Part 10

Hännystakki oli liian ahdas, polvet, kyynärpäät ja ylimalkaan kaikki saumat kiiltävät. Se oli vanhanaikainen. Valkoinen kaulaliina oli puhdas, mutta ei uusi.

»Ei sitä niin huomaa sähkövalossa», sanoi rouva Murius lohduttaen. »Illalla, kun siellä on valoa, on se kyllä hyvä.»

»Ei se siitä parane», sanoi konserttimestari. »Minulla ei ole varaa hankkia pojalleni edes kunnollista hännystakkia.»

»Kaikki hännystakithan ovat ihan samannäköisiä», sanoi kokematon Tilda. Pontuksella oli amerikankultaiset kellonperät, jotka Garibaldi oli lahjoittanut. Niistä olisi saanut niin vähän, jos ne olisi myynyt. Pontus oli ottanut selkoa. Mutta kelloa ei voinut näyttää, sillä se oli vain kuhmuinen hopeanauris.

Tilda oli pessyt ja harjannut Pontuksen tukan, äiti oli tiputtanut hänen vaatteilleen pari pisaraa hajuvesipullosta, joka oli ollut hänen peilipöydällään ikimuistoisista ajoista. Sen oli kerran jonakin valoisana hetkenä konserttimestari lahjoittanut, ja rouva oli sen huolellisesti säilyttänyt.

Pontus katsoi jalkojansa.

»Eikö koko talossa tosiaankaan ole parempia kenkiä?» kysyi hän.

Rouva Murius laski rahoja kukkarossaan.

»Mene kenkäkauppaan, poikani, ja koeta kenkiä. Kiiltonahka! Kauniit kengät vaikuttavat paljon pukuun», sanoi hän. »Mutta osta järkevästi!»

Itse hän kulki tohveleissa säästäväisyydestä ja yllään ikuinen, vanha, kiinalainen yönuttu, uudelleen vuorattu, uudelleen reunustettu, vielä varsin mukiinmenevä; silläkin säästi paljon vaatteita, kun käytti vain sitä kotosalla.

Jos neiti Liwin olisi nähnyt tämän yönutun, olisi hän ensi näkemältä voinut pitää sitä jonakin espanjalaisena saalina tai muuna kirjavana päällyskoristeena, mutta se oli Alice-rouvan uskollisin palvelija.

Sillä välin kun Pontus oli ostamassa kiiltonahkakenkiä, olisi Elma saanut nähdä tämän uskollisen palvelijan olevan sangen vilkkaassa liikkeessä seuraten emännän kaikkia nopsia liikkeitä järjestäessään perin ahdasta salia, missä pianon päällystä oli täynnä Tildan nuotteja ja Libertin yksityistä omaisuutta, tuolit Tildan koulukirjoja ja tekeillä olevaa uutta kesäpukua ja kaikkinaista muuta kamaa.

Sangen pian oli kuitenkin järjestys palautettu, ja Pontus pääsi vihdoin lähtemään jalassaan kiiltävät ja ahtaat kiiltonahkakengät, jotka olivat vähän kalliimmat kuin rouva Murius oli laskenut, ja joiden silmiinpistävä uutuus vain korosti frakin veran vanhuutta.

Tilda sanoi:

»Libert, me menemme ulkopuolelle katsomaan.»

Tilda oli ollut opiston pihalla, kun Alexis tuli ulos ylioppilaana, olipa hänellä ollut kukkiakin mukanaan. Mutta hän ei uskaltanut astua esiin. Siellä oli niin monta muuta, eikä hän ollut tavannut Alexia kuin ihan sattumalta sen illan jälkeen, jolloin tämä oli kutsunut hänet teatteriin. Tilda oli ymmärtänyt, ettei hänen esiintymisensä täällä kenties olisi ollut Alexin mielen mukaista. Olihan Alexin suorastaan tarvinnut muistuttaa häntä istumaan kunnollisesti teatterissa. Missään tapauksessa Alexis ei ollut sen jälkeen enää kutsunut häntä ulos eikä tuntunut tarvinneen uskoa hänelle mitään ikävyyksiänsä tai tyytymättömyyttään, sillä hän oli pysytellyt kokonaan poissa.

Tämä ei antanut aihetta olla rakastamatta Alexista eikä Tilda ollutkaan uskoton. Aleksis eli aina hänen mielikuvituksessaan: milloin hän pelasti Alexin hengen, milloin hän oli tullut äärettömän rikkaaksi, mutta pääkonsuli köyhäksi, ja Tilda antoi Alexille kaikki, mitä omisti. Pikkuasioita. Semmoistahan tekee mielellään, ja joskus Tilda kuvitteli myöskin, että Alexis oli jälleen muuttunut entiselleen, jolloin he leikkivät kesätalossa alaslaskettujen uudinten takana tai sellaiseksi, jommoinen hän oli ollut, kun he kävelivät valetähtien alla. Olihan Alexis sanonut tulevansa aina pitämään hänestä.

Libert ja Tilda kulkivat nyt Florankatua ylöspäin.

Paschin talon ulkopuolella kukki pieniä mantelipuita, aivan lehdettömiä, pelkkiä kukkia, hienoisia kuin auringonnousut; pitkin talon seiniä kiemurteli hienoja köynnöskasveja; kadun puolisella seinävierellä olivat nurmipenkit täysin valmiit ja vihannat. Ei edes kuninkaan linnan ympärillä ollut niin kaunista. Sisällä syötiin parhaillaan päivällistä. Ketään ihmistä ei voinut nähdä ulkoapäin, mutta Tilda tiesi, minkänäköinen valkoisen- ja kullanvärinen ruokasali oli, ja hän saattoi erinomaisen hyvin kuvitella mielessään koko päivälliset ja niiden käsittämättömän hienot ruuat.

Libert ja hän kulkivat edelleen käsi kädessä, tuuli yltyi, ja paperilappuja lenteli leveillä kaduilla, mutta sisarukset kyyristyivät ja tulivat hyvin toimeen tuulen kanssa.

»Muistatko sinä, kun olit rakastunut Alexiin?» kysyi Libert.

Tuhma viulunvinguttaja, joka luuli, ettei sitä, mistä ei enää joka päivä kuullut puhuttavan, enää ollut!

»Niin olen vieläkin», vastasi Tilda.

»Entä hän sitten?»

»Äsh! Ei kai hän koskaan ole sitä ollutkaan.» Libert käsitti kuitenkin yhtä ja toista. »Äsh» merkitsi: »hän tekee niin kuin tahtoo, mitä se tähän kuuluu?»... He kääntyivät ja tulivat takaisin Florankadulle, ja muhkealla marmoriparvekkeella näkyi nyt muutamia vieraita poltellen ulkoilmassa. Päivällinen oli päättynyt. Oli ehditty kahviin. Libert ja Tilda menivät toiselle puolelle katua; he eivät tahtoneet olla tunkeilevia. He katselivat vain hiukan salavihkaa, mutta Tilda näki nuoren isännän, Alexin, muiden joukossa. Ja vaikka välimatka oli jokseenkin pitkä ja ulkona alkoi olla hämärä, ei hän kuitenkaan saattanut olla näkemättä, että asianlaita ei ollut lainkaan niinkuin hän oli väittänyt, vaan ihan päinvastoin: hännystakin ja hännystakin välillä oli suunnaton ero. Ilta pimeni, mutta Tilda ei tahtonut lähteä kotiin.

»Tiedätkö mitä, Libert», sanoi hän, »ei ole lainkaan niin hauska olla rakastunut kuin sinä ehkä kuvittelet.»

»Minä en kuvittele mitään», vastasi viulunvinguttaja.

»Älä vastaa niin typerästi. Joskus olen niin alakuloinen, etten välitä mistään, ja tänä iltana on juuri niin. Tahtoisin itkeä.»

Libert tuumiskeli kauan.

»Kävelläänkö ohi vielä kerran?» ehdotti hän.

Niin he kävelivät vielä kerran ohi, ensin edes ja sitten takaisin. Mutta kaikki Alexin vieraat ja hän itse olivat jälleen menneet sisään, parvekkeen ovi oli suljettu ja huoneessa loistivat kruunut. Juhlaa jatkui ja kesti arvatenkin vielä kauan. Sisarukset kulkivat aivan ääneti ohi. Tilda ojensi toista kättään ja kosketti hiukan rauta-aitaa ja erään mantelipuun ulointa oksaa, joka oli kasvanut hiukan liian kauas kadulle.

Seuraavana päivänä Pontus kertoi aamiaispöydässä, että juhla oli hänelle eräässä suhteessa ollut erittäin onnellinen ilta. Alexis oli ottanut hänet hiukan syrjään ja kysynyt, kuinka hänen taloudelliset asiansa oikeastaan olivat. »Sano vain ihan suoraan», pyysi hän, eikä Pontus ollut nähnyt mitään syytä salata olevansa ahtaissa oloissa. Hän ei kertonut omaisilleen, että vanhanaikainen frakki arvatenkin oli näytellyt osaansa ja herättänyt Alexin sääliä. Vähän myöhemmin, kertoi Pontus, oli myöskin pääkonsuli kutsunut hänet hiukan syrjään ja sanonut olevansa valmis avustamaan hänen opintojansa lainan muodossa. Hän teki sen poikansa vuoksi tämän suurena päivänä ja hänen pyynnöstään.

Tildan silmiin kihosivat kyynelet. Hän ei saattanut sitä estää. Hän muisti kultalankaristiä, jonka rouva Pasch Alexin pyynnöstä oli antanut hänelle. Ei kukaan voinut olla hyväntahtoisempi kuin Alexis.

Pontuksen jäähdyttävästä ilmeestä huolimatta kysyi Tilda: »Eikö hän lähettänyt terveisiä minulle?»

»Hän pyysi lausumaan kunnioituksensa kotiin, kun lähdin», vastasi Pontus. »Sinä voit ottaa siitä kunnioituksesta, minkä osan haluat.»

Libert kysyi uteliaana:

»Niinkö sanotaan: kunnioituksensa?»

»Niin, kun on hyvin suittu, ja nyt», sanoi Pontus ja nauroi hiukan happamasti, »on Alexis minun suojelijani ja hyväntekijäni. Se asema on hänelle kuin tehty, mutta hänen kunnioituksensa perhettä kohtaan on kaiketi senmukainen.»

Sen ymmärsivät kaikki, paitsi Tilda, mutta tämä ei ehtinyt muuta kuin avata suunsa, kun Pontus sen jo taas tukki: »Älä sinä vain kuvittele mitään, Tilda kulta. Alexis on totisesti lakannut olemasta lapsi.»

Rouva Murius ja Tilda korjasivat pöydän, ja Tilda suuteli sitten äitiänsä ennenkuin riensi kouluun taas. Se oli tänä aamuna tavallistakin tarpeellisempaa. Hän ei ollut hituistakaan iloisempi kuin oli ollut eilen illalla. Rouva Murius näki sen ja aavisti syyn. Hän silitti tytön poskea erikoisen hellästi.

»Nyt he kasvavat», ajatteli hän, »ja saavat meidän surujamme, suurten suruja, eikä heitä niissä voi auttaa. Jos sormeen tekee kipeää, voi siihen puhaltaa. Lapsen surut voi laulaa pois. Mutta se aika tulee, jolloin heidän ikäänkuin täytyy syntyä toistamiseen, omaan tietoisuuteen siitä, mikä on tavoittamisen arvoista, ja siitä, mistä täytyy kieltäytyä. Eikä siinä äidin syli riitä antamaan arvoitusten avainta. Täytyy valita omalla vastuullaan ja uhallaan ja karaista sielunsa itse. Pikku Tilda raukka.»

8.

Eteisen ovikello soi. Rouva Alice Muriukselle tuotiin kirje, jonka toi erikoinen lähetti eikä posti.

Rouva Murius pani silmälasit nenälleen, avasi kuoren ja luki, ja lukiessaan hän kävi aivan kalpeaksi, istui sitten lähimmälle tuolille ja peitti hetkeksi kasvonsa käsiinsä. Oli toki hyvä, että hän edes oli saanut olla ihan yksinänsä, kun tämä ikävä sanoma saapui.

Se oli kuitenkin hyvin kohtelias kirje. Neiti Liwin, Elma Liwin, henkilö, josta rouva Murius luuli kuulleensa puhuttavan tai jonka nimen hän kenties oli nähnyt lehdissä, kirjoitti saaneensa tehtäväkseen tiedustella Matilda-nimistä, tuntemattomien vanhempain tyttölasta, jonka rouva Murius kuuleman mukaan olisi noutanut sille määrätyltä kasvatusäidiltä, eräältä rouva Aspilta. Lapsen äiti halusi nyt hartaasti päästä kosketuksiin tyttärensä kanssa ja tahtoisi tulevaisuudessa pitää huolta siitä ja ohjata tai antaa ohjata hänen kasvatustansa.

Neiti Liwin, äidin edustajana, ja kun tämä yhä tahtoi pysyä tuntemattomana, pyysi saada käydä rouva Muriuksen luona minä päivänä ja mihin aikaan tälle sopisi.

Kun konserttimestari palasi kotiin oopperan harjoituksista, oli hänen vaimonsa itkettyneenä häntä vastassa eteisessä. Itkeskely ei kuulunut Alice-rouvan tapoihin eikä menetelmiin, ja konserttimestari, joka jo ennestään oli pois suunniltaan, pelästyi. Rouva antoi hänen lukea neiti Liwinin kirjeen, ja konserttimestari oli aivan ymmällä.

»Eikö minulla jo muutenkin ole huolia enemmän kuin tarpeeksi, mitä?» sanoi hän. »Piru vieköön sen Liwinin!»

Alice-rouvan olisi pitänyt huomata, että jokin jo ennestään raskautti hänen miestään, varsinkin kun tämä suoraan siihen viittasi. Mutta hän oli edelleen ajatuksinensa kiinni kirjeessä. Hyvin hermostuneena repi konserttimestari harmaita, harventuneita hiuksiansa: mikä, kuka se Liwin on, ja eikö Tilda ole heidän lapsensa, hänen henkensä lapsi, musikaalinen tyttö, jolla on temperamenttia? Eikö heillä aina ole riittänyt sentään leipää hänellekin asti? Ja vaatteita?

Sitä ei Alice voinut kieltää. Mitä vaikeuksia tähän asti lieneekään ollut, niin olihan aina sentään ruokaa tullut pöydälle kaikkia varten, ja olivathan he sentään saaneet jotakuinkin vaatteitakin, olipa joskus vielä riittänyt huvituksiinkin.

»Ettäkö Tilda viedään meiltä pois?» huusi herra Murius.

»Äidillä on kai oikeutensa.»

»Tämä on liikaa yhdellä kertaa», sanoi konserttimestari, »liikaa yhdellä kertaa lopenkuluneelle miehelle!» — ja hänen sisunsa alkoi kuohua, kun hän näki, että hänen vaimonsa oli masennuksissa ainoastaan Tildan vuoksi, näyttämättä ajattelevankaan hänen taakkaansa.

Saman päivän aamupäivällä hän oli ollut kansliassa oopperanjohtajan luona ja peruuttamattomasti anonut eroansa. Hän tiesi paremmin kuin yksikään oopperanjohtaja, että hänen voimansa vähenivät, kivistys käsivarressa eneni, sormet kangistuivat. P.A. Murius ei sentään aikonut jäädä olemaan kuninkaalliselle hoviorkesterille häpeäksi. Hän oli jo pian kuusikymmentäkolmevuotias. Joka sen vaarallisen iän yli elää, voi ylistää itseään onnelliseksi, jos elämää yleensä voi onneksi sanoa, mutta useimmat eivät pääse yli, vaan sortuvat hautaan. Silloin on parasta ja kunniallisinta ajoissa vetäytyä paikalta, jossa sellainen äkillinen kuolemantapaus saattaisi sattua sopimattomaan aikaan, kuten esim. juuri ennen jotakin tärkeää symfoniakonserttia.

Herra Murius ei ollut jättänyt ajattelematta omaisiansa. »Nyt», päätteli hän, »tulee rakas, kunnon poikani Roland omin apuinensa toimeen Amerikassa, lähettääpä kotiinkin vielä silloin tällöin jonkin dollarin, viimeksikin Tildan kesähametta varten. Ahkera Pontus saa opintolainan. Pääkonsuli Pasch ei kitsaile. Pikku viulunvinguttaja on jo kuusitoistavuotiaana saamaisillaan paikan pienessä soittokunnassa eräässä vaatimattomassa konserttikahvilassa, juuri sitä olen siitä pienestä, kiltistä poika parasta odottanutkin. Nyt on huolenani vain pitää kattoa heidän päänsä päällä vielä jonkin aikaa ja hankkia ruokaa, niin, ja tietysti Tildan koulunkäynti.»

Mutta hän ei ollut ajatellut sitä taakkaa, minkä koti sälytti Alicen harteille silloin, kun Se Toinen ei voinut viihtyä, eikä sitäkään, että Alicen silmät alkoivat käydä aivan liian heikoiksi tuiki tarkkaa porsliinityötä varten. Eikä hänen mieleensä edes juolahtanutkaan, ettei oppilaita ehkä tulisikaan riittävästi, kun hän, Murius, arvatenkin yksi Euroopan musikaalisimpia miehiä, tarjosi opetusta.

Niinpä hän oli sitten seisonut päällikkönsä edessä, ja ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen ei tämä ollut vastannut pyytämällä häntä rientämään takaisin orkesteriin, vaan sanonut:

»Minä olen sangen pahoillani, konserttimestari Murius. Mutta onko se todella teidän vakaa aikomuksenne?»

»Minä en ole mikään leikinlaskija», vastasi Murius, ja vain muutamien johtajan lausumien pahoittelun ja tunnustuksen sanojen jälkeen oli asia ollut selvä. Ensi syksystä alkaen konserttimestari Muriuksen ei enää tarvitsisi koskaan olla levoton siitä, ettei ehtisi ajoissa paikallensa.

Kun hän jälleen oli tullut ulkoilmaan, oli hän tuntenut hirveätä epätoivoa. Siis ei enää tänne, ei enää tästä tutusta portista sisään, ei enää puolijuoksua pitkin tuttuja harmaita käytäviä. Ei enää istumista puolitukahduksissa tuskasta, peläten, että kaikki menisi mäsäksi, ja heräämistä siihen, että hän viime hetkellä pelastettuna yhtyi soittoon juuri siinä, missä pitikin. Kun orkesterin yhteissoitto täytti suuren huoneen, mitä muistoja se sisälsikään, mitä maailmankuuluisuuksia olikaan seissyt tällä näyttämöllä, kun hän, useimmiten piilossa, useimmille tuntemattomana, oli kuunnellut ja arvioinut kuuluisuuden todellisen arvon. Mennyttä, lopussa!

Hän oli ajanut kotiin raitiovaunulla. Se oli välttämätöntä. Ja nyt hän seisoi ja piti kädessään neiti Liwinin kirjettä, josta hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä, miten siihen oli suhtauduttava. Hän heitti sen syrjään ja kertoi sen sijaan, mitä tuntia ennen oli tapahtunut oopperakansliassa.

Hän kiihtyi.

»Totisesti, tapahtuihan nyt ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen, että minulle vastattiin ainoastaan: 'Tehkää hyvin, olemme pahoillamme, hyvästi!' Ehkäpä he jo kauan olivat siellä ajatelleet: 'Kunpa tuosta vanhasta haaskasta vihdoin pääsisi!' Eiväthän he edes tiedä, mitä todellinen muusikeri on!» huusi hän. »Minun olisi pitänyt lähteä kauan sitten! Vielä viime vuonna, kun pyysin eroa, pidättivät he minua, muistatko sen, Alice?»

»Muistan», vastasi tämä hajamielisesti.

Herra Murius katsoi vaimoonsa.

»Mitä tämä on?» huusi hän. »Sinähän näytät siltä kuin ajattelisit muita asioita!»

»On niin paljon ajattelemista», vastasi rouva Murius.

»Mitä!» huusi konserttimestari. »Paljon ajattelemista! On totisesti, mutta kuka tässä on saanut paljon ajattelemista? Etkö sinä käsitä, mitä tämä merkitsee minulle?»

Kyllä rouva käsitti, mitä se merkitsi sekä hänelle että heille kaikille! Hän otti ylös neiti Liwinin rypistyneen kirjeen lattialta ja silitti sitä, mutta ei vieläkään löytänyt niitä lohduttavia sanoja, joita toinen kaipasi.

»Eikö minulla ole vaimoakaan enää?» huusi herra Murius, repi tukkaansa ja huitoili käsiänsä. »Tuo kirottu kirjekö sinua yhä askarruttaa? Tuleehan vielä senkin aika!»

Väsyneenä mielenliikutuksesta hän vaipui vihdoin sohvalle. Rouva Murius havahtui nyt ajattelemaan velvollisuuttansa, hoiteli häntä ja kääri peiton hänen ympärilleen. Konserttimestari ei jaksanut kärsiä enempää. Edellinen yökin oli ollut erittäin tuskallinen. Vaimo silitteli rauhoitellen hänen otsaansa, ja hetken kuluttua konserttimestari nukkui sikeään uneen.

Tätä lomahetkeä käyttäen rouva Murius vastasi heti neiti Liwinin kirjeeseen ja määräsi siinä lausutun toivomuksen mukaan kohtaamisen päivän ja ajan. Mitäpä siinä oli lykkäilemistä? Paras kohdata se, mikä tuleva oli, tinkimättä.

Herra Murius nukkui. Tilda tuli kotiin koulusta ja ryhtyi ompelemaan puolitekoista kesäpukuansa, joka oli ostettu Rolandin lähettämillä rahoilla. Rouva Murius näki, että tyttö salasi jotakin.

»Mikä sinulla on, Tilda kulta?» »Kuinka niin, äiti, ei mikään.» Hetken kuluttua hän sanoi kuitenkin: »Rolandin pitäisi olla täällä.»

Niin, Rolandia olisi tarvittu, ei vain hamekankaan vuoksi, vaan hänen itsensä läsnäolon, hänen suojeluksensa, hänen Tildalle antamiensa turvallisten neuvojen ja äidille suomansa tuen tähden. Sen he tiesivät molemmat ja hymyilivät hiukan toisilleen nyökäten, mutta kumpikin piti kuitenkin oman salaisuutensa.

Tilda oli tavannut Alexin ulkona, se oli hänen salaisuutensa. Alexis oli tullut vastaan iloisena ja hilpeänä ja oli todellakin pysähtynyt, mutta vain kiireimmittäin ja sanoakseen hyvästi. Hän aikoi matkustaa ulkomaille isänsä ja äitinsä kanssa. Se sanottiin ikäänkuin ylhäältä päin, niin ylhäältä, että se oli luonut todellakin pitkän, erottavan välin. Tilda oli nähnyt hänestä, että kaikki, mitä heidän välillänsä oli ollut, oli nyt poissa, oli unohdettua, ohi, ilman mitään armoa enää, ja hyvin sivumennen ja kiireesti antaen kättä hyvästiksi oli Alexis jatkanut matkaansa.

Tilda puristi huuliansa yhteen ja ompeli kuin vedon voittaakseen. Rolandin muisteleminen ei häntä auttanut, tämä kun joka tapauksessa oli vierailla mailla. Eikä kukaan muutoin voinut tehdä tekemättömäksi, ettei Alexis häntä enää ajatellutkaan.

Sitten tuli Libert kotiin; hän puolestaan ei salannut mitään.

Soittajan paikasta pienessä konserttikahvilassa ei ollut tullut mitään. Toinen viuluniekka oli sen saanut. Viimeksi tuli Pontus käytyään pääkonsuli Paschin luona, missä kysymystä opintolainasta oli lähemmin pohdittu. Lainan suuruus ei ollut kehuttava eivätkä sen ehdotkaan, kun pääkonsuli oli kuullut, että nuori mies asui vanhempiensa kotona.

»Minun täytyy maksaa puolestani siellä», oli Pontus sanonut.

»Mutta ei tietysti enempää kuin juuri senverran kuin todellisuudessa menee», vastasi pääkonsuli.

»Ja täytyyhän minun ylioppilaana kulkea jokseenkin siivosti puettuna.»

Olipa Pontuksella ollut rohkeutta lisätä:

»Huomasiko herra pääkonsuli ehkä minun hännystakkini eilisillä päivällisillä?»

»Minun vieraani», vastasi rikas mies synkännäköisenä, »minun vieraani ovat aina puetut niinkuin tulee olla, ja esiintyvät myöskin siten.»

Onneksi oli rouva Pasch, erittäin miellyttävä nainen, samassa tullut sisään, mutta ei edes hänen viehkeytensä ollut saanut aikaan parempia ehtoja Pontukselle. Tälle myönnettiin vain peräti pieni, kuukautinen apuraha.

»Minä olen», sanoi pääkonsuli, »kerrassaan hukkua köyhien ja lahjakkaiden miesten pyytelyihin.»

Pontuksen toiveet olivat tosin näyttäneet kerran hyvinkin toisenlaisilta, mutta sen uudestisyntymisen, jota hänen äitinsä oli ajatellut, kun nuorten täytyi oppia tahtoaan vallitsemaan ja ottamaan edesvastuu omille niskoillensa, sen hän jo oli käynyt läpi. Hän tiesi kumarruksensa olleen mestariseos velvollista kiitollisuutta, suurta kunnioitusta vallanpitäjää kohtaan ja sen ohella sopivaa omanarvontuntoa. Sen kumarruksen jälkeen, joka tuntui tehneen hyvän vaikutuksen varsinkin yhä läsnäolevaan rouva Paschiin, olivat hänen mietelmänsä hänen yksityinen asiansa. Illalla rouva Murius istui tehden laskelmiansa. Ilman palvelijaa ja siinä tapauksessa, että mies saisi riittävän paljon ja verraten kunnollisesti maksavia oppilaita, elleivät rouvan silmät kävisi huonommiksi, ja jos Libert saisi työtä, sekä suurimpaa säästäväisyyttä noudattaen voisi kai taloa yhä pitää koossa. Mutta silloin kyllä ei saisi ainoakaan paikka antaa perään, ei saisi tapahtua ainoankaan päivän sairautta, ei pientäkään onnettomuutta.

Siinä istuessaan hänen mieleensä tuli, että Tildalle tietenkin olisi parasta, jos hänen oikea äitinsä vihdoinkin pitäisi hänestä huolta, jotta hän saisi hyvän ja kunnollisesti loppuunsuoritetun kasvatuksen. Neiti Liwinin puheesta tuntui kuin tarjottaisiin lapselle erittäin edullisia ehtoja. Mutta kun rouva Murius oli tätä itselleen moneen kertaan toistellut ja karkoittanut kaiken järjettömyyden, pulpahti kyynelvirta kuitenkin valtoimena esiin ja hämmensi kaikki laskelmat.

Huoneessa, jossa hän asui yhdessä Tildan kanssa, makasi lapsi hiljaa, silmät auki. Alice meni hänen luokseen ja silitti kädellään hänen kuumaa otsaansa. Tilda tarttui hyväätekevään käteen ja painoi poskeansa sitä vastaan. Hän ei itkenyt, piti vain kiinni, ja rouva Murius näki, että katse oli suunnattu kauas täältä — täynnä ylpeyttä, päättäväisyyttä ja uhmaa, täynnä kysymyksiä, joita oli mahdoton sanoiksi pukea. Kaikkia noita kysymyksiä _miksi_, joihin jokaisen täytyy itse oppia vastaamaan.

9.

Määräpäivänä Elma Liwin meni sovittuun aikaan tapaamaan rouva Muriusta.

Muriusten portaisiin hän oli jo kerran ennen hiipinyt, vielä epävarmana, epäröivänä, ilmituloa peläten. Mutta hän oli vähitellen havainnut vaikeuksien olevan vähäisempiä kuin oli kuvitellut. Rouva Muriuksen kirje oli ollut sävyltänsä suostuvainen, eikä siinä tuntunut valitusta, vielä vähemmän vaatimuksia. Kenties vähäisen haikeutta.

Oven avasi pieni, pyöreäposkinen olento, jolla oli ystävälliset, harmaat silmät, joka ei ollut nuori eikä vanha, ehkäpä pikemminkin vanha, koska oli niin paljon ryppyjä silmien ympärillä ja niin paljon harmaata jo ohenneessa tukassa, joka oli kiireesti kierretty pieneen sykkyrään niskaan — mutta kun hymy pilkahti esiin, oli se nuori.

»Oletteko rouva Murius?»

»Olen», vastasi pieni olento, »tehkää hyvin, astukaa sisään.»

Ääni tuntui hyvin lempeältä ja epävarmalta heti neiti Liwinin lyhyen, varman kysymyksen jälkeen.

Elma saatettiin konserttimestarin suureen huoneeseen, talon parhaaseen. Hän oli kuitenkin heti ehtinyt huomata, että eteinen oli huonossa järjestyksessä, täynnä laatikoita ja arkkuja, joiden päälle oli sattunut jäämään lattiaharja ja tyhjentämätön rikkalapio. Eräässä nurkassa seisoi seinää vasten nojallinen korkea nuottijalusta, asenteeltaan omituisen hyljättynä. Konserttimestarinkin huoneen laita oli niin ja näin; virttyneet tapetit, joita vain vajavaisesti peittivät parittomat nuottihyllyt, kirjakaapit, vaatekaapit ja verhon takana oleva pesulaite. Sohvalle oli huolimattomasti nakattu huopapeite. Puoleksi auki jääneestä ovesta saattoi nähdä pieneen ruokasaliin, jossa oli suuri pöytä, tällä hetkellä täynnä ompeluvaatteita.

Rouva Murius tarkkasi arvokkaan yksinkertaisesti puettua naista, joka istui konserttimestarin natisevaan korituoliin, kun taas hän itse istahti pienemmälle tuolille, jonka selkämystä oli lyyranmuotoinen, sinänsä kaunis istuin, vaikka tyylinvastaisesti päällystetty joskus ylijääneellä plyysipalasella. Vieras näytti hänestä arvokkaalta, vaikkei juuri sellaiselta, jolle olisi tehnyt mieli uskoa surujansa.

»Minä olen täällä», alkoi neiti Liwin, »Matildan äidin pyynnöstä.»

»Me olemme aina sanoneet häntä Tildaksi», sanoi rouva Murius.

»No niin, Tilda. Onko hän hyväntapainen tyttö?»

»Herra Jumala!» huudahti rouva Murius.

»Hyväntapainenko? Joka on herttaisin, lämminsydämisin olento, mitä ajatella saattaa! Ja anteeksi, että minä kysyn heti, onko tarkoitus viedä hänet meiltä pois?»

»Kyllä se on aikomus», vastasi Elma. »Se on hänen äitinsä nimenomainen tahto. Jos te olette häneen kiintyneet...»

»Jaa, kiintyneetkö?» keskeytettiin uudelleen. »Josko me kaikki olemme häneen kiintyneitä!»

»Niin, ymmärrän kyllä», jatkoi neiti Liwin, »että ero tulee vaikeaksi. Mutta rakas rouva Murius...»

Rouva Murius huudahti:

»Hänhän ei edes itse tiedä muuta, kuin että hän on meidän oma lapsemme.»

Tämä oli ilmeisesti yllätys äidin edustajalle. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten kuivakiskoisesti:

»Onkohan ollut oikein viisasta antaa hänen kasvaa siinä harhaluulossa? Ennemmin tai myöhemminhän täytyy totuuden kuitenkin tulla ilmi.»

»Jaa, viisastako? Sitä me emme olisi ikinä tulleet ajatelleeksi.»

Niissä sanoissa ei kuitenkaan ollut mitään kiihkoa. Rouva Muriuksen huudahduksissa ja huomautuksissa ei ollut vihaa eikä kaunaa. Elma tarkkasi häntä, kuten oli tottunut tarkkaamaan ihmisiä, joiden kanssa joutui tekemisiin kauppa-asioissa: ei, tuo ei ollut mikään vastustaja tai oman etunsa tavoittaja, saati pentuansa puolustava naarastiikeri. Hänen esiintymisessään tuntui vain alakuloisuutta ja jonkinlaista tottumusta kohtalon iskuihin alistumiseen.

»En tiedä, kuinka ilmaisisin vilpittömän osanottoni», sanoi Elma lempeämmin. »Mutta tytön oman edun vuoksi, rouva Murius, eikö totta, rohkenen toivoa, että häntä kehoitetaan suostumaan äidin tarjoukseen. Hänen itsensä vuoksi täytyy karttaa kaikkia kiihoittavia kohtauksia.»

»Ottaako äiti hänet luoksensa?» kysyi rouva Murius.

Elma vastasi:

»Ei. Äiti on — on naimisissa eikä voi pitää tyttöä kotonansa. Tilda tulisi minun luokseni — kasvattityttärenä. Minä tulisin pitämään hänestä huolta ja te voitte olla vakuutettu, että teen sen tunnollisesti.»

»Mitä saattaa äidillä olla meitä vastaan?» kysyi rouva Murius hiljaisella äänellä.

»Äiti on teille kiitollinen; hän on valmis suorittamaan kaikki Tildan vuoksi syntyneet kustannukset, kohtuullisen arvion mukaan. Mutta rouva Murius» — Elma loi silmäyksen ympärilleen, niin arkatuntoisesti kuin suinkin mahdollista mutta salaamatta viittausta, että hän oli huomannut, kuinka köyhää ja kulunutta kaikki täällä oli: »ajatelkaa ennen kaikkea, että lapsi täst'edes saa aivan toisenlaiset elinehdot. Mehän voimme puhua suoraan. Tästälähin ei hänen suhteensa säästetä mitään.»

»Sen olen ymmärtänyt», vastasi rouva Murius vielä hiljaisemmin.

Hänen mieleensä muistuivat omat ainaiset laskelmansa, jotka kävivät yhä sotkuisemmiksi. Samana aamuna oli eräs konserttimestarin varmimpia oppilaita lopettanut, kun opettajan kärtyisyys teki tunnit mahdottomiksi. Ja silmälääkäri oli hänelle itselleen sanonut sangen vakavat sanat. Joka tapauksessa oli selvää, että Tildan, jos hän jäi kotiin, täytyisi lopettaa koulunkäyntinsä, ja se oli surullinen asia.

Elma Liwin sanoi:

»Minä olen ajatellut ensi aluksi ottaa hänet mukaani ulkomaille kesän ajaksi. Sehän on varmaankin Tildalle suuri ja ehkä kaivattu elämys».

»On varmaan», vastasi Alice Murius.

Ulkomaanmatkat olivat kokonaan kaikkien vähänkin järjellisten toivomusten ulkopuolella Muriuksen perheessä. Kun matkustettiin, tehtiin se pallokartalla. Siten ei ollut pitkä matka Pariisiin eikä Kiinaan, ja seuramatkat maan ympäri olivat tehneet monen iltahetken lampun ääressä onnelliseksi ja hilpeäksi.

Syntyi äänettömyys.

Kaikki oli käynyt hyvin, Elma Liwin oli siitä kiitollinen. Paljon enempää ei enää ollut puhumista, oli jäljellä vain yksi asia:

»Onko tyttö ehkä nyt kotosalla?»

»Ei, mutta tulee pian.»

»Tahtoisin kernaasti nähdä hänet.»

Ei sanaakaan tiedustelua siitä, kuinka rouva Murius oikeastaan oli aikanaan tullut ottaneeksi lapsen haltuunsa. Ei ainoatakaan äidillistä kysymystä lapsen aikaisemmista vuosista, ensimmäisistä askelista, ensimmäisistä kivuista, ensimmäisistä pienistä ymmärryksen ja yritteliäisyyden merkeistä. Ei pienintäkään halua saada kuulla jotakin kolmen veljeksen hellyydestä, lasten leikeistä ja lauluista, kiistoista ja kahnauksista, kirkunasta ja kyynelistä — ja naurusta, johon oltiin läkähtyä; päähänpistoista ja pukuleikeistä; pidoista ja syntymäpäiväkesteistä yhden makeispussin varassa; huviretkistä kevätsunnuntaisin, harvinaisista maillaoleskeluista joinakin kesinä. Ei pyydetty kertomaan illoista, jolloin rouva Murius oli koonnut heidät kaikki työnsä ympärille, kertonut omasta nuoruudestaan tai muita tarinoita, nauranut tai ollut liikutettu heidän kanssaan. Libert ja Tilda istuivat aina lähinnä äitiä, enimmäkseen lattialla, päät hänen polviaan vasten. Ja äkkiä saattoi konserttimestari ilmestyä ovelle, valmiina lähtemään illan oopperanäytäntöön, mutta kesken suurintakin kiirettä sentään pysähtyen minuutiksi heitä katsomaan. Ja sitten he kaikki hypähtivät pystyyn ja juoksivat parvekkeelle katselemaan, kun isä kiiruhti pois. Ja Tilda huusi, niin että täytyi kieltää: »Isä, isä!»

Kaikki tämä välähti yhtenä näkynä rouva Muriuksen mielessä, mutta neiti Liwin ei tuntunut välittävän sellaisista pikkuseikoista.

»Älkää antako minun häiritä itseänne, rouva Murius», sanoi hän vain. »Minä pyydän vain saada odottaa täällä, kunnes tyttö tulee kotiin.»

Hän oli päättänyt pysyä tyynenä, heltymättä, täydellisesti hallita itseänsä, ja rouva Murius tuli tosiaan vakuutetuksi saattavansa yhtä hyvin jättää vieraan yksin odottamaan Tildaa. »Ehkäpä», ajatteli hän, »haluaa neiti Liwin mieluimmin nähdä Tildan ilman todistajia, kenties hän arvelee siten voivansa paremmin muodostaa ensimmäisen arvostelunsa.» Keittiössä olikin monta askaretta emäntää odottamassa, ja hän meni niitä hoitamaan.

Piipahtipa välillä vielä pariin puotiinkin. Hänen murheensa oli liian suuri, sitä täytyi tuuditella puuhailulla, mitä proosallisinten ainesten: jauhetun lihan, ryytien, perunajauhojen ostoksilla.

Kun Tilda saapui kotiin harpaten kolme porrasta kerrallaan, oli keittiön ovi lukitsematta, mutta keittiö tyhjänä: äiti oli siis vain pikimmältään pistäytymässä ulkona. Laulaen säkeitä oopperasta »Pajazzo» heilautti Tilda takkinsa eteisen naulaan ja hattunsa hyllylle. Se oli tuttu aaria: »Naura, Pajazzo!» — niin sopiva, kun ei enää ole iloista hetkeä odotettavana.

Elma kuuli äänen, kuuli tytönaskelet pienessä ruokasalissa, näki puoliavoimesta ovesta vilahdukselta raitaisen hameen lievettä. Veri kuohahti päähän, kurkkua kouristi. Kuinka tyynenä hän olikaan aina tähän hetkeen saakka istunut, tilannetta täysin vallitsevana! Mutta äkkiä luhistuivat kaikki laskelmat. Elävä ihmislapsi on tullut hänen lähettyvilleen, vilahtelee, ääntelee, hengittää tuolla, juoksee, liikkuu, on olemassa — ja se on hänen lapsensa!

Elma nousi paetakseen, kykenemättömänä, se oli ainoa, mitä hän tunsi, kohtaamaan tätä. Hänen niskansa tuntui kankealta, sydämentykintä kävi kiivaammaksi, teki kipeää. Vaivoin hän sai astutuksi pari askelta, mutta sitten hänen täytyi pysähtyä, kaikki alkoi silmissä pimetä eikä hänellä enää ollut oikein selvillä, missä hän oli. Ja tuolta, viereisestä huoneesta, samalla jostakin kaukaa, kuului yhä askelia, hyräilyä, pari akordia pianolla, paperin tai kankaan kahinaa. Siellä liikkui ja eli tyttö: hänen lapsensa.

Ja äkkiä hän tuli kynnyksen yli ja seisoi Elman edessä.

»Anteeksi, minä en tiennyt. Neiti odottaa ehkä isää?»

Elma pudisti päätään.

»Auta minua», sai hän vain sanotuksi.