Part 5
— Tämänkin kirjan tekijä — virkkoi kirkkoherra — on hyvä ystäväni, ja jokaisen täytyy ihailla hänen säkeitänsä kuullessaan hänen itsensä niitä lausuvan; kun hän taas niitä laulaa, hänen äänensä on niin viehkeä, että kuulija kerrassaan hurmaantuu. Hänen paimenlaulunsa ovat laajanlaisia, mutta eihän hyvää koskaan ole liian paljon. Jääköön valittujen joukkoon. Mutta mikä kirja on siinä sen vieressä?
— Miguel de Cervantesin _Galatea_ — vastasi parturi.
— Cervantes on ollut jo monet vuodet erinomainen ystäväni, ja minä tiedän että hän on perehtynyt onnettomuuksiin paremmin kuin säkeiden sepittämiseen. Hänen kirjassaan ilmenee kiitettävää kekseliäisyyttä; hän panee alulle yhtä ja toista, mutta ei kehittele mitään loppuun asti. Täytyy odottaa hänen lupaamaansa toista osaa; ehkäpä hän siinä itsensä parantaa ja voittaa täysin sen armon, joka häneltä nyt evätään. Säilyttäkää te häntä asunnossanne, kunnes saadaan se nähdä.
— Mielelläni — vastasi parturi. — Nyt tässä tulee kolme yhtä haavaa: Don Alonso de Ercillan _La Araucana_, cordobalaisen raatimiehen Juan Rufon sepittämä _La Austriada_, ja _El Montserrate_, jonka tekijä on valencialainen runoilija Cristobal de Virués.
— Nämä kolme kirjaa — sanoi kirkkoherra — ovat parhaat kaikista heroiseen säemittaan sepitetyistä kastiliankielisistä teoksista ja kykenevät kilpailemaan Italian kuuluisimpien tuotteiden kanssa; säilytettäköön ne Espanjan runouden kalleimpina aarteina.
Kirkkoherra, joka ei jaksanut tarkastaa useampia kirjoja, halusi niin muodoin jättää kaikki muut umpimähkään poltettaviksi; mutta parturi oli jo ehtinyt avata erään, jonka nimi oli _Angelican kyynelet_.
— Kyyneliä vuodattaisin itse, — virkkoi kirkkoherra nimen kuultuaan — jos olisin määrännyt poltettavaksi sellaisen kirjan, sillä sen tekijä oli Espanjan, vieläpä koko maailmankin maineikkaimpia runoilijoita ja käänsi mitä onnistuneimmin muutamia Ovidiuksen runotarinoita.
Seitsemäs luku.
Kelpo ritarimme Don Quijote Manchalaisen toisesta matkaanlähdöstä.
Niin pitkälle oli ehditty, kun Don Quijote alkoi huutaa kovalla äänellä:
— Tässä, tässä, te rohkeat ritarit, tässä teidän tulee osoittaa urhoollisten käsivarsienne voimaa, sillä hovilaiset ovat pääsemässä voitolle turnauksessa.
Koska kaikki kiiruhtivat luo kuullessaan tuon huudon ja metelin, ei muiden kirjojen tarkastusta enää jatkettu, ja siksi on luultavaa, että rovioon joutuivat katsomatta kuulematta _La Carolea_ ja _Espanjan leijona_ sekä Don Luis de Avilan sepittämä _Keisarin urotyöt_, joiden epäilemättä täytyi olla jäljelle jääneiden joukossa ja jotka kukaties eivät olisi saaneet niin ankaraa tuomiota, jos kirkkoherra olisi ne nähnyt.
Heidän tullessaan Don Quijote oli jo noussut vuoteestaan, huusi ja lateli mielettömyyksiä yhä edelleen, iski ja huitoi kaikkiin suuntiin ja oli niin valveillaan kuin ei olisi koskaan nukkunut. He kävivät häneen käsiksi ja veivät hänet väkivalloin takaisin vuoteeseen. Hiukan tyynnyttyään hän kääntyi puhumaan kirkkoherralle ja sanoi:
— Aivan varmaan, herra arkkipiispa Turpin, on suuri häpeä meille, joita mainitaan kahdentoista päärin nimellä, että sallimme hovin ritarien muitta mutkitta voittaa tässä turnauksessa, vaikka me seikkailevat ritarit olemme voittaneet palkinnon kolmena edellisenä päivänä.
— Riittää, herra kuomaseni; — virkkoi kirkkoherra — jos Jumala suo, niin onni kääntyy, ja se, mikä tänään menetetään, voitetaan huomenna takaisin. Pitäkää te nyt vain huolta terveydestänne, sillä minusta näyttää että olette varmaan ylen väsynyt, ellette ole vaikeasti haavoittunutkin.
— Haavoittunut en ole, — vastasi Don Quijote — mutta piesty ja puitu, siitä ei epäilystäkään, sillä se äpärä Don Roland pieksi minua tammikarangolla ja pelkästä kateudesta, koska huomaa yksin minun kykenevän tarjoamaan täyden vastuksen urheudellensa. Niin totta kuin nimeni on Montalbánin Rinaldo minä maksan sen hänelle takaisin, kunhan nousen vuoteesta, kaikista hänen loitsuistansa huolimatta. Mutta tuokaa minulle nyt jotain syötävää, sillä tiedän sitä eniten kaipaavani; kostaminen jääköön minun tehtäväkseni.
Hänen pyyntönsä täytettiin; hänelle tuotiin ruokaa, hän painui jälleen nukkumaan ja toiset jäivät ihmettelemään hänen hulluuttansa.
Samana iltana emännöitsijä poltti roviossa kaikki tanhualla ja koko talossa olevat kirjat, ja siinä joutui palamaan sellaisiakin, joita olisi kannattanut säilyttää ajoista aikoihin; mutta niiden kohtalo ja tutkivan tuomarin laiskuus esti sen, ja niin toteutui niihinkin nähden se sana, että vanhurskaat saavat toisinaan kärsiä väärintekijöiden tähden.
Kirkkoherra ja parturi käyttivät sitten ystävänsä parantamiseksi muun muassa sitä keinoa, että sulkivat ja muurasivat umpeen kirjastohuoneen oven, jottei hän noustuaan löytäisi kirjoja (he näet arvelivat että syyn poistamalla saisivat ehkä vaikutuksenkin lakkaamaan), ja päättivät sanoa noidan vieneen ne huoneineen kaikkineen. Niin tehtiinkin mitä kiireimmin. Kahden päivän kuluttua Don Quijote nousi, lähti ensi työkseen katsomaan kirjojansa ja kun ei löytänyt huonetta siitä, missä se oli viimeksi ollut, kulki paikasta toiseen sitä etsien. Hän tuli siihen kohtaan, missä ovi oli aina ollut, tunnusteli sitä käsillään ja mulkoili joka taholle mitään virkkamatta; hyvän ajan kuluttua hän sitten tiedusteli emännöitsijältä, missäpäin kirjastohuone sijaitsi. Emännöitsijä tiesi hyvin mitä tuohon oli vastattava ja sanoi:
— Mitä joutavan huonetta teidän armonne etsii? Tässä talossa ei ole huonetta eikä kirjoja, sillä ne vei kaikki itse piru.
Ei se ollut piru — virkkoi sisarentytär — vaan noita, joka tuli pilvellä ajaen yön aikana sen päivän jälkeen, jona te täältä lähditte; se tuli käärmeellä ratsastaen, astui alas, meni huoneeseen ja teki siellä jotain, en tiedä mitä, mutta vähän ajan kuluttua se lensi ulos katosta jättäen talon täyteen savua, ja kun me sitten uskalsimme mennä katsomaan mitä se oli tehnyt, emme nähneet kirjan emmekä huoneen jälkeäkään; minä ja emännöitsijä vain muistamme varsin hyvin että se vanha vihollinen poistuessaan ilmoitti korkealla äänellä huutaen tehneensä tässä talossa vahinkoa, joka aikanaan havaittaisiin, koska hän salaa vihasi noiden kirjojen ja tuon huoneen omistajaa. Sitten hän vielä sanoi olevansa tietäjä Munatón.
— Hän kai sanoi Frestón — virkkoi Don Quijote.
— En tiedä, — vastasi emännöitsijä — oliko hänen nimensä Frestón vai Fritón; tiedän vain että nimen lopussa oli tón.
— Niin oikein; — virkkoi Don Quijote — hän on viisas noita ja minun veriviholliseni, joka kantaa minulle kaunaa, koska tietää taioistaan ja kirjoistaan että minä tulen kerran aikojen kuluessa suorittamaan kaksintaistelun erään ritarin kanssa, jota hän suosii, ja että voitan vastustajani hänen kykenemättä sitä estämään; siksi hän yrittää, minkä voi, tehdä minulle kaikenlaista kiusaa, mutta uskokoon hän minun sanani että hänen on mahdoton torjua tai väistää sitä, minkä taivas on säätänyt.
— Kukapa sitä epäilisi? — virkkoi sisarentytär. — Mutta kuka teitä ajaa näihin kiistoihin, hyvä eno? Eikö ole parempi pysyä rauhassa kotonaan eikä lähteä maailmalle etsimään parempaa kuin vehnäleipää, muistamatta että moni lähtee hakemaan villoja ja tulee takaisin kerittynä.
— Voi sinä sisareni tytär, — vastasi Don Quijote, kuinka huono selko sinulla on asiasta! Ennen kuin minut keritään, olen jo nyhtänyt parran juurineen jokaiselta, joka aikoo koskettaa yhdenkään hiuskarvani kärkeä.
Kumpikaan nainen ei uskaltanut enää virkkaa mitään, koska he huomasivat hänen sappensa alkavan kiehua.
Kävi sitten niin että hän pysytteli kotona kaksi viikkoa aivan rauhallisena, mitenkään osoittamatta haluavansa uudistaa aikaisempia mielettömyyksiään. Näinä päivinä hän viritti kirkkoherran ja parturin seurassa mitä hupaisimpia keskusteluja väittämällä että maailma kaipasi kipeimmin vaeltavia ritareita ja että vaeltava ritarikunta heräisi jälleen eloon hänen hahmossaan. Kirkkoherra väitti toisinaan vastaan, toisinaan taas myönteli, sillä olisi ollut mahdotonta tulla toimeen hänen kanssaan, ellei käyttänyt sellaista temppua.
Samoihin aikoihin Don Quijote suostutteli erästä talonpoikaa, kyläläistään ja kunnollista (jos sellainen mainesana voidaan myöntää köyhälle), mutta sangen heikkoälyistä miestä. Lyhyesti sanoen: hän jutteli miehelle, kehoitti ja lupaili niin paljon, että talonpoika parka päätti lähteä hänen kanssaan ja palvella häntä aseenkantajana. Don Quijote sanoi hänelle muun muassa että hänen piti varustautua lähtemään matkaan hyvillä mielin, koska voi kenties sattua sellainen seikka, että hän, Don Quijote, ihan arvaamattaan saisi haltuunsa jonkin saaren ja nimittäisi hänet sinne käskynhaltijaksi. Näihin ja muihin samanlaisiin lupauksiin luottaen Sancho Panza — se näet oli talonpojan nimi — jätti vaimonsa ja lapsensa ja rupesi naapurinsa aseenkantajaksi.
Don Quijote ryhtyi heti hankkimaan rahoja, myi jotakin, panttasi muuta, kaiken polkuhinnasta, ja sai siten kokoon säällisen summan. Hän varusti itselleen myös uuden kilven pyytämällä sen lainaksi eräältä ystävältään, paikkasi rikotun kypärinsä niin hyvin kuin taisi ja ilmoitti sitten aseenkantajalleen Sancholle minä päivänä ja millä hetkellä aikoi lähteä matkaan, jotta hänkin hankkisi mitä piti tarpeellisimpana; ennen kaikkea hänen tuli ottaa matkaan haarapussi. Sancho lupasi niin tehdä ja sanoi vielä aikovansa ottaa oman, erittäin hyvän aasinsa, koska ei ollut tottunut kulkemaan paljon jalkaisin. Aasi hiukan epäilytti Don Quijotea; hän koki muistella, oliko kenelläkään vaeltavalla ritarilla ollut aasillista ratsaspalvelijaa, mutta hänen mieleensä ei johtunut yhtäkään sellaista. Siitä huolimatta hän suostui Sanchon ehdotukseen aikoen tilaisuuden sattuessa toimittaa hänelle arvokkaamman ratsun ottamalla ensimmäiseltä tielle osuvalta julkealta ritarilta hänen hevosensa. Hän varusti mukaan paitoja ja muuta sellaista minkä voi, noudattaen majatalon isännältä saamaansa neuvoa. Kun kaikki nuo oli valmiiksi suorittu, he lähtivät kylästä myöhään eräänä iltana. — Sancho Panza[40] ei hyvästellyt lapsiaan ja vaimoaan eikä Don Quijote emännöitsijäänsä ja sisarentytärtään — kenenkään heitä näkemättä ja kulkivat sinä yönä niin kauas, että aamun sarastaessa uskoivat olevansa saavuttamattomissa, vaikka heitä etsittäisiin.
Sancho Panza ajoi aasillaan kuin patriarkka, haarapusseineen ja nahkaleileineen, hartaasti haluten pian päästä käskynhaltijaksi saarelle, jonka hänen isäntänsä oli hänelle luvannut. Don Quijote oli tullut lähteneeksi samaan suuntaan ja samaa tietä kuin ensimmäisellä retkellään, nimittäin Montielin lakeuden kautta, mutta matkustaminen ei ollut niin vaivalloista kuin edellisellä kerralla, sillä nyt oli aamu eivätkä vinosti lankeavat auringonsäteet heitä rasittaneet. Sancho Panza lausui tällöin isännälleen:
— Herra vaeltava ritari, varokaa ettei teiltä unohdu mitä lupasitte minulle siitä saaresta; kyllä minä sen hallitsen, olipa se sitten kuinka iso tahansa.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Sinun tulee tietää, parahin Sancho Panza, että muinaisten vaeltavien ritarien keskuudessa oli varsin yleisenä tapana nimittää aseenkantajiansa valloittamiensa saarten tai valtakuntien käskynhaltijoiksi, ja minä olen päättänyt olla puolestani rikkomatta niin kiitettävää pitämystä; pikemmin aion tehdä siinä suhteessa vielä enemmän. He näet odottivat toisinaan ja kukaties useimmiten, kunnes heidän aseenkantajansa tulivat vanhoiksi, ja antoivat heille sitten, heidän väsyttyään palvelemaan ja kestämään kovia päiviä ja vielä pahempia öitä, jonkinlaisen kreivin- tai korkeintaan rajakreivin viran jossakin vähäpätöisessä laaksossa tai maakunnassa; mutta jos sinä elät ja minä elän, voi hyvinkin sattua että voitan kuuden päivän kuluessa valtakunnan siihen kuuluvine alusmaineen, joista minun sopii luovuttaa sinulle yksi kruunatakseni sinut sen kuninkaaksi. Eikä sinun pidä tätä ihmetellä, sillä sellaisille ritareille sattuu asioita ja seikkoja, niin ennen kuulumattomilla ja aavistamattomilla tavoilla, että voin varsin helposti antaa sinulle enemmänkin kuin lupaan.
— Tuota, tuota, — virkkoi Sancho Panza — jos minusta nyt tekee kuninkaan jokin sellainen ihme, josta teidän armonne puhuu, niin eukostani Juana Gutiérrezista[41] tulee ainakin kuningatar ja lapsistani prinssejä.
— Kuka sitä epäilee? — virkkoi Don Quijote.
— Minä sitä epäilen, — vastasi Sancho Panza — sillä minä tuumin että vaikka hyvä Jumala antaisi sataa kruunuja maan päälle, ei niistä yksikään sopisi Mari Gutiérrezin päähän. Saatte uskoa, herra, ettei hänestä ole kuningattareksi kahden rovon edestä, kreivittäreksi hän passaisi paremmin, mutta Jumalan apua siihenkin tarvitaan.
— Jätä hänet Jumalan haltuun, Sancho — virkkoi Don Quijote. — Hän antaa hänelle sen, mikä hänelle parhaiten sopii, mutta älä sinä nöyryytä mieltäsi niin, että lopulta tyydyt vähempään kuin maaherran virkaan.
— En, sitä en tee, armollinen herra, — vastasi Sancho — en varsinkaan, kun teidän armonne, oivallinen isäntäni, varmaan osaa antaa minulle sen, mikä minulle sopii ja minkä kykenen hoitamaan.
Kahdeksas luku.
Kuinka urhoollinen Don Quijote onnellisesti suoriutui kamalasta ja ennen kuulumattomasta seikkailusta tuulimyllyjen kanssa sekä muista uskollisen muistamisen arvoisista tapahtumista.
Samassa he havaitsivat kolme- tai neljäkymmentä sillä tasangolla sijaitsevaa tuulimyllyä, ja ne nähdessään Don Quijote sanoi aseenkantajalleen:
— Hyvä onni ohjaa asioitamme paremmin kuin osaisimme toivoakaan, sillä näetkö, parahin Sancho Panza, kuinka tuolta ilmaantuu kolmekymmentä tai neljäkymmentä hirmuista jättiläistä. Niitä vastaan aion käydä taistelemaan ja ottaa ne kaikki hengiltä, ja niiltä saatu saalis olkoon rikkautemme alku, sillä tämä on rehellinen taistelu, ja Jumalalle tehdään suuri palvelus, kun sellaiset kehnot sikiöt hävitetään maan päältä.
— Mitkä jättiläiset? — kysyi Sancho Panza.
— Nuo jotka tuolla näet, — vastasi hänen isäntänsä — nuo joilla on pitkät käsivarret; toisilla ne ovat usein lähes kahden peninkulmankin pituiset.
— Eikö mitä, armollinen herra, — virkkoi Sancho — nuo, jotka tuolla näemme, eivät ole jättiläisiä, vaan tuulimyllyjä, ja ne, mitkä näyttävät käsivarsilta, ovat siipiä, jotka pyörittävät myllynkiveä, kun tuuli niitä liikuttaa.
— Helppo on huomata — vastasi Don Quijote — ettet ole perehtynyt siihen, mikä koskee seikkailuja; ne ovat jättiläisiä, ja jos sinua peloittaa, niin siirry loitommaksi ja käy rukoilemaan minun lähtiessäni heitä vastaan huikeaan ja epätasaiseen taisteluun.
Tuon sanottuaan hän kannusti ratsuaan Rocinantea ollenkaan välittämättä aseenkantajastaan Sanchosta, joka huutaen vakuutti hänelle että hän oli aivan varmaan käymässä tuulimyllyjen eikä jättiläisten kimppuun. Ne olivat Don Quijotesta niin ilmeisiä jättiläisiä, ettei hän kuullut aseenkantajansa Sanchon huutoja eikä lähelle ehdittyäänkään nähnyt mitä ne olivat, vaan huusi korkealla äänellä:
— Älkää paetko, te pelkurit ja kurjat olennot, teitä vastaan hyökkää yksi ainoa ritari.
Samassa kävi pieni tuulenleyhkä, ja suuret myllynsiivet alkoivat liikkua. Don Quijote näki sen ja virkkoi:
Vaikka liikuttaisitte useampia käsivarsia kuin jättiläinen Briareos,[42] joudutte sittenkin häviölle.
Niin sanoen ja mitä hartaimmin sulkeutuen valtiattarensa Dulcinean suosioon, pyytäen häntä avukseen tänä ratkaisevana hetkenä, Don Quijote syöksyi eteenpäin kilven suojaamana ja peitsi sojossa Rocinanten pannessa parasta laukkaansa ja hyökkäsi suoraan ensimmäistä myllyä vastaan. Hänen peitsensä iskiessä siipeen tuuli pyöritti siipeä niin rajusti, että se mursi peitsen palasiksi vieden mennessään ratsun ja ratsastajan, joka kieri kentälle pahoin kolhittuna. Sancho Panza kiiruhti hänen avukseen niin nopeasti kuin aasin vauhti salli ja huomasi luo ehdittyään ettei Don Quijote kyennyt liikahtamaan: niin ankara oli isku hänen kumoutuessaan Rocinanten kanssa.
— Jumala varjelkoon! — virkkoi Sancho. — Enkö sanonut teidän armollenne että varoisitte sitä tekemästä, koska ne selvästi olivat tuulimyllyjä eikä niitä voinut muuksi katsoa kukaan, ellei ollut mitä omassa päässä?
— Ole vaiti, hyvä Sancho: — vastasi Don Quijote — sotaiset seikat ovat enemmän kuin muut alinomaisen muuttumisen alaisia; otaksun sitä paitsi, ja on varmakin, että viisas Fresón, joka vei multa huoneen kirjoineen, nyt muutti nuo jättiläiset myllyiksi riistääkseen minulta niiden voittamisesta koituvan kunnian; niin kovin hän minua vihaa. Loppujen lopuksi hyvä miekkani sittenkin saattaa hänen kehnot juonensa häpeään.
— Suokoon Jumala että niin tapahtuu — virkkoi Sancho Panza.
Hän auttoi herransa seisoalleen ja melkein lapautuneen Rocinanten selkään. Sattuneesta seikkailusta keskustellen he sitten lähtivät kulkemaan kohti Lápice-solaa. Don Quijote sanoi sieltä aivan välttämättä löytyvän monia ja monenlaisia seikkailuja, koska sitä tietä kulki paljon väkeä. Hän oli kumminkin kovin pahoillaan peitsensä menettämisestä, uskoi huolensa aseenkantajalleen ja sanoi:
— Muistan lukeneeni että eräs espanjalainen ritari, nimeltään Diego Perez de Vargas, jolta oli katkennut taistelussa miekka, taittoi tammesta jämeän oksan ja teki sillä sinä päivänä sellaisia tekoja ja murskasi niin monta mauria, että sai lisänimen Machuca eli Murskaaja, ja hän sekä hänen jälkeläisensä käyttivät siitä päivästä lähtien nimeä Vargas y Machuca. Kerron sinulle tämän, koska minäkin aion taittaa ensimmäisestä kohtaamastani tavallisesta tammesta tai rautatammesta oksan, samanlaisen ja yhtä lujan kuin se jota tässä ajattelen, ja sillä minä aion suorittaa sellaisia urotöitä, että voit pitää itseäsi ylen onnellisena, kun olet päässyt niitä näkemään ja olemaan todistajana seikoissa, joita tuskin voidaan tosiksi uskoa.
— Suokoon Jumala; — virkkoi Sancho — minä uskon kaiken niin kuin teidän armonne sanoo; mutta oikaiskaa itseänne hiukan, te näytätte kallistuvan toiselle puolelle, ja se kaiketi johtuu kaatuessanne saamastanne kolahduksesta.
— Aivan oikein, — vastasi Don Quijote — ja se seikka, etten valita kipuani, johtuu siitä, ettei vaeltavien ritarien ole lupa valittaa mitään haavaa, vaikka suolet pursuisivat siitä ulos.
— Jos on niin laita, ei minulla ole siihen mitään sanottavaa, virkkoi Sancho — mutta Jumala tietää kuinka iloinen olisin, jos teidän armonne valittaisi, kun jokin paikka tekee kipeätä. Itsestäni tiedän sanoa että minun on pakko valittaa, jos tunnen pienintäkään kipua, ellei vain tuo määräys ettei saa valittaa koske myös vaeltavien ritarien aseenkantajia.
Don Quijote ei voinut olla nauramatta aseenkantajansa yksinkertaisuutta. Hän selitti että Sancho sai mielellään valittaa, miten ja milloin hyväksi näki, tahtoen tai tahtomattaan, koska hän ei ollut toistaiseksi lukenut ritarisäännöistä mitään sellaista kieltoa. Sancho huomautti nyt että oli aika aterioida. Hänen isäntänsä vastasi ettei hän itse vielä tuntenut sitä tarvetta, mutta että Sancho voi syödä milloin mieli teki. Luvan saatuaan Sancho sijoittui aasinsa selässä niin mukavaan asentoon kuin suinkin voi, otti haarapussista mitä oli sinne säälinyt ja tuli ratsastaen ja syöden isäntänsä jäljessä varsin verkalleen, tavan takaa kallistaen viinileiliä ja maiskahduttaen niin makeasti, että kaikkein nirsoin Malagan viinikrouvari olisi saattanut häntä kadehtia. Siinä vähän väliä kaulaansa kastaessaan hän ei muistellut mitään isännän hänelle antamia lupauksia eikä hänestä tuntunut suinkaan työläältä vaan erittäin virkistävältä liikkua etsimässä seikkailuja, olivatpa ne kuinka vaarallisia tahansa.
Yönsä he sitten viettivät muutamien puiden alla, ja Don Quijote mursi kuivettuneen oksan, joka tavallaan kelpasi peitseksi, sekä kiinnitti siihen katkenneesta peitsestä jääneen kärjen. Hän ei nukkunut koko yönä, ajattelihan vain valtiatartaan Dulcineaa noudattaen kirjoistaan lukemiansa kertomuksia, kuinka ritarit viettivät nukkumatta yökausia metsissä ja asumattomilla tienoilla askarruttaen mieltänsä muistelemalla valtiattariansa. Niin ei viettänyt yötään Sancho Panza. Koska hän oli täyttänyt vatsansa, eikä suinkaan sikurivedellä, hän nukkui yön yhteen menoon, ja ellei hänen isäntänsä olisi huutamalla häntä herättänyt, eivät siihen olisi pystyneet hänen naamaansa sattuvat auringonsäteet enempää kuin laulavat linnutkaan, jotka monilukuisina ja riemuiten tervehtivät nousevaa uutta päivää. Herättyään hän taas kallisti nahkaleiliä havaiten sen hiukan hervakammaksi kuin edellisenä iltana, mikä sai hänen sydämensä murheelliseksi, koska heille hänen nähdäkseen ei voinut tarjoutua tilaisuutta vajauksen korvaamiseen. Don Quijote ei halunnut murkinoida; hän, kuten sanottu, oli alkanut ravita itseään maukkailla muistoilla. He lähtivät jatkamaan matkaansa kohti Lápice-solaa, jonka sitten näkivät edessään kello kolmen tienoissa päivällä.
— Täällä, veikkoseni Sancho Panza, — virkkoi Don Quijote sen nähdessään — voimme työntää käsivartemme kyynärpäätä myöten siihen, mitä mainitaan seikkailujen nimellä. Mutta ota huomioon ettei sinun pidä tarttua miekkaasi puolustaaksesi minua, vaikka näkisit minut maailman pahimmassa pinteessä, ellet havaitse että ahdistajani ovat hirtehisiä ja roskaväkeä. Siinä tapauksessa kyllä voit minua auttaa; jos he ovat ritareita, ei ole millään muotoa luvallista eikä ritarilakien mukaan sallittua, että autat minua ennen kuin sinut on lyöty ritariksi.
‒ Aivan varmaan, armollinen herra, — vastasi Sancho — tottelen teitä siinä kohden erittäin tarkasti, varsinkin kun olen luonnostani sopuisa ja haluton sekaantumaan riitaan ja toraan; mutta totta on toisekseen, etten minä, jos tulee kysymykseen puolustaa itseäni, paljoakaan piittaa noista säännöistä, sillä jumalalliset ja inhimilliset lait sallivat jokaisen torjua päältään niitä, jotka mielivät käydä hänen kimppuunsa.
— Sitähän minäkin, — virkkoi Don Quijote — mutta mitä tulee siihen, että auttaisit minua ritareita vastaan, sinun on hillitseminen luontaista kiivauttasi.
— Sen lupaan, — vastasi Sancho — lupaan pitää tämän käskyn yhtä pyhänä kuin lepopäivän.
Heidän näin keskustellessaan tuli tiellä näkyviin kaksi Pyhän Benediktuksen munkkikunnan veljeä, dromedaareilla ratsastaen; sellaisia kyöpeleitä näet olivat heidän muulinsa. Heillä oli matkasilmälasit ja päivänvarjot. Heidän jäljissään tulivat vaunut, joita saatteli neljä viisi ratsumiestä ja kaksi jalankäypää muulirenkiä. Vaunuissa oli, kuten myöhemmin kävi ilmi, eräs biskajalainen rouva matkalla Sevillaan, missä oli hänen miehensä lähtemässä Intiaan suorittamaan jotakin erittäin kunniakasta tehtävää. Munkkiveljet eivät kuuluneet hänen seuraansa, vaikka kulkivat samaa tietä; mutta Don Quijote, tuskin heidät havaittuaan, lausui aseenkantajalleen:
— Ellen erehdy, tästä tulee mainioin seikkailu, mitä milloinkaan on nähty, sillä noiden tuolla näkyvien mustien hahmojen täytyy olla ja ne epäilemättä ovatkin noitia, jotka kuljettavat noissa vaunuissa jotakin ryöstämäänsä prinsessaa, ja minun asiani on kaikin voimin torjua tämä väkivalta.
— Tästä koituu pahempi juttu kuin tuulimyllyistä — sanoi Sancho. — Huomatkaa, herra, että nuo ovat benediktiiniveljiä, ja vaunut ovat varmaan joidenkin matkustavien. Huomatkaa, sanon minä, huomatkaa tarkoin mitä teette, jottei piru teitä peri.
— Sanoinhan sinulle jo, Sancho, — vastasi Don Quijote — ettet sinä tiedä paljoa seikkailuasioista; se mitä sanon on totta, ja nyt saat sen nähdä.
Tuon sanottuaan Don Quijote ajoi edelle ja asettui keskelle tietä, jota munkit tulivat, ja heidän ehdittyään niin lähelle, että he hänen mielestään voivat kuulla mitä hän sanoi, huusi raikuvalla äänellä:
— Te perkeleen riivaamat epäsikiöt, päästäkää heti vapaiksi ne korkeat prinsessat, joita väkivalloin kuljetatte noissa vaunuissa; ellette niin tee, olkaa valmiit kärsimään äkillinen kuolema pahojen tekojenne ansaituksi rangaistukseksi.
Munkit pidättivät muulinsa ihmetellen Don Quijoten ulkonäköä ja samoin hänen sanojaan, joihin vastasivat:
— Herra ritari, emme ole perkeleen riivaamia emmekä epäsikiöitä, vaan Pyhän Benediktuksen veljiä, ja me matkustamme tässä ollenkaan tietämättä, onko noissa vaunuissa väkisin vietyjä prinsessoja vai ei.
— Minusta ei selviydytä koreilla sanoilla, sillä minä tunnen teidät hyvin, te kavalat hirtehiset — lausui Don Quijote.
Vastausta ensinkään odottamatta hän kannusti Rocinantea ja hyökkäsi peitsi sojossa päin etumaista munkkia, niin rajusti ja voimallisesti, että olisi auttamattomasti pudottanut hänet maahan, jopa pahasti haavoittanut tai ehkä surmannutkin, ellei munkki olisi lipunut alas muulin selästä. Nähdessään, kuinka kumppania kohdeltiin, toinen munkki painoi säärensä rotevan muulin kupeisiin ja kiiti pitkin lakeutta nopeammin kuin tuuli.
Havaitessaan munkin makaavan maassa Sancho Panza kapusi vikkelästi alas aasinsa selästä, kävi häneen käsiksi ja alkoi riisua hänen vaatteitaan. Samassa saapuivat munkkien molemmat rengit ja kysyivät, miksi hän häntä riisui. Sancho vastasi että vaatteet kuuluivat lain ja oikeuden mukaan hänelle, koska ne olivat hänen isäntänsä Don Quijoten voitollisesti suorittamasta taistelusta saatu saalis. Havaitessaan Don Quijoten olevan loitompana keskustelemassa vaunuissa matkaavien naisten kanssa muulirengit hyökkäsivät Sanchon kimppuun, kaatoivat hänet, harvensivat hänen partansa haivenettomaksi ja potkivat häntä, niin että hän jäi makaamaan tajuttomana henkihieverissä. Munkki kiipesi takaisin muulinsa selkään hetkeäkään viivyttelemättä, peläten ja vapisten, kasvot kalmankalpeina, ja riensi niin pitkälle päästyään kumppaninsa jälkeen, joka oli pysähtynyt hyvän matkan päähän odottamaan, kuinka tämä kamala kohtaus päättyisi. Haluamatta vartoa tapahtuma myöhempiä vaiheita he sitten jatkoivat matkaansa tehden ristinmerkkejä niin uutterasti kuin piru olisi ollut heidän niskassaan.
Don Quijote, kuten sanottu, keskusteli vaunuissa istuvan rouvan kanssa. Hän lausui:
— Teidän kauneutenne, armollinen rouva, voi vallita persoonaansa niin kuin parhaaksi näkee, sillä ryöstäjienne julkeus lepää nyt maan tomussa, tämän minun väkevän käsivarteni kukistamana; ja jotta teidän ei tarvitse vaivautua ottamaan selkoa vapauttajanne nimestä, tietäkää että olen Don Quijote Manchalainen, vaeltava ja seikkaileva ritari sekä kauniin ja verrattoman Dulcinea Tobosolaisen kuuliainen palvelija. Teille tekemäni hyvän työn palkaksi en pyydä muuta kuin että palaatte Tobosoon, viette terveiseni tälle valtiattarelleni ja kerrotte hänelle, kuinka olen teidät pelastanut.
Don Quijoten koko esitystä kuunteli vaunuja saatteleva ratsaspalvelija, biskajalainen mies. Kuultuaan ettei Don Quijote mielinyt päästää vaunuja jatkamaan matkaansa vaan sanoi että niiden piti kohta kääntyä takaisin Tobosoon, hän ajoi Don Quijoten luo, kävi käsiksi hänen peitseensä ja lausui huonolla kastilian kielellä ja vielä huonommalla baskin kielellä näin:
— Mene ritari, mene hiiteen; Jumalan nimessä, joka minun loi, jos et päästä vaunut, niin sinun tapat niin kuin tässä olet biskajalainen.
Don Quijote ymmärsi varsin hyvin mitä hän tarkoitti ja vastasi varsin tyynesti:
— Jos olisit ritari sinä, joka et ole ritari, olisin jo rangaissut sinua mielettömyydestäsi ja julkeudestasi, kurja pelkuri.
Siihen vastasi biskajalainen:
— Minä ei ritari? Minä vannon Jumalalle niin valehtelet kuin kristitty. Jos peitsi heität ja miekka otat, kuinka pian näet että kannan kissa veteen! Biskajalainen maalla, hidalgo merellä, hidalgo hiiteen, ja katso että valehtelet, jos toinen sanot asia.
— Nyt sen näet, sanoi Agrajes[43] — vastasi Don Quijote.
Hän heitti peitsensä maahan, veti miekkansa, tarttui kilpeensä ja hyökkäsi biskajalaisen kimppuun aikoen ottaa hänet hengiltä. Nähdessään hänen niin tulevan biskajalainen olisi mielellään astunut alas muulinsa selästä, koska se oli huono vuokrajuhta, johon ei voinut luottaa, mutta ehti vain paljastaa miekkansa. Onnekseen hän oli lähellä vaunuja, joista sai siepatuksi pieluksen kilvekseen, ja niin he kävivät toistensa kimppuun kuin olisivat olleet verivihollisia. Toiset kokivat rakentaa rauhaa, mutta yritys ei onnistunut, sillä biskajalainen selitti vaivaisin lausein että hän, ellei hänen sallittu lopettaa taistelua, itse surmaisi rouvan ja kaikki, jotka häntä häiritsivät. Vaunuissa istuva rouva, ihmeissään ja peloissaan siitä mitä näki, käski ajomiehen siirtää vaunut hiukan kauemmaksi ja katseli sitten loitolla ankaraa taistelua, jonka kestäessä biskajalainen iski Don Quijotea kilven yli toiseen olkapäähän niin tuimasti, että olisi halkaissut hänet vyönsijaa myöten, ellei hänellä olisi ollut varuksia. Don Quijote tunsi tuon hirmuisen iskun valtavan tehon ja huusi kovalla äänellä:
— Oi sieluni valtiatar, Dulcinea, kauneuden kukka, tulkaa auttamaan ritarianne, joka on tässä vaikeassa kohtauksessa osoittautuakseen teidän suuren ihanuutenne arvoiseksi!
Niin sanoessaan hän samalla tarttui lujasti miekkaansa, suojasi itseään kilvellänsä ja hyökkäsi biskajalaisen kimppuun; hän näet oli päättänyt panna kaikki yhden ainoan iskun varaan.