Part 2

Jos sitten tahdotte osoittaa olevanne humanistisiin aineisiin perehtynyt mies ja kelpo kosmografi, pitäkää huoli siitä, että kertomuksessanne mainitaan Tajo-joki, niin saatte siitä kohta jälleen mainion muistutuksen, tähän tapaan: _Tajo-joki on saanut nimensä eräästä Espanjan kuninkaasta; sen lähteet ovat siellä ja siellä, se päättää juoksunsa valtamereen suudellen kuuluisan Lissabonin kaupungin muureja, ja sen hiekassa arvellaan olevan kultaa, jne._ Jos ovat puheena rosvot, tarjoan teille Cacus-jättiläisen[26] tarinan, siltä osaan sen ulkoa; jos irstaat naiset, voitte turvautua Mondoñedon piispaan,[10] jolla on teille lainata Lamia, Lais ja Flora, ja tämä muistutus luetaan teille suureksi ansioksi; jos julmat naiset, niin Ovidius luovuttaa teille Medean; jos loitsijat ja noidat, niin Homeroksella on Kalypso ja Vergiliuksella Circe; jos urhoolliset sotapäälliköt, niin itse Julius Caesar tarjoutuu teille _Muistelmissaan_, ja Plutarkhokselta saatte tuhat Aleksanteria. Jos käsittelette lemmenseikkoja ja osaatte Toscanan kieltä edes parin unssin verran, niin kohtaatte León Hebreon,[10] joka antaa niitä teille riittämiin asti. Ja ellette halua lähteä vieraisiin maihin, on teillä täällä kotonanne Fonsecan _Rakkaudesta Jumalaan_, johon sisältyy kaikki, mitä te ja kaikkein syvämietteisinkin henkilö voi kaivata tietoonsa siitä asiasta. Sanalla sanoen: teidän tulee vain huolehtia että esitätte kertomuksessanne nämä nimet tai viittaatte nyt mainitsemiini kertomuksiin ja jätätte muistutusten ja lainalauseiden merkitsemisen minun tehtäväkseni; vakuutan teille että täytän sivujen reunat ja kirjoitan neljä arkkia kirjan loppuun.

Siirtykäämme nyt kysymykseen kirjailijaluettelosta, joka toisiin teoksiin sisältyy, mutta teidän kertomuksestanne puuttuu. Tämä seikka voidaan korjata varsin helposti, sillä teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin hankkia kirja, jossa ovat kaikki nimet,[11] A:sta alkaen ja Z:an asti, kuten sanoitte. Juuri tämän aakkosellisen luettelon te otattekin kirjaamme; vaikka näet petos on ilmiselvä, koska teidän on tuskin ollenkaan tarvinnut teoksia käyttää, ei se haittaa, ja saattaapa joku olla niinkin typerä, että uskoo teidän tutkineen niitä kaikkia yksinkertaista ja korutonta kertomustanne sepittäessänne; ja ellei tuosta pitkästä luettelosta olisikaan muuta hyötyä, on ainakin se, että kirja sen vuoksi näyttää ensi silmäyksellä merkittävältä. Sitä enemmän, kun kukaan ei vaivaudu tarkastamaan, oletteko niitä noudattanut vai ette, koska se seikka ei ketään vähääkään liikuta. Ja varsinkin kun tämä kirjanne, jos asian oikein oivallan, ei kaipaa mitään sellaista, mitä sanotte siitä puuttuvan, koska se on kokonaisuudessaan hyökkäys ritariromaaneja vastaan, joita Aristoteles ei tullut koskaan ajatelleeksi, joista pyhä Basilius ei virkkanut sanaakaan ja joita Cicero ei eläessään nähnyt, kun sen tarumaisten hullutusten piiriin eivät kuulu historiallisen totuuden täsmälliset yksityisseikat, eivät tähtientutkijain havainnot, kun sen kannalta eivät ole tärkeitä geometriset mittaukset eikä retoriikan käyttämien perusteiden kumoaminen, kun sillä ei ole aihetta kenellekään saarnata ja siten kutoa inhimillistä ja jumalallista räikeäksi sekamelskaksi, kudelmaksi, jolla ei yhdenkään kristillisen ymmärryksen pidä itseänsä vaatettaa. Senhän tulee kaikessa esityksessään käyttää hyödykseen todellisuuden jäljentämistä; mitä täydellisemmin se onnistuu, sitä parempaa on se, mitä kirjoitetaan. Ja koska tämän kirjanne ainoana tarkoituksena on kumota se kunnioitus ja suosio, jota ritariromaanit nauttivat maailmassa ja ihmisten suuren joukon keskuudessa, ei teillä ole mitään syytä kulkea kerjäämässä filosofien mietelauseita, Pyhän Raamatun neuvoja, runoilijain sepityksiä, kaunopuhujien esityksiä tai pyhimysten ihmeitä, vaan teidän tulee ainoastaan pitää huoli siitä, että lausumanne ja lauseyhtymänne sukeutuvat luontevasti, ilmeikkäitä, moitteettomia ja kohdalleen osuvia sanoja käyttäen, sointuvina ja miellyttävinä, ja ilmaisevat, kaiken kykynne ja mahdollisuuden mukaan, mitä tarkoitatte lausuessanne ajatuksenne ymmärrettävästi, tekemättä niitä mutkikkaiksi tai hämäriksi. Pyrkikää myös siihen, että kertomustanne lukiessaan alakuloinen ilahtuu nauramaan, hilpeä nauraa enemmän, yksinkertainen ei ikävysty, että älykäs ihailee sen kekseliästä sommittelua, ettei vakava sitä halveksi eikä viisas epää siltä kiitostaan. Olkoon siis silmämääränänne hajoittaa tuo huonoilla perustuksilla lepäävä ritariromaanien rakennelma, jota monet inhoavat, mutta paljon useammat ylistävät; jos sen päämäärän saavutatte, ei saavutuksenne suinkaan ole vähäinen.

Minä kuuntelin hiiskumatta mitä ystäväni minulle sanoi, ja hänen sanansa vaikuttivat minuun niin voimallisesti, että hyväksyin ne vastaan väittämättä ja päätin tehdä niistä tämän alkulauseen, joka osoittaa sinulle, suopea lukijani, kuinka älykäs mies ystäväni on, kuinka hyväonninen olin minä saadessani niin hädänalaisena hetkenä sellaisen neuvonantajan, ja millainen huojennus tulee sinun osaksesi, kun luettavaksesi tarjoutuu niin puhtaana ja mutkattomana kertomus maineikkaasta Don Quijote Manchalaisesta, joka kaikkien Montielin lakeuden seuduilla asuvien mielipiteen mukaan oli kaikkein sivein rakastaja ja urhoollisin ritari, mitä on moniin aikoihin niillä tienoilla nähty. En tahdo arvata liian suureksi palvelusta, jonka sinulle teen tutustaessani sinut niin jaloon ja arvossapidettyyn ritariin, mutta toivon että olet minulle kiitollinen tutustumisestasi mainioon Sancho Panzaan, hänen aseenkantajaansa, johon luulen keränneeni sinulle esitettäviksi kaikki ne miellyttävät aseenkantajan-ominaisuudet, joita on sinne tänne siroteltuna joutavien ritariromaanien röykkiössä. Ja nyt, antakoon Jumala sinulle terveyttä älköönkä unohtako minuakaan. Jää hyvästi!

DON QUIJOTE MANCHALAISESTA KERTOVALLE KIRJALLE

Urganda[12] Tuntematon.

Luo viisaitten jos pyrit ai—, oi kirja, eivät väittää saa— suupaltit sulle vasten naa—, sä ettet hyvin soittaa tai—; jos sitä vastoin halajai— sä käsiin hölmöiks syntynei—, näät turhaks puhutella hei—: on aivot tylsät, korvat kuu-, vaikk' oiskin tiedonjano suu—; siks sanaas tajua he ei—.

Kuin kokemuksesta tään huo—: ken runkoon hyvän puun vain no—, ei häneen päivänhelle so—; niin Béjarissa sulla suo— puun kuninkaallisen on luo—; sen hedelmät on ruhtinai— ja herttua sen kukka ai—, hän uus on Aleksander Suu—; käy hänen varjoons ilman muu—, sill' onni auttaa uskaliai—.

Sun sivus meille tarinoi— eräästä Manchan hidalgos—, joit' aivot hämmentyivät, kos— hän luki turhia tarinoi—: vain ritareita, haarniskoi— ja naisia hän näki ai—, hän lemmen urotöihin kai— kuin raivopäinen Roland en— ja voimallansa omaksen— vei Dulcinea Tobosolai—.

Ei mielettömät hiero glyy— saa sinun kilvessäsi lois—; jos kilpi täynn' on kuvaa mois—, on pelissä sen onni myy—; jos tunnus nöyrä on, niin syy— ei pilkkakirveilläkään huu—: »Mikä Don Alvaro de Lu—, Mikä Hannibal Karthagos— vuoks' huonon onnensa nyt nos— tuon huudon, parkuin täyttä suu—I»

Kun kerran taivahat ei suo— ett' olisit niin viekas, vii— kuin oli kuulu Juan Lati— niin latinasta siis sä luo—. Äl’ älys neroon liian luo—, myös filosofit rauhaan jä—; ken tajuaa näät tekstin tä— ja selittää sen älykkääs—, hän korvaas kuiskaa vaaksan pääs—: »Miks pyrit mua eksyttä—?»

Myös älä väisty maihin mui— tai kuvaa outoin kohtaloi—; näät viisasta on jättää poi— kaikk' ala-arvoinen tai kui—. Kas, rikkiviisas, rietassui— voi pian nokallensa saa—; siks hartaasti sa ota vaa— ett' olis mainees hyvä ai—, näät tyhmyyksiä ken kirjaan pai—, saa niistä iäks syntitaa—.

On järjetöntä, tämä tie-—, kun pääsi päällä on lasikat—, sä että siitä piittaamat— kivittää naapurias mie— Siis miestä viisasta sa sie—, jos esiintyy hän älykkää—, kun kirjaansa hän sävyn sää—; näät se, ken aikoo pakinoi— vain huviks tyttöhupakoi—, vuoks hassujen hän turhaan hää—.

Amadis Gallialainen Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Sa, jonka elonteitä kyynel kasti, jok' itkit, niin kuin minä kerran itkin, kun Köyhänkalliolla synnin kitkin ja vaivuin katumuksen kuiluun asti,

sa, jonka silmistä niin runsahasti vuos suolajuoma poskipäitä pitkin, kun sulle suoden kullat, kuparitkin, maa ravinnon sult' epäs kitsaimmasti,

niin kauan ainakin sun nimes säilyy, kuin neljännessä taivaanpiiriss' ajaa Apollo kultakutri hepojansa.

Sun sankaruutes kirkkahana päilyy, on isänmaasi maine vailla rajaa, maan pääll' ei kertojas saa vertaistansa.

Don Belianis Kreikkalainen Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Löin, iskin paremmin kuin kukaan toinen maanpiirin kuljeksiva miekkamies; mull' oli jalous ja voima moinen, ett' eessä kyynel kuivui, laukes ies.

Olin uljas rakastaja, taata voinen: suurtyöni maine ikuistuttaa ties; jo sortui jätti niin kuin peukaloinen, kun kerran, kaksi tuikkas säilän lies.

Mua Onnetar niin palvoi nöyrimmin, ja otsatukkaan tartuin monta kertaa ma kaljupäistä Tilaisuuttakin.

Mut urho kuuluisampi sentään ootte: vaikk' onneni on kirkas, vailla vertaa, ma Teitä kadehdin, oi suur' Quijote!

Neiti Oriana Dulcinea Tobosolaiselle.

Sonetti.

Oi, kaunis Dulcinea, jospa saisin sun rauhanlaaksoos täältä muuttaa pois — jos Miraflores[13] Tobosossa ois, sun kylääsi ma Lontoon vaikertaisin.

Ken sulos sais ja hyvees, ihanaisin, hänt' autuasta kaikki jumalois, ois onnekas, ken ihaella vois sun urhos sotaa, onnekast' ei laisin.

Oi, jospa herra Amadiin ma voisin niin ylevästi työntää loitommaksi kuin jalon Don Quijoten sinä juuri!

Ah, silloin itse kadehdittu öisin, tää murheenaika muuttuis riemuisaksi, ois yksinäiselläkin ilo suuri.

Gandalin, Amadis Gallialaisen aseenkantaja, Sancho Panzalle, Don Quijoten aseenkantajalle.

Sonetti.

Sua tervehdin, sä urho kuulu, oi, jot' itse Onnetar niin hemmotteli, ett' asemies nyt oot ja virkaveli ja hengiss' että tie sun kotiin toi.

Hänt' enää kuokka häpäistä ei voi, ken vaeltaen ritarina eli — nyt moitteen saa, ken kuuhun kurkotteli, ja maltti asemiestä aateloi.

Sua kovin kadehdin, sait jalon herran, sua kelpo aasi selässänsä kantaa, ja haarapussistasi älys paistaa.

Siis terve, uljas Sancho, vielä kerran, — Espanjan Ovidiuskin sinun antaa luunappein kera kiitostansa maistaa.

Monimielinen runoilija, herra Hupainen, Sancho Panzalle ja Rocinantelle.

Sancho Panzalle.

Ma Sancho Panza, asepoi—, oon manchalaisen Don Quijo—; kas, päätin tuosta kamssut koo—, ett' elää huoletonna voi—; mut kaikki viisaus ja voi— vain pakoretkeen johti vii—, kuin kertoa voi Celesti—,[14] tuo kirja muuten jumalai—, jos riveissään ei paljastai— se inhimillist' ehkä lii—.

Rocinantelle.

Don Rocinante, sangen kuu—, Babiecan pojanpojanpoi—, Jäin jonkun Don Quijoten hoi—, kun olin nahkaa vain ja luu—. On laiskuuteni yhtä suu—; ei sentään karkuun juossut muo—, sai rehun Lazarillo[15]-kuo—: ma hälle annoin olkipil—, hän että tyhjäks imis sil— sokean miehen viinituo—.

Raivoisa Roland Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Jos vertainen et arvoss' ole päärin, oot verraton, ei vertaas löydykään; sun voittamattomaksi urhoks nään, ja sankaruutes kieltää olis väärin.

Oon raisu Roland, joka mielin määrin maat, meret kiers' Angelica mielessään; nyt aikaa uhmaavaisen voiman tään näin Maineen alttarille vihdoin käärin.

En ole vertaises; siks kunnioittaa mun tulee nimeäsi kuuluisaa, vaikk' aju suitakin on hukanteillä.

Sa vertaiseni, jos voit maurin voittaa ja julman skyytan, jotka julistaa, ett' onni kehno lemmentöiss' on meillä.

Auringon ritari Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Ei vertaa säilällenne vetää saata mun miekkani, Te Foibos Espanjan! Se säihke aamun, päivän painuvan on verraton, tuon kyllä tohdin taata.

En huolinut ma lahjaks ottaa maata, en valtakuntaa Idän vaarahan; Näin Claridianan, iki-ihanan, huokailemasta häntä en voi laata.

Hän mulle rakkaus ja ihme mainen, taas tuska hirmuinen — kun minut hylkäs, hän sydämeeni sytti hornan palon.

Quijote, armas on Toboson nainen, sun, Dulcinea, ylväs, suur' on ylkäs, ja iäisen te saitte maineen jalon.

Solisdan Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Kai toimistanne monet väittää voivat ett' on ne hourupäästä lähteneitä, mut yksikään ei herjasanaa heitä, sill' aikeitanne hyveet aateloivat.

Suurtyönne ovat tuomarinne oivat: Te autoittehan syyttä kärsineitä, mut tuhannesti kehnot vangit Teitä tai konnat siitä syystä rusikoivat.

Jos ihanaisin Dulcinea milloin on tyly teille eikä katseellansa suo sydämenne tuskiin viihdykettä,

niin olkoon tämä lohtunanne silloin: on huono parittaja Sancho Panza, ja armaanne on aivan sydämettä.

Babiecan ja Rocinanten keskustelu.

Sonetti.

B. Kas, Rocinante, mikä vaivaa mieltä? R. On työtä liikaa, ruoka taas ei riitä. B. Mut eikö isäntänne kauraa niitä? R. Ei tipu hiventäkään suuhun sieltä.

B. Hävetkää, herra, moista aasinkieltä, isäntää herjaatte, en pidä siitä. R. Hän itse aasi on, vain korvat liitä! Sen näätte, kun hän palaa lemmentieltä.

B. Ei rakkaus lie hassua? R. Ei viisastakaan. B. Te ootte filosofi. R. Syy on rehun. B. Mut asemiehestä jos tekis kanteen?

R. Se valitus on turha, senkin takaan: niin isäntää kuin asemiestä kehun, jos vertaan heitä kaakkiin, Rocinanteen.

Ensimmäinen luku,

jossa kerrotaan maineikkaan hidalgon Don Quijote Manchalaisen oloista ja askareista.

Eräällä Manchan paikkakunnalla, jonka nimeä en huoli mieleeni palauttaa, eli taannoin muudan niistä hidalgoista, joilla on peitsi orrella, vanhamallinen nahkakilpi, hevosluuska ja vinttikoira. Päivälliskeitokseen, jossa oli hiukan enemmän naudan kuin lampaan lihaa, useimmiksi illoiksi valmistettuun lihasalaattiin, lauantaiseen munakkaaseen, perjantaipäivän papuihin ja sunnuntaisin nautittuun ylimääräiseen pieneen metsäkyyhkyseen kului kolme neljännestä hänen tuloistaan. Loppu meni pyhävaatteisiin: verkatakkiin, samettihousuihin ja samasta kankaasta tehtyihin siihen asuun kuuluviin tohveleihin; arkioloissa hän piti kunnianaan pukeutua kaikkein hienoimpaan kotikutoiseen sarkaan. Hänen huonekuntaansa kuului neljännenkymmenennen ikävuotensa sivuuttanut emännöitsijä, sisarentytär, joka ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentä, ja pellolla ja kartanolla töitä toimitteleva renkipoika, jonka asiana oli sekä hevosen satuloiminen että vesurin heiluttaminen.

Hidalgomme ikä hipoi viittäkymmentä vuotta; hän oli lujarakenteinen, luiseva ja kasvoiltaan laiha, hän kukkui aamulla anivarhain ja metsästi mielellään. Väitetään että hänen sukunimensä oli Quijada tai Quesada; tätä seikkaa koskettelevat kirjailijat näet esittävät sen hiukan eri tavoin, vaikka todennäköisten olettamusten pohjalla käy uskottavaksi, että hänen nimensä oli Quejana. Tämä ei kumminkaan merkitse paljon kertomuksessamme: riittää, kun sitä esitettäessä ei poiketa hiukkaakaan totuudesta.

Tulee siis tietää että mainittu hidalgo joutoaikoinaan (joita oli enin osa vuotta) antautui lukemaan ritariromaaneja sellaisella halulla ja nautinnolla, että melkein kokonaan unohti metsästyksen, vieläpä taloudenhoidonkin; ja niin hänen hillitsemätön lukuhimonsa kasvoi siihen määrään, että hän myi monta tynnyrinalaa viljelysmaata, osti luettavakseen ritariromaaneja ja kantoi niitä kotiinsa niin paljon kuin suinkin käsiinsä sai. Kaikkein eniten miellyttivät häntä ne, jotka oli sepittänyt kuuluisa Feliciano de Silva, sillä tämän kirjailijan loistava kielenkäyttö ja monimutkaiset lauseparret olivat hänestä verrattomat, varsinkin kun hän ehti lukemaan hänen lemmentunnustuksiaan ja taisteluhaasteitaan, joihin oli monin paikoin kirjoitettu tällaista: »Järkeni järjettömän ankara järkyttäminen jäytää järkeäni niin, että järkisyyt pakottavat minua valittamaan Teidän kauneuttanne.» Jossakin toisessa kohdassa taas: »... korkea taivas, joka tähtinensä jumalaisesti vahvistaa teitä jumalaisuudessanne ja tekee Teidät ansiolliseksi siihen ansioon, jonka ylhäisyytenne ansaitsee.»

Sellaisia lauseparsia lukiessaan ritari parkamme joutui järjiltään ja näki suurta vaivaa yrittäessään ymmärtää ja perinpohjaisesti selvittää niiden merkitystä, jota ei olisi löytänyt eikä käsittänyt itse Aristoteleskaan, jos hän olisi noussut haudastaan yksinomaan siinä tarkoituksessa. Hänelle ei oikein sopinut, että Don Belianis antoi ja sai niin paljon haavoittavia iskuja, sillä hän ajatteli että sankarin kasvojen ja koko ruumiin täytyi yhä olla täynnä arpia ja naarmuja, olivatpa häntä hoitaneet kuinka etevät välskärit tahansa. Kaikesta huolimatta hän oli kiitollinen tekijälle siitä, että hän päätti kirjansa lupaamalla kertoa loppuun tämän loppumattoman seikkailun; monet kerrat valtasi hänet halu tarttua kynään ja kirjoittaa se valmiiksi täsmälleen, niin kuin siinä luvataan, ja hän olisi aivan varmaan niin tehnyt ja seikasta selviytynytkin, elleivät toiset tärkeämmät ja alinomaiset mietteet olisi sitä ehkäisseet. Hän väitteli usein paikkakuntansa kirkkoherran kanssa (joka oli oppinut, Sigüenzassa arvonsa saanut mies) siitä, kumpi oli ollut parempi ritari, Englannin Palmerinko vai Gallian Amadis; mutta mestari Nicolas, saman kylän parturi, väitti ettei kukaan muu vetänyt vertoja Auringon ritarille ja että ainoa, jota saattoi ajatellakaan häneen verrattavaksi, oli Don Galaor, Amadis Gallialaisen veli, koska hän oli mies selviytymään mistä hyvänsä, ei ollut mikään kursaileva ritari, ei niin herkkäitkuinen kuin hänen veljensä eikä rohkeudeltaankaan toista huonompi.

Sanalla sanoen: hän syventyi lukemaan niin kovin, että häneltä kuluivat siihen yöt ja päivät pääksytysten, ja unen vähyys ja liiallinen lukeminen kuivasi hänen aivonsa siinä määrin, että häneltä vihdoin meni järki sekaisin. Hänen mielikuvituksensa täytti kaikki se, mitä hän kirjoista luki, noitumiset ja riidat, taistelut, haasteet, haavat, rakastavien kuiskeet ja lemmenseikkailut, myrskyt ja mahdottomat järjettömyydet, ja kuvittelussaan hän uskoi lukemiensa haaveellisten sommittelujen koko sarjan niin totiseksi todeksi, ettei hänen mielestään maailmassa ollut mitään sen varmempaa historiaa. Hän sanoi että Cid Ruy Diaz[16] oli ollut varsin hyvä ritari, mutta ettei häntä sentään sopinut verrata Leimuavan Miekan ritariin, joka oli yhdellä ainoalla huitaisulla iskenyt kahtia kaksi hirmuista ja suunnattoman suurta jättiläistä. Parempi käsitys hänellä oli Bernardo del Carpiosta,[17] koska hän oli Roncesvalissa surmannut loihditun Rolandin käyttäen samaa keinoa kuin Herakles, kun tämä tukehdutti syleilyynsä Antaioksen, Maan pojan. Hän lausui sangen hyviä sanoja Morgante-jättiläisestä, koska tämä, ja vain tämä, vaikka kuuluikin jättiläisten yleensä ylpeään ja julkeaan sukukuntaan, oli leppoisa ja säädyllinen. Kaikkein eniten hänen mieleisensä oli kuitenkin Montalbanin Rinaldo, varsinkin kun näki hänen hyökkäävän linnastaan ja ryöstävän kaikki, jotka sattui kohtaamaan, sekä maurien maassa riistävän Muhammedin palvontakuvan, joka oli puhdasta kultaa, kuten hänen historiassaan kerrotaan. Hän olisi luovuttanut emännöitsijänsä ja vielä sisarentyttärensä kaupanpäällisiksi, jos olisi saanut antaa selkäsaunan petturi Galalónille.[18]

Siten kerrassaan menetettyään hyvän ymmärryksensä hän joutui kummallisimpaan ajatukseen, mikä on milloinkaan pälkähtänyt kenenkään hupsun päähän. Hän näet piti sopivana ja tarpeellisena sekä oman kunnian lisäämisen että yhteisen hyvän edistämisen vuoksi ruveta vaeltavaksi ritariksi ja lähteä varuksissaan ratsain maailmalle etsimään seikkailuja ja suorittamaan kaikkia niitä tekoja, joita oli lukemissaan kirjoissa nähnyt vaeltavien ritarien suorittavan, auttamaan kaikkia vääryyttä kärsiviä ja syöksymään kohtauksiin ja vaaroihin, joista selviytymällä saavuttaisi kuolemattoman nimen ja maineen. Hidalgo parka kuvitteli jo, kuinka hänet hänen käsivartensa urhoollisuuden vuoksi kruunattiin vähintään Trapezuntin keisariksi, ja riensi tällaisten miellyttävien ajatusten herättämän erinomaisen viehtymyksen innoittamana toivettansa toteuttamaan. Niin hän ensimmäiseksi työkseen ryhtyi puhdistamaan esi-isiensä vanhoja varuksia, jotka oli heitetty johonkin loukkoon, missä ne olivat ruostuneina ja homeisina levänneet ylen kauan kenenkään niistä välittämättä. Hän hankasi ja korjasi niitä parhaan taitonsa mukaan, mutta huomasi niissä samalla suuren puutteen, nimittäin sen, ettei ollut silmikkokypäriä, vaan pelkkä rautalakki; mutta tämän seikan hän kekseliäästi korjasi valmistamalla pahvilevyistä eräänlaisen silmikkolaitteen, joka rautalakkiin liitettynä teki sen täydellisen kypärin näköiseksi. Totta on, että hän sitten, tahtoessaan koetella, oliko se kyllin luja kestämään kelpo iskua, veti miekkansa ja löi pari kertaa, jo ensimmäisellä iskulla silmänräpäyksessä tuhoten mitä oli saanut viikossa valmiiksi. Hän oli tietenkin pahoillaan, kun oli kypärin niin helposti pirstonut, ja valmisti paremmin varautuakseen sen uudestaan sovittaen sisäpuolelle muutamia pieniä rautakiskoja; niin muodoin se oli hänen mielestään riittävän luja, eikä hän huolinut sitä enää koetella, vaan nimitti ja katsoi sen mitä hienoimmaksi silmikkokypäriksi.

Sitten hän lähti katsomaan ratsuansa, ja vaikka se oli ylen raihnas ja kehnompi Gonellan[20] hevosta, joka _tantum pellis et ossa fuit,_[21] hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei Aleksanterin Bukefalos eikä Cidin Babieca vetänyt sille vertoja. Kului neljä päivää hänen miettiessään minkä nimen sille antaisi; ei näet ollut oikein (näin hän itsekseen puheli), että niin maineikkaan ritarin ratsu, joka oli sinänsäkin erinomainen, jäisi vaille kuuluisaa nimeä, ja sen vuoksi hän koki keksiä sille sellaisen, joka osoittaisi mikä se oli ollut ennen kuin tuli vaeltavan ritarin ratsuksi ja mikä se oli nyt; oli näet oikein ja kohtuullista, että herran siirtyessä uuteen säätyyn hevonenkin vaihtoi nimeä ja sai kuuluisan ja komean, kuten sen uusi kutsumus ja sille jo kuuluva uusi toimi edellyttivät. Niinpä hän, muovattuaan, muokattuaan, hylättyään, kehiteltyään, hajoitettuaan ja jälleen kokoonpantuaan muistissaan ja mielikuvituksessaan paljon nimiä, antoi sille vihdoin nimen Rocinante,[22] joka hänen mielestään oli uljas ja sointuisa ja ilmaisi sattuvasti mikä se oli ollut ennen, ollessaan aivan tavallinen työjuhta, kunnes muuttui siksi, mikä oli nyt, nimittäin kaikkia maailman tavallisia työjuhtia etevämmäksi ja paremmaksi.

Annettuaan ratsulleen niin mieleisensä nimen hän tahtoi antaa nimen itselleenkin ja kulutti jälleen niissä mietteissä kahdeksan päivää, lopulta kutsuen itsensä _Don Quijoteksi_, mistä tämän totuutta noudattavan kertomuksen kirjoittajat, kuten sanottu, ovat päätelleet että hänen nimensä täytyi varmaan olla Quijada eikä Quesada niin kuin toiset ovat väittäneet. Mutta muistaessaan sitten ettei urhoollinen Amadis ollut tyytynyt pelkkään Amadis-nimeen vaan oli liittänyt siihen valtakuntansa ja syntymämaansa nimen tehdäkseen sen kuuluisaksi ja niin muodoin maininnut itseään Amadis Gallialaisen nimellä, hänkin tahtoi kelpo ritarina liittää omaan nimeensä syntymäseutunsa nimen ja kutsua itseään _Don Quijote Manchalaiseksi_ katsoen siten erittäin selvästi ilmaisevänsä sukuperänsä ja synnyinseutunsa ja kunnioittavansa viimeksimainittua johtamalla liikanimensä sen nimestä.

Saatuaan vatuksensa puhtaiksi, tehtyään rantalakista kypärin, annettuaan nimen ratsulleen ja vahvistettuaan oman nimensä hän arveli että nyt tarvitsi vain etsiä nainen, johon voisi rakastua: vaeltava ritari vailla sydämen valtiatarta näet oli kuin lehdetön ja hedelmätön puu, kuin ruumis vailla sielua. Hän lausui itsekseen näin: »Jos minä syntieni tähden tai hyvän onnen suosiosta kohtaan jonkun jättiläisen, niin kuin vaeltaville ritareille yleensä sattuu, ja hyökkäyksessä heitän hänet satulasta tai halkaisen kahtia tai sanalla sanoen voitan ja kukistan hänet, eikö ole hyvä, jos saan lähettää voitetun jonkun luo ja hän tottelee, perille tultuaan lankee polvilleen armaan valtiattareni eteen ja lausuu nöyrällä ja alamaisella äänellä: 'Armollinen rouva, olen jättiläinen Caraculiambro, Malindranian saaren herra; minut voitti kaksintaistelussa Don Quijote Manchalainen, ritari, jota ei milloinkaan voida ansion mukaisesti ylistää, ja hän käski minun saapua teidän armonne luo, jotta teidän korkeutenne menettelee minuun nähden, miten itse tahtoo’?» Oi kuinka kelpo ritarimme iloksikaan pidettyään tämän puheen ja varsinkin löydettyään naisen, jota saattoi nimittää valtiattarekseen! Seikka otaksutaan sellaiseksi, että eräässä kylässä lähellä hänen kotipaikkaansa oli oikein sievä maalaistyttö, jota hän oli aikoinaan rakastanut, vaikka tyttö ei näytä milloinkaan siitä mitään tietäneen eikä aavistaneenkaan. Hänen nimensä oli Aldonza Lorenzo; hänet päätti ritarimme valita ajatustensa valtiattareksi, ja haeskeltuaan nimeä, joka olisi suunnilleen samanlainen kuin hänen omansa ja tähtäisi ja viittaisi prinsessaan ja ylhäiseen naiseen, nimitti hänet vihdoin Dulcinea Tobosolaiseksi, koska hän oli kotoisin Tobososta. Nimi tuntui hänestä soinnukkaalta ja harvinaiselta sekä yhtä merkitsevältä kuin kaikki ne toiset, jotka hän oli antanut itselleen ja omilleen.

Toinen luku,

jossa kerrotaan, kuinka mielevä Don Quijote lähti ensimmäisen kerran matkaan kotipaikaltansa.

Kun siis nämä valmistavat toimenpiteet oli suoritettu, hän ei halunnut enää viivyttää aikeensa toteutumista, ja kiirehtimään yllytti häntä vielä se ajatus, että hänen viipymisestään koituisi vahinkoa maailmalle, koska hän tahtoi kostaa loukkauksia, saattaa järjestykseen säännöttömyyksiä, korjata vääryyksiä, poistaa epäkohtia ja täyttää sitoumuksia. Ilmaisematta aikomustaan kenellekään ja kenenkään näkemättä hän sitten suori ylleen kaikki varaksensa varhain, ennen aamunkoittoa, eräänä päivänä, joka oli heinäkuun kuumimpia, nousi Rocinanten selkään, päässään huonosti kokoon kyhätty kypäri, sujutti kilpensä käsivarrelle, tarttui peitseensä ja ajoi pihan takaportista vainiolle, erittäin tyytyväisenä ja hyvillä mielin huomatessaan, kuinka helposti oli aloittanut kiitettävän aikeensa toteuttamisen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt ulos vainiolle, kun hänen mieleensä jysähti hirmuinen ajatus, niin peloittava, että hän oli vähällä luopua yrityksestä, johon oli ryhtynyt; hän näet muisti yhtäkkiä ettei ollut ritariksi lyöty ja ettei hän, ritariuden lain mukaan, voinut eikä saanut käydä taistelemaan ketään ritaria vastaan; ja vaikka hän jo olisikin saanut ritarilyöntinsä, hänen oli toistaiseksi käytettävä puhtaita varuksia, vaakunatonta kilpeä, kuten ainakin äskenlyödyn ritarin, kunnes hän miehuudellaan sen arvon itselleen hankkisi. Nämä ajatukset horjuttivat hänen päätöstään, mutta koska hänen hulluutensa oli kaikkia muita syitä voimallisempi, hän päätti antaa ensimmäisen tielleen osuvan toimittaa ritariksilyömisen, niin kuin olivat tehneet ennen häntä monet muut, kuten oli lukenut kirjoista, jotka olivat hänet siihen tilaan saattaneet. Mitä varusten puhtauteen tuli, hän aikoi tilaisuuden tarjoutuessa puhdistaa ne niin, että ne olisivat puhtaammat kuin kärpän valkoinen turkki, ja niin hän tyyntyi ja jatkoi matkaansa jättäen suunnan määräämisen kerrassaan ratsunsa asiaksi, koska otaksui seikkailujen koko ytimen olevan juuri siinä.

Matkatessaan siten eteenpäin uudenuutukainen seikkailijamme puheli itsekseen ja sanoi: »Kukapa voisi epäillä että tulevina aikoina, kun ilmestyy totuudenmukainen kertomus maineikkaista urotöistäni, viisas mies, joka sen kirjoittaa, käydessään kertomaan ensimmäisestä, varhain aamulla tapahtuneesta matkaanlähdöstäni, sommittelee sanansa näin: 'Punaposkinen Apollo oli tuskin ehtinyt levittää soreiden hiustensa kultaiset kutrit laajan ja avaran maan kasvoille, ja tuskin olivat pienoiset, monenkirjavat lintuset ehtineet harppukielillään suloisin ja sulavin soinnuin tervehtiä saapuvaa rusosormista Auroraa, joka mustasukkaisen puolisonsa pehmeästä vuoteesta nousten näyttäytyi kuolevaisille Manchan näkörannan uksilla ja parvekkeilla, kun maineikas ritari Don Quijote Manchalainen jätti joutilaisuuteen viekoittelevan höyhenisen sijansa, kavahti kuuluisan ratsunsa Rocinanten satulaan ja aloitti matkansa halki Montielin vanhan ja tunnetun lakeuden'.» Totta olikin, että hän oli sitä tasankoa kulkemassa. Hän jatkoi: »Onnellinen se aikakausi ja onnellinen se vuosisata, jolloin tulevat päivän valkeuteen mainiot sankaritekoni, kyllin arvokkaat pronssiin valettaviksi, marmoriin veistettäviksi ja kankaalle maalattaviksi, jotta niiden muisto tulevaisuudessakin säilyy. Oi sinä viisas loitsija olitpa kuka tahansa, jonka osaksi lankeaa tämän ihmeellisen historian aikakirjojen sepittäminen. Minä rukoilen sinua: älä unohda kelpo Rocinanteani, alinomaista kumppaniani kaikilla minun teilläni ja retkilläni.» Sitten hän virkkoi vielä, ikään kuin olisi todella hehkunut rakkautta: »Oi prinsessa Dulcinea, tämän vangitun sydämen valtiatar! Syvästi olette mieltäni pahoittanut torjuessanne ja soimatessanne minua ankaralla väkivaltaisuudellanne, kieltämällä minua ilmaantumasta teidän ihanuutenne eteen. Sallikaa, valtiatar, muistuttaa tästä teille kuuliaisesta sydämestä, joka kärsii syvästi, koska se rakastaa teitä.»

Näihin hullutuksiin hän punoi toisia, kaikki siihen tapaan kuin oli kirjoistaan oppinut, jäljitellen niiden sanontaakin, mikäli voi; ja samalla hän liikkui eteenpäin niin hitaasti ja aurinko paahtoi niin tuimasti ja tulisesti, että hänen aivonsa, jos niitä hänellä oli, olisivat saattaneet sulaa.

Hän matkasi melkein koko sen päivän joutumatta kokemaan mitään sellaista seikkaa, josta kannattaisi kertoa, ja se sai hänet epätoivoiseksi, koska hän olisi halunnut mitä pikimmin kohdata jonkun koetellakseen hänen kanssaan väkevän käsivartensa kuntoa. On kirjailijoita, jotka sanovat että hänen ensimmäinen seikkailunsa oli se, joka sattui Lápice-solassa, toiset väittävät että tuulimylly-seikkailu oli ensimmäinen, mutta minä olen voinut siihen nähden todeta ja olen havainnut Manchan aikakirjoihin merkityn vain että hän ratsasti koko päivän, että sen iltaan painuessa hänen ratsunsa ja hän itse olivat väsyneet ja nälkään nääntymässä ja että hän katsellessaan joka puolelle, eikö ilmaantuisi näkyviin jokin linna tai paimenmaja, mihin voisi asettua yöksi ja missä saisi lievikettä ankaraan tarpeeseen, näki vähän matkan päässä tiestä, jota kulki majatalon. Se oli hänestä kuin tähti, joka ei ainoastaan johdattanut häntä vapahduksen esikartanoihin, vaan kuljetti hänet sen ruhtinaalliseen linnaan saakka. Hän joudutti kulkuansa ja saapui perille päivän mailleen mennessä.