Part 15
He ehtivät sinä iltana[80] keskelle Sierra Morenan sisäosaa, missä Sanchon mielestä oli hyvä viettää yö, vieläpä muutamia seuraaviakin vuorokausia, ainakin niin kauan kuin hänen hallussaan olevat muonavarat riittäisivät, ja niin he yöpyivät kahden kallion väliin lukuisien korkkipuiden alle. Mutta kohtalokas sallimus, joka oikean uskonnon valistuksesta osattomiksi jääneiden mielestä ohjaa, laatii ja järjestää kaiken omalla tavallansa, sääti nyt niin, että Ginés de Pasamonte, kuuluisa veijari ja varas, jonka Don Quijoten miehuus ja hulluus oli vapauttanut vankiketjusta, peläten Pyhää Veljeskuntaa, jota hänen sopi syystäkin varoa, päätti piiloutua tähän vuoristoon, ja hänen kohtalonsa ja pelkonsa johdattivat hänet samaan paikkaan, minne samat voimat olivat vieneet Don Quijoten ja Sancho Panzan, ajalla ja hetkellä, jolloin voi heidät vielä tuntea ja heidän ollessaan parhaillaan uneen vaipumassa. Ja koska kehnot ovat aina kiittämättömiä ja tarve aina tarjoaa aiheen temmata itselleen luvatonta ja hetkellinen apu on tulevaisia seikkoja tärkeämpi, niin Ginés, joka ei ollut kiitollinen eikä sävyisä, päätti varastaa Sancho Panzan aasin, välittämättä Rocinantesta, jolla ei ollut arvoa pantattavana enempää kuin myytävänäkään kaluna. Sancho Panza nukkui, varas vei hänen aasinsa ja oli ennen aamunkoittoa niin kaukana, että oli mahdoton häntä saavuttaa.
Aamurusko nousi ilahduttaen maata ja saattaen murheelliseksi Sancho Panzan, joka havaitsi harmonsa olevan tiessään. Huomattuaan menetyksen hän puhkesi mitä surullisimpaan ja tuskallisimpaan valitukseen, niin että Don Quijote heräsi siihen parkuun ja kuuli Sanchon sanovan:
— Oi minun oma lapsukaiseni, omassa kodissani syntynyt, lasteni kultainen leikkikumppani, eukkoni ilo, naapurieni kateus, kuormaini keventäjä ja puolen elatukseni hankkija, sillä minä maksoin puolet kulungeistani niillä kuudellakolmatta maravedillä, jotka sinä päivässä ansaitsit!
Nähdessään hänen itkevän ja kuultuaan syyn Don Quijote lohdutti Sanchoa niin hyvin kuin osasi ja kehoitti häntä olemaan kärsivällinen luvaten antaa hänelle osoituksen, jota vastaan hänelle luovutettaisiin kolme aasia niistä viidestä, jotka Don Quijote oli jättänyt kotiin.
Sancho löysi siitä lohdutuksen, pyyhki kyynelensä, hillitsi nyyhkityksensä ja kiitti isäntäänsä hänen suopeudestaan.
Don Quijoten sydän iloitsi hänen saapuessaan tähän vuoristoon, sillä nämä seudut näyttivät erittäin soveliailta hänen etsimiinsä seikkailuihin. Hänen mieleensä muistuivat ne ihmeelliset tapaukset, joita tällaisissa erä- ja autiomaissa oli sattunut vaeltaville ritareille, ja hän mietti miettimistään näitä seikkoja, niin niiden viehättämänä ja hurmaamana, ettei muuta ajatellutkaan. Sanchollakaan ei nyt (kun hänestä tuntui ettei mikään vaara uhannut) ollut muuta huolta kuin tyydyttää vatsansa vaatimuksia papillisen evässaaliin jäännöksillä, ja niin hän asteli isäntänsä jäljissä kantaen kaikkea mitä harmon olisi pitänyt kuljettaa, ottaen ruokaa pussista ja pistäen poskeensa, haluamatta ollenkaan joutua uuteen seikkailuun niin kauan kuin tätä menoa kesti.
Kohottaessaan katseensa hän näki isäntänsä pysähtyneen ja yrittävän peitsenkärjellä nostaa jotakin maassa makaavaa kääröä. Sancho kiiruhti sen vuoksi häntä auttamaan, jos tarvittiin, ja hänen ehtiessään luo Don Quijote nosti peitsenkärjellä satulatyynyn ja siihen kiinnitetyn matkalaukun, jotka olivat puolittain tai kokonaan mädäntyneet ja hajonneet, mutta olivat silti niin painavat, että Sanchon täytyi ottaa ne käsiinsä. Sitten isäntä käski hänen katsoa mitä laukussa oli, ja Sancho totteli joutuisasti. Vaikka matkalaukku oli varustettu ketjulla ja lukolla, hän saattoi kuitenkin sen repeämistä ja mädänneistä kohdista nähdä mitä siinä oli, nimittäin neljä hienosta Hollannin palttinasta tehtyä paitaa ja muita yhtä kauniita kuin puhtaitakin liinavaatteita sekä pienessä nyytissä aimo joukko kultadukaatteja. Ne nähdessään Sancho huudahti:
— Kiitetty olkoon taivas kaikkine asujaimineen, kun on kerrankin toimittanut meille seikkailun, josta on hyötyä!
Jatkaessaan etsintäänsä hän löysi vielä upea-asuisen muistiinpanokirjan. Don Quijote pyysi saada sen ja käski Sanchon ottaa rahat ja pitää ne ominaan. Sancho kiitti häntä suudellen hänen käsiänsä, otti mytystä kaikki liinavaatteet ja sijoitti ne eväspussiin. Don Quijote näki tuon kaiken ja sanoi:
— Minusta näyttää, Sancho (ja toisin ei voi ollakaan), että tämän vuoriston kautta on kulkenut joku harhautunut matkustaja, jonka kimppuun ilmeisesti ovat hyökänneet ryövärit surmaten hänet ja kuljettaen tähän piiloisaan paikkaan kuopattavaksi.
— Niin ei voi olla laita, — vastasi Sancho — sillä ryövärit, jo niitä olisi tässä ollut, eivät olisi jättäneet rahoja.
— Olet oikeassa, — sanoi Don Quijote — ja niin muodoin minun on mahdoton arvata tai selittää mitä tämä saattaa olla. Mutta odotahan, katsokaamme, eikö tässä muistiinpanokirjassa ole mitään kirjoitusta, jonka avulla voimme tutkia ja tulla tietämään mitä tietää haluamme.
Hän avasi kirjan ja näki siihen kaikkein ensinnä, kuin konseptiksi, vaikka varsin hyvällä käsialalla kirjoitetun sonetin, jonka hän luki ääneen, jotta Sanchokin sen kuulisi, havaiten sen seuraavanlaiseksi:
Sult', Amor, joko puuttuu oivallusta tai olet liian tyly, armoton, näin koska syyttä kärsittävä on mun kaikkein ankarinta kidutusta.
On Amor jumala — siis armahdusta ja lempeyttä valtansakin on. Ken silloin määräs tämän kohtalon täys kauhistavaa tuskan huumausta?
Sua, Fyllis, syyttää olis väärin varmaan, sill' eihän taivahasta tuho tulle, ei pahan sijaa liene sieluss' armaan.
Pian kuolema saa viitassaan mun viedä — vain ihme pelastuksen tuoda mulle voi ahdingossa, jonka syyt' en tiedä.
— Tästä runosta — sanoi Sancho — ei voi saada mitään selville, ellei mahdollisesti tuota viiliä kuorimalla tule näkyviin, mitä on pohjalla.
— Mistä viilistä sinä puhut? — kysyi Don Quijote.
— Olin kuulevinani — sanoi Sancho — että teidän armonne mainitsi viilin.
— En, minä luin _Fyllis_, — vastasi Don Quijote — ja se on epäilemättä sen naisen nimi, jota tämän sonetin sepittäjän valitukset koskevat; ja hänen täytyy totisesti olla melkoinen runoilija, jos muuten yhtään ymmärrän tätä taidetta.
— Teidän armonne siis ymmärtää runovärssyjäkin? — virkkoi Sancho.
— Paremmin kuin luuletkaan, — vastasi Don Quijote ja sen saat nähdä, kun lähdet viemään kirjettä, jonka kirjoitan runomittaan alusta loppuun saakka, valtiattarelleni Dulcinea Tobosolaiselle. Sinun näet tulee tietää, Sancho, että kaikki tai ainakin useimmat entisajan ritarit olivat eteviä trubaduureja ja mainioita soittoniekkoja, koska nämä molemmat kyvyt tai paremmin sanoen Jumalan lahjat ovat rakastuneille vaeltaville ominaisia. Totta kyllä, että entisten ritarien lauluissa on enemmän hehkua kuin taituruutta.
— Lukekaa lisää, armollinen herra, — sanoi Sancho — niin varmaan löydätte jotain, mikä meille kirkastaa asian.
Don Quijote käänsi lehteä ja sanoi:
— Tässä on suorasanaista, ja se näyttää olevan kirje.
— Lähetettävä kirjekö, herra? — kysyi Sancho.
-— Alusta päättäen se näyttää olevan selvä lemmenkirje — vastasi Don Quijote.
— Lukekaa se sitten ääneen, armollinen herra, — sanoi Sancho — sillä minua sellaiset lemmenhommat kovin huvittavat.
— Mielelläni — vastasi Don Quijote.
Sanchon pyyntöä noudattaen hän luki ääneen ja havaitsi siinä olevan seuraavaa:
»Sinun petollinen lupauksesi ja minun varma onnettomuuteni ajavat minut tienooseen, mistä korviisi saapuvat pikemmin tiedot kuolemastani kuin minun valitusääneni. Sinä, kiittämätön, hylkäsit minut toisen vuoksi, joka omistaa enemmän olematta minua merkittävämpi; mutta jos kunto olisi arvossa pidetty rikkaus, en kadehtisi toisen onnea enkä itkisi omaa onnettomuuttani. Mitä kauneutesi rakensi, sen tekosi jaoittivat maahan: edellisen takia luulin sinua taivaan enkeliksi, jälkimmäisen nojalla tiedän että olet nainen. Elä rauhassa, sinä sydämeni sodan sytyttäjä, ja suokoon Jumala että miehesi petokset jäävät iäksi salaan, jottei sinun tarvitse katua tekemääsi enkä minä joudu saamaan kostoa, jota en tahdo.»
Luettuaan kirjeen Don Quijote virkkoi:
— Tästä ei käy enempää kuin säkeistäkään selville muuta kuin se, että kirjoittaja on joku hylätty rakastaja.
Selaillessaan sitten melkein koko kirjan hän löysi siitä muitakin säkeitä ja kirjeitä, joista toiset olivat niin kirjoitetut, että hän voi ne lukea, toiset eivät; mutta kaikki sisälsivät vain valituksia, voivotteluja, epäluuloja, mielihaluja ja mielikarvautta: kertomusta kirjoittajan osaksi tulleesta suosiosta ja ylenkatseesta, edellinen esitettynä riemullisesti, jälkimmäinen itkien ja valittaen. Don Quijoten tarkastellessa kirjaa Sancho tutki matkalaukun jättämättä siihen enempää kuin tyynyynkään yhtään katsomatonta, koettelematonta ja nuuskimatonta nurkkaa, ratkomatonta saumaa tai hajalle nyhtämätöntä villatukkoa, koska ei mielinyt liian kiireen tai huolimattomuuden tähden niihin mitään jättää: niin ankaran ahneuden olivat häneen virittäneet löydetyt kultarahat, joita oli toista sataa. Vaikka hän ei löytänytkään enempää kuin oli löytänyt, hän katsoi kuitenkin täysin korvatuiksi poukotukset, palssamin oksennukset, kalikkalöylyt, muulinajajan nyrkiniskut, kadonneen haarapussin, varastetun kaprokin ja kaiken sen nälän, janon ja uupumuksen, jota oli joutunut kokemaan kelpo herransa palveluksessa, sillä hänestä tuntui että löydön luovuttaminen hänelle oli oikein runsas palkkio.
Murheellisen hahmon ritarin teki kovin mieli saada tietää kuka oli matkalaukun omistaja, sillä hän päätteli sonetista ja kirjeestä, kultarahoista ja hienoista paidoista, että hänen täytyi olla kaikkein etevimpiä rakastajia, joka naisensa ylenkatseen ja ynseän kohtelun vuoksi ilmeisesti oli päätynyt johonkin epätoivoiseen ratkaisevaan tekoon. Kun tässä asumattomassa ja tiettömässä seudussa ei kuitenkaan näkynyt yhtään ihmistä, jolta olisi voinut asiaa tiedustella, hän vain mietti, miten pääsisi kauemmaksi — ollenkaan ohjailematta Rocinantea, joka mielensä mukaan tiensä valiten kulki siitä, mistä pääsi kulkemaan — ja kuvitteli yhä että tällaisessa tiheikössä täytyi välttämättä sattua jokin merkillinen seikkailu.
Ratsastaessaan näissä mietteissään hän näki erään edessään olevan kukkulan laella miehen hyppivän kalliolta kalliolle ja pensaasta pensaaseen merkillisen ketterästi. Hän oli huomaavinaan että mies oli melkein alaston, parta musta ja tuuhea, tukka paksu ja takkuinen, jalat ja sääret paljaat; reisiä peittivät polvihousut, jotka näyttivät kellahtavan ruskeasta sametista tehdyiltä, mutta olivat niin rikkinäiset, että monesta kohdasta paistoi iho. Hänen päänsä oli paljaana, ja vaikka hän, kuten sanottu, sujahti ohi aivan sukkelasti, Murheellisen hahmon ritari silti näki ja huomasi kaikki nuo yksityisseikat, mutta yrityksistään huolimatta ei kyennyt häntä seuraamaan, sillä vähävoimainen Rocinante ei ollut omansa liikkumaan tällaisilla tiettömillä mailla, sitä vähemmän, kun se oli luonnostaankin lyhytaskelinen ja hidasverinen. Don Quijote otaksui heti että siinä oli tyynyn ja matkalaukun omistaja ja päätti etsiä häntä, vaikka olisi liikuttava tässä vuoristossa kokonainen vuosi ennen kuin hän löytyisi. Sen vuoksi hän käski Sanchon painua suoraa päätä vuoriston toiselle laidalle ja sanoi itse tulevansa toisaalta, joten he kenties kohtaisivat tuon miehen, joka oli ylen vikkelästi mennyt menojaan.
— Se ei käy päinsä, — vastasi Sancho — sillä teidän armostanne etääntyessä alan heti pelätä, ja kimppuuni hyökkäävät tuhannenlaiset kauhut ja näyt. Ja olkoon se, mitä nyt sanon, ohjeenanne, jotta tästä lähtien ette aja minua tuumaakaan kauemmaksi itsestänne.
— Tapahtukoon niin, — sanoi Murheellisen hahmon ritari — ja olenpa varsin tyytyväinenkin, koska tahdot turvata minun rohkeuteeni, joka ei jätä sinua varjelematta, vaikka henki jättäisi ruumiisi. Seuraa nyt minua hiljalleen, niin hyvin kuin voit, ja kirkasta silmäsi lyhdyiksi; me kierrämme tämän pienen vuoren ja kenties kohtaamme näkemämme miehen, joka aivan epäilemättä on löytömme laillinen haltija.
Siihen vastasi Sancho:
— Paljon parempi olisi jättää hänet etsimättä; jos näet hänet löydämme ja hän sattuu olemaan rahojen omistaja, on selvä, että minun täytyy antaa ne takaisin; siksi olisi parempi tähän turhaan hommaan rupeamatta pitää ne hyvällä omallatunnolla hallussaan, kunnes ilmaantuisi toisin tein, etsimättä ja tutkimatta, niiden oikea omistaja, ja voisihan niin sattua vasta sitten kun olisin ne kuluttanut, ja silloin kuninkaalla ei ole muuta neuvoa kuin vapauttaa minut vastuusta.
— Siinä sinä erehdyt, Sancho; — vastasi Don Quijote — koska olemme saaneet vihiä siitä, kuka on niiden omistaja ja hän on melkein käden ulottuvilla, on velvollisuutemme etsiä hänet ja palauttaa ne hänelle, ja ellemme häntä etsisi, saattaisi jo nimenomainen aavistuksemme, että hän on oikea omistaja, meidät samaan syyllisyyden vaaraan kuin jos tietäisimme että hän se on. Älä siis, hyvä Sancho, pane pahaksesi, vaikka joudut häntä etsimään, sillä mieleni keventyisi, jos löytäisimme hänet.
Niin hän kannusti Rocinantea, ja Sancho seurasi häntä jalkaisin, Gines de Pasamonten tähden. Kierrettyään osan vuorta he näkivät eräässä purossa sinne pudonneen, kuolleen ja koirien puolitta syömän sekä korppien raateleman muulin satuloineen ja suitsineen, ja tämä kaikki vahvisti yhä enemmän heidän arveluansa että heidän näkyvistään paennut mies oli muulin ja satulatyynyn omistaja.
Siinä katsellessaan he kuulivat kuin laumaansa kaitsevan paimenen vihellyksen, ja yhtäkkiä ilmaantui heidän vasemmalta puoleltaan näkyviin joukko vuohia, ja niiden takana, vuoren laella, näkyi niitä kaitseva paimen, vanha mies. Don Quijote huusi hänelle kehoittaen häntä tulemaan alas heidän luokseen. Paimen puolestaan kysyi huutaen kuka heidät oli kuljettanut näille maille, missä vain harvoin, jos milloinkaan, liikkui muuta kuin vuohia tai susia ja muita siellä oleskelevia villejä eläimiä. Sancho vastasi hänelle kehoittaen häntä tulemaan alas ja vakuuttaen että hän saisi tarkan tiedon kaikesta. Paimen tuli ja virkkoi saavuttuaan Don Quijoten luo:
— Lyönpä vetoa että katselette tuossa syvänteessä kuolleena makaavaa muulia. Siinä se on maannut jo kokonaista puoli vuotta. Mutta sanokaa, oletteko kohdanneet sen omistajaa näillä seuduilla?
— Emme ole kohdanneet ketään, — vastasi Don Quijote — vain satulatyynyn ja pienen matkalaukun löysimme tuolta vähän matkan päästä.
— Löysinhän sen minäkin, — vastasi vuohipaimen — mutta en ole koskaan mielinyt nostaa sitä maasta tai edes mennä sen luo, koska olen pelännyt siitä koituvan jotain ikävyyttä ja että se voitaisiin vaatia minulta takaisin varastettuna tavarana; paholainen näet on ovela, ja ihmisen omien jalkojen alta saattaa nousta sellaista, mihin hän kompastuu ja kaatuu, tietämättä kuinka se oikeastaan tapahtuu.
— Aivan samoin sanon minäkin; — virkkoi Sancho — minäkin näet sen löysin, mutta en mielinyt mennä likemmäksi kuin kivenheiton päähän: sinne minä sen jätin, ja siellä se makaa nyt niin kuin ennenkin, sillä minua ei miellytä koira, jonka kaulassa on kulkunen.
— Kuulkaa, hyvä mies, — virkkoi Don Quijote — tiedättekö kuka on noiden esineiden omistaja?
— Tiedän sanoa vain sen verran — vastasi vuohipaimen että noin puoli vuotta sitten, joko hiukan ennemmin tai myöhemmin, saapui eräälle paimenmajalle, joka on suunnilleen kolmen peninkulman päässä tästä, muudan muodoltaan ja ryhdiltään varsin jalo nuori herra ratsastaen tuolla samaisella muulilla, joka nyt makaa tuossa kuolleena, ja mukanaan satulatyyny ja matkalaukku, jotka sanotte löytäneenne niihin kuitenkaan kajoamatta. Hän kysyi heiltä mikä tämän vuoriston osa oli jylhin ja kauimpana ihmisten ilmoilta; me mainitsimme tämän, missä nyt olemme, ja se onkin totta, sillä kuljettuanne puoli peninkulmaa kauemmaksi vuoriston sisäosiin saattaa käydä niin, että jäätte sille tielle, ja minua tosiaankin ihmetyttää, kuinka olette voineet tänne tulla, kun ei ole tänne johtavaa tietä eikä polkua. Sanon siis että nuori herra vastauksemme kuultuaan käänsi ratsunsa ja lähti mainitsemaamme seutuun päin jättäen meidät kaikki ihastelemaan kaunista muotoansa ja ihmettelemään kysymystänsä sekä joutuisaa lähtöänsä kohti vuoristoa. Sen koommin emme ole häntä nähneet kertaakaan, kunnes hän muutamia päiviä sitten tuli erästä paimentamme vastaan ja mitään virkkamatta kävi hänen kimppuunsa, löi ja potki häntä ja astui sitten muona-aasimme luo, otti kaikki sen kuljettamat leivät ja juustot ja sen tehtyään palasi metsän kätköön ihmeen sukkelasti. Saatuamme sen kuulla me muutamat vuohipaimenet lähdimme matkaan, etsimme häntä melkein kaksi päivää tämän vuoriston jylhimmästä seudusta ja löysimmekin hänet sitten valtavan suuren korkkipuun ontelosta. Hän tuli meitä vastaan varsin leppoisana, mutta vaatteet repaleisina ja kasvot niin rumentuneina ja päivänpaahtamina, että tuskin olisimme häntä tunteneet, elleivät hänen vaatteensa, jotka tunsimme, vaikka ne olivat rääsyiset, olisi osoittaneet meille että hän oli se, jota etsimme. Hän tervehti meitä kohteliaasti ja selitti meille ettei meidän pitänyt kummastella nähdessämme hänet siinä asussa, sillä hänen täytyi niin tehdä suorittaakseen katumusharjoituksen, joka oli hänelle määrätty hänen monien syntiensä tähden. Pyysimme häntä ilmoittamaan kuka hän oli, mutta emme saaneet häntä mitenkään siihen suostumaan. Pyysimme myös että hän, tarvitessaan ruokavaroja, joita vailla ei voinut tulla toimeen, sanoisi missä hänet tapaisimme, koska halusimme varsin mielellämme ja täsmällisesti niitä hänelle toimittaa, ja että hän, ellei sekään ollut hänelle mieleen, ainakin tulisi niitä paimenilta pyytämään eikä väkisin ottamaan. Hän kiitti meitä tarjouksestamme, pyysi anteeksi tekemäänsä väkivaltaa ja lupasi toiste anoa almua sekä olla mitenkään ketään ahdistamatta. Mitä asuinpaikkaan tuli, hän sanoi ettei hänellä ollut muuta kuin se, mikä kulloinkin sattui tarjoutumaan iltamyöhällä. Hän päätyi puhuttuaan niin hereään itkuun, että meidän kuuntelijain olisi täytynyt olla kivestä tehtyjä, ellemme olisi ottaneet siihen osaa ajatellessamme, millaisena olimme hänet nähneet ensimmäisen kerran ja millaisena näimme hänet nyt. Hän näet oli, kuten jo sanoin, erittäin hieno ja sievä nuori herra ja osoittautui kohteliaissa ja laadullisissa puheissaan jalosukuiseksi ja sivistyneeksi henkilöksi, ja vaikka me kuuntelijat olimme vain maalaisväkeä, hänen käytöksensä oli niin säädyllinen ja hieno, että me maanmoukatkin sen hyvin ymmärsimme. Mutta sitten hän yhtäkkiä lopetti puheensa, painui sanattomaksi ja tuijotti maahan pitkän aikaa, kaikkien hiljaa ja hämmästyneinä ja kovin häntä säälien odottaessa, mihin tämä huumaus johtaisi; siitä, miten hän avasi silmänsä, tuijotti kauan maahan ripsiään rävähdyttämättä, sitten ne taas ummisti, puristi huulensa lujasti yhteen ja kohotti kulmakarvojaan, me helposti käsitimme että hänet oli äkkiä vallannut jokin hulluuden puuska. Hän osoittikin meille aivan kohta, että olimme arvanneet oikein, nousi raivoissaan maasta, mihin oli heittäytynyt, ja hyökkäsi häntä lähinnä olevan kimppuun niin silmittömän rajusti, että olisi lyömällä ja puremalla hänet tappanut, ellemme olisi pelastaneet miestä hänen käsistään. Näin tehdessään hän huudahteli: »Sinä petollinen Fernando! Nyt, nyt saat maksaa minulle tekemäsi vääryyden! Nämä kädet riistävät rinnastasi sydämen, jossa asuvat ja viihtyvät kaikki pahuudet, ennen kaikkea vilppi ja petos!» Hän liitti näihin vielä muita lauseita, joiden kaikkien tarkoituksena oli sanoa pahaa tuosta Fernandosta ja syyttää häntä petturiksi ja kavaltajaksi. Niin me melkoista vaivaa nähden vapautimme paimenen hänen käsistään; hän poistui luotamme enää mitään virkkamatta ja piiloutui juosten orjantappuratiheikköön ja viidakkoon, niin että meidän oli mahdoton lähteä hänen jälkeensä. Siitä me päättelimme hulluuden kohtaavan häntä puuskittain ja että joku Fernando-niminen henkilö nähtävästi oli tehnyt hänelle jotain pahaa, mikä oli ollut niin ankaraa kuin näkyi siitä tilasta, johon se oli hänet saattanut. Kaikki tämä on sittemmin saanut vahvistuksensa, kun hän, useitakin kertoja, on tullut näkyviin, toisinaan pyytämään paimenia antamaan hänelle eväsvaroistaan, toisinaan taas viemään väkisin; kun näet hänelle sattuu hulluuden puuska, hän ei tyydy siihen, että paimenet tarjoavat hänelle mielisuosiosta, vaan ottaa väkisin, nyrkkejään käyttäen; täydellä järjellä ollessaan hän sitä vastoin anelee almua Jumalan nimessä, kohteliaasti ja lauhkeasti, sanoo saamastaan monet kiitokset ja vuodattaa kyyneliäkin. Ja minä kerron teille totuudenmukaisesti, hyvät herrat, — jatkoi vuohipaimen — että päätimme eilen, minä ja neljä nuorta paimenta, nimittäin kaksi apulaistani ja kaksi ystävääni, etsiä häntä, kunnes hänet löytäisimme, ja löydettyämme on aikomuksemme kuljettaa hänet joko väkisin tai hänen suostumuksellaan kahdeksan peninkulman päässä täältä sijaitsevaan Almodóvarin kaupunkiin, missä toimitamme hänet paranemaan, jos hänen tautinsa on parannettavissa, tai saamme hänen järjissään ollessaan kuulla kuka hän on ja onko hänellä omaisia, joille voimme lähettää tiedon hänen onnettomuudestaan. Siinä, hyvät herrat, kaikki, mitä tiedän vastata tiedusteluunne; ja voitte uskoa että löytämienne tavarain omistaja on juuri hän, jonka näitte kiitävän ohitsenne niin vikkelästi puolialastomia. (Don Quijote näet oli jo kertonut, kuinka oli nähnyt miehen kiitävän hyppien vuoristossa.)
Don Quijote oli ihmeissään siitä, mitä oli vuohipaimenelta kuullut, halusi nyt sitäkin hartaammin saada tietää kuka tuo onneton mielipuoli oli, ja niin hän mielessään päätti tehdä mitä oli jo miettinyt: etsiä häntä kaikkialta vuoristosta, jättämättä yhtään loukkoa tai luolaa tutkimatta, kunnes hänet löytäisi. Sallimus järjesti asiat kuitenkin paremmin kuin hän osasi ajatella tai toivoakaan, sillä samassa ilmaantui eräästä vuorenrotkosta, jonka suulla he olivat, hänen etsimänsä nuori mies. Hän tuli puhellen itsekseen, niin ettei olisi saanut selkoa hänen sanoistaan lähelläkään, vielä vähemmän etäällä ollen. Hänen pukunsa oli sellainen kuin on kerrottu, mutta Don Quijote huomasi hänen lähemmäksi tultuaan että hänen yllään oleva repaleinen nahkanuttu oli tehty ambrantuoksuisesta nahasta, minkä nojalla hän täysin oivalsi ettei sellaisten vaatekappaleiden käyttäjä voinut olla mikään halpa-arvoinen henkilö.
Heidän luokseen saavuttuaan nuori mies tervehti heitä soinnuttomalla ja käheällä äänellä, mutta erittäin kohteliaasti. Don Quijote vastasi hänen tervehdykseensä yhtä säädyllisesti, astui Rocinanten selästä, meni siron ryhdikkäästi ja arvokkaasti häntä syleilemään ja piti häntä kauan kiinteästi syliinsä suljettuna, ikään kuin olisi tuntenut hänet jo aikoja sitten. Antauduttuaan syleiltäväksi tämä toinen, jota voimme nimittää _Surkean hahmon_ (niin kuin Don Quijotea _Murheellisen hahmon) Räiväksi_, työnsi hänet hiukan loitommaksi itsestään, laski kätensä Don Quijoten olkapäille ja katseli häntä tahtoen saada selville, tunsiko hänet, eikä luultavasti ollut vähemmän ihmeissään nähdessään Don Quijoten kasvot, vartalon ja varukset kuin Don Quijote nähdessään hänet. Syleilyn jälkeen alkoi vihdoin ensimmäisenä puhua Räivä, lausuen mitä seuraavassa kerrotaan.
Neljäskolmatta luku, jossa jatkuu Sierra Morenan seikkailu.
Historia kertoo Don Quijoten kuunnelleen kurjan _Vuoriston ritarin_ puhetta hänen jatkaessaan keskustelua näin sanoen:
— Totisesti, hyvä herra, olittepa kuka tahansa, sillä minä en teitä tunne, kiitän teitä minulle osoittamastanne ystävyydestä ja kohteliaisuudesta ja toivoisin olevani siinä tilassa, että voisin korvata muutenkin kuin hyvällä tahdolla sitä hyväntahtoisuutta, jota olette osoittanut ottamalla minut niin sydämellisesti vastaan; mutta kohtaloni ei tahdo suoda minulle kokemieni hyvientöiden palkitsemista varten mitään muuta kuin hyvän halun niiden korvaamiseen.
— Minä puolestani — vastasi Don Quijote — haluan teitä palvella, vieläpä niin, että olin päättänyt olla lähtemättä tästä vuoristosta, kunnes löytäisin teidät ja saisin teiltä itseltänne tietää, voisiko teidän omituisen elämäntapanne ilmaisemaan kärsimykseen löytyä minkäänlaista lääkettä, ja tarvittaessa etsiä sitä niin hartaasti kuin suinkin mahdollista. Ja siinäkin tapauksessa, että onnettomuutenne olisi sitä laatua, joka sulkee ovet kaikenlaiselta lohdutukselta, aioin teitä auttaa itkemällä ja valittamalla kanssanne niin hyvin kuin voin, sillä onhan sentään lohdutukseksi, jos onnettomuudessaan löytää jonkun, joka tuntee osanottoa sitä kohtaan. Ja jos hyvä tarkoitukseni ansaitsee tunnustuksekseen jonkinlaista ystävällisyyttä, pyydän teitä, herrani, sen suuren kohteliaisuuden nimessä, jonka olemuksessanne havaitsen, ja vannotan teitä vielä sen nimessä, mitä olette eläessänne syvimmin rakastanut tai rakastatte, ilmoittamaan minulle kuka olette ja mistä syystä olette ajautunut elämään ja kuolemaan näihin erämaihin järjettömien luontokappaleiden tavalla, koska oleskelette niiden joukossa niin vieraantuneena omasta itsestänne kuin pukunne ja ulkonäkönne osoittaa. Ja minä vannon — lisäsi Don Quijote — sen ritariarvon nimessä, jonka olen saanut, vaikka olenkin arvoton ja syntinen ihminen, sekä vaeltavan ritarin toimen nimessä, että jos te, hyvä herra, tämän pyyntöni täytätte, minä tulen teitä palvelemaan sillä hartaudella, johon minua velvoittaa se, että olen mikä olen, joko pelastamalla teidät onnettomuudestanne, jos siihen voidaan pelastusta löytää, tai ottamalla osaa teidän valituksiinne, niin kuin olen teille luvannut.
Kuultuaan Murheellisen hahmon ritarin niin puhuvan _Metsän ritari_ katseli häntä katselemistaan kiireestä kantapäähän ja kyllikseen katseltuaan virkkoi:
— Jos teillä on jotain syötävää minulle annettavaksi, niin antakaa Jumalan laupeuden tähden; syötyäni teen mitä ikinä käsketään, kiitokseksi niistä hyvistä toivotuksista, joita minulle on tässä lausuttu.
Sancho otti pussistaan ja vuohipaimen laukustaan eväitä, joilla Räivä tyydytti nälkänsä syöden mitä hänelle tarjottiin kuin tylsämielinen, niin nopeasti, että pikemmin ahmaisi kuin nieli suupalan suupalan jälkeen; ja hänen syödessään ei hän eivätkä katselijat virkkaneet sanaakaan. Päätettyään ateriansa hän viittasi toisia seuraamaan ja niin tapahduttua johti heidät läheisen kallionkielekkeen takana sijaitsevalle pienelle vihannalle nurmikolle. Sinne ehdittyään hän paneutui pitkäkseen maahan, ruohikkoon, ja toiset tekivät samoin, kaikki yhä vaiti ollen, kunnes Räivä, sijoituttuaan mukavaan asentoon, lausui:
— Jos haluatte, hyvät herrat, että kerron teille lyhyesti suunnattomat onnettomuuteni, teidän tulee luvata ettette millään kysymyksellä tai muuten katkaise murheellisen tarinani lankaa, sillä kertomukseni loppuu siihen kohtaan, missä niin teette.
Nämä Räivän sanat johdattivat Don Quijoten mieleen hänen aseenkantajansa kertomuksen, jota esitettäessä hän ei pitänyt selvillä joen yli kuljetettujen vuohten lukumäärää ja tarina siitä syystä jäi kesken. Mutta palatkaamme Räivään, joka jatkoi puhettaan:
— Asetan tämän ehdon siitä syystä, että tahtoisin esittää kertomuksen onnettomuuksistani lyhyesti; niiden mieleen johdattaminen näet vain tuo lisäksi uutta katkeruutta, ja mitä vähemmän minulta kysytte, sitä pikemmin kerron sen loppuun, vaikka en jätä esittämättä mitään tärkeätä seikkaa, koska tahdon täysin tyydyttää toivomuksenne.
Don Quijote lupasi kaikkien muidenkin puolesta, ja siitä seikasta varmuuden saatuaan mies aloitti seuraavaan tapaan: