissaarin kimppuun, otti häneltä miekan ja tuliluikun, jolla hän, kertaakaan laukaisematta, tähtäili milloin toiseen, milloin toiseen. Koko kentälle ei jäänyt yhtäkään vartijaa, sillä he kaikki pakenivat sekä Pasamonten tuliputkea että jo irti päässeiden kaleerivankien heihin suuntaamaa kivisadetta. Tämä seikka sai Sanchon varsin murheelliseksi, sillä hän ajatteli pakenevien ilmoittavan asiasta Pyhälle Veljeskunnalle, joka lähtisi kellojen soidessa etsimään rikoksentekijää. Siksi hän mainitsi asian isännälleen ja ehdotti hartaasti että he lähtisivät heti pois ja piiloutuisivat läheiseen vuoristoon.

— Olet oikeassa, — sanoi Don Quijote — mutta minä tiedän mitä nyt tulee tehdä.

Hän kutsui kokoon kaleerivangit, jotka sikin sokin teuhattuaan ja ryöstettyään komissaarin putipuhtaaksi kerääntyivät hänen ympärilleen kuullakseen mitä hän määräsi tehtäväksi. Hän puhui heille:

— Kunnon ihmisten tulee kiitollisina tunnustaa nauttimansa hyvättyöt, ja yksi niistä synneistä, jotka pahimmin loukkaavat Jumalaa, on kiittämättömyys. Sanon tämän siksi, että te, hyvät herrat, olette omin silmin selvästi nähneet mitä hyvää olette kokeneet minun taholtani. Sen korvaukseksi pyydän ja vaadinkin että otatte olallenne ketjun, josta teidät vastikään vapautin, lähdette heti matkaan, menette Toboson kaupunkiin, esittäydytte siellä neiti Dulcinea Tobosolaiselle, sanotte että hänen ritarinsa, Murheellisen hahmon ritari, lähettää teidän kauttanne hänelle kunnioittavat terveisensä, ja kerrotte hänelle kohta kohdalta kaikki tämän mainion seikkailun eri vaiheet aina siihen saakka, kun te pääsitte kaipaamaanne vapauteen; sen tehtyänne voitte mennä onneksenne minne haluatte.

Ginés de Pasamonte vastasi kaikkien puolesta sanoen:

— Se, mitä teidän armonne käskee, herramme ja vapauttajani on mitä mahdottomina täyttää, sillä emme voi kulkea teitä yhdessä, vaan meidän täytyy lähteä yksitellen ja kunkin taholleen kokien piilottautua maan uumeniin, jottei meitä löydä Pyhä Veljeskunta, joka epäilemättä lähtee meitä etsimään, Teidän armonne voi ja hänen tuleekin menetellä siten, että vaihdatte tämän neiti Dulcinea Tobosolaiselle suoritettavan rasitteen ja tieveron määrättyyn lukuun avemaria- ja credo-rukouksia, jotka lausumme teidän armonne puolesta, ja niin voimme tehdä sekä yöllä että päivällä, paetessamme ja maatessamme, rauhan ja sodan aikana; jos sitä vastoin ajatellaan että meidän on palattava Egyptin lihapatojen ääreen, tarkoitan otettava ketjumme ja lähdettävä kulkemaan kohti Tobosoa, niin se merkitsee samaa kuin jos ajateltaisiin että nyt on yö, vaikka kello on vasta kymmenen aamupäivällä, ja hän, joka meiltä sellaista pyytää, voi yhtä hyvin pyytää päärynöitä jalavalta.

— Niinpä vannon, totta totisesti, — sanoi Don Quijote suuttuneena — että te, herra portonpoika, herra Ginesillo de Paropillo, vai mikä nimenne olikaan, saatte lähteä sinne yksin, häntä koipien välissä, koko ketju selässänne.

Pasamonte, joka ei yleensäkään paljoa sietänyt ja joka oli jo täysin selvillä siitä, ettei Don Quijote ollut oikein viisas, koska hän oli menetellyt aivan järjettömästi mieliessään päästää heidät vapauteen, iski nyt, kuullessaan itseään niin nimiteltävän, kumppaneilleen silmää, he väistyivät hiukan kauemmaksi ja alkoivat kivittää Don Quijotea niin vimmatusti, ettei hän mitenkään kyennyt suojaamaan itseänsä kilvellään, ja Rocinante raukka oli kannuksille niin tunteeton kuin olisi ollut vaskesta tehty. Sancho painui aasinsa taakse, siten suojaten itseään heihin molempiin suuntautuvalta kivisateelta. Vaikka Don Quijote koki varjella itseään kilvellä, osuivat varsin monet kivenmyhkyrät hänen ruumiiseensa niin voimallisesti, että kukistivat hänet maahan, ja hän oli tuskin ehtinyt pudota, kun ylioppilas syöksyi hänen kimppuunsa, sieppasi vadin hänen päästään, löi sillä kolme neljä kertaa häntä selkään ja takoi sitä sitten maahan yhtä monesti, niin että se meni melkein kappaleiksi. Don Quijotelta riistettiin haarniskan päällä oleva nuttu ja olisi riistetty sukatkin, elleivät säärivarukset olisi olleet esteenä. Sancholta vietiin kaprokki ja hänet jätettiin alusvaatteisilleen, ja sitten rosvot, jaettuaan keskenään muun sotasaaliin, poistuivat kukin taholleen, enemmän huolissaan siitä, miten välttäisivät Pyhän Veljeskunnan, kuin haluten ottaa selkäänsä ketjun ja lähteä esittäytymään jalosukuiselle neidille Dulcinea Tobosolaiselle.

Paikalle jäivät vain aasi ja Rocinante, Sancho ja Don Quijote, aasi allapäin ja mietteliäänä, tavan takaa viipahduttaen korviansa, koska otaksui ettei hänen vaiheillaan viuhunut kivisade ollut vieläkään tauonnut, Rocinante pitkänään isäntänsä vieressä, sekin kiveniskun kaatamana, Sancho aivan vähissä pukimissa ja peläten Pyhää Veljeskuntaa, Don Quijote kovin harmistuneena havaittuaan, kuinka pahasti häntä olivat pidelleet juuri ne henkilöt, joille hän oli tehnyt niin suuren hyväntyön.

Kolmaskolmatta luku.

Mitä maineikkaalle Don Quijotelle tapahtui Sierra Morenassa; tämän totuudenmukaisen kertomuksen kaikkein merkillisimpiä seikkailuja.

Huomatessaan joutuneensa niin pahoin pidellyksi Don Quijote sanoi aseenkantajalleen:

‒ Sancho, olen kuullut aina sanottavan että hyvän tekeminen kunnottomille on veden kaatamista mereen. Jos olisin uskonut mitä minulle sanoit, olisin välttänyt tämän mieliharmin; mutta tehty on tehty, nyt täytyy malttaa mielensä ja olla tästä lähtien vahingosta viisaampi.

‒ Teidän armonne viisastuu vahingosta — vastasi Sancho yhtä varmasti kuin minä olen turkkilainen; mutta koska sanotte että olisitte välttänyt tämän onnettomuuden, jos olisitte uskonut minua, uskokaa minua nyt, niin välttyy toinen vielä suurempi; minä vakuutan teille ettei Pyhä Veljeskunta [52] huoli ritariteoista, ettei se maksa kahta maravediä kaikista vaeltavista ritareista yhteensä, ja tietäkää että minusta tuntuu kuin niiden nuolet jo vinkuisivat korvissani.

— Sinä olet pelkuri syntymästäsi, Sancho, — sanoi Don Quijote — mutta jottet syytä minua jääräpäiseksi ja sano etten milloinkaan tee niin kuin neuvot, noudatan tällä kertaa kehoitustasi ja väistän rajuilmaa, jota sinä kovin pelkäät, kuitenkin vain sillä ehdolla, ettet milloinkaan eläessäsi tai kuollessasi kerro kenellekään minun väistyneen ja etääntyneen tästä vaarasta pelon tähden, vaan sanot sen tapahtuneen siksi, että tahdoin noudattaa sinun hartaita rukouksiasi. Jos toisin sanot, niin valehtelet, ja minä väitän sen valheeksi tästä siihen ja siitä tähän asti, väitän että valehtelet ja tulet valehtelemaan joka kerta, kun niin ajattelet tai sanot.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — peräytyminen ei ole pakenemista, eikä odottaminen ole viisasta, jos odottamisesta koituu suurempi vaara, ja viisaan asiana on säästää itseään huomisen varalle eikä panna kaikkea alttiiksi yhtenä päivänä. Ja tietäkää että vaikka olenkin vain yksinkertainen maalaismies, ymmärrän kumminkin hiukan sitä, mitä sanotaan taidollisuudeksi; teidän ei siis tarvitse katua että olette noudattanut neuvoani, vaan nouskaa Rocinanten selkään, jos voitte, ja ellette voi, niin minä autan, ja sitten lähdemme, sillä pääkoppani sanoo minulle että meille ovat nyt enemmän tarpeen kintut kuin kädet.

Don Quijote nousi ratsunsa selkään virkkamatta enää sanaakaan. Sancho lähti ajamaan edellä aasillaan, ja niin he saapuivat erääseen lähellä sijaitsevan Sierra Morenan paikkaan. Sancho aikoi ajaa vuoriston halki päästäkseen Visoon tai Almodóvar del Campoon piilläkseen muutamia päiviä sikäläisillä autiomailla, jottei heitä löytyisi, jos Pyhä Veljeskunta heitä etsisi. Hänelle antoi siihen suurempaa intoa se seikka, että hänen aasinsa selkään sälytetyt eväsvarat olivat pelastuneet kaleerivankien kahakasta, mitä hän P ilmettynä ihmeenä, ottaen huomioon, miten vangit olivat ka en penkoneet ja vieneet.. „