Part 14

»Tänne ei tuoda tohtoreita.»

Muutamien päivien kuluttua kutsutti Elma sen sijaan luokseen sen juristin, jonka apua hän vuosien kuluessa oli tarpeen tullen käyttänyt asioitaan järjestäessään, saman henkilön, joka kerran hänen puolestaan oli ollut puhumassa rouva Muriuksen kanssa, tarjoamassa korvausta erään tyttölapsen ylläpidosta viidentoista vuoden aikana, vaikka tarjousta ei otettu vastaan.

Yhdessä tarkastivat nyt lakimies ja neiti Liwin jälkimmäisen taloudellisen aseman. Se perintö, minkä neiti aikoinaan oli saanut isältään ja äidiltään, oli ollut melko suuri, ja omaisuus oli vähitellen kasvanut.

»Neiti on hoitanut hyvin leiviskänsä.»

»Se on sukuominaisuus», vastasi neiti.

Ainoastaan parina viime vuotena oli pääoman korot käytetty kokonaan, ja Elma sanoi, että niin tulisi luultavasti vast'edeskin tapahtumaan.

»Aikooko neiti leventää elämäänsä?» sanoi lakimies hymyillen.

»Arvattavasti.»

Sitten hän jätti lakimiehelle testamentin, jonka hän näinä päivinä oli kirjoittanut ja pyysi tätä ottamaan sen säilöön, sekä pitämään sen sisällystä salassa siihen saakka, kunnes sen avaamisen aika tuli. Lakimies luki hiljaa paperin, hänen kasvojensa ilme ei muuttunut, mutta hän oli ääneti vielä hetken sen jälkeen, kun oli lukenut loppuun.

Lakimies meni. Muita kävijöitä ei tullut. Ei ketään lähetetty noutamaan, ei kukaan päässyt sisään. Hulda vartioi saamiensa ohjeiden mukaisesti ovea. Makuuhuoneeseensa kuuli Elma ääniä eteisestä: Rick Brunjohannin kimeät, säälittelevät huudahdukset, Pontus Muriuksen kohteliaat tiedustelut. Joskus kuului myöskin hyvintunnettu tytönääni, huolestunut ja pyytelevä. Mutta Huldaan saattoi luottaa, kukaan ei päässyt hänen ohitseen.

Eräänä päivänä saapui kukkia: _Rouva Alexandra Pasch_ toivottaen pikaista paranemista. Toisena päivänä, liki joulua, jolloin sireenit parhaillaan alkavat kukkia kukkakaupoissa, tuotiin huolellisesti kääritty, kukkiva pieni puu: _Erik Bourgsten_, toivottaen terveyden pikaista palautumista ja kunnioittavassa ystävyydessä.

Elman toverit ja ystävättäret lähettivät myöskin tervehdyksiä ja olivat hänestä huolestuneita. Hänestä siis huolehdittiin, ei paljon eikä monien puolelta, mutta häntä ei ainakaan unohdettu. Niin kauan kuin elää, ei voi ihmisistä päästä irti, ajatteli hän.

Jouluna hän lähetti Huldan kautta rahasumman parille Samariitin hyväntekeväisyyslaitokselle, mutta nimettömästi. Hän oli tehnyt niin jo monena jouluna, mutta aina ilmoittaen koko nimensä. Nyt tuntui hänestä tarpeettomalta, että tämä nimi enää oli näkyvissä — toistaiseksi.

Muita joululahjoja hän ei lähettänyt.

Mutta uudenvuoden jälkeen hän palasi työpaikkaansa. Siellä oli jo ajateltu sijaisen hankkimista hänen tilalleen. Mutta hän selitti, ettei hänen terveydessään ollut mitään vikaa, hän oli nyt levännyt kyllikseen ja kykeni jälleen astumaan paikalleen rivissä.

Niin oli vanha kiertokulku taas käynnissä. Ylös aamuisin, joskus levottoman, joskus hiukan rauhallisemman yön jälkeen. Ulos paikalleen. Jumalan kiitos, että on työtä, ajatteli hän. Työtä, ihmisiä, joiden kanssa täytyi keskustella, toimitettavia vaaleja, epäkohtia tai laiminlyöntejä oikaistavana. Liwin on yhäkin mies puolestaan, sanottiin hänestä. Oli kuin hän olisi joutunut seikkailuun, joka oli temmannut hänet mukaansa pariksi vuodeksi. Mitä se oli ollut, ei kukaan tiennyt. Joka tapauksessa hän oli nyt palannut — terveenä tai ainakin parantuneena halusta uusiin seikkailuihin. Ja pian lakattiin hänestä puhumasta. Hän ei koskaan ollut kuulunut niin sanottuihin mielenkiintoisiin, voittaviin henkilöihin, joita pyritään monin tavoin lähentymään.

Kun hän oli päivätyönsä päättänyt, palasi hän säännöllisesti kotiin. Sama hahmo katuelämässä kuin ennenkin: yksinkertainen huopalakki, suora, miesmäinen päällysnuttu, kädet nutun taskuissa. Mutta hänen silmänsä, jotka olivat olleet niin haluttomat käyttämään silmäparin luonnollista etuoikeutta katsella maailmaa, sen sekä loistoa että surkeutta, olivat nyttemmin käyneet vieläkin välinpitämättömämmiksi.

Joku vastaantulija saattoi kai joskus hiukan ihmetellä noita harmahtavia kasvoja, joiden suun kerran kaunis kaari oli suoristunut päättäväisyyden viivaksi; yksi ja toinen tunsi hänet ja johtui kukaties sivumennen ajattelemaan naisten kykeneväisyyttä. Mutta usein hän, omissa ajatuksissaan kulkien, ei edes vastannut tervehdyksiin.

Illalla odotti jälleen työ. Elma huomasi, ettei hän enää kyennyt saamaan käsistään yhtä paljon kuin nuorempina päivinään. Hän pakotti itseänsä. Hän poltti liian paljon, sen hän tiesi itse. Joskus suoristi hän ruumistaan, levähti muutaman minuutin ja muisti, kuinka usein hän oli nähnyt isänsä vanhemmiten istuvan näin, silmät kiinni.

Mutta hän ei verrannut itseään enää isäänsä, hän oli lakannut askartelemasta entisyyden kimpussa. Hänestä oli kuin jokin kahle olisi katkennut ja hän nyt vihdoinkin kulkisi omaa tietään.

Huldalta hän kuuli, ettei Tilda lakannut itsepäisesti tiedustelemasta häntä ja pyytämästä saada tulla käymään hänen luonaan.

»Ei vielä!» käski Elma vastata.

7.

Näytti siltä kuin siunaus olisi seurannut Tildan tuloa takaisin Muriusten kotiin.

Ensinnäkin Roland. Hän kirjoitti olojensa parantuneen huomattavasti ja tulevansa luultavasti käymään kotona, kun hänen isäntänsä asioissa arvatenkin tuli tehtäväksi matka Englantiin. Englannista hän aikoi omalla kustannuksellaan pistäytyä Ruotsissa ja säästeli parhaillaan rahaa tätä matkaa varten. Siitä huolimatta hän saattoi, kuten ennenkin, lähettää pienen avustuksen äidin talouteen.

Myöskin Pontus tuntui löytäneen jonkin mahdollisuuden avustaa kotia paljon runsaammin kuin ennen, vaikka ei ilmaissut tämän rikkauden lähdettä. Hän kirjoitteli pieniä kansantajuisia kirjoitelmia lääketieteen alalta ja viittaili siihen, että niistä maksettiin hyvä palkkio. Kun Pontus ei epäillyt, etteikö hänen tulevaisuutensa olisi valoisa, ei hän ollut luopunut Paschinkaan apurahasta; mieluummin hän säästeli salassa, kun sai hiukan enemmän kuin tarvitsi, ja kun hän ei koskaan tavannut Alexia, ei hänen tarvinnut nieleksiä tämän suojelijaeleitä. Alexis liikkui toisessa maailmassa kuin uurastava opiskelijana toisen maailmasta toisen maailmaan oli yhtä pitkä matka kuin maasta kuuhun, vaikka molemmat olivat Tukholmassa.

Libert ei, kuten vanhemmat veljet, ollut saanut suurempia tuloja, eikä edes suurempaa luottamusta musiikkikaupassa. Hän ajatteli liian vähän ostajia, sanottiin, eikä hän sitä moitetta kummastellut, kun tiesi itsekin päänsä olevan täynnä kaikkea muuta. Mutta iltaisin olivat Tilda ja hän usein yhdessä suorittamassa tanssimusiikkia tilauksesta. Ero kitsaasta pianistista, jonka kanssa hän ennen oli toiminut yhdessä, ei ollut vaikea, ja musiikkikaupassa hän sanoi tilauksia tehtäessä:

»Minä soitan täst'edes ainoastaan sisareni kanssa.»

Epäröitiin hiukan ja arveltiin, että palkkiota piti siinä tapauksessa alentaa.

»Se muuttuu pian», vastasi Libert, »kun vain on saatu kuulla hänen soittavan.» Ja vaikka palkkio oli pienempi, niin sehän kuitenkin tuli kotiin jakamattomana.

Tilda ompeli itselleen yksinkertaisen, lyhythihaisen mustan silkkipuvun, samalla vaatimattoman ja arvokkaan, joka soveltui hyvin viuluniekan hiukan vanhanaikaisen smokingin rinnalle. Hän oli lopettanut koulunkäyntinsä kesken lukukautta, vaikka tunsi, ettei Elma olisi sitä hyväksynyt. Mutta sille, joka aikoi ansaita toimeentulonsa pianolla, ei kirjatieto ollut tärkeintä, päätteli Tilda, ja rouva Murius oli samaa mieltä, sillä hänelle oli tytön takaisintulo ollut niin suuri ja valtavan onnellinen yllätys, ettei hän joutunut lähemmin ajattelemaan päästötodistuksia kahdeksannelta luokalta.

Tildan käydessä kotona ei koskaan oltu ilmaistu, kuinka suuresti Alice-rouva itse asiassa oli kaivannut häntä, ja milläpä oikeudella sitä olisikaan huomautettu? Rouva Murius tiesi, missä Tildan paikka oli, ja että toisella äidillä oli oikeus lapseen. Mutta nyttemmin oli, tiesi Pontus ilmoittaa, tämä toinen äiti itse luopunut puhevallastaan. Hän vetäytyi takaisin tuntemattomuuteensa, ei pyytänyt mitään omasta kohdastaan, ja rouva Murius saattoi ilman tunnonvaivoja nauttia ilostansa.

Konserttimestarinkin huoneessa tuntui helpotus. Hän oli tottunut pitämään Tildaa tyttärenä ja toisaalta taas rakkaana vieraana, puolueettomana henkilönä, joka kykeni arvioimaan, minkälaiset talon olot todella olivat. Kun Tilda sitten pänttäsi hänen päähänsä, ettei hänen pitänyt ajatella kuolemaa eikä työn ja toiminnan lopettamista musiikin palveluksessa, täytyi hänen ottaa asia harkittavakseen. Tilda löysi myöskin raamatusta tukea kaikille väitteilleen.

»Ja Libertin ja minun täytyy harjoitella», sanoi hän. »Joka ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä.»

»Niin no», huokasi konserttimestari.

Niinpä täytyi hänen siis ruveta jälleen sietämään pianon ääntä, ja se kävi helpommin kuin hän olisi uskonut.

»Isän pitää istua mukana pöydässä, muuten on niin alakuloista», sanoi Tilda.

Huoahtaen nousi ukko, ajoi partansa jo hävyn vuoksi ja puki vaatteet ylleen. Hän oli maannut kauan ja oli vielä heikko polvista, mutta hänestä tuntui kuitenkin, että tämä ateria, jonka hän pitkästä aikaa jälleen söi omaistensa parissa, maistui merkillisen paljon paremmalta kuin se ruoka, joka tarjottimella oli tuotu hänen huoneeseensa. Kun päivällinen oli lopussa, pani hän senvuoksi kätensä ristiin ja mutisi niinkuin lasten vielä ollessa ihan pieniä:

»Kiitos, hyvä Jumala, ruuasta.»

»Tulisiko minusta tosiaan vielä ihminen?» sanoi hän vaimolleen. »Onko mahdollista, että minäkin vielä rupean elämään?»

Sen uskoi rouva Murius varmasti.

Ukko asteli huoneessa, missä hän ei viikkokausiin ollut käynyt, kosketteli sormenpäillä laatikkoa, missä hänen viulunsa oli pitkät ajat ollut koskemattomana. Ja kun Libert, taas omituisen mielijohteensa kannustamana, rohkeni ottaa viulun esille, viritti sen ja soitti sillä, suvaitsi ukko sen.

»Niin», sanoi hän pojalleen lempeästi, »sinulla on musiikkia veressä, sinullakin, sitä en kiellä.»

Ja hän kuunteli kärsivällisesti, kun Libert soitteli hänelle omia pieniä sävellyskokeitaan. Ukko tuli ajatelleeksi, että hänellä ei ollut ainoastaan vaimoa, joka oli hänelle peräti liian hyvä, vaan myöskin kolme hyvää kunnon poikaa, kukin omalla tavallaan lahjakas, viulunvinguttajakin. Oli kuin muurit olisivat luhistuneet ja hän, vanha mies, nähnyt jotakin uutta.

Eräänä päivänä, jonkin aikaa uudenvuoden jälkeen, sai Libert tanssimusiikkitilauksen tanssiaisiin erään everstin, eversti Oberonin luona.

Se oli vaativa perhe, ilmoitettiin hänelle musiikkikaupassa, everstinna oli itse käynyt sanomassa, että hän ei huolinut mistään poropeukaloista. Se oli tosin vain pieni tanssitilaisuus, hänen seitsemäntoistavuotiaan tyttärensä tuttaville, mutta musiikin suhteen hän oli silti yhtä tarkka.

Libert puki ylleen puhtaan paidan ja smokinginsa, Tilda kävi hiuskampaajalla ja sai aaltosuortuvan otsalleen. Ei ollut yhdentekevää, minkänäköinen oli, vaikka ottikin osaa tansseihin vain pianistina. Olihan sitä samalla sentään tanssiaisten kaikkein tärkeimpiä henkilöitä, ja Tilda oli huomannut, että pianisti usein sai ohimennessä huomaavaisen silmäyksen.

Eversti Oberonin asumus oli suuri ja komea. Musiikki oli hyvissä ajoin paikalla, kuten pitikin, siltä varalta, että haluttiin antaa erikoisia ohjeita. Yksi huone oli kokonaan tyhjennetty tanssia varten ja eräässä parkettipermannon nurkassa oli pieni koroke, jolle flyygeli oli nostettu. Libert viritti viuluaan, kun yhä enenevää äänten sorinaa alkoi kuulua muista huoneista, jonne vieraat kokoontuivat. Emäntä lupasi antaa merkin, milloin ensimmäinen tanssi oli alettava.

Merkki annettiin, ja molemmat soittajat ryhtyivät tehtäväänsä. Nyt oli näytettävä, että he eivät olleet poropeukalolta, ja että eversti Oberonin koko seurapiiri voisi kääntyä heidän puoleensa tarvitessaan tanssimusiikkia. — »Se riippuu sinusta, Tilda», sanoi Libert, sillä omasta puolestaan hän oli varma asiastaan.

Nämä eivät olleet mitkään Garibaldi-tanssiaiset. Naapureille oli asia ennakolta ilmoitettu, ja heiltä pyydetty ystävällistä suopeutta, ja luvattu lopettaa juhla määrätyllä kellonlyömällä. Ketään oopperalaulajaa ei esiintynyt tanssien aikana tai niiden lomassa, sillä laulua eivät Oberonin nuoret kaivanneet. Ei kukaan vanhempi mies, kaikkein vähimmin isäntä itse, eversti Oberon, riisunut yltään nuttua ja esiintynyt paitahihasillaan maalaispelimannina. Iät ja yhteiskunta-asemat eivät täällä olleet sekaisin, eikä tanssiaisten maailmankuuluin kavaljeeri tuonut sisään tanssitettavaa keittiön puolelta. Läsnä ei yksinkertaisesti ollut ketään, jolla olisi ollut edes niin suuri maailmanmaine kuin Garibaldilla.

Täällä oli nuoria miehiä, joiden ulkomuoto ja käytös oli mitä edullisin; nuoria naisia, joiden pukujen väri oli ruusunpunainen, aprikoosinpunerva, niilinvihreä, kangas crêpe de chineä, voile ninonia, chiffonia, georgettea, taftia, koruina volangeja ja metallipitsejä. Tilda tarkkasi heitä ja osasi nyttemmin varsin hyvin erottaa eri kangaslajit ja nimitykset. Hänen täytyi ihailla kaikkea tuota kauneutta, aistia ja suloa. Paljon oli tarjolla silmänherkkua, kun oli tanssiaisissa soittamassa.

Kun tanssi oli lopussa, tyhjeni parkettipermanto, siellä ei ollut istumasijoja, joten ei kannattanut jäädä sinne, jos tahtoi muutaman minuutin levähtää. Yksi ainoa pari jäi jäljelle, ja sekin vain saadakseen olla häiritsemättä. Muuan ikkunakomero uutimineen tarjosi jonkinlaisen, vaikka vaillinaisen suojan, ja he menivät sinne. Soittajia he eivät ajatelleet, kaksi tuntematonta nuorta ihmistä salin toisessa päässä: mitäpä heistä. Eivätkä soittajat puolestaan, jotka juuri neuvottelivat seuraavasta kappaleesta, ajatelleet heitä. Mutta kun neuvottelu oli päättynyt, kääntyi Tilda saliin päin, ja hän näki, kuinka ikkunauudin siirtyi syrjään mustan, kapean hännystakinselän tieltä, näki ruusunpunervan, lukemattomista volangeista sommitellun chiffonipuvun ja näki mustan käsivarsiparin rohkeasti syleilevän chiffonipukua.

»Nyt me alamme!» sanoi Libert.

Mutta Tilda näki liian paljon, eivätkä salin toisessa päässä olevat tehneet mitään piiloutuakseen. He nauroivat ja kisailivat ja suutelivat. Tytön kasvot peitti sileä, ruskea niska, joka kuului hännystakkiselkään, niska, jonka Tilda oli nähnyt ennen... Silloin käännähti tyttö äkkiä, oli varmaan kuullut jonkun tulevan, ja nuori kavaljeeri teki saman liikkeen, mutta päinvastaiseen suuntaan, juuri soittokorokkeen puoleen. Se oli Alexis.

Tildan ja Alexin katseet kohtasivat, ja Tilda näki, että Alexis tunsi hänet. Semmoisesta ei erehdy. Mutta Alexis kääntyi silmänräpäyksessä taas poispäin ja hänen kasvojensa ilme osoitti, ettei yhtään mitään ollut tapahtunut. Hän kiersi vain käsivartensa nuoren ruusunpunervaan volangipukuun puetun tytön uumenelle ja liukui hänen kanssaan permannolle, kun musiikki samassa alkoi soittaa, viulunsoittajan kyhnäistyä nuorta naispianistia.

Libert ei ollut nähnyt mitään. Hän ei nähnyt mitään seuroissa, missä hän kävi soittamassa, paitsi harvinaisissa poikkeustapauksissa, jolloin joku naisista oli saattanut lähestyä häntä ja pyytää jotakin erikoista sävelmää ja hymyillä hänelle. Silloin hän kiinnitti huomiota siihen naiseen ja ehkä haaveili hänestä sen illan — eihän voinut tietää, mitä pidättyväisen Libertin mielessä saattoi liikkua. Mutta eversti Oberonin tanssiaisissa ei kukaan neitosista lähestynyt häntä, ei kukaan sanonut koko iltana ainoatakaan sanaa hänelle tai Tildalle, paitsi palvelijoita, jotka everstinnan ystävällisestä käskystä toimittivat heille virvokkeita ja sopivalla hetkellä hiukan illallista.

Koko illan tanssi Alexis heidän ohitseen, milloin ruusunpunaisen, milloin valkoisen, milloin sinisen neitosen kanssa, mutta ei ollut kertaakaan katsahtanut soittolavalle, ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan, vaan soitosta olisivat huolehtineet näkymättömät enkelit.

8.

Kello kaksi yöllä sanoi everstinna Oberon Libertille, että musiikkiin oli oltu sangen tyytyväisiä, mutta että nyt ei enää tanssittaisi. Hän pani samassa kirjekuoren Libertin käteen, joka pisti sen taskuun. Everstinna sanoi Tildalle:

»Neiti näyttää niin nuorelta, neiti on varmaankin hyvin pystyvä nuori nainen.»

Saleissa hyvästelivät vieraat; tanssisalissa himmensi eräs palvelija valoa. Vaatimattomina odottivat Libert ja Tilda tungoksen vähenemistä päällysvaatteiden luona, ennenkuin etsivät omansa ja pääsivät rientämään kadulle, missä paksuja lumihiutaleita oli alkanut sataa tanssiaisten vielä kestäessä.

Talon edustalla odotteli muutamia autoja, joita pantiin juuri käyntiin — arvatenkin, ajatteli Tilda, oli myöskin Paschin auto niiden joukossa. Libert ja hän kiiruhtivat kotia kohti. Heidän askelensa eivät kuuluneet lumessa, eivätkä he kuulleet kenenkään seuranneen ja tavoittaneen heitä, ennenkuin kuulivat äänen:

»Tilda, mihin niin kiire?»

Se oli Alexis.

Hän oli päättänyt kävellä kotiin, luikertanut velvollisuudestaan saattaa kohteliaasti jotakin nuorista neitosista ja seisoi nyt niiden molempain edessä, joita hän koko iltana ei ollut näkevinään. Tavallisuuden mukaan ei hän välittänyt paljon Libertistä, vaan kääntyi vain Tildan puoleen.

»Siitä on kauan, kun viimeksi tavattiin. Saanko saattaa sinua kappaleen matkaa?»

Ja Libert antautui heti kiltisti vanhaan osaansa ja — katosi. Hän lähti taas kävelemään, tallustaen edellä lumessa, paksu ulsteri yllään, viululaatikko toisessa kainalossa ja toisessa nuottikotelo, jonka hän oli ottanut Tildalta. Alexis sanoi:

»Tilda, sinun pitää antaa minulle anteeksi. Sinä kuulet: minä en kiellä mitään! Minä näin sinut. Minä en halunnut, että ne kaikki siellä saisivat tietää, että sinä olit ollut minun lapsuusflammani ja laskisivat minusta leikkiä.»

»Eikö sitten sovi, että jollakin on ollut lapsuusflammaa, joka elättää itseänsä tanssimusiikilla.»

Siihen ei Alexis vastannut.

»Minkävuoksi sinä olit siellä?» kysyi hän. »Etkö sitten enää ole neiti Liwinin luona? Eikö siellä ollut paljon parempi?»

»Ei!»

»Me emme voi seistä tässä näin. Minun täytyy puhua sinun kanssasi, mutta minä en ollut ottanut lukuun tätä, minulla on vain ohuet kengät.» Hän pysäytti ohiajavan vuokra-auton ja työnsi Tildan edellään siihen.

»Minun täytyy saada selittää asia paremmin», maanitteli hän. Ohjaajaa hän käski ajamaan minne vain, katua ylös, toista alas, noin puoli tuntia, ehkä vain kaksikymmentä minuuttia, sitten ilmoitettaisiin varsinainen osoite, ja hän saisi hyvät juomarahat.

Alexis jatkoi:

»Minä jouduin suunniltani, kun näin sinut, Tilda. Sinä et tietysti usko minua. Minä kiroan koko tanssiaisia! Nuo tytöt, minä olen ilveillyt ainakin puolentusinan kanssa ja suudellut paria, vain uhmalla. Minä en siedä ketään heistä. Tiedän kyllä, että minua pidetään aivan verrattomana nuorena miehenä, kaikkien tulevien anoppien ihanteena, ja äitini alkaa jo katsella tulevaa morsianta. Mutta minussa on jotakin, joka ei sovellu laskelmiin.»

Hän hengähti hiukan. Tilda tunsi hänen hengityksessään imelää tuoksua. Katulyhdyn kohdalla hän näki myöskin, kuinka hehkuvan punaiset Alexin kasvot olivat. Pyöreät, kiiltävät silmät, jotka muistuttivat hänen äitinsä silmiä, tuijottivat suoraan eteen, tavallista kiiluvampina. Hänen suupielensä värähtelivät.

»Minä olen vain kaksikymmenvuotias, Tilda, mutta olen jo ehtinyt olla mukana jos jossakin. Sitä ei kannata sinulle kertoa. Kotoa saan rahaa niin paljon kuin tahdon, tai ainakin melkein. Isä on vain hyvillään, kun annan sen mennä. Mutta mihin minä olen antanut sen mennä, ulkomailla ja täällä? Minua ellottaa sen muisteleminenkin.»

»Kuka sinua pakottaa?» kysyi Tilda.

Alexis hätkähti.

»Oletko sinä tuhma?» kysyi hän vastaan. »Sitä en uskonut. Pakottaa?! Minulla on oikeus tehdä, mitä päähäni pälkähtää. Minä olen ollut tukkihumalassa, juopumuksesta sairaana, minut on kynitty puhtaaksi, olen pelannut pelipetturien kanssa ja iloinnut senlaatuisten ihmisten parissa, jonkalaatuisista sinulla ei ole edes aavistusta — jos tahdot tietää. Se on sitä ikäkautta nuoren miehen elämässä, sanoo isä. Hänestä on kaikki normaalia. Ja hän on oikeassa. Tämä kausi on pian lopussa, minä olen pian siihen kyllästynyt. Parin vuoden päästä olen kypsä menemään kihloihin neiti Oberonin tai jonkun hänen kaltaisensa kanssa ja tulemaan juuri siksi henkilöksi, miksi minut on alusta alkaen suunniteltu tulemaan. Käsitätkö sinä? Mutta se, sekin minua ellottaa! Viitoitettua tietä kulkeminen.»

Hän kumartui Tildan puoleen, joka istui liikkumattomana auton toisessa nurkassa. Hän antoi päänsä vaipua Tildan polville.

»Minä en ole ihan selvä nytkään», sanoi hän, »senvuoksi saatan puhua vapaasti. Tilda, koko maailmassa ei ole ketään muuta kuin sinä, jonka kanssa voin puhua niinkuin haluan! Tilda, rakas pikku Tilda!»

»Alexis raukka!» mutisi tämä.

»Niin, lellittele minua, sano minua raukaksi. Pane kätesi minun otsalleni, noin!»

Tilda pani kätensä hänen kuumalle otsalleen, ja Alexis rauhoittui, huokasi syvään ja jatkoi, sillä vaieta hän ei sittenkään osannut:

»Mikä hulluus minussa on? Pohjimmaltani en kelpaa huijaamaan ja heittämään hiiteen kaikkia seikkailuita; mutta tahdin mukaan marssiminen ja tuleminen pääkonsuliksi numero kaksi, sekin on minusta jollakin tavoin yhtä tympäisevää. Täytyy olla olemassa kolmas. Tilda, sinullako ja yksinkö sinulla on sen avain?»

Mutta se mielikuva mahtoi hänestä tuntua hassunkuriselta, sillä hän naurahti.

Hitaasti liukui auto katua ylös, toista alas, kuten oli määrätty. Eräässä käänteessä tunsi Tilda äkkiä, missä he olivat: he kulkivat Elman asunnon ohi. Hän kurottautui katsomaan. Aivan oikein, Elman makuuhuoneen ikkunasta näkyi tulta, ainoa heikko valoneliö koko suuren talon pimeässä seinässä. Se oli sama ikkuna, josta epätoivoinen ääni oli huutanut yöhön, joka oli hyvin samantapainen kuin tämäkin yö, niin raskas, niin täynnä epätietoisuutta. Tuo tuskanhuuto: »Tilda! Odota!» — kuinka usein se sittemmin olikaan hänen mielessään kaikunut. Se oli sitä laatua, jota ei ikinä unohda.

»Sinähän et kuule minua», sanoi Alexis nyrpeissään. »Mitä sinä katsot?»

»En mitään.»

Sillä se ei ollut mitään semmoista, josta olisi voinut puhua Alexin kanssa.

»Minun täytyy ajaa kotiin», sanoi Tilda.

»Joko sinä tahdot jättää minut?»

»Minä en kuitenkaan voi tehdä mitään sinun hyväksesi.»

»Et tahdo.»

»Jos voisin, tahtoisin.»

Mutta hän tunsi, ettei hän voisi antaa Alexille mitään todellista apua. Heidän sisässään, heidän välillään ja ympärillään oli varjoja. Tilda tiesi, että Alexin sydän, joka näennäisesti avautui hänelle, ei kuitenkaan kuulunut hänelle, se oli kaikesta huolimatta kaukana poissa.

Alexis muutteli asentoansa levottomana, tuli vielä lähemmäksi Tildaa, painoi polttavaa päätänsä vielä lujemmin hänen polviansa vasten. Mitä hän tahtoi, mitä hän odotti? Hyväilyjäkö, lohduttelua, suudelmia? Paljasta kättänsä vasten tunsi Tilda hänen karhean tukkansa ja tunsi kiusausta vain ojentaa sormiansa ja silitellä tätä tukkaa, koskettaa päätä, jota niin ristiriitaiset ajatukset ahdistelivat — ja hän ymmärsi myöskin, mitä se kiusaus sisälsi. Hän tunsi sisässään paisuvan jotakin uutta, mahdin, jota hän ei ollut ennen tuntenut, ja joka saattoi temmata hänet mukaansa, ellei hän pitänyt varaansa.

Ja ellei hän välittänyt pitää varaansa? Jos hän päinvastoin vain antoi perään, antoi, mitä Alexis halusi, hetken lohdutusta, suudelmia, huomenna merkityksettömiä?

Äsken naurahti Alexis, ja se oli ollut ilkeä naurahdus. Koko tanssiaisillan oli Alexis kieltänyt hänet. Ei edes pientä, salaista tuttavuudenhymyä ollut uskaltanut antaa tanssiessaan ohi toisten kanssa. Mutta nyt hän odotti kuitenkin Tildalta jotakin ja kiusasi häntä.

Äkkiä istahti Alexis taas pystyyn asentoon, ja häntä puistatti niinkuin palelevaa. Pyöreät silmät eivät enää tuijottaneet eteenpäin, suu ei enää värissyt. Hän katsoi suoraan Tildaan, läheltä, ahmaisi katseillaan koko hänen kasvonsa ja katsoi katsomistaan. Mutta se ei kuitenkaan saattanut Alexia lähemmäksi häntä, tuntui Tildasta, päinvastoin. Se mitä Alexis katsoi, ei ollut Tilda, vaan jotakin, jonka hän yksin mahtoi tuntea.

»Niin, Tilda», sanoi Alexis, »sinuthan minulla pitäisi olla, etkö käsitä sitä itse? Se on kirjoitettu — mutta kuitenkin on kirjoitus väärä. Avio ei ikinä voi tulla kysymykseen meidän välillämme. Se on hävitöntä sanoa, mutta emmekö voi olla täysin tosia? Minä en kuulu niihin, jotka tekevät muuta kuin mitä maailma heiltä odottaa, kuinka hurjistelenkin tai olen hurjistelevinani. Kenties on toisia, jotka murtautuvat vapaiksi, mutta en minä. Ei, Tilda, meidän välillämme ei synny aviota. Mutta minä olen rakastunut sinuun, sen voin sanoa, ja olen ollut ensi kerrasta saakka, kun sinut näin pikkutyttönä merimiespuvussa. Minä uneksin sinusta öisin, niin, ja päivisinkin. Sinä et tiedä, kuinka paljon olet ollut minun seurassani! — ja joka kerta, kun tapaan sinut, on asia aina sama. Ja sinä, älä kiellä, niin on sinunkin laitasi ollut! Me kuulumme yhteen! Ottakaamme vain asia niin kuin se on.»

Sitten naurahti hän taas, samanlaisen lyhyen naurahduksen, joka kuului niin ilkeältä.

»Ja nyt minä suutelen sinua», sanoi hän.

Hän heittäytyi Tildaa kohti, painoi häntä auton nurkkaa vasten ja etsi hänen suutansa. Mutta Tilda työnsi hänet takaisin. Tämä ei enää ollut Alexis, tämä, ei hänen Alexinsa. Uusi, vieras ihminen vaati jotakin, jonka vuoksi hän tahtoi Tildaa unohtamaan sen Tildan, todellisen Tildan, joka oli kerran ollut lapsuuden Alexin oma.

Mutta Tilda ei unohtanut. Ikäänkuin Elman valaistu ikkuna olisi ollut merkkituli, muisti hän omat sanansa Elmalle: »Minä aion hoitaa vapauttani...» Ja hammasta purren taisteli hän sen vapauden puolesta Alexin väkivaltaa vastaan.

He kamppailivat ääneti, Alexis ei ollut paljon väkevämpi Tildaa. Nyt oli kaikki muuttunut hänelle leikiksi, ilkeäksi leikiksi, haluksi voittaa, pakottaa ja nöyryyttää, rangaista Tildaa kaikesta pahasta, mitä hän oli kokenut kaukana hänestä. Tilda kuuli hänen pilkallisen huohotuksensa ihan kasvoillaan.

Surusta ja suuttumuksesta parkaisten sai Tilda riuhtaistua itsensä irti, kääntyi ja antoi hänelle läiskähtävän korvapuustin samalla kun ajaja, joka oli kuullut hänen yrittävän aukaista vaununovea, pysäytti vaunun katukäytävän viereen.

Tilda hyppäsi ulos.

»Ajakaa vain edelleen, olkaa hyvä», sanoi hän ja kuuli itse, kuinka hänen äänessään oli Elman hillityn kylmä sävy mainitessaan Paschin talon numeron Florankadun varrella. Sitten hän painoi oven kiinni katsahtamatta Alexiin, joka ei enää hiiskahtanutkaan, ja juoksi pois lumisohjossa.

»Elma», ajatteli hän vain, »Elma, Elma!»

Hänen teki mielensä sinne, hän olisi tahtonut sanoa: »Tänään olen käsittänyt jotakin! Älä enää milloinkaan ole levoton minun tähteni.»

Hän olisi tahtonut sanoa myöskin: »Anna anteeksi! Minä en milloinkaan ennen tiennyt, kuinka paljon sinä annoit minulle.»

Vasta saapuessaan hengästyneenä kotiovelle muisti hän Libertin.

Ulko-oven avain oli Tildalla, ja varmaankaan ei Libert ollut yrittänyt herättää ketään päästäkseen sisään. Hän oli epäilemättä odotellut pakkasessa ja lumessa tallustellen nuottikotelo ja viululaatikko kainaloissaan. Ja aivan oikein, tuolla hän tulikin eräästä porttikäytävästä kadun toiselta puolen, missä hänellä oli ollut hiukan suojaa säätä vastaan.

»Jahah, sinä olet täällä nyt», sanoi Libert. »Eihän se sentään niin kovin kauan kestänyt.»

»Mitä kello on?»

»Kolme.»

Hän ei ollut viipynyt siis tuntiakaan. Libertin levollisuus rauhoitti häntä.

Libert sanoi:

»Aika korea lumisade. Salissa on vielä valoa, uutimet eivät ole alhaalla, minä seisoin katselemassa lumihiutaleita, kun ne kulkivat ohi kellervän valon. Äiti se kai siellä valvoo.»

9.

Rouva Murius tuli heitä vastaan eteiseen; hän oli pitänyt teetä lämpimänä heitä varten. Mutta hän ei ollut valveilla ainoastaan sen vuoksi. Levottomana hän katsoi Tildan kasvoja, jotka ilmaisivat mitä suurinta väsymystä, tai ehkä jotakin enempää, jotakin muuta ja enempää, kun tytön silmänalustat olivat niin mustilla renkailla.

Mahdollisimman kauan viivytti hän sentähden sanottavaansa, niin kauan, että lapsi ainakin ehti saada hiukan lämmintä sisäänsä ja istua muutaman minuutin levossa.

Mutta kovin kauan ei hänen sopinut sitä viivytellä:

»Tilda, on tullut sana neiti Liwiniltä. Hän on hyvin sairas.»

Hulda oli soittanut, mutta niin myöhään, että Tilda ja Libert jo olivat olleet matkalla Oberonin tanssiaisiin ja Hulda oli silloin sanonut, ettei neiti Liwin sallinut soitettavan sinne. Mutta ellei Tilda-neiti tullut kotiin perin myöhään, olisi kyllä hyvä, jos hän soittaisi. Hulda luuli, että neiti Liwin odotti.

Sitten hän oli soittanut uudelleen puoliyön aikana ja sitten kello kaksi ja vihdoin nyt vähän aikaa sitten. Neiti oli tullut levottomaksi Tildan vuoksi, sanoi Hulda. Hän kuvitteli, että tytölle tapahtui jotakin tai että hän oli jossakin vaarassa ja tahtoi tavata häntä. »Ne on kai kuumehoureita, tietenkin», oli Hulda sanonut.

Tilda huusi:

»Minun täytyy heti päästä sinne!»

»Kun Hulda vain saa tietää, että tulet, tulee hän avaamaan ulko-oven.»

Elma Liwin oli ollut vuoteen omana jo muutamia päiviä. Se oli alkanut kuumeella, joka oli pian kohonnut huolestuttavan korkealle. Hulda oli omalla uhallaan kutsunut lääkärin, ja neiti oli siihen mukautunut.

»Nyt minä voin kuolla», oli hän sanonut palvelijalle. »Lääkärin avulla tai ilman sitä, on minulle samantekevää: kaikki on valmiina.»

»Tuhmuuksia», vastasi Hulda.

Mutta kun lääkäri kävi toisen kerran, oli hän hyvin huolestunut, kutsui Huldan syrjään ja määräsi sairaanhoitajattaren hankittavaksi niin pian kuin mahdollista. Sairaanhoitajatarta odotettiin nyt seuraavana aamuna.

Sairaan selän ja niskan taa oli asetettu tyynyjä päällekkäin, jotta hänen olisi helpompi hengittää. Elma Liwin makasi hiljaa ja katsoi huoneen kattoon, joka oli pimennossa. Hänen mieleensä tuli muisto lapsuusajalta, jolloin vielä käytettiin öljylamppuja, silloin syntyi kattoon pyöreä, alati väräjävä valorengas sen kohdan yläpuolelle, missä lamppu seisoi. Se muistutti lukemattomien pienten valohiukkasten tanssia, niin pienten, ettei niitä voinut erottaa toisistaan. Saattoi nähdä vain niiden kaikkien yhteisen värinän. Hän oli pitänyt siitä paljon.