Part 6

Tänä kesänä, kun nyt Tilda ja Libert olivat vapaita koulusta, Libert puolestaan ainiaaksi, sillä hänen isänsä ei nähnyt mahdolliseksi antaa lahjattoman poikansa kamppailla turhaan oppiaineiden kanssa, oli määrätty, että Tilda ja hän erikoisen ahkerasti harjoittaisivat musiikkia. Siihen ei Libertiä ollut vaikeaa saada, ja kun he kumpikin olivat valmiiksi harjoitelleet, Libert Garibaldin lahjoittamalla viululla, Tilda pianolla, soittivat he sitten yhdessä. Ne olivat suuria juhlakonsertteja Alexin kunniaksi. Tarkoitus oli, että palvelevainen tuulen henki kantaisi nämä sävelet yli maan ja veden pääkonsulin hienoon huvilaan saaristossa. Valtiaan kuuluville. Libert oli laatinut oman pienen sävellyksen, jonka he olivat harjoitelleet, ja se valittiin olemaan Valtiaan mielikappale. Alkujaan sävel oli syntynyt, totta puhuaksemme, kun Tilda, vielä sangen pienenä kerran oli saanut erikoisen pahantuulenpuuskan. Hän oli seissyt lattialla ja hyppinyt kiukuissaan tasakäpälää. Heti oli Libert ollut paikalla ja vanhanaikaiseen polkkatahtiin, viulu leuan alla, soittanut ja laulanut:

Hei, hei sitä tanssin tahtia, ja ai sitä kiukun mahtia!

Tilda tyyntyi, mutta sävel jäi elämään. Sitä paranneltiin, laajenneltiin, siitä tuli kokonainen ballaadi, jossa johtosävel, polkka, silloin tällöin palautui kesken itsepäisen, omahyväisen, nokka edellä kulkevan, mutta hellän ja hyvän pikku tytön hauskaa kuvausta.

Rouva Murius kuunteli hiljaisena, hienoa porsliininäperrystä tehdessään, nuoria soittajia, vähitellen parantuvaa sävellystä ja sanoi konserttimestarille: »Libert ei ole niin lahjaton kuin luulet.»

»Vaivainen viulunvinguttaja», vastasi mies. »Surkeita, lapsellisia leperryksiä.»

Mutta Libert ei vaivannut päätään kysymyksellä, oliko hän lahjakas vai lahjaton. Tilda ja hän antoivat konserttejansa, joista kenenkään ei tarvinnut sen enempää tietää, ja tuulet saivat kantaa niiden säveliä, jos tahtoivat tai taisivat sen korviin, jota varten niitä soitettiin — ja sillä hyvä. Ja kun konsertti oli lopussa, lähtivät sen molemmat suorittajat puistoon tähyilemään sitä palvottua henkilöä, joka edelleenkin oli jokseenkin pienikasvuinen nuorukainen, yllään kevyt, harmahtava englantilainen puku, johon kuului polvihousut.

Joskus he todella hänet tapasivatkin.

Hän oli silloin saanut jollakin tekosyyllä livahdetuksi kaupunkiin meren saartamalta saarelta.

Heti vetäytyi Libert syrjään. Heillä oli selvillä, että Alexis ei erikoisesti välittänyt Libertistä, ja tämä meni silloin yhtä mielellään musiikkikauppaan katselemaan nuotteja ja keskustelemaan kaupan herrojen kanssa, jotka olivat suuren Garibaldin tuttavia. Senvuoksi he sietivät pientä viulunvinguttajaa. Kesän helle oli rasittava kaduilla, joita myöten hänen oli kuljettava, mutta musiikkikaupassa oli viileätä ja viihtyisää, eikä Libert ollut lainkaan pahoillansa, ettei Alexis välittänyt hänestä, vaan vain Tildasta.

Samana päivänä, jolloin Pontus turhaan oli soittanut Paschin talon ovikelloa, oli Alexilla juuri kohtaus Tildan kanssa. Hän meni tapaamaan Tildaa sopimuksen mukaan puistoon ja vei hänet kotiansa. Hänellä oli puutarhan puoleisen oven avain. Hän avasi, vihelteli ja kulki Tildan edellä ylös portaita juuri silloin, kun talonmiehen vaimo kadunpuoleisella ovella ilmoitti Pontukselle, että Alexis-herraa ei enää ollut talossa.

»Minulla on kauhean ikävää maalla tänä vuonna», sanoi Alexis Tildalle.

Se oli käsittämätöntä, mutta niin oli asia.

Hän oli kyllästynyt moottoripyöräänsä samoin kuin tavalliseen polkupyöräänsä, kyllästynyt iänikuiseen purjehtimiseen, entisten kesien intohimoon, kyllästynyt vierasten tuloon ja menoon, kohteliaisuuksiin, joita hänen täytyi osoittaa, huviretkiin, joilla hänen täytyi olla mukana, jopa tanssiinkin, kun gramofooni illalla pantiin käymään ja hänen ihailtava äitinsä tuli hänen luokseen ja hymyillen kehoitti: »Poikani, sinun pitää tanssia neiti sen ja sen kanssa.»

Hän ei tahtonut tanssia kenenkään kanssa, hän tahtoi olla yksikseen tänä kesänä, ei purjehtia, ei ajaa moottorilla, ei soutaa, ajella, kävellä, pelata tennistä eikä mitään muuta.

»Alexis on hyvin omituinen tänä vuonna», sanoi rouva Pasch pääkonsulille.

»Se on nyt sitä ikää», vastasi pääkonsuli Pasch. »Se menee ohi, anna hänen olla. Hän on kuusitoistavuotias ja alkaa kulkea omia teitään.»

Silloin hymyili rouva Alexandra ja tunsi ylpeyttä siitä, että hänellä oli poika, joka oli kuusitoistavuotias ja kulki omia teitään.

Niin pian kuin jokin tilaisuus tarjoutui, lähti Alexis Tukholmaan. Hänen piti järjestää kivennäiskokoelmaansa, sanoi hän, hän oli sitä laiminlyönyt kaksi vuotta; oli muitakin asioita, kirjojen ostelemista, tennispuvun koettamista, oli noudettava tennismaila ja sen semmoista. Talonmiehen vaimolle, joka vartioi taloa, antoi hän runsaat juomarahat, ja tämä toi hänelle aamuisin kahvia vuoteelle, jos hän jäi yöksi, mikä joskus tapahtui. Valkoiset, ikkunoita peittävät uutimet, huonekalujen kesäpäällykset tai kaikenlaisten tunnustettujen taiteilijain suurten taulujen ylle ripustetut verhot, sileät parkettipermannot, pysähtyneet kellot, pöydät ja jalustat, joilta kaikki kallisarvoiset esineet oli poistettu, heikko kamferin tuoksu, johon sekaantui vienoa kesäpölyn tuntua ja ehkä myöskin jokin talvikauden häive, kaikki tämä antoi tälle talolle, hänen kodillensa, ja näille huonekaluille, joille hän muutoin ei tullut omistaneeksi pienintäkään ajatusta, Alexin mielestä uutta, erikoista viehätystä.

Ja juuri tähän ympäristöön soveltui Tilda.

5.

Muutamia päiviä aikaisemmin, kun hän oli välttynyt lähtemästä eräälle kävelyretkelle vanhempiensa uusien vieraiden kanssa, sekä yksinään ja nyrpeänä etsinyt ja löytänyt paikan rannikoiden kallioiden välissä, oli hän murahtanut:

»Minä tahdon ajatella, minä tahdon olla rauhassa!»

Hän oli heittäytynyt pitkälleen ja katsellut sinistä taivasta, sen rauhoittavaa liikkumattomuutta kaiken liikkuvaisen yllä, sen rajattoman avointa syliä kaikelle kaipuulle, levottomuudelle ja tyytymättömyydelle; mutta ei edes taivas ollut riittänyt hänelle tai se oli päinvastoin ehkä ollut liikaakin, liian korkealla, liian kaukana, liian hiljainen ja koskematon.

Silloin oli Tilda juolahtanut hänen mieleensä.

»Hänen kanssaan minulla on hauskaa», ajatteli hän. »Kaikki muut ovat idiootteja ja apinoita. Minä en halua enää sanoa kaikkea sitä, mitä pitää sanoa, olla kohtelias ja hauska ja miellyttävä, minä tahdon olla välinpitämätön, välittämätön, syödä sormillani, lyödä rikki lautasia ja virnistellä.»

Tietenkään hän ei virnistellyt eikä paiskonut rikki lautasia, mutta hän sai ikäänkuin kuumeisen halun päästä tiehensä seuraavana päivänä. Hän soitti Tildalle, eikä hänen tarvinnut tehdä ehdotustaan missään lainkaan huolitellussa muodossa, sillä Tilda piti ihan luonnollisena, että he leiriytyisivät tyhjään palatsiin.

Valmistaakseen ystävättärensä käyntiä oli Alexis ottanut esiin eräästä arkusta ullakolta suuren jääkarhuntaljan, jonka paikka muutoin oli Alexandra-rouvan kirjoituspöydän alla, sekä levittänyt tämän maton keskelle suuren salin permantoa.

Hän kehoitti Tildaa istuutumaan sille, ja alkoi aukoa erinäisiä mukanaan tuomiaan paperikääröjä, hedelmiä, leivoksia, suklaata, virvoitusjuomia ja paperosseja. Jääkarhuntalja oli erään erittäin vanhanaikaisen kristallikruunun alla, joka oli valkealla harsolla verhottu, valkeapäällyksiset huonekalut oli siirretty huoneen seinämille. Valkoisten uudinten läpi paistoi auringonvalo hillitysti ja kuitenkin hilpeästi. Karhuntalja tuntui uivan kuin yksinäinen lautta, kantaen kahta koko maailman unohtamaa, tuntematonta matkustajaa peilityynellä merellä. Kaiken yllä oli ihmeellinen rauha, valkoisuus, viileys — ja samalla kuitenkin seikkailun verraton tuntu.

Tilda riisui jalastaan kenkänsä ja sukkansa ja työnsi jalkansa houkuttelevaan karhuntaljaan ja lauloi:

Tilda paljasjalkainen, Tilda, Tilda pienoinen, Tilda, silmä sininen, tyttö Tilda-niminen.

»Mikä laulu se on?» kysyi Alexis.

»Sitä lauloi äiti, kun olin pieni.»

Tilda kohotti polvensa, veti hameen niiden ylle ja pani käsivartensa niiden ympäri. Päällimmäiseksi hän sijoitti leukansa, istui ja katsoi eteensä, oli ääneti ja mietiskeli. »Niin, hänen kanssaan minä viihdyn», ajatteli Alexis, »hän osaa olla iloinen, mutta aikanaan myöskin ääneti.»

Erittäin suurella tyytyväisyydellä ei rouva Alexandra Pasch ollut aikanaan kuullut puhuttavan konserttimestari Muriuksen tanssiaisista. Että Alexis oli poissa illalla, sen hän tiesi, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi, milloin pojan piti tulla kotiin, eikä ollut levoton. Hän oli itse ollut ulkona, eikä hän ylimalkaan tuntenut levottomuutta. Sitten ennen kello seitsemää aamulla — mikä aika — oli eräs rouva Murius soittanut ja pyytänyt tervehtimään ja sanomaan, ettei kenenkään tarvinnut kummastella Alexis-herran yöllistä poissaoloa. Kamarineito sai sanan lakeijalta ja vei sen rouva Paschille kello yhdeksän. Alexis oli kuitenkin jo silloin käynyt kotona, tullut autolla ajaen, smoking kauhean ryppyisenä, ottanut suihkun, vaihtanut vaatteita, soitattanut itselleen uuden auton ja ajanut sillä kouluun. Vasta lunchin aikana oli äiti nähnyt poikansa.

»Rakas poikani, minkälaisessa seurassa sinä oikeastaan olet?»

Alexis oli visusti karttanut lähemmin kuvaamasta tanssiaisia, mutta sitä hän ei voinut kieltää, että oli ollut pienillä tanssi-illallisilla oopperaorkesterin ensimmäisen viuluniekan Muriuksen luona, jonka poika oli hänen luokkatoverinsa.

»Ja oliko sinulla hauskaa?» kysyi rouva Pasch.

Valkoinen papukaija oli istunut liikkumattomana puolallaan ja katsellut ainoata lastaan silmät ympyriäisinä.

»Hyvin hauskaa, äiti», vastasi lapsi.

»Mutta, että sinä et tullut kotiin!»

»Tjaa, minä nukahdin.»

»Nukahdit! Alexis kulta, minne sitten?»

»Lattialle!»

Pääkonsuli oli nauranut jutulle. Hän oli tyytyväisenä katsellut kaunista poikaansa, joka oli yhtä raikkaan näköinen kuin olisi nukkunut kymmenen tuntia mukavassa vuoteessaan ja muistanut pieniä seikkailuja, joita hänellä itsellään nuoruudessaan oli ollut, kun hän oli »kiinannut» jonkun toverin sohvalla yötä; sittemmin oli hän järkevästi lopettanut seikkailujen ajan ja ohjannut jokseenkin suoraan niitä suuria päämääriä kohti, jotka hän nyt oli saavuttanut.

»Anna hänen pitää pikku lapsellisuutensa, Alexandra», sanoi hän, »ne menevät ohi.»

Alexis oli siis saanut rauhassa pitää pikku lapsellisuutensa. Yhtä hyvin kuin pääkonsuli, ymmärsi myöskin Alexandra-rouva, että hän pian itsekin niille hymyilisi. Ei ollut kovinkaan luultavaa, että pojan elämänrata kovin usein tulisi koskettamaan tuota taiteilijaperhettä. Rouva Pasch viisaana äitinä kysyi ystävällisesti:

»No, sellaisessa kodissa oli kai hyvä musiikki?»

Alexin oli täytynyt vastata:

»Ukko soitti enimmäkseen itse.»

»Kuinka viehättävää! Ja illalliset?»

»Eteiseen oli järjestetty tarjoilu.»

»No, entä päällysvaatteet, jos eteinen oli tarjoiluhuoneena?»

»Ne sai sulloa W.C:hen.»

Sitä muistellessaan Alexis ei kuitenkaan voinut olla purskahtamatta nauruun, ja rouva Pasch sanoi: »Ah, se tuntuu tosiaan hyvin bohèmimaiselta, poikaseni.»

Mutta senjälkeen hän ei kysynyt enempää; hän piti parempana, että Alexis sai rauhassa unohtaa niin muodottoman tilaisuuden, koko tuon bohèmimaailmaan tekemänsä piipahduksen, koko tuon seurapiirin, joka ei soveltunut hänen oloihinsa, ja Alexis ymmärsi äitinsä sangen hyvin ja oli hänen kanssaan samaa mieltä. Hän ei tuntenut mitään vetovoimaa tunkeilevaa toveriaan Pontusta kohtaan eikä halua seurustella Muriuksen talossa arkioloissa, mutta tanssiaiset olivat tanssiaiset ja hauskimmat, missä hän milloinkaan oli ollut ja — keskellä tanssiaisia oli Tilda. Hänet hän piti.

Tildahan ei ollut mikään flamma. Siihen hän ei sopinut. Häntä ei tavattu tavallisilla kävelypaikoilla. Ja jos hänet olisi tavannut, ei hänestä olisi ollut paljon ylpeilemistä: vaatimattomasti, vieläpä hiukan huolimattomastikin puettu, kaunis, mutta soveltumattomien päähineiden rumentama. Entä Tildan keskustelu? Ei sekään oikeastaan ollut mistään kotoisin. Lapsellista, täynnä tietämättömyyttä kaikesta, mitä pitää seurata ja tietää, osoittaen täydellistä tuntemattomuutta kaikkien niiden henkilöiden suhteen, joita Alexis sattui mainitsemaan, kuten kreivi Nagel, van der Rosenin nuoret, kilparatsastaja, luutnantti Oberon, everstin poika, luistinkuningas Ott, pahamaineinen Molly Faber, kaikki tyhjiä nimiä Tildalle! Alexis ei tullut ajatelleeksi, että tyttökin ehkä olisi voinut luetella nimiä, yhtä tyhjiä hänelle, Alexille, kuin äskenmainitut olivat Tildalle, mutta eivät kuitenkaan ilman kuuluisuuttaan: esim. oopperalaulaja Wattman, joka oli laulanut Pariisissa ja ollut mukana konserttimestarin tanssiaisissa; Garibaldi, joka oli tunnettu Amerikassa asti; tai rouva Muriuksen veljet, joista toinen oli keksijä ja toinen professori Lundissa. Mutta eipä Alexis ollutkaan edellisistä tai jälkimmäisistä puhuakseen lähtenyt Humlegårdeniin Tildaa etsimään. Eihän ollut yhtään väliä sillä, mitä Tilda tiesi tai ei tiennyt, eihän hän kuitenkaan tullut pitoihin Alexin kotona eikä senvuoksi joutunut vastakkain nuorten van der Rosenien ynnä muiden kanssa.

Alexis piti Tildan itseään varten.

Ei kukaan osannut paremmin kuin tämä pieni keiju saada häntä jälleen elämään tyytyväisenä. Jos hän oli ollut siihen erittäin tyytymätön, ei kukaan ollut hänen mielestään viihtyisämpi, Tilda oli kuin Paschin talo kesällä, muistutti sen ilmaa: oli hiljainen, viileä, valoisa ja iloinen. Sen vuoksi Alexis oli saanut päähänsä ajatuksen, joka ei olisi miellyttänyt Alexandra-rouvaa, saattaa nämä molemmat, kesäinen talo ja pieni keiju, yhteen.

Tilda istui ja ajatteli uskomatonta ja muistettavaa hetkeä, jolloin hän jo kerran ennen oli seissyt täällä, vapisten ja ihaillen odottavaisena, uskaltamatta istua kullatuille silkkituoleille. Siitä tuntui olevan huikean kauan. Se oli ollut seikkailu, merkillisin hänen tähänastisessa elämässään, mutta tämä uusi käynti ei ollut paljonkaan vähemmän merkillinen.

Alexis ja tyttö söivät mukana tuodut varastot; sitten he kulkivat huoneesta huoneeseen ja Alexis näytti Tildalle kaikki. Ylimmässä kerroksessa olivat hänen molemmat omat huoneensa — molemmat: makuuhuone ja työhuone, jossa oli kirjoituspöytä, kirjahyllyjä, kaappi kivennäiskokoelmaa varten, jonka rappeutuminen jo pari vuotta sitten todellakin oli käynyt yhä ilmeisemmäksi. Alexis avasi kaapin. Tildan ja hänenhän piti oikeastaan järjestää se, mutta hän paiskasi oven taas heti kiinni ja sanoi: »Ei, emme me viitsi!»

He istuutuivat senjälkeen Alexin nahkasohvalle ja alkoivat puhella.

»Uskotko sinä Jumalaan, Tilda?»

Sitä ei lapsukainen ollut koskaan tullut edes itseltään kysyneeksi.

»Uskon, totta kai», vastasi hän.

»Se on vain lorua kaikki tyyni, sanon minä sinulle», sanoi Alexis, »eikä ainakaan rukoileminen auta.»

»Mitä sinä sitten rukoilet?»

Sitä ei Alexis tahtonut kertoa.

»Pidätkö sinä veljistäsi?» kysyi hän sensijaan.

Tilda vastasi silmät suurina: »Tietysti, enimmän Rolandista ja sitten Libertistä.»

»Minkävuoksi enimmän Rolandista?»

»Kun hän on kiltein, ja hän on aina sanonut, että minä olen enimmän hänen.»

»Sehän on vain lorua», sanoi Alexis; Roland otti itselleen hänen mielestään suuria oikeuksia. »No», jatkoi hän, »entä pidätkö isästäsi ja äidistäsi sitten?»

»Minä rakastan heitä!»

»En minä vain omiani», sanoi Alexis, »no, tavallaan kyllä tietysti. Mutta en kuitenkaan sillä tavalla, että se tuntuisi, en sillä tavoin kuin tahtoisin jostakin pitää.»

Nämä sanat liikuttivat Tildaa ja hän nojasi päätään Alexin olkaa vastaan ja Alexis sanoi:

»Sinä olisit kyllä mukava sisko. Minulla ei ole koskaan ollut sisarta eikä veljeä, niin että en tiedä, miltä sellaisen omistaminen tuntuu. Ah, joskus olen ihan kyllästynyt kaikkeen.»

»Mutta mehän voimme kuvitella, että minä olen sinun siskosi!»

»Niin voidaan; jos sinua huvittaa», vastasi Alexis. »Sinä olet liian nuori ymmärtääksesi, että kuvittelukyky on sellaista, jonka kasvaessamme menetämme.»

»En ole niin nuori», vastasi Tilda reippaasti. »Ja sen, mitä sinä nyt sanot, tiedän kyllä. Mutta minä kuvittelen kuitenkin — kun minä tahdon kuvitella!»

»Tahdot vain senvuoksi, ettet tiedä mitään — todellisuudesta.»

Nämä sanat koskivat jälleen Tildaan, tai äänensävy, jolla Alexis oli ne lausunut.

»Älä sinä välitä siitä todellisuudesta», sanoi hän.

Siihen ei toinen vastannut mitään.

Senjälkeen he istuivat kauan ääneti. Tilda luisui pois sohvalta, hän istui yhtä kernaasti paljaalla parkettipermannolla, pani toisen käsivartensa Alexin polvelle ja päänsä käsivartta vasten. Näin oli suloista istua ja unelmoida.

Tietenkin hän rakasti veljiänsä, mutta ei kuitenkaan ketään niinkuin Alexia. Veljien kanssa saattoi olla riidassa — paitsi ei ehkä Rolandin — mutta Alexin kanssa ei ikinä. Olisipa Alexis vain tiennyt, kuinka Tilda aina kuvitteli, että Alexis oli hänen mukanaan. Kultaristi, jonka Tilda oli häneltä saanut, oli aina muistuttamassa Alexia, ja joskus Tilda suuteli sitä.

Mutta eihän tätä tämmöistä kannattanut puhua hänelle itselleen. Alexis olisi voinut sitä suorastaan paheksua. Hän ei tuntunut antavan arvoa kuvitteluille. Tildahan saattoi sangen hyvin sekä rakastaa Alexia että pitää häntä mukanaan kaikkialla hiljaisuudessa, näkymättömyydessä ja ilman hänen tietoansa.

He menivät taas alas saliin. Alexis laskeutui pitkälleen karhuntaljalle ja pyysi Tildaa soittamaan suurella flyygelillä. Tyttö soitti tanssiaisten valssit, hän muisti ne vielä, ja muutamia Garibaldin pätkiä suuresta maailmasta, ja sitten Libertin sävellyksen. Ajatella, että sai istua ja soittaa sitä Alexille, jolle se oli omistettu, jonka luo se oli tarkoitettu kulkemaan yli maitten ja vetten taikatuulien kantamana! Ja nyt hän oli ilmielävänä tuossa puolitorkuksissa, mitään aavistamatta! Tildan täytyi kertoa:

»Kuule», huudahti hän riemastuneena, »tiedätkö mitä? Tiedätkö, että tämän on Libert säveltänyt sinulle.»

»Se on varmaankin kaunis kappale», mutisi toinen vastaukseksi puolihorroksistaan herätettynä.

Ei sen enempää.

Kun Tilda oli aivan äänetön ja soitto heti taukosi, tuli kuitenkin kohteliaisuus, Alexandra-rouvan oman kohteliaisuuden nuhteeton hedelmä. Alexis nousi ryntäilleen ja lisäsi:

»Minä en ymmärrä juuri paljon musiikista, mutta minä pidän siitä, kun sinä soitat minulle, ihan sama mitä. Se on kaunista senvuoksi, että sinä soitat.»

»Pidätkö sinä sitten minusta?»

»Pidän kyllä», vastasi hän vakavasti.

»Onko se totta?»

»On.»

»Tuletko aina pitämään?»

»Sen uskon varmaan, Tilda.»

Sanomattoman suloisia sanoja: Pitää hänestä, Tildasta — ja ainaisesti! Jospa hän vain olisi uskaltanut kiepsahtaa hänen kaulaansa ja vastata, että hän rakasti häntä — ja tulisi ikuisesti rakastamaan. Mutta semmoistahan ei sovi tehdä.

Sitten oli aika Tildan lähteä. Reipas kädenlyönti:

»No, terve taas!»

»Hyvästi, Tilda! Kiitos!»

Ja kun Tilda oli portaissa menossa, huusi Alexis hänen jälkeensä:

»Tulethan toistekin?»

»Tietty se!» kaikui vastaus autiossa talossa.

Sitten hän riensi tiehensä pitkin katua, poikki puiston kotiin — uuden aarteen siivekkäänä omistajana.

Libert tuli kotiin musiikkikaupasta, kädet täynnä lainaksi saamiansa nuotteja. Ja hän kysyi tietysti heti: »No?»

»Ei mitään erikoista», vastasi Tilda, ja katsoi poispäin, sillä tämä oli ensimmäinen valhe uskolliselle ystävälle.

Pontus palasi kotiin silmät punaisina lukemisesta, mutta valmiina hurjalla tarmolla istumaan valveilla ja jatkamaan työtään vielä yölläkin.

»Kuule, Tilda, et kai sinä sattumalta ole nähnyt Paschia tänä päivänä?»

»En.»

»Kuinka sinä näytät kuumalta, lapsi», sanoi rouva Murius ja hyväili pieniä kasvoja, joilla vielä oli ihmeellisen, ylen autuaan hetken heijastusta. Mutta ei edes äidin silmien kysymykseen ollut mahdollista vastata.

6.

Syksy tuli.

Vielä kaksi kertaa kesän kuluessa oli Tilda ollut Alexin luona Florankadun varrella olevassa talossa. Toisen kerran he olivat leikkineet ja hurjailleet, juosseet toistensa perässä huoneiden läpi portaita ylös ja alas ja painiskelleet, kunnes Alexis sai Tildan alleen, molemmat olkapäät parkettipermantoa vasten.

»Joko antaudut?»

»En ikinä.»

»Sinähän olet täydellisesti voitettu, etkö ymmärrä sitä, ja minun vallassani!»

Sitten naurahti hän hiukan väkinäisesti ja päästi tytön irti.

Seuraava kerta oli enemmän ensimmäisen kaltainen. Tilda sai kertoa kodistaan, joka oli niin erilainen kuin Alexin oma, niin erilainen kuin kaikki muut, joita Alexis tunsi. Väliin vallitsi siellä synkkä alakuloisuus, joka painosti kaikkea ja kaikkia. Se tapahtui silloin, kun konserttimestari ei saanut unta, vaan ajatteli yöt läpeensä koko elämänsä epäonnistumista. Joskus olivat palkkarahat lopussa, oppilaat jäivät tulematta tai maksoivat epäsäännöllisesti, ei kenelläkään ollut kallisarvoista porsliinia korjattavana. Millä saataisiin vuokra maksetuksi? Onneksi Roland oli joutunut hyviin käsiin Amerikassa; mutta miten kävisi Pontuksen opintojen ja Libertin, sillä vaikka tämä oli jättänytkin kirjat kaappiin, täytyi häntä kuitenkin elättää ja vaatettaa, kunnes hän ehtisi kehittyä edes sellaiseksi viulunvinguttajaksi, joka pystyy soittamaan purpuria pikku kahviloissa tai ehkä tanssimusiikkia yksinkertaisissa perhetanssiaisissa. Puhumattakaan hänestä, Tildasta, joka oli suorastaan susi syömään ja kuluttamaan vaatteita.

Kuitenkin saattoi kaikki äkkiä muuttua kuin taian voimalla toisenlaiseksi.

Roland lähetti äkkiä viisitoista dollaria, säästöä ensimmäisestä palkastaan; Pontus kunnosti itsensä taas hyvällä päällään ja sai stipendin. Pikku Libert edistyi huomattavasti, ja hän, Tilda, oli saanut itse ommelluksi uuden hameen. Se oli kyllä ahdas kainaloista ja hiukan liian lyhyt, mutta kuitenkin aivan käyttökelpoinen. Ja äkkiä tuli taas oppilaita ja korjattavaa porsliinia; äiti ei tahtonut ehtiä korjaamaan kaikkea ja vielä vähemmin pito- ja liinavaatteita ja muuta semmoista, jota hän ei ollut jaksanut tehdä silloinkaan, kun kaikki olivat olleet surullisia, ja hän yksin oli koettanut heitä rohkaista. Silloin valkeni koti taas, silloin juhlittiinkin hiukan; tanssiaisia ei tosin pidetty, mutta Garibaldi tuli iltaisin ja istui odottelemaan herra Muriuksen kotiintuloa ja oopperalaulaja Wattman, kun oli vapaavuorolla, ja monta muuta ystävää, ja juotiin italialaista viiniä.

»Ja silloin ei ainakaan saanut kuulla isän sanovan äidille, että tämän olisi pitänyt mennä naimisiin oopperan johtajan kanssa.»

»Oopperan johtajan?» kysyi Alexis. »Tunnetteko te hänet?»

»Emme, se on vain semmoinen puheenparsi.» »Hän seurustelee meillä», sanoi Alexis.

Syksy tuli; salakohtaukset Paschin talossa loppuivat. Alexis ja Pontus eivät olleet enää luokkatovereita, sillä Pontus oli onnellisesti päässyt hyppäämään luokan yli, niinkuin oli sanonut aikovansa tehdä. Hän olisi mielellään tahtonut ilmoittaa sen sille yksinäiselle naiselle puistossa. Häntä hiukan kadutti, ettei ollut jatkanut tuttavuuden viljelemistä. Kuka tietää, mitä sellaisen naisen päähän saattaa pälkähtää? Lupaavan nuorukaisen opintojen avustamista ei ollut laisinkaan mahdotonta ajatella.

Mutta nainen oli kadonnut, ja Pontus olisi suuresti hämmästynyt, jos olisi tiennyt, ettei nainenkaan puolestaan ollut kokonaan unohtanut häntä.

Hänestä oli tullut yksi unettoman vieraita, yksi niitä haavekuvia, jotka, kaupungin kellojen lyödessä yön tunteja, pitivät hänelle seuraa. Elma oli joskus toivonut, että tuo siisti nuorukainen olisi jostakin mielijohteesta kääntynyt hänen puoleensa, ilmaissut pulansa, turvautunut hänen apuunsa — eikä hän olisi sitä pojalta kieltänyt. Mutta sen sijaan nuorukainen oli hävinnyt ikävystyneenä, ja kenties, ajatteli Elma, tehnyt hänestä pilaa mielessään tai kotonaan, tuossa Muriusten kodissa, missä hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Syyskuussa neiti Liwin matkusti, kuten oli aikonutkin, ulkomaille. Odottamatta hän sai mukaansa Rick Brunjohannin, jonka kihlaus kesän aikana oli purkautunut, ja joka oli aivan toivottomassa mielentilassa. Elma armahti häntä, ja he matkustivat muutamia viikkoja yhdessä, mutta Elmaa veti yhtäälle ja Rickiä toisaalle. Rick tahtoi virkistää mieltänsä ostamalla uusia vaatteita, osaksi itselleen, osaksi myöskin hänen mielestään liian tätimäisesti ja ikävästi puetulle Elmalle, ja Elma mukautui todellakin Pariisissa lähimain muodin vaatimusten mukaan. Mutta Rick tahtoi myöskin tehdä uusia tuttavuuksia, ja Elma kieltäytyi ehdottomasti istumasta kahviloissa, käymästä taiteilijain ateljeissa tai tanssipaikoissa.

Hän joutui siten monta iltaa istumaan yksinään hotellissa, poltellen niinkuin kotonaan Tukholmassa ja hautoen ikävystymistään. Hän ajatteli mielessään, että Rick, niin vilpittömästi kuin hän häntä säälikin, kuitenkin oli mahdoton seuraksi sille, joka tahtoo käyttää matkaansa käydäkseen museoissa, näyttelyissä tai sen tai tämän aatteellisen liikkeen päämajassa. Monta iltaa hän istui järjestelemässä kokoamaansa ainehistoa, ja nyrpeys elämänhaluista ja tanssivaista Rick Brunjohannia kohtaan sai uutta virikettä.

Kotimatkalla myöhään lokakuussa, Hampurissa, missä naisten oli määrä hiukan viivähtää, tuli Rick ostoksiltaan hotelliin mukanaan suuri uutinen:

»Olen tavannut Erik Bourgstenin. Hän tulee noutamaan meitä päivällisille!»

Elma tunsi punastuvansa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski eleganttia mustaa silkkistä seurapukua, jonka hän oli ostanut Pariisista. Hän katsoi jalkojansa. Mitkään hänen jalkineistaan eivät sopineet siihen seurapukuun. Hän riensi ulos ja meni ensimmäiseen tapaamaansa kenkäkauppaan: »Feuer» seisoi oven yllä. Sen täytyi kai olla erittäin muodikas kauppa, kun oven yllä oli vain omistajan nimi: Feuer, ikäänkuin nimi olisi ollut tunnettu kautta kaupungin. Neiti Liwin astui sisään ja antoi saattaa itsensä pehmeälle sohvalle, sekä pyysi parin aistikkaita puolikenkiä.

Kaupan johtaja tai kenties omistaja, ehkä herra Feuer itse omassa persoonassaan, riensi esiin, antoi määräyksiä, teki ehdotuksia. Elma havaitsi pian, että kauneimmat kengät myöskin olivat kalleimmat, paljon kalliimmat, kuin hän oli ajatellut tai koskaan jalkineista maksanut. Mutta herra Feuer sanoi, että hänenlaatuisensa armollinen rouva ei mitenkään voisi käyttää muunlaisia. — »Katsokaa, kuinka ne pukevat», huudahti hän, »sellaista jalkaa kuin armollisella rouvalla, ei sovi panna yksinkertaisiin kenkiin.»

Elman korvissa suhisi. Hänen mielessään asui vain yksi mielle, että hän pian tapaisi jälleen Bourgstenin. Se täytti hänen mielensä niin, ettei lopulta ollut enää tilaa millekään muulle. Hänen siinä istuessaan ja herra Feuerin koetellessa hänen jalkoihinsa toista siroa kenkäparia toisen jälkeen, ajatteli hän vain, mitä Bourgsten pitäisi niistä.

Kun hän lähti puodista, oli hänellä kaksi paria kenkiä parasta mallia ja kaksi paria ensiluokkaisia silkkisukkia. Nyt eivät hänen rahansa enää riittäneet kuin niukin naukin kotiin.

Bourgsten odotti hotellin eteisessä, kun naiset saapuivat alas pukeutuneina päivällistä varten. Hänellä oli auto ja hän vei heidät erääseen jokseenkin pieneen syrjäiseen ravintolaan, jossa oli pieniä aitioita, mukavat tuolit, nopea ja valpas tarjoilu.»

»Tämä on paras ruokapaikka koko Hampurissa», sanoi hän.

Yleisö herätti heti Rickin uteliaisuutta: samppanjaa tuhlaileva juhlayleisö. Siellä täällä oli pöytiä, joiden ääressä istui naisia, aina herraseurassa ja niin puuteroituja ja maalattuja ja niin yltä päältä täynnä koruja, että Rick ei voinut erehtyä heidän laadustaan.

»Onko tämä tosiaan säädyllinen paikka, Erik?» kysyi hän varmalla äänellä.

»Me olemme ulkomailla», vastasi Bourgsten, »ja minä voin vakuuttaa teille ja erikseenkin neiti Liwinille, että käy sangen hyvin laatuun syödä täällä.»

Myöskin Elma katseli ihmetellen noita huomiotaherättäviä naisia. Ei senvuoksi, että heidän käytöksensä olisi antanut aihetta muistutuksiin. Mutta hän oli ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana paikassa, missä demimonden sallittiin näyttäytyä avoimesti, antaa ihailla itseänsä, levennellä, olla neiti Liwinin tai ylimalkaan hänen luonteistensa henkilöiden naapureina. Tämä loukkasi häntä enemmän kuin hän olisi tahtonut näyttää, mutta toisaalta hän ei voinut olla tarkastelematta ympäristöään, ei voinut pidättää ajatuksiansa aprikoimasta sitä arvoitusta, mikä noiden naisten viehätys oli? Hän tunsi napinaa sitä valtaa vastaan, mutta ei voinut irroittaa katsettansa sen käyttäjistä.

Hän tunsi inhoa ja kuitenkin heikommuutta. Nuo naiset, joiden olemassaolo oli julkinen häpeä, olivat kuitenkin paikan koristuksina. Heidän läsnäolonsa korosti huolettomuuden, rikkauden, jopa kauneudenkin vaikutelmaa, kun Elma itse, uudesta pariisilaispuvustaan ja, vastoin kaikkia järjen käskyjä ostetuista, uusista kengistään huolimatta, oli täällä aivan merkityksetön, vähemmän mielenkiintoinen kuin milloinkaan ennen. Yksinpä Rickkin, purkautuneen kihlauksen suruista huolimatta, oli ympäristöön mukautunut: hän oli hyvin puuteroitu, huolellisesti kammattu, hänellä oli avokaulainen puku ja hänen oli heti onnistunut omaksua täällä parhaiten soveltuva, hilpeän huoleton tapa.

Ravintolan orkesteri soitti kiehtovaa musiikkia, pelkkää erotiikkaa. Vesi loiskui tuudittavasti keskellä salia pienessä altaassa; ja altaan pohjaan sijoitetusta valolähteestä tulvivat säteet kimmelsivät milloin ruusunpunaisina, milloin heleän sinisinä, myrkyllisen vihreinä, orvokin värisinä, punakellervinä.

Rick puheli ja laski leikkiä Bourgstenin kanssa, eipä edes empinyt leikitellen kertoa kosineensa häntä. Oli Bourgstenin syy, sanoi hän, että hän, Rick, heti sen jälkeen oli niin typerästi kihlautunut luutnantin kanssa, joka oli älytön mies.

Bourgsten otti Rickin nuhteet vastaan hyväntuulisesti ja leikkisästi. Äänten, kiehtovan musiikin, riuduttavan veden solinan ja astiain kilinän hulinassa Elma erotti joitakin lauseita heidän hilpeästä kahakastaan.

Rick kuvasi myöskin heidän matkaansa, korosti erinäisiä pieniä vastoinkäymisiä, laskipa lopulta, vaikka ystävällisesti, leikkiä hänenkin, Elman, ylihyveellisestä olemuksesta, hänen puritaanisista tavoistaan viettää illat hotellihuoneissa, ellei ollut saanut tietoonsa jotakin taatusti hyvää teatteria.

Elmasta näyttivät nämä kuvaukset hyvinkin läpinäkyviltä: tarkoitus oli, että Bourgsten huomaisi, kuinka peräti ikävä, kuinka mahdoton neiti Liwin oli, jos Bourgsten tosiaan, niin uskomatonta kuin sellainen ajatus olikin, sattuisi jotenkin kiintymään häneen.

Elma otti osaa keskusteluun yhä niukemmin. Hän ei ollut kekseliäs eikä vikkelä, ei tuntenut tällaista flirttileikkiä, ei voinut kädenkäänteessä muuttaa matkan vaikeuksia, jotka olivat perinpohjin harmittaneet sekä Rickiä että häntä, lystikkäiksi tapahtumiksi, jotka muka olivat herättäneet vain huumoria ja naurua. Lakkaamatta hänen katseensa kääntyi poispäin, ja aivan erikoisesti se oli kiintynyt erääseen pöytään, jonka ääressä istui hyvin nuori tyttö.

Tämä nuori neiti oli kaunein kaikista salissa olevista ja myöskin rohkeimmin puettu ja maalattu.