Part 3

»Hm!» sanoi siihen konserttimestari.

Arvatenkin hän oli juuri sillä kertaa päinvastoin toivonut poikaa tai oli ehkä ajatellut, että lapsia on jo kylliksi.

Puhe kukkaseppeleestä sydämen ympärillä ei muutoin koskenut lainkaan pikkutyttöjä, se tiedettiin, vaan ainoastaan yhtä ainoata, joka muuten ei enää ollut mikään tyttö: äitiä. Tämä oli itse kertonut tarinan, kun hänen miehensä oli nuori ja rakastunut. Ei niin kovin nuori ehkä, sillä hän oli lemmityistänsä paljon vanhempi, mutta kuitenkin sanomattoman herttainen ja rakastunut. Silloin hän kirjoitti pieniä kirjelappusia ja vei ne suureen ruusupensaaseen ja pisti ruusun terälehtien väliin. He eivät silloin vielä olleet kihloissa, mutta äiti tiesi, että isä rakasti häntä, hän tunsi sen ruusupensaan ja meni sinne ja löysi kirjeen, mutta sitä hän ei tiennyt, että se veitikka oli piiloutunut lähistölle ja onnesta säteillen heitteli hänelle lentosuukkosia. Rouva Murius näytti kaikki lapsille, kun nämä olivat pieniä. Siitä olivat lapset aivan haltioituneita. He saivat kuvitella ruusupensaan ruusut ja kirjeen, ja äiti itse seisoi vähän matkan päässä ja esitti rakastunutta isää. Hänen silmänsä säteilivät ja hän seisoi yhdellä jalalla varpaillaan ja heitteli lentosuukkosia molemmin käsin. Kaikki nauroivat, äiti kaikkein enimmän, ja hän syleili sitten lapsia toista toisensa jälkeen.

Nyttemmin oli muutoin kaikkien ihmisten ja varsinkin lasten vaikea kuvitella mitään sen tapaistakaan ukko Muriuksesta. Saattoi kulua päiväkausia hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Hän sulkeutui huoneeseensa, teki työtä ja mietiskeli levottomuuden kalvamana.

Lapset menivät hiljaa syrjään ollakseen häiritsemättä, mutta rouva Murius oli alati varuillaan, miettien keinoja saadakseen hänen synkkämielisyyttään lievennetyksi, ja saattoihan vielä silloin tällöin ihan odottamattomina hetkinä sattua kirkkaita päivänpilkkeitä.

Ukkoa painoivat rahahuolet, hänellä oli niin monta suuta syötettävänä. Se mahdollisuus kävi yhä todennäköisemmäksi, että hän kohta ei enää voisi soittaa, jos hermosärky käsivarressa pahenisi tai hän itse ei enää voisi täyttää tehtäviänsä omasta mielestään tyydyttävästi: muiden arvostelu ei siinä suhteessa hänelle merkinnyt mitään. Toinen levottomuuden aihe oli pelko, ettei saapuisi ajoissa oopperan harjoituksiin, vaikka sitä ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut, ja näiden lisäksi oli tuhannen muuta huolta, ehkä niistä pahin se, ettei hän saanut nukutuksi, kun lopen väsyneenä iltaisin palasi kotiin. Hänen huoneensa oli pihan puolella, ja keskellä yötä, joskus vasta aamupuolella, juuri kun hän vihdoin oli nukahtanut, saattoivat piharakennuksessa asuvat notariot tulla kotiin: he olivat olleet huvittelemassa. Sen hän ymmärsi: nuoret miehet, jotka eivät pitäneet kunniassa lakia eikä omaatuntoa, joilla ei ollut perhevelvollisuuksia eikä taiteilijahenkeä, vaan olivat niin säädyttömiä, että viheltelivät ja lauloivat hoiperrellessaan epävarmoin askelin sementtipihan poikki.

Herra Murius valitti asiasta isännöitsijälle.

»Ei tässä talossa asu keitään notarioita», vastasi isännöitsijä.

»Minä sanon heitä siksi.»

»Olkoon, mutta täällä asuu vain säädyllistä väkeä.»

»Onko säädyllistä, mitä, että lauletaan ja päällepäätteeksi vielä ihan päin mäntyä, kaikennäköisiä renkutuksia, kurjia kupletteja, kun tunnetun musiikkimiehen ikkuna on juuri pihan puolella, missä he kulkevat?»

»Konserttimestarin pitäisi siirtyä kadun puoleisiin huoneisiin», sanoi isännöitsijä.

Mutta siitä ei asia parantunut. Talon alikerroksessa oli maustekauppa, ja puotilaiset alkoivat aikaisin aamulla siirrellä puodin laatikoita. Silloin juuri he ottivat vastaan tavaroitansa. Suuria vaunuja pysähtyi talon edustalle ja kauhealla kolinalla jymähteli appelsiini- ja sokerilaatikoita asfalttikäytävälle. Kello seitsemän talon palvelijat alkoivat juoksennella portaissa ja paukutella ovia. Sille, joka oli päässyt unenpäähän kiinni kello neljältä, tuli uni lyhkäiseksi. Konserttimestari nousi ylös kiihtyneenä ja silloin saattoi sattua, että hän tapasi vaimonsa keittiössä äänettömänä kuin henki, valmistamassa aamiaista pojille ja Tildalle.

»Joko sinä olet ylhäällä? Mitä se toinen tekee?»

»Se toinen» oli se nimitys, jota Murius käytti aina palvelijoista.

»Hän muutti pois eilen.»

»Joko taas!»

Niin, jo taas. »Se toinen» muutti usein. Miksikä asuisikaan se toinen keittiössä, jossa oli vain pieni makuukomero, ja palvelisi kuutta henkeä, kun saattoi saada paikan esim. yksinäisten naisten luona. Rouva Murius ymmärsi sen hyvin ja astui valittelematta sen toisen tilalle, kunnes oli saatu uusi palvelija. Mutta konserttimestari väänteli käsiänsä:

»Tämmöiseen minä olen sinut raastanut! Sen palkan nyt siitä olet saanut, että minuun tyydyit!» Sille puheelle nauroi rouva Murius iloista nauruansa hämmentäessään puuroa ja nostaessaan kahvipannua pois kaasukeittiöltä, leikkasi leipää ja asetti esille voita. Hän liikuskeli reippaasti kiinalaisessa yökauhtanassaan, joka vielä oli kaunis, niin vanha ja kulunut kuin olikin. Kyllä siitä oli monta vuotta, kun herra Murius oli ostanut sen eräänä riemunhetkenä, tarkemmin sanoen juuri silloin, jolloin hän sai konserttimestarin arvonimen. Ja sitten saattoi koko juttu päättyä siten, että hän istui vaimonsa ja lastensa kanssa einepöydässä ja sanoi, ettei ikinä elämässään ollut juonut näin hyvää aamukahvia. Silloin riemuitsivat lapset. Isä oli hyvällä tuulella! He söivät kuin sudet, lauloivat ja huutelivat, ja Tilda lauloi enimmän, sillä hän oli nuorin ja hänellä oli paras ääni. Tällaisina hetkinä syntyivät ne viattomat ja mielettömät värssyt ja sävelet, jotka aina muuten, merkillistä kyllä, käsittelivät Tildaa:

Pikku Tilda kulta, kenen vuoro on? Kuka nyt saa sulta pikku suutelon?

Libert oli runoilija ja säveltäjä. Tilda pudisti päätään, niin että suortuvat huiskivat ympäri nenää ja suuteli vuoronperään kaikkia ja kaikkein viimeksi isää, ja jäi sitten istumaan tämän polvelle ja silitteli kädellään hänen ajelemattomia poskiansa. Se oli kuin olisi harjaa silittänyt, mutta kun pitää isästään, ei sillä ole väliä.

»Hullutuksia!» sanoi herra Murius, mutta levottomuus oli haihtunut silmistä, ja kun lapset olivat lähteneet kouluun ja hänen vaimollansa oli koko koti pantava kuntoon, saattoi hullutus tarttua häneen itseensä: hän häiritsi tätä kaikissa askareissa, suuteli ja sanoi, että nyt oli hänen vuoronsa suudella, ja silmät kiiluivat ja hän oli yhtä rakastunut kuin siihen aikaan, jolloin hän piilotteli lemmenkirjeitä ruusupensaaseen.

Kuinka hartaasti toivoikaan rouva Murius, että hän hiukan useammin olisi saattanut näin unohtaa levottomuuden ja huolten aiheet, mutta unohdus ei koskaan ollut pitkällistä. Äkkiä sukelsi esiin jokin seikka, joka herätti taas hereille katumuksen, että hän oli raastanut jumaloidun vaimonsa näin köyhiin ja puutteenalaisiin oloihin. Hän katsahti ympärilleen huoneissa: kurjat huonekalut, ahdasta! Hänen katseensa sattui johonkin rikkinäiseen peittoon tai vielä pesemättömiin puurolautasiin. Koti, jossa ei yksikään palvelija viihtynyt! Mutta hänen puolisonsa täytyi aina siihen tyytyä, hänen, joka sentään oli ainokainen.

»Sinä olit syntynyt parempaan», sanoi Murius. »Mitä on pian virkaheitto kapellimestari, entinen taiteilijakokelas? Särkynyt viulu! Sinun olisi pitänyt saada aivan toisenlaatuinen mies! Hieno mies, ritaristojen jäsen, oopperanjohtaja sinun olisi pitänyt saada!»

»Älä sinä joutavia, kultaseni», sanoi rouva Murius.

»Sinä et sitä itse ymmärrä.»

Huolettomuuden häilähdys oli ohi. Oli aika katsahtaa kelloa kahdennenkymmenennen kerran, ottaa yllensä päällysnuttu, jonka reunukset olivat yhtä kuluneet kuin kiinalaisen yövaipan, ja rientää toimeensa.

Rouva Murius meni pienelle poikien huoneesta aukenevalle ulkoparvekkeelle ja katsoi miehensä menoa.

Tuossa hän tuli ulos portista. Hiukset olivat ehkä hiukan liian pitkät, muutamia harmenevia suortuvia näkyi huopahatun, monivuotisen uskollisen palvelijan, lierien alta. Selkä oli kumara. Pienin, kiireisin askelin, jotka rouva niin hyvin tunsi, kiiruhti konserttimestari kadun poikki ja oli pian kadun kulmassa. Joskus käännähti hän sieltä ja nyökkäsi vaimolleen, tehden kädellään pienen liikkeen kuin lentosuukkosen, ja senvuoksi rouva oikeastaan parvekkeelle meni. Mutta joskus konserttimestari vain katosi kulman taa. Silloin oli hänen levottomuutensa rientänyt etukäteen odottavaan tärkeään orkesterikertaukseen, ehkäpä juuri ennen jotakin ensinäytöstä, ja hän ajatteli nousta raitiovaunuun, ehtiäkseen varmasti ajoissa. No, silloin seisoi rouva parvekkeella kuitenkin mielellään, vain katsellakseen häntä niin kauan kuin voi, näkyä, johon hän ei milloinkaan saattanut väsyä. — Siinä kaikki.

Asunnossa oli neljä huonetta ja keittiö ja se onneton makuukomero. Kolme huonetta kadun, yksi pihan puolella. Suurinta huonetta sanottiin saliksi, mutta miksikä olisi voinut nimittää muita huoneita, kun alituisesti muutettiin toisesta toiseen, jotta perheen isä saisi koetella, mikä niistä hänelle olisi rauhallisin?

Perin huolellista järjestystä ei Muriuksen kodissa aina ollut, sen rouva Murius kyllä tiesi. Oli liian vähän tilaa. Ei voinut välttää, että vaatteita, jotka oikeastaan heti olisi pitänyt korjata, ja yhtä ja toista muutakin, sattui jäämään tuoleille, salin pianon päälle tai johonkin nurkkaan, kun laatikot ja kaapit ennestään olivat täynnä. Rouva Murius oli kaikesta tästä puuhasta uuvuksissa, mutta lisäksi tuli ylimääräinen työ: hieno porsliininaperrus, jossa hän oli mestari, ja josta sai sangen tarpeellista ylimääräistä tuloa, mutta joka kuitenkin väsytti ja kirveli silmiä.

Kesken puuhiansa täytyi hänen senvuoksi väliin pysähtyä ja levähtää. Hän seisahtui silloin peilin eteen huoneessaan; siinä, joka siihen aikaan sattui olemaan hänen huoneenaan, ja katseli pieniä, pyöreitä kasvojaan, joilla ei enää näkynyt ruusuja, tukkaansa, joka alkoi oheta ja jota hän ei mitenkään ehtinyt huolellisesti hoitaa, harmaita silmiä, jotka ennen vanhaan olivat tuikkineet kuin tähdet, mutta joiden ympärille nyt oli kertynyt sikermä pieniä viiruja. Näitä kasvoja, jotka rouva Muriuksen mielestä olivat jonkinlaisena pikkulapsen ja pyylevän muorin välimuotona, piti konserttimestari yhäkin tosissaan miellyttävimpinä, jopa kauneimpina maailmassa. Yksinään peilinsä ääressä seisten täytyi rouva Muriuksen sitä ajatellessaan nauraa ääneen. Kasvot muuttuivat silloin vielä ryppyisemmiksi ja lystikkäämmiksi. Sen hän näki ja ajatteli, että oli hyvä, kun ei kukaan äkkiä astunut sisään ja yllättänyt keski-ikäistä henkilöä, joka oli vakava perheenemäntä ja äiti, nauramassa itselleen keskellä aamupäivää ja samalla kaikesta huolimatta lämmenneenä sydänjuuriansa myöten ja kyyneltyen ajatellessaan konserttimestari Muriuksen hulluja ja vääriä kuvitelmia hänestä, ajatellessaan, että maailmassa oli yksi ainoa, jonka arvostelun mukaan hän aina oli ollut ja nähtävästi aina tulisi olemaan kaunotar.

7.

Sen vuoden syyspuolella tuli Garibaldi vieraisille.

Hän oli kuuluisa viuluniekka ja oli ollut konserttimestarin oppilas, vieläpä tämän kaikkein paras oppilas. Siihen aikaan oli hänen nimensä Garibaldi Jansson, mutta sittemmin hän heitti pois Janssonin ja tyytyi vain Garibaldiin. Garibaldi kerta kaikkiaan. Se oli sekä etu- että sukunimi. Se nimi seisoi jättiläiskokoisilla kirjaimilla ilmoituslehdissä, kun hän oli konserttimatkoilla ja viimeksi hän tuli Amerikasta, jossa hänellä oli ollut erinomainen menestys. Hän kertoi, että ihmiset siellä olivat kuulleet huhuja jostakin italialaisesta kansallissankarista, jonka nimi oli Garibaldi, ja luulleet häntä siksi ja pitäneet ihan luonnollisena, että kansallissankari tietenkin osaa soittaa myöskin viulua ja mielellään matkustelee ympäri soittelemassa kaikille, jotka vain maksavat piletinhinnan, ja hänelle osoitettiin sen mukaista suosiota.

Joka kerta, kun hän tuli Tukholmaan, tuli hän tervehtimään vanhaa opettajaansa. Tätä puhutteli hän »mestariksi» ja rouva Muriusta Aliceksi, joka oli tämän etunimi. Hänellä oli mukanaan kukkia ja makeisia ja ainakin joskus runsaasti rahaakin, sillä hän osteli vanhoja viuluja — hän oli siinä suhteessa taitava asiantuntija — ja myi ne sitten voitolla; Garibaldi oli ovela mies.

Hän tunsi kaikki Muriuksen lapset ja aikoi tuoda heille kullekin jonkin lahjan, mutta viime hetkessä unohti lahjojen ostamisen ja otti silloin taskuistaan, mitä sattui löytämään. Sillä tavoin Roland sai amerikkalaisen kultakellon, Pontus sen perät ja Libert punervan kivihelyn, johon oli kaiverrettu iso G. Herra Garibaldi selitti kirjaimen merkityksen jollakin salaperäisellä tavalla. Tilda sai silkkisen nenäliinan. Kaikki olivat kokoontuneina Garibaldin ympärille ja kuuntelivat hänen soittoansa tai juttujansa, katselivat hänen syöntiänsä ja juontiansa ja tanssiansa. Sillä hän oli niin vilkas, ettei koskaan pysynyt kauan yhdellä paikalla, vaan kesken kaiken pyrähti permannolle, asteli edestakaisin ja alkoi tanssia. Tanssi, sanoi hän sitäpaitsi, oli kaikkein hauskinta toimitusta koko maailmassa.

»Alicen pitää panna toimeen täällä tanssiaiset», sanoi hän.

Sen homman puolelle hän sai heti kaikki lapset, yksinpä Rolandinkin, joka tosin ei halunnut tanssia. Mutta Garibaldin viulussa oli enemmän kuin neljä kieltä, ja heti Tukholmaan tultuaan hän oli sähköttänyt eräälle hyvälle ystävälleen, joka oli suuri pomo Amerikassa, ja suositellut tälle Rolandia, jotenka Roland nyt päätettiin lähettää Amerikkaan, missä hän saisi uuden paikan ja valmistuisi paljon nopeammin ja paremmin kuin kulkemalla kynsiänsä likaamassa Tukholman työpajoissa. Konserttimestarillahan ei kuitenkaan ollut varaa käyttää häntä Korkeakoulussa.

Roland oli senvuoksi kaikkien Garibaldin ehdotusten puolella. Mutta rouva Murius katseli ahdasta asumusta ja sen auttamatonta epäjärjestystä.

»Tanssiaisetko, Garibaldi?»

»Niin juuri, tanssiaiset!»

»No niin», sanoi silloin rouva ja tuli ajatelleeksi, että suuri huone itse asiassa oli jokseenkin suuri. »No niin, miksei!»

Sillä hän näki kaikkien lasten silmissä hartaan toivomuksen.

Garibaldi laati tanssiaissuunnitelman.

»Kukin pojista kutsuu yhden kultasensa ja yhden toverin. Tilda kutsuu kaksi kumppaniansa, mutta niiden pitää olla nättejä tyttöjä. Se tekee kuusi naista ja Alice mukaan luettuna seitsemän. Mestari ja minä lukuunotettuina on meitä kahdeksan kavaljeeria. Juuri sopiva määrä tähän huoneistoon. Mestari ja minä pidämme vuorotellen huolen soitosta, tarjoilu järjestetään eteiseen. Minä hankin kaikki siihen tarvittavat ainekset, kun vain Alice laittaa muutaman tusinan voileipiä. Mutta onkos Tildalla tanssihametta? Valkoinen kesäleninki! Mainion kaunis!»

Kaikkien lasten silmät kääntyivät nyt viimeisen, ylimmän tuomioistuimen, isän puoleen.

Mutta sekin kävi hyvin, sillä kun Garibaldi ilmestyi, oli konserttimestari aina hyvällä tuulella. Myöhään yöhön saakka saattoivat molemmat herrat soittaa viulua ja keskustella, haukkua pataluhaksi kaikki musiikkimaailman keinottelijat ja silmänkääntäjät ja hirttämättömät puijarit, ja ylistellä erinäisiä valioita sitä innokkaammin, ja sitten taas soittaa niin, että seuraavana aamuna isännöitsijän luona oli valittamassa muita vuokralaisia kuin herra Murius.

Koko viikon käyttivät nyt äiti, pojat ja Tilda jokaisen vapaahetkensä tanssiaisten valmisteluun. Garibaldi tuli auttamaan. Sali tyhjennettiin ja koristettiin suunnattomalla silkkipaperimäärällä ja kirjavilla paperilyhdyillä. Oli aikaansaatava maagillinen, tenhoava, tarumainen valaistus. Viereinen huone järjestettiin saliksi. Garibaldi pani kaupunginlähettejä tuomaan mukavia leposohvia, pieniä taburetteja, koristeellisia palmuja, tauluja, permantolampun, jossa oli valtava pitsikoristeinen kaihdin. Herra ties' mistä hän kaikki ottikaan, lainaili arvatenkin kaikilta tuttaviltaan. Jonkun näistä hän kutsui vastavuoroksi tanssiaisiin.

»Meitä tuleekin sentään pari henkeä lisää, Alice», sanoi hän joka kerta taloon tullessaan.

»Älä, rakas Garibaldi, kutsu enää useampia!»

»En, minä lupaan pyhästi.»

Mutta seuraavana päivänä hän kutsui taas pari. Täytyi tehdä vielä toinen sali, kaikki kolme kadunpuoleista huonetta oli muuttanut muotoaan. Sisimpään niistä lainasi Garibaldi suurenmoisen maton ja plyyssipäällyksisen pyörösohvan, jonka keskestä kohosi pilarin tapaan suuri keinotekoinen kasvi. Konserttimestarin huoneeseen pihan puolelle koottiin kaikki huonekalut, joita ei voitu käyttää, pesukaapit, kirjahyllyt, sängyt: huone oli kuin huonekaluvarasto, ja viimeisen yön ennen juhlaa makasi koko perhe patjoilla permannolla. Kukin valitsi itselleen mieluisensa kolkan.

Onneksi oli »se toinen» keittiössä niin uusi, ettei ollut vielä ehtinyt kyllääntyä. Se oli päinvastoin iloluontoinen tyttö, joka ei paheksunut näitä hullutuksia, varsinkaan sen jälkeen, kun herra Garibaldi oli ollut keittiössä ja keskustellut hänen kanssaan hyvin tuttavallisesti, ja kun herra Garibaldin tarjoiluvarustelut alkoivat saapua: viinipullot, hedelmät, makeiset, tortut, virvoitusjuomat. Voileipien tehon vahvikkeeksi illallista varten tuli säilykerasioita, hummeria, kilohaileja, sieniä y.m., ja rouva Murius palkkasi apuihmisen astiainpesua ja muuta puuhaa varten.

Tildalle oli tanssiaisilla aivan erikoinen merkitys: Pontus oli kutsunut tovereistaan Alexis Paschin.

Ennen kultaristin päiviä eivät Pasch ja Pontus Murius olleet koulussa paljonkaan puhelleet toistensa kanssa. Pontus oli pitänyt Alexista keikarina ja Alexis Pontusta ikävänä kirjatoukkana, mutta Pontuksen hyvä ymmärrys, joka harvoin oli toimettomana, oli vähitellen alkanut opettaa hänelle, että pääkonsuli Paschin poika kuului niihin tuttavuuksiin, joita kukaties kannattaisi viljellä. Hän oli saattanut Libertiä ja Tildaa näiden retkellä Paschin talon luo, ja kun nämä katselivat taloa epäjumalanpalvelijain silmin, oli Pontus havainnut, että talo todisti varallisuutta ja hienoja tapoja.

Libert ja Tilda muuttivat Humlegårdenin maanosaksi, jossa heillä oli omat tiluksensa ja valtakuntansa. Kunink. Kirjasto oli satumainen palatsi; puissa asui noitia, pensaissa piileksi maankavaltajia ja muita pahantekijöitä, eräs punapukuinen tyttö, jota he eivät edes tunteneet, oli hyvä haltijatar. Lapsellisuuksia. Pontus uneksi sitävastoin, että joku tuntematon, rikas, vanha mies saisi päähänsä testamentata rahansa hänelle, tai että hänen onnistuisi jollakin taikatempulla hypätä kahden luokan yli. Paschin talon edustalla ei hänessä herännyt mitään haaveilua, vaan määrätty halu päästä juuri siihen piiriin ja saada sieltä apua opintojansa varten.

Hän alkoi lähestyä Alexista ja se luonnistui hyvin. Alexin kotona käymään ei häntä kuitenkaan vielä oltu pyydetty, kun Garibaldin tanssiaiset tulivat. Mutta siinäpä juuri tarjoutui verrattoman suotuisa tilaisuus osoittaa toverille huomaavaisuutta kutsumalla juuri hänet.

Se oli rohkea askel, sillä eihän voinut tietää, mille kannalle Alexin kaltainen keikari asettuisi senlaatuisen juhlatilaisuuden suhteen.

Pontus epäröikin pari päivää, ennenkuin vihdoin esitti kutsunsa.

»Kiitos», vastasi Alexis kohteliaasti ja hiukan välinpitämättömästi, »mielelläni».

Pontus pani kuuluisan Garibaldin syötiksi koukkuun, mutta Pasch ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan tästä taiteilijasta.

»Smoking vai mitä?» kysyi hän.

»Miten haluat», vastasi Pontus ja punastui, sillä hänellä itsellään ei ollut smokingia. »Sehän oli oikeastaan vain pieni satunnainen illatsu, siskoni huviksi.»

»Vai niin, vai on sinulla sisarkin?»

Pasch oli ilmeisesti unohtanut kultaristikohtauksen muutamia kuukausia aikaisemmin tai joka tapauksessa tytön nimen.

»On», vastasi Pontus, »kaksitoistavuotias vekara, mutta kyllä sinne tulee pari vanhempaakin tyttöä.»

»Mihin aikaan?»

Siitä asiasta ei tosiaan ollut mitään päätetty. Ei rouva Murius eikä Garibaldi ollut ajatellut mitään määräaikaa. Niinpä olivatkin Tilda ja Libert kutsuneet ystävänsä kello seitsemäksi ja Roland tahallaan oli määrännyt ajan kello kahdeksaksi.

»No, siinä puoli yhdeksän paikkeilla», arveli Pontus. Kun Alexis tuli tanssiaisiin noin kahtakymmentä yli yhdeksän, oli talo jo väkeä täynnä. Garibaldin omat ystävät olivat tulleet hänen seurassaan heti iloisten, yhteisten päivällisten jälkeen. Eräs heistä oli oopperalaulaja ja lauloi, niin että koko talo kaikui, juuri kun nuori Pasch soitti ovelle, jonka messinkilevyssä seisoi nimi: Konserttimestari P.A. Murius. Hänen vierellään raoitettiin keittiön ovea ja siitä pisti esiin valkeamyssyinen pää.

»Tulkaa sisään tätä tietä», sanoi pää, »minä tuskin ehdin kiertää eteiseen avaamaan. Olkaa hyvä!»

Alexis hymyili ja astui sisään.

Ensimmäistä kertaa elämässään hän tuli kutsuihin keittiön kautta, ja hän aavisti heti, että konserttimestari P.A. Muriuksen tanssiaiset varmaankin tulisivat olemaan jotakin aivan erikoista, vallan toisenmoista laadultansa kuin hänen vanhempiensa seurapiireissä. Se ei ollut hänestä lainkaan vastenmielistä.

Hänellä oli yllään hienot smoking-kiiltokengät, moitteeton muotipaita, korkea kaulus ja paidan rinnustassa helminapit, jotka hän oli saanut rippikoulumuistoksi. Verraten tilava eteinen oli muodostettu tarjoiluhuoneeksi, jonka antimia jo kaikesta päättäen oli runsaasti nautittu. Minne saattoi jättää hattunsa ja palttoonsa? Alexis aukaisi pienen oven. Aivan oikein: W.C., mutta tuolin ja silityslaudan avulla oli sinne järjestetty hylly, jolla jo ennestään oli sikinsokin kasa herrojen päällysvaatteita, katosta riippui riippumatto, jossa oli päähineitä. Alexis ei epäröinyt panna päällysvaatteitaan muiden joukkoon.

Laulaja lakkasi laulamasta ja tanssi alkoi uudelleen. Alexis näki keskikokoisen salin, jonka permannolla oli korkkimatto. Sali oli puolihämärä tai paremmin sanoen punervassa puolivalaistuksessa. Katonkoukusta, jossa tavallisesti arvatenkin riippui lamppu, kulki paperilyhtyjä huoneen kaikkiin nurkkiin. Eräässä nurkassa oli piano, jota hoiteli vanhanpuoleinen, tukevatahtinen nainen (Garibaldin tilaama viime hetkessä) ja tämän naisen vieressä seisoi niinikään vanhanpuoleinen herra, jolla oli pitkä, harmahtava, harva tukka ja joka soitti viulua. Että musiikki oli ensiluokkaista, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Silmänräpäyksessä oli korkkimatolla täysi tungos.

Kaksi läsnäolijoista oli Alexis Paschin aavistamatta odottanut hänen tuloaan suurella jännityksellä: Pontus ja Tilda. Pontus huomasi hänet ensin, meni häntä vastaan mahdollisimman vapaan näköisenä ja esitti hänet maailmanmiehen tapaan äidilleen ja isälleen: Alexis kumarsi juhlallisesti rouva Muriukselle, jonka puku oli jokseenkin vanhanaikainen, ja pitkätukkaiselle viuluniekalle, jota hän ensin oli pitänyt pianonsoittajan avuksi iltaa varten palkattuna soittajana.

Pian sen jälkeen seisoi tyttö, melkein yhtä pitkä kuin hän itse — sillä Alexis oli verraten pienikasvuinen — ja hymyili hänelle tervehtivästi ja tuttavallisesti. Tuo mahtaa olla se kaksitoistavuotias sisko, josta Pontus oli puhunut, ajatteli Alexis. Mutta missä ihmeessä hän oli tytön ennen nähnyt? Sangen kaunis tyttö, ruskeatukkainen ja sinisilmäinen. Nyt valkoisissa pukeissa kuin maalaistytöt juhannustansseissa; mutta ihan varmaan hän oli tytön nähnyt kerran toisissa pukeissa — aivan oikein: sininen päällysnuttu ja merimieslakki, jonka reunustassa oli sana »Uskaliaisuus».

»Minähän tunnen neidin», sanoi hän.

»Katsokaa!» huudahti tyttö, ja valkoisen puvun etupuolella riippui kultaristi kapeassa mustassa silkkinauhassa. Se ei Alexin mielestä näyttänyt kovinkaan suurenmoiselta, ja hän tunsi itsensä melkein noloksi siitä, ettei löydetty koru sattunut olemaan jokin hänen äitinsä parempia.

»Saanko luvan?» sanoi hän kuitenkin tottuneesti, ja Tilda ja hän alkoivat tanssia valssia, jonka sävelet olivat milloin kuin Straussia, milloin taas Tanneria, Schubertia tai Karl Maria von Weberiä, mutta joskus aivan kuin jotakin vanhoihin kehyksiin sovitettua ihan uutta säveltä, sillä konserttimestari oli tänä iltana aivan ylenannetun nuorekkaalla tuulella, ja sävelet tulivat hänen mieleensä kuin kyyhkyset ja pikkulinnut pyhimyksen käsivarsille ja olkapäille. Pianon ääressä istuva nainen sähköttyi niistä, ja miten linnut lentelivätkin, seurasi hän mukana kuten muuten Garibaldi oli vakuuttanutkin hänen varmasti pystyvän tekemään.

Sitten Garibaldi itse otti viulun. Ei pidetty hetkenkään väliaikaa, mutta Garibaldi oli nuori, hän oli kierrellyt kaukana maailmalla, oli kuullut neekerien ja intiaanien ja jos joidenkin soittoniekkojen soittavan, joten musiikki nyt sai toisen sävyn. Alexis ei silti jättänyt onnellista Tildaa, vaan tarttui häneen vain hiukan lujemmin ja sanoi:

»Tehän tanssitte kuin keijukainen, neiti!»

Kauhean teeskenneltyä!

Sillä tavoin ei totisesti puhuttu, kun veljet joskus iltaisin tanssivat hänen kanssaan tai kun hän jonakin kesänä oli saanut olla maalla tansseissa mukana. Kuitenkin oli Tildan mahdoton pahastua tästä teeskentelystä, joka olisi halventanut hänen mielestään jokaista muuta paitsi Alexia, sillä mitä Alexis teki tai sanoi, oli hyvää. Tilda oli tuntenut hätkähdyksen samassa hetkessä, kun hän näki Alexin astuvan saliin, niin voimakkaan, että silmät olivat kyyneltyneet. Eikö Alexis ollut jo kuukausimääriä ollut hänen ihanteensa, muinoin pelätyn, nyt Eedeniksi muuttuneen Ihmissyöjämaan valtias? Hän oli liittolainen, johon Libert ja hän luottivat vihollisia vastaan rynnätessään. Aina hän oli näkymättömänä osanottajana mukana heidän leikeissään ja kuvitteluissaan, mutta tuossa hän seisoi nyt todellisuudessa ilmielävänä!

Ei kukaan tanssiaisissa ollut niin hieno kuin Alexis — siitä olisivat kaikki voineet olla yhtä mieltä. Smoking! Ja mikä ryhti, mikä hymy, minkälainen kumarrus! Soitto taukosi, alkoi uudelleen, mutta Alexis, tuo sanoin kuvaamaton, tanssi yhä vain ainoastaan Tildan kanssa.

He menivät myöskin tarjoiluhuoneeseen, kuten kaikki muut ja joivat siellä sinunmaljat. Se lankesi aivan luonnostaan. Ne olivat hilpeät tanssiaiset — »erittäin 'originelli' tilaisuus», sanoi Alexis. Puhetta, naurua, laulua sekä yksin että kuorossa. Puoli kahdentoista aikana tulivat kerrosta alempana asuvat valittamaan: se oli nuori aviopari, mutta heitä pyydettiin jäämään ja he jäivät. Garibaldi meni keittiöön. Siellä oleva tyttö oli häntä suuresti miellyttänyt, ja hän kutsui tätä tanssiin.

»Eihän se sovi 'sille toiselle'» puolustautui tyttö, mutta Garibaldi ei hellittänyt, veti hänet saliin ja tanssi hänen kanssaan polkkaa takaperin, sillä tavoin, ettei kukaan kaupungissa syntynyt enää osannut sitä. Konserttimestari heitti pois nuttunsa ja istui paitahihasillaan tuolille maalaisviuluniekaksi.

Sitten muodostettiin piiri ja katseltiin, kun hän vuorostaan tanssi oman vaimonsa kanssa. Se oli toista ja paljon sirompaa kuin takaperopolkka, ja silloin tällöin hän puristi vaimoansa lujasti poveansa vasten eikä tämä peitellyt onneansa, ja kun he vihdoin pysähtyivät keskelle huonetta, suuteli rouva häntä poskelle. Silloin taputtivat kaikki käsiänsä.

»Sinun isäsi mahtaa olla sangen iloluontoinen», sanoi Alexis Tildalle. Mutta siihen ei tämä uskaltanut vastata, sillä hän luki rakkaan äitinsä silmistä, mitä tämä ajatteli, kuinka sydämestään hän iloitsi kaikkien ja enimmän miehensä ilosta, koska hän varmaan tiesi, että se oli seuraavana päivänä ohimennyttä. Hän oli iloinen niin kauan kuin iloa riitti.

Pontus viittasi Tildaa syrjään:

»Ei sinun sovi yksin pitää Paschia koko aikaa. Jos hän seisoo sinusta hetkenkin erillään, katsot sinä häneen ahnain silmin!»

»Hänhän minua koko ajan tanssiin pyytää», vastasi Tilda uhmaten Pontusta ja nytkäytti niskaansa.

Libert kysyi häneltä myöskin syrjässä kuiskaten:

»Kuule, minkälainen hän on?»

»Taivaallinen!»

Suuri Roland, jonka piti lähteä Amerikkaan siellä olevan pomonsa luokse kahden päivän kuluttua, kietoi käsivartensa pikku siskon olkapään ympärille ja sanoi vakavalla ja ystävällisellä tavallaan.

»Onko sinulla tänään hauskaa, Tilda?»

»Ikinä elämässäni ei minulla ole ollut niin hauskaa! Oi, Roland, kuinka sinä olet kiltti!»

Ja silloin tuli Alexis taas, pyysi häntä uudelleen tanssiin ja osoitti selvästi tanssivansa mieluummin Tildan kuin kenenkään muun kanssa, vaikka siellä oli ainakin kolme tyttöä, jotka iän puolesta olivat hänelle sopivampia.

He menivät istumaan pyörösohvalle, jonka keskessä oli pilari ja sen päässä keinotekoinen kukka, ja Tilda istui siinä ikäänkuin se ei olisi ollut mikään lainakalu. Alexis sanoi, että samanlainen oli ollut hänen isoäitinsä kotona, mutta se oli myyty.

»Minkätähden?»

Silloin Alexin täytyi alkaa puhua jostakin muusta, sillä hän ei hennonut suoraan sanoa, mitä hänen äitinsä, rouva Alexandra Pasch, oli sanonut: »Tuo hirvittävä, vanha sohva! Se voi sopia johonkin käsityöläisperheeseen. Myy se pois!»

He puhuivat kultarististä, ja Tilda kertoi yksityiskohtaisesti koko sen suuren tapahtuman, jolloin hän oli sen löytänyt. Hän kertoi sen pienimpiä yksityiskohtia myöten, hypähti ylös ja näytti, kuinka vähällä hän oli ollut ristin päälle astua. Alexis istui ja katseli häntä. Tilda oli hänen mielestään paljon kauniimpi kuin ainoakaan niistä hänen tuntemistaan tytöistä, joiden kodeissa hänen vanhempansa seurustelivat, ja kahta vertaa hauskempi kuin yksikään heistä. Tilda ei vähääkään ujostellut kertoa, että kultaristi oli hänen kaunein korunsa.

»On sinulla jotakin vielä paljon kauniimpaa», sanoi Alexis.

»Mitä sitten?»

»Sinun kasvosi.»

Taas tämä käsittämätön teeskentely! Mitä fraaseja! Aivan kuin kirjoissa, kun Secil, vai mikä sen nimi nyt on, joka rakastaa Vendolénia tai Elainea; Tilda oli jo lukenut pari sentapaista romaania. Hän saattoi vastata vain niinkuin tunsi:

»Asch.»

Hänen oli kuitenkin mahdoton pahastua Alexiin.

Parasta hänestä oli, että tälläkin näytti olevan hauskaa tanssiaisissa. Kun kaikki nuoremmat vieraat, Libertin ja Tildan kutsumat, poistuivat, jäi hän jäljelle, tuntui kuin hänellä olisi ollut lupa tulla kotiin milloin tahtoi. Tanssi taukosi vähitellen ja vanhemmat, joiden rivit myöskin vähitellen olivat harvenneet, istuutuivat saliin — jonne kannettiin pöytä ja uusia virvokkeita — herra ja rouva Murius itse, pianoneiti, Garibaldi, oopperalaulaja ja alakerran nuori pariskunta. Roland istui heidän joukkoonsa, mutta sisempään huoneeseen, jossa lainattu matto oli, istuutuivat Pontus, Libert, Tilda ja Alexis permannolle, otettuaan mukaansa tarjoilupöydän viimeiset antimet? ja Libert nukahti heti.

8.

Muriuksen asunnossa, joka oli ylimmässä kerroksessa ja jonka kadunpuoleiset ikkunat olivat itäänpäin, alkoi päivä sarastaa verraten aikaisin myöskin syksyllä. Kadun toisella puolen olevien kattojen ja niiden takaa näkyvän, väriltään orvokkisävyisen kubistisen taulun ylitse kohosi Hedvig Eleonoran kirkon kellokupooli. Kun viimeiset vieraat olivat lähteneet, kieritti Garibaldi ylös salin uutimet ja aukaisi kaikki ikkunat. Oli vielä hämärää, mutta ilma oli sees ja kubistisen taulun takaa kumotti heikkoa sarastusta. Vilpas tuulahdus tuntui tupakansavun täyttämässä huoneessa; nyt vain yksi ainoa kynttilä paloi pöydällä, jossa oli tyhjiä laseja, hedelmän kuoria ja tulitikkuja; tuulahdus toi muassaan hienoista yrtintuoksua ehkäpä joistakin kaukaisista puutarhoista, mistä viimeisiä omenia ei vielä oltu poimittu.