Part 1

language: Finnish

NEITI LIWIN

Romaani

Kirj.

MARIKA STJERNSTEDT

Tekijän luvalla suomennettu

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

ENSIMMÄINEN OSA

1.

Jokainen ihmiselämä on draama, tai sarja draamoja, monet salattuja, monet eivät edes tietoisesti elettyjä. Sielusta toiseen johtavat langat ovat hienoja.

Kun jokin tällainen äänetön draama on saavuttanut huippukohdan, missä draaman henkilöiden välinen jännitys on käynyt liian kireäksi, laukeaa jotakin, syntyy jotakin, tapahtuu jokin tapahtuma. Draama on saanut vielä uuden puolen ulkonaiseen hahmoonsa. Sen kahnausaineista on vielä yksi liikeaalto pantu käyntiin.

Mutta tässäkin ovat langat hienoja.

Sillä todistajat eivät näe mitään, ja avoimia selityksiä ei anneta. Ei mikään ole ihmissielusta vastenmielisempää kuin itsensä peittelemätön paljastaminen. Kuinka monet ovatkaan sitäpaitsi kykenemättömiä puhumaan?

Näiden draamojen keskellä me kuljemme, elämme jokapäiväistä elämäämme, olemme statisteja niissä aavistamattamme, emme näe mitään emmekä kuule paljon. Meitä askarruttaa pääasiassa oma huolemme: oman draamamme salassapitäminen.

2.

Samariittiyhdistys oli toimelias naisten hyväntekeväisyysseura Tukholmassa. Eräässä johtokunnan kokouksessa, kun päivän asiat jo oli käsitelty, kuten tavallista mielipiteiden jyrkästi erotessa toisistaan, pyysi neiti Liwin puheenvuoroa. Huomattavasti kiihtyneenä hän alkoi:

»Minä ymmärrän sangen hyvin, että arvoisat naiset vain sangen vastenmielisesti sallivat minun pidättää itseänsä vielä pari minuuttia.»

Useimmat naiset olivat todellakin kärsimättömiä päästäkseen lähtemään. Kokous oli kestänyt pari pitkää tuntia, ja ilma huoneistossa, joka vaikutti varastohuoneelta — joukko ylijääneitä myyjäisesineitä oli hyllyillä tai pakkalaatikoissa — oli käynyt huonoksi. Mutta ne, jotka jo olivat osoittaneet eleitä lähteäkseen, jäivät nyt kohteliaisuuden pakosta istumaan.

Neiti Liwinin äänensävystä ymmärrettiin heti, että hänellä ei ollut ainoastaan sanottavana jotakin, vaan vieläpä jotakin ikävää. Se ei sinänsä ollut kaikista naisista vastenmielistä: vain pari heistä tunsi itsensä todella kiusaantuneeksi »kohtauksista». Nopeasti tehtiin äänettömiä laskelmia, kuinka pitkän aikaa vielä voisi menettää. Kaikkien katseet olivat kohdistuneet neiti Liwiniin, joka oli käynyt hehkuvan punaiseksi ja karttoi kaikkien katseita.

Pitkän kokouksen aikana kaikki läsnäolijat olivat ehtineet tarkastaa toisiansa perin pohjin: arvostella pukua, koruja, hiuksia tai hattua ja ilmeitä. Äänettömästi oli tapahtunut ryhmittelyjä, sympatian siteitä oli solmittu siellä täällä pöydän yli, kun jossakin kysymyksessä oli kannatettu toisen mielipidettä tai vain pikaisella silmäyksellä todettu keskinäinen yksimielisyys. Muutamat katseet olivat taas saattaneet ilmaista epäsuotuisaa sympatiapiiristä erottamista. Naisia oli kaikkiaan noin tusina; mutta arvoasteita oli kuitenkin useita; monet pitivät tärkeänä lähestyä joitakin määrättyjä naisia. Suosikkien joukkoon kuuluvaksi saattoi aina varmasti lukea rouva Alexandra Paschin.

Rouva Pasch ei kuitenkaan pitänyt suurta melua itsestään. Ei kukaan olisi voinut syyttää häntä aatteittensa innokkaasta tyrkyttämisestä. Hänellä oli muuten vain vähän aatteita. Mutta jokaiseen komiteaan, jossa parhaimmiston osanottoa pidettiin suotavana, koetettiin rouva Pasch aina saada jäseneksi. Tämän nuhteettoman naisen mukanaolo oli miellyttävää. Kun hänellä oli suuri seurapiiri ja kun hän oli yleisesti tunnettu ja ihailtu, oli jo hänen pelkkä nimensä komitean koristus. Jos hän lausui ajatuksensa, saavutti hän aina kannatusta, ei niinkään senvuoksi, mitä sanoi, vaan viehättävän esittämisen vuoksi — siinä oli, sanottiin, jotakin sellaista, joka muistutti vedenkalvossa uivaa joutsenta.

Neiti Liwin taas kuului niihin, joihin ei kiinnitetty huomiota, joiden suosiota ei tavoiteltu ja joiden epäsuosio ei mieltä raskauttanut. Tämä päivä oli tässä suhteessa ollut samanlainen kuin kaikki muut.

Mitä hämmästystä olisikaan herättänyt, jos joku äkkiä olisi noussut väittämään, että juuri tämä neiti Liwin, traagillisen salaisuuden säilyttäjä, oli heidän joukossaan se, johon kaikkien sympatiojen oikeastaan ensi sijassa olisi pitänyt kohdistua.

Mutta mitään semmoista ei tapahtunut.

Elma Liwinillä oli jokseenkin leveät kasvot, jotka todistivat hänen olevan voimakasta rotua, ja korkea, hiukan kupera otsa, joka ilmaisi itsepäisyyttä. Hänen ruskeat, tuuheat hiuksensa, joissa näkyi harmaita karvoja, osoittivat saaneensa vain tavallista, välttämätöntä hoitoa, ne oli sidottu kiinteään niskasolmuun. Ihosta saattoi aavistaa veden ja saippuan runsasta käyttämistä, ja sen lisäksi kaikkien säiden ja tuulien vaikutukselle alttiinaoloa; ne olivat vähitellen haihduttaneet pois kukkeuden, joka kenties kerran oli kasvoja kaunistanut. Neiti Liwin punastui ja kalpeni helposti, paljastaen siten vaikeasti hillittävän luonteenlaadun, mutta mitä aihetta oli tällä jo ikään nähden vakaantuneella ihmisellä olla oikullinen, joka kuuluu nuorisolle tai oikeammin vain hemmoitelluille olennoille? Hänen toimeentulonsa oli turvattu, hänellä kun oli jonkin verran omaisuutta, hänen asemansa oli hyvä, sillä hän opetti hienoimpien käsitöiden valmistamista ja oli itse tunnustetusti ihmeentaitava koruompelutöissä. Hän ei kuitenkaan voinut vaatia, että hänen pahantuulenpuuskansa annettiin anteeksi. Oli tunnettua, että hän oli äksyluontoinen: hän osoitti sitä joskus, ja se suututti.

Hänen kasvonsa eivät yleensä herättäneet huomiota — ei edes hienopiirteinen suukaan, joka hänen nuorempina päivinään varmaankin oli jotakin merkinnyt. Kiinnittämättä katsettaan kehenkään läsnäolijoista, katsellen vain suoraan eteensä ulos ikkunasta, sanoi neiti Liwin nopeasti ja kiihkeästi:

»Minä olen pyytänyt puheenvuoroa vaatiakseni rouva Alexandra Paschilta selitystä. Viime kokouksen jälkeen, jolloin minä olin kiivaasti vastustanut uuden kodin perustamista naimattomille äideille — tietenkin ainoastaan sen vuoksi, että meidän taloudellinen asemamme juuri nyt on hyvin huono, minkä kaikki naiset hyvin tietävät — kuuluu rouva Pasch täältä lähdettyä lausuneen erään arvostelun minun persoonastani.»

Rouva Pasch, pitkä, elegantti, kaunis, kaarevanenäinen, hymyilevä, vaaleaverinen, hyvin huoliteltuhiuksinen, ja seurapiirissään, johon kuului vain vallasväkeä, nimitetty valkoiseksi papukaijaksi, hätkähti. Hän oli jäänyt paikoilleen vain tunnetun kohteliaisuutensa vuoksi ja oli ajatuksissaan tuhannen penikulman päässä neiti Liwinistä, tai aivan kuin toisella planeetalla, toisessa, paljon mieluisammassa maailmassa.

»Minäkö?» sanoi hän, pyöreät linnunsilmät selko selällään.

Puheenjohtaja kysyi:

»Mutta pitääkö nyt välttämättömästi esittää tämä täällä?...»

»Pitää kyllä», vastasi neiti Liwin ja jatkoi: »Rouva Pasch saattaa kyllä pitää itseänsä tahdikkuuden ja hyvien tapojen ja kaiken sen edustajana, mikä on comme-il-faut —. Minulla ei siinä suhteessa ole mitään vaatimuksia. Mutta en minä silti siedä mitä tahansa.»

Hän oli nyt hehkeän punaisesta käynyt kalman kalpeaksi. Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, mitä kiusallisin mieliala. Rouva Pasch istui suorana, aivan tyynenä, hyvin varmana siitä, että neiti Liwin todellakin esiintyi sangen sopimattomasti.

»Rouva Pasch», jatkoi Elma Liwin, »kuuluu, kun oli tullut puhe minun persoonastani, arvatenkin äskenmainitun tavattoman kiivaan keskustelun johdosta, lausuneen, että 'eihän sellaiselta ikä-immeltä voinut odottaakaan parempaa arvostelukykyä'. Onko se totta? Ja sitten tahdon lisäksi sanoa: Jos minun kelpoisuuttani tämän johtokunnan jäseneksi todellakin, kenties yleisestikin, pidetään kyseenalaisena sen nojalla, että olen naimaton, pyydän saada tietää sen ja erkanen viipymättä...»

Siinä kaikki.

Silmänräpäyksessä puhkesi huoneessa suuri meteli. Kaikki puhuivat yhtä aikaa: »Neiti Liwin, mutta kuulkaa!» »Mutta neiti Liwin, kuinka voitte ajatellakaan?» »Mutta rakas Elma!» »Ei, tämä on sentään liian naismaista!...» Turhaan koetti puheenjohtaja koota jäseniä nuijan (lyijykynän) jo heikenneen arvovallan alaisiksi. Pari naista käytti tilaisuutta pujahtaakseen ulos.

Mutta rouva Pasch, vedenkalvolla uiskenteleva joutsen, valkoinen papukaija, istui hiljaa, erittäin kärsivällisesti odottaen puheenvuoron saamista.

Hän ei edes ajatellut, mille kannalle hänen pitäisi asettua neiti Liwinin välikysymyksen suhteen, tai edes saattoiko syytös olla oikea. Hän ei yksinkertaisesti muistanut, mitä oli saattanut sanoa tai sanomatta jättää tuosta neiti Liwinistä viikko sitten. Kun puheenjohtajan pyytelevät naputtelut lyijykynällä vihdoin olivat tehneet vaikutuksen, sanoi hän sen vuoksi:

»Rakas neiti Liwin, minä peruutan kernaasti, mutta minä en todellakaan muista mitään.»

Ilmaa, tarkoitti hänen äänensävynsä, ainakin käsitti Elma Liwin sen siten. Elma Liwinin persoona: tyhjää ilmaa. Kun Elma Liwin vaatii selitystä, vaiennetaan hänet sanomalla: »minä en muista mitään». Puhalletaan! Siinä sai ikä-impi jälleen ympäri korviansa.

Neiti Liwinin onnistui kuitenkin hillitä halunsa purkaa suuttumustaan. Täytyihän kaiken lisäksi vielä hallita itseänsä. Hän puristi käsiänsä polviansa vasten ikäänkuin olisi pidellyt villipetoa. Katsahtamatta vastustajaansa kääntyi hän puheenjohtajan puoleen ja sanoi ponnistuksen heikentämällä äänellä:

»Minä sivuutan rouva Paschin. Hänhän ei itse tiedä, mitä sanoi! Mutta johtokunnasta eroan täten joka tapauksessa. En ole niin omahyväinen, että uskoisin olevani välttämätön. Ei, hyvät naiset, ei mitään turhia estelyitä! Minusta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä paikalla, missä pohjimmalta tunnen kaikkien olevan vastassani.»

Ei kukaan — ajatteli hän — ei kukaan asettunut minun puolelleni. Ei kukaan edes viitannut rouva Paschille, että sellainen puhetapa, jota hän käytti, voi tuntua loukkaavalta. Minulla ei ole heidän kanssaan mitään tekemistä! Minä olen toista rotua — kadotukseen tuomittua rotua.

Hän nousi. Ja naiset, jotka katselivat häntä kuin ensimmäistä kertaa, huomasivat, että hänen olennossaan oli arvokkuutta. He eivät koskaan olleet tunteneet itseänsä solidaarisiksi hänen kanssaan, eikä hän ollut näyttänyt sitä vaativankaan; nyt hän erkani heistä niinkuin vieras vieraista, jättäen heidät mykistyneiksi — ainakin siihen asti, kunnes kuului ulko-oven kiinnipaukahdus — omituisen tunteen valtaan, joka kuitenkaan ei saanut heitä aavistamaankaan, että erään ihmiskohtalon heijastus oli välähtänyt varastohuonetta muistuttavassa, epäkodikkaassa huoneistossa, josta he kaikki kiiruhtivat poistumaan.

3.

Neiti Liwin käveli nopeasti kotiaan päin. Hänellä oli yllään tumma huopahattu ja melkein miesmuotia muistuttava, hyvästä kankaasta valmistettu päällysnuttu. Aivan huomaamatta ei hän päässyt kadulla kulkemaan. Syvällä tuikkivat epäluuloiset silmät, jotka vain vastenmielisesti tuntuivat käyttävän silmien luonnollista oikeutta, katselemista suoraan ja avoimesti ympärilleen, herättivät ohikulkijoissa ihmettelyä. Sitä hän kuitenkaan ei huomannut; hän kulki kädet päällysnutun taskussa, miesten tapaan, ilman mitään paketteja käsissä tai muita naisten tunnusmerkkejä puvussaan, ei edes sateenvarjoa, sillä päällysnuttu oli vedenpitävä.

Oli kevätaika ja kevätpäivä: puistoissa työntelivät lapset kuulaa ja hyppelivät harakkaa, juoksivat naattaa tai kokoilivat varjoisimmista paikoista viimeisiä sulamassa olevan lumen jätteitä. Oli se aika, jolloin talvikengät alkavat olla lopussa, mutta niitä vielä täytyy käyttää. Käpertyneillä, rumilla kengänkärjillä pengotaan häikäilemättä märkiä hiekkakäytäviä. Vaikka ei vielä ole siihen oikein lupaa, avataan talvipalttoon kaulusta kuitenkin niin paljon kuin uskalletaan; selitellään sitten kotona, että muuten hiostuu kuoliaaksi.

Varakkaammat ovat jo saaneet uudet hatut tai lakit.

Elma Liwin kulki Humlegårdenin yli, sillä se oli hänen tavallinen tiensä. Sitä tietä hän oli kulkenut joka päivä monen vuoden kuluessa, ja aikoja sitten lakannut kiinnittämästä huomiotaan tiehen, lapsiin tai muuhun. Mutta kevyt, leuto tuulenpuuska, joka toi mukanansa ensimmäistä mullantuoksua, jossa jo tuntuu itujen ujua ja kosteaa lehdenalkua, sai hänet kohottamaan päätänsä. Heikko sisäinen värähdys sai hänetkin tuntemaan kevään tuloa.

Se ei ollut kuitenkaan mitään onnen tai odotuksen tai edes yksinkertaisen sisäisen ilon värähdystä, se päinvastoin teki pahaa, se kosketti ja sai väreilemään tietoisuuden siitä salaisuudesta, jota Elma Liwin monta vuotta oli tahtonut olla ajattelematta, koettanut tukahduttaa. Inhoittava ja kauhea salaisuus! Joskus kyllä saattoi sen muisto olla poissa, mutta varma siitä ei voinut koskaan olla. Kaikkialla oli elämän pieniä, valppaita sanansaattajia varuillansa: aurinko ja tuulet, satunnaiset sanat, tuoksu tai jokin näky herättämässä sitä taas hereille, ja silloin tuntui äkkiä kuin olisivat kaikki ihmiset nähneet salaisuuden ja kuuluttaneet sitä julki.

Aina kuitenkaan ei Elmasta tuntunut inhoittavalta se ajatus, että hänen kohtalonsa ikään kuin taian kautta tulisi tunnetuksi. Se saattoi päinvastoin joskus tuntua omituisen houkuttelevalta. Olen väsynyt olemaan ulkopuolella, saattoi hän ajatella, olisi ihanaa saada niinkuin muutkin esiintyä sinä, joka on. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että muut saattoivat elää samankaltaisessa asemassa, yhtä kiusallisessa tilanteessa. Hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että muut saattoivat olla yhtä yksinäisiä, samanlaisten siteiden kahlitsemia. Mutta joka tapauksessa hän karkoitti taas kiivaasti kiusauksen ilmaista itsensä, niinkuin torjutaan jotakin epätervettä, tuhoisaa ja häpeällistä. Sillä sala on salassa ja sen on jäätävä salaan.

Elma Liwin oli talonpoikaista sukua. Isoisän isä oli ollut talonpoika, isoisästä tuli pappi, isästä tuomiorovasti ja oppinut mies, mutta talonpoikaa oli hänessä vielä, hän oli tyly seurustelussaan omaistensa kanssa ja ankara arvosteluissaan. Niin ja niin säätää Laki — ja hän tulkitsi sitä ankarimmalla tavalla. Tämä hänen lainkuuliaisuutensa tuotti hänelle arvoa ja valtaa. Hänestä tuli myöskin rikas, ja hän oli ylpeä. Ylpeydestä osti hän takaisin isoisänsä talon, jota kukaan hänen lapsistaan ei kuitenkaan tahtonut viljellä, ja säästi niinkuin isoisä oli säästänyt voidakseen jättää leskelleen ja lapsilleen vakavan varallisuuden. Sillä raha antaa arvoa.

Elma oli nuorin lapsista, hänen sisarensa meni naimisiin nuorena erään papin kanssa, toisesta veljestä tuli upseeri, toisesta virkamies: sehän on hyvinkin tavallinen ruotsalaisen talonpoikaissuvun kehityskulku. Koti oli ollut kova, eivätkä lapset sitä kaivanneet sieltä lähdettyänsä, mutta nimensä arvon voimakkaan säilyttämishalun ja säädyllisten tapojen noudattamisen he olivat kaikki saaneet perinnöksi, ja lisäksi äidinperintönä kunnianhimoa. Tuomiorovastin puoliso oli sangen sukutietoinen nainen, jonka isä oli lakimies, presidentti Hökhufwud, useiden eurooppalaisten akatemiain jäsen, yksi Ruotsin akatemian kahdeksastatoista jäsenestä, mies, jolla oli suuri työkyky ja mitä suurin kunnioitus auktoriteettejä, arvoluokkia, kaikkia maallisen taivaan tähtiä kohtaan.

Elma viipyi kauan kotona, missä äiti tarvitsi häntä. Lapsena hän oli ujo ja umpimielinen. Olisi luullut hänen säikähtäneen jotakin, mutta jos häneltä olisi kysytty, ei hän olisi muistanut, mitä se saattoi olla. Hän oli myöskin itsepäinen ja peräti herkkä loukkaantumaan; pari kertaa oli isä kurittanut häntä kiittämättömän mielenlaadun vuoksi.

»Mistä minun pitäisi kiittää?» huusi hän.

»Siitä Jumalan siunaamasta kodista, jossa saa kasvaa.»

»En ikinä», ajatteli hän. »Mikä Jumalan siunaus tämä koti on?»

Samalla tarkkasi hän sisaruksia: he olivat kaikki pidättyväisiä, kankeita luonteeltaan. Mitä pidättyväisyyden takana oli, sitä ei ilmaistu jos ylimalkaan oli mitään. Hän ei ollut taipuvainen sitä uskomaan. Tottahan se muutoin olisi jollakin tavoin ilmennyt. Siinä veljessä, joka oli häntä iässä lähinnä, tulevassa juristissa, aavisteli hän joskus sukulaissielua; mutta niinä harvoina kertoina, jolloin hän yritti tätä lähestyä, epäonnistui yritys aina. Hän koetti saada tietää, oliko velikin tehnyt havaintojansa ja kokemuksiansa kodista ja vanhemmista, tai muusta, minkä hän olisi suonut olevan toisenlaista. Mutta hän sattui tekemään yrityksensä aina sellaisena aikana, jolloin jokin kiire vaati veljeä toisaalle tai tämä muutoin ei ollut otollisessa mielentilassa. Niinpä luopui hän vähitellen tykkänään yrityksistänsä.

Täysikasvuisena nuorena neitona nähtiin hänet useimmiten koruompeleiden kimpussa, ja niin umpimielinen, niin hymytön hän oli, ettei edes hänen kaunis ihonsa ja hienopiirteinen suunsa päässyt oikeuksiinsa.

Naimaikään tultuaan hän kieltäytyi tyyten edes kuulemasta puhuttavankaan niistä liitoista, joita puuhakas äiti hänelle salassa suunnitteli tai ihan avonaisesti koetti järjestää. Elma oli niin kauan, siitä pitäen kuin saattoi muistaa, vaistomaisesti inhonnut isäänsä, hänen ympärillään asuvaa ytelää tupakan tuoksua, hilsettä, joka saattoi joskus näkyvänä jauheena peittää hänen mustan nuttunsa kauluria ja olkapäitä — eikä tämä vierominen vähentynyt vuosien vieriessä. Hän ei muistanut ainoaakaan oikeata keskustelua isänsä kanssa. Kuolinvuoteellaan oli tämä siunannut häntä; mutta sekin jätti hänet kylmäksi. Hän tiesi, hän oli sen huomannut, ettei äitikään ollut pitänyt isästä, että heidän välillään ei vallinnut mitään todellista hellyyttä. Sanomattoman inhottavalta, molemmille asianosaisille arvottomalta, tuntui kaksikymmenvuotiaasta sellainen avioliitto. Niissä miehissä, jotka häntä lähentelivät ja joissa hän heti aavisti myötäjäisten tavoittajia — kun hän vilpittömästi uskoi olevansa vailla viehätysvoimaa — näki hän vain tulevia vanhoja herroja, ympärillään ytelä tupakantuoksu ja ulkonaisen huolimattomuuden merkkejä. Näiden mahdollisten kosijain hiukankin lähempi kosketus, kuten vähänkin tarkoittavampi kädenpuristus tai, jos hänen oli pakko tanssia, ja he silloin sattuivat hengittämään liian lähellä, johti hänen ajatuksensa aina poikkeuksetta ahtaaseen kahdenhengen sänkyyn kotona tai erinäisiin muihin hänen tuntemiinsa tai vain kuvittelemiinsa avioliiton yksityiskohtiin.

Yhteen aikaan yhdisti häntä lämmin ystävyys erääseen onnettomissa naimisissa olevaan nuoreen rouvaan. Tämän paljastuksista hänen oma haluttomuutensa sai lisävirikettä. Nuori rouva liittyi häneen kuin lohdutusta ja korvausta etsien ja sanoi hänelle suoraan rakastavansa häntä, Elmaa, enemmän kuin milloinkaan oli rakastanut miestään. Elma puolestaan antoi hänelle vastineeksi rajattoman ihailunsa: hän piti rouvaa kauniina — tämä olikin varsin kaunis nainen — jokainen hänen liikkeensä teki miellyttävän vaikutuksen. Ystävättäret tapasivat toisensa joka päivä, väsymättömästi puhellen kumpikin omista oloistaan. Mutta ystävyys aiheutti juoruja. Aviomies, jonka välinpitämättömyys tätä ennen oli ollut ilmeinen, pani nyt mahtisanansa vaakaan ja aiheutti muuton toiselle paikkakunnalle.

Elma suri ystävätärtään, mutta kun hän kuuli tämän pian alkaneen viihtyä hyvin uudella asuinpaikallaan, ja kun vastauksia kirjeisiin saapui yhä harvemmin, ymmärsi Elma olevansa unohtumassa — arvatenkin toisten tai jonkun toisen vuoksi. Nopeasti hän katkaisi välinsä uskottoman kanssa: hän oli Elman mielestä pintapuolinen, epäluotettava olento — hänestä oli parasta heti, säälimättä, katkaista välit. Mutta kesti kauan, ennenkuin haava meni tyyten umpeen, ja kauniin, keimailevan ystävättären valokuva oli pettymyksestä huolimatta monta vuotta Elman kirjoituspöydällä.

Minä olen tuomittu unohdettavaksi, ajatteli hän katkerasti, ja koetti turhaan siihen tunteeseen mukautua. Hänellä oli kuitenkin unelmia. Hän näki itsensä yhtä kauniina kuin konsanaan luo huikentelevainen ystävätär, samanlaatuisten olentojen ympäröimänä kuin hän itse oli — ei miesten eikä naisten, tai yhdentekevää, kumpienko, kunhan he vain olivat hänen vertaisiansa, siinä kaikki — yliaistillisia, kaikkiymmärtäviä olentoja täynnä innoitusta, jonkalaisia ei todellisuudessa koskaan tapaa. Kaipuu värisytti häntä ajatellessaan elämää, jossa kaikki ihmisten välit uhkuivat yksimielisyyttä, hyvyyttä, avonaisuutta. Tuomiorovastin talon ikkunoista saattoi nähdä junien kulkevan ohi joka päivä: Elma kuvitteli näiden junien vievän pois niitä ystäviä, joita hänellä olisi pitänyt olla, sen aatetoverin, jota hän salassa ja ääneti ikävöi. Keitä olivat ohimatkustajat? Sitä ei tiedetty. Miten mieletöntä olikaan siis ajatella, että joku heistä vei hänen onnensa mennessään!

Kuudenkolmatta vuotiaana saattoi Elma kivulloista äitiään eräänä kesänä kylpypaikkaan. Itse hän oli terve, aivan hämmästyttävän terve, joka ei tarvinnut mitään kylpylähoitoa eikä siitä välittänyt. Äidin hoito ja lepotunnit antoivat hänelle runsaasti joutilasta aikaa ja hän käytti sitä pitkiin, enimmäkseen yksinäisiin kävelyretkiin. Päivällisen jälkeen soitti pieni orkesteri kylpylän puiston soittolavalla, ja äiti ja hän istuivat kuuntelemassa. Ensimmäistä kertaa elämässään Elma rakastui.

Ei kukaan esitellyt hänelle hänen lemmityistään, ei kukaan viitannutkaan, että tämä saattaisi olla sopiva sulhanen. Elma ei aluksi tullut ajatelleeksikaan häntä miehenä tai edes erityisenä henkilönä, vaan ainoastaan melkein kuin yhtenä tähän ympäristöön sovellettuna esineenä, kuten kaikki muutkin.

Hänen hellän haaveilunsa esine oli tuon pikkuorkesterin johtaja Gavelström, hoikka poikanen, jolla oli hienot kädet ja naiivin rohkea katse, joka pian keksi Elman katseen puiston hieta-aukean tuoleilla istuvien ryhmien joukossa. Intohimo tempaisi Elman kokonaan valtoihinsa hänen itsensä sitä käsittämättä, aiheutti unettomia öitä, kuumetta ja tuskaisia unia, joista hän äkkiä heräsi, jolloin tuska muuttui onnentunteeksi, niin ihmeelliseksi, että hänen täytyi purra huulensa yhteen ollakseen ääneen huudahtamatta. Hän nuortui ja kaunistui; sitä huomautettiin hänen äidilleen, joka oletti, että pelkkä oleskelu kylpylän ilmastossa vaikutti niin edullisesti.

Elma oli menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt koko sinä aikana, jolloin hän tapasi mielitiettynsä, että tämä ei läheskään samassa määrässä vastannut hänen tunteisiinsa. Eikö hän ollut häntä vastassa hänen yksinäisillä kävelyillään? Eikö hän etsinyt metsän keskessä niittyä, jolle he istahtivat tuoksuvien kukkien ympäröiminä? Eikö hän keksinyt hänelle mitä kauneimpia, leikkisiä puhuttelunimiä ja kiusoitellut häntä tavalla, joka oli niin viehättävän huolimaton ja veitikkamainen, ettei Elma milloinkaan ollut sen tapaistakaan tavannut? Ja eikö hän lopulta eräänä päivänä kuiskannut: »Tule minun huoneeseeni tänä iltana! Mitä se tekee, ei kukaan sitä näe!» — Eikö hän sitten suudellut häntä, eivätkö hänen sorjat viuluniekansormensa leikitelleet hänen pehmeillä hiuksillaan, joita hän juuri hänen vuokseen hoiteli, harjaili ja sovitteli kauniiseen muotoon?

Hän ei koskaan ymmärtänyt, että nuori mies vain käytti — omasta mielestään vieläpä jokseenkin ujostelematta tarjottua — tilaisuutta. Hänen oleskelunsa kuolettavan ikävässä kylpyläpaikassa tuli siten hiukan viihtyisämmäksi. Se esti häntä myöskin ravintolaelämään kuluttamasta palkkaansa, joka siten saattoi tosiaankin tulla käytetyksi alkuperäiseen tarkoitukseensa, ulkomaanmatkan kustantamiseen syksyllä musiikkiopintoja varten.

Erehdys samoin kuin hänen oma sokeutensa ja hulluutensa valkeni Elmalle vasta jälkeenpäin. Kun hän ymmärsi saavansa lapsen, kirjoitti hän Gavelströmille, joka muutamien viikkojen eroamisen jälkeen jo oli ehtinyt hänet puoliksi unohtaa. Elma ei suorastaan esittänyt mitään vaatimusta, sillä hän piti itsestään selvänä, että Gavelström heti rientäisi hänen luokseen ja järjestäisi kaikki.

Gavelströmhän oli jo luvannut hänelle menomatkallaan ulkomaille viipyä muutamia päiviä hänen kotikaupungissaan ja käydä häntä tervehtimässä. Mutta se ei ollut sen luontoisia lupauksia, joita on tarkoitus pitää, vaan ainoastaan asianomaisen mielestä erinomaisen sopiva hyvästelymuoto. Nyt vastasi hän Elman kirjeeseen aivan toisenlaatuisella hyvästelyllä selkeästi ja tylysti: Kuka oli pyytänyt neiti Liwiniä heittäytymään hänen kaulaansa? Hän oli sitäpaitsi heistä nuorempi. Hän vetäytyi pois pelistä, joka ei alunpitäenkään ollut hänen alkuunpanemaansa.

Elman järki seisahtui. Mikä oli tarkoitus? Hän kirjoitti uudelleen, mutta tällä kertaa palautettiin kirje aukaisematta.

»Mitä sinä siitä Gavelströmistä tahdot?» kysyi tuomiorovastin rouva.

»Vain erästä tietoa. Mutta minä en kirjoita enää», vastasi tytär.

Elma ei uskoutunut kenellekään, kaikkein vähimmin kunnianhimoisille sisaruksilleen. Gavelströmin hän pyyhki pois elämänsä kirjasta, eikä hän sen koommin lausunut edes tämän nimeä. Yhden päätöksen voin pitää, ajatteli hän itsekseen: lapsi pyyhitään niinikään pois, jos se vain jotenkin saattoi tapahtua. Hän ajatteli ainoastaan sen toteuttamisen keinoja. Hetkeäkään hän ei ajatellut lasta kaipauksella tai hellyydellä. Nöyryytys, häväistyksen tunne, ei jättänyt hänessä tilaa millekään muulle. Hän ei voinut pahoin, menipä monta kuukautta, ennenkuin edes hänen vartalonsa alkoi muuttua. Hän muisti yhä enenevällä inholla nuoren miehen hellää äänensävyä ja hyväilyjä, jotka kerran olivat sulattaneet pois kaiken hänen vastarintansa. Gavelström ei tosin ollut välittänyt hänen rahoistaan niinkuin muut; mutta toisaalta oli hän välittänyt hänestä itsestään vielä vähemmän. Hän, Elma Liwin, oli ollut vain miehen aistillisena ajankuluna. Lopulta hän sen käsitti.

Äiti sairastui jälleen ja kuoli joulun aikaan. Se oli sanomaton helpotus. Sillä nyt saattoi asian järjestää ilman vaikeuksia. Elma matkusti Tukholmaan, kun kukaan sisaruksista ei asunut siellä tai edes lähistöllä, ilmoitti aikovansa käydä jotakin kurssia, hankki asunnon, käyttäen väärää rouva-nimeä, erään kätilön luona, ei näyttäytynyt koskaan ulkona päiväiseen aikaan ja synnytti lapsen, joka samana päivänä annettiin erään maalaiselta näyttävän vaimon haltuun.

Hirvittävä aika kätilön luona, joka näytti käsittäneen asian todellisen laidan, että tämä rouva X. ei lainkaan ollut rouva, vaan joka, kun vuokra maksettiin joka viikko tinkimättä, hoiteli häntä parhaansa mukaan! Taloon, missä kätilö asui, kuului pieni pihamaa, puutarha, jos niin tahtoo sanoa, jossa oli pieni, vaatimaton huvihuoneen tapainen. Rouva Gustavsson selitteli hunajansuloisella äänellä ulkonaoleskelun välttämättömyyttä, ja Elma oli kävellyt ahtaalla, pienellä alueella, jonka sulava lumi teki harmaan ja hoitamattoman näköiseksi. Kaikista talon pihanpuoleisista ikkunoista katseli hänen mielestään ilkeämielisiä ihmisiä: »Jo vain, kyllä rouva Gustavssonin luona asujat tunnettiin, mitä laatua ne olivat!» Kaikki tämä lika, joka tarttui häneen kuin tahra, täytyi Elma Liwinin, tuomiorovasti Liwinin arvossapidetyn tyttären, läpikäydä. Iltaisin opetti rouva Gustavsson hänelle pasianssipelejä.

»Rouvan, joka on niin hieno, ei kai tarvitsisi olla näin yksin jätettynä», sanoi rouva Gustavsson.

Ja hän neuvoi Elmaa pitämään huolta vartalostaan. Joka aamu ja ilta tyhjennettiin täyden tulitikkulaatikon sisällys permannolle, ja Elman piti poimia tikut jälleen yksitellen laatikkoon pitääkseen selkäänsä pehmeänä. Lopulta oli kätilön huolenpito voittanut Elman, ja Elma oli eräänä iltana — kauan ajateltuaan kokonaan kadota, hypätä veteen pantuaan painoja liepeisiin ja jalkoihin — itkenyt pasianssipöydän ääressä, kuunnellen kahvin tuoksuessa rouva Gustavssonin lohduttavia sanoja, jotka varmuuden vuoksi lausuttiin kuiskaamalla siltä varalta, että muut asukkaat olisivat avaimenreiästä kuuntelemassa.

»Sen minä heti ymmärsin, ettei rouva ollut rouva. Ei toki! Se on niin tavallista, ja silloin on paras lähettää lapsi pois heti, ennenkuin ehtii siihen kiintyä.»

Kiintyä lapseen! Sitä ei Elma ollut hetkeäkään ajatellut. Lapsi oli hänen vihollisensa, vihollinen, jota hän kantoi ruumiissaan ja elätti oman elämänsä mehulla, olento, joka imi hänen voimansa ja jonka tekoa ei koskaan voisi pyyhkiä pois. Kuitenkin herätti se, että kätilö oletti kiintymystä edes mahdolliseksi, Elman ihmetystä. Hänen nyyhkytystensä joukkoon tuli muutamia, jotka olivat muita tuskallisempia ja täynnä aavistusta, jota hän ei uskaltanut, ei saanut lähemmin tutkistella.

Hän oli silloin ainoastaan pyytänyt rouva Gustavssonia ryhtymään kaikkiin valmistaviin toimiin lapsen poisviemiseksi kohta, kun se oli syntynyt.

Oli ollut kevätpäivä, aurinko oli paistanut ikkunan läpi, jonka laudalla oli ollut valkoinen, paperitötteröä muistuttava calla-kukka. Elma oli katkerasti hymyillen kääntänyt katseensa pois, kun kätilö oli tuonut tämän kasvin huoneen kaunistukseksi ja potilaan virkistykseksi. Se maalaisen näköinen muija oli tullut varpaillaan sisälle, kutitellut hiukan vastasyntynyttä tyttölasta leuan alta likaisella etusormellaan, nostanut lapsen korista, tottuneella liikkeellä kietonut sen suureen, harmaaseen villasaaliin ja heti sen jälkeen poistunut kätilön ennakolta antamien ohjeiden mukaan. Maksu suoritettiin kertakaikkiaan ja oli runsas, ja senkin järjesti kätilö.

»Niin, neiti kulta, se mikä tapahtuu, on aina paras», oli hän sanonut, »kun ei kuitenkaan voi tunnustaa lasta. Se on niin tavallista.»

Elma ei ollut vastannut. Hän oli ainoastaan ikävöinyt nyt vihdoinkin päästä pois tästä talosta, tästä lokapesästä, jossa hänen oli täytynyt mennä nöyryytyksen pohjaan saakka varsinkin surkean heikkoutensa vuoksi, että otti vastaan kätilön lohduttelua, joka kuitenkin oli vain ollut verhona uteliaisuuden tyydyttämiselle ja uusien luottamusten toivolle.

Ylpeyttä, kovuutta, vihaa. Seuraavina vuosina hän oli itse näin arvostellut nuo kauheat päivät. Mitä olivat ruumiin ankarat tuskat sinä aikana olleet hengen kärsimyksiin verrattuina?

»Oi Jumala!» oli hän rukoillut hampaitaan kiristellen ja epätoivossaan tarttuen varhaisimman lapsuutensa puoleksi unohtuneihin läksyihin taivaallisesta huolenpitäjästä: »Oi Jumala, etkö sinä voi ajaa ulos minusta näitä pahoja henkiä? Ne repelevät minut rikki, minä menehdyn, enkä saa edes huutaa ja voivottaa hätääni!»

4.

Niinkuin suon pohjasta nouseva kupla täytti noiden helvetillisten hetkien muisto hänen mielensä taas tänä varhaisena, uutena kevätpäivänä, niinkuin paha maku suussa tai inhoittava haju. Ystävällisiä eivät tosiaan olleet ne katseet, joita hän loi ympärilleen kulkiessaan kiireisin askelin melkein kuin pakeneva läpi Humlegårdenin puiston, kaikkien siellä leikkivien lasten keskitse.

Sitten hän muisti kohtauksen johtokunnan kokouksessa.

Mitä he nyt mahtoivatkaan siellä puhua hänestä, valkoinen papukaija ja ne kaikki muut? »Ikä-impi», elämästä syrjään työnnetty olento! Ja sitten kuului kai naurua, tuota hiukan hillittyä, puoliksi säälivää, kevyttä naurua, jota hän erikoisesti inhosi.

Niin peräti vanha hän ei ensiksikään ollut. Ei edes neljääkymmentä vuotta täyttänyt, ja yhä vielä nuorekkaan näköinen, ruumiiltaan siromuotoinen ja joustava. Ja impi! Ei sitäkään! Jospa he vain tietäisivät totuuden, nuo, jotka niin ylimielisesti nimittivät häntä siksi — tuon totuuden, jota kuitenkaan ei saanut sanoa ainoallekaan elävälle olennolle! Juuri siihen totuuteen he olivat pistäneet puukkonsa, he olivat raadelleet auki kuortuneen haavan tuolla muka merkityksettömällä puheellansa.

Terve järki sanoi Elma Liwinille, että sekä hänen tuttavapiirissään että sen ulkopuolella oli monta naimatonta naista, häntä vanhempia ja nuorempia, ahkeria kuten hän ja samoin arvossapidettyjä — ja lisäksi tyytyväisiä, ehkäpä onnellisiakin, joita raivottaret eivät koskaan ahdistaneet. Terve järki viittasi myöskin avioliiton moniin surkeuksiin. Kenen tarvitsi luulla, että Elma Liwin, joka oli hyvästä perheestä ja lisäksi verraten varakaskin, ei ollut vapaaehtoisesti jäänyt naimattomaksi?

Ja kuitenkin oli hänen olonsa epäonnistunutta elämää, joka oli alkanut epäluulon ja haluttomuuden, jatkunut inhoittavan nöyryytyksen merkeissä ja ankkuroitu kovuuden ja katkeruuden valtaan.

Ne siellä johtokunnassa olivat kajonneet tähän tosiasiaan.