Part 7

— Onnellinen aikakausi ja onnelliset ne vuosisadat, joita muinaisen ajan ihmiset nimittivät kultaisiksi, eivät suinkaan siitä syystä, että kultaa, jota nykyisenä rauta-aikana pidetään erinomaisessa arvossa, olisi tuona onnellisena aikana saatu aivan vaivattomasti, vaan siksi, että silloin eläville ihmisille olivat tuntemattomat nämä kaksi sanaa: sinun ja minun. Tuona pyhänä aikakautena oli kaikki yhteistä: jokapäiväisen elatuksen hankkimiseksi ei kenenkään tarvinnut tehdä muuta kuin kättään ojentamalla ottaa se jykevistä tammista, jotka auliisti tarjosivat makeita ja kypsiä hedelmiänsä. Kirkkaat lähteet ja solisevat purot soivat ihmisille mitä runsaimmin maukasta ja läpikuultavan puhdasta vettä. Kallion halkeamiin ja puiden onteloihin perustivat uutterat ja älykkäät mehiläiset yhteiskuntansa luovuttaen epäitsekkäästi ylen suloisen työnsä runsaan sadon kenen käteen tahansa. Uljaat korkkipuut antoivat itsestään, oman anteliaisuutensa vuoksi, mitään muuta temppua vaatimatta, leveän ja kevyen kuorensa, jolla ihmiset alkoivat peittää paksujen paalujen varaan vain ilmanalan tuimuuden takia rakennettuja majojansa. Silloin vallitsi sula rauha, sula sopu ja ystävyys: kaarevan auran julkea terä ei ollut vielä rohjennut viiltäen painua ensimmäisen emomme lempeään poveen, sillä hän tarjosi vapaaehtoisesti kaikkialla hedelmällisessä ja avarassa sylissään sitä, mikä oli omansa ravitsemaan, ylläpitämään ja virkistämään niitä lapsia, joiden oma hän silloin oli. Silloinpa astelivat viattomat kauniit paimenneidot laaksosta laaksoon ja kukkulalta kukkulalle, hiukset palmikoilla ja paljain päin, yllään vaatetta vain sen verran kuin tarvittiin sen verhoamiseksi, mitä kunniallisuus vaatii ja on aina vaatinut verhoamaan. Heidän koristeensakaan eivät olleet sellaisia kuin nykyisin käytetyt, jotka tekee kalliiksi Tyroksen purppura ja lukemattomin tavoin kidutettu silkki, vaan he solmivat yhteen takiaisen ja muratin vihreitä lehtiä esiintyen siten kenties yhtä komeina ja soreina kuin meidän nykyiset hovinaisemme eriskummaisine ja outoine keksintöineen, joihin joutava uutuudenhimo on heidät johtanut. Silloin puettiin sielun hellien tunteiden ilmaus koruttomaan ja vilpittömään, tunteen omaa luontoa ja laatua vastaavaan muotoon etsimättä sen arvon lisäämiseksi teennäisiä käänteitä. Kavaluus, petos ja ilkeys eivät sekaantuneet totuuteen ja vilpittömyyteen. Oikeus pysyi omissa rajoissaan, eivätkä mielisuosion ja oman voitonpyynnin mahdit, jotka nykyisin sitä kovin loukkaavat, häiritsevät ja vainoavat, uskaltaneet sitä häiritä eikä solvata. Mielivallan laki ei ollut vielä saanut sijaa tuomarin mielessä, koska silloin ei ollut mitään eikä ketään tuomittavaa. Neitoset liikkuivat, kuten sanoin, kunniallisuuden saattelemina, missä tahansa, ypöyksinään, ollenkaan pelkäämättä että toisten julkeus ja riettaat aikomukset heitä loukkaisivat, ja heidän lemmenantaumuksensa johtui heidän omasta mieltymyksestään ja omasta vapaasta tahdostaan. Nykyisinä inhottavina aikoina sitä vastoin ei yksikään heistä ole taatussa turvassa eikä olisi, vaikka kätkö- ja suojapaikkana olisi uusi labyrintti, samanlainen kuin Kreetan saarella sijaitseva, sillä sinnekin tunkeutuisi raoista tai ilman teitse kirotun, kiihkeän houkuttelun keralla lemmen rutto saaden heidän koko lujuutensa surkeasti luhistumaan. Aikojen kuluessa ja ilkeyden yhä lisääntyessä perustettiin heidän turvakseen vaeltavien ritarien järjestö puolustamaan neitoja, suojaamaan leskiä sekä auttamaan orpoja ja puutteenalaisia. Tähän ritarikuntaan kuulun minäkin, te hyvät vuohipaimenet, joita kiitän kestityksestä ja itseni ja aseenkantajani hyvästä kohtelusta. Vaikka näet kaikki elävät olennot ovat luonnonlain mukaan velvolliset osoittamaan suosiotaan vaeltaville ritareille, on kuitenkin, koska tiedän teidän ottaneen minut ystävällisesti vastaan ja minua kestinneen tuntematta tuota velvoitusta, oikein ja kohtuullista, että kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne niin hyvin kuin suinkin voin.

Tämä ritarimme pitkä juhlapuhe (joka olisi varsin hyvin voinut jäädä pitämättäkin) johtui yksinomaan siitä, että hänelle tarjotut tammenterhot saivat hänet muistelemaan kulta-aikaa ja hänen pisti päähänsä esittää tuo joutava puhe vuohipaimenille, jotka sanaakaan siihen virkkamatta, ihmeissään ja hämmästyneinä, häntä kuuntelivat. Sanchokin oli vaiti, söi terhoja ja kävi vähän väliä kokemassa toista leiliä, joka oli ripustettu korkkipuuhun, jotta viini säilyisi viileänä.

Don Quijoten puhe kesti kauemmin kuin ateria; sen päätyttyä virkkoi eräs paimenista:

— Jotta teidän armonne, herra vaeltava ritari, voi sanoa että olemme kestinneet teitä alttiisti ja mielellämme, tahdomme huvittaa ja ilahduttaa teitä antamalla erään pian tänne saapuvan kumppanimme laulaa; hän on erittäin taitava ja kovasti rakastunut nuori mies ja osaa sitä paitsi lukea ja kirjoittaa sekä soittaa viulua niin ettei paremmasta apua.

Vuohipaimen oli tuskin ennättänyt tuon sanoa, kun korvat jo erottivat viulun äänen, ja aivan pian saapui soittaja, suunnilleen kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja varsin miellyttävä nuori mies. Kumppanit kysyivät, oliko hän syönyt illallista, ja hänen vastattuaan myöntävästi sanoi hänelle se, joka oli tarjouksen esittänyt:

— Siispä voinet mieliksemme hiukan laulaa, Antonio, jotta tämä vieraanamme oleva herra näkee vuorilla ja metsissäkin olevan musiikintaitoista väkeä. Olemme kertoneet hänelle kyvyistäsi ja toivomme sinun niitä osoittavan siten todistaen puheemme perällisiksi. Pyydän siis sinua mitä hartaimmin istumaan ja laulamaan sen rakkautesi laulun, jonka setäsi, kappalainen, on sinulle sepittänyt ja johon kyläläiset ovat varsin mieltyneet.

— Se käy päinsä — vastasi nuori mies.

Odottamatta enempiä pyyntöjä hän istuutui kaadetun tammen kannolle, viritti viulunsa ja alkoi vähän ajan kuluttua laulaa sangen sievästi seuraavaa:

— Olalla, mua lemmithän, sa vaikk' et virka siitä ja vaikk' ei mykkää katsett' ees silmistäs mulle riitä.

Oot viisas, siksi tiedänkin: minua lemmit varmaan, sill' ilmitullut rakkaus sytyttää lempeen armaan.

Ah, totta kyllä usein nään: sun pronssia on rinta, ja poves valkohohtoinen on niin kuin paaden pinta.

Mut usein myöskin jälkeen sen, kun luotas minut torjut, taas toivo näyttää lievettään, taas kylmyydessäs horjut.

Näin sokeasti sydämein päin syöksyy sydäntäsi; ei viihdä sitä karsaus, ei kiihdä lämmin käsi.

Jos lempi taivaan anti on tai ystävällisyyttä, jota sulla riittää, silloin en sinust' uneksi ma syyttä.

Jos palvelukset saattavat myös kiihtää lemmentulta, niin ansioksi laskenee ne minullekin kulta.

Kas, jos vain olet tarkannut, oot nähnyt useasti mun pyhäpuvussa kulkevan maanantai-iltaan asti.

Kun kerran hieno vaatetus se rakkautta tukee, niin aina iloks annahan tää poika hyvin pukee.

Siit' että yöt mä soittelin sun ikkunasi alla ja karkeloin vain kanssasi, en puhu kerskumalla.

En kerro, kuinka ylistin sun ihanuuttas aina, ja vaikka totta puhuinkin tytöt katsoi raivokkaina.

Näin Teresakin sanoi, kun ma pääsin kehumasta: »Moni luulee enkeliks armastaan, mut apinaks huomaa vasta,

kun näkee ettei olekaan se kauneus luonnon suomaa, kun näkee irtopalmikot, joit' Amorkaan ei huomaa!»

Ma valheeksi tuon kohta tein, hän serkulleen mua moitti; hän minut haastoi taisteluun, sa tiedät kumpi voitti.

En lemmi pyytein alhaisin, en viettelijän lailla; sua puhtain tuntein lähestyn sanoilla arvokkailla:

Näät kirkonsiteet kaunoiset ne hohtaa silkkisinä; pujota kaulas kahleeseen, sen kohta teen myös minä.

Jos et, niin kautta pyhien nyt vannon, että lähden ma kapusiiniluostariin sun kylmyytesi tähden.

Siihen vuohipaimen lopetti laulunsa. Vaikka Don Quijote pyysi häntä laulamaan vielä vähän lisää, ei Sancho Panza ollut samaa mieltä; hän näet halusi mieluummin nukkua kuin kuunnella lauluja. Niinpä hän sanoikin isännälleen:

— Teidän armonne sopisi hyvin nyt heti laittautua sinne missä vietätte yön, sillä näillä kelpo miehillä on pitkin päivää niin paljon työtä, etteivät he voi kuluttaa yötänsä laulellen.

— Kyllä ymmärrän yskän, Sancho, — virkkoi Don Quijote — oivallan varsin hyvin että leilillä käyminen vaatii palkakseen pikemmin unta kuin musiikkia.

— Hyvältähän tuo maistuu meistä kaikistakin, Jumalan kiitos — vastasi Sancho.

— Sitä en kiellä, — virkkoi Don Quijote — mutta sijoitu sinä minne mielit, minun säätyyni kuuluvien henkilöiden on soveliaampaa valvoa kuin nukkua. Joka tapauksessa, Sancho, olisi hyvä, jos katsoisit jälleen korvaani; sitä särkee enemmän kuin on tarpeen.

Sancho teki mitä käskettiin, ja eräs vuohipaimenista sanoi haavan nähtyään ettei ollut mitään hätää, koska hän sivelisi sen nopeasti parantavalla voiteella. Hän otti muutamia siellä runsaasti kasvavan rosmariinin lehtiä, pureksi ne, sekoitti mälliin hiukan suolaa ja painoi sen korvalehteen, jonka sitoi erittäin huolellisesti, vakuuttaen ettei muuta lääkettä kaivattu, mikä olikin totta.

Kahdestoista luku.

Mitä eräs vuohipaimen kertoi Don Quijoten seuralle.

Heidän niissä puuhissa ollessaan tuli toinen nuori mies, eräs niistä, jotka toivat paimenille kylästä muonaa, ja sanoi:

— Tiedättekö miten kotosalla ovat asiat?

— Kuinka me sen voisimme tietää? — vastasi eräs heistä.

— Tietäkää siis, — jatkoi nuorukainen — että tänä aamuna kuoli kuuluisa oppinut paimen Grisóstomo, ja siellä huhuillaan hänen kuolleen rakkaudesta tuohon pirun tyttöön Marcelaan, rikkaan Guillermon tyttäreen, siihen, joka paimentytöksi pukeutuneena kuljeskelee noissa tiettömissä seuduissa.

— Marcelaako tarkoitat? — virkkoi eräs.

— Juuri häntä — vastasi vuohipaimen. — Ja mikä parasta, Grisóstomo on testamentissaan määrännyt että hänet on haudattava vainiolle, ikään kuin hän olisi ollut mauri, nimittäin kallion alle, missä on lähde korkkipuun luona; kerrotaan näet ja sanotaan hänen itsensäkin sanoneen että hän oli siellä nähnyt tytön ensimmäisen kerran. Hän on merkinnyt testamenttiinsa vielä muitakin määräyksiä, sellaisia, joita paikkakunnan pappien mielestä ei saa täyttää eikä ole hyväkään täyttää, koska ne ovat pakanallisia. Kaikkeen tuohon vastaa hänen hyvä ystävänsä Ambrosio, ylioppilas, joka oli hänkin pukeutunut paimeneksi hänen kanssaan, että kaikki on tarkoin täytettävä niin kuin Grisóstomo on määrännyt, ja siitä on nyt koko kylä kuohuksissaan. Väitetään kumminkin lopulta käyvän niin kuin Ambrosio ja kaikki hänen ystävänsä paimenet tahtovat, ja huomenna he tulevat hautaamaan hänet juhlallisesti siihen paikkaan, jonka mainitsin. Ja luulenpa että siitä tulee varsin nähtävä asia; ainakin minä lähden sinne sitä katsomaan, vaikka ei kävisi huomenna kylään palaaminen.

— Me lähdemme kaikki, — vastasivat vuohipaimenet — ja heitämme arpaa, kenen tulee jäädä paimentamaan kaikkien vuohia.

— Oikein puhut, Pedro, — virkkoi eräs heistä — mutta tuota toimitusta ei tarvita, sillä minä jään kaikkien puolesta. Eikä sinun pidä luulla sen johtuvan hyvyydestäni tai uteliaisuuden puutteesta, sillä syynä on se, että taannoin jalkaan astumani tikku estää minua kävelemästä.

— Olemme kumminkin siitä kiitolliset sinulle — vastasi Pedro, Don Quijote pyysi nyt Pedroa sanomaan mikä tuo vainaja oli ja mikä tuo paimentyttö. Siihen Pedro vastasi tietävänsä vain että vainaja oli eräs jostain tuolla vuoristossa sijaitsevasta kylästä kotoisin oleva rikas hidalgo, joka oli useita vuosia opiskellut Salamancassa ja palannut sitten kotipaikalleen ollen erittäin oppineen ja lukeneen miehen maineessa. — Hänen sanottiin perehtyneen varsinkin tähtitieteeseen ja Auringon ja Kuun edesottamuksiin taivaalla, sillä hän ennusti meille täsmälleen auringon- ja kuunpienennykset.

Pimennykseksi, ystäväni, nimitetään noiden kahden suuren taivaanvalon himmenemistä, eikä pienennykseksi — selitti Don Quijote.

Mutta Pedro jatkoi kertomustaan, ollenkaan välittämättä joutavista pikkuseikoista, sanoen:

‒ Samoin hän tiesi ennakolta, tulisiko hyvä vuosi vai kituvuosi.

‒ Tahdotte sanoa katovuosi, ystäväni — virkkoi Don Quijote.

‒ Katovuosi tai kituvuosi, — vastasi Pedro — aivan yhtä ja samaa. Ja uskokaa minua, että hänen sanomistaan rikastuivat vahvasti hänen isänsä ja hänen ystävänsä, jotka häneen luottivat; he näet tekivät mitä hän heille neuvoi sanoen: »Kylväkää tänä vuonna ohraa, älkää kylväkö vehnää; tänä vuonna voitte kylvää virnaa, mutta ei ohraa; ensi vuonna tulee runsaasti öljyä; kolmena seuraavana ei saada tippaakaan.»

— Sen tieteen nimi on astrologia — sanoi Don Quijote.

— En tiedä mikä sen nimi on, — virkkoi Pedro — mutta tiedän että hän tiesi tuon kaiken ja vielä enemmänkin. Lyhyesti sanottuna: ei kulunut monta kuukautta hänen palattuaan Salamancasta, kun hän eräänä kauniina päivänä ilmaantui yhtäkkiä paimenen tamineissa, sauvoineen ja lammasnahkamekkoineen; hän oli luopunut pitkästä takistaan ja muusta oppineena miehenä käyttämästään vaatetuksesta, ja hänen kerallaan pukeutui paimeneksi myös hänen hyvä ystävänsä Ambrosio, joka oli ollut hänen opintokumppaninsa. Unohdin mainita että Grisóstomo-vainaja oli oivallinen säkeiden sepittäjä, niin että hän se meille teki joululaulut ja Kristuksen ruumiin juhlan näytelmät, joita kylämme nuorukaiset esittivät, ja kaikki sanoivat että ne olivat verrattomia. Nähdessään niin äkkiarvaamatta molemmat oppineet herrat paimenen pukimissa kyläläiset joutuivat ihmeisiinsä eivätkä osanneet arvata mikä syy oli saanut heidät niin merkillisesti muuttumaan. Niihin aikoihin sitten kuoli Grisóstomomme isä, ja hän sai periä suuren määrän omaisuutta, irtainta ja kiinteätä, ja lisäksi aika paljon karjaa, suurta ja pientä, sekä aimo joukon rahaa; kaiken tämän nuori mies sai ihkasen omakseen, ja totta on, että hän sen ansaitsi, sillä hän oli kelpo kumppani ja lempeä ja ystävällinen kunnon ihmisille, ja hänen kasvonsa ne olivat kuin sula siunaus. Sitten saatiin tietää että hän oli vaihtanut vaatetusta vain seuraillakseen noilla asumattomilla mailla tuota paimentyttöä Marcelaa, jonka kumppanimme äsken mainitsi ja johon vainaja parka Grisóstomo oli rakastunut. Ja nyt mielin teille sanoa, koska teidän on hyvä se tietää, kuka tämä tytöntynkä on; ettepä taida, ettekä varmaankaan, kuulla mokomaa seikkaa ikipäivinänne, vaikka eläisitte kauemmin kuin Jerusalemi.

— Sanokaa Metusalem — virkkoi Don Quijote, jota harmittivat vuohipaimenen väärät sanat.

— Eli se Jerusalemikin riittämään asti, vastasi Pedro ja jos on niin laita, että te yhtä mittaa morkkaatte sanojani, emme pääse päähän vuodessa.

— Suokaa anteeksi, ystäväni, — virkkoi Don Quijote — sanoin sen, koska sanoissa on suuri ero; mutta te vastasitte varsin hyvin, sillä Jerusalem elää kauemmin kuin Metusalem. Jatkakaa nyt kertomustanne, en virka enää mitään.

— Tietäkää siis, hyvä herra, — sanoi vuohipaimen — että kylässämme oli Grisóstomon isää vielä rikkaampi talonpoika, Guillermo. Tälle Jumala lahjoitti monien ja suurten rikkauksien lisäksi tyttären, jonka synnytykseen kuoli hänen äitinsä, oivallisin nainen koko sillä seudulla. Olen vielä nytkin näkevinäni hänet, hänen kasvonsa, jotka olivat toiselta puolen kuin Aurinko ja toiselta kuin Kuu; ja hän oli ennen kaikkea uuttera ja huolellinen emäntä ja ystävällinen köyhille, niin että uskon hänen sielunsa tällä hetkellä nauttivan Jumalan autuutta taivaassa. Hänen miehensä Guillermo suri oivallisen vaimonsa kuolemaa niin kovin että kuoli itsekin jättäen pienen ja rikkaan tyttärensä Marcelan paikkakuntamme papin ja kirkkoherran, hänen setänsä, holhokiksi. Tyttö kasvoi niin kauniiksi, että hänet nähdessämme muistui mieliimme hänen äitinsä erinomainen kauneus; ja kumminkin arveltiin että tytöstä tulisi vielä ihanampi. Ja niin sitten kävikin; hänen ehdittyään neljän- tai viidentoista vuoden ikään ei kukaan voinut häntä katsellessaan olla kiittämättä Jumalaa siitä, että hän oli luonut tytön niin kauniiksi, ja useimmat olivat kuolettavasti rakastuneet häneen. Setä valvoi tarkasti tyttöä pitäen häntä visusti kodin suojissa, mutta kaikesta huolimatta hänen suuren kauneutensa maine levisi niin, että sedältä pyysivät, hartaasti anelivat ja kiusaten vaativat tyttöä vaimokseen kosijat, eivät ainoastaan meikäläiset, vaan monen peninkulman piirissä asuvat, vieläpä kaikkein arvokkaimmat. Vaikka setä, joka on kaikin puolin kelpo mies ja hyvä kristitty, olisi mielellään naittanut Marcelan heti, havaittuaan hänen olevan siinä iässä, hän ei kumminkaan tahtonut sitä tehdä ilman tytön suostumusta; setä ei siis ajatellut hyötyä ja etua, joka hänelle naittamisen lykkäytyessä koitui tytön omaisuuden hallitsemisesta.. Tämä on totisesti lausuttu kelpo papin kiitokseksi useissakin kylän juttuseuroissa; teidän näet tulee tietää, herra vaeltaja, että näissä pikkukylissä puhutaan kaikesta ja kuiskutellaan kaikesta, joten voitte pitää varmana, niin kuin minä puolestani pidän varmana, että papin, joka saa seurakuntalaisensa pakostakin puhumaan hyvää itsestään, täytyy olla aivan erinomaisen hyvä, erittäinkin maaseudulla.

‒ Se on totta, — virkkoi Don Quijote — mutta jatkakaa; tarina on mainio, ja te, kelpo Pedro, kerrotte sen hyvin miellyttävästi.

‒ Älköön minulta puuttuko Jumalan mielisuosiota, sillä se tässä on paikallaan. Teidän tulee muuten tietää että tyttö, vaikka setä esittikin hänelle ehdotuksiaan ja kuvaili erikseen joka ainoan häntä vaimokseen pyytävän nuoren miehen hyvät ominaisuudet, kehoittaen häntä menemään naimisiin ja valitsemaan mieleisensä, vastasi aina vain ettei halunnut toistaiseksi mennä miehelään vaan tunsi liian nuorena olevansa kykenemätön kantamaan avioliiton taakkaa. Näiden hänen mainitsemiensa näennäisesti pätevien syiden vuoksi setä lakkasi häntä kiusaamasta jääden odottamaan, kunnes tyttö ehtisi hiukan vanhemmaksi ja voisi valita mieleisensä puolison. Hän näet sanoi ja sanoi varsin oikein ettei vanhempien pidä naittaa lapsiansa vastoin heidän tahtoaan. Mutta kuinka olikaan, eräänä kauniina päivänä tämä turhan ujo Marcela sitten yhtäkkiä ilmaantuu paimentytöksi pukeutuneena ja huolimatta sedästään enempää kuin muistakaan kyläläisistä, jotka neuvoivat häntä luopumaan aikeesta, lähti kuljeksimaan vainioille toisten kyläntyttöjen kanssa paimentaen omaa karjaansa. Kun hän siten näyttäytyi julkisesti ja hänen kauneutensa oli esteettömästi nähtävänä, en osaa teille kunnolla sanoa, kuinka monet rikkaat nuorukaiset, hidalgot ja talonpojat, ovat pukeutuneet samanlaiseen asuun kuin Grisóstomo ja vaeltavat häntä kosiskellen noilla mailla. Yksi heistä, kuten sanoin, oli vainajamme, josta sanottiin ettei hän enää tyttöä rakastanut vaan kerrassaan jumaloi. Ei kuitenkaan pidä luulla että Marcela tähän vapauteen ja niin riippumattomaan, niin vähän tai ei yhtään häveliästä piiloutumista sallivaan elämään antauduttuaan olisi antanut mitään aihetta tai aiheen häivääkään, joka voisi koitua hänen kunniallisuutensa ja siveytensä vahingoksi; hän päin vastoin varoo kunniaansa niin visusti, ettei yksikään niistä, jotka häntä palvelevat ja kosivat, ole kehunut eikä todenmukaisesti voikaan kehua saaneensa häneltä minkäänlaista vähäisintäkään toivoa halunsa täyttymisestä. Vaikka hän ei karta eikä väistä paimenten seuraa eikä keskustelua heidän kanssaan ja vaikka hän kohtelee heitä huomaavaisesti ja ystävällisesti, hän kuitenkin torjuu jokaisen hänelle tarkoitustaan ilmaisevan, olkoon kosijan aikomus niinkin rehellinen ja pyhä kuin avioliiton solmiminen, ja viskaa heidät pois luotaan kuin lingoten. Tällaisella menettelyllään hän tekee näillä mailla pahempaa tuhoa kuin olisi tehnyt rutto tullessaan, sillä hänen sävyisyytensä ja kauneutensa houkuttelevat puoleensa niiden sydämiä, jotka seurustelevat hänen kanssaan häntä palvellakseen ja rakastaakseen, mutta hänen ynseytensä ja jyrkkyytensä saa heidät epätoivon partaalle, joten he eivät enää osaa sanoa hänelle mitään muuta kuin äänekkäästi nimittää häntä säälimättömäksi ja kiittämättömäksi ja muuksi sellaiseksi, mikä hyvin ilmaisee hänen käytöksensä laatua. Jos te, herrani, viipyisitte täällä jonkin päivän, kuulisitte näiden vuorien ja laaksojen kaikuvan häntä seuraavien pettyneiden valituksista. Tässä on verrattain lähellä paikka, jossa kasvaa pari tusinaa korkeita pyökkipuita, eikä niiden joukossa ole yhtäkään, jonka sileään kuoreen ei olisi piirretty ja kirjoitettu Marcelan nimeä, ja muutaman yläpuolelle on puuhun piirretty kruunu, ikään kuin rakastaja olisi tahtonut aivan selvästi ilmaista että se kuuluu Marcelalle ja että hän sen ansaitsee paremmin kuin kukaan muu kaunotar ihmisten joukossa. Täällä huokailee paimen, tuolla valittaa toinen; toisaalta kuuluu lemmenlauluja, toisaalta epätoivoisia valitusvirsiä. Joku viettää yön kaikki hetket jonkin tammen tai kallion juurella, kyyneltyneitä silmiänsä ummistamatta, ja siinä hänen näkee yhä istuvan, mietteisiinsä vaipuneena ja uppoutuneena, aamun nouseva Aurinko; toinen taas huokailuansa lopettamatta tai keskeyttämättä, kesän helteisimpänä keskipäivän hetkenä polttavassa hiekassa maaten, valittaa vaivaansa armahtavalle taivaalle. Ja toista samoin kuin toista, noita samoin kuin näitä vallitsee voitokkaasti kaunis Marcela, ja me kaikki, jotka tunnemme hänet, odotamme, miten hänen ylpeytensä vihdoin käy ja kuka tulee olemaan se onnellinen, jonka on määrä kukistaa tuo hirmuisen jäykkä olemus ja saada omakseen tuo erinomainen kauneus. Koska kaikki mitä olen kertonut on totista totta, ajattelen että on samoin totta se, mitä paimenkumppanimme sanoi mainittavan Grisóstomon kuoleman syyksi. Sen tähden kehoitan teitä saapumaan huomenna hänen hautajaisiinsa, joista tulee näkemisen arvoiset, sillä Grisóstomolla on paljon ystäviä, ja tästä sinne, mihin hän tahtoi tulla haudatuksi, ei ole puolta peninkulmaa.

‒ Pidän sen mielessäni — virkkoi Don Quijote — ja kiitän teitä nautinnosta, jonka olette tuottanut minulle kertomalla niin viehättävän tarinan.

‒ Ei ansaitse, — vastasi vuohipaimen — enhän minä tiedä puoliakaan niistä seikoista, joita on sattunut Marcelaa rakastaville; mutta voisihan käydä niin, että huomenna tapaamme tiellä jonkun paimenen, joka ne meille kertoo. Mutta nyt teidän on paras mennä nukkumaan katon alle, sillä yöilma saattaisi äidyttää haavaanne, vaikka saamanne lääke on senlaatuinen, ettei tarvitse pelätä mitään pahaa käännettä.

Sancho Panza, joka oli jo toivonut hiiteen vuohipaimenen pitkät puheet, kehoitti hänkin puolestaan isäntäänsä lähtemään makuulle Pedron majaan. Hän teki niin ja vietti sitten enimmän osan yötä ajatellen valtiatartaan Dulcineaa, siten jäljitellen Marcelan rakastajia. Sancho Panza sijoittui Rocinanten ja aasinsa väliin ja nukkui, ei niin kuin torjuttu rakastavainen vaan niin kuin ainakin ihminen jota on piesty.

Kolmastoista luku,

jossa lopetetaan kertomus paimentytöstä Marcelasta ja esitetään muitakin tapahtumia.

Mutta päivä ehti tuskin ilmaantua näkyviin idän ääriltä, kun viisi kuudesta vuohipaimenesta nousi ja meni herättämään Don Quijotea. He kysyivät, aikoiko hän yhä vielä lähteä näkemään Grisóstomon merkillistä hautausta, ja sanoivat lähtevänsä hänen kanssaan. Don Quijote, joka ei muuta halunnutkaan, nousi ja käski Sanchon heti satuloida ja suitsia ratsut. Sancho teki niin aivan joutuisasti, ja yhtä sukkelasti he kaikki sitten lähtivät matkaan. He eivät olleet kulkeneet neljännespeninkulmaa, kun näkivät erään polun risteyksessä vastaan tulevan kuusi paimenta, joilla oli yllään mustat lammasnahkamekot ja päässä sypressi- ja oleanderiseppeleet. Jokaisella oli kädessään jyhkeä piikkipaatsamasauva. Heidän kanssaan tuli vielä ratsain kaksi aatelismiestä erittäin hienoissa matkatamineissa, saattajinaan kolme jalkaisin kulkevaa palvelijaa. Kohdatessaan toisensa he kaikki tervehtivät kohteliaasti ja tiedustelivat toisiltaan minne oli matka, saaden kuulla että kaikki olivat menossa hautauspaikalle, ja niin he alkoivat kulkea eteenpäin kaikki samassa seurassa.

Toinen ratsumies kääntyi kumppaninsa puoleen sanoen hänelle:

‒ Luulenpa, herra Vivaldo, että voimme pitää hyvin käytettynä aikaa, jonka viivymme näkemässä tätä merkillistä hautausta, sillä sen täytyy varmaan olla merkillinen päättäen niistä eriskummaisista asioista, joita nämä paimenet ovat meille kertoneet sekä paimenvainajasta että miehensurmaajasta paimentytöstä.

— Samoin arvelen minä, — vastasi Vivaldo — ja viipyisin yhden päivän asemesta neljäkin, kun vain saan sen nähdä.

Don Quijote kysyi heiltä mitä he olivat kuulleet Marcelasta ja Grisóstomosta. Matkamies vastasi että he olivat sinä aamuna kohdanneet paimenet ja nähdessään heidät niin synkissä pukimissa olivat tiedustelleet, mistä syystä he sellaisina esiintyivät; joku paimenista oli asian selittänyt ja kertonut erään Marcela-nimisen paimentytön omituisuudesta ja kauneudesta sekä hänen monien kosijoidensa rakkausseikoista ja sen Grisóstomon kuolemasta, jonka hautajaisiin he nyt olivat menossa. Lyhyesti sanoen, hän kertoi kaiken mitä Pedro oli jo Don Quijotelle kertonut.

Tämä puheenaihe loppui ja uusi ilmaantui, kun Vivaldon nimellä mainittu tiedusteli Don Quijotelta mikä sai hänet vaeltamaan sellaisissa varuksissa niin rauhallisessa seudussa. Siihen Don Quijote vastasi:

— Toimeni harjoittaminen ei suvaitse eikä salli minun toisin vaeltaa. Elämän mukavuus, herkkuateriat ja lepo on keksitty velttoja hovilaisia varten; mutta vaiva, levottomuus ja varukset on keksitty ja tehty vain niitä varten, joita maailma nimittää vaeltaviksi ritareiksi ja joiden joukossa olen minäkin, tosin arvoton ja kelvoton, kaikkein vähäisimpänä.

Tuon kuultuaan kaikki pitivät häntä heti hulluna, mutta Vivaldo, joka halusi asiaa lähemmin tutkia ja saada selville mitä lajia hänen hulluutensa oli, kysyi häneltä nyt mitä hän tarkoitti puhuessaan vaeltavista ritareista..

— Eivätkö arvoisat herrat ole lukeneet — virkkoi vastaukseksi Don Quijote — Englannin aikakirjoista ja historioista kertomusta kuningas Arthurin kuuluisista urotöistä? Me mainitsemme häntä yhä kastilialaisessa äidinkielessämme Artus-kuninkaan nimellä, ja hänestä on ikivanha ja Ison-Britannian koko kuningaskunnassa yleisesti tunnettu tarina, ettei hän kuollut vaan muuttui noidan keinoin korpiksi ja että hän aikojen kuluessa tulee jälleen hallitsemaan sekä ottaa haltuunsa valtakuntansa ja valtikkansa, mistä syystä ei voida todistaa kenenkään englantilaisen, niistä ajoista meidän päiviimme saakka, koskaan tappaneen korppia. Tämän hyvän kuninkaan aikana perustettiin Pyöreän pöydän ritarien kuuluisa ritarikunta, ja silloin tapahtuivat, ihan täsmälleen, ne lemmenseikat, joita siinä kerrotaan Järven herrasta Lancelotista ja kuningatar Ginevrasta, joiden välittäjänä ja uskottuna oli arvoisa rouva Quintanona, mistä sitten syntyi tunnettu ja kotimaassamme Espanjassa aivan yleisesti laulettu romanssi

Eipä naisten palvelusta nauttinut lie jalo mies niin kuin Lancelot, tuo uljas, Brittein maasta tullessaan

sekä sen erittäin miellyttävä ja suloinen jatko, jossa kerrotaan hänen suurista lemmen ja sankaruuden teoistaan. Niistä ajoista alkaen tämä ritarikunta vähitellen levisi ja laajeni lukuisiin maailman eri osiin, ja sen keskuudessa tulivat mainetöistään kuuluisiksi ja tunnetuiksi urhea Gallian Amadis kaikkine poikineen ja lapsenlapsineen aina viidenteen polveen sekä miehuullinen Hyrkanian Felixmarte ja ansaitsemaansa ylistystä milloinkaan saamaton Tirante Valkoinen, ja eipä paljon puuttunut ettemme saaneet omana aikanamme nähdä ja kuulla voittamatonta ja urheata ritaria Kreikan Don Belianista sekä seurustella hänen kanssaan. Tätä siis, hyvät herrat, merkitsee vaeltavana ritarina oleminen, ja äsken mainitsemani on juuri heidän ritarikuntansa, johon minä, kuten jo mainitsin, olen pyhin lupauksin liittynyt, vaikka olen syntinen ihminen, ja sitä samaa, mitä mainitut ritarit toimenaan harjoittivat, harjoitan minäkin. Sen vuoksi liikun näillä autioilla ja asumattomilla mailla etsien seikkailuja, vakain mielin tahtoen uskaltaa käsivarteni ja henkilöni vaarallisimpaan, mitä kohtalo saattaa varata minua varten, heikkojen ja hädänalaisten auttamiseksi.

Näistä hänen sanoistaan selvisi matkustavaisille lopullisesti että Don Quijote oli järjiltään ja millaisen hulluuden vallassa hän oli, ja hekin joutuivat siitä ihmeisiinsä samoin kuin kaikki, jotka siihen ensimmäisen kerran tutustuivat. Kulkeakseen hupaisesti lyhyen matkan, joka vielä oli jäljellä heidän saavuttuaan vuoristoon, missä hautaus oli toimitettava, Vivaldo, erittäin älykäs ja hilpeäluontoinen mies, tahtoi suoda hänelle tilaisuutta jatkaa hullutuksiaan. Hän sanoi:

— Minun nähdäkseni, herra vaeltava ritari, teidän armonne on liittynyt erääseen maailman ankarimmista ritarikunnista, ja uskonpa ettei kartusiaanien veljeskuntakaan ole niin ankara.

— Se saattaa hyvinkin olla yhtä ankara, — vastasi Don Quijotemme — mutta ei puutu paljon etten epäile, onko se yhtä välttämätön maailmassa. Jos näet totta puhutaan, ei sotilas, joka suorittaa mitä hänen päällikkönsä käskee, tee vähempää kuin itse päällikkö, joka käskyn antaa. Tarkoitan että munkit kaikessa levossa ja rauhassa rukoilevat taivasta suomaan maiselle elämälle menestystä, mutta me sotilaat ja ritarit toteutamme mitä he rukoilevat puolustamalla sitä käsivarsiemme väellä ja miekkojemme tutkaimilla, emmekä suojaavan katon alla vaan taivasalla, alttiina auringon sietämättömän helteisille säteille kesäaikana ja talvisin kestäen tuimaa pakkasta. Niin me olemme Jumalan palvelijoita maan päällä ja käsivarsia, joiden avulla hänen oikeutensa täällä pannaan täytäntöön. Ja koska sotaisia toimia ja muuta niihin kuuluvaa ja niitä koskevaa ei voida suorittaa muuten kuin hikoilemalla, ponnistelemalla ja rasittumalla, seuraa siitä, että ne, jotka niihin ryhtyvät, epäilemättä näkevät enemmän vaivaa kuin ne, jotka häiritsemättömässä rauhassa ja levossa rukoilevat Jumalaa auttamaan vähävoimaisia. En tahdo kumminkaan väittää eikä johdu mieleenikään että vaeltavan ritarin toimi olisi yhtä hyvä kuin suojissaan asuvan munkin; tahdon vain omien kärsimysteni nojalla päätellä että siihen epäilemättä sisältyy enemmän vaivaa ja enemmän kolhauksia, enemmän nälkää ja janoa, kurjuutta, risaisuutta ja syöpäläisiä, sillä varma on, että muinaiset vaeltavat ritarit saivat elämänsä varrella paljon kovaa kokea. Ja jos muutamat heistä kohosivatkin urhoollisen käsivartensa varassa keisareiksi, he saivat totisesti korvaukseksi luovuttaa melkoisen määrän vertansa ja hikeänsä, ja ellei niin korkealle kohoavilla olisi ollut apunaan noitia ja tietäjiä, he olisivat pahoin pettyneet pyrinnöissään ja toiveissaan.