Part 11
Niin tapahtui. He sijoittuivat kukkulalle, josta olisi voinut hyvin nähdä molemmat Don Quijoten sotajoukkoina pitämät lammaslaumat, elleivät niiden ilmoille kapsuttamat tomupilvet olisi himmentäneet heidän näköänsä niin etteivät he erottaneet mitään. Siitä huolimatta Don Quijote näki mielikuvituksessaan mitä ei näkynyt eikä ollut ja alkoi kovalla äänellä selittää.
— Tuolla näkemäsi punakeltaisissa varuksissa oleva ritari, jonka kilvessä on kruunupäinen, neidon jalkojen juuressa lepäävä leijona on urhea Laurcalco, Hopeisen Sillan herra; tuo toinen, jolla on kultakukkaiset varukset ja kilvessä kolme hopeakruunua sinisellä pohjalla, on pelätty Micocolembo, Quirocian suurherttua; tuo hänen oikealla puolellaan oleva jättiläisjäseninen on aina peloton Brandabarbarán de Boliche, kolmen Arabian hallitsija, joka on nytkin käärmeennahkavaruksissaan ja käyttää kilpenään ovea, minkä kerrotaan olevan peräisin siitä temppelistä, jonka Simson tuhosi kostaessaan kuollessaan vihollisilleen. Mutta käännä nyt katseesi toiselle taholle, niin näet suoraan edessäsi ja tuon toisen sotajoukon etunenässä aina voittoisan ja voittamattoman Timonel de Carcajonan, Uuden Biskajan ruhtinaan, joka saapuu puettuna neljänneksittäin sinisiin, vihreihin, valkoisiin ja keltaisiin varuksiin ja jonka kilvessä on tummanruskealla pohjalla kultainen kissa ja kirjoitus _Miau_, mikä on alkuosa nimeä, jolla mainitaan hänen valtiatartansa, verratonta Miulinaa, Algarven herttuan Alfeniquénin tytärtä; tuo, joka rasittaa painollansa valtavan sotaratsunsa selkää ja jolla on lumivalkoiset varukset ja valkoinen kilpi ilman mitään merkkiä, on ranskalaissyntyinen ritarialokas nimeltä Pierre Papin, Utriquen paronikuntain herra; tuo, joka painaa pohkeitansa ja raudoitettuja kantapäitänsä juovikkaan, kevyen seebransa kupeisiin, kilvessä siniset ukonhatut, on Nerbian mahtava herttua, Espartefilardo del Bosque, jonka vaakunamerkkinä on parsa-lava ja sima kastiliankielinen vaalilause: _Rastrea mi suerte_.[68]
Niin hän mainitsi useita kummankin armeijan ritareita, jotka hänen mieleensä kuvastuivat, selitti muitta mutkitta heidän varuksensa, värinsä, vaakunamerkkinsä ja vaalilauseensa ennen kuulumattoman hulluutensa kuvitelmia noudattaen ja jatkoi pysähtymättä:
— Tämä edessämme oleva sotajoukko on kokoonpantu eri kansakuntiin kuuluvista miehistä: siinä on niitä jotka juovat kuuluisan Ksanthos-virran makeata vettä; niitä joiden jalat tallaavat Massilian vuorimaita; niitä jotka siivilöivät Onnellisessa Arabiassa kaikkein hienointa kultahiekkaa; niitä joiden ilona ovat kirkkaan Thermodonin maineikkaat, raikkaat rantamat; niitä jotka monin eri tavoin iskevät kultarikkaan Paktoloksen suonta; numidialaisia joiden tapauksiin ei ole luottamista; jousien ja nuolien käyttäjinä kuuluisa persialaisia; meedialaisia ja partteja jotka taistelevat paeten; arabialaisia siirrettävine majoineen; skyyttejä jotka ovat yhtä julmia kuin vaaleita; reikähuulisia etiooppialaisia ja lukemattomia muiden kansakuntien jäseniä, joiden kasvot näen ja tunnen, vaikka en muista heidän nimiänsä. Tuossa toisessa sotajoukossa saapuu niitä jotka juovat oliivirikkaan Betis-virran kristallikirkasta vettä; niitä jotka pesevät kasvonsa puhtaiksi aina runsaan ja kultaa vierittelevän Tajon laineissa; niitä jotka nauttivat jumalaisen Genilin terveellistä juomaa; niitä jotka astelevat Tartessoksen reheväruohoisilla niityillä; niitä jotka ilokseen käyskentelevät Jerezin luona sijaitsevilla Elysionin kentillä; kullankeltaisin tähkäpäin koristautuneita varakkaita Manchan miehiä; goottien vanhan heimon rautapukuisia jälkeläisiä; niitä jotka kylpevät leppoisasta virrastaan kuuluisassa Pisuergassa; niitä jotka paimentavat karjalaumojansa salaisesta juoksustaan maineikkaan monipolvisen Guadianan avaroilla laidunmailla; niitä jotka värjöttelevät metsäisten Pyreneain viluisissa seuduissa ja korkeiden Apenninien lumisilla huipuilla; sanalla sanoen, kaikkia niitä kansoja, jotka Eurooppa sisältää ja rajoihinsa sulkee.
Taivas varjelkoon, kuinka paljon maita hän mainitsikaan, kuinka monta kansakuntaa nimesi, ihmeen täsmällisesti liittäen jokaiseen asianmukaiset määräyssanat, kerrassaan syventyneenä ja vaipuneena siihen, mitä oli lukenut valheellisista kirjoistaan! Sancho Panza kuunteli hänen puhettansa epäröiden, mitään virkkamatta, ja käänsi toisinaan päätänsä nähdäkseen, havaitsisiko hän isäntänsä mainitsemia ritareita ja jättiläisiä, mutta kun ei mitään nähnyt, virkkoi:
— Piru vieköön, herra, täällä ei näy missään yhtäkään niistä jättiläisistä eikä ritareista, joita teidän armonne mainitsee, en ainakaan minä niitä näe. Kukaties onkin kaikki noituutta samoin kuin ne viimeöiset aaveet.
— Kuinka voit niin sanoa? — virkkoi Don Quijote. Etkö kuule hevosten hirnuntaa, torvien toitahduksia ja rumpujen pärinää?
— Minä en kuule — vastasi Sancho — muuta kuin uuhien ja oinasten kovaa määkinää..
Se olikin totta, sillä molemmat laumat olivat nyt ehtineet lähelle.
— Sinä pelkäät, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja siitä johtuu ettet näe etkä kuule oikein; eräs pelon vaikutuksista näet on siinä, että se hämmentää aistit ja saa oliot näyttämään toisilta kuin ovat. Jos siis niin kovin pelkäät, väisty pois ja jätä minut yksin, sillä minä kykenen yksinkin viemään voittoon sen puolen, jolle apuni suon.
Niin sanoen hän kannusti Rocinantea, laski peitsen sojoon ja syöksyi kumpareen rinnettä alas kuin salama.
Sancho huusi hänelle:
— Kääntykää takaisin, armollinen herra Don Quijote, ne ovat totisesti pässejä ja lampaita nuo, joiden kimppuun aiotte käydä. Kääntykää takaisin! Voi minun isääni, siittäjääni! Mitä hulluutta tämä on? Näettehän ettei tässä ole yhtäkään jättiläistä eikä ritaria, ei kissoja, ei varuksia, ei jaettuja eikä kokonaisia kilpiä, ei sinisiä eikä pirunkaan värisiä ukonhattuja. Mitä teettekään? Voi minua vaivaista syntistä!
Don Quijote ei siitä huolinut vaan ajoi eteenpäin huutaen raikuvalla äänellä:
— Hoi, ritarit, te jotka palvelette ja taistelette urhean keisarin Pentapolin Hihankäärijän lippujen alla, seuratkaa minua kaikki, niin saatte nähdä, kuinka helposti kostan hänen puolestaan hänen vihamiehelleen, Trapobanan Alifanfarónille.
Niin sanoen hän ajoi keskelle lampaiden joukkoa ja alkoi pistellä niitä peitsellään niin kiukkuisesti ja rohkeasti kuin olisi tosiaankin ahdistanut verivihollisiansa. Laumojen mukana tulevat paimenet ja karjankaitsijat huusivat hänelle vaatien häntä herkeämään, mutta huomattuaan ettei siitä ollut apua he ottivat vyöltään linkonsa ja alkoivat lähettää nyrkinkokoisia kiviä tervehtimään hänen korviansa. Don Quijote ei välittänyt kivistä vaan ajeli ristiin rastiin huutaen:
— Missä olet, kopea Alifanfarón? Käy esiin! Minä olen yksinäinen ritari ja haluan mies miestä vastaan koetella voimiasi ja ottaa sinut hengiltä rangaistukseksi siitä pahasta, mitä teet urhealle Pentapolin Garamantelle.
Samassa tuli piikiven myhkyrä, joka osui hänen kylkeensä upottaen kaksi kylkiluuta ruumiin sisäosiin. Havaitessaan niin huonosti käyneen hän uskoi varmaan olevansa kuolettavasti tai ainakin vaarallisesti haavoittunut, mutta muisti lääkejuomansa, veti esiin entisen öljykannun, nosti sen huulilleen ja alkoi kumota nestettä kurkkuunsa. Hän ei kumminkaan ehtinyt nauttia sitä niin paljon kuin hänen mielestään oli tarpeen, kun tuli toinen kovakuoriainen, joka sattui hänen käteensä ja lääkeastiaan niin tuimasti, että astia pirstoutui vieden mennessään vielä hänen suustaan kolme tai neljä etu- ja takahammasta ja pahasti ruhjoen kaksi sormea. Niin ankara oli ensimmäinen isku ja niin ankara toinen, että ritari parka auttamattomasti kellahti hevosen selästä. Paimenet tulivat hänen luokseen luullen hänet surmanneensa, keräsivät sitten mitä kiireimmin laumansa, nostivat selkäänsä kuolleet lampaat, joita oli vähintään seitsemän, ja menivät menojaan sen tarkemmin asiaa tutkimatta.
Sancho oli ollut koko ajan kummulla, oli katsellut sieltä isäntänsä mieletöntä menoa, repinyt partaansa ja kironnut sitä aikaa ja hetkeä, jona sallimus oli suvainnut tehdä heistä tuttavat. Nähdessään hänen nyt makaavan maassa ja huomatessaan paimenten jo poistuneen hän lähti kummulta hänen luokseen, huomasi herransa olevan erittäin surkeassa tilassa, vaikka tosin tajuissaan, ja lausui hänelle:
— Sanoinhan teille, herra Don Quijote, että kääntyisitte, koska se, minkä kimppuun hyökkäsitte, ei ollut mikään sotajoukko, vaan lammaslauma.
— Niin tuo konnamainen taikuri, viholliseni, osaa tehdä näkymättömäksi ja muuttaa toiseen hahmoon. Tiedä, Sancho, että hänenlaisensa saavat erittäin helposti meidät näkemään mitä haluavat, ja nyt tuo ilkeä vainooja, kadehtien kunniaa, jonka ilmeisesti olisin saavuttanut tässä taistelussa, muutti vihollisten sotajoukot lammaslaumoiksi. Ellet usko, Sancho, tee ainakin mitä sinulta nyt hartaasti pyydän, jotta vapaudut harhaluuloistasi ja huomaat todeksi mitä sinulle sanon: nouse juhtasi selkään ja aja hiljalleen heidän jälkeensä, niin saat nähdä että he täältä vähän matkan päähän ehdittyään jälleen muuttuvat alkuperäiseen muotoonsa eivätkä ole enää lampaita vaan ilmettyjä ihmisiä, kuten heidät aluksi kuvailin. Älä kumminkaan lähde nyt heti, sillä minä tarvitsen suosiollista apuasi. Tule tänne ja katso, montako syömä- ja etuhammasta minulta puuttuu; minusta näet tuntuu siltä kuin ei suussani olisi enää ainoatakaan.
Sancho työntyi niin lähelle, että silmät olivat melkein potilaan suussa. Juuri silloin oli balsami tehnyt tehtävänsä Don Quijoten vatsassa, ja Sanchon tutkiessa hänen suutansa isäntä syöksi ulos, rajummin kuin pyssy lauetessaan, kaiken, mitä hänen sisässään oli, sokaisten sääliväisen aseenkantajansa kasvot.
— Pyhä Jumalan äiti! — huudahti Sancho — kuinka minun nyt käytiinkään? Tämä syntinen ihminen on varmaan haavoittunut kuolettavasti, koska hänen suustansa purskuu verta.
Hiukan tarkemmin tutkittuaan hän kumminkin huomasi väristä mausta ja hajusta, ettei se ollutkaan verta, vaan palssamia öljykannusta, jonka hän oli nähnyt herransa huulilla, ja samassa hänen mieltänsä etoi niin, että vatsa tuntui vääntyvän nurin ja hän purki sisuksensa vasten isäntänsä silmiä, niin että he olivat molemmat erinomaisessa siivossa. Sancho riensi aasinsa luo hakeakseen haarapussista jotain, millä pyyhkisi ja sitelisi isäntäänsä. Kun haarapussia ei löytynytkään, hän oli vähällä menettää järkensä; hän kirosi jälleen itseään, päätti hiljaa mielessään jättää isäntänsä ja palata kotiin, vaikka menettäisi korvauksen palveluksestansa sekä toivon päästä luvatun saaren käskynhaltijaksi.
Sillä välin Don Quijote nousi, piteli vasemmalla kädellä suutaan estääkseen jäljelle jääneitä hampaita putoamasta, tarttui oikealla Rocinanten ohjaksiin (niin uskollinen ja laatuisa oli Rocinante, että oli seisonut koko ajan liikahtamatta isäntänsä vieressä) ja lähti aseenkantajansa luo, joka nojasi ryntäin aasiinsa, käsi poskella, niin kuin ainakin syviin mietteisiin vaipunut henkilö. Nähdessään hänet siinä tilassa, ilmeisesti ylen murheellisena, Don Quijote sanoi hänelle:
— Kuule, Sancho, kukaan ihminen ei ole toista parempi, ellei hän toimi paremmin kuin toinen. Kaikki nämä kohdallemme sattuneet myrskynpuuskat osoittavat että sää kohta kirkastuu ja asiamme alkavat luontua hyvin; vastoinkäyminen enempää kuin menestyskään ei näet ole pysyväistä, ja siitä seuraa että onnettomuuden kestettyä kauan on onni jo odottamassa. Älä siis sure minulle sattuneita ikävyyksiä, sillä eiväthän ne koske sinuun.
— Kuinka ei? — virkkoi Sancho. — Kuka muu olikaan se, jota eilen poukotettiin, kuin minun isäni poika? Entä haarapussi, joka on tänään minulta tiessään, ja kaikki se maallinen hyvyys, mitä siinä oli, kenen ne ovat, ellei minun?
— Onko haarapussisi kadonnut, Sancho? — kysyi Don Quijote.
— On, totisesti — vastasi Sancho.
— Niin muodoin meillä ei ole tänään mitään syötävää — virkkoi Don Quijote.
— Ei ole, — vastasi Sancho — ellei näillä niityillä ole yrttejä, jotka teidän armonne sanoo tuntevansa ja joilla teidän armonnelaiset kovaonniset vaeltavat ritarit yleensä sellaisia puutteita korvaavat.
Siitä huolimatta vastasi Don Quijote — maittaisi minua nyt aimo kimpale vehnäleipää tai kyrsä liseleipää ja pari silliä paremmin kuin kaikki Dioskorideen yrtit, vaikka olisivatkin tohtori Lagunan[69] selittämät ja kuvittamat. Mutta nouse nyt kumminkin juhtasi selkään, parahin Sancho, ja seuraa minua; Jumala, joka kaikki kaitsee, ei meitä hylkää, varsinkaan koska vaellamme hänen palveluksessaan niin kuin vaellamme, sillä hän ei hylkää ilman hyttysiä, ei maan matosia eikä veden nölliäisiä, vaan on niin armelias, että antaa aurinkonsa nousta niin pahoille kuin hyvillekin ja antaa sataa niin vanhurskaille kuin väärillekin.
— Teidän armonne sopisi paremmin saamamieheksi kuin vaeltavaksi ritariksi — sanoi Sancho.
— Vaeltavat ritarit ovat tietäneet ja heidän tulee tietää kaikenlaisia asioita — sanoi Don Quijote. — Entisinä aikoina näet oli vaeltavia ritareita, jotka saattoivat pitää saarnan tai puheen keskellä sotaleiriä, ikään kuin olisivat saaneet oppiarvonsa Pariisin yliopistossa, mistä voidaan päättää ettei peitsi ole milloinkaan tylsentänyt kynää eikä kynä peistä.
— Olkoon siis niin kuin teidän armonne sanoo; — vastasi Sancho — lähdetään tästä etsimään yösijoja, ja suokoon Jumala että päädymme sellaiseen paikkaan, missä ei ole peitteitä, ei poukottajia, ei aaveita eikä noiduttuja maureja; jos näet niitä on, heitän helvettiin koko rojun ja roskan.
— Rukoile sinä Jumalaa siinä asiassa, poikani, — virkkoi Don Quijote — ja opasta minne mielit, sillä tällä kertaa jätän yömajan valitsemisen sinun tehtäväksesi. Mutta annahan tänne kätesi, tunnustele sormellasi ja katso tarkoin, kuinka monta etu- ja poskihammasta minulta puuttuu tästä oikealta puolelta, yläleuasta, siinä tuntuu kipu.
Sancho ojensi sormensa, tunnusteli ja kysyi:
— Kuinkas paljon mylläreitä teidän armollanne on tavallisesti ollut tällä puolella?'
— Neljä, — vastasi Don Quijote — järkihammasta lukuunottamatta, kaikki eheitä ja erittäin terveitä.
— Ajatelkaa tarkoin mitä sanotte, armollinen herra virkkoi Sancho.
— Neljä, sanon minä, ellei viisi; — vastasi Don Quijote — suustani näet ei ole milloinkaan vedetty minkäänlaista hammasta, niitä ei ole lähtenyt omia aikojaan, eikä yhtäkään ole turmellut hammasmätä eikä luuvalo.
— Niin, tässä alhaalla tällä puolella — sanoi Sancho — ei teidän armollanne ole enempää kuin kaksi ja puoli poskihammasta; ylhäällä taas ei ole puolta eikä mitään, sillä se on sileä kuin kämmenpohjani.
— Minua onnetonta; — sanoi Don Quijote kuultuaan aseenkantajansa murheelliset uutiset — ennemmin olisivat saaneet tärvellä toisen käsivarteni, kunhan ei sitä, joka käyttää miekkaa. Sillä minä sanon sinulle, Sancho, että suu vailla poskihampaita on kuin mylly vailla kiviä, ja hammasta tulee pitää paljon suuremmassa arvossa kuin timanttia. Mutta kaikille näille vaaroille alttiina olemme me, jotka noudatamme ritarikunnan ankaraa järjestystä. Nouse aasin selkään, ystäväni, ja aja edellä; minä seuraan sinua, ja vauhdin saat sinä määrätä mielesi mukaan.
Sancho totteli ja lähti kulkemaan siihen suuntaan, mistä hänen nähdäkseen saattoi löytyä yömaja, poikkeamatta valtamaantieltä, joka niillä tienoilla oli sangen suora.
Kun he siinä matkasivat, aivan hiljalleen, koska Don Quijoten poskiluita jomotti niin, ettei hän saanut elävää rauhaa eikä jaksanut ajatellakaan kiiruhtamista, Sanchon teki mieli huvittaa ja virkistää häntä jotain kertomalla, ja niin hän muun muassa kertoi sen, mitä seuraavassa luvussa esitetään.
Yhdeksästoista luku.
Älykkäistä puheista, joita Sancho Panza ja hänen isäntänsä pitivät, kuolleen ruumiin kanssa sattuneesta seikkailusta ja muista merkillisistä tapahtumista.
— Minusta näyttää, armollinen herra, että kaikki nämä viime päivinä meille sattuneet onnettomuudet ovat aivan epäilemättä olleet rangaistuksena siitä synnistä, jonka teidän armonne on tehnyt ritarikuntansa järjestystä vastaan rikkomalla vannotun valan, jossa lupasitte olla aterioimatta katetussa pöydässä ja huvittelematta kuningattaren kanssa sekä kaikkea muuta siihen kuuluvaa, minkä teidän armonne vannoi täyttävänsä, kunnes riistäisitte sen kypärin Malandrinolta, tai mikä sen maurin nimi on; en sitä oikein muista.
— Olet aivan oikeassa, Sancho, — sanoi Don Quijote — mutta se oli totta puhuen minulta unohtunut, ja sinä puolestasi saat varmasti uskoa joutuneesi poukotettavaksi siitä syystä, ettet ajoissa minulle asiasta muistuttanut. Mutta kyllä minä sen seikan korjaan, sillä ritarikunnalla on keinoja kaiken järjestämiseksi.
— Vannoinkos minä jotain, vai kuinka? virkkoi Sancho.
— Samantekevää, vaikka et vannonutkaan; sanoi Don Quijote, — riittää, kun tiedän ettet suinkaan ole vapaa osallisuudesta, ja olipa sitten niin tai näin, missään tapauksessa ei haittaa, jos ryhdymme asiaa korjaamaan.
— Jos niin on laita, — virkkoi Sancho — niin varokoon teidän armonne unohtamasta tätä samoin kuin valaa; aaveiden voi kukaties jälleen tehdä mieli pitää peliään minun ja teidän armonnekin kanssa, jos havaitsevat teidät niin paatuneeksi.
Heidän ollessaan näissä ja muissa jutuissa heidät yllätti yö keskitiessä, ennen kuin olivat löytäneet tai edes nähneet mitään paikkaa johon yöpyisivät, ja pahinta oli, että he tunsivat nääntyvänsä nälkään, sillä haarapussin hävittyä heiltä puuttui koko muonavarasto. Onnettomuuden lisäksi ja päätökseksi heille sattui vielä seikkailu, joka tosiaankin näytti seikkailulta ilman mitään keinotekoisia otaksumia. Yö näet oli tullut, ja verrattain pimeä, mutta he ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, sillä Sancho otaksui että he valtamaantietä kulkien todennäköisesti saapuisivat johonkin majataloon ehdittyään edetä peninkulman tai kaksi. Matkatessaan siten yön pimeydessä, aseenkantaja nälissään ja hänen isäntänsäkin haluten jotakin syödä, he huomasivat että samaa tietä tuli heitä vastaan suuri joukko valoja, jotka näyttivät liikkuvilta tähdiltä. Ne nähdessään Sancho kauhistui, eikä Don Quijotestakaan olo tuntunut oikein turvalliselta: toinen kiristi aasinsa marhamintaa, toinen hevosensa ohjaksia, ja niin he pysähtyivät tarkasti katsellen mitä tuo saattoi olla. He huomasivat valojen lähestyvän ja likemmäksi tullessaan yhä suurenevan. Sen nähdessään Sancho alkoi vapista kuin elohopean myrkyttämä,[70] ja Don Quijoten hiukset nousivat pystyyn. Viimeksimainittu kuitenkin rohkaisi itseänsä hiukan ja sanoi:
— Sancho, tämä on epäilemättä erinomaisen suuri ja vaarallinen seikkailu, jossa minun täytyy osoittaa urheuttani ja väkevyyttäni.
— Voi minua onnetonta! — vastasi Sancho. — Jos tämä ehkä on jälleen aaveseikkailu, kuten minusta näyttää, niin mistä minulle tulee kylkiluut, jotka sen kestävät?
— Olivatpa millaisia aaveita tahansa, — sanoi Don Quijote — minä en salli niiden koskea nuttusi liepeeseen. Viime kerralla ne saivat pitää sinua pilanaan vain sen vuoksi, etten päässyt hyppäämään piha-aidan yli; mutta nyt olemme väljällä vainiolla, missä voin heiluttaa miekkaani miten haluan.
— Entä jos ne noituvat ja herpaisevat teidät samoin kuin viime kerralla? — virkkoi Sancho. — Mitä silloin on väliä, olemme väljällä vainiolla vai ei?
— Kaikesta huolimatta — virkkoi Don Quijote — pyydän sinua Sancho, olemaan huoletta, sillä saat omin silmin nähdä, kuinka tyynesti minä asiaan suhtaudun.
— Tahdon olla, jos Jumala suo — vastasi Sancho.
He vetäytyivät kumpikin tien toiseen reunaan ja tähystivät jälleen tarkasti mitä nuo liikkuvat valot saattoivat olla, eikä aikaakaan kun näkivät suuren joukon valkopaitaisia hahmoja. Tämä kaamea näky teki kerrassaan lopun Sanchon rohkeudesta, ja hänen hampaansa louskuttivat kuin vuorokuumeessa. Vapiseminen ja hampaiden louske yhä yltyi, kun he selvästi näkivät mitä oli tulossa; he näet havaitsivat suunnilleen kaksikymmentä paitaniekkaa, kaikki hevosten selässä ja palavat soihdut käsissään. Niiden jäljissä tulivat mustiin verhotut paarit, ja niitä seurasi taas kuusi ratsumiestä, joiden suruharsot ulottuivat muulien kavioihin saakka; juhtain hiljaisesta astunnasta näet huomasi etteivät ne olleet hevosia. Valkoisiin puetut hahmot hymisivät itsekseen matalalla ja valittavalla äänellä. Tämä eriskummainen näky sellaisena hetkenä ja niin autiossa seudussa riitti hyvin saamaan Sanchon, jopa hänen isäntänsäkin sydämen pelon valtaan. Se saattoi kuitenkin koskea vain Don Quijotea, sillä Sanchon miehuus oli jo kärsinyt täydellisen haaksirikon. Hänen isäntänsä kävi sittenkin aivan toisin, sillä hänen mieleensä ilmaantui samassa erittäin selvä kuvitelma, että tässä oli eräs hänen kirjoissaan kerrotuista seikkailuista.
Hän kuvitteli näkemänsä ruumispaareiksi, joilla kuljetettiin vaarallisesti haavoittunutta tai kuollutta ritaria; tämän puolesta kostaminen oli yksin hänen tehtävänsä, ja niin hän enempää harkitsematta laski peitsipahasensa sojoon, sijoittui hyvin satulaan ja asettui jalon uskaliaasti ja tyynesti keskelle tietä, mistä paitapukuisten välttämättä täytyi kulkea. Nähdessään heidät aivan läheltä hän korotti äänensä sanoen:
— Pysähtykää, ritarit, tai keitä lienettekään, ja tehkää minulle selkoa keitä olette, mistä tulette, minne menette ja mitä kuljetatte noilla paareilla, sillä kaikesta päättäen olette tehneet tai teille on tehty jotakin vääryyttä, ja on soveliasta ja tarpeellistakin, että saan sen tietää, joko rangaistakseni teitä tekemästänne pahasta tai kostaakseni kärsimänne vääryyden.
— Meillä on kiire, — vastasi eräs paidallinen — majataloon on pitkä matka, emmekä voi pysähtyä antamaan vaatimaanne selitystä.
Samassa hän jo hoputti muuliansa ja ratsasti eteenpäin. Don Quijotea tuo vastaus kovin loukkasi, hän tarttui muulin suitsiin ja sanoi:
— Pysähtykää, käyttäytykää kohteliaammin ja tehkää minulle selkoa siitä, mitä kysyin; ellette niin tee, haastan teidät kaikki taisteluun.
Muuli oli vauhko, ja hänen tarttuessaan suitsiin se säikähti niin että kavahti pystyyn ja heitti ratsastajansa taakseen maahan. Eräs jalan kulkeva palvelija näki paidallisen putoavan ja alkoi herjata Don Quijotea, joka, jo ilmankin vihoissaan, enempää odottamatta laski keihäspahansa sojoon ja kävi erään surupukuisen kimppuun, joka pahoin haavoittuneena kellahti maahan. Sitten hän kääntyi muita vastaan, ja kannattipa katsella, kuinka reippaasti hän hyökkäsi päin ja ajoi heidät pakosalle. Näyttipä kerrassaan siltä kuin Rocinantelle olisivat tuona tuokiona kasvaneet siivet, niin kevyesti ja ylpeästi se liikkui. Paidalliset olivat poikkeuksetta arkaa ja aseetonta väkeä ja vetäytyivät sen vuoksi vastustelematta heti pois taistelusta lähtien laukkaamaan pitkin kenttää palavine soihtuineen, niin että näytti siltä kuin siinä olisi parveillut huvi- ja juhlaöiden naamioituja soihdunkantajia. Surupukuiset olivat kääriytyneet ja kietoutuneet viittoihinsa ja loimiinsa, niin etteivät hekään kyenneet liikahtamaan, joten Don Quijote aivan helposti heidät rusikoi ja pakotti lähtemään karkuun, mikä ei heistä suinkaan ollut mieluista; he näet otaksuivat ettei kurittaja ollut ihminen vaan perkele, joka oli noussut helvetistä ryöstääkseen heidän paareilla kuljettamansa vainajan ruumiin.
Sancho katseli tuota kaikkea ihaillen herransa uskaliaisuutta ja mietti mielessään: »Isäntäni on aivan varmasti niin urhea ja voimallinen kuin hän itse sanoo.» Ensimmäisenä muulinsa selästä keikahtaneen vieressä makasi maassa palava soihtu, jonka valossa Don Quijote voi miehen nähdä. Hän ajoi luo, vei keihäänkärjen miehen silmien eteen ja kehoitti häntä antautumaan uhaten muuten hänet surmata. Kaatunut vastasi:
— Eihän tässä voi paremmin antautua, sillä en kykene liikahtamaankaan, kun sääreni on poikki. Minä rukoilen teidän armoanne, jos olette kristitty ritari, jättämään minut henkiin, koska muuten tekisitte itsenne syypääksi pahaan pyhyyden loukkaukseen, sillä minä olen lisensiaatti ja olen tullut osalliseksi ensimmäiseen vihkimykseen.
— Mikä piru teidät sitten on tänne tuonut, — kysyi Don Quijote — jos kerran olette kirkon miehiä?
— Kysyttekö mikä, herra? — virkkoi kukistunut. — Huono onneni.
— Teitä uhkaa toinen vielä huonompi, — sanoi Don Quijote ‒ ellette selitä kaikkea, mitä teiltä aluksi tiedustelin.
— Varsin mielelläni minä selitän — vastasi lisensiaatti. — Teidän armonne tulee tietää että olenkin vain kandidaatti, vaikka äsken sanoin olevani lisensiaatti, että nimeni on Alonso López ja kotipaikkani Alcobendas. Tulen Baezan kaupungista yhdentoista muun pappismiehen, noiden paenneiden soihdunkantajien kanssa; olemme menossa Segovian kaupunkiin saatellen tuossa paareilla makaavaa ruumista, joka on erään Baezassa kuolleen ja siellä haudattavaksi siunatun herran. Olimme nyt, kuten sanottu, viemässä hänen maallisia jäännöksiään hänen omaan hautaansa Segoviaan, mistä hän on kotoisin.
— Entä kuka hänet surmasi? — kysyi Don Quijote.
— Jumala, ruttokuumeella, joka rupesi häneen — vastasi kandidaatti.
— Niin muodoin — virkkoi Don Quijote — meidän Herramme on vapauttanut minut ankarasta tehtävästä, joka olisi kuulunut velvollisuuksiini, jos joku muu olisi hänet surmannut, nimittäin hänen kuolemansa kostamisesta; koska hänet on surmannut hän, joka hänet surmasi, en voi muuta kuin olla vaiti ja nöyrästi alistua, sillä samoin menettelisin, jos hän minut itseni kuolettaisi. Ja minä haluan ilmoittaa teidän kunnianarvoisuudellenne että olen manchalainen ritari nimeltä Don Quijote ja että toimenani ja tehtävänäni on vaeltaa paikasta toiseen oikoen väärää ja hankkien hyvitystä, loukkauksiin.
— En tiedä, kuinka lienee sen väärän oikomisen laita, — sanoi kandidaatti — sillä minut, joka olin oikein päin, olette viskannut aivan väärään asentoon, niin että minulta on katkennut sääri, joka, ei varmaankaan enää oikene eläessäni; mitä taas minulle hankkimaanne hyvitykseen tulee, olette saattanut minut niin loukatuksi, että jään loukatuksi koko iäkseni; ja onneton seikka oli minulle, kun kohtasin teidät, seikkailujen etsijän.
— Eivät kaikki asiat suju samaan tyyliin vastasi Don Quijote. — Onnettomuus oli siinä, herra kandidaatti López, että tulitte niin kuin tulitte, yön pimeydessä, yllänne nuo messupaidat, palavine soihtuinenne, rukoilla hyristäen, suruharsoissa, niin että tosiaankin. olitte kuin jotakin toisen maailman pahaa joukkoa. Sen vuoksi en voinut jättää velvollisuuttani täyttämättä vaan kävin kimppuunne ja olisin käynyt, vaikka olisin varmasti tietänyt että olitte itse helvetin perkeleitä; niiksi näet teidät koko ajan otaksuin ja katsoin.
— Koska kohtaloni on niin määrännyt, — virkkoi kandidaatti — rukoilen teitä, herra vaeltava ritari (joka olette tehnyt vaellukseni ylen vaikeaksi), auttamaan minua tämän muulin alta, sillä jalkani on pinteessä jalustimen ja satulan välissä.
— Ettepä pidä kiirettä! — sanoi Don Quijote. — Kuinka kauan aioittekaan odottaa, ennen kuin ilmoittaisitte minulle vaivanne?
Hän huusi Sancho Panzaa, mutta tämä ei välittänyt tulemisesta, koska oli parhaillaan keventämässä hyvien herrojen matkueeseen kuuluvan, runsaita muonavaroja kuljettavan muulin kuormaa. Sancho teki päällysnutustaan säkin, keräsi minkä voi ja minkä nyytti veti, lastasi aasinsa selkään ja kiiruhti vasta sitten, isäntänsä huutoa totellen, paikalle. Hän auttoi herra kandidaatin pois muulin alta, sijoitti hänet juhdan selkään ja antoi soihdun hänen käteensä. Don Quijote kehoitti kandidaattia lähtemään kumppaniensa jälkeen ja pyytämään heiltä anteeksi väkivaltaa, jota hän ei ollut voinut olla tekemättä. Sancho sanoi:
— Jos nuo herrat ehkä haluavat tietää kuka oli se urhoollinen, joka heitä niin piteli, teidän armonne sopii sanoa että hän on kuuluisa Don Quijote Manchalainen, jota mainitaan myös nimellä _Murheellisen hahmon ritari_.
Kandidaatti alkoi tehdä lähtöä, ja Don Quijote kysyi Sancholta minkä tähden hän oli katsonut olevan syytä nimittää häntä _Murheellisen hahmon ritariksi_ juuri nyt enemmän kuin koskaan ennen — Sen saatte kohta kuulla — vastasi Sancho. — Katselin teitä tässä hetken aikaa tuon poloisen kädessä olevan soihdun valossa, ja on totinen tosi, etten ole koskaan nähnyt niin surkeata muotoa kuin teidän armonne tänä viime aikana. Se johtuu varmaan jo siitä, että taistelu on teidät uuvuttanut, tai siitä, että suustanne puuttuu poski- ja etuhampaita.
— Eipä suinkaan, — vastasi Don Quijote — vaan siitä, että sen tietäjän mielestä, jonka tehtävänä on kirjoittaa urotöitteni historia, lienee näyttänyt soveliaalta että otan jonkin lisänimen samoin kuin kaikki muinaiset ritarit: eräs heistä nimitti itseänsä _Liekehtivän miekan_, toinen _Yksisarviaisen_, tämä _Neitojen_, tuo _Feniks-linnun_, toinen _Aarnikotkan_, toinen _Kuoleman_ ritariksi, ja näistä nimistä ja vakuunamerkeistä heidät tunnettiin kaikkialla yli maanpiirin. Niinpä sanonkin että tuo mainittu tietäjä nähtävästi toi nyt kielellesi ja mieleesi minulle antamasi nimen _Murheellisen hahmon ritari_, jota tahdon käyttää tästä lähtien; ja jotta tämä nimi minulle paremmin sopisi, aion tilaisuuden tarjoutuessa maalauttaa kilpeeni erittäin murheellisen hahmon.
— Ei kannata haaskata aikaa ja rahaa sellaisen hahmon teettämiseen; — sanoi Sancho — teidän armonne tarvitsee vain näyttäytyä ja kääntyä päin katselijoihin, sillä he nimittävät teitä muitta mutkitta ja ilman mitään sen enempää kuvaa tai kilpeä _Murheellisen hahmon ritariksi_. Voitte uskoa että puhun totta, sillä vakuutan teidän armollenne (ja olkoon tämä sanottu leikillä) nälän ja hampaidenhukan tekevän hahmonne niin surkeaksi, että sitä murheellista kuvaa, kuten sanoin, ei tosiaankaan kaivata.
Don Quijote nauroi Sanchon leikinlaskulle, mutta päätti silti mainita itseään tuolla nimellä, kunhan saisi kilpensä maalautetuksi niin kuin oli ajatellut. Nyt hän virkkoi: