Part 17

— Kuule, Sancho, saman Jumalan nimessä, jonka äsken vannoessasi mainitsit, — sanoi Don Quijote — vannon minäkin että sinulla on heikoimmat ymmärryksenlahjat kaikkien niiden aseenkantajien joukossa, jotka tässä maailmassa elävät tai ovat milloinkaan eläneet. Onko mahdollista, ettet ole koko sinä aikana, jonka olet kanssani vaeltanut, tullut oivaltamaan että kaikki vaeltavien ritarien seikat näyttävät houreilta, typeryyksiltä ja mielettömyyksiltä ja ovat kaikki nurinkäännettyjä? Niin ei suinkaan ole todella laita, vaan se johtuu siitä, että vaiheillamme vaeltaa aina joukko noitia, jotka muuttavat ja vaihtavat kaikki seikkamme muuntaen ne toisiksi, miten mielivät ja miten haluavat joko suosia tai tuhota meitä; ja niinpä sekin, mikä sinusta näyttää parturinvadilta, ilmenee minulle Mambrinon kypärinä, ja jostakin kolmannesta se varmaan näyttää taas muulta. Minun puolellani oleva noita osoitti epäilemättä erinomaista huolenpitoa antamalla sen, mikä toden tottakin on Mambrinon kypäri, näyttää kaikista parturinvadilta, sillä sen ollessa niin ylen arvokas kaikki ihmiset vainoaisivat minua riistääkseen sen minulta, mutta nähdessään että se onkin vain parturinvati, he eivät huoli sitä tavoitella, kuten selvästi osoitti se, että mies aikoi rikkoa sen ja jätti maahan, viemättä sitä mukanaan; jos näet hän olisi sen tuntenut, ei hän varmaankaan olisi sitä millään ehdolla siihen jättänyt. Pidä se hallussasi, ystäväni, sillä nyt en sitä tarvitse, pikemminkin minun täytyy riisua kaikki varukseni ja jäädä niin alastomaksi kuin syntyessäni, jos päätän noudattaa katumuksenteossa enemmän Rolandin kuin Amadiin esimerkkiä.

Näin keskustellen he saapuivat erään korkean vuoren juurelle, joka kohosi yksinäisenä, melkein kuin äkkijyrkkä valtava kalliopaasi monien ympärillä olevien joukossa. Sen alla virtasi leppoisa pieni puro, ja koko lähiseutu oli nurmea, niin vihantaa ja mehevää, että sitä katseli ilokseen. Siinä oli runsaasti metsäpuita ja eräitä kasveja ja kukkasia, jotka tekivät tienoon mieluisaksi. Tämän paikan valitsi Murheellisen hahmon ritari katumuksentekoa varten ja alkoi heti sen nähdessään lausua raikuvalla äänellä, kuin olisi ollut ihan järjiltään:

— Tämä, oi korkeat taivaat, on paikka, jonka katson ja valitsen itkeäkseni onnettomuutta, johon te olette minut syösseet. Tämä on paikka, jossa silmieni neste lisää tuon puron vesiä ja lakkaamattomat huokaukseni alinomaa häilyttävät näiden vuoriston puiden lehviä, todistukseksi ja merkiksi siitä tuskasta, jota ahdistettu sydämeni potee. Oi te maaseudun jumalaiset haltijat, keitä lienettekin, joiden tyyssijana on tämä asuttavaksi kelpaamaton tienoo, kuunnelkaa, kuinka valittaa tämä poloinen rakastaja, jonka pitkäaikainen ero ja jokin luuloteltu mustasukkaisuus ovat karkoittaneet tähän jylhään seutuun voivottelemaan ja valittamaan sen kiittämättömän ja ihanan olennon säälimättömyyttä, joka on kaiken inhimillisen kauneuden päätös ja kruunu! Oi te vuoren immet ja metsän neidot, joiden tuttuna asuinsijana ovat vuoriston viidakot, niin totta kuin toivon etteivät ketterät ja kiimaiset satyyrit, jotka teitä lempivät, vaikka turhaan, milloinkaan pääse häiritsemään tyyntä rauhaanne, pyydän teitä olemaan apunani valittaessani onnettomuuttani, tai ainakin väsymättä valitustani kuuntelemaan! Oi Dulcinea Tobosolainen, minun öitteni päivä, minun tuskieni autuus, minun retkieni opastava Pohjantähti, minun hyvän onneni taivainen valo, niin totta suokoon Jumala sinulle menestystä, milloin ikinä sitä mahdat häneltä anella, kuin sinä kääntänet katseesi siihen paikkaan ja tilaan, johon ero sinusta on minut saattanut, ja otollisin lausein ilmoittanet suovasi mitä uskollisuuteni edellyttää! Oi te yksinäiset puut, joiden tulee tästä lähtien olla minun yksinäisen seurana, ilmoittakaa oksienne viehkeällä häilynnällä ettei minun läsnäoloni ole teistä vastenmielinen! Oi sinä aseenkantajani, mieluisa seuralaiseni kaikessa menestyksessäni ja vastoinkäymisessäni, paina tarkoin mieleesi mitä näet minun täällä tekevän, jotta kerrot ja lausut sen sille, joka on tämän kaiken alku ja syy!

Niin sanottuaan hän astui Rocinanten selästä, sipaisi samassa pois satulan ja suitset, löi hepoa kämmenpohjalla lautasille ja lausui.

— Vapaaksi päästää sinut hän, joka itse on vailla vapautta, oi ratsuni, teoiltasi yhtä oivallinen kuin kohtaloltasi onneton! Lähde minne mielit; sinun otsaasi on kirjoitettu ettei sinun vertaisesi ollut kiitäjänä Astolfon Hippogrifo[82] eikä maineikas Frontino, joka vaati Bradamantelta niin kalliin hinnan.

Sen nähdessään virkkoi Sancho:

— Siunattu olkoon hän, joka vapautti meidät harmon riisumisen vaivoista, sillä eipä totisesti olisi siinäkään puuttunut taputtelua eikä sen ylistykseksi lausuttavia sanoja; jos se tässä nyt olisi, en kamminkaan sallisi kenenkään riisua siltä satulaa, koska siihen ei ole minkäännäköistä syytä; eihän harmoa voineet koskea yleiset kysymykset rakastumisesta ja epätoivosta, koska niissä tiloissa ei ollut sen isäntä, joka olin minä, niin kauan kuin Jumala hyväksi näki. Ja totta puhuen, herra Murheellisen hahmon ritari, jos ajatellaan vakavasti minun lähtöäni ja teidän armonne hulluutta, on parasta jälleen satuloida Rocinante korvaamaan menetettyä harmoani, koska siten säästyy aikaa minun matkatessani perille ja taas takaisin; jos näet kuljen jalkapatikassa, en tiedä, milloin ehdin sinne enempää kuin takaisinkaan, sillä olen aivan varmasti kehno käypäläinen.

— Olkoon menneeksi, Sancho, — vastasi Don Quijote — tapahtukoon niin kuin tahdot, sillä ajatuksesi ei näytä minusta huonolta; ja minä sanon että sinä lähdet kolmen päivän kuluttua, koska tahdon sinun tänä aikana näkevän mitä hänen tähtensä teen ja sanon, jotta kerrot sen hänelle.

— Mitäpä minulla on näkemistä — sanoi Sancho — sen lisäksi, mitä olen jo nähnyt?

— Onpa sinulla oiva selko! — vastasi Don Quijote. — Minun tulee nyt vielä repiä vaatteeni, heittää pois varukseni ja iskeä päätäni näihin kallioihin sekä tehdä muita samanlaisia tekoja, joita varmaan ihmettelet.

— Jumalan tähden, — virkkoi Sancho — teidän armonne katsokoon tarkoin, kuinka pukkaa, sillä voitte osua sellaiseen kallioon ja sellaiseen kohtaan, että koko tämä katumushomma päättyy ensi iskuun; ja minä puolestani olisin sitä mieltä, että teidän armonne, jos nuo puskut mielestänne ovat välttämättömiä eikä tehtävää käy suorittaminen ilman niitä, tyytyisi, koska tämä kaikki on pelkkää kuvittelua ja matkimista ja pilaa, tyytyisi, sanon minä, puskemaan päänsä veteen tai johonkin muuhun pehmeään, esimerkiksi pumpuliin; ja jättäkää asia muuten minun huolekseni, kyllä kerron armolliselle neidille että teidän armonne puski päänsä kallion kärkeen, joka oli timanttia kovempi.

— Minä kiitän sinua hyvästä tarkoituksestasi, kelpo Sancho, — vastasi Don Quijote — mutta tahdon tehdä sinulle tiettäväksi ettei se, mihin ryhdyn, ole mitään pilaa, vaan totista totta, sillä muussa tapauksessa rikkoisin ritarilakeja, jotka kieltävät meitä lausumasta mitään valhetta, määräten tämän kiellon rikkojille saman rangaistuksen kuin niille, jotka lankeavat uudelleen kerettiläisyyteen; ja toisen seikan tekeminen toisen asemesta on samaa kuin valehteleminen. Niin muodoin minun pääni iskujen tulee olla todellisia, voimallisia ja päteviä, eikä niissä saa ilmetä mitään saivartelua eikä luulottelua. On myös välttämätöntä, että jätät minulle hiukan liinannöyhtää, jotta saan itseäni hoitaa, koska kohtalo on määrännyt että meiltä tulee puuttua balsamin, jonka menetimme.

— Pahempi seikka oli aasin kadottaminen, — vastasi Sancho — sillä sen mukana menetettiin liinannöyhtä ja kaikki tyynni. Ja minä pyydän teidän armoanne olemaan milloinkaan enää muistelematta sitä kirottua juomaa, sillä pelkkä sen nimen kuuleminen saa kääntymään ylösalaisin ei ainoastaan vatsani vaan sielunikin. Pyydän teitä sitä paitsi otaksumaan että ne kolme päivää, joiden kuluessa minun piti nähdä tekemiänne hullutuksia, ovat jo kuluneet, sillä minä katson ne nähdyiksi ja lainvoiman saaneiksi ja kerron niistä armolliselle neidille ihmeellisiä asioita. Kirjoittakaa nyt kirje ja lähettäkää minut heti matkaan, sillä minulla on palava halu tulla takaisin pelastamaan teidän armonne tästä kiirastulesta, johon teidät jätän.

— Kiirastuleksiko sitä nimität, Sancho? — sanoi Don Quijote. — Oikeammin tekisit, jos nimittäisit sitä helvetiksi tai joksikin muuksi vielä pahemmaksi, jos sellaista on olemassa.

— Olen kuullut sanottavan — vastasi Sancho — että niillä, jotka ovat helvetissä, _nulla est retentio_.[83]

— En ymmärrä mitä tuo _retentio_ merkitsee — sanoi Don Quijote.

— _Retentio_ — vastasi Sancho — on sitä paljon, että se joka kerran on helvetissä ei tule sieltä ulos, eikä voisikaan tulla. Teidän armonne laita tulee olemaan toisin, elleivät jalkani pahoin petä, kun minulla vain on kannukset Rocinanten virvoittamiseksi; ja annahan, kun olen toden teolla Tobosossa ja armollisen neidin Dulcinean edessä, niin kerron hänelle sellaisia seikkoja niistä tyhmyyksistä ja hullutuksista (mikä kaikki on yhtä ja samaa), joita teidän armonne on tehnyt ja tekee yhä vielä, että hänestä tulee pehmoisempi kuin lapanen, vaikka hän saapuessani olisi korkkitammea kovempi; hänen suloisen ja hunajaisen vastauksensa kanssa palaan sitten ilmojen halki kuin noita ikään ja pelastan teidän armonne tästä kiirastulesta, joka näyttää helvetiltä, mutta ei se ole, koska on poispääsyn toivo, jota, kuten jo sanoin, ei ole helvetissä oljentelevilla, enkä minä usko teidän armonnekaan muuta väittävän.

— Se on totta, — sanoi Murheellisen hahmon ritari — mutta kuinka saamme tässä kirjeen kirjoitetuksi?

-— Entä aasiosoituksen? — lisäsi Sancho.

— Kaikki tulee mukaan, — sanoi Don Quijote — ja koska tässä ei ole paperia, olisi kaiketi hyvä, jos kirjoittaisimme sen puiden lehdille tai pienille vahatauluille, niin kuin muinaisajan ihmiset, vaikka taitaa nyt olla yhtä vaikea löytää sellaisia välineitä kuin paperiakin. Mutta johtui tässä mieleeni, mihin se voitaisiin hyvin ja erittäin hyvin kirjoittaa, nimittäin Cardenion omistamaan muistiinpanokirjaan. Sinä pidät sitten huolen siitä, että se jäljennetään paperille, hyvällä käsialalla, ensimmäisessä kohtaamassasi paikassa, missä on koulumestari, ja ellet sellaista tapaa, niin jäljentäähän sen kuka suntio tahansa; mutta älä anna sitä kenenkään julkisen kirjurin jäljennettäväksi, sillä ne kirjoittavat sen kuin protokollan, niin ettei siitä ota selvää itse pirukaan.

— Mutta kuinkas sitten käy allekirjoituksen? — kysyi Sancho.

— Amadiin kirjeet eivät olleet milloinkaan allekirjoitettuja vastasi Don Quijote.

— Hyvä on; — vastasi Sancho — mutta osoitus on välttämättä allekirjoitettava, ja jos se jäljennetään, niin sanovat että nimikirjoitus on väärennetty, ja minä jään vaille aaseja.

‒ Osoitus on sinulla muistiinpanokirjassa allekirjoitettuna, Ja sen nähdessään sisarentyttäreni ei vastustele sen lunastamista. Mitä taas rakkauskirjeeseen tulee, käsket kirjoittaa alle: »Teidän hamaan kuolemaan saakka, Murheellisen hahmon ritari». Ei näet paljoakaan haittaa, vaikka sen kirjoittaa joku toinen, sillä Dulcinea, mikäli muistan, ei osaa lukea eikä ole eläessään nähnyt minun käsialaani eikä kirjoittamaani kirjettä, koska rakkautemme on molemmin puolin ollut aina platonista menemättä pitemmälle kuin kunnialliseen toistemme katselemiseen. Ja sekin on tapahtunut niin harvoin että uskallan hyvällä omallatunnolla vannoa etten niinä kahtenatoista vuotena, joina olen häntä rakastanut hartaammin kuin näiden omien silmieni valoa, jotka kerran maahan maatuvat, ole nähnyt häntä montakaan kertaa; ja onpa vielä mahdollista, ettei hän näinä harvoina kertoina ole tullut huomanneeksi, milloin olen häntä katsellut: niin tarkoin suojaten ja silmällä pitäen ovat häntä kasvattaneet hänen isänsä Lorenzo Corchuelo[84] ja hänen äitinsä Aldonza Nogales.[85]

— Ahaa! — virkkoi Sancho. — Onko siis Lorenzo Corchuelon tytär se valtiatar Dulcinea Tobosolainen, muuten Aldonza Lorenzon nimellä mainittu?

On, vastasi Don Quijote — ja hän ansaitsisi päästä koko maailman valtiattareksi.

Minä tunnen tytön hyvin — sanoi Sancho — ja voin vakuuttaa että hän heittää sauvaa yhtä hyvin kuin kylän väkevin nuori mies. Voi taivaan taatto, kuinka reilu tyttö se on, ei moittimista mitään, roteva kuin mies, ja hän varmaan pelastaa pahastakin paikasta nyt ja edeskinpäin minkä vaeltavan ritarin tahansa, joka pitää häntä naisenansa. Voi koiran poika, kuinka hän on väkevä, ja millainen hänellä on ääni! Tiedän kertoa että hän eräänä päivänä nousi kylän kellotapuliin huutamaan kotiin renkejä isänsä kesantopellolta, ja nämä, vaikka olivatkin hyvän puolen peninkulman päässä, kuulivat huudon yhtä selvästi kuin jos olisivat olleet tapulin juurella. Ja parasta hänessä on, ettei hän ole ensinkään turhan ujo, hän näet on aika mamsseli: pitää peliänsä kaikkien kanssa ja osaa ottaa kaikesta huvin ja kujeen aihetta. Nytpä sanon, herra Murheellisen hahmon ritari, että teidän armonne sopii ja tuleekin hullutella hänen tähtensä ja vielä lisäksi aivan täydellä syyllä painua epätoivoon ja hirttää itsenne, sillä kukaan, joka saa sen kuulla, ei voi olla sanomatta että teitte aivan erinomaisesti oikein, vaikka piru teidät perisi. Ja mielisinpä jo päästä matkaan vain saadakseni nähdä hänet, sillä en ole nähnyt häntä moniin aikoihin, ja hän on varmaan kovin muuttunut, sillä vaimoväen näköpää kärsii pahoin alinomaisesta vainiolla, päivänpaahteessa ja purevassa ilmassa oleskelemisesta. Ja nyt tunnustan teille vilpittömästi, herra Don Quijote, että aina tähän saakka olen vaeltanut suuressa tietämättömyydessä, kun olen lujasti ja järkähtämättömästi uskonut että neiti Dulcinean täytyi olla joku prinsessa, johon teidän armonne oli rakastunut, tai joku sellainen henkilö, joka hyvin ansaitsisi teidän armonne hänelle lähettämät lahjat, sekä biskajalaisen että kaleerivankien matkassa toimitetut ja nähtävästi vielä monet muut, koska teidän armonne varmaan on suoriutunut voittajana monesta taistelusta sinä aikana, jolloin en vielä ollut aseenkantajananne. Mutta asiaa oikein harkiten: mitä välittää neiti Aldonza Lorenzo, tarkoitan neiti Dulcinea Tobosolainen, siitä, että teidän armonne voittamat ja nyt ja tuonnempana hänen luoksensa lähettämät henkilöt tulevat hänen tykönsä ja lankeavat polvilleen hänen eteensä? Saattaisihan käydä niin, että hän olisi heidän saapuessaan pellavia häkilöimässä tai riihtä puimassa ja he nolostuisivat hänet nähdessään ja lahja häntä naurattaisi ja suututtaisi.

— Olenhan jo sanonut sinulle, Sancho, monet kerrat — virkkoi Don Quijote — että olet suuri suupaltti ja, vaikka tylsä ymmärrykseltäsi, yrität monesti olla sukkela; mutta osoittaakseni sinulle, kuinka typerä olet sinä ja kuinka hyvä-älyinen olen minä, mielin kertoa kuultavaksesi pienen tarinan. Sinun tulee tietää että eräs kaunis, nuori, riippumaton ja varakas ja ennen kaikkea suruton leskirouva rakastui nuoreen maallikkoveljeen, turpeaan ja jäntterään veikkoon, jonka esimies sai sen tietää ja sanoi eräänä kauniina päivänä kelpo leskelle, veljellisesti häntä nuhdellen: »Minua kovin ihmetyttää, armollinen rouva, eikä suinkaan vähästä syystä, että niin ylhäinen, niin kaunis ja niin varakas nainen kuin teidän armonne on rakastunut moiseen sivistymättömään, kehnoon ja typerään mieheen, vaikka täällä meidän talossamme on niin paljon maistereita, niin paljon kandidaatteja ja teologeja, joista teidän armonne voi valita kuin päärynäläjästä sanoen: 'Tästä minä pidän, tuosta en huoli.'» Mutta leski vastasi varsin hilpeästi ja luontevasti: »Arvoisa herra, teidän armonne erehtyy pahoin ja ajattelee kovin vanhanaikaisesti, jos luulee minun valinneen huonosti, vaikka hän, josta puhutaan, olisi hyvinkin yksinkertainen, sillä siinä, mihin minä häntä tarvitsen, hän on yhtä hyvä ja parempikin filosofi kuin Aristoteles.» Samoin, Sancho, on Dulcinea Tobosolainen, sikäli kuin minä häntä rakastan, maailman ylhäisimmän prinsessan veroinen. Niin on laita, eivätkä kaikki runoilijat, jotka ylistävät naisiansa antamalla heille nimet mielensä mukaan, itse asiassa suinkaan näitä rakastettuja omista. Luuletko sinä että jokainen Amarillis, Fyllis, Silvia, Diana, Filida ja muut sellaiset, joita kirjat, kansanlaulut, parturien tuvat ja komediateatterit vilisevät, todella ovat olleet ilmieläviä naisia ja kuuluneet niille, jotka heitä ylistävät ja ovat ylistäneet? Niin ei suinkaan ole laita, vaan useimmat kuvittelevat heitä saadakseen aihetta säkeisiinsä ja jotta heitä pidettäisiin rakastuneina ja henkilöinä, jotka kelpaavat rakastajiksi. Niinpä riittääkin minulle, kun ajattelen ja uskon että oivallinen Aldonza Lorenzo on kaunis ja kunniallinen; syntyperä sitä vastoin merkitsee vähän, sillä sitä varmaankaan ei tulla tutkimaan, jotta voitaisiin antaa hänelle jokin sotilaallinen ritarimerkki, ja minä puolestani pidän häntä maailman ylhäisimpänä prinsessana. Sinun tulee näet tietää, Sancho, ellet jo sitä tiedä, että kaksi seikkaa kiihtää rakkauteen enemmän kuin mikään muu, nimittäin suuri kauneus ja hyvä maine, ja ne molemmat nähdään Dulcineassa mitä suurimmassa määrässä, sillä kauneudeltaan ei kenkään ole hänen veroisensa, ja maineen moitteettomuudessa pääsevät vain harvat hänen rinnalleen. Ja loppujen lopuksi: minä ajattelen että kaikki, mitä sanon, on niin, ettei siinä ole yhtään liikaa eikä liian vähän, ja minä kuvaan hänet mieleeni sellaisena kuin haluan hänen olevan sekä kauneudeltaan että ylevyydeltään, eikä häntä saavuta eikä hänelle vedä vertoja yksikään menneiden aikojen kuuluisa nainen, ei kreikkalainen, ei barbaari eikä roomalainen. Sanokoon siis jokainen mitä tahtoo; jos näet minua tästä moittivat tietämättömät, eivät ankarat tutkijat minua kumminkaan tuomitse.

— Minä myönnän että teidän armonne on kaikin puolin oikeassa — vastasi Sancho — ja että itse olen aasi. En sentään oikein ymmärrä mikä tuon aasin nyt suuhuni toi, sillä eihän pidä puhua nuorasta hirtetyn miehen talossa. Mutta kirje tänne näin, ja Jumalan haltuun, sillä nyt minä tästä muutan.

Don Quijote otti esiin muistiinpanokirjan, väistyi syrjään ja alkoi aivan rauhallisesti kirjoittaa kirjettä. Saatuaan sen valmiiksi hän kutsui luokseen Sanchon ja sanoi tahtovansa lukea sen hänelle, jotta hän oppisi sen ulkoa, siltä varalta, että sattuisi sen matkalla kadottamaan, sillä hänen huonon onnensa saattoi pelätä vievän minne tahansa. Siihen vastasi Sancho:

— Teidän armonne kirjoittakoon sen pariin kolmeen kertaan tähän kirjaan ja antakoon kirjan minulle, niin minä kyllä pidän sen tallella; mieletöntä näet on ajatella että sen painaisin muistiini, joka minulla on niin huono, että usein unohtuu oma nimenikin. Siitä huolimatta teidän armonne suvaitkoon sen minulle lukea; kuuntelen sitä mielelläni, sillä sen täytyy luistaa kuin voideltu.

— Kuuntele, näin se kuuluu — sanoi Don Quijote:

Don Quijoten kirje Dulcinea Tobosolaiselle.

»Suurivaltainen ja korkea Hallitsijatar:

Erossaolon odan lävistämä ja sydämen huimien taistojen haavoittama toivottaa sinulle, suloisin Dulcinea Tobosolainen, terveyttä, jota hänellä itsellään ei ole. Jos sinun kauneutesi halveksuu minua, ellei sinun oivallisuutesi ole minulle suopea, jos sinun ylenkatseesi on minulle murheeksi, niin minä, kuinka ikinä mahtanenkin olla tuskan tuttu, en voine kestää tätä kärsimystä, joka on niin hyvin ankara kuin ylen pitkällinenkin. Kelpo aseenkantajani Sancho tulee antamaan sinulle, oi kaunis kiittämätön, minun armas viholliseni! täydellisen tiedon siitä, kuinka nyt on minun laitani sinun tähtesi: jos mielit käydä minua auttamaan, olen sinun omasi, ellet, niin tee mitä hyväksi näet, sillä päiväni päättämällä tyydytän sinun julmuutesi ja oman kaipuuni.

Sinun hamaan kuolemaan saakka,

Murheellisen hahmon ritari.»

— Isäni autuuden nimessä, — sanoi Sancho kirjeen kuultuaan — sehän on ylevintä, mitä olen koskaan kuullut. Tule ja puserra, kuinka teidän armonne sanoo hänelle kaiken, mitä mieli tekee, ja kuinka hyvin se sopii allekirjoitukseen _Murheellisen hahmon ritari_. Sanonpa totisesti että teidän armonne on itse piru ja ettei ole sellaista, mitä te ette osaa.

— Kaikki on tarpeen — vastasi Don Quijote — siinä toimessa, jota minä harjoitan.

— No niin, — virkkoi Sancho — jospa teidän armonne nyt pistää tuohon toiselle puolelle osoituksen, jolla saan ne kolme aasia, ja allekirjoittaa sen hyvin selvästi, jotta nähdessään heti sen tuntevat.

— Mielelläni — vastasi Don Quijote.

Kirjoitettuaan hän luki sen, ja se kuului näin:

»Luovuttakoon teidän armonne, sisarentyttäreni, tätä aasivekseliä vastaan Sancho Panzalle, aseenkantajalleni, kolme niistä viidestä aasistani, jotka lähtiessäni jäivät kotiin ja ovat teidän armonne hoidossa. Mainitut kolme aasia käsken toimittamaan ja maksamaan hänelle korvaukseksi kolmesta muusta täällä käteisesti vastaan ottamastani; ja tämä osoitus sekä hänen kuittauksensa tasoittavat tilimme. Annettu Sierra Morenan sydänmailla elokuussa tänä vuonna.»

Hyvä on; — sanoi Sancho — suvaitkaa allekirjoittaa se, teidän armonne.

Sitä ei tarvitse allekirjoittaa, — sanoi Don Quijote — piirrän siihen vain kiemurani, joka on yhtä hyvä kuin nimikirjoitus ja pätee kolmesta aasista, jopa kolmestasadastakin, jos sikseen tulee.

— Minä luotan teidän armoonne — vastasi Sancho. Sallikaa minun nyt mennä satuloimaan Rocinantea ja varautukaa antamaan minulle siunauksenne, sillä aion lähteä heti, näkemättä niitä hullutuksia, joita teidän armonne aikoo tehdä; mutta minä kerron teidän tehneen niitä niin paljon, ettei enemmästä apua.

— Vaadin ainakin, Sancho, koska se on varsin välttämätöntä, vaadin, sanon minä, että sinun tulee nähdä minut alastomana ja tekemässä tusinan tai pari tusinaa hulluja temppuja, sillä minä suoritan ne vähemmässä kuin puolessa tunnissa; kun olet ne nähnyt omin silmin, voit huoletta vannoa tapahtuneiksi muutkin, jotka tahdot lisäksi mainita; ja minä vakuutan sinulle ettet sinä voi kertoa niin monesta kuin minä aion tehdä.

— Jumala varjelkoon, herrani, älkää vaatiko minua näkemään teidän armoanne alastonna, sillä siitä minun tulisi kovin teitä surku enkä voisi olla itkemättä, ja pääni on jo nyt, eilen illalla harmon tähden porua päästettyäni, siinä kunnossa, ettei minusta ole jälleen itkemään; jos teidän armonne kuitenkin välttämättä tahtoo minun näkevän hulluja temppuja, niin tehkää ne pukeissa ja tehkää sellaisia, joihin ei kulu paljon aikaa ja jotka parhaiten käyvät päinsä. Sitäkin mieluummin, kun minun tähteni ei mitään sellaista tarvita ja, kuten sanottu, pääsisin pikemmin palaamaan ja tuomaan niitä uutisia, joita teidän armonne kaipaa ja ansaitsee. Ellei, niin pitäköön varansa neiti Dulcinea; jos näet hän ei vastaa niin kuin tulee, vannon ja lupaan, jääköön sanomatta minkä nimessä, ottavani hänestä irti hyvän vastauksen potkuilla ja korvatillikoilla. Sillä miksi pitäisikään sietää että niin kuuluisa ritari kuin teidän armonne kääntyy hulluksi noin vain jonkun... tähden? Älköön neiti pakottako minua sanomaan mitä tiedän, sillä minä puhun jumal’avita suuni puhtaaksi ja nostan lemmon metelin, kävi miten kävi. Kyllä tämä poika sen konstin osaa! Huonosti se minut tuntee! Jos tuntisi, niin tietäisi myös mitä hänen rauhaansa tulee!

— Totta totisesti, Sancho, — virkkoi Don Quijote — sinähän et näytä olevan paremmin järjissäsi kuin minä.

— En minä niin hullu ole, — vastasi Sancho — minulla on vain pahempi sisu. Mutta se sikseen; mitä teidän armonne aikoo syödä minun poissa ollessani? Aiotteko Cardenion lailla hyökätä paimenten kimppuun ja ryöstää heiltä?

— Älä rasita mieltäsi sillä huolella — vastasi Don Quijote. — Vaikka muutakin olisi, nauttisin vain niitä yrttejä ja hedelmiä, joita tämä niitty ja nämä puut minulle tarjoavat, sillä tehtäväni koko hienous on siinä, että paastoan ja antaudun muuhun vastaavaan lihankidutukseen.

— No niin, jääkää hyvästi. Mutta arvaatteko mikä minua peloittaa, teidän armonne? Etten osaakaan enää takaisin tänne, mihin teidät jätän, kun paikka on niin syrjäinen.

— Ota tarkka vaari; minä puolestani varon poistumasta näiltä tienoilta, — sanoi Don Quijote — vaivaudunpa vielä nousemaan näille kaikkein korkeimmille huipuille nähdäkseni, satutko silmiini palatessasi. Sitäkin paremmin menettelet ja parhaan vakuuden saat siitä, ettet eksy muualle minua tapaamatta, jos taitat jonkin määrän värihernettä, jota täällä kasvaa runsaasti, ja sirottelet sitä vähän väliä, kunnes tulet tasaiselle maalle; ne ovat sitten tienviittoina ja merkkeinä, kuin Theseuksen labyrintin lanka, jotta palatessasi minut löydät.

— Sen teen — vastasi Sancho Panza.

Hän taittoi muutamia oksia, pyysi isännältään siunausta ja sanoi hänelle jäähyväiset, kummankin vuodattaessa runsaita kyyneliä. Sitten hän nousi Rocinanten selkään, Don Quijoten kovin kehottaessa häntä ratsua hyvin hoitamaan ja varomaan kuin omaa itseään, ja lähti ajamaan tasankoa kohti, tavan takaa sirotellen väriherneen oksia, niin kuin isäntä oli neuvonut. Niin hän meni, vaikka Don Quijote yhä häntä kiusasi katselemaan ainakin paria hänen suorittamaansa hullutusta. Hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt kulkea sataa askelta, kun palasi ja virkkoi:

— Minä myönnän, herra, että teidän armonne on aivan oikeassa: jotta voin omaatuntoani rasittamatta vannoa nähneeni teidän tekevän hulluja temppuja, on hyvä, jos näen ainakin yhden sellaisen, vaikka olen nähnyt jo aika suuren nähdessäni teidän armonne jäävän tänne.

— Enkö sitä sinulle sanonut? — virkkoi Don Quijote. — Maltahan hiukan, Sancho, minä teen ne siunaamahetkessä.

Niin hän tuota pikaa riisui housunsa, joten alaruumiin peitoksi jäivät vain paidanhelmat, ja heitti sitten siekailematta pariin kertaan hypäkkää, kämmenillään paukuttaen jalkapohjia, sekä kaksi häränpyllyä, pää maassa ja jalat ilmoilla, paljastaen sellaisia seikkoja, että Sancho, päästäkseen näkemästä niitä uudestaan, käänsi Rocinanten ja katsoi voivansa täydellä vakaumuksella vannoa että hänen isäntänsä oli hullu. Sallikaamme siis hänen mennä menojaan, kunnes tulee takaisin, mikä tapahtui sangen pian.

Kuudeskolmatta luku,

missä jatkuvat ne hienot rakastuneen temput, joita Don Quijote teki Sierra Morenassa.