Part 4

Keskelle kaupunkia, missä juuri kuluneen yön äänet vihdoin olivat vaimenneet, ikäänkuin lopultakin väsyneinä, ja alkava uusi päivä töin tuskin oli aloittanut alkusoittoansa ensimmäisten raitiovaunujen kolinalla, toi tämä tuulahdus, tullen vieraaksi tuntemattomasta kaukaisuudesta ja kantaen salaperäistä tuoksuansa yli katujen ja suljettujen talojen, avaruuden ja vapauden tuntua.

»Älkää vaatiko minua vielä lähtemään», pyysi Garibaldi.

Hän asetti ikkunan viereen mukavan tuolin Alicelle, toisen mestarille ja istui itse ikkunalaudalle. Puhelua, naurua ja musiikkia, tanssia, vallattomuutta ja leikkiä täynnä olleen yön jälkeen hän sulki tupakansavusta kirvelevät silmäluomensa, toivottaen itselleen hetkisen lepoa, mikä toivomus heti toteutui. Häntä ympäröi ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja hän vaipui niiden valtaan kiitollisin mielin. Hän muisteli ennen valvomiansa öitä — ja niitä oli lukemattomia, erisävyisiä ja -värisiä, haavekuvia, draamoja, idyllejä, onnea ja kärsimystä, sekava sikermä kasvoja — — ja niin loputtoman paljon sanoja, monet niistä tarkoitettu unohtumattomiksi ja ehkäpä myöskin pohjimmalla uskollisesti säilyneetkin, vain odottaen aikaansa jälleen palatakseen mieleen juuri tällaisena hetkenä, kuin tämä viileä ja raukea, tuulahduksen sulostama huomen.

»Rakas mestari», sanoi hän, »muistatko erästä oppilastasi siltä ajalta, jolloin minä juuri aloitin opiskella sinun johdollasi: Gavelströmiä?»

»Gavelström, muistan kyllä», vastasi Murius, »hän on jo kuollut.»

»Niin on, mutta ajatteles, tänä yönä hän on palannut mieleeni niin omituisen selkeästi. Minä en muutoin ole ajatellut häntä pitkään aikaan, mehän emme lainkaan olleet läheisiä ystäviä, hän ja minä. No, ehkä sentään ystäviä — hänen elämänsä loppuaikoina, jolloin hän alkoi kuihtua ja joskus tahtoi saada pitää kiinni toisen kädestä, Gavelström parka. Äkkiä näin hänet edessäni tänä iltana, tämän huoneen tummanpunervassa valossa. Kuulin hänen naurunsa ja näin innostuneen, rohkean välkkeen hänen silmissään, saman kuin hänen tarttuessaan käyrään ja alkaessaan juuri soittaa jotakin, jonka vaikeudet hän vihdoinkin tiesi voittaneensa. Aivan tarkalleen hän! Ja, Alice, äkkiä näinkin, että se olikin Tilda, joka tanssi ohitseni. Tilda oli sillä hetkellä niin Gavelströmin näköinen, kuin olisi ollut hänen tyttärensä. Minä luulin uneksivani, mutta sitten katsoin uudelleen, ja tyttö oli edelleen yhtä elävästi hänen näköisensä.»

»Kukapa tietää?» vastasi rouva Murius hiljaisella äänellä.

Garibaldi pyyhkäisi otsaansa kuultuaan tämän perin kummallisen vastauksen.

»Eihän se haittaa, vaikka saat sen tietää, Garibaldi», sanoi rouva Murius samalla äänensävyllä. »Kuule», sanoi hän miehelleen, »eihän se tee mitään, vaikka Garibaldi sen tietää?»

Sitten hän kertoi tarinan.

Siitä oli kaksitoista vuotta. Oli myöhäinen syksy, mutta ei vielä talvi, aivan niinkuin nyt, kertoi hän, Libert oli silloin puolentoista vuoden ikäinen. Rouva Murius oli juuri pannut syrjään hänen ensimmäiset pikku vaatteensa, joita Roland ensin oli käyttänyt ja sitten Pontus; ne alkoivat olla hyvin kuluneet. Koti oli jo silloin samanlainen kuin nyt; tähän samaan asuntoon olivat Murius ja hän muuttaneet vastanaineina, ja se oli ollut suurenmoinen asumus nuorelle, vastanaineelle parille, aivan tarpeettoman suuri, mutta rouvan isä oli elänyt ja halunnut, että heidän asuntonsa olisi niin mukava kuin mahdollista; hänellä oli jokseenkin hyvät tulot ja hän maksoi vuokran. Vähitellen syntyivät lapset, kolme poikaa, ja sitten kävi konserttimestari yhä rasittuneemmaksi melusta, joten hänen piti saada eri huoneensa. Asumus ikäänkuin suli kokoon sillä tavoin, eikä ollut laisinkaan liian laaja, vaikka lapset vielä olivat pieniä. Rouva Muriuksen isä kuoli, ja heidän täytyi senjälkeen maksaa vuokra itse, mutta he olivat sitä mieltä, etteivät he hevin enää saattaneet muuttaa ahtaampaan asuntoon.

Eräänä päivänä oli rouva Muriuksella ollut asiaa kauas laitakaupungille. Hän tuli erääseen pieneen matalaan rakennukseen. Hän etsi erästä pesijätärtä, jonka piti asua siellä. Porstuassa oli kaksi ovea; hän koputti molemmille, mutta kummastakaan huoneesta ei vastattu. Toisen oven takaa kuului surkeata lapsenitkua. Rouva Murius oli seisonut pienessä porstuassa. Garibaldi saattoi mielikuvituksissaan selvästi nähdä hänet, kasvot silloin vielä aivan lapsellisen näköisinä ja suu hiukan avoinna ja silmissä yhä epätoivoisempi ilme, kuullessaan tätä lakkaamatonta, sydäntäsärkevää lapsenitkua. Ei ketään tullut eikä ketään tuntunut olevan koko talossa, ei ketään sen hoitamattomalla pihamaalla. Rouva Murius ei jäänyt loppumattomasti odottamaan. Se ei ollut hänen luonteensa mukaista. Hän avasi oven siihen huoneeseen, josta lapsenitku kuului, ja astui sisään.

Siinä huoneessa oli kylmä keittoliesi, liedellä öljykeittiö, ja nurkassa järjestämätön, kulunut makuusohva likaisine lakanoineen; pöytä, jolla oli ruuanjätteitä — Garibaldi näki ne mielikuvituksessaan: tahraisia maitoläikkiä, sillinruotoja, perunankuoria ja jäännöksiä leikkeleistä, joita oli ostettu nurkan takana olevasta puodista, missä myydään kaikkinaista »vain hiukan vikaantunutta ruokaa», jota suurkaupungin yhteiskunta virallisesti ei tunnusta ihmisarvoiseksi ravinnoksi, mutta antaa myydä kuitenkin ihmisille, jotka siihen tyytyvät tai luulevat, että heidän täytyy siihen tyytyä.

Eräässä risaisessa vaatekopassa makasi lapsi keskellä lumppukasaa, koko huone oli korista tulevan lapsenhajun saastuttama. Hansikoidulla kädellään nosti rouva Murius syrjään osan lumppuja. Lapsi makasi alastomana saastassaan, kurja, laiha, muutaman kuukauden vanha, pieni tyttölapsi. Se ei parkunut. Varsinaiseen raivoon ei se jaksanut yltyä, oli kylliksi, että se jaksoi aikaansaada edes surkeaa itkunvikinää. Se ojensi molempia käsiänsä.

Rouva Muriuksella oli vain yksi ajatus:

»Tämä ei käy laatuun, lapsi täytyy saada pois!»

Hän jätti aluksi hiukan rahaa pöydälle ja lähti kotiin. Mutta lapsen pienet kädet, jotka itsetiedottomassa hädässä olivat ojentuneet häntä kohti, olivat auttamattomasti vanginneet hänet. Illalla hän huolti levolle omat suloiset pienokaisensa: Roland, joka oli seitsemänvuotias, tuli hyvin toimeen itse, mutta nelivuotiaan Pontuksen ja pikku Libertin kylvetti hän. Kauniita ja terveitä pikkupoikia! Ja kun he olivat valmiit, istuivat he rivissä, kukin pienessä vuoteessaan, ja saivat maitoa ja korppuja ja kunkin tuopin pohjalle äiti oli pannut suklaapalan. Joka ilta tapahtui tämä yhtä salaperäisesti ja sen löytö tuotti joka ilta yhtä suurta iloa. Mutta rouva Murius itki itsekseen koko sen illan, ja kun mies tuli kotiin oopperasta, istui rouva yhä valveilla eikä saanut mielestään lumppukasassa makaavaa lasta.

»Anna minun ottaa se meille», pyysi hän.

Herra Murius ymmärsi kyllä, että tämä oli epäviisas, epäkäytännöllinen ehdotus, mutta kun rouva kuvasi tilanteen, ei hänkään nähnyt mitään muuta keinoa. Mitä semmoisessa tapauksessa tehdään, sitä eivät nämä epäkäytännölliset ihmiset kuulustelleet; kun he olivat puhelleet pari tuntia, oli se heille sitäpaitsi yhdentekevää. Jo seuraavana aamuna meni rouva Murius siis ilman muuta tuohon pieneen laitakaupungin taloon ja otti lapsen sieltä mukaansa. Hän jätti sinne nimensä ja osoitteensa siltä varalta, että äiti tai viranomaiset tai joku muu joskus tulisi tiedustamaan tyttöä, sanoi hän, kietoi tämän senjälkeen lämpimään vilttiin ja ajoi ajurilla kotiin.

Kaikki kolme poikaa olivat kotona, kun hän tuli lasta tuoden. He eivät olleet tienneet mitään ennakolta. Äiti sanoi:

»Nyt te olette saaneet pienen sisaren, juuri niinkuin isä aina on toivonut!»

»Ja minä myös!» huusivat kaikki kolme.

»Voit uskoa, Garibaldi», sanoi rouva Murius, »että siitä syntyi meteli! Palvelija sanoutui heti irti toimestaan ja tahtoi lähteä jo samana päivänä; mutta pojat auttoivat minua ja me laitoimme hyvän, kunnollisen kylvyn lapsi raukalle. Kaikki pojat seisoivat minun ympärilläni tuuppien toisiaan päästäkseen likemmäksi ja huutelivat toinen toisensa suuhun.»

Mikä annettaisiin lapselle nimeksi? Pahaksi onneksi oli hänellä jo nimi. Se oli, niin oli rouva Muriukselle selitetty, sen kätilön nimi, joka oli hänet jättänyt hoitolaiseksi, eikä sitä voinut muuttaa. Senvuoksi saivat pojat varman vastauksen: »Matilda».

Mutta Roland sanoi sillä vakavuudella, joka jo oli silloin hänelle ominaista: »Eihän kapalolapsen nimi voi olla Matilda, äiti.»

Ja rouva Muriuksen täytyi silloin keksiä keino nukuttaakseen kylvetetyn pienokaisen ja samalla saadakseen pojat suostumaan epämieluisaan nimeen, ja hän lauloi:

Tilda paljasjalkainen, Tilda, Tilda pienoinen, Tilda, silmä sininen, tyttö Tilda-niminen!

Pienokainen ojensi pientä, laihaa kättänsä ja tarttui Rolandia sormeen ja piti siitä kiinni ikäänkuin olisi valinnut juuri hänet tueksensa maailmassa.

Sitä ei Roland koskaan ole lakannut muistamasta, sillä se liikutti seitsenvuotiasta enemmän kuin mikään, mitä hän siihen saakka oli tuntenut.

Pontus unohti pian Tildan taloontulon yksityiskohdat, ja pikku Libert tietenkin vieläkin täydellisemmin. Kotona ei koskaan puhuttu, että uusi pikku sisko ei ollut oikea sisko, ja rouva Murius, vieläpä konserttimestarikin, olivat pian kiintyneet häneen kuin omaan lapseensa. Molemmat nuoremmat pojat eivät siis vieläkään tienneet mitään muuta, mutta Roland oli ollut liian suuri, kun Tilda tuli, ja koko kohtaus, kun häntä ensin näytettiin heille kaikille, kylvetettiin, syötettiin pullosta, ja kun äiti sitten otti hänet syliinsä, ja sitten hän itse vuorostaan sai tehdä saman, oli tehnyt poikaan liian eloisan vaikutuksen. Kuitenkaan ei hän koskaan edes viitannut, että Tilda oikeastaan oli muukalainen heidän joukossaan, eikä hän milloinkaan ollut osoittanut hänelle muuta kuin mitä parasta veljesmieltä.

Kun Tilda opetteli kävelemään, ei kukaan ollut niin harras kuin Roland auttamaan ja kaitsemaan häntä, ja kun tyttö alkoi tulla hiukan suuremmaksi ja uskomattoman itsenäiseksi, niin että ei tahtonut antaa taluttaa itseään kädestä edes kadulla, vaan huusi: »itse, itse edellä», teki Roland vuorostaan hänestä laulun:

Itse tahtoo kävellä, itse käydä edellä. Taluttaa on suotta. Kun on neljä vuotta, niin jo osaa itse, sanoo neiti Itse.

Niin pelkäämätön ja lisäksi iloinen ja hyväsydäminen oli tyttö. Kaikki pojat pitivät hänestä ja tekivät kilvalla hänestä lauluja, ja vaikka he joskus sittemmin riitelivätkin, varsinkin Pontus ja Tilda, niin ei se pohjimmalta mitään merkinnyt; he olivat ylpeitä sisarestaan kuitenkin.

»Jumala siunatkoon lasta», sanoi rouva Murius lopettaen kertomuksensa. »Siitä tulee raskas hetki, kun minun kerran täytyy kertoa hänelle, ett'ei hän ole meidän lapsemme. Mutta mistä hän lieneekin tullut, hyvää ainetta hän on.»

Kertomuksen jälkeen syleili Garibaldi rouva Alicea ja suuteli häntä molemmille poskille kuin suuri veli. Ulkona oli aamunsarastus seestynyt kirkkaaksi aamuvaloksi ja kubistinen taulu oli muuttanut väriänsä. Konserttimestari, jolle Tildan kohtalot eivät olleet mikään uutuus, oli kertomuksen aikana torkahtanut mukavalla tuolillaan ja kuorsasi hiljaa.

Rouva Murius hiipi pois ja sammutti viimeisen kynttilän pöydältä.

»Saa nähdä, kuinka lapset ovat järjestäneet yösijansa», sanoi hän.

Garibaldi ja hän lähtivät hiljaa tarkastamaan. Väliaikaisessa ensimmäisessä salissa makasi Roland mukavasti eräällä leposohvalla, seuraavaan sisempään huoneeseen, jossa oli pyörösohva ja se hieno »persialainen» matto, oli ovi auki, ja permannolla makasivat muut niinikään syvässä unessa. He olivat noutaneet itselleen tyynyjä ja pari peittoa ja makasivat kaikki rivissä: Pontus, Libert, Tilda ja nuori Alexis Pasch, joka oli unohtanut olevansa satunnainen vieras, jonka välttämättömästi piti mennä kotiansa, unohtanut uuden päivän nousun ja Florankadun varrella olevan kotinsa kaikki mukavuudet.

Hän oli yhä hienossa smokingpuvussaan, mutta tärkkikaulus oli heitetty lattialle, niin että lapsellisen pyöreä niska näkyi hikisen, pörröisen tukan alta.

TOINEN OSA

1.

Mitkään kielojen muodossa tarjotut sovitusuhrit eivät auttaneet. Tosin oli Elma Liwiniin vuosien kuluessa sattunut monta sanaa, jotka olivat jääneet jäljelle ja säilyneet katkeruuden synnyttäjinä. Mutta Alexandra Paschin, vedenpinnalla uivan joutsenen, valkoisen papukaijan, suositun ja sisällyksettömän suloisen naisen sanoissa oli ollut erikoista myrkkyä, tai olivat ne kohdanneet uhrinsa erikoisesti myrkytykselle vastaanottoisena. Vai oliko niin, että sanat juuri siltä taholta olivat muita mahdottomammat sietää, vaikkapa ne olisivat olleet aivan myrkyttömätkin? Mahdottominta oli kaikkien ajattelemattomien sanojen joukossa sietää sellaisia, mitä ei itse milloinkaan olisi voinut lausua — kun itse oli toiseen maailmaan, toiseen rotuun kuuluva, joka ei puhunut ajattelemattomasti.

Hän tahtoi tyyten karttaa tätä — mutta se ei ollut niinkään helppoa, sillä Alexandra Paschilla oli kyky olla läsnä kaikkialla. Kaikkialla yhtä rakastettavan, ilmavan ylhäisenä, anteliaana, rikkaan pääkonsulin rouvana, oli hän kaikkialla synnynnäinen suosikki — Elma Liwinin oma elävä vastakohta.

Ei milloinkaan olisi Alexandra Paschin mieleen juolahtanut, että hän olisi voinut loukata ketään. Hän oli tottunut siihen, että hänen katsottiin aina esiintyvän maltillisesti ja moitteettomasti; Elma tiesi sen, mutta sittenkään ei haava parantunut, sittenkin kirveli sana: »Ikäimpi». Hylky, kaikkien muiden käymältä valtatieltä syrjään sysätty!

Se, joka sen oli Elmalle kertonut, ei tosin itse enää ollut ihan varma, että rouva Pasch itse todellakin oli tuon sanan lausunut. Yhdentekevää; se oli lausuttu seurassa, jossa rouva Pasch oli keskustana, ja tämä oli tietenkin miellyttävällä hymyllään sen hyväksynyt. Se riitti anteeksiannon kieltämiseen.

Kuitenkin oli tapahtunut jotakin, joka oli omituisesti lievittänyt kirvelyä, omituisesti muodostunut jonkinlaiseksi hyvitykseksi. Jälleen aivan pikkuseikka, mahdottomampi kiinnisaada kuin päivänsäde; mitätön tapahtuma kenelle muulle tahansa kuin Elmalle, ja sen hän tiesi, mutta kuitenkin oli se hänelle merkinnyt jotakin. Hän ei ollut maininnut sitä. Kenellepä hän olisi siitä puhunut. Kenen kanssa ylimalkaan voi puhua niin pienistä seikoista kuin lehden hyväilystä poskelle, kesäauringon kimmellyksestä vesipisarassa? Kaikkein vähimmin tietenkin Rick Brunjohannin kaltaisten ihmisten kanssa!

Syksyn kuluessa oli Rick saanut vanaveteensä uuden, mielenkiintoisen tuttavuuden, Erik Bourgstenin, erään göteborgilaisen.

Jos Göteborgissa tiedusteli Erik Bourgstenia, sai tietää, että hän oli liikemies, jolla oli monta rautaa tulessa, yritteliäs, hyvävainuinen ja jonkin verran häikäilemätön. Oli niitä, jotka eivät saattaneet häntä sietää, mutta ehkäpä se johtui vain siitä, että hänen uhkapelinsä niin usein onnistui. Niinkuin monet göteborgilaiset oli hän taiteen kokeilija ja musiikin harrastaja sekä kun niiksi sattui, lahjoittaja; mutta se ei sattunut hänelle usein. Hän tahtoi ennen kaikkea karttaa avuliaan mainetta, joka on kiusallinen kunniakehä. Hän oli ovela mies. Muuten ei hänestä ollut mitään pahaa sanottavana.

Tukholmaan hän tuli usein liikeasioissa, jotka olivat hänen pääasiallisena intohimonaan, ja huvittelemaan. Eräällä hänen Tukholmankäyimillään oli Rick Brunjohann joutunut häntä hieromaan erään vähäpätöisen vamman vuoksi, ja hän oli kutsunut Rickin teatteriin ja illallisille.

Seuraavana päivänä ei Rick malttanut hillitä haluansa selitellä Elmalle vaikutelmiansa. Rick oli psykologisten selittelyjen ystävä.

»Käsitätkö sitä tyyppiä? Harrastaa naisia, ei vain, yhtä tai toista, vaan kaikkia tai ainakin useimpia. Ei kuitenkaan mikään tavallinen tyttöjen pyydystäjä, ei mikään viettelijä, kaukana siitä! Ei, minä sanoisin häntä, en valloitusten, vaan tuttavuuksien kokoilijaksi. Hän osaa kuunnella, hän välittää todellakin siitä, mitä jollakin naisella on sanomista. Hänen äänettömyytensä toisen puhuessa vaikuttaa senvuoksi kuin miellyttävin maire. Tietysti on hänessä hiukan juutalaisverta ja hän on ollut paljon ulkomailla. Ihan täysiverinen ruotsalainen, joka ennen kaikkea on kasvatettu omahyväisyyteen, ei koskaan tule sellaiseksi.»

Elma antoi Rickin puhua, häntä keskeyttämättä. Hän tunsi Erik Bourgstenin. Niillä päivällisillä, joihin hänet oli kutsuttu vähän aikaa Pasch-jutun jälkeen, oli hän tavannut hänet.

Elma oli heti kiinnittänyt huomiota häneen, joka sitäpaitsi istui hänen oikealla puolellaan. Hänen oma pöytäkavaljeerinsa oli tehnyt parastaan tarjotakseen tavallista keskusteluravintoa, joka on ennakolta yhtä tunnettu kuin tällaisten kevätpäivällisten muukin ruokajärjestys, mutta syrjästä oli Elma tarkannut Bourgstenia, joka tuntui kokonaan kiintyneen naisensa sanoihin. Heidän keskustelustaan sattui muutamia sanoja Elman korvaan. Hämmästyksekseen huomasi hän naisen puhuvan itsestään, omasta elämästään. Olivatko he sitten niin läheisiä tuttavia, Bourgsten ja tuo nainen? Vähän ennen hän, Elma, oli päinvastoin nähnyt, että Bourgsten esiteltiin tälle naiselle, ja nainen oli edelleenkin sentään jonkin verran pidättyväinen: puhui silmäluomet puoliksi alhaalla ja loi väliin nopean, aran silmäyksen ympärilleen. Bourgsten oli ilmeisesti heti, niin uskomattomalta ja käsittämättömältä kuin se tuntuikin, saavuttanut naisen luottamuksen. Luottamuksellisuus oli silminnähtävä.

Elma kuuli naisen sanovan: »Siinä nyt näette, herra Bourgsten, niin yksinkertaista ja kuitenkin mahdotonta selvittää!»

Vähän myöhemmin oli Bourgsten, kuten kohteliaisuus vaatii, kääntynyt Elman puoleen, josta hän ilmeisestikään ei ennestään tiennyt mitään. Mitä he olivat puhuneet, senkin oli Elma pian unohtanut, mutta ihan tavallista keskusteluruokaa hän ei ollut tarjonnut, ja Elma muisti ennen kaikkea huomaavaisen katseen, omituisen, luottamusta herättävän kuuntelutavan — makeiseksi oli Rick sitä sanonut. Elma oli tästä katseesta tuntenut itseluottamuksensa kohoavan. Näillä päivällisillä, joille hän oli tullut päättäen olla luonnollinen ja iloinen, ottaa osansa huvista niinkuin kaikki muutkin vieraat, mutta heti alusta tuntenut tavallisen, masentavan varmuuden jälleen epäonnistuvansa, kohotti Bourgstenin läsnäolo hänet taas muiden ihmisten tasolle. Hän lähti päivällisjuhlista melkein mystillisesti vakuutettuna siitä, että Bourgsten oli jäänyt muistelemaan häntä.

Tosin olisi tämän vielä paremmin pitänyt muistaa varsinaista pöytätoveriaan ja ehkä vielä paria muuta — sillä Elma Liwinin kanssa hän ei ollut erin kauan keskustellut. Kuitenkin tuli Elma kotiin illalla onnellisen mielialan vallassa. »Me tapaamme vielä», oli Bourgsten sanonut, ikäänkuin olisi tarkoittanut, että se, mitä tahtoo, tapahtuu, siitä ei tarvitse olla huolissaan. Oli näyttänyt siltä kuin Bourgsten olisi pitänyt heidän tuttavuuttaan voittona.

»Elegantimpaa flirttiä ei voi ajatella», jatkoi kokenut Rick. »Ei ainoastaan tavallista sanaleikkiä, keimailua, teeskenneltyä sukupuoliviehätystä. Ei, hänen ilmapiirissään on jotakin, kuinka sanoisin: tuttavallisuuden vaarallinen lahja. Ei kysymystäkään, tavataanko toiste ja milloin. Kaikki on jätetty romanttisen, mieltä jännittävän sattumauskon varaan. Hänen aikansahan onkin peräti tarkkaan varattu. Hän matkustaa ulkomaille huomenna. Se tuntuu tosiaan murheelliselta. Luulenpa totisesti, että olen häneen rakastunut.»

Elma kohautti harteitaan ja poltteli. Rick oli hänestä vieläkin vastenmielisempi kuin tavallista. Sellaiset sanat kuin »sukupuoliviehätys» tai »aistimia kiihoittava» tuntuivat hänestä raaoilta; mutta hän kadehti kuitenkin toista siitä, että tämä rohkeni käytellä niitä niin luontevasti ja vapaasti.

Elma kysyi, oliko hän naimisissa.

»Eronnut.»

»Sitten neuvon sinua vain vakavasti pyydystämään häntä. Se onnistuu kyllä», sanoi Elma oraakkelimaisesti savupilven keskeltä.

»Hänellä kuuluu olevan rakastajatar, jota hän ylläpitää, Molly Faber.»

Vastenmielisyydentunne Elmassa voimistui. Aina sama mauton sukupuolielämä! Hän ei enää vastannut.

Mutta Rick ei niin vähästä masentunut. Bourgstenin vakavaa pyydystämistä hän ei aikonut laiminlyödä, ilman Elman neuvoakaan. Sillä Bourgsten oli tosiaan hänen mielestään tavoittelemisen arvoinen puoliso.

Elma meni takaisin omaan huoneeseensa. Valmistelut erästä vuosikokousta varten, johon hänen oli mentävä edustajana, olivat kiireimmillään; tärkeitä papereita odotti hänen pöydällään; hän poltteli ja työskenteli pari tuntia. Tiedettiin, mihin hän pystyi; hän oli työmyyrä, selväpäinen ja järjestelykykyinen, siitä oli tultu vähitellen yksimielisiksi. Joskus oikaisi hän selkäänsä ja nosti päätänsä. Aivan samalla tapaa oli hänen isänsä, tuomiorovasti, oikaissut itseänsä levähtääkseen, kun hänellä oli runsaasti töitä. Elma hymähti sitä muistellessaan. Hän oli monessa suhteessa isänsä kaltainen ja tiesi nyt, että hänen oli kiittäminen tätä enimmistä kyvyistään.

Elämänsä aikaisemman haaksirikon jälkeen ja monien vuosien aikana kertyneen parantumattoman katkeruuden jälkeen hänen ei ainakaan tarvitsisi kärsiä haaksirikkoa ammatissaan. Olipa mahdollista, että tulossa oleva kongressi kohottaisi hänen nimensä etualalle.

Jonkinlaista hyvitystä saattoi siitä koitua.

»Hyvitystä!» ivasi hän itseään seuraavassa hetkessä. Mikä hyvitys se oli, että valittiin uuteen johtokuntaan, pääsisi kenties vähitellen kapuamaan puheenjohtajaksi tai jonkin laitoksen esimiehyyteen. Voittaa erinäisiä ammattikilpailijoita, saada tunnustusta, kuvansa sanomalehtiin, joita hän halveksi — ja vihdoin kuolinmaininnan, joka kalliin perhekunnian vuoksi tyydyttäisi hänen sisaruksiansa, joiden kanssa hän muutoin tuskin lainkaan piti yhteyttä, ja jotka moittivat hänen omintakeista olentoansa.

»Minä olen kokenut kaikki», ajatteli hän. »Kaikkialla samaa mutaa pohjalla! Kunnianhimo ei ole Elma Liwinille mikään pelastuskeino.»

Hänen ajatuksensa kääntyivät sensijaan toiselle tolalle. Ilman, että hän itse sitä aluksi oli huomannut, olivat kiistämättömät menestykset jo saavutetut tai ilmeisesti tulossa olevat, kuitenkin yhä enemmän auttaneet häntä kamppailussaan kärsimiensä vääryyksien tietoisuutta vastaan. Muutamia vuosia sitten hän olisi kukaties vain painanut päänsä alas kykenemättä kapinoimaan jonkun Alexandra Paschin halveksivia sanoja vastaan. Nyt hän tunsi niiden tehneen kipeätä juuri senvuoksi, että ne olivat koettaneet työntää häntä pois erinäisistä, itsepäisellä kamppailulla saavutetuista itseluottamuksen asemista.

Ja hän oli säilyttänyt Bourgstenin kiitollisessa muistossa juuri sen tähden, että tämän käytös, tämän osoittama huomaavaisuus olivat auttaneet asemien säilyttämistä.

Kohtauksensa jälkeen Bourgstenin kanssa oli Elma jälleen rohkeammin ruvennut ajattelemaan miehiä. Tosin ei hänen tavassaan puhua heistä ollut mikään muuttunut. Hän seurasi herpoumattoman innokkaasti naisasialiikkeen voittoja, anomuksia tämän liikkeen edistämiseksi esiintyi edelleenkin hänen samoin kuin muiden naistoimialoilla etevien henkilöiden allekirjoittamina. Työssään hän oli aloiterikas, kekseliäs, ja se vaikutelma oli yhä kasvamassa, että hän oli huomioon otettava voima — siinä kuin joku mieskin, mutta ensimmäistä kertaa elämässään hän oli alkanut tuntea puutteeksi tuttavuuksien tai ystävyyssuhteiden puutetta miesten kanssa.

Hän meni niin pitkälle, että antoi Gavelströmin muiston astua esiin siitä unohduksen hämärästä, johon se oli työnnetty. Hän pakotti itsensä katselemaan omaa kohtaloansa historiantutkijan kylmyydellä, ja se kävi tuskattomammin kuin hän oli luullut.

Minkävuoksi oli Gavelström ollut ainoa mies hänen elämässään?

Että hänen elämänsä aikaisemmassa suhteessa, suhteessa mainitsemaamme nuoreen rouvaan, oli ollut myöskin erotiikkaa, sitä ei Elma itsekään salannut. Ystävättären myöhemmät kohtalot, joihin aina vaikutti voimakas intohimo toisia naisia kohtaan, ja jotka vähitellen johtivat loppumattomiin selkkauksiin ja usein uudistuviin oleskeluihin hermosairaaloissa, oli sen hänelle vahvistanut. Mutta hän itse ei tuntenut eikä ollut koskaan tuntenut halua uusiin, samansuuntaisiin kokemuksiin. Hän tunsi itsensä turvalliseksi naisten parissa, ja turvallisimmaksi yksinäisten ja pidättyvinten joukossa.

Rickistä hän oli todellakin toivonut itsellensä muita jonkin verran läheisempää ystävätärtä; hän oli vuosien kuluessa joutunut kaipaamaan lämpimämpää alttiutta — ei mitään muuta, mutta se oli joka tapauksessa osoittautunut olevan hairahdus.

Ainoastaan miehet olivat olleet poissa hänen laskelmistaan — ja hän itse tuntui olevan tyyten ulkopuolella näiden laskelmia. Minkä vuoksi? Ehkäpä sentähden, hän arveli, että hän itse oli ollut niin arka, ei ollut tahtonut joutua kiusaukseenkaan puhua eikä tulla siihen pakotetuksi; hänhän ei olisi voinut mennä avioliittoon paljastamatta salaisuuttaan. Parempi silloin vaieta, paeta. Ja hänelle oli käännetty selkä, kun oli ymmärretty kukaties, että tie hänen sydämeensä oli liian pitkä ja koluinen.

Ajatellessaan Bourgstenia hän tunsi kuitenkin jonkinlaista tyydytystä. Tämä oli ollut ensimmäinen, joka omituisella tavalla oli järkyttänyt hänessä uskoa, että hän todellakin olisi ulkopuolella kaiken läheisemmän inhimillisen yhdyselämän.

Niinpä Elma piti kiinni hänestä, kun sisäiset pahat henget ahdistelivat. Bourgstenissa, jolla ei siitä ollut aavistusta, oli Elman levoton mieli saanut satunnaisen ankkuripaikan.

2.

Koko talven puhui Rick Brunjohann nyt alituisesti tästä Bourgstenista. Milloin hän oli ulkomailla, rakastajatar mukanaan, milloin luuli Rick hänen katkaisseen välinsä tämän kanssa, kun hän oli kotonaan Göteborgissa, missä hänen äitinsä toivoi ennen kuolemaansa näkevänsä hänet uusissa naimisissa. Itse oli Bourgsten nelikymmenvuotias. Sitten hän tuli Tukholmaan, jossa hänellä oli lukemattomia seurakumppaneita, liikeasioita, päivällisiä ja aamiaisia. Juhlittujen öiden jälkeen tiedettiin tuon väsymättömän työihmisen kuitenkin seuraavana aamuna kello kymmeneltä olevan konttorissaan, jonka hän oli hiljattain perustanut Göteborgin liikkeensä haaraosastoksi.

Rick oli selvillä kaikista hänen hankkeistaan; hänellä näytti olevan ensiluokkaisia tiedustelijoita. Itsellensä Bourgstenille hän ei tunkeilevasti tai suorastaan tyrkyttänyt itseään, sitä piti hän epäviisaana, mutta kuinka olikaan, tuli kuitenkin eräs päivä, jolloin Bourgsten soitti ja ehdotti teatterissa käyntiä tai kutsui hänet joillekin päivällisille. Rick oli miellyttävän näköinen, hän oli nainen, jonka kanssa sopi näyttäytyä ulkosalla, ja hän oli tänä vuonna pannut vaatteisiinsa enemmän rahaa kuin milloinkaan ennen. Ennen lähtöänsä hän tuli Elman luo. Milloin hänellä oli ruskea, milloin sininen tai musta puku. Eräänä päivänä hänen pukunsa oli punainen, miltei uhittelevan punainen.

»Sinä olet hullu», sanoi Elma, »ja mikä pahempaa: mieshullu!»

»Kultaseni», vastasi Rick, »älä usko, että kukaan saa minua askeltakaan pitemmälle kuin itse tahdon. Rick on hyveellinen tyttö, ja se kannattaa.» Elma oli vaiti, istui mukavasti tuolillaan jalat ristissä ja antoi toisen mennä. Kului päivä toisensa jälkeen: joskus näyttivät Rickin osakkeet Bourgstenin silmissä kohoavan, joskus arveluttavasti alenevan, ja Rick koetti löytää siihen syytä: liikehuolia, rakastajattaren arvon paranemista, useita juhlapäivällisiä ja niin edespäin.

Elma Liwinin piti olla työpaikallaan eräässä suuressa kutomoliikkeessä, jolla oli oma koulunsa, joka aamu kello 10. Hän tuli kotiin päivälliselle ja vietti sitten useimmat illat itsekseen. Jos joku kävi hänen luonaan tai hän itse meni jonnekin, oli asia kuitenkin tavallisesti päättynyt viimeistään kello 11, mutta senjälkeen hän valvoi vielä kauan työskennellen, poltellen, antaen ajatusten jauhaa aina jokseenkin samoja uria, kolmen, neljän kysymyksen kimpussa askarrellen.

Yhdentoista tai kahdentoista aikaan tuli Rick vuorostaan kotiin; hän oli ollut joko teatterissa tai elävissäkuvissa tai jossakin kerhossa tai kokouksessa. Jos hän näki valoa Elman huoneessa, ehdotti hän kahvia, lämmitti sen kaasukeittiössä, ja molemmat naiset joivat kumpikin kupin, ennenkuin Rick meni vuoteellensa ja nukahti silmänräpäyksessä, nukkuakseen terveelliset kahdeksan tuntia huoneessaan, jonka ikkuna oli auki. Mutta Elma valvoi edelleen.

Hän poltteli ja työskenteli, oikaisi itsensä ja lepuutti selkäänsä, sulki silmänsä, kuunteli yön ääniä. Avasi hetkeksi ikkunan tuulettaakseen pois tupakansavun, kuuli kirkonkellojen lyövän kaukana.

Eräänä iltana hän muisti sinä päivänä täyttävänsä neljäkymmentä vuotta. Ei kukaan ollut sitä ajatellut tai sitä tiennyt, taikka myöskin olivat ajateltavissa olevat onnittelijat, kuten sisarukset tai nuoruuden tuttavat, unohtaneet sen. Yhdentekevää.

»Tänä keväänä olisi tyttöni täyttänyt kolmetoista vuotta», ajatteli hän. »Niin, hän olisi jo iso tyttö.»

Ja se liikutti äkkiä hänen mieltään enemmän kuin tämä ajatus ennen oli tehnyt.

Niinkuin lapsi kerran tuottamalla hänelle kovia kipuja oli irtaantunut hänen ruumiistaan ja vastasyntyneenä, avuttomana ja mykkänä, hänen luomatta siihen edes silmäystä, viety pois hänen luotaan, oli hän sulkenut sen ulos myöskin ajatusmaailmastaan. Äidillisyys, hän ajatteli itsekseen, on suureksi osaksi lörpöttelyä, teennäistä palvontaa, josta herkkämieliset lopulta ovat tehneet jonkinlaisen uskonnon. Kuinka paljon joutavaa jaaritusta pidetäänkään pyhästä äiteydestä, josta niin moni pohjimmaltaan olisi tahtonut päästä ja tunnustanut sen olevan vain kiusallisena rasituksena, jos vain olisivat uskaltaneet. Elma puolestaan ajatteli eläneensä ilman kaikkea tuota varsin hyvin, joskaan ei juuri onnellisena, se oli totta, mutta se oli riippunut muusta. Jos jokin seikka sattumalta ensi vuosina muistutti hänelle lasta, näki hän edessään vain pienen, epämiellyttävän, punakan olion, jommoisia hänen oli silloin tällöin ollut pakko ihailla naimisissa olevien ystävätärten luona. Sittemmin ei edes tätä mielleyhtymää syntynyt. Pitkät ajat oli lapsi kokonaan poissa hänen ajatuksistaan.

Mutta ajanpitkään ei tämäkään käynyt. Hän tapasi pikku tyttöjä matkalla kouluun tai koulusta pois; ne saattoivat olla yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista vuotiaita. Ne olivat pikkupersoonia, joilla oli omat ajatuksensa, toivomuksensa ja pettymyksensä, he olivat jo koonneet jonkin verran kokemusta, kykenivät jo tekemään vertauksia; heidän kanssaan ei enää jokellettu, heille puhuttiin, ja he vastasivat ja tekivät sillä välin hiljaisia huomioitaan, he alkoivat kasvaa ihmisiksi.

»Sellainen olisi minun omakin tyttöni ollut», täytyi hänen väkisinkin ajatella näitä koulutyttöjä kohdatessaan, tyttö, jonka nimeä Elma ei edes tiennyt. »Minkä nimen neiti tahtoo hänelle antaa?» oli kätilö kysynyt. »Rouva voi antaa hänelle oman nimensä», oli Elma vastannut, mutta ei ollut jälkeenpäinkään kysynyt kätilön etunimeä.

Jos lapsi lainkaan enää eli?

Elman toiminta samariittiyhdistyksessä ja hänen vähitellen saavuttamansa elämäntuntemus olivat opettaneet hänelle, että kuolleisuusprosentti aviottomien, kasvatusäideille umpimähkäisesti jätettyjen lasten keskuudessa oli suuri. Hänen ihmisistä saamansa kokemus oli myöskin sanonut hänelle, ettei palvelevainen kätilö, enempää kuin sekään nainen, joka oli vastasyntyneen noutanut ja kantanut pois harmaassa villasaalissa, saattanut olla kovinkaan luotettava henkilö. Lapsesta oli maksettu verraten runsas summa: Elma oli itsekseen tahtonut nöyryyttää sen kadonnutta isää suorittamalla yksin ja tinkimättä kaikki kustannukset, mutta hän oli sittemmin ymmärtänyt, että summaa arvatenkin oli pidetty vain odottamattoman hyvänä saaliina. Hän oli antanut sen vaatimatta edes kuittia.