Part 9
Viisas Cide Hamete Benengeli kertoo että Don Quijote, sanottuaan hyvästi isännilleen ja kaikille Grisóstomo-paimenen hautajaisissa läsnä olleille, lähti aseenkantajansa seuraamana siihen metsikköön, johon he olivat nähneet paimentyttö Marcelan menevän. Kuljettuaan siellä kolmatta tuntia etsien häntä kaikkialta, kumminkaan löytämättä, he saapuivat vihdoin niitylle, joka kasvoi täytenään mehevää ruohoa ja jonka vierellä virtasi puro, niin miellyttävä ja raikas, että se kehoitti välttämättä viipymään siinä, kunnes olisi mennyt ohi keskipäivän helle, joka jo alkoi tuntua tukahduttavalta. Don Quijote ja Sancho astuivat maahan, antoivat aasin ja Rocinanten syödä mielin määrin runsasta ruohoa, kävivät käsiksi haarapussiin, ja niin söivät isäntä ja renki hyvässä sovussa ja kelpo kumppaneina, ollenkaan kursailematta, mitä pussista löysivät.
Sancho ei ollut huolinut panna liekään isäntänsä ratsua, koska uskoi varmaan Rocinanten niin lauhkeaksi ja siivoksi, etteivät Cordoban laitumien monilukuiset tammat olisi saaneet häntä hairahtumaan. Sallimus tai piru (joka ei suinkaan aina nuku) järjesti kumminkin niin, että siinä laaksossa oli laitumella joukko galicialaisia tammoja. Ne kuuluivat yanguesilaisille ajomiehille, jotka tavallisesti viettivät puolipäiväleponsa tienoissa, missä on tarjona ruohoa ja vettä, ja tämä paikka, jossa Don Quijote sattui olemaan, oli yangueseille erittäin sopiva. Sattui siis, että Rocinante sai halun huvitella tammarouvain kanssa, ne vainuttuaan heti poikkesi luontaisesta käynnistään ja käytöksestään ja isännältään lupaa pyytämättä arkailematta pisti pieneksi raviksi lähtien heille ilmoittamaan pakottavaa tarvettansa; mutta nepä, nähtävästi haluten mieluummin nauttia ruohoa kuin mitään muuta, tervehtivät häntä kavioin ja hampain, niin että satulavyöt kohta katkesivat ja Rocinante jäi vaille satulaa, ihan paljaaksi. Pahimmin häneen kumminkin koski se, että ajomiehet, nähdessään tammoillensa tehtävän väkivaltaa, riensivät luo, kartut käsissä, ja paukuttivat häntä niin pahasti, että hän kaatui voipuneena maahan.
Don Quijote ja Sancho olivat nähneet, kuinka Rocinantea kuritettiin, ja saapuivat huohottaen paikalle. Don Quijote sanoi Sancholle:
— Mikäli huomaan, parahin Sancho, nämä eivät ole ritareita, vaan kehnoa ja halpasäätyistä rahvasta. Sanon tämän siksi, että sinä voit hyvinkin auttaa minua asianmukaisesti kostamaan solvausta, jonka alaiseksi Rocinante on joutunut meidän nähtemme.
— Mitä pirun kostamista tässä on? — vastasi Sancho. — Niitähän on kolmattakymmentä ja meitä vain kaksi tai kukaties vain puolitoista.
— Minä vastaan sataa — virkkoi Don Quijote.
Enempiin puheisiin rupeamatta hän tarttui miekkaansa ja hyökkäsi yanguesien kimppuun, ja samoin teki Sancho Panza, isäntänsä esimerkin yllyttämänä ja kiihtämänä. Don Quijote antoi heti aluksi eräälle heistä iskun, joka viilsi miehen yllä olevan nahkatakin ja ison kappaleen hänen olkapäästään.
Nähdessään vain kahden miehen pitelevän pahoin heitä, monilukuisia, yanguesit tarttuivat karttuihinsa, piirittivät ahdistajansa ja alkoivat heitä peitota sangen uutterasti ja kiivaasti. Totuuden nimessä on mainittava että he kaatoivat Sanchon maahan toisella iskullaan, ja samoin kävi Don Quijoten hänen taitonsa ja urheutensa voimatta mitään pyhittää. Hän sattui pahaksi onneksi kaatumaan yhä maassa makaavan Rocinanten jaloille, mikä osoittaa, kuinka raivokkaasti kartut paukuttavat ollessaan kiukkuisten maalaismiesten käsissä. Nähdessään tekemänsä tuhon yanguesit kuormittivat mitä pikimmin juhtansa ja jatkoivat matkaansa jättäen molemmat seikkailijat huonoon kuntoon ja vielä huonommalle tuulelle.
Ensinnä tuli tajuihinsa Sancho, joka siinä isäntänsä vieressä maaten virkkoi heikolla ja surkealla äänellä:
— Herra Don Quijote! Voi, herra Don Quijote!
— Mitä haluat, Sancho veikko? — kysyi Don Quijote yhtä poruiseen ja kurjaan sävyyn kuin Sancho.
— Pyytäisin, jos mahdollista, — vastasi Sancho — teidän armoanne antamaan minulle pari kulausta sitä peräprässin juomaa, jos teidän armollanne on sitä tässä käsillä; ehkä se auttaa luitten rikkoutumisessa yhtä hyvin kuin haavoissa.
— Jos minulla onnettomalla se tässä olisi, niin mitä meiltä puuttuisi? — virkkoi Don Quijote. Mutta minä vannon sinulle, Sancho Panza, vaeltavan ritarin kunniasanalla, että se on minun hallussani ennen kuin ehtii kulua kaksi päivää, ellei kohtalo toisin määrää, kun vain kykenen taas kunnolla liikuttamaan käsiäni.
— Entä kuinka monta päivää teidän armonne arvelee kuluvan ennen kuin kykenemme huiskuttamaan jalkojamme? — kysyi Sancho Panza.
— Omasta puolestani — virkkoi peitotta ritari Don Quijote tiedän sanoa vain etten osaa määrätä niiden päivien lukua. Mutta itse olen syypää tähän kaikkeen, sillä minun ei olisi pitänyt käydä miekka kädessä sellaisia henkilöitä vastaan, jotka eivät ole saaneet ritarilyöntiä niin kuin minä; siksi uskonkin että taistojen jumala on antanut tämän kurituksen tulla osakseni rangaistukseksi siitä, että olen rikkonut ritariuden lakeja. Siitä syystä, Sancho Panza, sinun tulee tarkoin huomata mitä nyt sinulle sanon, sillä se on erittäin tärkeätä meidän kummankin menestykselle. Kun havaitset tuollaisen roskaväen toiste meitä jotenkin solvaavan, älä odota, kunnes minä tartun miekkaan käydäkseni heitä vastaan, sillä en tee sitä enää missään tapauksessa, vaan tartu sinä miekkaasi ja kurita heitä mielin määrin; jos taas heitä auttamaan ja puolustamaan tulee ritareita, niin minä kyllä osaan sinua auttaa ja torjua heidät koko voimallani, sillä olethan jo tuhansista näytteistä ja esimerkeistä huomannut, kuinka kauas ulottuu tämän minun väkevän käsivarteni voima.
Niin kopeaksi oli herra parka tullut voitettuaan urhoollisen biskajalaisen. Mutta hänen neuvonsa miellytti Sancho Panzaa niin vähän, että hänen täytyi välttämättä siihen vastata näin sanoen:
— Herra, minä olen rauhallinen, leppoisa, sävyisä mies ja osaan vaiti ollen sietää minkä loukkauksen tahansa, sillä minulla on vaimo ja lapset elätettävinä ja hoidettavina. Tahdon siis minäkin teidän armollenne vain ilmoittaa, määrätä kun en tietenkään voi, etten missään tapauksessa tartu miekkaan, en talonpoikaa enkä ritaria vastaan, ja että tästä lähtien ja kunnes astun Jumalan kasvojen eteen annan anteeksi kaikki ne vääryydet, joita minulle on tehty ja vielä tullaan tekemään, olkoon niitä minulle tehnyt ja tehköön nyt tai vasta ylhäinen tai alhainen, rikas tai köyhä henkilö, aatelinen tai aateliton, mistään säädyn tai aseman erotuksesta huolimatta.
Tuon kuultuaan hänen isäntänsä vastasi:
— Jos hengitykseni sujuisi kyllin hyvin voidakseni puhua jotenkin esteettömästi ja jos tässä kylkiluussani tuntuva kipu hiukan hellittäisi, niin selittäisin sinulle, Panza, kuinka pahasti erehdyt. Kuule, sinä syntinen: jos onnen tuuli, joka on tähän saakka puhaltanut meitä vastaan, kääntyy meille myötäiseksi ja täyttää toiveidemme purjeet, niin että saavumme turvallisesti ja mitään vastusta kohtaamatta satamaan johonkin niistä saarista, jotka olen sinulle luvannut, niin kuinka kävisikään sinun, jos sen valloitettuani tekisin sinusta sen hallitsijan? Sinähän teet sen mahdottomaksi, koska et ole etkä tahdo olla ritari, et uskalla etkä aio kostaa kärsimiäsi vääryyksiä ja puolustaa herruuttasi. Sinun tulee näet tietää etteivät asukkaiden mielet vastikään valloitetuissa maissa ja maakunnissa ole milloinkaan niin tyynet ja siinä määrässä uuteen hallitsijaan suostuvaiset, ettei tarvitse pelätä heidän ryhtyvän mihinkään uusiin yrityksiin jälleen muuttaakseen asiain järjestystä ja, kuten sanovat, vielä kerran koettaakseen onneansa. Sen tähden tulee uuden hallitsijan olla kyllin järkevä osatakseen oikein menetellä ja kyllin miehuullinen kyetäkseen hyökkäämään ja puolustautumaan, tapahtukoon mitä tahansa.
— Äskeisessä tapahtumassa — vastasi Sancho — olisin mielellä viljellyt sellaista järkeä ja sellaista miehuutta kuin teidän armonne sanoo; mutta minä vannon teille, köyhän miehen kunnian nimessä, että kalpaan enemmän laastaria kuin keskustelua. Katsokaa nyt, kykeneekö teidän armonne nousemaan, niin autamme Rocinantea, vaikka se ei sitä ansaitse, koska se oli koko tämän pieksemisen alkusyy. Enpä olisi ikinä uskonut sellaista Rocinantesta, jota olen pitänyt siveänä olentona ja yhtä rauhallisena kuin itseäni. Mutta tosipa on se puhe, että tarvitaan pitkä aika ennen kuin oppii henkilön oikein tuntemaan ja ettei tässä elämässä ole mitään varmaa. Kuka olisi arvannut että teidän armonne annettua niin aimo iskuja sille onnettomalle vaeltavalle ritarille piti tulla kuin tilauksesta ja heti jatkoksi tämä rajuilma, josta satamalla satoi iskuja selkäämme?
— Sinun selkäsi, Sancho, — virkkoi Don Quijote — on varmaan kuin sellaisia rajusäitä varten tehty; mutta selvä on, että minun selkäni, joka on tottunut vain batistiin ja kaikkein hienoimpaan palttinaan, tuntee tämän onnettomuuden tuskan sitäkin tuimempana. Ja ellen otaksuisi... mitäpä tässä puhun otaksumisesta, koska tiedän aivan varmaan että kaikki nämä hankaluudet kuuluvat kiinteästi asetoimeen... kuolisin tähän paikkaan pelkästä harmista.
Siihen vastasi aseenkantaja:
— Herra, jos nämä onnettomuudet ovat ritaritoimesta korjattava sato, niin sanokaa, sattuuko niitä hyvin usein vai onko niillä määrätyt tapahtumisaikansa, sillä minusta tuntuu että kaksi satoa korjattuamme olemme kelvottomat kolmanteen, ellei Jumala äärettömässä laupeudessaan tule meidän avuksemme.
— Sinun tulee tietää, parahin Sancho, — virkkoi Don Quijote — että vaeltavien ritarien elämä on alttiina tuhansille vaaroille ja vastuksille, mistä huolimatta vaeltavat ritarit kuitenkin saattavat helposti päästä kuninkaiksi ja keisareiksi, kuten ovat osoittaneet monien ja monenlaisten ritarien kokemukset, joiden kuvaukset minä täysin tunnen. Ja jos kipu sallisi, voisin heti kertoa sinulle muutamista, jotka ovat yksinomaan käsivartensa voimalla kohonneet mainitsemiini korkeihin asemiin, ja hekin saivat ennen ja myöhemmin kokea kaikenlaista onnettomuutta ja kurjuutta. Niinpä sai Amadis Gallialaisen käsiinsä hänen verivihollisensa, noita Arcalaus, jonka varmaan tiedetään sitoneen vankinsa pihamaalla oleman paaluun ja lyöneen häntä hevosensa suitsiperillä kolmattasataa kertaa. Onpa vielä eräs nimeltään tuntematon, mutta suurta luottamusta nauttiva kirjailija, joka kertoo että hän otti Auringon ritarin vangikseen eräässä linnassa lattialuukun avulla, joka painui alas jalkojen alla, ja että viimeksimainittu siten putosi syvään kuiluun maan alle, missä hänen jalkansa ja kätensä sidottiin ja hänelle annettiin niinsanottu klistiiri, vettä, lunta ja hiekkaa, mikä oli viedä häneltä hengen; ja ellei ritari paran avuksi olisi tässä suuressa hädässä tullut eräs tietäjä, hänen hyvä ystävänsä, hänen olisi käynyt varsin huonosti. Minä siis voin hyvinkin liittyä niin oivallisten miesten joukkoon, sillä heidän kokemansa solvaukset ovat suurempia kuin ne, joista me nyt kärsimme. Tahdon saada sinut, Sancho, ymmärtämään etteivät haavat, joita isketään sattumalta käsillä olevilla työkaluilla, suinkaan ole solvaukseksi, ja niin säätääkin laki kaksintaistelusta selvin sanoin että jos suutari sivaltaa toista henkilöä lestillä, joka hänellä on kädessään, niin siitä huolimatta, että lesti totisesti on puuta, ei kumminkaan pidä sanoa, että se, jota on lyöty, on tullut puiduksi. Sanon tämän siksi, ettet luule joutuneemme kokemaan solvausta, vaikka meitä piestiin tässä kahakassa, sillä noiden miesten käsissä olevat aseet, joilla he meitä möyhensivät, olivat vain heidän omia karttujansa, eikä yhdelläkään heistä, mikäli muistan, ollut pistoasetta, miekkaa tai tikaria.
— Minulle he eivät myöntäneet aikaa niin tarkkaan katselemiseen, — vastasi Sancho — sillä tuskin olin ehtinyt tarttua säilääni, kun he jo voitelivat hartioitani mäntykartuillaan niin kovasti, että silmistäni katosi näkö ja jalkani herpautuivat, viskaten minut tähän, missä vieläkin makaan ollenkaan rasittamatta itseäni ajattelemalla, oliko tuo karttutanssi solvausta vai ei, mutta lyöntien jäljeltä jäänyt kipu antaa minun tietää että ne säilyvät muistissani yhtä lujasti kuin hartioissani.
— Kaikesta huolimatta huomautan sinulle, Panza veikko, - virkkoi Don Quijote — ettei ole muistoa, jota aika ei häivytä pois, eikä kipua, jota ei kuolema lopeta.
— Voiko siis olla mitään suurempaa onnettomuutta — virkkoi Panza — kuin se, jonka täytyy odottaa, kunnes aika sen lopettaa ja kuolema häivyttää pois? Jos tämä meidän onnettomuutemme olisi niitä, jotka paranevat parilla laastarilla, eivät asiat olisi niinkään hullusti; mutta minä käsitän yhä selvemmin etteivät kokonaisen hospitaalin kaikki laastarit riitä ensimmäisiinkään kipuihin..
— Lopeta jo ja kerää voimia heikkoudestasi, Sancho, — vastasi Don Quijote — niin kuin minä. Ja katsotaanpa nyt, kuinka on Rocinanten laita, sillä hänen raukan osaksi ei luullakseni ole tullut vähin määrä onnettomuutta.
— Siinä ei ole mitään ihmettelemistä, — virkkoi Sancho — sillä onhan hänkin vaeltava ratsuri; mutta sitä minä ihmettelen että aasini on säilynyt koskematta ja ehjin nahoin, vaikka meidän kylkiluumme on rikottu.
— Hyvä onni jättää aina onnettomuuksissa jonkin oven avoimeksi, niistä pelastaakseen — sanoi Don Quijote. — Tarkoitan että tuo pikku elukka voi nyt tulla Rocinanten sijaan kuljettamaan minua täältä johonkin linnaan, missä haavani lääkitään. Sitäkin mieluummin, kun en pidä sellaista ratsastusta hävettävänä, koska muistan lukeneeni että kunnon ukko Silenos, naurun hilpeän jumalan ohjaaja ja kasvattaja, sataporttiseen kaupunkiin[63] saapuessaan ratsasti varsin mieluisesti erittäin sorealla aasilla.
— Saattaa hyvinkin olla totta, että hän ratsasti niin kuin teidän armonne sanoo; — vastasi Sancho — mutta toista on ratsastaa ja aivan toista olla ratsun selässä poikkipuolin kuin ruumensäkki.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Taisteluissa saadut haavat pikemmin tuottavat kunniaa kuin sitä vähentävät. Älä siis, parahin Panza, virka enää mitään vaan kuten jo sanoin nouse niin hyvin kuin voit ja sijoita minut aasisi selkään niin kuin itse parhaaksi näet, ja lähtekäämme tästä ennen kuin yö tulee ja yllättää meidät tässä erämaassa.
— Mutta olenhan kuullut teidän armonne sanovan — virkkoi Panza — että vaeltavien ritarien tapana on juuri nukkua aavikoilla ja erämaissa ja että he pitävät sitä suurena onnenaan.
— Niin tapahtuu, — sanoi Don Quijote — kun heillä ei ole muuta neuvoa tai kun he ovat rakastuneita; ja on totinen tosi, että ritari on viettänyt kaksi kokonaista vuotta kalliolla, päivänpaisteessa ja pimeässä ja sään tuimuutta kokien, hänen valtiattarensa siitä tietämättä. Sellainen ritari oli Amadis, joka Beltenebros-nimisenä asui Köyhällä kalliolla kahdeksan vuotta tai kahdeksan kuukautta, en tiedä vannaan kumman ajan, sillä en ole siitä oikein selvillä; joka tapauksessa hän oli siellä katumuksenteossa, en tiedä minkä itävyyden vuoksi, joka oli tullut hänen osakseen neiti Orianan taholta. Mutta jätetään nyt sikseen tämä asia, Sancho, ja suorita sinä tehtäväsi ennen kuin aasiakin kohtaa onnettomuus samoin kuin Rocinantea.
— Sittenhän olisi piru irti — sanoi Sancho.
Kolmekymmentä kertaa ähkäisten, kuusikymmentä kertaa huokaisten ja satakaksikymmentä kertaa kiroten ja manaten sitä, joka oli hänet tänne saattanut, Sancho nousi jaloilleen, mutta jäi puolitiehen, käyräksi kuin turkkilainen jousi, voimatta oikein suoristautua. Kaikesta hankaluudesta huolimatta hän valjasti aasinsa, joka oli myös hiukan riehaantunut tämän päivän ylen suuressa vapaudessa. Sitten hän auttoi pystyyn Rocinanten, jonka valitukset epäilemättä olisivat vetäneet vertoja Sanchon ja hänen isäntänsä huokailuille, jos se olisi ollut puhekykyinen. Sancho sai vihdoin Don Quijoten sijoitetuksi aasin selkään, sitoi Rocinanten aasin perään ja lähti, aasia marhaminnasta taluttaen, suunnilleen sinnepäin, missä valtatie hänen nähdäkseen saattoi olla. Hän ei ennättänytkään kulkea puolta peninkulmaa, kun sallimus, joka ohjasi asioita yhä parempaan, johdatti hänet tielle, jonka vieressä hän huomasi majatalon. Sanchosta välittämättä Don Quijote suvaitsi siinä nähdä linnan. Sancho väitti itsepintaisesti että se oli majatalo, hänen isäntänsä vastusti sanoen että se oli linna, ja kiistaa jatkui niin kauan, että he ehtivät perille ennen sen päättymistä. Sen enempää tutkimatta Sancho asteli sisään kuormastoineen.
Kuudestoista luku.
Mitä mielevälle hidalgolle sattui majatalossa, jota hän piti linnana.
Nähdessään Don Quijoten makaavan poikittain aasin selässä majatalon isäntä kysyi Sancholta mikä miestä vaivasi. Sancho vastasi ettei ollut hätää mitään, hän oli vain pudonnut kalliolta ja kylkiluut olivat hiukan rutistuneet. Majatalon isännällä oli vaimo, luonnonlaadultaan toisenlainen kuin hänen ammatissaan toimivat henkilöt yleensä; hän näet oli luonnostaan armelias ja otti sydämellisesti osaa lähimmäistensä onnettomuuksiin. Niinpä hän nytkin kiiruhti kohta hoivaamaan Don Quijotea ja käski tytärtänsä, nuorta ja varsin sievää tyttöä, auttamaan vieraan hoitamisessa. Majatalossa oli myös palvelijatar, asturialainen piika, jolla oli leveä naama, litteä takaraivo, tylppä nenä, toinen silmä kiero eikä toinenkaan kovin moitteeton. Uljas vartalo tosin korvasi muut viat: hän ei ollut, jalkapohjista päälakeen, täyttä seitsemää korttelia, ja hänen selkänsä, jossa oli hiukan liikaa painoa, pakotti hänet katselemaan maahan enemmän kuin olisi mieli tehnyt. Tämä korea piikainen auttoi nyt talon tytärtä, ja he tekivät yhdessä Don Quijotelle erittäin kehnon yösijan ullakolle, missä selvät merkit osoittivat että oli aikoinaan käytetty monet vuodet heinäparvena. Siellä vietti yötänsä myös eräs muulinajaja, jonka sija oli tehty hiukan peremmälle kuin Don Quijoten. Ja vaikka muulinajajan vuoteen muodostivat hänen muuliensa kuormasatulat ja peitteet, se oli kuitenkin paljon parempi kuin Don Quijoten makuusija, jossa oli vain neljä höyläämätöntä lautaa kahden erikorkuisen pukin varassa ja aivan ohut, pelkän peitteen näköinen patja, täynnä myhkyröitä, jotka tuntuivat kovilta kuin piikivet, mutta eräistä repeämistä päättäen sittenkin olivat villaa, lisäksi kaksi lakanaa, jotka olivat kuin anturanahkaa, sekä hevosloimi, jonka langat olisi voinut laskea, yhtään erehtymättä.
Tähän kurjaan sänkyyn paneutui Don Quijote, ja emäntä tyttärineen laastaroi hänet sitten kiireestä kantapäihin asti. Maritornes, se näet oli asturiattaren nimi, näytti tulta, ja emäntä, joka laastaroidessaan havaitsi Don Quijoten ruumiissa siellä täällä sinelmiä, sanoi niiden näyttävän pikemmin lyöntien kuin putoamisen jäljiltä.
— Ei ole lyöty, — virkkoi Sancho — vaan kallion kupeessa oli paljon teräviä kulmia ja hautapaikkoja, ja niistä on jäänyt naarmu jokaisesta.
Hän lisäsi:
— Suvaitkaa katsoa, hyvä rouva, että jää vähän niitä rohtimia, sillä niitä varmasti tarvitaan; minunkin lonkkiani hiukan pakottaa.
— Jos niin on laita, — virkkoi emäntä — on teidänkin täytynyt pudota.
— En minä pudonnut, — sanoi Sancho Panza — mutta nähdessäni isäntäni putoavan säikähdin niin, että ruumistani särkee kuin olisin saanut tuhat raippaa.
— Se on hyvin mahdollista, — sanoi tytär — sillä minä olen tullut monta kertaa nähneeksi unta että putoan alas tornista koskaan maahan ehtimättä, ja unesta herättyäni olen tuntenut olevani niin väsynyt ja runneltu kuin tosiaankin olisin pudonnut.
— Oikein, neiti, ihan tismalleen, — vastasi Sancho Panza niin minäkin, vaikka en nähnyt yhtään unta, vaan olin paremmin valveillani kuin nyt, sain mustelmia melkein saman määrän kun isäntäni Don Quijote.
— Mikä on tämän herran nimi? — kysyi Asturian nainen Martomes.
— Don Quijote Manchalainen, — vastasi Sancho Panza - ja hän on seikkaileva ritari, vieläpä kaikkein parhaita ja urhoollisimpia, mitä on pitkiin aikoihin maailmassa nähty.
— Mikä se on, seikkaileva ritari? — kysyi piika.
Oletteko te niin äkkinäinen tässä maailmassa, ettette sitä tiedä? vastasi Sancho Panza. — Tietäkää siis, siskoseni, että seikkaileva ritari on olento, joka samassa kädenkäänteessä huomaa saavansa selkäänsä ja pääsevänsä keisariksi: tänään hän on maailman onnettomin ja avuttomin luontokappale ja huomenna hänellä on aseenkantajalleen annettavana pari kolme kuningaskruunua.
— Kuinka ei teillä, vaikka olette niin mainion herran palveluksessa, — kysyi emäntä — näytä olevan edes kreivin arvoa?
— Ei ole vielä aika, — vastasi Sancho — sillä me olemme kulkeneet vasta kuukauden päivät etsimässä seikkailuja emmekä ole toistaiseksi tavanneet mitään kunnollista. Sattuu muuten toisinaan että etsii jotain ja löytää toista. Mutta totinen tosi on, että jos herrani Don Quijote toipuu tästä haavoittumisesta tai putoamisesta enkä minä tule siitä raajarikoksi, niin en vaihtaisi toiveitani Espanjan korkeimpaan aatelisarvoon.
Kuunnellessaan erittäin tarkkaavasti koko tätä keskustelua Don Quijote nousi vuoteessaan istumaan niin hyvin kuin voi, tarttui emännän käteen ja sanoi hänelle:
— Uskokaa minua, kaunis rouva, te voitte pitää itseänne onnellisena suotuanne tässä linnassanne sijaa minun persoonalleni, joka on sellainen, että jätän sen kiittämättä vain siitä yleisesti mainitusta syystä, että oma kiitos halventaa; mutta aseenkantajani kertoo teille kuka olen. Sanon teille vain että minulle tekemänne palvelus tulee olemaan iäti muistiini piirrettynä, jotta voin osoittaa teille kiitollisuuttani niin kauan kuin elän. Ja elleivät ylhäiset taivaat olisi suvainneet rakkauden pitävän minua niin kukistettuna ja niin alamaisena laeilleen ja sen kauniin kiittämättömän silmille, jonka nimeä minä kuiskaten lausun, niin tämän kauniin neidon silmät olisivat olleet vapauteni valtiaat.
Emäntä, hänen tyttärensä ja hyvä Maritornes kuuntelivat ällistyneinä tämän vaeltavan ritarin puhetta, josta ymmärsivät yhtä paljon kuin jos hän olisi puhunut kreikkaa. Sen verran he kumminkin saivat selville että sen yleisenä sisältönä olivat kohteliaisuudet ja mairittelevat sanat, ja niin he, tottumattomina sellaiseen kieleen, katselivat häntä ihmeissään, sillä hän näytti heistä aivan toisenlaiselta ihmiseltä kuin ne, joiden kanssa he tavallisesti seurustelivat. Kiittäen häntä kohteliaisuuksista majatalokielellään he jättivät hänet, ja Asturian nainen Maritornes hoiteli Sanchoa, joka oli hoidon tarpeessa yhtä hyvin kuin hänen isäntänsä.
Muulinajaja oli sopinut piian kanssa että he huvittelisivat sen yön yhdessä, ja Maritornes oli luvannut vieraiden levolle mentyä ja isäntäväen uneen vaivuttua tulla hänen luokseen ja tyydyttää hänen halunsa hänen mielensä mukaan. Ja kerrotaanpa tästä hyvästä piikaisesta ettei hän milloinkaan jättänyt täyttämättä sellaista lupaustansa, vaikka olisi sen antanut metsässä ja ilman yhtäkään todistajaa, koska hän oli erittäin ylpeä aateluudestaan[64] eikä pitänyt ensinkään häpeällisenä olla majatalossa piian virassa, johon asemaan sanoi joutuneensa onnettomuuksien ja ikävien tapahtumien takia. Don Quijoten kova, ahdas, kehno ja petollinen vuode oli keskellä tätä heinäluhtia, jonka katon repeämistä paistoivat sisään tähdet, ja Sancho teki siihen aivan lähelle oman sijansa, missä oli vain kaislamatto ja peite, joka näytti olevan pikemmin piikkoa kuin villakangasta. Näiden molempien makuusijojen takana oli muulinajajan vuode, joka, kuten sanottu, oli tehty hänen kahden parhaan muulinsa kuormasatuloista ja kaikista muista varusteista. Hänellä näet oli kaksitoista kiiltävää, lihavaa ja oivallista muulia, sillä hän oli Arévalon rikkaimpia muulinajajia,[65] kuten kertoo tämän historian kirjoittaja, joka nimenomaan mainitsee hänet, koska tunsi hänet varsin hyvin ja, mikäli väitetään, oli hiukan hänen sukuansakin. Cide Hamete Benengeli oli muuten erittäin huolellinen ja kaikin puolin täsmällinen historioitsija, mikä havaitaan selvästi siitä, ettei hän halunnut vaieten sivuuttaa jo mainittuja, tosin aivan pieniä ja vähäpätöisiä seikkoja. Se kelpaa esimerkiksi vakaville historiankirjoittajille, jotka kertovat meille tapahtumat niin lyhyesti ja suppeasti, että tuskin saamme niitä maistaakaan, ja jättävät huolimattomuuden, ilkeyden tai tietämättömyyden vuoksi teoksen tärkeimmät kohdat mustepulloon. Kuinka kiitettävä onkaan _Tablade de Ricamonten_ tekijä ja sen toisen teoksen kirjoittaja, jossa kerrotaan kreivi Tomillasin urotöistä, ja kuinka tarkoin he kuvailevatkaan kaikki seikat! Sanon siis että muulinajaja, käytyään katsomassa juhtiansa ja ruokittuaan ne yöksi, paneutui pitkäkseen kuormasatulainsa päälle ja alkoi odotella aina erinomaisen täsmällistä Maritomestansa. Sancho oli jo mennyt laastaroituna makuulle ja olisi mielellään nukkunut, mutta ei saanut unta, sillä kylkiä kovin pakotti, ja Don Quijote makasi samasta syystä silmät avoinna kuin ahojänis. Koko majatalossa vallitsi hiljaisuus eikä ollut mitään muuta valoa kuin se, mitä lähti keskelle porttikäytävää ripustetusta lyhdystä. Tämä ihmeellinen hiljaisuus ja ritarimme ajatukset jotka lakkaamatta askartelivat hänen onnettomuutensa alkusyynä olleiden kirjojen loppumattomassa tapaussarjassa, nostatti hänen mielikuvitukseensa erään kaikkein omituisimmista hullutuksista, mitä ajatella saattaa. Hän kuvitteli saapuneensa johonkin kuuluisaan linnaan (linnoja näet olivat, kuten sanottu, kaikki majatalot, joihin hän poikkesi) ja piti isännän tytärtä linnanherran tyttärenä, joka oli hänen hienon olemuksensa hurmaamana häneen rakastunut ja luvannut tulla tänä yönä, vanhempiensa tietämättä, makaamaan hänen kanssaan hyvän kotvan. Hän uskoi tämän itse sepittämänsä haaveen totiseksi todeksi, alkoi huolissaan ajatella, millaiseen vaaraan siveys voisi siinä joutua, ja päätti sydämessään olla pettämättä valtiatartaan, Dulcinea Tobosolaista, vaikka hänen eteensä ilmaantuisi itse kuningatar Ginevra kamarirouvansa Quintanonan kanssa.
Hänen siinä miettiessään näitä hullutuksia ehti aika ja hetki (hänelle huonon onnen hetki), jolloin Asturian naisen piti tulla. Hän saapui paitasillaan ja paljain jaloin, hiukset koottuina karkeasta pumpulikankaasta tehtyyn päähineeseen, hiljaa ja varovasti astellen siihen suojaan, missä kaikki kolme olivat yöteloillaan; mutta hänen tuskin ehdittyään ovelle Don Quijote huomasi hänet, nousi laastareistaan ja selän kivusta huolimatta sängyssään istumaan ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan kauniin neitonsa. Asturian nainen, joka hiipi hiljaa ja kumarassa, käsin kopeloiden kohti rakastettuansa, osui Don Quijoten syliin. Tämä tarttui kaikin voimin hänen ranteeseensa, veti hänet luokseen hänen uskaltamatta luiskahtaa ja pakotti hänet istumaan sänkyyn. Sitten hän tunnusteli piian paitaa, ja vaikka se oli selvää pilkkoa, se tuntui Don Quijotesta mitä hienommalta ja ohuimmalta silkiltä. Piialla oli ranteissa lasipallosia, mutta ritarimme silmissä ne kimalsivat kuin Itämaiden kalliit helmet. Hiukset, jotka hiukan muistuttivat jouhia, hän kuvitteli kirkkaimman Arabian kullan säikeiksi, joiden hohtelu pimensi Auringon loisteen. Hengitys haiskahti ihan epäilemättä äikeältä ja pahentuneelta salaatilta, mutta Don Quijotesta tuntui kuin olisi hänen suustaan uhonnut suloinen ja hyvänhajuinen tuoksu. Lyhyesti sanoen: hän kuvasi hänet mieleensä aivan samanlaiseksi ja aivan samoin kuin oli nähnyt kirjoissaan kuvattavan erästä toista prinsessaa, joka lemmen voittamana tuli vaikeasti haavoittuneen ritarin luo kaikin puolin niin koreana kuin tässä mainittiin. Ja siinä määrin silmitön oli hidalgo parkamme, ettei kosketus, ei hengitys eivätkä muut hyvään piikaiseen sisältyvät seikat paljastaneet hänen erehdystänsä, vaikka olisivat saaneet oksentamaan kenen tahansa, muulinajajia lukuun ottamatta. Hänestä tuntui pikemmin siltä kuin hänellä olisi ollut sylissään itse kauneuden jumalatar.
Niin hän painoi piikaa kiinteästi povelleen ja alkoi puhua hänelle hellällä ja hiljaisella äänellä:
— Kaunis ja ylhäinen neito, olisin iloinen, jos minun olisi mahdollista korvata se suuri suosio, jota olette minulle osoittanut näyttämällä erinomaisen kauneutenne; mutta kohtalo, joka ei väsy vainoamasta hyviä ihmisiä, on tahtonut kaataa minut tähän vuoteeseen, missä makaan niin möyhennettynä ja runneltuna, että minun olisi mahdoton täyttää toivomustanne, vaikka tahtoisinkin. Tämän mahdottomuuden lisäksi tulee sitä paitsi toinen vielä suurempi, nimittäin se uskollisuuden lupaus, jonka olen antanut salaisimpien aivoitusten! ainoalle valtiattarelle, verrattomalle Dulcinea Tobosolaiselle. Ellei tätä estettä olisi, en suinkaan olisi niin typerä ritari, että jättäisin käyttämättä teidän suuren hyvyytenne minulle tarjoaman suotuisan tilaisuuden.
Maritornes oli kovin hädissään, hikoili tuskasta tuntiessaan olevansa Don Quijoten kiinteästi kiinni pitelemänä ja koki mitään virkkamatta päästä irti, ollenkaan käsittämättä ja kuuntelemattakaan mitä hän puhui. Hyvä muulinajaja, jota pahat himot pitivät valveilla, huomasi hempukkansa kohta hänen ovesta sisään astuttuaan ja kuunteli sitten tarkasti mitä Don Quijote sanoi. Mustasukkaisena siitä, että Asturian nainen oli rikkonut hänelle antamansa lupauksen toisen miehen tähden, hän lähestyi Don Quijoten vuodetta ja oli hiljaa saadakseen selville mitä tarkoitti tuo puhe, jota hän ei voinut ymmärtää. Mutta nähdessään sitten, että piika pyristeli vapautuakseen ja että Don Quijote kaikin voimin häntä piteli, hän ei enää sietänyt sellaista huonoa pilaa, vaan iski olan takaa nyrkillään rakastunutta ritaria laihoille poskiluille, niin että hänen suunsa purskahti verta täyteen, ja siihen tyytymättä hyppäsi hänen kylkiluilleen ja polkea ruskutti vilkkaassa tahdissa niitä kaikkia päästä päähän. Sänky, joka oli heikonlainen eikä levännyt lujilla perustuksilla, ei kyennyt kannattamaan lisäksi tulleen muulinajajan painoa, vaan rysähti permantoon. Ankaraan räiskeeseen heräsi majatalon isäntä, joka heti ajatteli että sen täytyi olla Maritornesin metakkaa, koska piika ei vastannut mitään, kun hän huutaen mainitsi hänen nimensä. Niine aavistuksineen isäntä nousi, sytytti tuikun ja lähti sinnepäin, mistä meteli oli kuulunut. Nähdessään isäntänsä tulevan ja huomatessaan hänen peloittavan mielialansa piika kovin säikähti ja pakeni kauhistuneena jo uneen vaipuneen Sancho Panzan vuoteeseen kuukistuen siihen ja käpertyen keräksi. Isäntä sanoi tullessaan:
— Missä olet, lunttu? Tämä on varmasti sinun hommaasi.