Part 15

Hän oli kuvitellut, että tämä väräjävä valokehä oli koko maailma kaikkine lukemattomine ihmisineen. Kukin ihminen oli yksi noita erottamattomia, pieniä valohiukkasia, joista mikään ei ollut kyllin suuri näkyäkseen erikseen. Illalla, niin kauan kuin lamppu paloi lastenkamarinpöydällä, ei hän millään olisi malttanut nukkua; tuon tuostakin hänen täytyi avata silmänsä nähdäkseen, oliko elävä valokehä yhä jäljellä — ja se oli aina jäljellä. Hän olisi tahtonut olla yksi näitä äärettömän pieniä pienokaisia, jotka liikkuivat siellä ylhäällä, ja väliin saattoikin hänestä tuntua, että hän todella yleni, kohosi sinne, autuaasti liidellen, ja muuttui yhdeksi niistä. Hän häipyi, haihtui niiden joukkoon. Niin, se oli autuus.

Hän havahtui ja kysyi:

»Mitä kello on, Hulda?»

»Vähän yli kolme, ja nyt on Tilda-neiti tulossa tänne.»

»Kenties», ajatteli Elma, »kuolen juuri tänä yönä, koska tulin ajatelleeksi tuota niin kauan unohduksissa ollutta.»

Kernaasti hän olisi kuitenkin suonut ehtivänsä kertoa Tildalle siitä elävästä valokehästä. »Miksikä», ajatteli hän ja tunsi levottoman innon panevan hikeä kihoamaan otsaan ja käsiin, »miksikä en tehnyt sitä, kun vielä oli aikaa? Miksikä en ole edes itse kaikkina näinä vuosina muistanut, mikä autuus on häipyä, tosin elää ja liikkua, mutta kuitenkin olla näkymättömänä muiden joukossa? Minä olen ajatellut liian paljon kaikkea muuta.»

Hän kysyi taas:

»Mitä kello on?»

»On kulunut viisi minuuttia äskeisestä. Nyt menen avaamaan ulko-oven.»

Elma jäi yksin.

Kumma, että pääasian mielessä pitäminen olikin niin vaikeaa. Ehkäpä se hänelle oli ollut vaikeampaa kuin muille. Kerran lapsena hän kulki savipellolla, senkin hän muisti, ja jalat tarttuivat, tarttuivat. Niihin kertyi suuria savimöhkäleitä, joita lopulta ei jaksanut liikuttaa. Se sai tuskanhien taas kihoamaan. Kumma, että oli niin vaikeaa nähdä valokehää ja muistaa vain sitä.

Ja nyt oli katto taas pimeä.

Mutta levottomuus Tildan tähden oli mennyt ohi. Hänestä oli vähän ennen tuntunut, että lapsi oli aivan pieni, pieni sylilapsi. Hän oli pelännyt, ettei osaisi pitää sitä oikein. Mutta jos se otettiin häneltä pois, oli asia paljon pahempi. Hän oli huutanut ja pyytänyt saada pitää sitä, huutanut, niin että hiki tippui, koko ruumis oli kuin tulessa. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kunnes Hulda oli tullut sisään, hyvin tyynesti, ja sanonut:

»Nyt olen lähettänyt noutamaan Tilda-neitiä.»

»Kuinka vanha hän on, Hulda?»

»Hyvänen aika, hänhän täyttää seitsemäntoista keväällä.»

»Jumalan kiitos!»

Kun Tilda tuli huoneeseen, avasi Elma silmänsä.

»Neiti oli varmaan nukahtanut», kuiskasi Hulda.

Elmasta oli tuntunut, että hän päinvastoin oli ollut hereillä ja vartioinut valokehää, ettei se päässyt sammumaan. Jos se sammui, niin hän ehkä unohtaisi sen eikä enää osaisi selittää. Hänellä oli niin paljon selittämistä, niin paljon puhuttavaa. Mutta ensin pitää levähtää hiukan: ja hän sulki taas silmänsä.

Hulda oli sanonut Tildalle:

»Älkää puhuko neidin kanssa, hän ei jaksa mitään.»

Lapsi istui senvuoksi vain ääneti vuoteen ääreen, tarttui sairaan kuumaan käteen ja piti sitä käsiensä välissä. Hän kumartui, nosti heikkoa, kuumaa kättä ja painoi sitä päälaelleen. Hän antoi itsensä äidilleen. Nyt ei enää olisi riitoja.

Hän kuiskasi vain:

»Äiti.»

Ja vastaus tuli, mutta tuskin kuuluvasti:

»Niin, lapseni.»

Arkihuoneessa kuului kello lyövän, neljä lyhyttä, sointuvaa lyöntiä, ja jonkin ajan kuluttua viisi. Silloin tällöin hiipi Hulda sisään, tarjosi sairaalle juotavaa, tai, kun tämä ei tuntunut jaksavan juoda itse, kostutti hänen huuliaan. Kun aamu alkoi sarastaa, pakotti Hulda Tildan menemään levolle.

Mutta ennenkuin talviaurinko vielä oli ehtinyt luoda huoneeseen täyttä päivää, oli loppu tullut.

Huoneet tulivat äkkiä ihmisiä täyteen. Lääkäri tuli kiiruusti ja kaikkein ensimmäiseksi: hän ei ollut sentään luullut, sanoi hän, että se kävisi niin nopeasti. Tilattu sairaanhoitajatar saapui ja poistui taas, tarpeettomaksi tulleena. Rick Brunjohann tuli katsomaan aavistamatta muuta kuin, että Elma voisi hyvin, ja hän itki haikeasti arkihuoneen sohvalla, katuen ja ääneen vaikeroiden, ettei ollut, ennenkuin oli liian myöhäistä, osoittanut vanhalle kunnon Liwinille suurempaa ystävyyttä, enemmän huomaavaisuutta. Vihdoin oli vainajan veli, pormestari Liwin, jolle muutama päivä ennen oli sähkötetty neidin arveluttavasta sairaudesta, saapunut vaimonsa kanssa yöjunalla Tukholmaan, valmiina, jos niin surullisesti kävisi, täyttämään velvollisuuksiaan sukua kohtaan sisaren persoonassa.

Heti aamupäivällä oli Hulda myöskin soittanut juristille, jonka kanssa neiti Liwinillä oli ollut tapana keskustella. Tämän hän oli tehnyt neidin määräyksestä. »Kaikkein ensimmäiseksi on tieto annettava hänelle», oli neiti sanonut.

Pormestari Liwin lähetti Tildan kotiin.

»Rakas nuori neiti», sanoi hän ystävällisesti, »me panemme, vaimoni ja minä, suurta arvoa sille rakkaudelle, jota te nähtävästi olette tuntenut sisartamme kohtaan, ja te olette luonnollisesti tervetullut tänne joka päivä, jos haluatte. Mutta tänään iltapäivällä täytyy läpikäydä kaikkinaisia papereita ja asiakirjoja saadaksemme selville, onko vainaja ehkä säätänyt jotakin hautauksensa tai muun suhteen, eikähän teillä, mikäli kuulen, enää muutamaan aikaan ole ollut kotinne täällä.»

Sitten kulki pormestari huoneesta huoneeseen katsellen niitä kehyksiä, joiden sisällä hänen sisarensa oli elänyt. Enempää kuin nämä kehykset hän ei milloinkaan ollut tuntenut. Hän ei ollut usein käynyt sisarensa, eikä sisar hänen luonaan. Hän muisteli: kaksi-, kolmekymmentä, niin, varmaan yli kolmekymmentä vuotta sitten oli heillä ollut tavallista luottamuksellisempi keskustelu. Niin, he olivat silloin vielä lapsia. Ja sen jälkeen hän ei tiennyt mitään sisarestaan. Neljä sisarusta oli heitä kerran ollut, nyt oli hän ainoa jäljelläoleva.

»Mitähän lienee hänen elämänsä oikeastaan ollut», ajatteli veli ja tuli samassa ajatelleeksi kysyvänsä sitä itseltään nyt vasta. Ja nyt vasta hän kysyi itseltään, miksei koskaan ollut sisartaan etsinyt tai hänen elämäänsä ajatellut.

Oliko sisar koskaan tarvinnut häntä, eikä hän ollut saatavana? Hämärästi hän muisti pitäneensä Elmasta poikana ollessaan. Mutta se Elma, joka tuossa makasi liikkumattomana, suorana, kasvonpiirteet kangistuneina lopulliseen vakavuuteen, ei kammottavaan vakavuuteen, vaan ilmeessä sen erikoinen arvokkuus, joka on ansainnut rauhansa, oli hänelle ventovieras.

»Hänen on sanottu olleen isän näköinen», mietiskeli hän, »mutta sitä minä en huomaa. Hän ei ole meidän kenenkään näköinen.»

Iltapäivällä avattiin lakimiehen haltuun annettu, sinetillä suljettu kuori, joka sisälsi neiti Elma Liwinin viimeisen tahdon ja säädökset, omakätisesti kirjoitetut.

Testamentissa hän tunnusti tyttärensä Tildan (Mathildan), joka oli kirjoihin merkitty tuntemattomien vanhempien lapseksi ja käytti nimeä Murius. Muutamia erisäädöksiä lukuunottamatta säädettiin koko jäämistö tälle tyttärelle. Todistuksia äitiydestä oli viime kuukausina koottu, kuten kätilön lausunto ynnä muuta. Lapsen isän nimi mainittiin. Testamenttiin oli lopuksi liitetty konsepti siihen kuolinilmoitukseen, jonka vainaja nimenomaan halusi painettavaksi lueteltuihin sanomalehtiin, kaikki pääkaupungin huomattavimpia.

Konseptin sanamuoto oli tämä:

† Neiti ELMA LIWIN

syntynyt... kuollut... jättäen jälkeensä sanomattoman rakkaan tyttären.

»Mikä olin minä, joka ymmärtämättömyydessä annoin viisaudelle pimeyden nimen?» (Job. 42:3.)