Part 19

»Joka päivä havaitsen teissä hyviä ominaisuuksia, joiden vuoksi joudun teille kiitollisuuden velkaan ja jotka pakottavat minua pitämään teitä yhä suuremmassa arvossa. Jos siis tahdotte vapauttaa minut tästä velasta tekemättä väkivaltaa kunnialleni, voitte niin menetellä varsin hyvin. Isäni, joka tuntee teidät ja pitää minusta, täyttää varmaan, minua ollenkaan pakottamatta, mitä teidän tulee syystäkin toivoa, jos minua todella arvostatte niin kuin sanotte ja niin kuin puolestani uskon.»

Tämä kirje sai minut pyytämään Luscindaa vaimokseni, kuten jo olen teille kertonut, tämän kirjeen takia Don Fernando alkoi pitää Luscindaa yhtenä aikansa älykkäimmistä ja ymmärtäväisimmistä naisista, ja tämä kirje hänessä herätti halun tuhota minut, ennen kuin toiveeni ehtisi toteutua. Minä mainitsin Don Fernandolle minkä ehdon Luscindan isä oli asettanut, nimittäin että isäni kosisi Luscindaa minun puolestani, mitä minä en uskaltanut isälleni ilmoittaa, koska pelkäsin hänen kieltäytyvän siihen suostumasta, ei sen vuoksi, ettei hän hyvin tuntenut Luscindan säätyä, kunnollisuutta, siveyttä ja kauneutta ja tietänyt hänen kiitettävien ominaisuuksiensa riittävän aateloimaan mitä muuta espanjalaista sukua tahansa, vaan siksi, että hän, kuten tiesin, halusi minun siirtävän naimisiinmenon tuonnemmaksi, kunnes nähtäisiin mitä aikeita herttua Ricardolla oli minuun nähden. Sanoin siis Don Fernandolle etten uskaltanut ilmoittaa asiaa isälleni, mainiten syyksi nuo vaikeudet sekä monet muut, jotka minua säikyttivät, vaikka en tietänyt mitä ne oikeastaan olivat; minusta vain tuntui ettei toiveeni tulisi milloinkaan täyttymään. Don Fernando vastasi minulle tuohon kaikkeen sanoen ottavansa tehtäväkseen puhua isäni kanssa ja taivuttaa hänet puhuttelemaan Luscindan isää. Voi sinua, sinä kunnianhimoinen Marius, sinä julma Catilina, sinä katala Sulla, sinä kavala Ganelon, sinä petollinen Vellido,[88] sinä kostonhimoinen Julian,[89] sinä ahne Juudas! Sinä petollinen, julma, kostonhimoinen ja kavala ihminen, minkä huonon palveluksen olikaan tehnyt sinulle se poloinen, joka niin vilpittömästi sinulle ilmaisi sydämensä salaisuudet ja auvot? Miten sinua loukkasinkaan? Sanoinko sinulle mitään, neuvoinko sinua mihinkään tarkoittamatta aina kunniasi ja menestyksesi vakaannuttamista? Mutta miksi valitankaan, minä onneton? Koska kerran tähdet määräävät onnettomuuksien kulkua, joten kovat kohtalot tulevat ylhäältä, rajusti ja väkivaltaisesti syöksyen ihmisten maailmaan, ei mikään mainen mahti kykene niitä pidättämään eikä mikään inhimillinen keino niitä ehkäisemään. Kukapa olisi voinut aavistaa, että Don Fernando, niin ylhäinen, älykäs aatelismies, joka oli minulle kiitollisuuden velassa tekemistäni palveluksista, mies, jolla oli kyllin valtaa voidakseen saavuttaa lemmenpyyteensä kohteen, olipa se mikä tahansa, tulisi ottamaan omalletunnolleen (kuten sanotaan) sen, että ryösti minulta ainoan karitsani, joka ei edes ollut vielä omani? Mutta jääkööt sikseen nämä hyödyttömät ja merkityksettömät mietteet, ja solmikaamme surullisen tarinan katkennut lanka. Sanon siis että läsnäoloni näytti Don Fernandosta vastukselliselta hänen suunnitellessaan petollisen ja pahan ajatuksensa toteuttamista ja että hän sen vuoksi päätti lähettää minut vanhemman veljensä luo, sanoen syyksi, että minun piti pyytää häneltä rahoja, jotta voitiin maksaa kuusi hevosta, jotka Don Fernando oli ostanut samana päivänä kuin tarjoutui puhumaan asiastani isälleni, tahallaan ja vain siinä tarkoituksessa, että minä poistuisin lähtien hänen toivomuksensa mukaan hakemaan mainittuja rahoja. Voinko minä ehkäistä tätä petosta? Voiko se edes johtua mieleeni? Eipä suinkaan; tarjouduin varsin kernaasti kohta lähtemään, tyytyväisenä edulliseen kauppaan. Samana iltana keskustelin Luscindan kanssa, kerroin hänelle minkä sopimuksen olimme tehneet, Don Fernando ja minä, ja kehoitin häntä lujasti luottamaan siihen, että rehelliset ja oikeutetut toiveemme toteutuisivat. Aavistamatta Don Fernandon petosta paremmin kuin minäkään Luscinda kehoitti minua koettamaan palata pian, koska uskoi toiveidemme täyttymisen siirtyvän vain siksi, kunnes isäni puhuisi asiasta hänen isälleen. En tiedä miten olikaan, mutta hänen niin sanottuaan tulvahtivat kyynelet hänen silmiinsä ja hänen kurkkuansa kuristi, niin ettei hän saanut lausutuksi sanaakaan kaikesta, mitä näytti vielä aikovan minulle sanoa. Minua tämä uudenlainen, koskaan ennen sattumaton seikka ihmetytti, sillä aikaisemmin, milloin hyvä onni ja oma vaivautumiseni oli tehnyt seurustelumme mahdolliseksi, olimme aina keskustelleet aivan iloisesti ja hilpeästi, sekoittamatta puheisiimme kyyneliä, huokauksia, mustasukkaisuutta, epäluuloja tai pelkoa. Minä vain aina kiitin onneani, kun taivas oli suonut hänet armaakseni: ylistin hänen kauneuttansa, ihailin hänen kuntoansa ja hyvää ymmärrystänsä. Hän maksoi minulle takaisin runsain mitoin, kiittäen niitä ominaisuuksiani, jotka hän, rakastunut tyttö, katsoi kiitosta ansaitseviksi. Niin me kerroimme toisillemme lukemattomia vähäpätöisiä asioita ja naapureillemme tai tuttavillemme sattuneita seikkoja, ja uskaliaisuuteni äärimmäinen raja oli siinä, että tartuin melkein väkisin hänen kauniiseen valkoiseen käteensä ja vein sen huulilleni, sikäli kuin meitä erottava matala ja ahdas rautaristikko salli. Mutta murheellisen lähtöpäiväni edellisenä yönä Luscinda itki, huokaili ja valitti ja meni menojaan, ja minä jäin ankaran hämmennyksen ja säikähdyksen valtaan pelästyen havaittuani hänessä niin outoja ja niin murheellisia tuskan ja kärsimyksen merkkejä. Tahtomatta kuitenkaan tuhota toiveitani otaksuin tuon kaiken johtuvan hänen sydämessään minua varten elävästä kiihkeästä rakkaudesta sekä tuskasta, jota erossa oleminen yleensäkin rakastaviin virittää. Lähdin sitten matkaan alakuloisena ja mietteliäänä, mieli täynnä aavistuksia ja pelon tunteita, kuitenkaan tietämättä mitä pelkäsin tai aavistelin: selviä oireita, jotka osoittivat, kuinka surullinen ratkaisu ja onnettomuus minua odotti. Saavuin paikkaan, johon minut oli lähetetty, ja annoin kirjeen Don Fernandon veljelle, joka otti minut hyvin vastaan, mutta ei toimittanut yhtä hyvin paluumatkalle vaan mielipahakseni käski minun odottaa viikon päivät ja paikassa, jossa hänen isänsä, herttua, ei minua näkisi, koska näet veli oli kirjeessään pyytänyt häntä lähettämään jonkin määrän rahaa isän tietämättä. Kaikki tuo oli petollisen Don Fernandon keksintöä, sillä hänen veljeltään oli varmaan riittävästi rahoja voidakseen lähettää minut heti niitä viemään. Hänen esittämänsä käsky ja velvoitus tuntuivat minusta niin vastenmielisiltä, että olin vähällä kieltäytyä niitä täyttämästä, koska minusta näytti mahdottomalta voida elää niin monta päivää etäällä Luscindasta, varsinkin kun hän oli lähtiessäni jäänyt kuvailemani murheellisen mielialan valtaan; mutta siitä huolimatta tottelin, hyvänä palvelijana, vaikka käsitin niin tapahtuvan oman onneni vahingoksi. Mutta neljäntenä päivänä saapumiseni jälkeen tuli minua etsimään eräs mies tuoden minulle kirjeen, jonka osoitteesta tunsin Luscindan kirjoittamaksi; käsiala näet oli hänen. Avasin sen peläten ja vapisten, sillä otaksuin jonkin tärkeän asian olleen syynä kirjoittamiseen minun poissa ollessani, koska hän oli vain harvoin kirjoittanut ollessamme samoilla mailla. Ennen kuin luin kysyin mieheltä kuka oli kirjeen hänelle antanut ja kuinka kauan hän oli viipynyt matkalla. Hän kertoi sattumalta kulkeneensa puolenpäivän aikaan erästä kaupungin katua, kun muudan erittäin kaunis neiti oli huutanut hänelle ikkunasta ja kyynelsilmin ja kiireesti hänelle sanonut: — Veljeni, jos olette kristitty, kuten näyttää, pyydän teitä Jumalan tähden nyt aivan heti viemään tämän kirjeen siihen paikkaan ja sille henkilölle, joka on osoitteessa mainittu, mikä kaikki on hyvin tunnettua. Niin menetellen teette Herralle erittäin otollisen teon; ja jottei teillä sitä suorittaessanne ole mitään hankaluutta, ottakaa mitä on tässä käärössä. — »Tuon sanottuaan hän heitti minulle ikkunasta pienen liinan, johon oli sidottu sata reaalia, tämä kultasormus ja teille antamani kirje. Vastaustani odottamatta hän sitten poistui ikkunasta, sitä ennen kuitenkin nähtyään että otin kirjeen ja nyytin ja eleilläni ilmoitin tekeväni mitä hän oli käskenyt. — Havaitessani saavani runsaan korvauksen vaivasta, joka kirjeen perille saattamisesta koitui, ja nähtyäni osoitteesta että te olitte vastaanottaja — tunnen näet teidät varsin hyvin, armollinen herra sekä kauniin neidin kyynelten velvoittamana päätin olla turvautumatta kehenkään muuhun henkilöön ja lähteä itse tuomaan teille kirjettä; ja niin olen niinä kuutenatoista tuntina, jotka ovat kuluneet siitä, kun sen sain, kulkenut matkan, joka on kahdeksantoista peninkulman pituinen, kuten tiedätte.»

Kiitollisen ja oudon kirjeentuojan minulle näin puhuessa minä kuuntelin häntä tarkoin, mutta jalkani vapisivat, niin että tuskin kykenin pysymään pystyssä. Vihdoin avasin kirjeen ja näin sen sisältävän seuraavaa:

»Teille antamansa lupauksen puhua isällenne, jotta tämä puhuttelisi minun isääni, Don Fernando on täyttänyt enemmän omaksi edukseen kuin teidän hyväksenne. Tietäkää, herra, että hän on pyytänyt minua puolisokseen ja että isäni, pitäen Don Fernandoa teitä etevämpänä, on tämän houkutuksen vuoksi suostunut hänen kosintaansa niin alttiisti, että avioliiton solmiminen on määrätty tapahtuvaksi kahden päivän kuluttua, niin salaa ja kaikessa hiljaisuudessa, että ainoastaan taivas ja muutamat oman talon asukkaat tulevat todistajiksi. Voitte kuvitella, millaisessa asemassa nyt olen; harkitkaa itse, onko soveliasta, että saavutte; tämän asian myöhemmät vaiheet tulevat teille osoittamaan, rakastanko teitä vai en. Suokoon Jumala tämän ehtivän käsiinne, ennen kuin minun on pakko luovuttaa käteni henkilölle, joka niin huonosti pitää mitä lupaa.»

Tämä oli kirjeen pääsisällyksenä, joka sai minut heti lähtemään matkaan, muuta vastausta ja muita rahoja odottamatta; oivalsin näet nyt varsin hyvin ettei Don Fernando ollut lähettänyt minua veljensä luo hevosten oston vuoksi, vaan hankkiakseen omakseen hänet, jota himoitsi. Don Fernandoa kohtaan tuntemani katkeruus sekä pelko, että menettäisin niin monen vuoden palveluksilla ja kaipauksilla voittamani aarteen, minut kerrassaan siivittivät, niin että saavuin seuraavana päivänä kotipaikalleni todella melkein kuin lentäen, juuri siihen aikaan, jolloin sopi mennä puhuttelemaan Luscindaa. Saavuin salaa, jätin muulini sen kunnon miehen luo, joka oli tuonut minulle kirjeen, ja sattui niin onnellisesti, että kohtasin Luscindan sen ristikon luona, joka oli ollut rakkautemme todistajana. Luscinda tunsi minut heti, ja minä tunsin hänet, ei kumminkaan toinen enempää kuin toinenkaan sillä tavalla kuin olisi tuntea pitänyt. Mutta onko maailmassa ketään, joka voi kehua perin pohjin tutkineensa ja tajunneensa naisen sekavan ajatuksenjuoksun ja epävakaisen mielen? Varmastikaan ei ketään. Sanon siis että Luscinda minut nähdessään virkkoi: — Cardenio, minä olen morsiamen puvussa; salissa minua jo odottavat petturi Don Fernando ja ahne isäni sekä muut todistajat, mutta ennemmin he saavat olla kuolemani kuin avioliittoni todistajina. Älä menetä malttiasi, ystäväni, vaan koeta olla läsnä tässä uhrauksessa; elleivät sanani kykene sitä ehkäisemään, voi ainakin ilmeisemmän väkivallan torjua vaatteisiini piilottamani tikari lopettamalla elämäni, siten sinulle osoittaen, kuinka olen sinua rakastanut ja yhä rakastan. Minä vastasin hänelle hämmentyneenä ja kiireesti, koska pelkäsin etten ehtisi hänelle mitään sanoa: — Osoittakoot, rakkaani, tekosi todeksi mitä sanot, jos sinulla on tikari, omaa tahtoasi tukemaan, on minulla tässä miekka puolustaakseni sinua tai surmatakseni itseni, ellei onni meitä suosi. — En usko hänen voineen kuulla kaikkea, mitä olin sanonut sillä hänet ilmeisesti kutsuttiin tuota pikaa pois, koska sulhanen odotti. Niin alkoi murheeni yö, iloni päivä laski, silmäni jäivät vaille valoa ja henkeni vaille ymmärrystä. En kyennyt menemään taloon sisälle enkä päässyt liikahtamaankaan; mutta ajateltuani, kuinka tärkeä oli läsnäoloni siihen nähden, mitä asiain tässä vaiheessa saattoi tapahtua, keräsin voimani niin hyvin kuin suinkin kykenin ja astuin sisään. Koska tunsin aivan tarkoin kaikki sisään- ja uloskäytävät ja kun talossa sitä paitsi vallitsi kaikessa salaisuudessa ankara hyörinä, ei kukaan minua huomannut, joten sain tilaisuuden kenenkään näkemättä sijoittua itse vihkisaliin, ikkunakomeroon verhojen taakse, joiden reunusten ja pitsien välitse voin nähdä, kenenkään minua näkemättä, kaiken, mitä salissa tapahtui. Kukapa voisikaan kuvailla, kuinka sydämeni värjyi siinä seisoessani, millaisia ajatuksia mieleeni tulvi, mitä kaikkea harkitsin ja suunnittelin? Mielessäni näet liikkui niin paljon ja monenlaista, ettei sitä voi ilmaista eikä olisi hyväkään ilmaista. Riittää, kun sanon teille että saliin astui sulhanen tavallisissa pukimissaan, ilman mitään juhlavarusteita. Hänellä oli todistajanaan eräs Luscindan serkku, eikä koko salissa ollut muita vieraita, talon palvelusväkeä lukuun ottamatta. Vähän ajan kuluttua tuli pukuhuoneestaan Luscinda äitinsä ja kahden palvelijaneitonsa saattamana, puettuna ja koristettuna niin hyvin kuin hänen ylhäinen kauneutensa edellytti ja niin kuin sopikin hänen, joka oli kaiken sulon ja kaiken hienon loisteliaisuuden moitteettomin edustaja. Mielen jännitys ja hämmennys esti minua yksityiskohtaisesti havaitsemasta ja panemasta merkille mitä hänellä oli yllään; huomasin vain värin, heleänpunaisen ja valkoisen, sekä hänen hiuslaitteeseensa ja koko pukuunsa kiinnitettyjen timanttien ja jalokivien välkkeen, mitä kaikkea huomattavammat olivat kuitenkin hänen ihmeen kauniit vaaleat hiuksensa, jotka saivat hänen kauneutensa näyttämään sitäkin loistavammalta sen kilpaillessa hohtavien jalokivien ja neljän salissa palavan soihdun loimun kanssa. Oi muisti, minun rauhani verivihollinen! Mitä hyödyttää nyt tuon palvomani vihollisen verrattoman kauneuden mieleen palauttaminen? Eikö ole parempi, oi säälimätön muisti, että tuot ja kuvaat mieleeni mitä hän silloin teki, niin että minä, sellaisen ilmeisen solvauksen yllyttämänä pyrin ainakin päättämään päiväni, ellen tahtoisikaan kostaa? Älkää väsykö, hyvät herrat, kuuntelemaan näitä laajoja kuvauksiani; kärsimykseni ei ole laadultaan sellaista, että sitä sopii tai voikaan kertoa suppeasti ja ohimennen, sillä jokainen sen yksityiskohta näyttää minusta ansaitsevan seikkaperäisen esityksen.

Siihen vastasi kirkkoherra etteivät he, kuuntelijat, suinkaan väsyneet häntä kuulemaan, vaan päin vastoin olivat varsin mielissään hänen kertomistaan yksityisseikoista, koska ne olivat kyllin arvokkaita mainittaviksi ja ansaitsivat samaa huomiota kuin kertomuksen ydin.

— Sanon siis — jatkoi Cardenio — että kaikkien ollessa koolla salissa tuli sisään seurakunnan kirkkoherra, tarttui molempien käsiin tehdäkseen mitä sellainen toimitus vaati ja kysyi: »Tahdotteko te, neiti Luscinda, ottaa tämän Don Fernandon aviomieheksenne, niin kuin pyhä äitimme Kirkko määrää?» Ojensin pääni ja kaulani esiin verhojen lomasta ja kuulostin korvat herkkinä ja mieli kuohuksissa Luscindan vastausta, josta odotin itselleni kuolemantuomiota tai vakuutusta, että saisin elää. Kunpa olisin silloin uskaltanut astua esiin ja huutaa kaikkien kuultavaksi: »Oi Luscinda, Luscinda, ajattele mitä teet, harkitse mitä olet minulle velkaa, muista että olet minun ja ettet voi kuulua kenellekään toiselle! Huomaa että sinun myöntösanasi samassa hetkessä riistää minulta hengen! Oi sinä petollinen Don Fernando, minun autuuteni riistäjä, minun elämäni kuolema! Mitä tahdotkaan? Mitä tavoitteletkaan? Ota huomioon ettet voi hyvänä kristittynä saavuttaa pyyteillesi päämäärää, sillä Luscinda on minun vaimoni ja minä olen hänen miehensä.» Millainen houkka olenkaan minä! Nyt, kun olen poissa Luscindan luota ja kaukana vaaran paikasta, sanon että olisi pitänyt tehdä mitä en tehnyt! Nyt, kun olen sallinut ryöstää itseltäni armaan aarteeni, kiroan ryöstäjää, jolle olisin voinut kostaa, jos minulla olisi ollut rohkeutta siihen, niin kuin on valittamiseen! Sanalla sanoen, koska olin silloin pelkuri ja houkka, ei sovi moittia, vaikka nyt kuolen häveten, katuen ja mielettömänä.

Kirkkoherra odotti Luscindan vastausta, jota ei pitkään aikaan kuulunut, mutta otaksuessani Luscindan vetävän esiin tikarin menetelläkseen mielensä mukaan tai avaavan suunsa ja lausuvan jonkin totuutta ilmaisevan tai erehdystä hälventävän sanan, kuulenkin hänen virkkavan raukealla ja heikolla äänellä: »Tahdon». Samoin vastasi Don Fernando, ja hänen annettuaan Luscindalle sormuksen he olivat sidotut toisiinsa purkamattomin sitein. Sulhanen astui puolisonsa luo aikoen sulkea hänet syliinsä, mutta Luscinda painoi kädellään sydäntänsä ja vaipui pyörtyneenä äitinsä käsivarsien varaan. Minun on nyt vielä kerrottava, miten kävi itseni, kun olin tuon myöntösanan kuultuani huomannut toiveeni täysin rauenneiksi, Luscindan sanat ja lupaukset petollisiksi ja käsittänyt olevan mahdotonta enää milloinkaan voittaa takaisin aarretta, jonka olin tuona tuokiona menettänyt: olin neuvoton, taivas tuntui minut kerrassaan hylänneen, maa jalkojeni alla muuttuneen vihollisekseni, ilma ei suonut henkeä huokauksiini, vesi ei kosteutta silmiini; tuli vain tuimentui, niin että olin pelkkää raivon ja mustasukkaisuuden lieskaa. Kaikki säikähtivät Luscindan pyörtyessä, ja hänen äitinsä, avatessaan hänen hameenmiehustaansa, jotta hän voisi vapaammin hengitellä, löysi sieltä kokoon taitetun paperin, jonka Don Fernando heti otti alkaen sitä lukea soihdun valossa. Luettuaan sen hän istuutui tuoliin ja nojasi leukansa kämmeneensä näyttäen vaipuneen syviin mietteisiin ja käymättä auttamaan niitä, jotka kokivat virvoittaa hänen pyörtynyttä puolisoansa. Nähdessäni talonväen olevan sellaisen hämmingin vallassa uskalsin poistua piilopaikastani, huolimatta siitä, huomattiinko minut vai ei. Siinä tapauksessa, että minut nähtäisiin, olin päättänyt tehdä jonkin mielettömän teon, sellaisen, että kaikki tulisivat Don Fernandoa ja myös pyörtynyttä pettäjääni kohtaavasta rangaistuksesta ymmärtämään oikeutetun närkästyksen, jonka sydämeeni loi toisen kavaluus ja toisen epävakaisuus; mutta kohtaloni, joka ilmeisesti säästää minua suurempiin onnettomuuksiin, jos niitä voi olla olemassa, sovitti niin, että minulla oli tuona hetkenä liian paljon hyvää ymmärrystä, jota minulta sittemmin on puuttunut. Huolimatta kostaa pahimmille vihollisille! (mikä olisi ollut helppoa, koska kukaan ei minua ajatellut) päätin siis kostaa itselleni saattamalla itseni siihen rangaistukseen, jonka he ansaitsivat, vieläpä kenties ankarammin kuin olisin menetellyt, jos olisin heidät siihen surmannut, sillä äkillinen kuolema lopettaa kärsimyksen lyhyeen, pitkällinen ja tuskallinen tappaa alinomaa, silti lopettamatta elämää. Poistuin siis talosta ja lähdin sen miehen asuntoon, jonka luo olin jättänyt muulini, pyysin häntä valjastamaan sen, nousin satulaan hyvästi sanomatta ja ratsastin ulos kaupungista kuin uusi Loot, uskaltamatta kääntyä katsomaan taakseni. Kun sitten olin ehtinyt ulos aukealle, kun yön pimeys levisi ympärilleni ja sen hiljaisuus yllytti valituksiin, minun tarvitsematta varoa tai pelätä että minut kuultaisiin tai tunnettaisiin, korotin ääneni ja vuodatin kieleltäni niin paljon Luscindaan ja Don Fernandoon kohdistuvia kirouksia kuin olisin niillä ottanut korvauksen solvauksesta, joka oli heidän taholtaan tullut osakseni. Nimitin Luscindaa julmaksi, kiittämättömäksi, petolliseksi ja tunnottomaksi, mutta ennen kaikkea ahneeksi, koska vihamieheni rikkaus oli niin sokaissut hänen rakkautensa, että hän oli voinut riistää sydämensä minulta ja antaa sen toiselle, jota onni oli kohdellut anteliaammin ja suopeammin. Kesken tätä kirousten ja solvausten ryöppyä minä kuitenkin puolustelin Luscindaa vakuuttaen itselleni ettei ollut ihmekään, jos tyttö, joka oli kaiken ikänsä visusti elänyt vanhempiensa suojissa ja jota oli aina kasvatettu ja totutettu heitä tottelemaan, oli tahtonut suostua heidän toivomukseensa, kun he antoivat hänelle puolisoksi niin ylhäisen, niin rikkaan ja hienon aatelismiehen, koska siinä tapauksessa, ettei hän olisi huolinut miestä omakseen, olisi voitu otaksua hänen joko olevan järjiltään tai kiintyneen johonkin toiseen, mikä seikka olisi koitunut hänen hyvän nimensä ja maineensa suureksi vahingoksi. Sitten sanoin jälleen että hänen vanhempansa, jos hän olisi ilmoittanut minut puolisokseen, olisivat oivaltaneet ettei hän minut valitessaan ollut suinkaan niin erehtynyt, etteivät he olisi voineet täysin pätevästi hänen menettelyänsä puolustaa, sillä eiväthän he olisi voineet, jos pitivät toiveensa järjellisissä rajoissa, ennen Don Fernandon kosintaa pyytää ketään minua parempaa tyttärensä puolisoksi; Luscinda olisi siis voinut välttää pakollisen ja lopullisen ratkaisun, avioliittoon suostumisen, jos olisi sanonut jo liittyneensä minuun, ja minä olisin yhtynyt ja suostunut kaikkeen, mitä hän olisi siinä kohden nähnyt hyväksi keksiä. Lopultakin siis päättelin että liian hauras rakkaus, puutteellinen arvostelukyky, suuri kunnian- ja kuuluisuudenhimo olivat saaneet hänet unohtamaan ne sanat, joilla hän oli pettänyt, tuuditellut ja odotuttanut minua vakaissa toiveissani ja vilpittömissä aikeissani.

Niin valittaen ja sellaisen levottomuuden ajamana minä kuljin eteenpäin jäljellä olevat yön hetket ja saavuin aamun koittaessa erääseen sisäänkulkupaikkaan tässä vuoristossa, missä sitten harhailin vielä kolme päivää, poluttomilla ja tiettömillä tienoilla, kunnes päädyin joillekin laidunmaille, en tiedä millä puolella tätä vuoristoa, ja tiedustelin muutamilta siellä olevilta karjankaitsijoilta, millä suunnalla sijaitsi vuoriston jylhin seutu. He mainitsivat minulle tämän paikan. Lähdin heti mainittuun suuntaan aikoen päättää täällä päiväni, ja minun saapuessani näille autiomaille kaatui muulini kuolleena maahan väsymyksen ja nälän uuvuttamana tai, kuten pikemmin otaksun, vapautuakseen minusta, aivan hyödyttömästä taakastaan. Olin nyt omien jalkojeni varassa, lopen uupuneena, nälän riuduttamana, vailla auttajaa ja viitsimättä etsiä ketään avukseni. Niin makasin maassa, en tiedä kuinka kauan, nousin sitten, nälän tuskaa enää tuntematta, ja näin ympärilläni muutamia vuohipaimenia, epäilemättä samoja, jotka olivat minua hädässäni auttaneet, sillä he kertoivat minulle, millaisessa tilassa olin ollut heidän saapuessaan ja että olin puhunut niin paljon typerää ja mieletöntä, että siitä selvästi huomasi minun menettäneen järkeni. Sittemmin olen tosiaankin havainnut ettei järkeni ole aina terve, vaan on toisinaan niin raukea ja heikko, että teen tuhansia hullutuksia, riistän vaatteet yltäni, huutelen täällä erämaassa kiroten kovaa onneani ja suotta toistellen armaan viholliseni rakasta nimeä, silloin muuta ajattelematta ja aikomatta kuin yrittää huutaa itseni kuoliaaksi; ja jälleen tajuihini tullessani huomaan olevani niin väsynyt ja runneltu, että tuskin kykenen liikahtamaan.

Asun enimmät ajat erään korkkipuun ontelossa, joka riittää suojaamaan kurjaa ruumistani. Tässä vuoristossa liikkuvat karjankaitsijat ja vuohipaimenet säälivät minua ja pitävät huolta ravinnostani sijoittamalla ruokaa teille ja kallioille, mistä arvelevat minun voivan sattumoisin kulkea ohi ja sen löytää; ja silloin, vaikka en olisi järjissäni, luonnollinen ravinnon tarve saa minut tuntemaan ruoan ja herättää minussa halun sitä hakemaan ja nautinnokseni syömään. Järkeni ollessa selvä he sitten kertovat minulle että hyökkään kylästä paimenmajoille ruokaa tuovien paimenten kimppuun ja vien väkisin heidän eväitään, vaikka he antaisivat niitä minulle vapaaehtoisestikin. Sillä tavalla vietän onnetonta ja kurjaa elämääni, kunnes taivas suvaitsee johdattaa sen lopulliseen päätökseen tai pimentää muistini, niin ettei mieleeni enää johdu Luscindan kauneus ja petollisuus eikä Don Fernandon rikos. Jos taivas tekee niin, jättäen minut elämään, tahdon kääntää ajatukseni paremmille urille; ellei, en voi muuta kuin rukoilla sitä lopullisesti armahtamaan sieluani, sillä tunnen että minulta puuttuu sekä rohkeutta että voimia pelastaakseni ruumiini tästä surkeudesta, johon sen olen vapaaehtoisesti syössyt.

Siinä, hyvät herrat, on onnettomuuteni katkera tarina. Sanokaa, onko se mielestänne sellainen, että sitä olisi voinut kertoa vähemmin tunneläikkein kuin olette minussa havainnut, ja välttäkää turhaa vaivaa lakkaamalla minua neuvomasta ja kehoittamasta siihen, minkä järkenne otaksuu olevan soveliasta asian korjaamiseksi, sillä se hyödyttää minua yhtä vähän kuin jonkun kuuluisan lääkärin määräämä rohto sellaista henkilöä, joka ei siitä huoli. En tahdo pelastua, jos jään ilman Luscindaa, ja koska hän on tahtonut mennä toiselle, vaikka hän on tai hänen tulisi olla minun omani, saanen liittyä onnettomuuteen, vaikka olisin voinut olla onnen suosikki. Hän tahtoi epävakaisuudellaan varmentaa perikatoni, minä mielin täyttää hänen tahtonsa etsimällä omaa tuhoani, ja olkoon jälkeentulevaisille varoittava esimerkki, että yksin minulta puuttui mitä kaikilla onnettomilla on yltäkylläisestä lohdutuksen mahdottomuus näet on yleensä heille lohdutukseksi, mutta minulle se tuottaa yhä suurempia tuskia ja kärsimyksiä, koska uskon etteivät ne tule loppumaan vielä kuollessanikaan.

Tähän Cardenio päätti pitkän kertomuksensa, yhtä murheellisen kuin rakkautta hehkuvan tarinansa. Kirkkoherran parhaillaan aikoessa lausua joitakin lohduttavia sanoja hänet esti siitä hänen korviinsa kantautuva ääni, jonka he kuulivat valittavin soinnuin lausuvan mitä mainitaan tämän kertomuksen neljännessä osassa; viisas ja huolellinen historioitsija Cide Hamete Benengeli näet lopetti tähän teoksensa kolmannen osan.

SELITYKSIÄ.

Cervantes omisti teoksensa ensimmäisen osan Béjarin herttualle. Turha on antaa omistuskirjoituksen komeilla teoksen alussa eri lehdellä. Kreivi ei sitä kunniaa alun pitäenkään näytä ansainneen, ja sitä paitsi koko omistuslause on vain puolittain Cervantesin käsialaa; hän näet jäljensi sen suurelta osalta eräästä toisen miehen sepittämästä ja kirjaansa liittämästä omistuslauseesta. Mutta käännettäköön se silti tähän, jotta kaikki vanhurskaus täyttyisi:

Béjarin herttualle,

Gibraleónin rajakreiville, Benalcazarin ja Banaresin kreiville, Puebla de Alcocerin varakreiville, Capillan, Curielin ja Burguillosin kaupunkien herralle.

Luottaen siihen hyvään kohteluun ja arvonantoon, jota Teidän Ylhäisyytenne osoittaa kaikenlaisille kirjoille, ruhtinaana, joka erinomaisen alttiisti suosii kaunotaiteita, varsinkin niitä, jotka jaloutensa vuoksi eivät alennu palvelemaan ja tyydyttämään ihmisten suurta joukkoa, olen päättänyt julkaista _Mielevän hidalgon Don Quijote Manchalaisen_ Teidän Ylhäisyytenne loistavan nimen suojassa ja pyydän Teitä, niin kunnioittavasti kuin Teidän korkea-arvoisuutenne edellyttää, suopeasti ottamaan sen suojattavaksenne, jotta se, vaikka siitä puuttuu se hienouden ja oppineisuuden oivallinen kaunistus, johon tieteellisesti sivistyneiden miesten asunnoissa sepitetyt teokset yleensä ovat verhotut, Teidän varjeluksessanne uskaltaa tyynesti ilmaantua eräiden henkilöiden arvosteltavaksi, jotka oman tietämättömyytensä rajoissa pysymättä yleensä tuomitsevat toisten teoksia liian ankarasti ja liian vähän oikeudenmukaisesti; jos näet Teidän Ylhäisyytenne viisaasti harkiten havaitsee minun hyvän aikomukseni, rohkenen uskoa ettette halveksi vaatimattoman palvelukseni vähäpätöisyyttä.

_Miguel de Cervantes Saavedra_.

* * * * *

[1] hidalgo (lue: idálgo): aatelismies.

[2] La Mancha (1.: Mantša): Ciudad Real nimisen Espanjan maakunnan kansanomainen nimi.

[3] Don Quijote (1.: Don Kihóte; h-äänne on lausuttava kurkkua karahduttaen).

[4] Don = herra; sana quijote merkitsee reisihaarniskaa.

[5] Non bene jne.: »Ei kelpaa myydä vapauttansa, vaikka saisi maailman kaikki kullat.»

[6] Pallida mors jne.: »Kalvas kuolema kolistelee köyhien hökkeleitä ja kuninkaitten linnoja ilman yhtään erotusta.»

[7] Ego autem jne.: »Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne.»

[8] De corde jne.: »Sydämestä lähtevät pahat ajatukset.»

[9] Donec eris jne.: »Niin kauan kuin olet onnellinen, sinulla on paljon ystäviä; kun päiväsi menee pilveen, jäät yksin.» (Ovidius.)

[10] Mondoñedon piispa Don Antonio de Guevara (k. 1545) kertoi kirjassaan »Epistolas familiares» mm. tekstissä mainittujen kolmen maanmainion ilotytön tarinan.

[11] León Hebreo, Portugalin juutalainen, joka eli lääkärinä Venetsiassa ja kirjoitti italian kielellä kirjansa »Dialoghi d'amore» (Keskusteluja rakkaudesta). — Kirja, jossa ovat kaikki nimet. Tässä ja muissakin kohdissa Cervantesin iva kohdistuu nimenomaisesti Lope de Vegaan, joka mielellään liitti teoksiinsa sellaisia pitkiä opinnäytteitä.

[12] Urganda, Amadis Gallialaiselle suopea noitanainen, »tuntematon» siksi, että esiintyi monissa eri hahmoissa. — Tässä ja eräässä seuraavassa runossa Cervantes käyttää ns. »versos de cabo rato» (säkeitä, joilta on pää katkaistu) ts. säkeitä, joiden viimeinen tavu jätetään pois, jotta tyngät sointuvat toisiinsa.

[13] Miraflores: lähellä Lontoota sijaitseva linna, jossa Amadis Gallialaisen rakastama Oriana asusti.

[14] (La) Celestina: henkilö näytelmäntapaisesta laajasta lemmentarinasta »Tragicomedia de Calisto y Melibea» (Caliston ja Melibean tragikomedia), jonka tekijästä (tai tekijöistä) ei ole varmaa tietoa ja jota mainittiin myös lyhyimmiten »Celestinan» nimellä.

[15] Lazarillo: kuuluisan (nimeään mainitsemattoman tekijän julkaiseman) veijariromaanin »La vida de Lazarillo de Tormes» (L. de T:in elämäkerta) päähenkilö.

[16] Cid Ruy (— Rodrigo) Diaz, historiallinen henkilö, lauluissa ylistetty Espanjan kansallissankari, k. 1099.

[17] Bernardo del Carpio: hänkin lauluissa mainittu, mutta apokryfisempi henkilö.

[18] petturi Galalón (Ganelon): eräs Kaarle Suuren pääreistä; hänen petollisuutensa vuoksi kristittyjen sotajoukko joutui Roncesvalissa saraseenien käsiin.

[19] Trapezuntin keisariksi: T. oli Mustanmeren etelärannikolla sijaitseva kaupunki ja valtakunta, eräs niistä, jotka syntyivät ns. kreikkalaisen keisarikunnan hajotessa v. 1220 paikkeilla. Sinne ritariromaanit mielellään sijoittivat ihmeitään.

[20] Gonella: Ferraran herttuan hovinarri (15. vuosis.).

[21] tantum pellis et ossa fuit: »oli pelkkää luuta ja nahkaa».

[22] Rocinante (c:llä merkitty äänne on tässä, ja aina e:n ja i:n edessä, sammaltaen äännetty s, sama äänne kuin th englannin think-sanassa; Andalusiassa ja Amerikassa se äännetään kuin tavallinen s): rocin merkitsee työjuhtaa, konia; antes = ennen tai etusijalla.

[23] Toboso: vanha Manchan kylä, jossa ainakin jo 1500-luvulla valmistettiin saviastioita ja valmistetaan luultavasti vieläkin.

[24] varukseni ovat kaunisteeni jne.; vuoteena on kova kallio jne. D. Quijote ja »kastellaan!» puhuttelevat toisiaan runollisesti; alkuteksti pohjautuu vanhan romanssin säkeistöön:

»Mis arreos son las armas, mi descanso el pelear, mi cama las duras penas, mi dormir siempre velar»,

jonka alkupuolta käyttää D.Q. ja jälkimmäisiä säkeitä majatalon isäntä.

[25] Sanlucar: Andalusiassa sijaitseva satamakaupunki, joka Cervantesin aikana oli kaikenlaisten meren- ja maankiertäjien tyyssija.

[26] Cacus: antiikkinen karjan varas.

[27] Päivä sattui olemaan perjantai: paastopäivä.

[28] Malagan kalarannassa jne.: Kaikki tekstissä mainitut paikat olivat pahamaineisia varkaiden, veijareiden ja porttojen pesiä.

[29] Doña: rouva, neiti.