Part 4
Vihdoin hän kuitenkin päästi pojan irti ja antoi hänelle luvan lähteä etsimään tuomariansa, jotta tämä saisi panna täytäntöön julistamansa tuomion. Andres lähti hiukan allapäin, vannoen etsivänsä urhoollisen Don Quijote Manchalaisen, kertovansa hänelle tarkoin mitä oli tapahtunut ja saattavansa isännän seitsenkertaiseen rangaistukseen. Itkien hän silti meni menojaan, ja isäntä jäi nauramaan.
Näin Don Quijote auttoi tämän vääryyden kärsijää. Varsin mielissään siitä, mitä oli tapahtunut, koska oli nähdäkseen aloittanut ritarilliset toimensa ylen onnellisesti ja loistavasti, hän nyt ratsasti kohti kotikyläänsä, sangen tyytyväisenä itseensä, ja puheli puoliääneen:
— Totisesti voit sanoa olevasi onnellisempi kaikkia naisia, jotka nyt elävät maan päällä, oi kaunein kauniista, Dulcinea Tobosolainen, koska sallimus on suonut sinulle kaiken tahtosi ja mielisuosiosi alamaiseksi palvelijaksi niin urhoollisen ja maineikkaan ritarin kuin on nyt ja vastedes Don Quijote Manchalainen, joka, kuten koko maailma tietää, sai eilen ritarinarvon ja jo tänään tuli auttajaksi kaikkein suurimmassa vääryydessä ja solvauksessa, minkä mielettömyys saattoi keksiä ja julmuus toimeenpanna: tänään hän tempasi ruoskan armottoman vihamiehen kädestä, joka aivan syyttä piiskasi hentoa ylhäistä lasta.
Näin puhellen hän saapui paikkaan, missä tie haarautui neljään suuntaan, ja hänen mieleensä johtuivat heti tienristeykset, joissa vaeltavat ritarit painuivat miettimään, mihin suuntaan lähtisivät. Noudattaen heidän esimerkkiänsä hän pysähtyi hetkeksi ja tarkoin asiaa harkittuaan jätti Rocinanten ohjakset valtoimiksi alistaen tahtonsa ratsunsa tahdon alle. Rocinante noudatti entistä aikomustaan lähtien kulkemaan kohti omaa talliansa. Matkattuaan suunnilleen kaksi peninkulmaa Don Quijote havaitsi ison joukon ihmisiä, jotka, kuten myöhemmin kävi ilmi, olivat toledolaisia kauppiaita, matkalla Murciaan ostamaan silkkiä. Heitä oli kuusi, ja he tulivat päivänvarjoineen, mukanaan neljä ratsastavaa palvelijaa ja kolme jalan kulkevaa muulirenkiä. Tuskin ehdittyään heidät nähdä Don Quijote kuvitteli tästä koituvan uuden seikkailun ja tahtoen kaikessa, mikäli hänestä näytti mahdolliselta, jäljitellä kirjoistaan lukemiansa kohtauksia, hän suunnitteli erään, joka hänen mielestään sopi hyvin tällä kertaa. Hän varautui uljasryhtisenä ja pelottomana jalustimiinsa, suori peitsen, nosti kilven rinnalleen ja pysähtyi keskelle tietä odottamaan noita vaeltavia ritareita (niinä hän näet heitä harkintansa perustuksella piti). Heidän saavuttuaan silmän- ja korvankantaman päähän Don Quijote korotti äänensä ja huusi heille häikäilemättä:
— Kaikki pysähtykööt, elleivät kaikki tunnusta ettei koko maailmassa ole kauniimpaa neitoa kuin Manchan keisarinna, verraton Dulcinea Tobosolainen.
Nuo sanat kuultuaan kauppiaat pysähtyivät, ja nähdessään lausujan eriskummaisen hahmon he havaitsivat sekä siitä että sanoista miehen hulluksi. He halusivat kumminkin saada kaikessa rauhassa selville mitä tarkoitti tuo tunnustus, jota hän heiltä vaati, ja eräs heistä, pieni pilkkakirves ja erittäin älykäs mies, sanoi hänelle:
— Herra ritari, emme tiedä kuka on se hyvä rouva, josta puhutte; näyttäkää hänet meille. Jos hän on niin kaunis kuin sanotte, me tunnustamme mielellämme ja ilman mitään pakotusta totuuden, jota lausumaan meitä vaaditte.
— Jos näyttäisin hänet teille, — vastasi Don Quijote mitä ansiota olisi teillä siitä, että tunnustaisitte niin ilmiselvän totuuden? Tärkeätä on, että teidän tulee häntä näkemättä se uskoa, tunnustaa, vakuuttaa, vannoa ja ottaa puolustaaksenne; ellette niin tee, saatte taistella minua vastaan, eriskummainen ja röyhkeä väki. Tulkaa siis joko yksitellen, niin kuin on ritarin velvollisuus, tai kaikki yhdellä kertaa, niin kuin on teidänlaisenne joukkion kehno tapa, minä odotan ja varron teitä tässä, lujasti luottaen asiani oikeuteen.
— Herra ritari, — vastasi kauppias — pyydän teidän armoanne kaikkien meidän tässä olevien ruhtinaiden nimessä, jotta meidän ei tarvitse raskauttaa omiatuntojamme tunnustamalla sellaista, mitä emme ole milloinkaan nähneet emmekä kuulleet ja mikä sitä paitsi koituu suureksi vahingoksi Alcarrian[30] ja Extremaduran kuningattarille, suvaitsemaan armollisesti näyttää meille mainitun rouvan kuvaa, vaikkapa vain vehnänjyvän kokoista, koska siten saatuamme kiinni langanpäästä löydämme koko kerän ja olemme tyytyväiset ja turvalliset ja teidän armonnekin voi olla hyvillään ja katsoa vaatimuksensa täytetyksi; uskonpa vielä olevamme jo nyt niin yksimieliset teidän kanssanne, että vaikka muotokuva osoittaisi hänen toisen silmänsä katsovan kieroon ja toisesta vuotavan sinoberia ja rikkiä, kaikesta huolimatta lausuisimme teidän armonne mieliksi hänestä kaikkea kiitosta, mitä vain haluatte.
— Hänestä ei vuoda, te hävyttömät hirtehiset, — vastasi Don Quijote vihan vimmassa — ei vuoda, sanon minä, mitä väitätte vuotavan, vaan hänestä tihkuu hienonhienona höyteenä ambra ja zibet; ei hän myöskään ole kierosilmäinen eikä kyttyräselkäinen, vaan suorempi kuin Guadarraman pyökkipuusta veistetty kehrävarsi. Mutta teidät minä vaadin tilille valtiattareni ihanuutta ankarasti herjaavista sanoistanne!
Tuon lausuttuaan hän syöksyi peitsi sojossa sitä miestä vastaan, joka oli puhunut, niin rajusti ja kiukkuisesti, että uskaliaan kauppiaan olisi käynyt huonosti, ellei Rocinante olisi hänen onnekseen kesken kaiken kompastunut ja kaatunut. Rocinante kaatui, ja hänen herransa kieri kauas kentälle eikä kyennyt yrittämälläkään nousemaan, koska peitsi, kilpi, kannukset ja kypäri sekä painavat vanhanaikaiset varukset olivat ylivoimaisena esteenä. Kokiessaan siinä turhaan päästä jaloilleen Don Quijote huusi:
— Älkää paetko, pelkurit, odottakaa, kelvottomat; ei ole minun syyni vaan hevoseni, että tässä makaan.
Eräs joukon muulirenki, joka ei suinkaan ollut varsin hyvänsävyinen, ei sietänyt kuulla onnettoman kumoutuneen pahoja herjauksia haluamatta vastata niin, että tuntui kylkiluissa. Hän astui luo, otti peitsen, katkoi sen ja alkoi kappaleella pehmittää Don Quijotea hutkien hänet varuksista huolimatta melkein rouheiksi. Rengin isännät tosin huusivat kehoittaen lopettamaan ja jättämään hänet sikseen, mutta renki oli sydämystynyt eikä mielinyt luopua leikistä ennen kuin oli saanut täysin purkaa kiukkunsa. Hän sieppasi toisetkin peitsenkappaleet ja hakkasi ne rikki onnettomaan kukistuneeseen, joka satelevista iskuista huolimatta ei sulkenut suutaan, vaan uhkaili taivasta ja maata ja maantierosvoja, joiksi hän kohtaamiansa lopulta luuli.
Renki väsyi vihdoin, ja kauppiaat lähtivät eteenpäin saatuaan koko matkan ajaksi riittävästi puheenaihetta tuosta möyhennetystä kovaonnisesta. Havaittuaan jääneensä yksin Don Quijote yritti jälleen nousta, mutta kuinka hän olisikaan siihen kyennyt mukiloituna ja melkein ruhjottuna, kun ei olisi kyennyt terveenä ja voimissaankaan? Sittenkin hän katsoi olevansa onnellinen, koska tällainen onnettomuus hänen nähdäkseen saattoi kohdata ainoastaan vaeltavia ritareita ja koko tapahtumaan oli syypää hänen hevosensa; mutta nouseminen ei käynyt päinsä, niin kovin oli hänen koko ruumiinsa runneltu.
Viides luku,
jossa jatkuu kertomus ritarimme onnettomuudesta.
Havaittuaan ettei tosiaankaan kyennyt liikahtamaan hän päätti turvautua tavalliseen keinoonsa, ruveta ajattelemaan jotakin lukemiensa kirjojen kohtausta, ja hänen hämmentyneeseen mieleensä johtui kertomus Carloton[31] haavoittamasta ja vuoristoon oman onnensa nojaan jättämästä Baldovinosta ja Mantovan rajakreivistä, tarina, jonka lapset tuntevat, jota nuorukaiset eivät unohda, jota vanhukset ihastelevat uskoen sen todeksi, vaikka se ei ole todempi kuin Muhammedin ihmeet. Se näytti hänestä hyvin soveltuvan tilanteeseen, jossa hän oli, ja niin hän alkoi ankaraa tuskaa ilmaisten kieriä maassa ja heikolla äänellä lausua mitä metsään jätetyn ritarin kerrotaan sanoneen:
Miss' ihana valtiatar, oi, nyt myötätuntoa on? Et ehkä tuskaani nähdä voi, vai oletko uskoton?
Niin hän lausui koko romanssin, nekin säkeet, joissa sanotaan.
Sallimus järjesti niin, että hänen tuohon säkeeseen ehdittyään sattui sitä tietä kulkemaan eräs hänen oman paikkakuntansa talonpoika, saman kylän asukas, joka palasi myllyltä vehnäkuormaa viemästä. Nähdessään maassa makaavan miehen hän tuli luo, kysyi kuka hän oli ja mikä häntä vaivasi, koska hän niin surkeasti valitti. Don Quijote uskoi varmaan, että tulija oli Mantovan markiisi, hänen enonsa, eikä niin muodoin vastannut hänelle muuten kuin laulamalla edelleen romanssia, kertoen siten onnettomuudestaan ja Keisarin pojan rakkaudesta hänen puolisoonsa aivan samoin kuin romanssissa lauletaan.
Kuunnellessaan tuota järjetöntä esitystä talonpoika oli ihmeissään. Hän riisui ritarilta silmikon, joka oli iskuista ihan pirstoutunut, pyyhki hänen pölyn peittämät kasvonsa, tunsi hänet sen tehtyään ja sanoi:
— Herra Quijana,[32] — se näet varmaan oli ollut hänen nimensä, kun hän oli järjissään eikä ollut vielä muuttunut rauhallisesta hidalgosta vaeltavaksi ritariksi — kuka on teidän armonne näin peitonnut?
Mutta ritari jatkoi vain romanssiansa, kysyipä toinen mitä tahansa. Sen havaittuaan kelpo mies riisui niin hyvin kuin osasi hänen rinta- ja selkähaarniskansa katsoakseen, oliko hän haavoittunut, mutta ei nähnyt verta eikä naarmuakaan. Hän sai miehen nostetuksi ja sijoitti hänet melkoista vaivaa nähden aasinsa selkään, koska piti sitä rauhallisempana ratsuna. Hän kokosi varukset ja aseet, vieläpä peitsenkappaleetkin, sitoi ne Rocinanten selkään, tarttui sitten hevosen suitsiin ja aasin päitsiin ja asteli kohti kotikylää, kovin mietteissään Don Quijotelta kuulemiensa sekavien puheiden tähden. Yhtä mietteliäs oli Don Quijotekin; runsaan löylytyksen ja möyhennyksen vuoksi hänen oli melkein mahdoton pysytellä aasin selässä, ja hän lähetti tavan takaa huokauksia taivaaseen päin, niin että talonpoika katsoi jälleen olevansa velvollinen tiedustelemaan mikä häntä vaivasi; ja näyttääpä siltä kuin itse piru olisi johdattanut ritarin muistiin kaikki ne tarinat, jotka soveltuivat hänen omiin koviin kokemuksiinsa; nyt hän näet Baldovinon unohdettuaan muisti maurin Abindarráezin, jonka Antequeran linnanherra Rodrigo de Narváez[33] otti vangiksi ja kuljetti salaa linnaansa. Kun siis talonpoika jälleen kysyi, kuinka hän voi ja mikä häntä vaivasi, hän vastasi samoin sanoin ja lauseparsin kuin vangittu Abencerraje[34] oli vastannut Rodrigo de Narváezille, niin kuin oli tarinan lukenut Jorge Montemayorin _Dianasta_, mihin se on kirjoitettu, ja hän sovitti sen niin osuvasti, että talonpoika manaili itseänsä hiiteen joutuessaan kuuntelemaan sellaista mieletöntä latelua. Siitä hänelle selvisi että naapuri oli hullu, ja hän koki joutua mitä pikimmin kotiin vapautuakseen Don Quijoten pitkien puheiden herättämästä mieliharmista. Lopuksi Don Quijote lausui:
— Jalo herra Don Rodrigo de Narváez, teidän armonne tulee tietää että mainitsemani kaunis Jarifa on nyt suloinen Dulcinea Tobosolainen, jonka tähden minä olen suorittanut, suoritan ja tulen suorittamaan kaikkein mainioimpia ritarillisia tekoja, mitä maailmassa on milloinkaan nähty, nähdään tai tullaan näkemään.
Siihen talonpoika vastasi:
— Niin, mutta nähkääs, jalo herra, enhän minä vaivainen syntinen ole Don Rodrigo de Narváez enkä Mantovan markiisi, vaan kylänmiehenne Pedro Alonso, eikä teidän armonne ole Baldovino eikä Abindarräez vaan kunnianarvoinen hidalgo herra Quijana.
— Minä tiedän kuka olen, — vastasi Don Quijote — ja tiedän voivani olla sekä ne, jotka olen maininnut, että kaikki kaksitoista Ranskan pääriä,[35] vieläpä kaikki Maineen yhdeksän sankaria,[36] sillä minun urotyöni ovat suuremmat kuin kaikki ne, joita he ovat suorittaneet joko kaikki yhdessä tai kukin erikseen.
Näitä ja muita samanlaisia puheita pitäen he saapuivat kylään illansuussa; mutta talonpoika odotti, kunnes tulisi vielä hiukan pimeämpi, jotta ihmiset eivät näkisi peitottua hidalgoa niin vaivaisena ratsastajana. Kun hänen mielestään sitten oli tullut sopiva hetki, hän jatkoi matkaa kylään ja Don Quijoten taloon, jonka havaitsi olevan ankaran kuohunnan tilassa. Siellä olivat kirkkoherra ja parturi, molemmat Don Quijoten hyviä ystäviä, ja emännöitsijä oli heille huutamassa:
— Mitä arvelee teidän armonne, herra lisensiaatti Pero Pérez — se näet oli papin nimi — isäntäni onnettomuudesta? Kolmeen päivään ei ole nähty häntä, ei hevosta, ei kilpeä, ei peistä eikä varuksia. Voi minua onnetonta, minä ajattelen aina vain, ja se on niin varma kuin kuolema, että nuo hänen kirotut ritarikirjansa, joita hän lakkaamatta lukee, ovat vieneet häneltä järjen. Nyt muistankin kuulleeni hänen monet kerrat sanovan, itsekseen puhellen, että hän mieli ruveta vaeltavaksi ritariksi ja lähteä maailmalle etsimään seikkailuja. Saatana ja Barabbas perikööt sellaiset kirjat, jotka ovat niin tärvelleet koko Manchan hienoimman pään.
Sisarentytär sanoi samaa, vieläpä enemmänkin:
Tiedättekö, mestari Nicolás, — se näet oli parturin nimi — että enoni painui usein lukemaan noita kelvottomia kovanonnen kirjoja kaksi vuorokautta pääksytysten, minkä jälkeen hän viskasi kirjan kädestään, tarttui miekkaansa ja sivalteli sillä seiniä. Vihdoin kovin väsyttyään hän sanoi surmanneensa neljä kirkontornin suuruista jättiläistä, ponnistuksen hänestä pusertamaa hikeä hän sanoi taistelussa saamistaan haavoista vuotavaksi vereksi, ja sitten hän joi ison ruukun raikasta vettä, oli jälleen terve ja rauhallinen ja sanoi että hänen nauttimansa vesi oli ylen kallis juoma, jonka oli lähettänyt tietäjä Esquife,[37] suuri noita ja hänen ystävänsä. Mutta koko syy on minun, kun en ilmoittanut armollisille herroille enoni hullutuksista, jotta olisitte voineet asian korjata, ennen kuin se ehti kehittyä näin pitkälle, ja polttaa kaikki nuo kirotut kirjat, joita hänellä on paljon yhtä hyvin polttamisen ansaitsevia kuin jos olisivat kerettiläisten kirjoittamia.
— Samaa sanon minäkin, — virkkoi kirkkoherra — ja eipä totisesti huominen päivä ole lopussa ennen kuin ne on julkisesti tutkittu ja tuomittu poltettaviksi, jotta eivät anna lukijoilleen aihetta menetellä niin kuin hyvä ystäväni nähtävästi on menetellyt.
Kaiken tuon kuulivat talonpoika ja Don Quijote, ja ensinmainittu, jolle siten täysin selvisi naapurin sairauden laatu, aloitti kovalla äänellä:
— Avatkaa, hyvät herrat, herra Baldovinolle ja Mantovan markiisille, joka saapuu vaikeasti haavoittuneena, sekä herra maurille Abindarrézille, jota kuljettaa vankinaan urhoollinen Rodrigo de Narváez, Antequeran linnanpäällikkö.
Tuon kuultuaan kaikki lähtivät ulos, ja tunnettuaan ystävänsä, isäntänsä ja enonsa, joka ei ollut vielä astunut aasin selästä, koska ei ollut niissä voimissa, he kiiruhtivat häntä syleilemään. Hän lausui:
— Pysykää kaikki alallanne, sillä minä palajan haavoitettuna, mihin hevoseni on syypää. Saattakaa minut vuoteeseen ja kutsukaa, jos mahdollista, tietäjänainen Urganda hoitamaan ja parantamaan minun haavojani.
— Kas niin, ota ja vie, — virkkoi nyt emännöitsijä enkös aavistanut aivan oikein mitä jalkaansa isäntä ontuu! Tulkaa nyt sisään Jumalan nimessä, kyllä me osaamme teidät parantaa sen Hurgadan tulemattakin. Kirotut, sanon minä, ja vieläkin ja sata kertaa kirotut olkoot nuo ritarikirjat, jotka ovat saattaneet teidän armonne tähän surkeaan tilaani.
Hänet vietiin heti vuoteeseen, mutta alettaessa sitten tarkastella hänen haavojansa niitä ei löytynytkään. Hän selitti että koko juttu johtui ruhjevammasta, jonka hän oli saanut, kun hän ja hänen ratsunsa Rocinante olivat pahasti kaatuneet taistellessaan kymmentä hirmuista ja hävytöntä jättiläistä vastaan, joiden vertaisia ei hevin tapaa mailta mantereilta.
— Vai niin, — virkkoi kirkkoherra — onko jättiläisiäkin leikissä mukana? Kaiken pyhän nimessä minä poltan ne huomenna, ennen kuin ehtoo joutuu.
He esittivät Don Quijotelle vielä lukemattomia kysymyksiä, mutta hän ei huolinut vastata niihin yhteenkään muuten kuin kehoittaen heitä antamaan ruokaa ja unenrauhaa, koska hän kaipasi eniten juuri tätä. Niin tapahtui, ja kirkkoherra kyseli talonpojalta pitkin ja poikin, kuinka hän oli Don Quijoten kohdannut. Talonpoika kertoikin hänelle kaiken, muun muassa ne hullutukset, joita ritari oli ladellut maassa maatessaan ja kotiin kuljetettaessa, ja siitä lisensiaatti sai entistä suuremman halun tehdä mitä hän seuraavana päivänä teki, nimittäin kutsua ystävänsä parturin, Nicolás-mestarin, jonka kanssa sitten saapui Don Quijoten taloon.
Kuudes luku.
Hupaisesta ja perinpohjaisesta tarkastuksesta, jonka kirkkoherra ja parturi toimittivat mielevän hidalgomme kirjastossa.
Don Quijote nukkui yhä vielä. Kirkkoherra pyysi sisarentyttäreltä sen huoneen avaimia, jossa olivat kirjat, onnettomuuden aikaansaajat, ja hän antoi ne varsin mielellään. Huoneeseen astuivat kaikki, emännöitsijä muiden mukana, ja sieltä löytyi toista sataa erittäin hyvin sidottua suurikokoista teosta ja lisäksi pienempiä. Ne nähtyään emännöitsijä poistui huoneesta kiireimmiten ja toi kohta palatessaan kupposen vihkivettä sekä pirskottimen. Hän sanoi:
— Kas tässä, kunnianarvoinen herra lisensiaatti, ottakaa ja pirskottakaa kaikkialle huoneeseen, jottei joku noissa kirjoissa piilevistä monilukuisista noidista pääse meitä noitumaan siten kostaakseen rangaistusta, johon tahdomme heidät saattaa karkottamalla heidät maailmasta.
Emännöitsijän yksinkertaisuus nauratti lisensiaattia, ja hän käski parturia antamaan kirjat yksitellen, nähdäkseen mitä ne käsittelivät, koska voi sattua että niiden joukosta löytyi sellaisiakin, jotka eivät ansainneet roviorangaistusta.
— Ei, — virkkoi sisarentytär — ei ole syytä säästää ainoatakaan, sillä ne ovat kaikki olleet vahingontekijöitä; on paras heittää ne ikkunasta pihalle, latoa ne pinoon ja sytyttää palamaan, tai vielä parempi viedä ne tanhualle ja rakentaa rovio sinne, niin ei ole haittaa savusta.
Emännöitsijä oli samaa mieltä: niin kiihkeästi he molemmat toivoivat noiden viattomien kuolemaa; mutta kirkkoherra ei siihen suostunut, ellei saanut sitä ennen lukea ainakin kirjojen nimiä. Ensimmäinen Nicolás-mestarin hänelle ojentama oli _Neljä kirjaa Amadis Gallialaisesta_. Kirkkoherra lausui:
— Sepä ihmeellinen seikka, sillä, kuten olen kuullut sanottavan, juuri tämä ritariromaani on ensimmäinen Espanjassa painetuista ja kaikkien toisten alku ja juuri, joten on mielestäni oikeus ja kohtuus, että tuomitsemme sen, ylen vaarallisen lahkokunnan perustajan, armotta poltettavaksi.
— Ei, hyvä herra, — virkkoi parturi — minä olen kuullut myös sanottavan että se on paras kaikista senlaatuisista kirjoista, mitä milloinkaan on sepitetty, joten se on armahdettava ainoana lajissaan.
— Niin oikein, — sanoi kirkkoherra — ja siitä syystä pitäköön toistaiseksi henkensä. Katsotaanpa mikä on se toinen siinä vieressä.
— Se on —vastasi parturi — _Esplandiánin, Amadis Gallialaisen laillisen pojan urotyöt_.
— Totisesti-, — sanoi kirkkoherra — isän oivallisuuden ei tule hyödyttää poikaa. Tässä, rouva emännöitsijä, avatkaa tuo ikkuna ja heittäkää kirja tanhualle, ja olkoon se rakennettavan roviokasan perustuksena.
Emännöitsijä teki varsin mielellään työtä käskettyä, ja Esplandián parka lensi tanhualle kärsivällisesti odottamaan uhkaavaa tulikuolemaa.
Seuraava — virkkoi kirkkoherra.
Tässä tulee — sanoi parturi — _Kreikan Amadis_, ja kaikki muutkin tässä rivissä kuuluvat luullakseni samaan Amadis-sukuun.
— Ulos tanhualle kaikki tyynni, — sanoi kirkkoherra — sillä saadakseni polttaa kuningatar Pintiquinestran ja Darinel-paimenen, hänen paimenlaulunsa ja tekijän kirotun sekavan kertomuksen polttaisin niiden kanssa isäni, joka on minut siittänyt, jos hän vaeltaisi täällä vaeltavan ritarin hahmossa.
Sitä mieltä olen minäkin — vakuutti parturi.
Samoin minä — lisäsi sisarentytär.
Koska niin on laita, virkkoi emännöitsijä — niin antakaa tänne, ja menkööt tanhualle.
Ne annettiin emännöitsijälle, ja niitä oli paljon. Hän säästi itseltään portaiden vaivat viskaamalla ne alas ikkunasta.
— Mikäs se möykky on? — kysyi kirkkoherra.
Tämä vastasi parturi — on _Don Olivante de Laura_.
Tämän kirjan tekijä — sanoi kirkkoherra — oli sama mies, joka sepitti _Kukkatarhan_, ja enpä totisesti osaa ratkaista kumpi niistä on totuudellisempi tai, paremmin sanoen, vähemmän valheellinen; tiedän vain että tämä lentää tanhualle, niin mieletön ja julkea se on.
— Tämä seuraava on _Hyrkanian Florismarte_ — sanoi parturi.
— Tässäkö hän on, herra Florismarte? — virkkoi kirkkoherra.
— Niinpä hän saa totisesti siirtyä heti ulos, eriskummaisesta syntymästään ja haaveellisista seikkailuistaan huolimatta, sillä hänen tympeän kuiva tyylinsä ei muuta ansaitse. Tanhualle vain, ja samoin tämä toinen, rouva emännöitsijä.
— Mielelläni, hyvä herra — vastasi emännöitsijä täyttäen käskyn erittäin iloisesti.
— Tämä on _Ritari Platir_ — sanoi parturi.
— Se on vanha kirja, — selitti kirkkoherra — mutta en minä löydä siitä mitään sellaista, mikä ansaitsisi sääliä. Menköön armotta muiden mukana.
Niin tapahtui. Avattiin taas kirja ja havaittiin että sen nimi oli _Ristinritari_.
— Kirjalla on niin pyhä nimi, että sen vuoksi voisi antaa anteeksi sen typeryyden; mutta on myös tapana sanoa että »ristin takana piilee piru»; menköön rovioon.
Parturi otti taas kirjan ja sanoi:
— Tämä on _Ritaritekojen kuvastin_.
— Kyllä tunnen hänen armonsa! — sanoi kirkkoherra. Tässä vaeltaa Montalbánin herra Rinaldo ystävineen ja kumppaneineen, jotka ovat pahempia ryöväreitä kuin Cacus, sekä totuutta harrastava historiankirjoittaja Turpin.[38] Totta puhuen tahtoisin tuomita heidät vain iäkseen maasta karkotettaviksi, ellei muusta syystä, niin sen vuoksi, että hekin ovat antaneet osansa kuuluisan Matteo Bojardon[39] sepitelmään, josta kristitty runoilija Ludovico Ariostokin kutoi kudelmansa. Ellei hän tässä tavatessamme puhu omaa kieltänsä vaan jotakin toista, en kunnioita häntä vähän vähääkään, mutta jos puhuu maansa kieltä, kumarran kauniisti.
— Hän on tässä käsissäni italiaksi, — sanoi parturi — mutta en minä hänestä mitään ymmärrä.
— Eipä hyvä olisikaan, jos ymmärtäisitte, — vastasi kirkkoherra — ja emmepä moittisi herra Kapteenia, vaikka hän ei olisikaan tuonut sitä Espanjaan ja tehnyt siitä kastilialaista, sillä hän vähensi melkoisesti sen luontaista arvoa, niin kuin ainakin ne, jotka mielisivät kääntää runoteoksia toiseen kieleen, sillä menettelivätpä he kuinka huolellisesti ja taitavasti tahansa, he eivät koskaan saavuta alkuperäisen täydellisyyttä. Ehdotan siis että tämä kirja ja kaikki ne, jotka käsittelevät näitä ranskalaisia aiheita, viedään säilytettäviksi kuivaan kellariin, kunnes paremmin asiaa harkittaessa nähdään mitä niille on tehtävä, lukuun ottamatta erästä täällä kuljeksivaa _Bernardo del Carpiota_ ja toista, _Roncesval_-nimistä, sillä jos ne saan käsiini, siirrän ne välttämättä emännöitsijälle, ja hän tuiskaa ne tuleen, ilman yhtään armoa.
Kaiken tämän vakuutti oikeaksi parturi pitäen sellaista menettelyä oikeana ja varsin viisaana, koska tiesi kirkkoherran niin hyväksi kristityksi ja niin totuutta rakastavaksi, ettei hän missään nimessä lausuisi mitään siitä poikkeavaa. Sitten hän avasi erään toisen kirjan, jonka havaitsi olevan _Olivan Palmerinin_, ja sen vieressä oli toinen nimeltä _Englannin Palmerin_. Sen nähtyään lisensiaatti lausui:
— Hakattakoon tämä oliivipuu heti haloiksi ja poltettakoon, niin ettei siitä jää tuhkaakaan, mutta tämä Englannin palmu säästettäköön ja säilytettäköön sitä niin kuin Dareios-kuninkaalta sotasaaliiksi saatua lipasta, jossa Aleksanteri käski säilyttää Homeroksen teoksia. Tämä kirja, herra kuomaseni, nauttii kunnioitusta kahdesta syystä: ensinnäkin sen vuoksi, että se sinänsä on oikein hyvä, ja toiseksi, koska tiedetään kertoa, että sen on sepittänyt eräs Portugalin viisas kuningas. Kaikki Miraguardan linnan seikkailut ovat erittäin oivallisia ja taitavasti esitettyjä, keskustelujen kieliparsi on sievä ja selvä sekä noudattaa ja pitää silmällä sangen asianmukaisesti ja älykkäästi puhujan säätyä. Arvelen siis että teidän siihen suostuessanne, mestari Nicolás, jätetään polttamatta tämä sekä _Amadis Gallialainen_, mutta luovutetaan tuhon omiksi kaikki muut, mitä enempää tutkimatta ja tunnustelematta.
Ei, herra kuomaseni, — vastasi parturi — minulla on tässä kuuluisa _Don Belianis_.
— Se, ‒ virkkoi kirkkoherra — ja sen toinen, kolmas ja neljäs osa kaipaavat hiukan rabarberia purkaakseen ylenmääräistä sappeansa. Sitä paitsi täytyy poistaa niistä kaikki, mikä koskee Maineen linnaa, ja muut merkittävämmät sopimattomat seikat. Sen vuoksi myönnämme niille vielä armonaikaa, ja jos ne parantavat itseään, käsittelemme niitä laupiaasti tai oikeudenmukaisesti. Säilyttäkää te, kuomaseni, niitä toistaiseksi luonanne, mutta älkää salliko kenenkään niitä lukea.
— Mielelläni — vastasi parturi.
Vaivautumatta enempää lukemaan ritariromaaneja kirkkoherra käski emännöitsijää ottamaan kaikki isokokoiset nidokset ja heittämään ne tanhualle. Tuo ei kaikunut kuuroille korville eikä sitä tarvinnut sanoa kahta kertaa, sillä niiden polttaminen oli emännöitsijästä mieluisempaa kuin kaikkein suurimman ja hienoimman palttinan aloittaminen. Niinpä hän sieppasikin niitä suunnilleen kahdeksan yhdellä kertaa ja viskasi ne ulos ikkunasta. Kun hän otti niin paljon kerrallaan, putosi eräs kirja parturin jalkojen eteen; hänen teki mieli nähdä kenen kirjoittama se oli, ja hän havaitsi että nimenä oli _Kuuluisan ritarin Tirante Valkoisen historia_.
— Herra siunatkoon, — huusi kirkkoherra kimakasti — onko täällä Tirante Valkoinen! Antakaa se tänne, kuomaseni, luulenpa löytäneeni siitä mielihyvän aarreaitan ja ajanvietteen kultakaivoksen. Tässä on Montalbánin herra Kyrieleison, urhoollinen ritari, hänen veljensä Montalbánin Tuomas ja ritari Fonseca sekä urhean Tiranten taistelu verikoiraa vastaan, neiti Elämäni riemun sukkeluudet, leskirouva Levollisen lemmenseikat ja juonet ja rouva Keisarinna, joka on rakastunut asepalvelijaansa Hippolytokseen. Uskokaa minua, herra kuomaseni, tämä on maailman paras kirja lajiansa: siinä ritarit syövät, he nukkuvat ja kuolevat vuoteissaan, tekevät testamenttinsa ennen kuolemaansa, ja siinä on vielä yhtä ja toista muutakin, mitä tällaisista kirjoista yleensä puuttuu. Kaikesta huolimatta sanon teille että sen kirjoittaja, koska hän tahallaan sepitti niin paljon mielettömyyksiä, olisi syystäkin voitu tuomita kaleereille koko iäkseen. Viekää kirja kotiin ja lukekaa se, niin näette että kaikki, mitä olen siitä sanonut, on totta.
— Sen teen; — vastasi parturi — mutta mihin panemme nämä jäljelle jääneet pienet kirjat?
— Nämä — sanoi kirkkoherra — eivät taida ollakaan ritariromaaneja vaan runokirjoja.
Hän avasi erään niistä, havaitsi sen olevan Jorge de Montemayorin _Dianan_, otaksui että kaikki muutkin olivat samaa lajia ja virkkoi:
— Nämä eivät ansaitse polttamista niin kuin nuo toiset, koska eivät tee nyt eivätkä vastakaan sellaista vahinkoa kuin ritariromaanit ovat tehneet; nämä näet ovat erittäin järkeviä kirjoja, joista ei koidu haittaa kenellekään sivulliselle.
— Ah, kunnianarvoinen herra, — sanoi sisarentytär — voitte antaa polttaa ne yhtä hyvin kuin nuo toiset, sillä ei olisi mikään ihme, jos herra enoni ritaritaudista toivuttuaan saisi niitä lukiessaan päähänsä ruveta paimeneksi ja lähteä vaeltamaan metsiin ja vainioille laulaen ja soittaen tai vielä onnettomammin rupeisi runoilijaksi, mikä kuuluu olevan parantumaton ja tarttuva tauti.
Neiti on oikeassa; — virkkoi kirkkoherra — on parasta poistaa tämä kompastuskivi ja houkutus ystävämme tieltä. Mitä nyt ensinnäkin tulee tähän Montemayorin _Dianaan_, ei sitä mielestäni ole poltettava, poistetaan siitä vain kaikki, mikä koskee tietäjänaista Feliciaa ja noiduttua vettä, sekä melkein kaikki pitkämittaiset säkeet, säilyttäköön sitten Jumalan nimessä suorasanaiset kappaleensa ja kunnian siitä, että on senlaatuisten kirjojen joukossa ensimmäinen.
— Tämä seuraava — sanoi parturi — on _Diana_, niin sanottu »_Salamancalaisen toinen Diana_», ja tämä toinen, sekin samanniminen, on Gil Polon tekemä.
— Salamancalaisen sepustus — virkkoi kirkkoherra — liittyköön lisänä tanhualle tuomittujen joukkoon, mutta Gil Polon teos säilytettäköön kuin se olisi itse Apollon sepittämä. Eteenpäin, kuomaseni, pidetäänpä kiirettä, sillä on jo kohta myöhä.
— Tämä kirja, — sanoi parturi avaten jälleen erään — on _Kymmenen kirjaa lemmenvaiheista_, sardinialaisen runoilija Antonio de Lofrason sepittämä.
— Niin totta kuin olen papiksi vihitty — virkkoi kirkkoherra — ei ole milloinkaan kirjoitettu toista niin hupaista ja hullunkurista kirjaa koko sinä aikana, Apollo on ollut Apollo, runottaret ovat olleet runottaria ja runoilijat runoilijoita. Se on sommittelultaan paras ja verrattomin kaikista senlaatuisista päivän valkeuteen ilmestyneistä, ja ken ei ole sitä lukenut, saa varmaan uskoa ettei ole milloinkaan lukenut mitään miellyttävää. Antakaa se minulle, kuomaseni; tämä löytö on minulle arvokkaampi kuin olisi firenzeläisestä verasta tehty lahjaksi saamani kauhtana.
Hän asetti sen eri paikkaan kovin hyvillään, ja parturi jatkoi: Nämä seuraavat ovat _Iberian paimen, Henaresin nymfit_ ja _Mustasukkaisuuden karvaat kokemukset_.
— Ei mitään enempiä puuhia, — virkkoi kirkkoherra — vaan jätetään ne emännöitsijän väkevän maallisen käsivarren haltuun, ja älköön minulta kysyttäkö minkä tähden, muuten emme suoriudu koskaan tehtävästämme.
— Nyt tulee _Filidan paimen_.
— Ei se ole paimen — virkkoi kirkkoherra — vaan erittäin älykäs hovimies; sitä säilytettäköön kuin kallisarvoista jalokiveä.
— Tämä iso, joka nyt tulee, — sanoi parturi — on nimeltään _Monenmoisten runoelmien aarreaitta_.
— Jos niitä olisi vähemmän, — sanoi kirkkoherra — niitä pidettäisiin paremmassa arvossa; tästä kirjasta on karsittava ja pyyhittävä muutamia kelvottomia kohtia, joita siinä on oivallisten joukossa. Säilytettäköön, koska sen tekijä on ystäväni ja koska hän on kirjoittanut toisia suurenmoisempia ja ylevämpiä teoksia.
— Tämä — jatkoi parturi — on _López Maldonadon laulukirja_.