Part 13

Niin oli postikortti taas palautettu tavalliseksi kuvakortiksi, muutamiksi jokapäiväisiksi sanoiksi, joista yhdessä päälle päätteeksi vielä oli tavausvirhe. Varjot haihtuivat. Lapsi istui tuossa kirkassilmäisenä, avoimena ja turvallisena kuin kaikkina muinakin iltoina. Elma huokasi syvään helpotuksesta.

Mutta hyvänyönsuudelman aikana hän pidätti Tildaa hiukan kauemmin kuin tavallista ja pyysi:

»Anna minun kuitenkin varoittaa sinua. Vapaus ei ole leikin asia.»

Tilda vastasi tietäen jo useammin kuin kerran voittaneensa itsensä:

»Minä aion hoitaa vapauttani.»

Illalla ennen maatapanoa Tilda kirjoitti tavallisen viikkoraporttinsa Rolandille Amerikkaan:

»Rakas Roland, minä kadun nyttemmin kovasti, että koskaan tulin sanoneeksi, että melkein vihasin häntä. Sitä en lainkaan tee, _päinvastoin_, hän on usein hyvin herttainen, ja että hän tuntee suurta huolta minun vuokseni, on varmaa. Hän seuraa kaikkea, mitä teen. Kun olen poissakin, on ikäänkuin tuntisin sen, ja kaikkein enimmän, kun olen kotona _meillä_. Hän ei voi tottua siihen, että minä aina mieluimmin olen siellä, ja minun käy itsenikin sääli, mutta en voi asiaa auttaa.

— Mitä siihen tulee, että hän olisi minun todellinen äitini, olen lakannut sitä ajattelemasta. Kun olen kerran häneen kiintynyt, olkoon kernaasti. Joskus se tuntuu kummalliselta. Miksi hän salaa sitä. Tiedätkö, mitä luulen: ettei hän lainkaan osaa eläytyä toisen ihmisen tunteisiin tai ajatuksiin — ainoastaan omiinsa. Ja joskus luulen, että hän pahoittelee sitä itse.»

4.

Tuli uusi vuosi ja kevät ja Tilda täytti kuusitoista. Sinä kevätkautena hän kävi rippikoulun. Hänellä oli aina puuhaa, koulu vaati myöskin aikansa ja musiikkiopinnot niinikään. Konserttimestari oli selittänyt, ettei hän enää suostunut opettamaan Tildaa, hän oli sairas, väsynyt, ei kelvannut enää mihinkään. Elma sai kuulla sen ja hankki toisen opettajan.

Hulda oli ehdottanut, että Tilda syntymäpäiväkseen tai ainakin ripillepääsypäivänään saisi kutsua koko entisen kotiperheensä päivällisille, mutta Elma ei suostunut. Ei siksi, etteikö hän olisi suonut Tildalle sitä iloa, mutta hänelle oli itselleen mahdotonta hoitaa emännyyttä ja osoittaa herttaisuutta niille ihmisille, joiden kanssa hän salassa kamppaili lapsestaan.

Hänestä oli tuntunut — ellei hänen mielikuvituksensa pettänyt — etteivät Tildan käynnit entisessä kodissa ainakaan olleet tiuhentuneet eivätkä kestäneet myöhempään illalla, vaikka kevätillat pitenivät ja houkuttelivat viipymään kauemmin. Elma istui ikkunan ääressä tähystellen lastaan, kun tämä jonakin iltana oli poissa. Hän tarkkasi kadunkulmaa, josta lähestyvät ihmiset äkkiä astuivat esiin. Tyttö ei tavallisesti pitänyt kiirettä. Usein hän tuli nuorimman niin sanotun veljensä kanssa käsitysten. Tanssikausi oli lopussa, ja viuluniekalla siis parempaa aikaa kävelyihin.

He juttelivat, he olivat innokkaita käyttämään aikaa hyväkseen viime hetkeen saakka. Joskus oli Elma huomaavinaan huolestumista kasvojenilmeessä. Mutta kun Tilda sitten tuli ylös Elman luo, ei tämä kysellyt, hän ei tahtonut sekaantua Muriuksen perheen huoliin, olivatpa ne mitä laatua tahansa, hän tahtoi pysytellä heidän piirinsä ulkopuolella ainakin itse, vaikkei voinutkaan pakottaa Tildaa siihen.

Kesällä Elma otti kuten edellisenäkin vuonna vapautta muutamiksi viikoiksi lomansa lisäksi aikoen hoitaa terveyttänsä. Tilda ja hän matkustivat jälleen ulkomaille. Matka tyydytti häntä. Hänestä tuntui, että hän voimistui, hermot rauhoittuivat. Täällä oli myöskin Tilda yksinomaisemmin hänen seuranaan, ja hänen toiveensa tulevaisuuden suhteen varmenivat.

Seuraavana syksynä muuttui konserttimestari Muriuksen itseluottamuksen puute ilmeiseksi luulotaudiksi. Hän pani maata eikä suostunut enää nousemaan ylös, makasi vain hiljaa eteensä tuijottaen aivan toimettomana tai istui, patjoja selkänsä tukena, lukemassa raamattua, josta hän sitten teki mitä murheellisimpia päätelmiä. Ystäviä kehoitettiin käymään hänen luonaan, mutta hän ajoi heidät ulos, ja vähitellen lakkasivat nämä kokonaan käymästä. Garibaldi lähti suurelle kiertomatkalle, mutta ei saanut edes tulla sanomaan hyvästejä, konserttimestari ei tahtonut nähdä ketään, jolla vain oli jotakin tekemistä musiikin kanssa. Pikku Libertin oli pakko käydä tuttavien luona harjoittelemassa.

Konserttimestari muutti jälleen pihanpuoleiseen huoneeseen; muutos päätettiin eräänä aamuna kädenkäänteessä. Pontus sai ottaa kirjansa kainaloonsa ja suoriutua toistaiseksi miten taisi. Talonmiestä pyydettiin apuun huonekaluja siirtämään. Tämä ei tapahtunut ensimmäistä kertaa, ja hänellä oli oma käsityksensä konserttimestarin järjentilasta aikoja sitten selvillä. Nyt herra Murius ei enää välittänyt röyhkeistä, meluavista notarioista. Hänenhän täytyi nyt pian joka tapauksessa kuolla, ja se saattoi yhtä hyvin tapahtua pihanpuoleisessa huoneessa.

»Konserttimestari elää kauemmin kuin kukaan meistä», sanoi talonmies.

»Mitä!» huusi konserttimestari raivostuneena ja pauhasi talonmiehen mennessä tälle:

»Katso, rutto on lyöpä sen, joka ruton on, miekka sen, joka miekan on, nälkä sen, joka nälälle kuuluu.»

Profeetta Jeremia oli häntä erikoisesti miellyttänyt, ja talonmies, notariot, kuka tahansa sai sovittaa itseensä sanat rutosta ja miekasta. Mutta nälkää koskevan kohdan hän katsoi tarkoittavan itseänsä, häntä, joka ei enää kyennyt pitämään huolta omistansa, vaan antoi heidän kaikkien kulkea nälkäkuolemaa kohti. Usein hän kieltäytyi senvuoksi nauttimasta ruokaa, jota rouva Murius koetti hänelle tyrkyttää, eikä uskonut rouvan vakuutuksia, että ruokakonttori ei vielä ollut ihan tyhjä. Hän vastasi siihen:

»Voi minua, joka olen syntynyt riidan ja pahan tuottajaksi kaikille. En ole keneltäkään korkoja kiskonut eikä kenenkään ole tarvinnut minua kiristää, mutta kuitenkin kiroavat he minua kaikki.»

Tässä ei ollut mitään järkeä, sillä kukaan ei kironnut häntä, päinvastoin pyrkivät kaikki lievittämään hänen tuskiansa, mutta hän oli kadottanut kykynsä nähdä sitä.

Kun huonekaluja oli pari päivää kannettu edestakaisin, sai rouva Murius sentään viimein hiukan aikaa lähimmän tulevaisuuden järjestämiseen. Pontuksen täytyi saada oma huoneensa, se oli hänen opinnoilleen välttämätöntä. Suureen huoneeseen, jota nyt jälleen sanottiin saliksi, asettui rouva Murius itse niiksi öiksi, joina hänen ei tarvinnut valvoa sairaan luona. Mutta kolmannen, kadunpuoleisen huoneen, hän vuokrasi pois. Libert sai nukkua keittiökomerossa, jota nykyjään ei kuitenkaan voitu ajatellakaan tarjota kenellekään palvelijalle.

Libert asetti herätyskellon soimaan varhain aamulla. Hän nousi reippaasti heti, kun kello alkoi soida, peljäten muutoin nukkuvansa uudelleen, ja huomasi ilokseen päänsä olevan täynnä uusia aiheita, jotka olivat kuin ihmeen voimalla kypsyneet hänen nukkuessaan. Hän pani kahvin tulelle ja ryhtyi harjaamaan vuokralaisen, äidin, Pontuksen ja omia jalkineitaan. Tällä välin jatkoivat uusien sävellysten aiheet askarteluansa hänen päässään; nämä kengänkiilloitusaamut olivat hänelle ihania, vapaita, rauhaisia hetkiä, ja väliin sattui, että hänen piti laskea puoliksiharjattu kenkä kädestään kiireesti merkitäkseen muistiin jonkin sointiyhtymän.

Kun rouva Murius vähän myöhemmin tuli keittiöön, tapasi hän silloin Libertinsä paljasjalkaisena, vielä puolipukeissa, nuottipapereita edessään, kengät vielä harjaamatta ja kahvi kiehumassa ylitse, jotta kaasu pihisi. Libert sekä nolostui että harmitteli sitä, kuinka pian puoli tuntia kuluu, eikä rouva Murius saattanut muuta kuin nauraa lohduttaakseen häntä.

Sitten hän kattoi nopeasti keittiöpöydän itselleen ja pojilleen, pani kuntoon vuokralaisen kahvitarjottimen ja kiilloitti vielä puhdistamatta olevat kengät, sillävälin kuin Libert kiireesti puki ylleen, heitti peitteen vuoteensa päälle ja lähti harppaamaan musiikkikauppaansa mukanaan pari kolme suurta voileipää, jotka hänen äitinsä kesken kaiken muun oli ehtinyt leikata, voidella ja varustaa vielä jollakin hyvällä viipaleella.

Vuokralaisesta ei ollut suurta vaivaa. Mutta huone oli kuitenkin siistittävä ja senjälkeen piti Pontuksen saada osansa niin pian kuin mahdollista. Hän pani itse kuntoon vuoteensa, kantoi ulos ämpärin ja pyyhki pölyt, mutta rouva Murius katsoi varmimmaksi olla itse mukana, sillä Pontuksen siivous ei ollut sen perinpohjaisempaa kuin Libertinkään. Joskus täytyi hänen kuitenkin heittää kaikki kesken, jos hänen miehensä huusi ja hän ymmärsi tuskien käyvän tälle ylivoimaisiksi yksinäisyydessään.

Konserttimestari pidätti häntä, tarttui kiinni hyväätekeviin, ystävällisiin käsiin ja ehkäisi kaikki askaret.

»Anna minun vain pikkuriikkisen siistiä», pyysi rouva. »Täällähän on kuin sikolätissä.»

Mutta se ei surettanut herra Muriusta, että hänen kotinsa oli kuin sikolätti. Eikö Job ollut istunut tuhkaläjässä?

Joskus hän kimmastui, kun rouva oli viipynyt liian kauan poissa, oli kohtuuton ja ilkeä, vaikka sitten katui kahta katkerammin ja rukoili Jumalaa, että joku rikas ja hieno mies pian tulisi ottamaan hoitoonsa hänen vaimonsa, jotta tämä saisi sellaiset olot, jommoiset hänellä aina olisi pitänyt olla. Mutta kun rouva yritti askareilleen jälleen, esti hän häntä yhäkin.

Kuka ehtisi ostaa päivän ruuan ja voisi tehdä sen niin äärimmäisen säästävästi kuin tarpeellista oli? Ainoastaan yksi tiesi äyrilleen, kuinka paljon oli käytettävissä: vuokralaisen pieni vuokra, Pontuksen pieni avustus, Libertin mitätön palkka. Kuka valmistaisi ruuan, kattaisi sen pöydälle, pitäisi huolta, ettei mieliala pöydän ääressä sentään ihan masentuisi, ja kuka sitten pesisi astiat ja siistisi keittiön edes jonkin verran kunnolliseksi? Kuka pesisi neljän hengen vaatteet, silittäisi ja paikkaisi? Siihen ei ollut vaikea vastata, oli olemassa vain yksi henkilö. Mutta kuitenkin häiritsi konserttimestari häntä yhtä mittaa vaatimuksillaan oman persoonansa suhteen, eikä rouva useinkaan tahtonut käsittää, kuinka hän saattaisi ehtiä joka paikkaan.

Ei kukaan sanonut: »Nyt pitäisi Tildan olla täällä!» Ei edes Pontus. Hän katsoi, ettei nyt enää kannattanut valitella Tildan menettämistä. Viisitoista vuotta oli Tilda jakanut leipää heidän kaikkien kanssa ja kuluttanut osuutensa kodin varoista, eikä kukaan nurkunut, että niin oli tapahtunut. Nyt hän oli lentänyt ulos ja eli hyvissä oloissa, eikä kukaan suorastaan ajatellut, että häntä pitäisi kehoittaa palaamaan pesään, kun se oli lusahtamaisillaan lysyyn. Oli olemassa vain se tie, että Tilda itse oivaltaisi velvollisuutensa, ajatteli Pontus: hänhän ei ole sokea eikä kuuro.

Näin mietiskeli viisas Pontus, mutta vaikeni perheneuvottelussa, jos sellaista pidettiin, ja päätti itsekseen odottaa sopivaa tilaisuutta.

Kun Tilda tuli käymään, tahtoi konserttimestari pitää häntä luonaan, ja olihan siitä aina rouva Muriukselle jotakin apua. Tildasta tuntui tosin ikävältä, ettei saanut olla niin paljon äidin seurassa kuin oli ajatellut, mutta tuntui kuitenkin hyvältä havaita, että hän saattoi lievittää isän vaivoja. Tilda luki hänelle raamattua kuten hän pyysi, muttei Jeremian eikä Jobin kirjaa, vaan pani sormensa kauemmaksi ja sanoi: »Nyt luen siltä sivulta, joka aukenee.» Ja aina aukeni Uusi testamentti, ja Tilda luki joko Kaanaan häistä tai leivän ja kalan ihmeestä, sairaiden parantamisesta tai Lazaruksen kuolleistaherättämisestä.

»Joko sinä menet?» sanoi konserttimestari, kun Tilda lähti.

»Minun täytyy.»

»Sinun ei olisi pitänyt koskaan jättää meitä!» Ei, se oli hänen omakin ajatuksensa.

Ilman, että Pontus tiesi asiasta, oli Tilda näet jo tiellä velvollisuuttansa kohti, ei samaa velvollisuutta kuin viime kerralla, vaan vielä tärkeämpää. Hän ei ollut sokea eikä kuuro eikä tuhma. Hän näki, kuinka uhattuna koti oli, kuinka äiti rasituksesta surkastui ja laihtui. Ja kun pojat yrittivät häntä auttaa, kävi se niin nurinkurisesti, ettei siitä useinkaan ollut mitään apua. Tässä tarvittiin erityistä apuihmistä, ei palkattua ja nyrpeätä henkilöä, vaan vapaaehtoista ja luontevaa voimaa, jolle mikään talon heikkouksista ei ollut tuntematon: tytärtä.

Mutta kuinka voisi Elman saada käsittämään sen välttämättömyyden? Siinä oli pulma.

Joka kerta, kun Tilda palasi anteliaan suojelijattarensa luo, omaan kauniiseen huoneeseensa ja Huldan hoivattavaksi, oli hän päättänyt puhua avoimesti. Mutta kun hän sitten näki Elman, nuo ankarat, uurtuneet kasvot, jotka — sen hän tiesi — vain hän voi saada kirkastumaan, ja jotka aina juuri sinä päivänä tuntuivat väsyneemmiltä, rasittuneemmilta kuin tavallista, niin petti rohkeus. Hän oivalsi, että Elma ei käsittäisi eikä tahtoisi käsittää asiaa.

Hän kyllä kuuntelisi, harkitsisi asiaa mielessään, haluaisi olla oikeudenmukainen, ja ehkäpä lopulta tarjoaisi rahaa. Rahaa, joko emännöitsijän tai sairaanhoitajattaren hankkimiseen, vuokraan tai sairaalahoitoon. Mutta siihen se päättyisi, muusta ei voinut olla puhettakaan. Sen sopimuksen järkyttäminen, että lapsi oli oleva hänen, Elma Liwinin, eikä kenenkään muun luona, mikä oli Tildan äidin nimenomainen määräys, ei voinut tulla kysymykseen. Ja vaikkapa Alice Murius, vastoin luuloa, saataisiinkin ottamaan vastaan rahaa melkein ventovieraalta, mitä se sittenkään merkitsi, kaivatun tyttären kotiintulon, todellisen avun rinnalla?

Monena syysiltana kävelivät Tilda ja Libert yhdessä Muriuksen talosta Liwinin taloon, jos Libert oli joutilas ja äiti saattoi tulla toimeen ilman häntä. He kulkivat viteeseen Humlegårdenin poikki, joka kerran oli niin täynnä kuviteltuja vaaroja. Vieläkin täytyi heidän painautua toisiaan lähemmäksi, muistaessaan lapsuutensa velhoja ja pahantekijöitä. He vilkaisivat sivumennen muinaiseen Keisaripalatsiin. Nyt olivat kaikki suuret ikkunat tyhjiä ja pimeitä puistolyhtyjen niukassa valossa. Lehdettömien puiden märät, törröttävät oksat ja latvat sekaantuivat taivaan nokiväriin.

»Kävellään vielä pieni kierros, eihän nyt ole kovin myöhä», sanoi Libert.

Vielä pieni kierros. Tilda tiesi, että Elma odotti häntä, että pidätetyn paheksumisen ja julkilausumattoman moitteen piirre kaivautui hänen kasvoilleen yhä syvemmäksi joka neljännestunnin kulumisesta. Hän ei tahtonut tehdä Elmalle pahaa, hän oli luvannut sen itselleen ja luvannut äidille ja Rolandille. Mutta hänhän tiesi kuitenkin, että hänen velvollisuutensa vaati häntä ihan toiselle taholle, ja niin kauan kun hän kulki täällä Libertin kanssa, oli helpompaa pitää sitä velvollisuudentunnetta täysin hereillä.

»Kuule», sanoi Libert eräänä iltana, »nyt ne alkavat kaupungeissa taas pitää tanssiaisia. Minulla on kolme tilausta tällä viikolla.»

Hän oli jo tunnettu ja etsitty, eikä hän myöskään ollut kalleimpia. Heitä oli kaksi soittajaa: Libert viuluineen ja eräs pianisti, ja he jakoivat ansion: puolet kummallekin, tai oikeammin sanoen, Libert toivoi, että vähitellen tultaisiin siihen. Toistaiseksi otti pianisti enemmän, sillä hän piti itseään tunnetumpana ja Libertiä vain apurina, suojattina, jota hän elätti.

»Mutta kuule», sanoi Libert Tildalle, »_sinun_ pitäisi olla toisena hänen sijastaan! Niin päästäisiin ylimalkaan jakamasta.»

Libert pysähtyi tätä sanoessaan, ja hänen silmänsä säteilivät. Erään puistonlyhdyn heijastus sattui suoraan niihin. Hän tunsi saaneensa neronleimauksen.

Sitten he kävelivät kauan ja harkitsivat hänen ehdotustaan, Tilda ja hän. He kun olivat niin tottuneita soittamaan yhdessä, voittaisivat he epäilemättä suosiota. Ehkäpä olisi tanssiaisia Tukholmassa tänä talvena niin runsaasti, että heillä olisi työtä joka ainoa ilta. He saattaisivat silloin piankin saavuttaa sellaisen menestyksen, että uskaltaisivat korottaa hintaa. Heitä kyseltäisiin kukaties piankin yhtä ahkerasti, kuin ketä muuta suurta tanssimusiikkikuuluisuutta tahansa. Libertin nykyinen pianisti lukuunotettuna...

»Libert», sanoi Tilda, »sinä olet nero!»

»Jaa, kuule», vastasi poika. »Hyviä aatteita minulla on tosiaankin usein.»

5.

Mutta jo kun Hulda avasi eteisen ovea ja huomautti, että neiti Liwin oli tänään saanut tavattoman kauan odottaa teetänsä, tunsi Tilda, että suunnitelma, niin hyvältä kuin se oli näyttänytkin, kuitenkin oli mahdoton toteuttaa. Oli jokseenkin varmaa, ettei hän saisi Elmaa siihen suostumaan.

»Sinä olet viipynyt myöhään», huomautti Elmakin.

»Anteeksi, minä unohduin Libertin seuraan. Me teimme — me rakentelimme tuulentupia.»

Elma ei kysynyt, mitä ne tuulentuvat olivat. Joitakin Muriusten tuulentupia, mutta turhaahan Tildan oli niihin liidellä.

Hulda oli saanut käskyn lykätä teentuonnin, kunnes tyttö oli kotona, ja hän toi nyt sisään hyvinvarustetun tarjottimen: siinä oli voita, marmelaatia, vastaleivottua vehnästä, sokeria ja mantelia. Elma sanoi:

»Sinun on varmaan nälkä, lapsi. Ja etkö ole märkä? Katso kenkiä!»

Kengät olivat tosiaan märät ja tahraiset pitkästä vaelluksesta pitkin puiston sateenliuottamia teitä. Ne olivat herra Feuerilta Hampurissa ostetut kengät, hyvin erilaiset kuin ne, joilla ennen maailmassa oli piirretty hyppykaavion rajoja hiekkaan, kun Tilda oli ulkona leikkimässä yllään merimiesnuttu ja lyhyt poimuhame. Kaikki oli erilaista. Tildan povea ahdisti, hengitys tuntui vaikealta ja vielä enemmän pureskelu. Hänen oli mahdoton nauttia Huldan vastaleivotuista vehnäsistä.

Sinä iltana tuntui Tildasta, ettei hän milloinkaan ennen ollut oikein todenperään ymmärtänyt, kuinka kahlehdittu ja sidottu hän oikeastaan oli. Kun Elma ja hän olivat sanoneet hyvää yötä, itki hän. Kauan kuului Elma liikkuvan ja puuhailevan arkihuoneessa. Tähän aikaan hän hoiti ruukkukasvejansa, järjesteli jo ennestään hyvässä järjestyksessä olevia laatikoitaan ja kaappejaan, ja Tilda hillitsi nyyhkytyksiään, jottei tulisi ilmi. Jos Elma olisi kuullut hänen itkevän, tullut sisään ja tehnyt kysymyksiä, mitä olisi hän vastannut? Elma ei olisi hyväksynyt niitä vastauksia, joita hän olisi voinut antaa.

Kun huoneessa vihdoin oli hiljaista, ja hiljaisuutta jatkunut yli tunnin, nousi Tilda. Ellei hän ottanut ratkaisevaa askelta nyt, ei siitä tulisi ikinä mitään.

Kun hän ensin oli suostunut tulemaan Elman luo, oli se tapahtunut järkisyistä. Hän oli oivaltanut ne ja mukautunut niihin. Nyt oli järkevyys toinen, eikä mikään puolustanut enää viipymistä täällä, hyödyttömässä ylellisyydessä ja mukavuudessa.

Kylmästä ja kiireestä väristen hän pukeutui. Hän ei rohjennut tavata Elmaa enää, hän ei kyennyt kamppailemaan tämän järkähtämätöntä tahtoa vastaan, ei ollut varma, pystyisikö uhmaamaan sitä vetoamista äidin toivomukseen, johon Elma nojautui. Oli jäljellä vain pako. Oikean jalan kenkä joutui vasempaan jalkaan ja vasemman oikeaan, hän huomasi sen vasta, kun oli lähtövalmiina eikä arvannut menettää kallista aikaa vaihtaakseen kenkiä.

Miten kotona oli laita, sen tiesi Tilda hyvin: isän huoneessa istui väsynyt äiti valvomassa, sillä konserttimestari oli ollut huonona, ja istui arvatenkin lisäksi epämukavalla tuolilla, sillä talon ainoa mukava tuoli oli korituoli ja se narisi eikä potilas saattanut sitä sietää. Luultavasti valvoi myöskin Pontus, jolla oli tentti edessään, ja ehkä myöskin Libert keittiökomerossaan, toivehikkaana, täynnä aatteita ja myöskin uskoa häneen, Tildaan.

Tilda hiipi eteiseen. Ei muuta tavaraa kuin mitä taskuihin mahtui, ei äyriäkään rahaa — kaikki rahathan olivat Elman. Varovasti työnsi hän patenttilukonsalvan syrjään, kuuli takanaan pehmeiden huopatohvelien askelia ja ymmärsi, että Elma oli kuullut. Äkkiä hän avasi oven rientääkseen ulos, mutta Elma oli jo hänen luonaan ja tarttui kovasti hänen käteensä.

»Tule», sanoi hän vain.

Elma sytytti orvokkikaihtimisen lampun arkihuoneessa. Hän oli kietaissut yönutun ympärilleen. Hänen edessään seisoi Tilda täysissä pukeissa, päällysvaippa yllään, hattu päässä, liikkumattomana.

»Minne sinä olet menossa?»

»Kotiin.»

»Keskellä yötä? Ethän edes olisi päässyt sisään.»

»Minä olisin herättänyt alakerroksen asukkaat. Kaikki minut siellä tuntevat. Minun täytyy mennä sinne.»

»No, ja entä huomenna?»

»Minä en olisi tullut takaisin.»

Elma asteli edestakaisin. Hän ei katsahtanut Tildaan. Yönuttua hän piti kiinni toisella kädellään, painaen kättä kovasti poveansa vasten. Hän hengitti raskaasti. Väliin tuli heikko voihkaus, jota hän ei voinut pidättää. Nyt se oli tullut, sen hän oli aina tiennyt, sitä aina pelännyt!

»Vai tämä nyt sitten on loppu», sai hän sanotuksi. »Sinä jätät minut, sinä karkaat kuin seikkailija öiseen aikaan, ilman että meidän välillämme on pahaa sanaa vaihdettu. Sinä vain et tahdo enää olla minun luonani!»

»Elma!» huusi lapsi. »Anna minulle anteeksi! Mutta Elma ei voi ymmärtää minun tunteitani heitä kohtaan. Siellä ei voida tulla toimeen ilman minua — täällä voidaan. Minun täytyy mennä sinne korvatakseni edes jotakin kaikesta siitä, mitä he ovat tehneet minun hyväkseni.»

»Mutta jospa minä en voi tulla toimeen ilman sinua?»

»Kyllä Elma voi.»

»Ja mitä minä olen tehnyt, sitä ei lasketa?»

»Kuinka sitä voisi verrata?»

»Ei, sitä ei voi verrata!» puhkesi Elma. »Ei, mutta voitko sinä mitata, mitä vuodet ovat olleet minulle, kun minun on täytynyt olla vailla kaikkea sitä, mitä nuo vieraat ihmiset ottivat ja saivat? Voitko sinä tietää salattuja, osaatko lukea minun elämäni tarinaa? Voitko aavistaa sen nöyryytyksiä ja kärsimyksiä, sen lyijynpainoa, sen vavahdusta jokaisesta satunnaisesta sanasta? Oi, sinä kiittämätön, sinähän et tiedä mitään! Sinä teet omia pieniä päätelmiäsi!»

Elma oli koroittanut ääntänsä. Hän kohotti käsiänsä yli pään, heristi niitä kuin uhmaten taivaista kaitsijaa ja vaatien häntä vastuuseen, kun oli niin huonosti hoitanut häntä ja hänen oikeuttansa.

»Kaikki on minulta riistetty viimeistä myöten!» huusi hän. »Kirottu olkoon elämä!»

Kauhistuneena Tilda katsoi äitiänsä. Jokainen sana, jonka tämä lausui, oli omiansa paljastamaan tämän äitiyden ja kaiken sen kärsimyksen, mitä siihen oli täytynyt sisältyä, mutta kuitenkaan hän ei vieläkään lausunut sitä suoraan julki. Ja lapsen sydän kovettui tästä. Vielä seisoi Tilda liikkumattomana päällysvaatteet yllä, käsineet käsissä. Ja äkkiä kääntyi Elma hänen puoleensa sellaisella raivolla, jommoista lapsi ei koskaan ennen ollut nähnyt:

»Niinpä mene sitten tiehesi, jota pikemmin, sen parempi! Minä olen saanut kyllikseni, minä en ota vastaan enempää. Kaikki, mitä omistan, olisi kerran ollut sinun, kun olisit kasvanut ja kypsynyt. Minun iloni oli sitä ajatella. Minun toivoni oli voida ilmaista sinulle elämäni koko synkkä salaisuus. Mene, mitä kirousta, mitä turmiota kohti tahdot! Riennä vain, ennenkuin ehdin peruuttaa ja ehkä alan kerjätä sinua jäämään. Tiehesi! Minä olin hullu, kun yritinkään ottaa hoiviini luiskun sikiötä.»

Kauhistuneena oli Tilda painanut kädet korvilleen päästäkseen kuulemasta. Mutta sanat tunkeutuivat kaiken läpi:

»Kirous!»

Nopeasti ja matalalla äänellä vastasi Tilda:

»Jos Elma synkällä salaisuudellaan tarkoittaa, että me olemme äiti ja tytär, niin olen sen jo ymmärtänyt. Mutta minä en ikinä tule äidistäni käyttämään sitä nimitystä, jota Elma äsken käytti — eikä kukaan ole pääsevä käyttämään sitä minusta.»

Sitten hän juoksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli ulkona eteisen ovesta, ja Elma kuuli oven paukahtavan kiinni. Hän kumartui pöytää vasten, jonka viereen oli pysähtynyt. Sammuiko pienen, himmeäkaihtimisen lampun valo? Hänestä tuntui, ettei hän nähnyt enää mitään. Oliko hänellä kipuja? Sitä hän ei enää tuntenut. Mutta hän ymmärsi, että hänen lapsensa pakeni, hänen omien sanojensa karkoittamana. Hänen lapsensa katosi yöhön yksinään, turvattomana, eikä ehkä pääsisi sisään missään, saisi harhailla tuntikausia, palellen, ehkä ahdisteltuna, inhoittaville kohtaamisille alttiina.

Elman viha sammui. Sen sijaan tuli sanomaton sääli. Hän levitti tyhjää syliänsä, pyytäen lasta siinä lämmittelemään, tulemaan vakuutetuksi, että mikään uhri ei ollut kyllin suuri, jos vain lapsi oli onnellinen.

»Lapseni», mutisi hän, »onneton, rakas lapseni, älä vain pelkää minua enää! Minä teen kaikki, mitä tahdot!»

Hän sai ikkunan auki, sai huudetuksi. Se oli kuin tuskan huuto yössä ja kaikui autiolla kadulla:

»Tilda, Tilda! Odota!»

Alhaalla ei Elma voinut erottaa mitään, hänen silmiänsä sumensi, ei kyynelet, vaan suuri pimeys hänen ympärillään. Mutta hän kuuli vastauksen, epäröivällä äänellä lausutun sanan:

»Kyllä.» Vaivoin hän pääsi alas ulko-ovelle ja sai sen auki, ja Tilda seisoi sen ulkopuolella väristen.

»Elman ääni oli niin tuskallinen», kuiskasi hän.

»Älä pelkää enää, lapsi.»

Kun he jälleen olivat ylhäällä, sanoi Elma:

»Mene nyt nukkumaan. Minä en enää vastusta sinun toivomustasi. Minä luovutan pois lainan, jota olen saanut pitää. Älä kiitä minua! Ei sanaakaan enää, Tilda, asia on ratkaistu.»

Aamulla sanoi hän:

»Hulda, Tilda-neiti muuttaa takaisin konserttimestarin luo. Hänen on ikävä sinne, ja minä viihdyn kai sittenkin pohjimmaltani parhaiten yksin.»

Hän tuotti Tildan huoneeseen matka-arkun, joka oli ollut heidän mukanaan molempien kesien matkoilla. Kirjavat paperilaput — hotellien nimiä, reklaamikuvia luonnonkauniista maisemista — tullitarkastusmerkit, kolahdusten tai kantajain hihnojen jäljet muistuttivat niitä teitä, joita oli yhdessä kuljettu. Lapsen vaatekaapista ja laatikoista hän poimi itse, kun Tilda oli koulussa, ja pani huolellisesti kokoon kaikki, mitä oli tytölle hankkinut. Monta kertaa muisti hän tällöin epäröintiänsä: pidättyisikö, ettei tärvelisi hemmoittelulla, vai antaisiko perään ja hemmoittelisi niin runsaasti kuin mielensä teki? Nyt hän katui, että koskaan oli pidättäytynyt. Rakkauttansakin hän oli näin peitellyt, peläten paljastavansa liikaa. Oli arvellut, että olihan aikaa — ja nyt oli liian myöhäistä.

Elma painoi joka vaatekappaletta kasvojansa vasten, hengitti sitä hienoista tuoksua, joka kertoi, että nämä vaatteet olivat verhonneet elävää, nuorta ruumista. Erään, jo jokseenkin kuluneen puseron, hän vei kuin varkain omaan huoneeseensa. Kun kaikki oli valmista, käski hän Huldan tilata kaupunginlähetin. Huldan ehdotus, että syötäisiin edes pieni jäähyväispäivällinen, hylättiin. Oli parasta, sanoi Elma, että Tilda lähti niin pian kuin kaikki oli kunnossa — sittenhän se oli tehty, ja Tilda saisi kai tervetuliaispäivälliset konserttimestarin luona sen sijaan.

Elma ojensi lapselle kättä:

»Kuten näet, olen pitänyt lupaukseni.»

Mutta kun Tilda itkettyneenä yritti syleillä häntä, koetti kiittää, pyysi saada käydä joka päivä tervehtimässä, torjui Elma kaikki.

»Ei, lapseni. Älä pane minun voimiani liian kovalle koetukselle. Minun laitani on aina ollut se, että olen valinnut joko — taikka. Sinä näet, että olen tyyni. Anna minun säilyttää mielenrauhani, Tilda, ja jätä minut itsekseni, kunnes kutsun sinua — jos kutsun.»

Ja niinkuin taannoin Huldalle, sanoi hän vielä jäykemmin:

»Minä viihdyn parhaiten niin.»

Sitten hän lisäsi tavallisella äänellä:

»Mutta sinä voit lähettää veljesi Pontuksen tänne joskus. Minä olen ruvennut pitämään siitä säädyllisestä nuorukaisesta.»

6.

Ei kestänyt kuin pari päivää, kun Pontus jo tuli.

Jossakin määrin oli Tildan äkillinen palaus entiseen kotiin häntä hämmentänyt. Se tapahtui liian äkkinäisesti, tuntui melkein karkoitukselta, siltä, että neiti Liwin oli väsynyt kasvattityttäreen ja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta päästäkseen hänestä vapaaksi. Pontus oli ainoa, joka tulkitsi tapahtumaa tällä tavoin, eikä tarkistanut vaikutelmaansa kenenkään kanssa. Mutta perheen ainoana mallikelpoisena jäsenenä hän oli heti tuntenut tarvetta ottaa selkoa asiasta nähdäkseen, mitä ehkä oli tehtävä.

Hän sai odottaa hyvän kotvan arkihuoneessa ihaillen sen hänen mielestään erinomaista sisustusta. Häntä kummastutti vain, että neiti Liwin ei lähettänyt mitään selitystä, miksi antoi hänen istua odottamassa lähes puoli tuntia.

Kun hän vihdoin ilmestyi, oli hän kuitenkin yhtä tyyni ja hillitty kuin tavallista.

Pontus aloitti:

»Minä ehkä saan lausua», sanoi hän, »kaikkien meidän kiitoksemme neidin hyvyydestä antaa Tildan palata meille. Olot kotona tekevät sen äidille erittäin rakkaaksi. Hänen olisi tietenkin pitänyt tulla itse —»

Elma kysyi:

»Onko konserttimestari yhä yhtä sairas?»

»On, paha kyllä.»

»Tilda on kai hyvin kiintynyt heihin molempiin?»

»Niin on. Ja», lisäsi Pontus, »minun täytyy sanoa, ettei omaa lasta olisi voitu kohdella paremmin kuin Tildaa on kohdeltu meillä.»

»Sen olen kyllä havainnut.»

»Anteeksi, että kysyn», pyysi Pontus, »mutta mitä tulee hänen äitinsä sanomaan palaamisesta meidän, hm, huonompiin oloihimme?»

»Äiti on luopunut puhevallastaan», vastasi Elma.

»Toivottavasti sentään ilman kahnauksia tai ikävyyksiä? Tai tyytymättömyyttä?»

»Täydellisesti. Tilda on saanut valita.»

»Se äiti», sanoi Pontus, »mahtaa olla sangen sääliteltävä ihminen.»

Elma jätti siihen vastaamatta.

»Minä ajattelin ehdottaa teille jotakin», sanoi hän sen sijaan aivan käytännöllisellä sävyllä. »Senvuoksi halusin teitä tavata. Minä tahdon näet tehdä jotakin Tildan hyväksi. Minun terveydentilani vaatii minua nyttemmin viettämään peräti hiljaista elämää enkä senvuoksi tahdo tavata Tildaa, ennenkuin olen tuntuvasti parantunut.»

Pontus huomautti väliin:

»Mahtaa olla hyvin kuluttavaa antautua nuoren tytön kasvatukseen, kun on kauan elänyt yksin.»

»Onhan se, on niinkin», vastasi Elma kylmästi. »Minä olen kuitenkin edelleenkin mieltynyt Tildaan. Hän on hyvin herttainen.»

Kohtelias kaiku vastasi:

»Hyvin herttainen.»

Kesti hetken ennenkuin Elma jatkoi:

»Minä olen ajatellut tarjota teille, kandidaatti Murius, opintolainaa, korotonta opintoapua, takaisinmaksettavaksi joskus tulevaisuudessa, kun se teille saattaa soveltua. Ainoa ehtoni on, että te täst'edes maksatte kotiinne kahta vertaa enemmän kuin ennen, jotenka rahat, välillisesti, tulevat myöskin Tildan hyväksi.»

Hän pyysi Pontusta laskemaan, kuinka paljon hän tarvitsi, ja he sopivat määräsummasta. Paschin apurahojen suhteen hän sai menetellä, miten tahtoi.

»Ja sitten vielä toinen ehto», sanoi neiti Liwin, »että asia pysyy ehdottomasti meidän koskemme. Minä en tahdo rasittaa Tildaa millään kiitollisuudella ja uskon voivani luottaa teihin.»

»Ehdottomasti», vastasi Pontus.

Kun nuorukainen oli mennyt, moneen kertaan vakuutettuaan kiitollisuuttaan, jota Elma koetti kädenliikkeillä torjua, kutsui neiti Liwin Huldaa ja sanoi, ettei hän toistaiseksi ottaisi vastaan vieraita eikä edes tulisi puhelimeen. Työpaikkaansa hän aikoi ilmoittaa itsensä sairaaksi.

»Minä lähetän noutamaan tohtoria», sanoi Hulda.