Part 7

Sileästi taaksepäin kammattu, kiinteästi kiristetty musta tukka korosti kasvojen luonnollista kauneutta, mutta samalla ikäänkuin ujostelematta riisui ne alasti. Niskan hiusvanteesta riippui sikermä helmihelyjä, mutta kasvojen puolella ei ollut mitään, ei edes korvarenkaita. Myöskin kaula oli paljas. Nämä sileät kasvot ja paljas kaula tuntuivat riisuvan alasti ujostelemattoman, välinpitämättömän ihmisen huolimatta niskan helmiryöpystä ja puvun kultabrokadikehyksestä — jota pukua muutoin tuskin saattoi verhoksi sanoa. Ja nämä alastomat kasvot ilmaisivat täydellistä tunteettomuutta, silmät puhuivat kalsean kostonhaluisesta ihanteettomuudesta.

Tämä ihminen herätti Elma Liwinin kateutta. Hänessä ei ollut mitään teeskentelyä, ei mitään salattua, ei mitään häikäilyä. Hänen olentonsa huonoinkin puoli oli huolettoman avoimesti esillä. Ei jälkeäkään mistään ajatuksesta tai empimisestä, ei mitään kamppailua. Niin äärettömän yksinkertaistettu elämä! Kuinka saattoi semmoiseen päästä?

Siinä täytyi kaikesta huolimatta kuitenkin olla jonkinlaista onnea. Siinä täytyi olla riemun hetkiä, jommoisia me muut emme aavista, ajatteli hän.

Nuoren kaunottaren ympärillä hääräili kolme hännystakkista miestä. He kerjäsivät armonosoituksia, kukkaa hänen viuhkastaan, keveää lyöntiä nenälle hänen sormistaan, jotakin virnistystä. — Hänellä ei ole siitä aavistustakaan — ajatteli Elma — mitä merkitsee olla sellainen, jota ei kukaan pysyväisesti halaja.

Kunpa voisi lähestyä tuota valiota, tehdä hänelle kysymyksiä, tunkeutua hänen sieluunsa! Saavuttaa hänen viehätysvoimansa salaisuus — tai vielä enemmän, seurata häntä, saada nähdä, kuinka hän asuu, kuinka hän käyttäytyy ollessaan yksin. Saada tunti tunnilta tarkata hänen päiviänsä, tietää kaikki.

Elmasta tuntui, että he piirre piirteeltä oikeastaan olivat yhdennäköiset, nuori kaunotar ja hän itse. Niin paljon kuin kaksikymmenvuotias voi olla nelikymmenvuotiaan näköinen, kaunis jokapäiväisen näköinen, keinotekoinen sen näköinen, joka oli antanut taivaan tuulten mielin määrin tuivertaa hiuksiansa ja hipiäänsä.

»Minun tyttäreni hän kuitenkaan ei voi olla», ajatteli Elma äkkiä. »Ei, ei, minun tyttärenihän on vielä vain lapsi.»

Ja varmuus siitä tuotti tavattoman vapautuksentunteen ja palautti Elman taas todellisuuteen.

Elma oli johtokunnan jäsen muun muassa eräässä yhdistyksessä, joka toimi eksyneiden nuorten naisten pelastamiseksi. Hän oli kuullut monenlaisia kohtaloita; hän tunsi verraten hyvin näiden olentojen tavallisimman ulkonaisen elämänjuoksun sekä ylemmillä että alemmilla yhteiskunnan portailla. Hänen oman lapsensa muisto, joka odottamatta kuin isku kasvoihin, oli kohdannut häntä täällä ylellisyysnautinnon tyyssijassa, sai hänet äkkiä selviämään ja pöyristytti häntä.

»Te olette hyvin miettiväinen, neiti Liwin», huomautti Bourgsten.

»Anteeksi», vastasi tämä, »jos vaikutan hajamieliseltä. Olen tottumaton olemaan ulkona ja varsinkin tämänlaatuisissa paikoissa.»

»Sinä et ole elänyt, Elma», sanoi Rick. »Sitähän minä aina sanon!»

»No niin, ehkäpä en», vastasi neiti Liwin.

Koska niin tahdotaan, niin olkoon, ajatteli hän.

Bourgsten kumartui hiukan häntä kohti:

»Sitä minä en usko», sanoi hän hiljaisella äänellä.

7.

Tämän jälkeen kääntyi Bourgsten useammin Elman puoleen. Vähitellen hän sai keskustelun aloille, jotka saattoivat kiinnostaa myöskin Elman mieltä. He puhuivat Italiasta, missä Elma oli kerran ollut, hänen lukemistaan kirjoista, jopa kudontamalleista ja pitsiompelusta, josta Bourgsten ei sanonut suuria ymmärtävänsä — itse asiassa ei hän siitä ymmärtänyt mitään — mutta josta hän kuitenkin väitti haluavansa kuulla kerrottavan. Vielä enemmän huvitti häntä, vaikkei hän sitä sanonut, nähdä Elman kasvojen kirkastuvan, nuorentuvan, nähdä epäluuloisten silmien tyyntyvän ja seestyvän, kun oltiin aloilla, joita hän vallitsi. Elma lausuikin silloin ajatuksensa erittäin hyvin.

»Tuo ihminen ei ole tuhma», ajatteli Bourgsten. »Hänen elämänsä on vain jollakin tavoin mennyt vinoon.»

Bourgsten etsi jotakin johtoa arvoituksen ratkaisuun; hän sattui tuntemaan Elman toisen veljen ja johti keskustelun sukuun, sai vanhan tuomiorovastin talon jälleen esiin. Mutta Elma ei päästänyt ketään vastaanottohuoneita sisemmälle. Täytyi ajatella tavallista vanhanaikaista kotia, sitä tyyppiä, joka aina pidetään esillä esimerkkinä: kodikkuusmuseo, jossa esineiden todellista historiaa ei koskaan kerrota.

»Ihanaa!» huudahti Rick, joka oli suurkaupungin lapsi. »Ettäkö te leivoitte kaikki kotona? Ja kudoitte yksin lakanatkin?»

»Siihen aikaan», kysyi Bourgsten, »tanssi kai neiti Liwin kernaasti?»

»En kernaasti», vastasi hän.

»No, se kai sentään oli tavatonta nuorten naisten keskuudessa», huomautti Bourgsten.

»Minä en luule olleeni tavallisinta laatua.» Rick huomautti siihen:

»Et, sen kyllä uskon! Kenties et koskaan ole ollut edes rakastunut!»

Elma vastasi, hiukan jäykästi:

»Minulla oli kai pienet elämykseni, minullakin.»

Mitä rohkeutta antoikaan Bourgstenin läsnäolo hänelle! »Pienet elämykseni.» Elma kuuli itsensä aivan rohkeasti esittävän tätä omissa silmissään vain naurettavaa käsitettä. Nuorten tyttöjen pienet elämykset, mitä ne olivat muuta kuin jotakin teennäistä, ylimalkaista haaveilua, salaa säilytetty kotiljonkiruusu, kuutamokävelyitä, jokin rekiretki kaupungin suosituimman kavaljeerin rinnalla? Sopiva ottaa suojaksi asialle, josta kukaan ei saanut mitään tietää — hänen todellisesta nuoruudestaan.

»Sinä et ole koskaan kertonut mitään», sanoi Rick.

»Mitäpä niissä on kertomista — pelkkiä pikkujuttuja», vastasi Elma kartellen.

Rickin kuulematta mutisi Bourgsten.

»Sitäkään en usko.»

Puoliyön aikaan he lähtivät pois. Elma katsoi ympärilleen nähdäkseen vielä sen kauniin tytön, mutta tämä näytti jo menneen. Pöydän ääressä, missä hän oli istunut, oli seurue käynyt hyvin äänekkääksi. Uusia pulloja tuotiin. Pöytä oli täynnään kuihtuneita kukkia, tahraisia laseja. Eräs naisista oli ilmeisesti juopunut. Elma Liwin tunsi omituisen ankaraa tyydytystä siitä, että tyttö ei enää ollut seurassa, niin vähän luultavaa kuin olikin, että hän vain olisi lähtenyt kotiin ajoissa, kuten ainakin kiltti mammantyttö.

Bourgsten saattoi naiset hotelliin ja hyvästeli kohteliaasti toivottaen pikaista tapaamista.

»Ehkäpä huomenna», ehdotti Rick.

»Ei, ikävä kyllä. Huomenna lähden Amerikanlaivalla pitkälle matkalle sekä Pohjois- että Etelävaltioihin, ensi aluksi.»

Elma palasi Tukholmaan, jokseenkin tyytyväisenä matkaansa ylimalkaan, mutta ei juuri levähtäneenä. Hän asettui jälleen pieneen asuntoonsa. Hulda oli asettanut kaikki siellä hyvään järjestykseen ja otti hänet vastaan tyytyväisenä, vaikka lausuen kuitenkin kaipaavansa neiti Brunjohannia, jonka huone nyt oli tyhjänä. Elma myönsi, että asumus oli liian suuri hänelle yksinään, mutta jätti asian kuitenkin silleen. Vuokra ei ollut erikoisen rasittava, ja hän aikoi tuonnempana etsiä jonkun uuden asuinkumppanin. Rick ei voinut tulla kysymykseenkään. Jo se, että Rick ja hän täst'edes olivat jakamassa Bourgstenin ystävyyttä, vieläpä siten, että Rickillä oli eittämättömät edut, joita hän valppaasti piti esillä, tuntui Elmasta sekä naurettavalta että kiusalliselta. Oli kuin hän, Elma Liwin, olisi kilpaillut jonkun Rickin kaltaisen kanssa tuosta Bourgstenista — joka, ulkonaisesti katsoen, oli vain satunnainen tuttavuus.

Erik Bourgstenin uudelleen tapaamista hän ei ottanut lukuun. Tämän pelkkä olemassaolo, se ymmärrys, jota hän oli osoittanut, riittivät Elmalle. Sitäpaitsi Bourgsten viipyi nyt ehkä yli vuoden Euroopan ulkopuolella. Elma koetteli ajatella asiaa ilman tunteilua. Oliko hänellä missään tapauksessa tilaa todelliselle uskotulle elämässään? Ei, ei Bourgstenille enempää kuin muille.

Talven kuluessa järjestettiin uudelleen kutomoyritys, jossa neiti Liwin oli ollut toimessa kolmetoista vuotta, ja hänelle tarjottiin yhtä johtajan paikkaa. Se merkitsisi hänelle tuntuvaa työtaakan lisäystä, mutta hän suostui siihen empimättä. Oli nähty, että hän usein oli kyennyt keksimään omaperäisyyttä ja taitoa nuorissa, vielä aloittelevissa taiteilijattarissa, ja että hänen luottamuksensa heihin myöskin oli innoittanut heitä. Hiljaisella tavallaan, jota olisi voinut pitää ujoutena, vaikka se tuntui olevan ristiriidassa hänen työreippautensa kanssa, oli hän henkilökunnan keskuudessa tullut verraten suosituksi. Hänen itsetuntonsa oli äärettömän herkästi loukkaantuva, se tiedettiin, ja jotkin kiivauden purkaukset olivat väliin aiheuttaneet kahnauksia; mutta sopivampaa johtajaa ei missään tapauksessa tällä hetkellä ollut saatavana.

Sanomalehdet mainitsivat yrityksen uudestijärjestelyn ja johtajan valinnan tavallisin kunnioittavin lauseparsin ja julkaisivat neiti Liwinin kuvan. Kuva esitti komeaa, tummaan sileään silkkipukuun puettua naista, joka katsoi suoraan eteensä, sillä niin oli valokuvaaja tahtonut. Kasvot olivat jokseenkin leveät, leuassa selvästi esiintyvä arvovallan piirre.

»Minä olen isäni näköinen», ajatteli Elma kuvan nähdessään.

»Kuka oli oikeastaan isäni?» kysyi hän itseltään, edessään useita kuvia sekä isästään että itsestään eri ikäkausilta. Mistä aiheutui ankaran despoottinen, kova piirre hänen ulkomuodossaan. Ihan nuorena ei isällä sitä ollut, sen näki ylioppilasaikaisen valokuvan melkein lyyrillistä tunnetta ilmaisevista piirteistä. On täytynyt olla kamppailun vuosia, salaisen taistelun vuosia, jotka olivat muuttaneet kaikki. Hempeyden sijaan oli tullut valtainen rakkaus saavutettuun päällikköasemaan, oman minuuden ehdottomaan arvovaltaan. Siinä näkyi myöskin yhä enemmän talonpojan ahnautta ja pelkoa luovuttaa käsistään pienintäkään etua.

»Ei, minä en ole hänen kaltaisensa», torjui Elma.

»Tai tulenko sittenkin lopulta kulkemaan samaa tietä kuin hän?»

»No, jos niiksi on, niin olkoon!» Ensimmäistä kertaa Elma ajatteli kiitollisuudella ennen inhoamaansa isää: »Häneltä minä lopulta sittenkin olen saanut voimani», ajatteli hän, »niin peräti tarpeellisen voiman.»

Hän jatkoi mietiskelyänsä: »Ihmisellä on vain kaksi tietä: kovuuden tai hempeyden. Minä tiedän, että usein tekee mieleni luopua kaikesta sisäisestä vastarinnasta, vain etsiä ihmisiä ja heidän elämäänsä, auttaa heitä heidän suruissansa, aukaista anteliaisuuden sulut. Muistan sen pojan, Muriuksen, joka yhteen aikaan kesällä tuli istumaan ja lukemaan minun vierelleni puistossa. Minä kiinnyin häneen, olen ollut pahoillani, etten tarjonnut hänelle apua tai tukea, jos hän sitä tarvitsi — ja sehän on luultavinta. Mutta minä istuin tylynä ja mykkänä, ja hän lähti pian pois niin auringottomasta seurasta.

— Mutta saatoinko muuta? Eikö minun tieni jo ollut viitoitettu, eikö se ollut viitoitettu alusta alkaen? Ilman sääliä tulivat kovuus ja umpimielisyys minun osakseni; kovuus muita samoin kuin itseäni kohtaan. Siunattu, armelias kovuus, joka suojelee ja peittää! Jos antaa perään yhdessä kohti, saattaa ehkä pian kaikki murtua. Isäni tiesi sen, ja vaikka rimpuilen vastaan, on minullakin jo tuomiorovastin ankara kivinaamio.

Elma jatkoi yksinäistä elämäänsä, jommoiseksi se jo vuosikausia sitten oli muodostunut. Myöskin Rickin aikana se oli yksinäistä. Nyt se oli muuttunut melkein luostarin hiljaisuudeksi. Tosin hänellä oli joskus vieraita: hänen taloutensa salli hänen osoittaa vieraanvaraisuutta, ja hän teki sen tinkimättä, samoin kuin tuomiorovastin talossakaan ei koskaan kitsasteltu, kun oli kysymys edustamisesta. Mutta kun vieraat kiitollisina olivat poistuneet, tai niinä monina iltoina, jolloin hänellä ei ollut vieraita eikä hän itse ollut vierailulla, istui hän, totutun tapansa mukaan, kun päivän kaikki työ ja ylimääräinen puuha oli lopetettu, mukavassa, suuressa nojatuolissaan, poltellen ja mietiskellen.

Tänä talvena hän oli alkanut polttaa sikaareja.

Uusi elementti oli viime aikoina tullut hänen mietiskelyihinsä: sen hampurilaisen tytön muisto. Elma ei ollut häntä unohtanut, ja monina iltoina palautuivat tytön julkean kauniit kasvot hänen mieleensä.

Tämän tuntemattoman kanssa antautui Elma kuviteltuihin keskusteluihin. Ne olivat kuin unia, puoliunia, jonkinlaista huumauksissa oloa. Hän kuvitteli ottaneensa tytön luokseen ankarain kehoittelukohtausten jälkeen: »Minä pidän huolta sinusta. Sinä olet nuori, sinulla on vielä pitkä tie edessäsi!» Hän kerjäsi tyttöä suostumaan hänen huollettavakseen, päästäkseen häntä suojelemaan.

Mutta aina hän sai julmia vastauksia. Aivan niinkuin luultavimmin todellisuudessa olisi käynyt, näki Elma tytön röyhkeästi nauravan hänelle vasten kasvoja: »Kuulkaa, etsikää huollettavaksenne oma tyttärenne, ettei teidän kerran ole pakko kerjätä häntä samalla tavalla!»

Tuntematon tahtoi poistua käärien kultabrokadiverhoansa kiinteämmin ympärilleen, ja Elma piti häntä kiinni: »Omako tyttäreni? Joutavia! Ettekö käsitä, että se on mahdotonta! Miltä näyttäisi, jos neiti Liwin esiintyisi mukanaan tytär, kolme- nelitoistavuotias, äkkiä ilmestynyt? Tiedättekö, kuka minä olen?»

Elma karkoitti taas nämä kuvitelmat. Ne olivat epäterveitä, nautintoa ja itsekidutusta samalla kertaa. Ne kiihdyttivät häntä, riistivät häneltä yölevon.

Hän oli päivä päivältä totuttaunut siirtämään maatapanoaikaansa yhä myöhempään, odottaen hetkeä, jolloin hän oli niin väsynyt, että varmasti luuli saavansa unta. Mutta joskus se ei sittenkään onnistunut.

Hän heittäytyi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti kuvitella olevansa lyijyä, pelkkää lyijyä. Hänelle oli sanottu, että tämä oli varma keino unen saamiseksi. Vain vaipua, vaipua, olla lyijyä. Mutta miksikä juuri lyijyä? Miksei ennemmin ilmaa, henkiolento, vapaa ihmissielu?

Hän muisti, kuinka hän kerran lapsena oli kulkenut sateen liottaman savipellon yli. Joka askelelta tarttui yhä enemmän savea hänen kenkiinsä, savimöhkäleet kävivät yhä raskaammiksi, ja vihdoin mahdottomiksi nostaa. Hän itki pelosta, pelto oli suuri, hän oli tullut keskelle sitä, eikä päässyt eteenpäin. Hän riisui kenkänsä välittämättä mahdollisista nuhteista tai rankaisusta, ja juoksi kappaleen matkaa; mutta pian savi alkoi tarttua taas ja kasvaa suuriksi möhkäleiksi.

Hänen päänsä yllä lensi lintuja. Ne laskeutuivat hiukan alemmaksi ja kohosivat taas ylös, ja hän kurkoitti käsiänsä niitä kohti. »Oi, jos pääsisin lentämään, olisin vapaa!»

»Oi, vapautus!» ajatteli Elma heittelehtien vuoteellaan kyljeltä toiselle, kun ei enää jaksanut maata liikkumattomana, olla lyijynä: »Vapautus! Suodaanko sinua minulle milloinkaan?»

KOLMAS OSA

1.

Erik Bourgsten viipyi matkoillaan melkein kokonaisen vuoden. Rick Brunjohann väitti saaneensa pari kuvakorttia häneltä, mutta Elmalle hän ei ollut antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään, eikähän hänellä, sen myönsi Elma itsekin, ollut siihen mitään aihetta.

Uudenvuoden aikaan Elma alkoi huomattavasti surkastua. Hänen ystävänsä näkivät sen ja pakottivat hänet vastusteluista huolimatta menemään lääkärin luo. Elma valitsi silloin erään arvossapidetyn naislääkärin.

Perusteellinen tutkimus osoitti, että neiti Liwinillä ei suinkaan ollut niin rautainen terveys kuin hän oli kuvitellut tai tahtonut kuvitella. Muutamat elimet olivat heikkoja tai epäiltäviä. Hermosto ei myöskään ollut virheettömässä kunnossa.

Kun he olivat palanneet tutkimushuoneesta vastaanottohuoneeseen, kysyi lääkäri hyvin ystävällisesti:

»Eikö teillä ole mitään, joka teitä huolettaa, joka teitä kalvaa?»

»Ei laisinkaan mitään», vastasi Elma. »Taloudellinen asemani on hyvä ja työni minulle sangen rakasta.»

Lääkäri hypisteli pikkuesineitä kirjoituspöydällään. Hän ei kuitenkaan etsinyt mitään niistä, vaan muuta, paljon vaikeampaa: sopivia sanoja. Hän tunsi monen naiskohtalon salaisen vamman ja oli vähitellen tullut huomaamaan, että oli viisainta käydä käsiksi suoraan itse haavaan. Tällä kertaa se tuntui hänestä kuitenkin tavattoman vaikealta.

»Neiti Liwin», sanoi hän vihdoin ja katsahti ylös. »Teillä on ollut lapsi, kuten olen havainnut.»

Elma Liwin punastui ja kalpeni. Hän oli tosin ajatellut, että sen seikan voisi havaita, mutta edellyttänyt, että ainakin naislääkäri olisi kyllin hienotunteinen sen sivuuttaakseen. Hän kysyi karsaasti:

»Onko välttämätöntä vetää sitä asiaa tämän yhteyteen?»

Toinen vastasi tyynesti, ja piti nyt käsiänsä liikkumattomina ristissä pöydällä, ikäänkuin suggeroidakseen suurempaa levollisuutta:

»Uskokaa minua, minä en kysy sitä minkäänlaisesta uteliaisuudesta. Tämä meidän keskustelummehan sitäpaitsi on luonteeltaan luottamuksellinen.»

Väkinäisesti Elma vastasi:

»No niin — on.»

»Elääkö lapsi?»

Elma vastasi empimättä:

»Se kuoli muutamien päivien vanhana.»

»Oliko se teille suuri suru?»

»Ei, se oli helpotus.»

»Se asia ei siis teidän käsittääksenne ole voinut raskauttaa teidän elämäänne?»

»Ei vähääkään», vastasi Elma kuivasti.

»Hyvä, minä etsin vain jotakin johtolankaa. Pelkään, että te ette halua puhua ihan avoimesti minun kanssani, neiti Liwin. Minä uskoisin, että se teille kuitenkin olisi ollut hyväksi. Pääasia on joka tapauksessa, että nyt hoidatte terveyttänne.»

Elma poistui lääkärin vastaanottohuoneesta käsissään reseptejä ja mielessään päätös, ettei ikinä enää kävisi tämän lääkärin luona, sekä ruumiissaan huimauksen tunne, joka pakotti hänet ottamaan auton kotimatkalle. Tohtori oli muun muassa puhunut pienen leikkauksen mahdollisesta välttämättömyydestä, jollei juuri heti, niin tuonnempana. Sitä Elma päätti lujasti karttaa. Hän ei ollut ennen usein ajatellut kuolemaa. Nyt kummastutti häntä, että niin luonnollinen ajatus oli ollut hänelle niin vieras. Nyt se oli hänen edessään. Hänen ylistelty, rautainen terveytensä oli ollut petosta ja itsepetosta. Ei hänen isänsä eikä äitinsä ollut elänyt erin vanhaksi, ja hänen vanhin veljensä oli kuollut noin viidenkymmenen ikäisenä, aivan äskettäin, hänen itsensä vuoro saattoi tulla milloin tahansa. Kummallista, ettei se ollut selvinnyt hänelle jo kauan sitten!

Ei, kuolema ei häntä kammottanut. Kuoleman ajatus saattoi häntä kotiin, otti paikkansa hänen olemuksessaan ja jäi sinne, ikäänkuin uusi vuokralainen olisi muuttanut taloon.

Työpaikallaan hän ei siitä puhunut mitään. Siellä oli hänellä enemmän vastuunalaisuutta ja huollettavaa kuin milloinkaan ennen. Mutta hän teki tehtävänsä niinkuin pitikin. Ystäville, jotka olivat saaneet hänet käymään lääkärissä, hän sanoi, että hänellä oli vain vähäpätöisiä vammoja, jotka pian korjautuisivat. Talvi kului, hän ei käynyt huonommaksi, lääke teki kai vaikutuksensa. Lääkäri oli neuvonut häntä parin kuukauden kuluttua tulemaan uudelleen, mutta hän laiminlöi sen. Kun kevät vihdoin tuli, matkusti hän sen sijaan erääseen kuuluisaan kylpylään Saksaan ja palasi sieltä, ainakin omasta mielestään, täysin terveenä. Varsinaista kylpylähoitoa hän ei tosin ottanut, kun ei halunnut toista kertaa joutua lääkärin tarkastettavaksi, mutta hän joi oman ymmärryksensä mukaan ja onnenkaupalla kiitettyä terveysvettä, kylpi ja hengitti vuoristoilmaa. Hän tahtoi tulla terveeksi. Kuolemanajatus ei ollut häntä pelästyttänyt, mutta hän tahtoi näyttää itselleen, että pystyi toteuttamaan, mitä tahtoi. Ei edes kuolema saanut käydä häneen käsiksi ennenkuin hän itse siihen suostui. Niin karkoitettiin jo kotiutunut viikatevieras taas ulos asunnosta.

Sen kesän viimeisinä viikkoina Elma käyskenteli jälleen, kuten edellisenäkin kesänä, Humlegårdenin lehmusten ja vaahterain alla ja istuskeli penkillä iltapäivisin. Hänestä tuntui nyt ikäänkuin hän olisi palannut hyvinkin kaukaa. »Vain yksi vuosi», ajatteli hän, »kuinka nopeasti vuodet ovat alkaneet kulua!»

»Kun kuolemanajatus vielä oli seuralaisenani, tuntui minusta jokainen päivä mittaamattoman pitkältä; mutta nyt, kun olen jälleen voimistunut, tunnen, että kallis, milloinkaan palajamaton aika on mennyt luotani, kuin olisi se ollut yksi ainoa päivä! Ja minunhan täytyy vielä ehtiä niin paljon! Minä tahdon saada jotakin tehdyksi. Minä tahdon — niin en tiedä edes itse mitä, mutta minun täytyy ehtiä saada se valmiiksi. En tiennyt ennenkuin nyt, että vain eläminen sinänsä saattoi tuntua niin voimakkaalta tarpeelta.»

Eräänä aamuna hän näki sanomalehdessä, että Erik Bourgsten oli palannut maailmanmatkaltaan. Häntä haastateltiin, ja hän antoi tietoja mitä erilaisimmista oloista: kertoi ruotsalaisten saavutuksista, kangastavista mahdollisuuksista tai varoitti erinäisistä uhkarohkeista yrityksistä. Elma huomasi, että Bourgsten tuntui suuremmassa määrässä, kuin Elma oli aavistanut, olevan mies, jolla oli suhteita monella taholla, joka oli harkitseva ja laajakatseinen. Se ilahdutti häntä, täytti hänen mielensä ylpeydellä. Kutsu niiden tuttaviensa luo, joiden luona hän ensimmäisen kerran oli tavannut Bourgstenin, herätti hänessä iloisen aavistuksen, että he kenties tapaisivat toisensa jälleen.

Kalliit hampurilaiset kengät tulivat esiin pahvikotelostaan, jossa ne olivat olleet yli vuoden; musta ja valkoinen, pääskysen kiiltävää asua muistuttava pariisilaispuku oli vielä melkein kuin uusi. Elma iloitsi nähdessään omat kasvonsakin peilistä kuin nuortuneina. Hänestä tuntui, että hänen oli täytynyt olla sairaana paljon kauemmin kuin itse oli tiennyt ja että hän vasta nyt vihdoin oli tullut lopullisesti terveeksi.

Neiti Liwin tuli juhlaan, joka oli toimeenpantu Bourgstenin tervetuliaisiksi, kaikkein ensimmäisten joukossa. Bourgsten itse ei ollut vielä saapunut. Mutta ovet avautuivat yhtämittaa, ja yhä useampia vieraita tuli. Taas avautuivat ne, rouva Alexandra Pasch, vitivalkeaan puettuna, liukui sisään. Vieraita oli silloin salissa jo kylliksi monta valmistaakseen hänelle arvokkaan vastaanoton, mutta ei vielä niin lukuisasti, että hän olisi hukkunut joukkoon. Hänestä tuli heti huoneen keskipiste. Elma kuuli jonkun puoliääneen mainitsevan, että pääkonsuli Pasch oli osamiehenä Bourgstenin suurissa liikeyrityksissä. Alexandra Pasch liukui huoneessa yhden luota toisen luo, hymyili, piti hyvinhoidettua, ymmärtäväistä pientä päätään hyvin suorassa, lukuunottamatta niitä viehkeitä, pieniä nyökkäyksiä, joita hän soi kaikille yhtälailla.

»Neiti Liwin, kuinka hauskaa. Me olemme kovasti kaivanneet teitä Samariitissa.»

Tätä naista kohtaan Elma oli ollut karhean epäkohtelias, julkisesti syyttänyt häntä oikeastaan ilman syytä, laiminlyönyt kiittämisenkin jalomielisesti lähetetyistä sovinnon kukkasista. Mutta pelkkä Alexandra Paschin näkeminenkin sai hänet kuitenkin uudelleen haarniskaan. Huolimatta siitä, saapuisiko Bourgsten vai ei, tuntui hänestä jo nyt, että illan täytyi mennä pilalle.

Pöydässä oli sattuman julmuus tai isäntäväen ymmärtämätön huolenpito vierasten sijoittamisesta asettanut Elma Liwinin aivan lähelle, melkein vastapäätä Alexandra Paschia. Bourgsten johti pöytään emäntää, ja rouva Pasch istui hänen toisella puolellaan. Bourgsten oli tullut viime hetkellä pyydellen anteeksi, tervehtien sinne tänne sattumoisin, jättäen kuitenkin useimmat tervehtimättä, ei tahallansa, vaan kiireen vuoksi, kun näet salin ovet juuri avattiin. Sivuutettujen joukossa oli ollut Elmakin, mutta kun Bourgsten pöydässä huomasi hänet, nyökkäsi hän heti tuttavallisen ystävällisesti.

Rouva Pasch näki sen ja hymyili. Kuinka viehättävää mahtoikaan neiti Liwinistä olla se, että sai ikäimmen yksinäisessä, ilottomassa elämässä tuttavuuksiensa joukkoon lukea kaikkien huomaaman ja suosiman Erikin. Niin tulkitsi Elman ilkimielisyys toisen ajatukset. Elma käänsi pois katseensa eikä koko päivällisten aikana enää katsahtanut heihin.

Hän ei kuullut Bourgstenin kysymystä:

»Tuo neiti Liwinhän kuuluu olevan sangen etevä nainen.»

»Hyvin etevä», vastasi Alexandra, joka ei tuntenut muita kuin eteviä henkilöitä.

»Hänellä on sangen mielenkiintoiset kasvot.»

»Hyvin mielenkiintoiset.»

»Minä olen huomannut, että hän seuraa tarkoin mukana, vaikka se tapahtuukin hiukan altakulmin.»

»Niin minustakin on aina tuntunut», vastasi Alexandra ja levitti pyöreitä linnunsilmiänsä merkiksi, että hänen viisautensa oli toiminnassa. »Minä luulen, Erik, että hänellä on nurinpäiset käsitykset ihmisistä. On sääli, ettei hän ole saanut hyvää miestä ja lapsia. Minulla on itselläni hyvin paljon iloa pojastani.»

»Sinä olet erinomainen olento, Alexandra», sanoi Bourgsten, »ja me tiedämme kaikki, ettei kukaan ole sinun veroisesi.»

Mutta päivällisten jälkeen meni Bourgsten Elma Liwinin luo ja sai tämän mukaansa istumaan eräälle sohvalle.

Elma oli käyttänyt aterian aikaa verratakseen itseänsä kaikkiin seuran naisiin. Useimmat olivat paremmin puettuja kuin hän, mutta ei silmiinpistävästi — musta ja valkea pariisilaispuku piti kyllä puoliaan vielä. Läheskään kaikki eivät näyttäneet olevan niinkään vilkkaita pöytätovereita kuin hän. Hänen molemmat pöytäkavaljeerinsa olivat olleet kohteliaita, keskustelu ei ollut käynyt kiusallisen kankeaksi. Elma uskaltautui juomaan hiukan enemmän viiniä kuin tavallisesti ja tunsi sen vaikuttavan vapauttavasti. Hän rohkeni tehdä pari huomautusta erään päivänkysymyksen johdosta, hyvinkin erilaista, kuin useat arvatenkin olisivat tehneet samasta asiasta. Hän lausui oman, hiukan kirpeän arvostelunsa ja tuntui saavuttavan menestystä. Hän ajatteli:

»Enhän minä ole sen mahdottomampi kuin muutkaan.»

Tässä mielentilassa Erik Bourgsten tapasi hänet.

»Ajatelkaa», sanoi Elma, »kun näen teidät, on kuin kohtaisin vanhankin ystävän.»

»Se ilahduttaa minua», vastasi Bourgsten ja kumartui hiukan eteenpäin tuttavallisella tavallaan, jonka Elma niin hyvin muisti. »Ja se on sitäpaitsi oikea vaisto, neiti Liwin; minä tahtoisin sanoa, että me molemmat sovellumme todelliseen ystävyyteen, joka voi tulla pysyväiseksi.»

»Sekö tunne teillä on ollut myöskin Rick Brunjohannia kohtaan?»

Bourgsten ajatteli, hymyillen kysymykselle. Muisti sairasvoimistelijattaren ensimmäiset pienet keimailut, jotka olivat häntä viehättäneet, sekä pari illallista, joissa oli ollut lemmenleikin utua. Se oli kuitenkin pian haihtunut, kun hän huomasi, että Rickin äänensävy saattoi aleta varsin arkiseksi ja hänen koukkunsa käydä kovin näkyviksi.

»Ei laisinkaan», vastasi hän rohkaisevasti.

»Tai jumalaista rouva Paschia kohtaan?»

Bourgsten oli aina pitänyt valkoista papukaijaa juuri valkoisena papukaijana, joka erinäisistä yliluonnollisista esteettisistä syistä oli puettu kauniiseen ihmishahmoon ja kauneisiin ihmisvaatteisiin.

»Minä jumaloin häntä tietysti niinkuin kaikki muutkin», vastasi hän kevyesti, »se ei merkitse yhtään mitään.»

Elma muisti juorut Bourgstenista ja pahamaineisesta rouva Molly Faberista, jota huhuiltiin hänen rakastajattarekseen. Mutta pieninkään viittaus sille taholle ei voinut tulla kysymykseenkään.

»Minulle hän sentään tarjoo ystävyyttään», ajatteli hän. »Eikö se ole kaikkein arvokkainta?»

»Te kuulutte olleen sairaana», tiedusteli Bourgsten.

»Minä olen terve nyt.»

»Minä näen sen.»

Bourgsten lisäsi:

»Te näytätte nuoremmalta ja kauniimmalta kuin pari vuotta sitten.»

Ja kun hän huomasi Elman punastuvan kuin aivan nuori tyttö, vielä kohteliaisuuksiin tottumaton, liikutti se häntä.

»Kertokaa», pyysi hän, »mitä teille on tapahtunut? Uusi kevätkö, uusi rakastuminen?»

Elma pudisti päätään.

»Niinkö te aloitatte ystävyyttä, että kiellätte minulta luottamuksenne?» jatkoi Bourgsten ja etsi hänen katsettaan.

»No niin», vastasi Elma niin kevyellä äänensävyllä kuin hänelle oli mahdollista: »miksikä ei?»

»Niin, miksei?» toisti Bourgsten. »Te olette vielä hyvin, hyvin nuori.»

Illan kuluessa esitettiin soittoa. Lupaava, nuori viuluniekka Garibaldi ja oopperalaulaja Wattman esiintyivät. Elma Liwin istui edelleen sohvalla, josta Bourgsten pian oli käyty häneltä riistämässä. Hän oli hyvillään, että sai yksin kuunnella musiikkia: se antoi hänen mielikuvitukselleen siivet. Bourgstenin sanoista tai äänenpainosta, eleistä, hymyn vilahduksista hänen kasvoillaan Elma koetti etsiä johtoa sen olennon sisimpään, josta nämä ulkonaiset merkit olivat heijasteita. Hän sulki silmänsä ja kuunteli milloin onnellisena, milloin alistuvan haikeana, ajatellen sitä, että hänellä oli Bourgstenista kuitenkin niin peräti vähän iloa — ei edes sitä ystävyyttä, jota tämä oli ollut niin nopsa hänelle tarjoamaan.

Eikö tätä ystävyyttä tarjottu liian nopeasti ja kenties yhtä nopeasti kaikkialla, missä hän kulki?

»Te olette vielä hyvin, hyvin nuori», oli Bourgsten sanonut. Sellaisena hän siis piti Elmaa: vielä lapsekkaana, liian herkkänä, yhden pahan sanan peloittamana, noikkauksen, ystävällisen leikinlaskun onnelliseksi tekemänä. Entä nuo viittaukset uuteen kevääseen hänen elämässään? Ihastumista häneen itseensä ei hänellä ollut mitään aihetta olettaa: niinpä hän tarkoitti siis ainoastaan, ettei Elman aika vielä ollut mennyttä tai ehkäpä vieläkin enemmän — että hänen pitäisi ottaa siitä vaari, ennenkuin todenperään oli liian myöhäistä.

Kun lähdönhetki läheni, tuli Bourgsten jälleen hänen luokseen ja kun hän kuuli Elman olevan ilman seuraa ja aikovan mennä kotiinsa jalkaisin, pyysi hän saada tulla saattamaan. Elma kuuli, että eräät ystävät olivat toivoneet saavansa Bourgstenin mukaansa, ja tämä huomauttikin hänelle sitten leikkisästi:

»Nyt tullaan minua härnäilemään, että olen kaapannut neiti Liwinin.»

»No, se ei ole kovin kehuttava valloitus.»

»Älkää sanoko sitä», väitti toinen, »te olette suurta arvoa nauttiva nainen.»

Siihen ei Elma vastannut mitään. Niissä sanoissa tuntui hänestä olleen torjuvaisuutta. Arvoa nauttivalle naiselle kumarretaan kunnioittavasti, häntä saatetaan ritarillisesti ovelle, hänestä puhutaan arvonannolla ja häntä ajatellaan kai samaten — vain arvonannolla. Tämä arvon valli, jonka ympärilleen rakentamisesta hän oli ollut ylpeä, tuntui hänestä tällä hetkellä vihollismuurilta.

Estäisikö se Erikiä aavistamasta sen sisäpuolella niin köyhänä istuvaa ihmistä, kerjäläistä?

Kun he olivat perillä ja Elma kopeloi laukustaan ulko-oven avainta, sanoi Bourgsten:

»Saanhan soittaa teille jonakin päivänä, eikö niin?»

2.

Elma liikutti Erik Bourgstenia. Hän muistutti Bourgstenin mielestä ihmistä, joka seisoo aivan tien reunalla, koettaen varata itselleen desimetrin levyistä tilaa uhkaavan ojan ja häikäilemättä esiin porhaltavan, likaa pärskyvän auton välillä. Mutta samalla hän tajusi kuitenkin, ettei tuntenut Elmaa.

Sillä huolimatta tästä vertauksesta kiperässä asemassa olevaan jalankulkijaan, oli Bourgstenin mahdotonta jättää huomioonottamatta, että Elma oli — kuten hän oli lausunut rouva Paschille — etevä ammattinainen, omalajisensa (hänelle erikoisen vieras laji) leijona, itseänsä elättävä, pätevä, arvatenkin juuri sellainen, jota tarkoitettiin nykyjään niin usein tavattavalla määritelmällä: »nykyaikainen» nainen. Sellainen, joka kannatti naisten äänioikeutta, naisen pääsyä kaikkiin virkoihin, joka uskoi naisen kykyyn kaikilla aloilla; joka arvatenkin myöskin halveksi miehiä, noita vanhoja sortajia, jotka vähitellen olivat jääneet yhä enemmän jälkeen eivätkä enää ansainneet suurtakaan mielenkiintoa.

Hänellä saattoi kyllä, arveli Bourgsten, olla syytäkin ajatella niin, kun hän kerran oli osoittanut olevansa järjestelykykyinen, hyvinkin pystyvä liikenainen, siis huomioon otettava kilpailija. Mutta Bourgsten ei voinut löytää siltaa näillä ominaisuuksilla varustetun, urhoollisen naisen ja sen joskus melkein avuttoman, omituisen epäluuloisen naisen välillä, joka oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan ja senjälkeen selittämättömällä tavalla hänen myötätuntoansa.

Kaksi päivää edellämainittujen päivällisten jälkeen hän soitti Elmalle ja ehdotti teatteriinmenoa.