Part 9
Erik Bourgstenista ei kuulunut mitään. Tätä äänettömyyttä ei Elma ymmärtänyt. Hän tuijotti läpitunkemattomaan pimeyteen kykenemättä kuvittelemaan, kuinka — tämän pimeyden toisella puolella — Erik Bourgsten jatkoi jokapäiväistä elämäänsä: puhelinkeskusteluja, tilauksia, kokouksia, raportteja, matkoja, vastoinkäymisten pelkoa, myötäkäymisen iloa, joitakin kohtauksia rouva Molly Faberin kanssa, joka koetti pakottaa häntä naimisiin ja pani liikkeelle voimia, joita vastaan Bourgsten puolustautui tarmokkaasti ja harmitellen ajanhukkaa. Ainoa, mitä Elma vihdoin kuuli, oli, että Bourgsten oli lähtenyt Tukholmasta.
Elma odotti edelleen. Odotusta, joka oli kuin korva, joka pingoittautuu erottaakseen yhtä ainoata ääntä suuresta humusta. Jouluksi tuli sähkösanomatervehdys, mutta pimeys sulkeutui jälleen tervehdyksen ympärille ja Bourgsten pysyi poissa.
5.
Tähän aikaan Elma alkoi yhä enemmän ajatella lastaan. Ajatus tästä lapsesta liittyi omituisella tavalla sen Hampurin ravintolassa nähdyn tytön muistoon. Tytön ulkonaiset piirteet olivat haihtuneet Elman tietoisuudesta. Hän näki vain edessään ilkeän ilmeen, joka tuntemattoman kasvoilla oli, kun ne kolme frakkipukuista miestä olivat kiistelleet saadakseen hänen kädestään kukkasta tai nenällenäppäystä. Elma näki mielikuvituksessaan tyttärensä, jolla oli hänen omat nuoruudenaikaiset piirteensä — varsinkin sellaiset kuin eräässä maalauksessa, joka hänellä oli niiltä ajoilta — ja sen tuntemattoman naisen ilme.
Ikähän ei sopinut yhteen, vasta tänä vuonna tulisi lapsi viisitoistavuotiaaksi, mutta ajatus, että hyljätty lapsi voisi joutua kulkemaan samaa tietä kuin tuo toinen, kasvoi vähitellen kalvavaksi peloksi. Ja edesvastuu oli silloin hänen, äidin.
Niin voimakas oli Elman tahto ollut, että hänen oli vuosikausia onnistunut torjua tätä vastuuntunnetta. Tahdonlujuus oli ollut hänen ylpeytensä. Joskus saattoi hänen mielessään tuntua haikeutta siitä, ettei edes kaukaa ollut voinut seurata lapsen kehitystä ja kohtaloita; mutta uskollisuus sitä lakia kohtaan, jonka hän oli itselleen laatinut, oli voimakkaampi ja aikaa myöten siirtyi ajatus siitä asemasta, jonka hän oli ansainnut, siitä ulkonaisesta arvosta, jota hän nautti, yhä enemmän etualalle: ne täytyi säilyttää järkkymättöminä. Puolue, johon hän oli liittynyt ja joka voisi joutua kärsimään, jos jotakin sen jäsentä kohtaisi skandaali. Ja vihdoin koko naisasia, jonka kunnian Elma oli tehnyt omakseen, kielsi tunteilevan heikkouden, kun arpa kerran oli heitetty.
Jos hän, Elma Liwin, kerran oli langennut niin syvälle, niin katsoi hän ainakin velvollisuudekseen sen jälkeen pitää kilpensä puhtaana toisten tähden, esimerkin vuoksi.
Kerran oli Elman aikana kerrottu eräästä naimattomasta naisesta, jonka yhteiskunnallinen asema oli suunnilleen samanlainen kuin hänen omansa ja joka oli tunnustanut lapsensa ja itse kasvattanut tyttärensä, mutta tytär oli ollut kuuluisan henkilön lapsi, ja hiukan sitä kuuluisuutta heijasti kai siihenkin, jota hän — vaikka itse toisella taholla sidottuna — kerran oli rakastanut. Siihen naiseen ei Elma voinut verrata itseänsä. Mitä mainehikkuutta voisikaan heijastua tuntemattomasta viulunsoittajasta, jostakin Gavelströmistä, joka johti nelimiehistä soittokuntaa pienoisessa kylpylässä?
Mutta lapsihan oli olemassa.
Ajatus työnnettiin pois, mutta tunkeutui taas mieleen. Sen Hampurinnäyn jälkeen, joka oli Elman mieltä järkyttänyt, ei lapsi antanut hänelle enää rauhaa, ikäänkuin se olisi vain väijynyt tilaisuutta, jolloin Elman torjumisvoima olisi loppunut. Hiljaa se hiipi takaisin hänen sydämeensä, joka kerran oli sen luotaan työntänyt. Tuntemattomana ja kaukaisena — kuinka kaukaisena, sitähän Elma ei saattanut edes itse tietää — se pyysi paikkaansa takaisin. Kun Elma kävelyillään tapasi jonkun nuoren tytön, jonka hän saattoi arvata olevan noin viisitoistavuotiaan, heräsi hänessä aina ajatus: »Kukaties?» Eikö hänestä tuntunut ainoastaan siltä, että lapsi etsi itselleen kotia. Omassa surussaan ja yksinäisyydessään hän ikävöi puolestaan tuota viatonta olentoa, joka ei vielä milloinkaan, ei ainakaan omasta syystään, ollut tuottanut hänelle pettymystä eikä harmia.
Mihinkään tiedusteluihin hän ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä. Hän pelkäsi vaaraa. Mitä hän saattoi saada tietää? Saattoi kohdata sanoman kuolemasta, joka murskaisi kaiken tulevaisuuden toivon. Tai saattoi tulla tieto ruumiinvammoista, huonoista taipumuksista, turmeluksesta. Hän oli siihen valmistautunut, mutta ei kuitenkaan voinut siihen mukautua. Ja vihdoin riisti häneltä ajatus lapsen ympäristöstä, siitä tympäisevästä naisesta, joka ehkä tekisi asiasta jutun ja yrittäisi kiristystä, jokaisen levonhetken.
Elman ystävät sanoivat:
»Nyt on Liwinillä taas ihmisvihollinen viikkonsa.»
Toiset ajattelivat pintapuolisemmin: »Keväistä verenvähyyttä», ja sanoivat: »Elma, ota Blaudin rautapillereitä.»
Huhtikuussa tuli lapsen syntymäpäivä. Ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen vuodatti Elma lapsen vuoksi kyyneleitä, pari salaista kyyneltä, kun hän työpaikallaan pienessä yksityishuoneessaan asiantuntevasti tarkasti erinäisiä pitsi- ja koruommelnäytteitä. Oli synkeä päivä, ja hän oli sen lisäksi aamusta alkaen ollut erikoisen väsynyt.
Hänen toimiessaan yhtenä johtajana siinä kasvavassa ja hyväksi tunnetussa liikkeessä, johon hän viidentoista vuoden aikana oli kuulunut, oli siinä tapahtunut vieläkin varsin huomattava nousu. Elma oli poistanut erinäisiä vanhanaikaisia toimintatapoja ja uusien työmenetelmien kautta laajentanut liikkeen toimintapiiriä maan ulkopuolellekin. Sitä hän saattoi katsoa kokonaan omaksi ansiokseen.
Mutta siitä hän ei nyt tuntenut minkäänlaista iloa. Tämä päivä oli tyhjä, harmaa, eloton päivä. Ja se oli lapsen syntymäpäivä.
Elma oli melkein lakannut ajattelemasta Bourgstenia, kun tämä vihdoin taas ilmestyi. Tuli Tukholmaan ja ilman muuta soitti puhelimessa. Elma seisoi juuri pitsi- ja koruommelmallit edessään. Bourgstenin ääni oli iloinen ja avoin. Elma ymmärsi, että hänestä oli niinkuin olisi tavannut Elman edellisenä päivänä. Vain hänelle itselleen, Elmalle, olivat kuluneet kuukaudet olleet sietämättömän pitkiä päiviä, kunnes niitä ei enää jaksanut laskea.
Elman olisi pitänyt heti sanoa: »Minä en tahdo tavata sinua enää.»
Mutta hän sanoi:
»Tahdotko olla vieraanani pienellä, varhaisella päivällisaterialla? Minä arvelen, että sinun iltasi useimmiten ovat varattuja. Mutta se ei merkitse mitään, päinvastoin. Minulla itselläni on töitä kädet täynnä, ja minä tarvitsen iltani. Mutta päivällistähän aina täytyy syödä.»
Huldan kanssa hän suunnitteli herkullisen aterian. Hän osti hyvää viiniä ja runsaasti kukkia pöytään. Hän ei tahtonut vaikuttaa pikkumaiselta erakolta, joka ei voi pitää pitoja tai joka kukkakauppiaan luona harkitsee, mikä olisi mahdollisimman vähäinen ruusumäärä, ettei kukkakimppu kristallimaljakossa sentään näyttäisi kovin köyhältä.
Bourgsten saapui täsmällisesti, astui sisään ja suuteli kohteliaasti kädelle. Päivänvalossa huoneet eivät hänen mielestään lainkaan muistuttaneet niitä, joita hän muisteli miltei vastenmielisesti kaikenlaatuista ääntä vaimentavina, puolipimeinä luolina. »Hyvä maku», päätteli hän nyt, »jos kohta ilman erikoista persoonallista leimaa tai taiteellista mielikuvitusta.» Niinpä tuntui hänestä talvimaisema seinällä olevan huonoa taidetta — ehkäpä jokin arpajaisvoitto. Mutta semmoiset pitäisi mieluummin vaihtaa. Kuparipiirrokset, jotka sitäpaitsi olivat liian kaukana toisistaan, olivat keskinkertaisia.
Ne molemmat puhvelinnahkatuolit, joita hän oli pitänyt outoina huonekaluina naisen makuuhuoneessa, oli nyt muutettu arkihuoneeseen ja muodostivat tupakkapöydän kanssa pienen miellyttävän nurkkauksen. Tummakaihtiminen, pieni lamppu oli myöskin siellä.
Hänelle oli mieluisa yllätys tavata Elma täysin tyynenä, kohteliaana emäntänä. He puhuivat pankkipolitiikasta, ulkomaista, kirjallisuudesta. Viimeksimainitulla alalla oli Bourgsten kömpelön puoleinen. Elma hymyili hänen tietämättömyydelleen. Bourgsten puolestaan huomasi Elman laihtuneen ja vanhentuneen tuntuvasti.
Päivällisen jälkeen Elma saattoi hänet miellyttävään, mukavaan nurkkaukseen, kaatoi kahvia ja toi tupakkaa. Kaikki, mitä tarvittiin viihtyisään levähdykseen hienon aterian jälkeen. Elma istahti toiseen nojatuoliin hiukan huoahtaen ja vaipui hetkeksi äänettömyyteen.
Hän ei ollut katsahtanutkaan Bourgsteniin edes salavihkaa, ajatteli hän itsekseen. Ei ainakaan niin kuin katsotaan, kun tahdotaan tarkata. Kuitenkin hän oli aavistamattaan tietoinen Bourgstenin jokaisesta liikkeestä. Elma ei tarvinnut silmiänsä ollakseen varma siitä, että Bourgsten oli katsellut häntä uteliaana ja odottavaisena ja vähitellen kasvavaa, hiukan hämillistä kunnioitusta tuntien. Bourgstenin äänensävy paljasti sen. Hän ei ollut odottanut tätä hillittyä ja kohteliasta tasapainoa... Ahnaasti Elma nautti tietoisuutta Bourgstenin uudelleen heränneestä mielenkiinnosta ja siitä ihmetyksestä, joka ensin oli saanut tämän etsimään häntä. Hän ei myöskään tarvinnut silmiänsä tietääkseen, miten Bourgsten piti sikariansa tai etusormellaan karisti tuhkaa, miten hän väliin hymyili sitä hymyänsä, joka oli niin viehättävä ja jota Bourgsten osasi käyttää.
Niin, Elma ihmetytti häntä. Bourgsten mietti mielessään, mikä häntä alussa oli vetänyt Elman puoleen. Kauneus se ei ollut eikä keimailu. Jotakin kuitenkin oli, ja jotakin oli siitä vielä jäljellä, sen Bourgsten havaitsi. Hän ajatteli: »Elma on oikeassa sanoessaan, ettei hän ole eikä ole ollut tavallisten naisten kaltainen.» Ja se, että Elma viime kerralla oli ottanut niin odottamattoman aloitteen, miltei vähäväkisin heittäytynyt hänen syliinsä, ei enää tuntunut hänestä vastenmieliseltä, yhtä vähän kuin se enää herätti sääliä. Entiselle suurelle säälintunteelleen ei hänellä onneksi enää ollut mitään käyttöä.
Hänen päähänsä pälkähti: entäpä, jos hän esittäisi Elmalle avioliittoa? Hänellä oli kotinsa järjestämisessä Göteborgissa hankaluuksia, ja myöskin hänen äitinsä toivoi, että hän menisi naimisiin. Elmasta tulisi erinomainen emäntä ja, päinvastoin kuin hänen ensimmäinen vaimonsa, hänelle uskollinen, siitä ei ollut vähintäkään epäilyä. Jos hän, Bourgsten, ylimalkaan menisi naimisiin, piti hänen vaimonsa olla kypsynyt ja viisas ihminen. Molly Faber ei voinut tulla kysymykseen; hänen vaimonsa täytyi olla kunniaksi hänen talolleen ja suursuvulleen. Neiti Liwinin kanssa saattoi tosiaan mennä naimisiin.
Elma sanoi:
»Ja nyt, Erik, kun sinä luultavasti pian lähdet täältä, tahdon sanoa sinulle erään asian. Se on syy, miksi pyysin sinua tulemaan.»
»Hyvä.»
»Minä en tahdo tavata sinua enää», sanoi Elma, »mikäli sitä suinkin voi välttää.»
»Mitä sinä tarkoitat?» huudahti Bourgsten. »Nyt kun tunnumme päässeen siihen turvalliseen ystävyyteen, jota molemmin puolin olemme toivoneet!»
»Se perustuu väärinkäsitykseen», vastasi Elma kylmähkösti. »Minun ei sovi pitää uskottuja ystäviä. Sinä satuit kerran tulemaan hiukan liian lähelle: se on syy, miksi minun nyt täytyy torjua sinua.»
»Kultaseni», sanoi Bourgsten ja tarttui hänen käsiinsä. »Sinä et saata olla onnellinen ihminen, kun puhut noin! Anna minun auttaa sinua! Minä luulen ymmärtäväni sinua paremmin kuin tiedät.»
»Sinä et ymmärrä mitään», sanoi Elma ja irroitti kätensä. Sellaista lujaa ja torjuvaa katsetta kuin nyt, ei Bourgsten ennen ollut kohdannut.
Hän sanoi:
»Sinä pidit minusta kuitenkin.»
»Kenties muutamia päiviä. Se oli siinä tapauksessa hairahdus, enkä minä pidä siitä, että minulle muistutetaan hairahduksistani.»
Bourgstenilla ei ollut muuta tehtävää kuin nousta ja sanoa jäähyväiset. Elma ei seurannut häntä eteiseen, mutta kun ovi oli sulkeutunut Bourgstenin jälkeen, meni hän, kuten edelliselläkin kerralla, ikkunan luo ja katseli uutimen takaa, kuinka Bourgstenin auto kääntyi kadunkulmasta parin talonmitan päässä ja Bourgsten kääntyi puoliksi katsahtamaan taakseen, ennenkuin katosi emaljinkirkkaaseen kevätiltaan.
Elma antoi ikkunan olla auki. Savu oli tuuletettava pois ja sen mukana se lyhyt hetki, jonka pienimmänkin vivahteen hän niin huolellisesti oli muistiinsa pannut: viheliäisen voiton hetki — ja sen mukana myöskin viimeinen häive Bourgstenista, jota hän oli rakastanut, jota kohti hän oli kurottautunut äänettömässä toivossa ja jota hän vihdoin oli tahtonut nöyryyttää.
Siihen nöyryytykseen, jonka Bourgsten oli hänelle tuottanut, oli hän vastannut nöyryytyksellä, siitä ei ollut epäilemistä, pian unohdetulla pienellä nöyryytyksellä, jolle Bourgsten varmaankin ennen pitkää hymyilisi pientä, viehättävää hymyänsä. Saman tekevä. Se oli tehty. Ja Bourgsten oli ainiaaksi suljettu ulos hänen elämästään.
Mutta illalla hän itki kauan. Milloinkaan ennen hän ei ollut siinä määrin kyynelissä kylpenyt. Se lievitti, se oli tarpeen, mutta kuitenkin jäi kipu jäljelle. Kosto ei ole mitään balsamia, hän heittelehti vuoteellansa, nousi vihdoin taas kävelemään läpi huoneiden ja meni aina Rickin huoneeseen, joka oli tyhjä. Yksinpä Rickiäkin hän saattoi nyt ikävöidä.
Hän ajatteli: Minä olen yksikseni hyljätty itkemään ja valvomaan koko tässä kaupungissa! Ikkuna ikkunan vieressä taloissa niin pitkälle kuin niitä näki, näytti hänestä vain suojelevan lepoa ja rauhaa, mutta hänen ikkunastaan olisi pitänyt loimuta liekkejä. Hän ei tuntenut, ei voinut laskea niitä eikä tahtonut tietää niistä, jotka samoin kuin hänkin elivät tämänkin yön silmät selkoselällään.
Kello kaksi seisoi Hulda ovella. Hän oli kuullut neidin kävelevän huoneissa ja tullut levottomaksi. Neiti oli tänä yönä tavallistaan huonompi, tuntui hänestä, ja hän oli vihdoin ottanut ylleen yönutun ja alushameen ja mennyt katsomaan.
»Mutta mitä herran nimessä, neiti?»
»Ah, rakas Hulda, tietääkö Hulda, mitä hysteerinen nainen on!»
»Se on kai jotakin hulluutta», vastasi Hulda nyrpeästi, tyytymättömänä itkeskelyyn tähän vuorokauden aikaan.
Hän otti esiin puhtaan nenäliinan, työnsi Elman sänkyyn, asetti peiton hänen päälleen ja kohenteli pienin, kiukkuisin nyrkiniskuin vuoteen tyynyjä.
»Neiti on liian yksinäinen sen jälkeen kun neiti Brunjohann muutti, siinä on koko vika. Neidin pitäisi hankkia kissa tai koira.»
Elma pudisti päätään.
Huldan huolenpito tuntui hyvältä, ja hän antoi Huldan haudella turvonneita silmäluomiaan. Mutta hän ei pitänyt kissoista eikä koirista.
»Taikka ottolapsi. Neidillä kun on varaa.»
6.
Sitten Elma nukkui hyvin lopun yötä, ja kun hän aamulla heräsi mielestään hyvin levänneenä, hytisi hän ilosta. Jotakin oli nyt hänen edessään! Vihdoinkin se oli tullut! Bourgsten oli unohdettu, unohdettu kurja pieni kosto, unohdettu kaikki kuviteltu kirous.
Hän riensi Huldan luo:
»Hulda antoi minulle mainion ajatuksen. Kuinka ei kukaan ole tullut sitä ennen ajatelleeksi? Minä otan itselleni ottolapsen.»
Hulda oli myöskin nukkunut eikä enää niin tarkoin muistanut, mitä apukeinoja hän oli käyttänyt saadakseen neidin tyyntymään. Mutta kun neiti, nähdessään Huldan epäröivän ilmeen, heti selitti, että ihan pieni lapsi ei voinut lainkaan tulla kysymykseen, vaan jo puolikasvuinen tyttö, noin esim. viisitoistavuotias, alkoi hänkin innostua.
»Aikooko neiti panna ilmoituksen lehtiin?»
»En, minä tunnen erään lapsen, jota olen tullut ajatelleeksi, ja aion tiedustella sitä.»
Palatessaan työstään sinä päivänä poikkesi Elma erääseen kultasepän liikkeeseen ja osti Huldalle muistolahjan. Hän tahtoi tuottaa iloa. Ehkä kääntyisi hänen elämänsä nyt vihdoinkin uuteen suuntaan, ehkäpä epäonnistumisten ja erehdysten aika lopultakin oli ohi.
Elma ryhtyi pian puuhaan. Ja muutamia päiviä myöhemmin hän oli matkalla kätilön luo, jonka kotona hänen tyttärensä oli syntynyt. Menneiden vuosien kuluessa hän oli tosin joskus, vaikka tahtomattaan, tullut kulkeneeksi sen talon ohi. Hän oli nähnyt, että pieni nimikilpi portissa oli jäljellä, vaikka yhä enemmän ruosteensyömänä. Talo oli rappeutuneen kadun varrella, jonka pohjakerrosten pienet huoneistot olivat vähitellen joutuneet yhä enemmän lumppukauppojen, työpajojen tai inhoittavien ruoka- ja olutmyymälöiden haltuun. Kaikki täällä tuntui olevan tuomittu pian revittäväksi antaakseen tilaa ilmalle ja päivänvalolle, uusille, valoisammille ja siistimmille rakennuksille, kuten jo oli tapahtunut melkein kaikkialla naapuristossa. Kätilön harmaanruskea talo ja sen laikkainen murentuva rappaus oli jäljellä kuin jäännös salattujen tekojen ajoilta, kuiskauksista pimeissä portaissa, ennakoltasovituista koputuksista kapeille, vanhanaikaisille oville, joiden avain oli sisäpuolella.
Portista näkyi kuten ennenkin pieni »puutarha», rouva oli aina nimittänyt siksi pientä maatilkkua, jossa kasvoi kaksi vanhaa, korkeata puuta, joiden laihat latvat pyrkivät ylös ympäröivien seinien kaivosta, sekä erään huvihuoneen jäännökset. Vuokralaisia kehoitettiin istumaan sinne, kun ilma tai vuodenaika sen salli, ja talon vakinaiset asukkaat loivat uteliaita, ahnaita katseita alas, toivoen saavansa selkoa häpeällisistä salaisuuksista.
Elma nousi kolmanteen kerrokseen ja veti soittokellon rautalankaa. Hetken kuluttua avattiin ovi, ja sen raosta pistivät esiin kasvot, joiden silmälasien takaa välähti epäluuloinen ilme.
»Eikö rouva Gustavson tunne minua?»
»En, minun silmäni ovat niin huonot.»
»Ehkä rouva Gustavsonilla on muistiinpanoja niistä, jotka aikojen kuluessa ovat asuneet täällä?»
Ei toki! Ei, muistiinpanoja hän ei koskaan ollut tehnyt. Täällä kävi niin paljon sekä rouvia että neitejä, että oli mahdoton pitää selkoa niistä kaikista, ja mitä niihin tuli, jotka ottivat huoltoonsa lapset, niin nekin olivat keitä sattui. Ei, ei, täältä ei voinut minkäänlaisia tietoja saada.
Mutta Elma pani jalkansa oven vähin eikä väistynyt. Hän työnsi vaimon syrjään ja tunkeutui sisään.
»Mitä neiti täällä juoksee? Minä saan vain ikävyyksiä.»
Elma ei vastannut. Kädessään hänellä oli sadankruununseteli valmiina ja hän asetti sen keskelle pöytää, niin etteivät edes muorin huonot silmät voineet olla sitä näkemättä. Hän olisi ollut valmis ottamaan esiin vielä toisen setelin, jos olisi tarvittu. Mutta nyt ilmenikin, että rouva Gustavsonin muisti oli herännyt. Hän hymyili muinaiselle suosikilleen ja muutaman minuutin kuluttua oli Elmalla sen naisen nimi ja osoite, joka oli vienyt lapsen: eräs rouva Asp, erään peltisepän vaimo.
»Elääkö hän vielä?» kysyi Elma. »Hän näytti jo vanhalta.»
»Elää, elääpä tietenkin.»
Elma ei rohjennut kysyä, elikö lapsi myöskin.
Rouva Aspin piti asua Söderin puolella. Elma lähti seuraavana päivänä erääseen sikäläiseen vanhaan kaupunginosaan, joka myöskin näytti olevan tuomittu pian häviämään tai muuttumaan. Siellä oli vanhoja hökkeleitä, rykelmä pieniä taloja ja niiden välillä pyykkinuoria, siellä täällä matala pengermä ja pengermällä penkki ja tulpaaneja keväisin, muita kukkia vähän myöhemmin tai orastavia perunanlehtiä.
Elma meni erääseen eteiseen, josta kaksi ovea johti eri huoneistoihin. Kaikki ilmaisi pitkällistä rappeutumista: köyhyyden, pilaantuneiden ruuanjätteiden ja liian harvoin vaihdettujen vaatteiden haju oli kyllästänyt koko talon jo miespolvia. Hänen koputtaessaan toiselle ovelle ilmestyi hänen eteensä epäsiisti, nuorenpuoleinen nainen.
»Rouva Asp?»
»Niin olen», vastattiin.
»Minä tarkoitan erästä vanhaa ihmistä.»
»Jaa, se on sitten kyllä kuollut. Rouva tarkoittaa kai mieheni äitiä. Lapsilla on talo hänen jälkeensä.»
»Lapsillako? Eikös niiden joukossa ollut myöskin ottolapsia, ainakin yksi ottolapsi?» kysyi Elma väristen.
»Ei kai ne olleet perillisiä», vastasi nainen äreästi.
Vastenmielisesti hän väistyi syrjään ja päästi Elman huoneeseen. Inhoittava epäsiisteys tuntui vallitsevan siellä, eikä Elma tahtonut voida katsoa ympärilleen. Nainen ei millään tavoin pyydellyt anteeksi huoneen epäjärjestystä. Tänäkin päivänä oli Elmalla sadankruununseteli varalla. Hän pani sen pöydälle pesemättömien astioiden keskeen.
»Minä tulen rouva Gustavsonin luota», sanoi hän, »ja tahtoisin tietoja eräästä tyttölapsesta, joka jätettiin tänne viisitoista vuotta sitten ja jolle rouva Gustavsonin mukaan kai annettiin nimeksi Matilda. Rahat maksettiin kerta kaikkiaan ja ilman ehtoja. Ei ole tarkoitus vaatia minkäänlaista tiliä», lisäsi hän.
»Siitä minä kyllä voin antaa tietoja», vastasi nainen. »Sen kakaran muistaa mieheni vallan hyvin. Että se oli parempien ihmisten lapsia, ymmärsi hänen äitinsä heti, sillä pari kuukautta sen jälkeen tuli eräs rouva ja vei tytön pois vaunuissa eikä pyytänyt takaisin yhtään äyriä hänkään. Ei, kiireesti vain pois.»
»Eräs rouva?» toisti Elma. »Vaunuissa? Minkä näköinen se rouva oli?»
»Sitä en tiedä, mutta se oli melkein itkenyt lapsen nähdessään, niin että se kyllä oli äiti, vaikkei ehkä ilmoittanutkaan oikeata nimeänsä.»
»Ilmoittiko hän nimensä?»
Likaa muistamatta Elma vaipui istumaan eräälle tuolille. Vaimo kopeloi hetken erästä piironginlaatikkoa, ja pian senjälkeen oli kellertynyt paperi Elman kädessä. Hän ei halunnut heti siihen katsoa, hänen ei sopinut täällä näyttää liikutustaan, hän viittasi vain pöydällä olevaa seteliä, noikkasi hiukan päätään ja meni ulos puristaen paperia kädessään.
Niinpä hän oli siis perillä! Mikä selittämätön historia mahtoikaan piillä naisen sanojen takana? Mikä ihminen se mahtoi olla, joka oli käynyt noutamassa lapsen, missä tarkoituksessa, mitä tulevaisuutta varten? Elma pisti paperin päällysnuttunsa taskuun, yhä puristaen sitä kädellään. Hän kulki suoraan eteenpäin; hän oli näillä seuduin melkein eksyksissä ja tunsi paikat vasta erään raitiotien päässä. Hänen ohitseen kulki tyhjä auto. Hän otti sen. Oli jo ilta, ja kun hän tuli kotiin, meni hän maata.
»Minä olen sairas», ajatteli hän, »minun täytyy olla sairas; minähän en siedä mitään enää...» Hänestä tuntui, että hän tuskin hengitti, ja kuitenkin oli kaikki hänen sisässään pelkkää tuskaa, pieninkin liike, sydämen nopea tykintä, kaikki teki kipeää.
Hän ei ollut kuvitellut, että päämäärään pääseminen saattoi olla näin selittämättömän kiihdyttävää.
Kun Hulda tuli tuomaan teetä, pelästyi hän ja tahtoi lähettää noutamaan lääkäriä, mutta Elma kielsi sen. Hulda pakotti hänet juomaan teetä. Sitten Elma levähti taas. Hän odotti, kunnes oli varma, ettei enää mikään häirinnyt, ei puhelin eikä Huldan hyväntahtoisuus. Silloin vasta hän rohkeni viimein ottaa esiin paperin ja luki:
»15. päivänä syyskuuta 19.. nouti allekirjoittanut rouva Karoliina Aspin luota pikku Matildan, tuntemattomien vanhempien lapsen, viiden kuukauden vanhan.
Alice Murius, rouva.»
Tämän jälkeen seurasi osoite sekä ikäänkuin jälkikirjoituksena ilmaus ajatuksesta, joka viime hetkellä näyttää johtuneen tämän rouva Muriuksen mieleen: vakuutus, että lapsi hänen luonaan saisi hellää hoitoa. »Minun kauttani», oli siihen kirjoitettu, »niin kauan kuin elän, voi lapsen äiti aina hänet löytää.»
Elma kumartui tämän paperin yli, jossa tuntui inhoittavan asunnon ja sen piirongin tuoksua, jossa se oli ollut niin monta vuotta. Häntä puistatti ankara nyyhkytys; itkua se ei ollut. Tämmöisen varalle ei hänellä enää ollut kyyneliä.
»Lapseni!» kuiskasi hän hiljaisessa yössä, joka niin usein oli tuonut hänelle pahoja näkyjä, vihaa, pelkoa, joka oli herättänyt eloon menneisyyden kummituksia ja pakottanut häntä väsyttävään kamppailuun olemattoman kanssa, joka oli täyttänyt hänet kauhulla yksinäisyyttä kohtaan, johon hän oli tuomittu vajoamaan yhä syvemmälle.
Vihdoinkin yö toi armeliaana hänelle elävän todellisuuden tai ainakin toivon siitä.
7.
Elma alkoi nyt varovasti tiedustella. Tuo nimi Murius ei ollut hänelle tuntematon. Selittäen toimivansa toisen henkilön puolesta hän antoi sen juristin, jonka neuvoja hän eri tilaisuuksissa oli käyttänyt asioittensa hoitoa varten, kuulustella, mikä senniminen perhe saattoi olla kysymyksessä. Tiedustelut johtivat pian tulokseen, ja tiedot olivat hyviä. Konserttimestarin perhe oli kunnioitusta nauttivaa, eli ahtaissa oloissa, heillä oli kolme poikaa, ja he olivat ottaneet kotiinsa kasvattityttären.
Mutta Elma tahtoi tietää enemmän. Hän karttoi vieläkin persoonallista kosketusta näiden vieraiden kanssa. »Kunnioitusta nauttiva» ei vielä ilmaissut paljon. He saattoivat kuitenkin olla epähienoja ja tehdä johtopäätöksiä, joita ei sopinut tehdä, jos ottolasta nyt ruvettaisiin tiedustelemaan. Muusikerinperhe, se ei Elmasta ollut vielä kylliksi luottamusta herättävää, ja varsinkin hän arvosteli rouvaa, sitä naista, joka oli vienyt pois hänen lapsensa vaunuissa, ikäänkuin löydön. Hän oli epäilemättä omituinen nainen, ehkäpä oikullinenkin. Mitä oikeastaan oli kaiken tämän takana?
Onni suosi Elmaa. Hän tapasi erään oopperanregissöörin ja käytti tilaisuutta kysyäkseen tältä, mitä hän tiesi konserttimestari Muriuksesta ja tämän lähimmistä omaisista. »Olen kuullut ystävieni puhuvan hänestä», sanoi hän.
»Se ei minua kummastuta», vastasi regissööri, »ukko Murius on kunnon mies ja suuri originelli.»
Kertoi sitten yksityiskohtia. Sanoi ukon ulkomuodon olevan mitä vanhanaikaisinta mallia; puolipitkä tukka iänikuisen lievetakin kaulurin yllä, selkä kumarassa, hajamielinen katse rillien takana, joiden nauha meni korvan yli. »Nykyjään», sanoi regissööri, »jolloin muusikerit ovat kuin insinöörejä, hammaslääkäreitä tai luutnantteja!»
Ukko oli ollut oopperassa enemmän kuin puolet elämäänsä, ja joka kerta, kun uutta, suurempaa teosta ryhdyttiin harjoittamaan, tapahtui poikkeuksetta, että Murius tuli aina mieskohtaisesti johtajan luo ja anoi juhlallisesti eroansa, vakuuttaen, ettei hän mitenkään kykenisi enää hoitamaan osaansa kunnollisesti. Johtajat, toinen toisensa jälkeen, olivat taputtaneet häntä olalle ja pyytäneet häntä olemaan levollinen, ja Murius oli silloin seissyt neuvottomana, sangen kunnioittavana, väännellen käsiään ikäänkuin olisi niitä kuivannut, sisäisen kamppailun vallassa. Sillä vaikka johtaja aina, olipa hän kuka tahansa, oli konserttimestarin mielestä kaiken hienon ja ylhäisen huippu, kaiken suuruuden tunnuskuva ja tärkein henkilö Ruotsinmaassa, ajatteli ukko kuitenkin sisimmässään, ettei hän, tämä johtaja, käsittänyt yhtään mitään siitä, mitä musiikki todellisuudessa on, eikä siis mitenkään voinut ratkaista, mihin konserttimestari pystyi. Siinä hän seisoi sisäisen ristiriidan raatelemana, kunnes korkeat asianomaiset sanoivat ratkaisevasti: »Ei tässä mikään auta, herra Murius, asia on selvä!» Ja ukko asettui silloin jälleen paikallensa orkesterissa, jossa hän oli vieläkin ehdottomasti kantavana voimana.
Enempää ei Elma kuitenkaan saanut siltä taholta tietää, ja ukosta itsestään hän ei oikeastaan välittänyt. Hän ei voinut karttaa kiusallista mielikuvaa bohemiympäristöstä, jossa yö tehtiin päiväksi ja päivä yöksi, jossa lapset jätettiin oman onnensa nojaan, jossa velkoja ei maksettu ja jossa rouva käytti italialaisia tai ranskalaisia, kirjavilla saaleilla koristettuja fantasiapukuja.
Elma meni sille kadulle, missä he asuivat, kulki ohi talon, joka oli tavallinen Östermalmin talo, vanhaa, yksinkertaista tyyppiä. Katu ei myöskään kuulunut kaikkein hienoimpiin. Hän meni sisään lukitsemattomasta katuovesta, astui hitaasti portaita ylös, etsien ovilta sitä nimikilpeä, jota hän tahtoi nähdä. Huoneistosta kuului soittoa ja sitten nuorekasta naurua, mutta ketään ei näyttäytynyt, ja Elma meni taas alas. Kaikki oli ollut kovin arkipäiväistä ja lisäksi niin vähän valaisevaa kuin mahdollista. Kotona tiedusteli Hulda:
»No, miten sen ottotyttären laita on?»
»Minä kuulustelen vielä», vastasi neiti Liwin.
Hän ei saanut päätöstä tehdyksi. Näin likellä päämäärää peloitti häntä äkkiä viimeinen askel. Hänen täytyi löytää jokin lähentymisen muoto, jottei heräisi mitään ilkeitä luuloja, jottei mikään tuntuisi teennäiseltä ja kahnauksia aiheuttavalta. Rahaa hän oli valmis maksamaan, mutta ei tahtonut kuitenkaan joutua kiristyksen alaiseksi, ja pohjimmalta hän pelkäsi vielä, että lapsi itse voisi tulla hänelle pettymykseksi — viimeiseksi ja sellaiseksi, jota hän ei enää saattaisi kestää.
Toistaiseksi riitti hänelle tieto, että lapsi oli olemassa, elossa. Vielä sisälsi tämä tieto kaikki ihanat mahdollisuudet. Vielä hän tahtoi tuutia toiveissansa.
Tuli toukokuu ja toukokuinen ilma kaupunkiin. Ei vain tavallinen ilma, tavallinen tuuli: kirpeä syksyllä, pistävä talvella, pölyinen kesällä, ei, vaan oikea kevättuuli, kipakka ja reipas ja vinha, niin että liput paukkuivat kilpaa kuin laukaukset, iloista, epäsäännöllistä, pirteätä paukkinaa, ja kaupungilla näkyi vaunuja, täynnä vastaleivottuja ylioppilaita, poikia ja tyttöjä, vähän viluisia ja sininenäisiä, ilman päällysvaatteita, sillä muutoin ei kukitusta olisi näkynyt, mutta kuitenkin hilpeitä.
Tänä keväänä tuli monien muiden joukossa myöskin pääkonsuli Paschin ainoa poika ylioppilaaksi.
Se oli tapahtuma! Ylioppilastutkinto ei ollut juuri keskimääräistä loistavampi opettajien mielestä, mutta suurenmoinen tapaus muhkean pääkonsulin ja kauniin Valkoisen papukaijan silmissä. Sinä päivänä ylpeä isä kirjoitti suuren shekin ylioppilas Alexis Paschin nimelle. Onnellinen äiti odotti autossaan ylioppilasta, nähtyään toverien, ihailijain ja ystävätärten seppelöivän, syleilevän häntä, hautaavan hänet kukkien alle, ja vihdoin nostavan ilmaan hurraten! Alexilla oli jo keppi, paperossikoteloita, helminapit paidanrinnuksessa, kultakello, matkalaukku, vaakunasormus. Rouva Alexandran oli kuitenkin onnistunut keksiä vielä uusi lahja: mitä kallisarvoisin lompakko säilytyspaikaksi shekille, joka odotti häntä kotiin tullessa.
Illalla oli määrä antaa suuret päivälliset kaikille Alexin tovereille, ja Alexis, aina gentlemannina, oli näihin lukenut myöskin entisen toverinsa Pontus Muriuksen, joka muutoin oli hypännyt yhden luokan yli ja tullut ylioppilaaksi jo viime vuonna.
Jos Muriuksen kodin seinät olisivat olleet lasista ja neiti Liwin olisi voinut nähdä niiden läpi, olisi hän ehkä saanut syytä epäluuloonsa, että tämä koti ei ollut ilman bohèmileimaa. Salissa olivat kaikki perheenjäsenet Pontuksen ympärillä, joka oli lähdössä myöhäisille päivällisille pääkonsulin luokse ja juuri saanut ylioppilasfrakkinsa — aikoinaan isän paras oopperafrakki, vaikka siitä tosin oli sangen kauan — uudelleen korjatuksi päivän kunniaksi.
Salina ei enää ollut vanha, suuri sali, sillä konserttimestari oli vihdoin havainnut, että tämä huone, huoneiston suurin, oli ainoa hänelle todella soveltuva. Täällä hän saattoi arvokkaimmin vastaanottaa oppilaansa. Pihanpuolinen huone, jossa hän oli kärsinyt notarioiden kotiintulosta öisin, oli nyt Pontuksen hallussa, tämä kun tarvitsi eri huonetta opintojansa varten. Sitten oli äidillä ja Tildalla yhteisesti sisin huone, ja tämän huoneen ja isän uuden, suuren huoneen välillä oli supistettu ruokasali, kauhean ahdas, varsinkin kun pikku Libertin telttasänky oli yöksi tuotu sisään, ja kun äkäinen apuihminen, joka oli hankittu konserttimestarin oppilasluvun jälleen lisäännyttyä, oli laittanut sen kuntoon.
Tällä hetkellä perhe oli koolla vielä korjaamattoman päivällispöydän ja ikkunan välissä, missä Pontus seisoi puettuna hännystakkiinsa.